— Millä te sitten saisitte sen rikki? kysyi Clopin.
— Tarvittaisiin muurinsärkijää.
Silloin juoksi Tunisin kuningas urheasti tuon kauhean hirren luo ja pani jalkansa sen päälle.
— Tässä se on! huusi hän, — kaniikit ovat sen teille lähettäneet.— Ja tehden pilkallisen kumarruksen kirkkoa kohden hän lisäsi: —Kiitos, kaniikit!
Tämä temppu teki hyvän vaikutuksen, pölkyn lumous haihtui. Kulkurien rohkeus palasi. Pian syöksyi tuo raskas tukki, jonka kaksisataa voimakasta käsivartta nosti kevyesti kuin höyhenen maasta, raivoisasti pääportaalin ovea vasten, jota jo ennen oli yritetty järkyttää. Siten nähtynä kulkurien soihtujen hämärässä hohteessa, muistutti tuo pitkä tukki, jota miesjoukko juoksujalkaa syöksi kirkkoa vasten, tuhatjalkaiselta kummitukselta, joka sarvet ojossa ryntäsi kivi jättiläistä vastaan.
Hirren iskusta metallipintainen ovi kumahti kuin suunnaton rumpu. Se ei särkynyt, mutta koko tuomiokirkko tärähti, ja kumea jyminä kuului sen syvästä hautaholvista. Samassa alkoi suuria kiviä putoilla ylhäältä julkisivusta hyökkääjien niskaan.
— Piru vieköön! huusi Jehan, — ravistavatko tornit kaiteensa päällemme?
Mutta nyt oltiin päästy hyvään vauhtiin, ja Tunisin kuningas näytti hyvää esimerkkiä; piispa siellä varmasti puolustautui; ja siksi syöstiin hirttä yhä raivokkaammin ovea vasten, huolimatta siitä, että kivet siellä täällä murskasivat pääkalloja.
Ihmeellistä oli, että nämä kivet putoilivat yksitellen, vaikkakin tiheään. Kulkurit tunsivat aina kaksi iskua yhtaikaa, toisen jalkoihin ja toisen päähän. Harvat olivat osumatta, ja suuri joukko kuolleita ja haavoittuneita peitti maan hyökkääjien jaloissa. Mutta heidän raivonsa kasvoi vain siitä ja uusia astui alati kaatuneitten tilalle. Pitkä hirsi syöksyi ovea vasten säännöllisesti kuin kellon läppä, kiviä satoi lakkaamatta, ja ovi rytisi.
Lukija on varmaan arvannut, että tämän vastarinnan, joka niin ärsytti kulkureita, aiheutti Quasimodo.
Sattuma oli pahaksi onneksi suosinut kuuroa kellonsoittajaa.
Saavuttuaan tornien väliselle pengermälle oli hän aluksi ollut aivan pyörällä päästään. Hän oli jonkin minuutin vain juossut edestakaisin pengermällä kuin hullu ja nähnyt kulkurien tiheän joukon valmiina hyökkäämään kirkkoa vastaan ja rukoillut paholaista tai Jumalaa pelastamaan mustalaistytön. Kerran välähti hänen mieleensä juosta eteläiseen torniin ja soittaa hätäkelloa; mutta kirkonovet olisivat kai jo säpäleinä, ennen kuin Marien ääni ehtisi kaiuttaa ainoatakaan soinnahdusta. Juuri silloin kävivät kulkurit rautakangeillaan oveen käsiksi. Mitä tehdä?
Äkkiä hän muisti, että työmiehet olivat koko päivän olleet eteläisen tornin seinien palkiston ja katon korjaustöissä. Se oli valonsäde. Seinät olivat kivestä, katto lyijystä ja palkisto puusta. Tuo suunnaton palkisto, joka oli niin tiheä, että sitä nimitettiin metsäksi.
Quasimodo juoksi tähän torniin. Alemmat suojat olivat todellakin täynnä rakennusaineita. Siellä oli kiviröykkiöitä, lyijylaattoja käärössä, suuri joukko rimoja ja jo sahattuja hirsiä sekä rakennussorakasoja. Täydellinen asevarasto.
Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Sorkkaraudat ja moukarit tekivät jo työtään alhaalla. Voimalla, jonka tietoisuus vaaran läheisyydestä teki kymmenkertaiseksi, hän nosti hirsistä suurimman ja painavimman, työnsi sen ulos eräästä aukosta ja antoi sen liukua pengermän kaiteitten yli ja syöksyä syvyyteen. Pudotessaan näin sadankuudenkymmenen jalan korkeudesta tuo raskas tukki raapi mennessään tornin seinää, särki kuvanveistoksia ja pyörähti usean kerran ympäri kuin myllynsiipi, joka itsekseen liikkui avaruudessa. Vihdoin se jysähti maahan, kuului kauheita huutoja, ja tuo musta tukki näytti torille pudotessaan loikkaavalta käärmeeltä.
Quasimodo näki kulkurien hirren pudottua hajaantuvan kuin lapsen puhaltaman tuhkan. Hän käytti hyväkseen heidän hämmästystään, ja sillä aikaa kun he taikauskoisen kauhun vallassa katselivat tuota taivaasta pudonnutta tukkia ja sen jälkeen ampuivat kuuron nuolia ja luoteja päin portaalin kivipyhimysten silmiä, Quasimodo keräsi kaikessa hiljaisuudessa soraa, kiviä, vieläpä muurarien työkalupussejakin samalle kaiteelle, josta hirsi oli syöksynyt alas.
Kun kulkurit uudelleen hyökkäsivät kirkon ovea vastaan, alkoi heidän ylleen sataa kiviä, ja heistä tuntui siltä, kuin kirkko ravistelisi palasia itsestään heidän ylleen.
Joka tällöin olisi voinut nähdä Quasimodon, olisi kauhistunut. Paitsi niitä heittoaseita, joita hän oli kasannut kaiteelle, hän oli kerännyt suuren kiviröykkiön myös pengermälle. Kun varasto kaiteella oli loppunut, hän kävi käsiksi vararöykkiöön, hän kumartui ja nousi, kumartui ja nousi edelleen uskomattoman nopeasti. Hänen suuri tontunpäänsä nojautui kaiteen yli, suuri kivi putosi, sitten toinen, kolmas. Tuolloin tällöin hän seurasi katseellaan jotakin suurta kiveä, ja kun se osui hyvin, hän sanoi: Heh!
Kulkurit eivät kuitenkaan menettäneet rohkeuttaan. Tuo suuri ovi, jota he lakkaamatta puskivat, oli jo toistakymmentä kertaa rysähtänyt heidän tammisen muurinsärkijänsä raskaista iskuista sadan miehen voimalla. Ovensivut halkeilivat, kohokoristeet pirstoutuivat, saranat hypähtivät joka iskusta, laudat irtautuivat liitoksistaan, ja raudoitusten väliset puuosat pirstoutuivat jauhoksi. Quasimodon onneksi oli ovissa enemmän rautaa kuin puuta.
Hän huomasi kuitenkin, että suuri ovi oli särkymäisillään. Vaikka hän ei kuullutkaan mitään, kumahti kuitenkin muurinsärkijän joka isku kirkon hautaholveissa ja hänen aivoissaan. Hän näki pengermältään kulkurien raivoisina ja voitonvarmoina puivan nyrkkiä kirkon pimeälle julkisivulle, ja hän toivoi että hänellä ja mustalaistytöllä olisi siivet, kuten pöllöillä, jotka lehahtivat lentoon hänen päänsä yläpuolella.
Hänen kivisateensa ei enää kyennyt karkottamaan hyökkääjiä.
Tämän tuskallisen huomion tehtyään hän näki sen kaiteen alapuolella, josta hän murskasi kulkureita, kaksi pitkää kivistä vesitorvea, jotka päättyivät aivan pääportaalin kohdalle. Näitten torvien yläpää oli pengermän pinnassa. Hänessä heräsi muuan ajatus, josta tajusi olevan hyötyä. Hän juoksi silmänräpäyksessä pieneen tornihuoneeseensa, toi sieltä sylillisen kuivia risuja, heitti ne torvien suulle, keräsi risujen päälle kasan rimoja ja lyijykääröjä, joita hän ei vielä ollut käyttänyt, ja sytytti risuihin tulen lyhdystään.
Kun kiviä ei enää satanut, kulkurit eivät enää katselleet ylös. Huohottaen kuin metsäsian pesään hyökkäävät koirat, he tunkeilivat pääoven ääressä, joka yhä kesti, vaikka paikoin olikin jo ruhjottu. He odottivat innoissaan ratkaisevaa iskua, joka saisi sen murtumaan. Jokainen halusi päästä ensimmäisten joukossa sisälle, kun se avaisi pääsyn tähän tuomiokirkkoon, tuohon suunnattomaan aarreaittaan, johon oli kerätty kolmen vuosisadan rikkaudet. Villisti ja riemukkaan himokkaasti ulvoen he johtivat toistensa mieleen noita kauniita hopearistejä, kauniita kultakoristekaapuja, kauniita hautakoristeita kullatusta hopeasta, kuorin suurta komeutta, pyhimyslippaita, kynttilänjalkoja, rippileipärasioita, tabernaakkeleita ja pyhäinjäännöskätköjä, jotka loistavina juhlapäivinä, jouluna kynttiläin hohteessa, pääsiäisenä auringonvalossa, peittivät alttarit kokonaan kullalla ja timanteilla. Varmaa on, että nuo raajarikot, pyhiinvaeltajat, arkkikätyrit ja vapaat peitset ajattelivat paljoa vähemmän mustalaistytön vapauttamista kuin kirkon ryöstämistä. Uskommepa kernaasti, että Esmeraldan vapauttaminen oli suurelle osalle heistä vain tekosyy, mikäli varkaat yleensä tekosyitä tarvitsevat.
Kun he parhaillaan järjestäytyivät muurinsärkijän ympärille viimeiseen ponnistukseen, kun kaikki henkeä pidättäen jännittivät lihaksiaan pannakseen tähän ponnistukseen kaiken voimansa, silloin kuului yhtäkkiä joukon keskeltä vielä kauheampia parkaisuja kuin tukin pudotessa. Ne, jotka eivät huutaneet, jotka vielä olivat hengissä, katsoivat ylös. — Kahdesta kohdasta virtasi ylhäältä rakennuksesta sulaa lyijyä tiheimpään väkijoukkoon. Tämä kiehuva metalli litisti alleen tuon ihmismeren, johon se lävisti kaksi mustaa ja suitsevaa aukkoa aivan kuin kuuma vesi lumeen. Niissä vääntelehti kuoleman kielissä puoliksi palaneita ihmisiä, jotka karjuivat tuskasta. Noista kahdesta päävirrasta räiskyi tuo kauhea sade pisaroina väkijoukkoon ja tunkeutui tulikairoina pääkalloihin. Tuo raskas tuli sirotti noiden onnettomien päälle tuhansittain hauleja.
Tuskanhuudot olivat sydäntäsärkeviä. Kulkurit pakenivat suin päin, niin rohkeat kuin pelkuritkin, heittäen hirren kaatuneitten päälle, ja paikka tyhjeni jälleen.
Kaikki katselivat ylös kirkkoa kohden. Se, mitä he siellä näkivät, oli aivan erikoista. Ylemmällä pengermällä ruusustoikkunan yläpuolella loimusi suuri tuli, josta tornien välissä tuprusi ilmaan sankkoja savu- ja kipinäpilviä, suuri liekehtivä tulipatsas, josta tuuli silloin tällöin riuhtaisi kielekkeitä irti. Tämän tulipatsaan alla, punertavan apilanlehtikaiteen alla vuodatti kaksi lohikäärmeen pään muotoista vesitorvea lakkaamatta tuota hehkuvaa sadetta, jonka hopeanvalkea virta kuvastui kirkon pimeää alaosaa vasten. Lähetessään maata nuo lyijyvirrat levisivät suihkuksi, joka muistutti ruiskukannun lukemattomista rei'istä ryöppyävää vettä. Tulipatsaan yläpuolella kohosivat valtavat tornit, joista kaksi sivua näkyi selvästi ja tarkkapiirteisesti, toinen aivan mustana, toinen tulenkarvaisena, ja jotka näyttivät vielä suuremmilta sen suunnattoman varjon vuoksi, jonka ne loivat taivaalle. Niiden lukemattomat paholaisen- ja pedonkuvat muodostivat kammottavan näyn. Tulen loimuavassa hohteessa näytti siltä, kuin ne liikahtelisivat. Näkyi käärmeenpäitä, jotka näyttivät nauravan, lohikäärmeenpäitä, joiden haukahtelun luuli kuulevansa, salamantereita, jotka puhalsivat tuleen, ja hirviöitä, jotka aivastivat savusta. Ja näiden kummituksien joukossa, jotka tämä tulenloimu ja melu siten oli herättänyt kiviunestaan, oli muuan, joka todella liikkui ja jonka silloin tällöin nähtiin kulkevan tuon liekehtivän roihun ohitse aivan kuin yölepakon kynttilän ohitse.
Tämä harvinainen majakkatuli herätti varmaankin kaukana Bicêtren kummuilla puunhakkaajan, joka kauhistuen näki Notre-Damen tornien jättiläismäisen varjon häälyvän nummellaan.
Kulkurien keskuudessa vallitsi kauhun synnyttämä hiljaisuus, jolloin kuului vain luostariin suljettujen kaniikkien hätähuutoja, jotka ilmaisivat heidän olevan suuremman levottomuuden vallassa kuin palavaan talliin suljettujen hevosten, räminää ikkunoista, joita avattiin ja vielä nopeammin suljettiin, hälinää taloista ja Hôtel-Dieustä, tulen räiskettä, kuolevien viimeisiä korahduksia ja lyijysateen lakkaamaton lotina kiveystä vasten.
Kulkuripäälliköt olivat vetäytyneet Gondelaurier'n talon eteen ja pitivät siellä neuvottelua. Egyptin herttua istui pylväskivellä ja katseli taikauskoisella pelolla tuota aavemaista roviota, joka loimusi kahdensadan jalan korkeudessa ilmassa. Clopin Trouillefou puri raivosta suuria nyrkkejään.
— Mahdotonta päästä sisälle! mutisi hän hampaittensa välitse.
— Vanha noiduttu kirkko! murahti vanha mustalainen Mathias HungadiSpicali.
— Paavin parran kautta! virkkoi muuan harmaantunut veijari, joka oli ollut sotamiehenä, — nuo kirkon vesitorvet sylkevät sulaa lyijyä paremmin kuin Lectouren ampumareiät.
— Näettekö tuota paholaista, joka liikkuu edestakaisin tulen ääressä? huudahti Egyptin herttua.
— Perhana! sanoi Clopin, sehän on tuo kirottu kellonsoittaja, se onQuasimodo.
Mustalainen ravisti päätään.
— Sanon teille, että se on Sabnacin henki, suuri markiisi, linnoitusten haltija. Hänellä on aseistetun sotilaan vartalo ja leijonan pää. Toisinaan hän ratsastaa hirvittävällä hevosella. Hän muuttaa ihmisiä kiviksi, joista hän rakentaa torneja. Hänellä on viisikymmentä legioonaa käskettävänään. Se on varmasti hän. Tunnen hänet. Toisinaan hän on pukeutunut kauniiseen kultakirjailtuun, turkkilaismalliseen pukuun.
— Missä on Bellevigne de l'Etoile? kysyi Clopin.
— Hän on kuollut, sanoi muuan nainen.
Andry le Rouge nauroi typerää naurua:
— Notre-Dame toimittaa Hôtel-Dieulle puuhaa, sanoi hän.
— Eikö sitten millään keinolla saada tuota ovea murretuksi? huudahtiTunisin kuningas jalkaa polkien.
Egyptin herttua osoitti murheellisena kiehuvia lyijyvirtoja, jotka yhä valuivat fosfori juovina pitkin kirkon julkisivua.
— On nähty kirkkojen tuolla tavalla puolustautuvan, huomautti hän huoaten. Pyhän Sofian kirkko Konstantinopolissa paiskasi neljäkymmentä vuotta sitten kolme kertaa perättäin Muhametin puolikuun alas tärisyttämällä kupolejaan. Vilhelm Pariisilainen, joka rakennutti tämän kirkon, oli velho.
— Lähdemmekö sitten täältä noloina kuin koira häntä koipien välissä? sanoi Clopin. Jätämmekö sisaremme tuonne ja annamme noiden kaapususien hirttää hänet huomenna!
— Ja sakaristo, jossa on kuormittain kultaa! lisäsi muuan kulkuri, jonka nimi, ikävä kyllä, ei ole tiedossamme.
— Perhana! huusi Trouillefou.
— Koetetaan vielä kerran, sanoi kulkuri.
Mathias Hungadi ravisti päätään.
— Emme pääse ovesta sisälle. Meidän täytyy etsiä jokin heikko kohta tuon vanhan peikon varustuksessa. Jokin kolo, jokin salakäytävä, jonkinlainen sauma.
— Missä on sellainen? sanoi Clopin. Paikalla käännyn sinne. — Mutta missä on tuo pieni ylioppilas Jehan, joka oli pukeutunut kokonaan rautaan.
— Hän on varmaankin kuollut, vastasi joku. Hänen nauruaan ei enää kuulu.
Tunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.
— Vahinko. Tuon haarniskan alla sykki urhea sydän. — Entä mestariPierre Gringoire?
— Kapteeni Clopin, sanoi Andry le Rouge, hän hiipi tiehensä jo silloin, kun olimme vasta Pont-aux-Changeurs'illa.
Clopin polki jalkaa.
— Jumalauta! hän se meidät tänne yllytti, ja nyt hän jättää meidät kesken kaiken! — Senkin suulas pelkuri ja akka!
— Kapteeni Clopin, huusi Andry le Rouge, joka katseli Rue duParvis'lle, tuoltahan se pieni ylioppilas tulee.
— Kiitetty olkoon Pluto! sanoi Clopin. Mutta mitä pirua hän raahaa perässään?
Jehan sieltä todellakin tuli, juosten niin nopeasti kuin hänen raskas asunsa ja pitkät portaat, joita hän veti perässään, sallivat, hengästyneempänä kuin muurahainen, joka kiskoo pariakymmentä kertaa itseään isompaa heinänkortta.
— Voitto!Te Deum!huusi ylioppilas. Tässä on Port Saint-Landryn rantajätkien portaat.
Clopin meni hänen luokseen.
— Poika! mitä aiot tehdä noilla portailla, hitto vieköön?
— Minulla on ne, vastasi Jehan huohottaen. Minä tiesin, missä ne olivat. — Satamamestarin vajassa. — Siellä on eräs tyttö, joka pitää minua kauniina kuin Kupido. — Hänen avullaan sain portaat, piru vieköön. — Tyttö raukka tuli paitasillaan avaamaan minulle.
— No niin, sanoi Clopin, mutta mitä aiot tehdä portailla?
Jehan katsahti häneen kujeellisen ja tärkeän näköisenä ja näpsäytti sormiaan kastanjettien tapaan. Hän oli ylpeä tällä hetkellä. Hänellä oli päässään tuollainen viidennentoista vuosisadan raskas kypäri, joka omituisilla koristuksillaan pelotti vihollista. Siinä törrötti kymmenen sellaista rautapiikkiä, että Jehan olisi voinut esittää vaatimuksia Nestorin homerolaisen Dekembolos laivan peloittavaan nimeen.
— Mitäkö aion tällä tehdä, korkea Tunisin kuningas? Näetkö tuolla portaalien päällä noita patsaita, jotka ovat niin hupsun näköisiä?
— Näen. Mitä sitten?
— Ne ovat Ranskan kuninkaitten kuvapatsaita.
— Mitä se minua liikuttaa? sanoi Clopin.
— Odotahan! Tuon patsasrivin päässä on ovi, joka suljetaan vain säpillä. Nousen näillä portailla ylös ja olen kirkossa. — Poika, anna minun nousta ensimmäisenä.
— En, hyvä toveri, minullahan portaat on. Tule toisena.
— Beelsebub sinut nujertakoon! sanoi Clopin suuttuneena. Minä en tahdo kulkea kenenkään jäljessä.
— No hae itsellesi portaat, Clopin!
Ja hän alkoi juosta torin poikki vetäen portaita perässään ja huutaen:
— Seuratkaa minua, pojat!
Pian portaat olivat pystyssä alemman patsasrivin kaidetta vasten toisen sivuportaalin kohdalla. Kulkurit tunkeilivat portaitten ympärillä rynnätäkseen niitä myöten ylös. Mutta Jehan piti puoliaan ja astui ensimmäisenä portaille. Nouseminen kävi hitaasti. Ranskan kuninkaitten patsasrivi on noin kuudenkymmenen jalan korkeudella lattiasta ja yksitoista askelmaa lisäsi vielä tätä korkeutta. Jehan, jota raskas varustus haittasi, nousi vain verkalleen pitäen toisella kädellä kiinni porraspuista ja kantaen toisessa jousipyssyä. Päästyään puolitiehen, hän loi surumielisen silmäyksen siihen ruumiskasaan, joka peitti portaat.
— Voi! sanoi hän, tuo ruumisröykkiöhän on Iliadin viidennen laulun veroinen! — Sitten hän jatkoi kiipeämistään. Kulkurit seurasivat häntä. Heitä oli mies joka askelmalla. Kun näki tuon rautaselkäjuovan kohoavan pimeässä kesäyössä, olisi luullut näkevänsä terässuomuisen käärmeen matelevan kirkon seinää myöten. Jehan, joka viheltäen nousi etunenässä ja muodosti pään, teki mielikuvan täydelliseksi.
Vihdoin ylioppilas pääsi kaiteelle saakka ja kiipesi sen yli varsin keveästi koko kulkuri joukon riemuitessa. Päästyään siten linnan herraksi hän päästi ilohuudon, mutta vaikeni äkkiä kivettyneenä. Erään kuningaspatsaan takaa hän oli keksinyt Quasimodon kiiluvan silmän.
Ennen kuin kukaan muu ryntääjistä oli ehtinyt astua pengermälle, oli tuo kauhea kyttyräselkäinen yhdellä harppauksella syöksynyt portaitten luo, tarttunut sanaakaan sanomatta suurilla käsillään niiden päihin, työntänyt ne jättiläisvoimin seinästä ulommas, huojuttanut hetken noita ylhäältä alas saakka kulkureita täynnä olevia pitkiä, heiluvia portaita edestakaisin ja sitten äkkiä yliluonnollisella ponnistuksella töytäissyt ne ihmisineen päivineen torille päin. Tänä hetkenä vapisivat rohkeimmatkin. Silmänräpäyksen nuo sysätyt portaat seisoivat pystyasennossa aivan kuin kahden vaiheilla, alkoivat sitten huojahdella ja syöksyivät vihdoin kauheassa kuudenkymmenen jalan kaaressa taaksepäin torille ihmistaakkoineen nopeammin kuin nostosilta, jonka ketjut katkeavat. Kuului kauhea kirousten huuto, sitten kaikki oli hiljaista, ja vain joku vaivainen raajarikko ryömi esille ruumiskasoista.
Riemuhuutoa seurasi nyt tuskan ja vihan sorina. Quasimodo seisoi hievahtamatta nojaten käsivarsillaan kaiteeseen ja katsellen torille. Hän näytti vanhalta pitkätukkaiselta kuninkaalta ikkuna-aukossaan.
Jehan Frollo oli joutunut sangen arveluttavaan asemaan. Hän oli parvekkeella kahden kesken tuon pelottavan kellonsoittajan kanssa, erotettuna tovereistaan, jotka olivat kuudenkymmenen jalan korkuisen pystysuoran muurin juurella. Quasimodon huojuttaessa portaita ylioppilas oli rientänyt ovelle, jonka hän luuli olevan auki. Mutta se olikin kiinni. Kuuro oli pengermälle juostessaan sulkenut sen jälkeensä. Jehan oli silloin piiloutunut erään kivikuninkaan taakse ja tuijotti kyttyräselkää henkeä pidättäen ja yhtä säikähtäneen näköisenä kuin se onneton, joka liehitteli erään eläintarhan vartijan vaimoa ja eräänä iltana rakkauskohtaukseen mennessään erehdyksestä kiipesi väärästä kohdasta muurille ja kohtasi odottamatta jääkarhun.
Aluksi kuuro kellonsoittaja ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; mutta vihdoin hän käänsi päänsä ja suoristautui äkkiä. Hän oli äkännyt ylioppilaan.
Jehan valmistautui ankaraan iskuun, mutta kuuro ei liikahtanutkaan; hän oli vain kääntynyt ylioppilaan puoleen ja katseli häntä.
— Ho! ho! sanoi Jehan, miksi katselet minua noin tuolla ainoalla surumielisellä silmälläsi?
Ja samalla tuo nuori hulivili jännitti salaa jousensa.
— Quasimodo! huusi hän, minä muutan liikanimesi. Tästä lähin nimitetään sinua sokeaksi.
Hän laukasi. Sulitettu nuoli suhahti ilmassa ja tunkeutui kyttyräselkäisen vasempaan käsivarteen. Quasimodo ei välittänyt siitä sen enempää kuin kuningas Faramond, jos hän olisi saanut naarmun. Hän tarttui nuoleen oikealla kädellään, veti sen haavasta, taittoi sen tyynenä polveaan vasten ja pikemminkin pudotti kuin heitti palaset maahan. Mutta Jehan ei enää ehtinyt ampua uudelleen. Taitettuaan nuolen Quasimodo ponnahti yhdellä harppauksella kuin heinäsirkka ylioppilaan kimppuun, jonka varustus litistyi töytäyksestä muuria vasten.
Ja nyt näki joukko soihtujen valossa hirvittävän näyn.
Quasimodo oli vasemmalla kädellään tarttunut ylioppilaan molempiin käsiin tämän seisoessa kauhusta mykistyneenä ja liikahtamattomana ja poimi oikealla ääneti uhkaavan hitaasti kaikki hänen varustuksensa, miekan, tikarit, kypärän, rintahaarniskan ja käsivarrensuojukset. Olisi luullut näkevänsä apinan kuorivan pähkinää. Quasimodo heitti pala palalta jalkoihinsa ylioppilaan rautakuoren.
Kun Jehan näki aseensa ja varustuksensa riisuttavan ja tunsi olevansa turvattomana noissa kauheissa käsissä, hän ei koettanutkaan puhua tuolle kuurolle, vaan alkoi julkeasti nauraa hänelle vasten kasvoja ja laulaa kuusitoistavuotiaan huolettomalla pelottomuudella siihen aikaan yleistä laulua:
Yhä kaupungillamme on näkö hieno ja huoleton, se vaikka ryöstetty on…
Hän ei ehtinyt pitkälle. Quasimodon nähtiin seisovan patsaskäytävän reunalla ja pitäen toisella kädellään ylioppilasta jaloista heiluttavan häntä syvyyden yllä kuin mitäkin linkoa. Sitten kuultiin kolahdus, aivan kuin luulipasta olisi lyöty seinää vasten, ja sen jälkeen putosi alas jotakin, joka noin kolmanneksen matkaa tehtyään tarttui erääseen seinänulkonemaan ja jäi siihen riippumaan. Se oli kuollut ruumis kahtia taittuneena, selkä katkenneena ja pääkallo särkyneenä.
— Kostoa! huusi Clopin.
— Rynnäkköön! kiljui väkijoukko.
— Kimppuun! kimppuun!
Syntyi kauhea ulvonta, johon sekaantui kaikki kielet, kaikki murteet, kaikki äänet. Ylioppilasraukan kuolema oli saattanut tämän lauman villiintyneen raivon valtaan. Joukon valtasi häpeä ja viha siitä, että niin kauan oli antanut kyttyräselkäisen pidättää hyökkääjiä kirkon edustalla. Tämä raivo sai heidät löytämään portaita, lisäsi soihtujen lukua, ja hetken päästä Quasimodo näki tuon kauhean muurahaispesän joka haaralta ryntäävän Notre-Damea vastaan. Kellä ei ollut portaita, hänellä oli köyttä, jossa oli solmuja, kellä ei ollut köyttä, hän kiipesi kuvanveistoksia myöten ylös kirkon julkisivua. He tarttuivat toistensa repaleihin. Mahdotonta oli vastustaa tätä hirvittäväin kasvojen hyökyä. Raivon liekit leimahtelivat heidän villeistä katseistaan, hiki valui virtoinaan heidän lianharmailta kasvoiltaan. Kaikki nuo irvistykset, kaikki tuo ilkeys vyöryi Quasimodoa kohden. Olisi luullut, että jokin toinen kirkko oli lähettänyt kaikki gorgoninsa, verikoiransa, ihmissutensa, paholaisensa, kaikki mielikuvituksellisimmat kuvanveistoksensa hyökkäämään Notre-Damea vastaan. Julkisivun kivikummitusten päällä oli kerros eläviä kummituksia.
Tällä välin oli torille ilmestynyt lukemattomia soihtuja. Tuo tähän saakka pimeässä esitetty kammottava näytelmä valaistiin äkkiä. Tuomiokirkon tori loi punertavan kajastuksen yötaivaalle, ja ylemmällä pengermällä palava rovio valaisi kauas kaupunkia. Tähän valovirtaan muodostivat Notre-Damen tornien varjokuvat, jotka kohosivat korkealle Pariisin kattojen yläpuolelle, laajan varjosyvennyksen. Kaupunki tuntui olevan liikkeellä. Hätäkellojen valitus kuului kaukaa. Kulkurit ulvoivat, läähättivät, kiroilivat, kiipesivät, ja Quasimodo, joka oli voimaton sellaista vihollista vastaan, vapisi mustalaistytön puolesta nähdessään noitten raivoisien kasvojen lähestyvän yhä lähemmäksi hänen pengermäänsä. Hän rukoili ihmettä taivaasta väännellen epätoivoisena käsiään.
V. Kammio, jossa Ranskan Ludvig herra lukee rukouksiaan
Lukija ei liene unohtanut, että Quasimodo hetkistä aikaisemmin kuin keksi kulkurien öisen kulkueen torninsa huipulta tarkastellessaan Pariisia oli nähnyt siellä ainoastaan yhden ainoan valon, pienen tähden, joka loisti erään Saint-Antoineportin luona sijaitsevan korkean ja synkän rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Tämä rakennus oli Bastilji, tämä tähti oli Ludvig XI:n kynttilä.
Kuningas Ludvig XI oli todellakin ollut jo kaksi päivää Pariisissa. Parin päivän päästä hän palasi jälleen Montilz-les-Tours'in linnaan. Hän kävi harvoin ja vain pikimmältään hyvässä Pariisissaan, jossa hänen turvanaan ei ollut riittävästi vallihautoja, hirsipuita eikä skotlantilaisia jousimiehiä.
Hän oli tänään valinnut Bastiljin yösijakseen. Hän ei ensinkään pitänyt suuresta Louvren huoneestaan, joka oli viiden neliösylen laajuinen ja jossa oli suuri uuni, kuusi suurta eläinveistosta ja kolmetoista suurta profeettaa sekä suuri, yksitoista jalkaa leveä ja kaksitoista jalkaa pitkä vuode. Hän häipyi tähän avaruuteen. Tuo täydellinen porvarikuningas piti Bastiljista ja sen pienestä huoneesta ja vuoteesta. Ja sitä paitsi Bastilji oli linnana Louvrea vankempi.
Se kammio, jonka kuningas oli varannut itselleen tuohon valtion vankilaan, ei ollut aivan pieni ja käsitti linnan erään pikkutornin ylimmän kerroksen. Se oli pyöreä suoja, joka oli sisustettu kiiltävillä olkimatoilla, jonka kattohirret oli koristeltu kullatuilla tinaliljoilla ja hirsien välit maalattu, jossa oli rikkaasti veistoksilla koristettu seinälaudoitus, joka oli täynnä kiiltäviä tinaruusuja ja maalattu kauniilla vaaleanvihreällä värillä, joka oli valmistettu maksaruohosta ja hienosta indigosta.
Tässä huoneessa oli vain yksi ikkuna, korkea suippokaari, joka oli varustettu messinkilankaverkolla ja rautaristikolla ja sen lisäksi hämärrytetty kauniilla lasiruuduilla, joihin oli maalattu kuninkaan ja kuningattaren vaakunat ja jotka olivat maksaneet kaksikymmentäkaksi souta ruudulta.
Huoneeseen johti vain yksi käytävä, yksi uudenaikainen pyörökaarityylinen ovi, joka oli varustettu verholla irlantilaisen puisen oviholvin kummassakin päässä, jollaisia taidokkaita, omituisesti valmistettuja puutöitä tapasi vielä sataviisikymmentä vuotta sitten useassa aatelistalossa. "Vaikka ne ovat rumia ja epämukavia", sanoo Sauval valittaen, "eivät vanhuksemme tahdo luopua niistä ja säilyttävät niitä kaikkien harmiksi."
Tässä huoneessa ei ollut lainkaan tavallisen huoneen kalustoa, ei penkkejä, ei kolmijalkoja, ei tavallisia arkunmuotoisia jakkaroita eikä liioin hienompia, pienten neljän soun pylvästen ja vastapylvästen kannattamia. Siellä ei ollut kuin yksi ainoa kokoontaitettava nojatuoli, muuten sangen komea: puuosiin oli maalattu ruusuja punaiselle pohjalle, istuin oli korallinpunaista kartuaaninahkaa, reunustettu pitkillä silkkiripsuilla ja kiinnitetty puuhun monilukuisilla kultanastoilla. Muiden tuolien puute osoitti, että yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus istua tässä huoneessa. Tuolin vieressä lähellä ikkunaa oli pöytä, jota peitti lintukuvioilla koristettu pöytäliina. Pöydällä oli tuhriintunut mustepullo, jokin pergamenttiliuska, pari kynää ja suuri pakotuskoristeinen hopeapikari. Hieman etäämmällä sievä uuni ja tummanpunaisella sametilla päällystetty ja kultaisilla kohokoristeilla varustettu rukouspalli. Ja vihdoin huoneen perällä tavallinen vuode, jota ympäröi punakeltaiset, pelkillä ripsuilla reunustetut damastiverhot ilman kultakuituja ja punoskoristeita. Tämä vuode, joka oli ollut Ludvig XI:n unen tai unettomuuden todistajana, oli vielä kaksisataa vuotta sitten nähtävänä erään valtioneuvoksen luona. Siellä sen näki vanha rouva Pilou, joka on tunnettuCyrus'stä, jossa hän esiintyy nimelläArricidiejaElävä moraali.
Sellainen oli huone, jota nimitettiin "kammioksi, jossa RanskanLudvig herra lukee rukouksiaan".
Johtaessamme lukijan tähän kammioon se oli hyvin hämärä. Iltasoitosta oli jo kulunut tunti, yö oli tulossa, ja niitä viittä henkilöä, jotka olivat huoneessa, valaisi yksi ainoa pöydällä lepattava vahakynttilä.
Ensimmäinen, johon valo lankesi, oli hovimies, pukeutuneena helakanpunaisiin, hopeajuovaisiin verkaisiin polvihousuihin ja kapotakkiin sekä riippuvahihaiseen, mustilla kirjailuilla koristettuun kultakankaiseen päällystakkiin. Tämän loistavan puvun kaikki poimut, joissa kynttilänvalo hohteli, näyttivät ikään kuin tulella lasitetuilta. Miehellä, jolla oli tämä puku, oli rinnassa vaakunansa kirjailtuna räikein värein: kannus ja sen alla astuva kuusipeura [le daim]. Vaakunan oikealla puolen oli öljypuunlehvä [olivier, öljypuu] ja vasemmalla kuusipeuransarvi. Tällä hovimiehellä oli vyössään kallisarvoinen tikari, jonka kullattu kahva oli taottu kypäränkoristeen muotoiseksi ja kruunattu kreivillisellä kruunulla. Hän oli ilkeän näköinen, ylpeäilmeinen ja ylväsryhtinen. Ensi silmäyksellä näki hänen kasvoillaan röyhkeyttä, toisella salakavaluutta.
Hän seisoi paljain päin ja pitkä pergamenttikäärö kädessä nojatuolin takana, jossa istui hyvin kumarainen henkilö vaatimattomissa pukimissa, polvi toisen päällä ja kyynärpää pöytään nojaten. Kuvitelkaa tuolla komealla kartuaani-istuimella kahta väärää säärtä, kahta laihaa, ahtaitten, mustien, kudottujen villahousujen peittämää reittä ja ruumista, jonka peitti turkiksilla reunustettu pitkä parkkumitakki, jonka kuluneista turkiksista näkyi enemmän nahkaa kuin karvaa; ja loppujen lopuksi vanhaa, tahraista, lyijykoristenauhalla ympäröityä, kehnoimmasta mustasta verasta tehtyä hattua. Kun tähän lisää likaisen patalakin, jonka reunan alta näkyi jokin haiven, on siinä kaikki, mitä istuvasta henkilöstä näkyi. Hänen päänsä oli painunut niin syvään rinnalle, ettei hänen varjoon peittyvistä kasvoistaan erottanut muuta kuin nenän pään, johon lankesi kynttilänvalo ja joka näytti pitkältä. Kurttuisen käden laihuudesta päättäen hän oli vanha ukko. Siinä istui Ludvig XI.
Jonkin matkan päässä heidän takanaan keskusteli hiljaisella äänellä kaksi henkilöä flanderilaispuvussa. He eivät seisseet niin etäällä varjossa, ettei joku niistä, jotka olivat olleet läsnä Gringoiren mysteerin esityksessä, olisi tuntenut heitä kahdeksi tärkeimmäksi flaamilaiseksi lähettilääksi, Willem Rymiksi, Gentin älykkääksi pormestariksi, ja Jacques Coppenoleksi, kansan suosimaksi sukankutojaksi. Kuten muistamme, olivat nämä miehet salaisissa poliittisissa suhteissa Ludvig XI:een.
Kauimpana huoneen pimeimmässä osassa lähellä ovea seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas jykevä, lyhyenläntä mies yllään sotavarustukset ja vaakunalla koristettu takki. Hänen nelikulmaiset, matalaotsaiset kasvonsa, jotka kaksi ulkonevaa silmää lävisti ja suuri suu halkaisi ja joiden korvat peittyivät kahden latistetun, suuren hiuskatoksen alle, muistuttivat koiraa ja tiikeriä.
Kaikki muut, paitsi kuningas, olivat paljain päin.
Kuninkaan vieressä seisova hovimies luki pitkää muistiinpanolistaa, jota hänen majesteettinsa näytti tarkkaavasti kuuntelevan. Flaamilaiset kuiskailivat keskenään.
— Jumaliste! mutisi Coppenole, olen väsynyt seisomaan. Eikö täällä sitten ole tuoleja?
Rym vastasi kieltävällä eleellä hymyillen levottomasti.
— Jumaliste! jatkoi Coppenole onnettomana siitä, että hänen oli pakko puhua niin hiljaa, tekeepä mieleni istuutua permannolle jalat ristiin, kuten teen sukankutomaliikkeessäni.
— Varokaa sitä tekemästä, mestari Jacques!
— Mitä! mestari Willem! pitääkö täällä sitten aina olla jaloillaan?
— Taikka polvillaan, sanoi Rym.
Samassa kuningas alkoi puhua. He vaikenivat.
— Viisikymmentä souta palvelijaimme pukuihin ja kaksitoista livreä kirjuriemme viittoihin! Tehän tuhlaatte kultaa tynnyrittäin! Oletteko hullu, Olivier?
Tätä sanoessaan vanhus kohotti päätään. Hänen kaulassaan näkyivälkkyvän pyhän Mikaelin ritarikunnan kultainen kaulaketju.Kynttilänvalo lankesi nyt hänen laihoille ja ärtyisille piirteilleen.Hän tempasi pergamentin lukijan kädestä.
— Te saatatte meidät perikatoon! huusi hän silmäillen sisäänpainuneilla silmillään paperia. Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä me teemme niin suunnattomalla taloudella? Kaksi kappalaista kumpikin kymmenen livren ja yksi apulainen sadan soun palkalla kuussa! Yksi kamaripalvelija yhdeksälläkymmenellä livrellä vuodessa! Neljä kokkia, kukin sadankymmenen livren palkalla vuodessa! Yksi paistinkääntäjä, yksi liemikokki, yksi kastikekokki, yksi keittiömestari, yksi astiainkiillottaja, kaksi lakeijaa, kukin kymmenen livren palkalla kuussa! Kaksi keittiöpoikaa, kahdeksan livreä! Yksi tallirenki ja hänen kaksi apuriaan, kaksikymmentäneljä livreä kuussa! Yksi kantaja, yksi sokurileipuri, yksi leipuri, kaksi renkiä, kukin kuudenkymmenen livren palkalla vuodessa! Hevosenkengitysmestari, satakaksikymmentä livreä! Ja rahavarainhoitajamme, tuhatkaksisataa livreä, ja tarkastaja, viisisataa! — Mitä tämä on? Sehän on sulaa hulluutta! Palvelijaimme palkkaus ryöstää Ranskan putipuhtaaksi! Kaikki Louvren aarteethan sulavat sellaisessa menojen tulessa! Olemme pakotetut myymään pöytäastiamme! Ja ensi vuonna, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt (tässä hän kohotti hattuaan) suovat meidän elää, saamme juoda lääkejuomaamme tinatuopista!
Hän loi silmäyksen pöydällä välkkyvään hopeapikariin. Hän yski ja jatkoi:
— Mestari Olivier, suurten maiden hallitsijat, kuninkaat ja keisarit, eivät saa sallia tuhlausta taloudessaan, sillä siitä se leviää kulovalkeana ympäri maata. — Pane se mieleesi, mestari Olivier. Menomme paisuvat vuosi vuodelta. Se ei miellytä meitä. Mitä, Herra paratkoon! vuoteen 79 eivät ne nousseet yli kolmenkymmenenkolmen tuhannen livren. Vuonna 80 ne olivat nousseet neljäänkymmeneenkolmeen tuhanteen kuuteensataanyhdeksääntoista livreen, — muistan luvun mainiosti, — vuonna 81 kuuteenkymmeneenkuuteen tuhanteen kuuteensataankahdeksaankymmeneen livreen ja tänä vuonna, kautta kunniani! ne nousivat kahdeksaankymmeneen tuhanteen livreen! Neljässä vuodessa nousseet kaksinkertaisiksi. Ennen kuulumatonta!
Hän vaikeni hengästyneenä, sitten hän jatkoi kiivaasti:
— Näen ympärilläni ainoastaan väkeä, joka lihoo minun laihuudestani.Te imette minusta kultakolikolta joka huokosesta!
Kaikki olivat ääneti. Se oli tuollainen vihanpuuska, jonka annetaan itsekseen purkautua. Hän jatkoi:
— Sen laita on samoin kuin tuon Ranskan aatelin anomuksen, että me uudistaisimme suuret kruununvirat! Virrat, paremmin sanoen! virrat, jotka nielevät varat tyhjiin! Ah! herrani! te sanotte, ettemme ole kuningas hallitessammedapifero nullo, buticulario nullo![ilman juomanlaskijaa ja hovimestaria!] Herra paratkoon, kyllä me näytämme heille, emmekö ole kuningas!
Tässä hän hymyili tietoisena mahtavuudestaan; hänen huono tuulensa haihtui ja hän kääntyi flaamilaisten puoleen:
— Katsokaahan, veli Willem, nuo leipomojen ylitarkastajat, ylimmäiset juomanlaskijat, ylimmäiset kamariherrat ja ylimmäiset hovimestarit eivät ole halvimman palvelijankaan arvoisia. — Muistakaa mitä sanon, veli Coppenole — ne eivät toimita mitään. Ollessaan noin hyödyttöminä kuninkaan ympärillä ne muistuttavat minusta Palatsin suuren kellon taululla olevia evankelistoja, jotka Philippe Brille hiljakkoin maalasi uudelleen. Ne ovat kullattuja, mutta ne eivät osoita aikaa, eikä kellonviisari niitä tarvitse.
Hän istui hetken mietteissään ja lisäsi sitten vanhaa päätään ravistaen:
— Ho! ho! Pyhän Neitsyen kautta, minä en olekaan Philippe Brille, enkä kultaa uudelleen noita suuria vasalleja. Olen samaa mieltä kuin kuningas Edvard: on pelastettava kansa ja hävitettävä herrat. — Jatka Olivier.
Tällä nimellä puhuteltu henkilö otti jälleen paperin käsiinsä ja alkoi lukea kovalla äänellä:
— "… Adam Tenonille, Pariisin kaupunginvoudin viraston sinetinvartijalle, hopeasta, valmistuksesta ja kaiverruksesta mainittujen sinettien uudistamiseksi, koska entiset vanhuutensa ja huonoutensa takia eivät enää kunnolla kelvanneet käytettäviksi — kaksitoista pariisilaista livreä.
"Guillaume Frèrelle neljä livreä, neljä pariisilaista souta Hôtel des Tournelles'in kahden kyyhkyslakan kyyhkysten ruokkimisen ja elättämisen korvaukseksi tammi-, helmi- ja maaliskuun ajalta tänä vuonna ja maksuksi siihen käytetyistä seitsemästä kuudenneksesta ohria.
"Eräälle fransiskaanimunkille erään rikollisen ripityksestä neljä pariisilaista souta."
Kuningas kuunteli äänesti. Tuon tuostakin hän yski. Tällöin hän vei pikarin huulilleen ja ryyppäsi kulauksen samalla virnistäen.
— "Tänä vuonna on oikeusistuimien määräyksestä toimitettu viisikymmentäkuusi kuulutusta torventoitotusten keralla Pariisin torilla. — Maksua ei ole vielä ilmoitettu.
"Kaivauksien toimeenpanosta Pariisissa ja muualla rahojen etsimistä varten, joita sanottiin sinne kätketyn, mutta mitään ei ole löydetty — neljäkymmentäviisi pariisilaista livreä."
— Kaivetaan maahan écu, jotta löydettäisiin kuparinen sou! sanoi kuningas.
— "Kuuden valkean lasiruudun asettamisesta Hôtel des Tournelles'iin sille kohdalle, missä rautahäkki on — kolmetoista souta. — Neljän vaakunakilven valmistuksesta ja luovuttamisesta petojen päiväksi kuninkaan käskystä ja hänen vaakunallaan koristettuina ruususeppeleen ympäröimänä — kuusi livreä. — Kahden uuden hihan asettamisesta kuninkaan vanhaan nuttuun — kaksikymmentä souta. — Rasvarasiaan kuninkaan saappaiden rasvaamista varten — viisitoista denieriä. — Uuden lätin rakentamiseen kuninkaan mustille sioille — kolmekymmentä pariisilaista livreä. — Erinäisiä väliseiniä, laudoituksia ja luukkuja varten Saint-Paulin leijonahäkkeihin — kaksikymmentäkaksi livreä."
— Kalliita elukoita, sanoi Ludvig XI. Mutta vähät siitä! se on oikeata kuninkaallista komeutta. Siellä on muuan punertava leijona, josta minä pidän sen sirouden vuoksi. — Oletteko nähnyt sen, mestari Willem? — Ruhtinailla pitää olla tuollaisia ihmeellisiä eläimiä. Meillä kuninkailla pitää olla koirina leijonia ja kissoina tiikereitä. Suuruus kuuluu kruunuille. Jupiteria palvelevain pakanain aikana antoivat keisarit sata leijonaa ja sata kotkaa, kun kansa uhrasi sata härkää ja sata lammasta. Se oli kammottavaa ja sangen kaunista. Ranskan kuninkailla on aina ollut tuollaista karjuntaa valtaistuimensa ympärillä. Minulle on kuitenkin siinä suhteessa tehtävä oikeutta, että kulutan niihin vähemmän rahoja kuin muut, ja että minulla on paljon vaatimattomampi kokoelma leijonia, karhuja, elefantteja ja leopardeja kuin muilla. — Jatkakaa, mestari Olivier. Tahdoimme sanoa tämän flaamilaisille ystävillemme.
Willem Rym kumarsi syvään, samalla kun Coppenole jurotti kuin kuriinkaan mainitsema karhu. Kuningas ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli nostanut pikarin huulilleen, mutta sylkäisi juoman suustaan ja sanoi:
— Uh! tuota kiusallista lääkejuomaa!
Lukija jatkoi:
— "Erään irtolaisen ylläpitoon, joka kuusi kuukautta on ollut teljettynä nylkyrin koppiin, koska ei olla tiedetty mitä hänelle tehdä, — kuusi livreä, neljä souta."
— Mitä? keskeytti kuningas. Elättää sellaista, joka pitää hirttää!Herra paratkoon! en anna enää penniäkään tuohon elatukseen. —Olivier, puhukaa asiasta herra d'Estoutevillelle ja ryhtykää vielätänä iltana valmistamaan tuon herran häitä hirsipuun kanssa. —Jatkakaa.
Olivier teki kynnellään merkin irtolaisen kohdalle ja jatkoi:
— "Henriet Cousinille, Pariisin oikeuslaitoksen mestaajalle, kuusikymmentä pariisilaista souta, jotka hänelle on määrännyt Pariisin herra kaupunginvouti suuren lyömämiekan ostamista varten niiden henkilöiden teloittamiseksi, jotka rikostensa vuoksi ovat tuomitut mestattaviksi, sekä sen tuppea ja kaikkea muuta siihen kuuluvaa varten, kuin myös siksi, että hän on antanut teroittaa ja korjata vanhan miekan, joka vioittui ja sai lovia tehtäessä oikeutta Luxemburgin Ludvig herralle, kuten vieläkin selvästi näkyy…" Kuningas keskeytti:
— Riittää. Myönnän summan mielelläni. Sellaisia menoja en surkeile.Niitä rahoja en ole koskaan katunut. — Jatkakaa.
— "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen…"
— Ah! sanoi kuningas ja tarttui molemmin käsin tuolin käsinojiin, tiesin vallan hyvin, että jokin seikka oli tuonut minut tänne Bastiljiin. — Odottakaa, mestari Olivier. Tahdon itse nähdä häkin. Te luette minulle, mitä se on maksanut, sillä aikaa, kun tarkastan sitä. — Tulkaa katsomaan, herrat flaamilaiset. Se on näkemisen arvoinen.
Samassa hän nousi, tarttui lukijan käsivarteen, viittasi ovella seisovaa äänetöntä henkilöä käymään edellä, flaamilaisia seuraamaan jäljessä ja lähti huoneesta.
Kuninkaalliseen seurueeseen liittyi oven ulkopuolelta kiireestä kantapäähän rautaan pukeutuneita sotilaita ja nuoria, soihtuja kantavia hovipoikia. Kuljettiin siten jonkin aikaa tuon synkän linnan sokkeloissa portaita ja käytäviä myöten, jotka osaksi kulkivat itse muureissa. Bastiljin päällikkö kulki etunenässä ja antoi avata ovia vanhalle, sairaalle kumaraiselle kuninkaalle, joka yski vähän väliä.
Jokaisella ovella oli kaikkien pakko kumartua lukuunottamatta vanhuuden kutistamaa kuningasta.
— Hm! mutisi hän ikeniensä välitse, sillä hänellä ei enää ollut hampaita, olemme valmiit astumaan haudan portista sisälle. Matala ovi kumaraista kulkijaa varten.
Kun vihdoin oli astuttu viimeisestä ovesta, joka oli varustettu niin monella lukolla ja salvalla, että sen avaamiseen meni neljännestunti, saavuttiin korkeaan ja suureen holvattuun saliin, jonka keskellä näkyi soihtujen valossa tiilistä, hirsistä ja raudasta rakennettu nelikulmainen komero. Tuo valtava kuutio oli ontto sisältä. Se oli noita kuuluisia valtiollisten vankien häkkejä, joita nimitettiinkuninkaan tyttösiksi. Seinissä oli pari kolme pientä ikkunaa, joissa oli niin tiheät ja paksut rautaristikot, ettei ruutua lainkaan näkynyt. Ovena oli suuri kivipaasi aivan kuin haudoissa. Sellaisista ovista astutaan vain sisälle. Vainaja oli tässä kuitenkin elävä.
Kuningas alkoi hitaasti astuskella tuon pienen rakennuksen ympäri ja tarkastaa sitä huolellisesti, sillä aikaa kun häntä seuraava mestari Olivier luki paperiaan:
— "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen jykevistä pölkyistä nurkka- ja alushirsineen yhdeksän jalkaa pitkäksi, kahdeksan jalkaa leveäksi ja seitsemän jalkaa korkeaksi lattiasta kattoon, jonka häkin seinät ovat sileiksi hakatut ja raudoituksella vahvistetut, joka sijaitsee eräässä Saint-Antoinen linnakkeen tornihuoneessa ja jossa herramme kuninkaan käskystä säilytetään erästä vankia, joka ennen asui eräässä ränsistyneessä ja heikossa häkissä. — Mainittuun uuteen häkkiin on käytetty yhdeksänkymmentäkuusi poikkiparrua ja viisikymmentäkaksi pystyparrua sekä kymmenen alushirttä, pituudeltaan kolme syltä; ja yhdeksäntoista kirvesmiestä on kaksikymmentä päivää Bastiljin pihalla piilunnut, sahannut ja veistänyt mainittuja hirsiä…"
— Kaunista, lujaa tammea! sanoi kuningas ja naputti sormellaan hirsiseinää.
— "… Tähän häkkiin", jatkoi lukija, "on mennyt kaksisataaviisikymmentä paksua, kahdeksan ja yhdeksän jalan pituista rautatankoa muttereineen, peltilevyineen ja siderautoineen painaen koko mainittu rautamäärä kolmetuhatta seitsemänsataakolmekymmentäviisi livreä; lisäksi kahdeksan paksua rautahaarukkaa sinkilöineen ja kynsineen häkin kiinnittämistä varten painaen yhteensä kaksisataakahdeksantoista livreä, lukuunottamatta rautaisia ikkunaristikkoja siihen huoneeseen, jossa häkki sijaitsee, rautasalpoja huoneen oveen ynnä muita tarvikkeita…"
— Onpa siinä rautaa yhden hengen osalle! sanoi kuningas.
"… Kaikki nousten kolmeensataanseitsemääntoista livreen viiteen souhun, seitsemään denieriin."
— Herra paratkoon! huudahti kuningas.
Tämän Ludvig XI:n lempikirouksen kuultuaan tuntui joku liikahtavan häkin sisässä; sieltä kuului kahleitten kalinaa lattiaa vasten ja heikko ääni, joka tuntui tulevan haudasta, sanoi:
— Teidän majesteettinne! armoa! armoa!
Puhujaa ei voinut nähdä.
— Kolmesataaseitsemäntoista livreä viisi souta seitsemän denieriä! toisti Ludvig XI.
Häkistä kuuluva valittava ääni oli saanut kaikki läsnäolijat, yksinpä mestari Olivier'nkin kauhistumaan. Kuningas yksin oli sen näköinen kuin ei olisi kuullut mitään. Hänen käskystään mestari Olivier jatkoi lukemistaan. Hänen majesteettinsa jatkoi aivan levollisena häkin tarkastusta.
— "… Sitä paitsi on maksettu eräälle muurarille, joka on tehnyt ikkunoihin kolot rautaristikoita varten ja muurannut huoneen lattian, koska se ei olisi muuten kestänyt tämän häkin painoa, kaksikymmentäseitsemän livreä neljätoista pariisilaista souta…"
Ääni alkoi uudelleen valittaa:
— Armoa! teidän majesteettinne! Minä vannon teille, että petoksen teki Angers'in herra kardinaali, enkä minä.
— Olipa se aika muurari! sanoi kuningas. Jatka, Olivier.
Olivier jatkoi:
— "… Eräälle puusepälle ikkunoista, vuoteesta, reikätuolista ynnä muista esineistä kaksikymmentä livreä kaksi pariisilaista souta…"
Ääni valitti edelleen:
— Ah! teidän majesteettinne, ettekö kuuntele minua lainkaan? Minä vannon teille, että minä en kirjoittanut kirjettä monseigneur de Guyennelle, vaan herra kardinaali La Balue!
— Puuseppä on kallis, huomautti kuningas. — Siinäkö kaikki?
— Ei, teidän majesteettinne. — "… Eräälle lasinleikkaajalle ikkunaruutujen asettamisesta mainittuun huoneeseen neljäkymmentäkuusi souta kahdeksan pariisilaista denieriä."
— Armahtakaa! teidän majesteettinne. Eikö riitä, että koko minun omaisuuteni on annettu tuomareilleni, hopea-astiani herra de Torcylle, kirjastoni mestari Pierre Doriollelle, seinäverhoni Roussillonin kuvernöörille? Olen viaton. Neljätoista vuotta olen värissyt vilusta rautahäkissä. Armahtakaa, teidän majesteettinne! se palkitaan teille taivaassa.
— Mestari Olivier, sanoi kuningas, kaiken kaikkiaan?
— "Kolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme denieriä pariisilaista rahaa."
— Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Siinäpä hävytön häkki! Ja hän tempasi luettelon mestari Olivier'n käsistä ja alkoi itse laskea sormillaan tarkastaen vuoroin häkkiä, vuoroin luetteloa. Silloin kuultiin vangin nyyhkyttävän. Se teki kamalan vaikutuksen, ja läsnäolijat katsahtivat kalveten toisiinsa.
— Neljätoista vuotta, teidän majesteettinne! neljätoista vuotta! huhtikuusta saakka vuonna 1469. Jumalan pyhän äidin nimessä, teidän majesteettinne, kuulkaa minua! Te olette koko tämän ajan nauttinut auringon paisteesta. Minä, viheliäinen vanki, enkö minä enää koskaan saa nähdä päivän valoa? Armoa, teidän majesteettinne! Olkaa sääliväinen. Lempeys on kaunis kuninkaallinen hyve, joka voittaa vihanpuuskat. Luuletteko, teidän majesteettinne, että kuolinhetkenä on kuninkaalle suurta lohtua siitä, ettei ole jättänyt ainoatakaan rikosta rankaisematta? Muuten en ole pettänyt teidän majesteettianne, sen teki Angers'in kardinaali. Ja minulla on jalassa ylen raskas kahle ja sen päässä suuri rautapuntti, paljoa painavampi kuin kohtuullista on. Ah! teidän majesteettinne! säälikää minua!
— Olivier, sanoi kuningas päätään puistaen, huomaan että muurilaasti on laskettu kahdeksikymmeneksi souksi mitalta, vaikka se ei maksa kuin kaksitoista. Tehkää uudelleen tämä lasku.
Hän käänsi selkänsä häkille ja alkoi tehdä lähtöä huoneesta. Vanki raukka huomasi soihdun valon ja äänien häipymisestä, että kuningas poistui ja huusi epätoivoisesti:
— Teidän majesteettinne! teidän majesteettinne!
Ovi sulkeutui. Hän ei nähnyt enää mitään, eikä kuullut muuta kuin vanginvartijan rämeän äänen, joka lauloi hänen korvaansa laulua:
Herra Jean Balue, tuho lähestyy, ei hiippaa enää sulla; Verdunin herran myös vietiin kerran; ei taida takaisin tulla.
Kuningas palasi ääneti takaisin kammioonsa, ja hänen seurueensa seurasi häntä vangin viimeisten vaikerrusten kauhistamana. Äkkiä hänen majesteettinsa kääntyi Bastiljin kuvernöörin puoleen:
— Kesken kaiken, sanoi hän, oliko tuossa häkissä joku?
— Oli Herran tähden, teidän majesteettinne! vastasi kuvernööri hämmästyneenä kysymyksestä.
— Ja kuka siis?
— Verdunin herra piispa.
Kuningas tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Mutta se oli hänen hulluuttaan.
— Ah! sanoi hän sen näköisenä kuin ensi kertaa ajattelisi koko asiaa, Guillaume de Harancourt, herra kardinaali La Baluen ystävä. Aika hyvänahkainen.
Hetken päästä avattiin kammion ovi ja suljettiin jälleen noiden viiden henkilön jälkeen, jotka lukija näki siellä tämän luvun alussa ja jotka siellä nyt asettuivat entisille paikoilleen entisiin asentoihinsa ja jatkoivat kuiskailuaan.
Kuninkaan poissaolon aikana oli hänen pöydälleen tuotu muutamia kirjeitä, joiden sinetit hän itse mursi. Sitten hän alkoi kiireesti lukea niitä toista toisensa jälkeen, viittasi mestari Olivier'ta, joka näytti suorittavan ministerin toimia, tarttumaan kynään ja ilmaisematta hänelle kirjeitten sisältöä alkoi hiljaa sanella hänelle vastauksia, jotka hän pöydän ääreen polvistuen kirjoitti epämukavassa asennossa.
Willem Rym kuunteli.
Mutta kuningas puhui niin hiljaa, että flanderilaiset saattoivat hänen sanelustaan kuulla vain silloin tällöin joitakin erillisiä ja käsittämättömiä pätkiä:
—… Hedelmällisillä seuduilla edistää kauppaa ja hedelmättömillä teollisuutta… — Näyttää englantilaisille herroille meidän neljää pommitykkiämme, Landres'ia, Brabantia, Bourg-en-Bressea, Saint-Omeria… — Tykistön ansiota on, että sotia käydään nykyään harkitummin… — Ystävällemme herra de Bressuirelle… — Sotajoukkoja ei voida pitää yllä ilman veroja… — Jne.
Kerran hän korotti äänensä:
— Herra paratkoon! Sisilian herra kuningas sinetöi kirjeensä keltaisella lakalla aivan kuin Ranskan kuningas. Teemme ehkä väärin, että sallimme hänen niin tehdä. Komea Burgundin serkkuni ei hyväksynyt vaakunakilpiä, joissa oli punainen pohja. Hallitsijasukujen suuruus vakiintuu etuoikeuksien loukkaamattomuudesta. Huomaa se, veli Oliver.
Toisen kerran hän sanoi:
— Ohhoh! onpa siinä paksu kirje! Mitähän veljemme keisari meille ilmoittaa?
Hän alkoi silmäillä kirjettä huudahtaen silloin tällöin:
— Todellakin! Saksa on aivan uskomattoman suuri ja mahtava. —Mutta älkäämme unohtako vanhaa sananlaskua: Kaunein kreivikunta onFlanderi; kaunein herttuakunta Milano; kaunein kuningaskunta Ranska.— Eikö niin herrat flaamilaiset?
Tällä kertaa kumarsi Coppenolekin yhdessä Willem Rymin kanssa.Sukankutojan isänmaallisuutta oli kutkutettu.
Viimeinen kirje sai Ludvig XI:n silmäkulmat rypistymään.
— Mitä tämä on? huudahti hän. Kanteita ja valituksia linnueitamme vastaan Pikardiassa! Olivier kirjoittakaa heti paikalla herra marsalkka de Rouault'lle. — Että kuri höltyy. — Että henkivartioväen santarmit, aatelisjunkkarit, tarkka-ampujat ja sveitsiläiset kohtelevat kansaa huonosti kaikella tavalla. Että sotilaat eivät tyydy edes siihen, mitä talonpoikain taloissa on tarjottavana, vaan pakottavat heitä lyönneillä ja iskuilla noutamaan kaupungista viiniä, kalaa, mausteita ja muuta tarpeetonta. — Että herra kuningas tietää sen. — Että me aiomme suojella kansaamme vääryyksiltä, varkauksilta ja rosvouksilta. — Että se on tahtomme, Pyhän Neitsyen nimessä! — Ettei meitä muuten miellytä, että viulunvinguttajat, parturit ja kuormarengit käyvät pukeutuneina samettiin, silkkiin ja kultaketjuihin aivan kuin ruhtinaat. — Että sellainen turhamaisuus ei ole Jumalalle mieleistä. — Että me, joka olemme aatelinen, tyydymme takkiin, jonka kangas maksaa kuusitoista pariisilaista souta kyynärä. — Että herrat kuormarengit voivat vallan hyvin alentua käyttämään samaa lajia, hekin! — Käskemme ja teemme tiettäväksi. — Ystävällemme herra de Rouault'lle. — Hyvä.
Hän saneli tämän kirjeen korkealla, pontevalla äänellä ja puuskittain. Juuri kun hän sai lopetetuksi, aukeni ovi, ja sisään syöksyi muuan henkilö kauhistuneen näköisenä ja huutaen:
— Teidän majesteettinne! kansanmeteli Pariisissa!
Ludvig XI:n vakavat kasvonpiirteet jännittyivät, mutta tämä mielenliikutuksen ainoa näkyvä ilmaus katosi salaman nopeasti. Hän hillitsi itsensä ja sanoi rauhallisen ankarasti:
— Veli Jacques, kylläpä te ryntäätte sisään!
— Teidän majesteettinne! kapina! jatkoi ystävä Jacques hengästyneenä.
Kuningas oli noussut ja tarttui häntä kovakouraisesti käsivarteen kuiskaten vihastuneena hänen korvaansa, niin että hän yksin sen kuuli, ja luoden salaisen silmäyksen flaamilaisiin:
— Vaikene tai puhu hiljaa!
Tulija ymmärsi ja alkoi hänelle hiljaa kertoa voimakkain värein tapahtumaa, kuninkaan levollisena kuunnellessa, samalla kun Willem Rym kiinnitti Coppenolen huomiota vasta tulleen kasvoihin, pukuun, hänen turkisvuoriseen huppuunsa,caputia jourrata, hänen lyhyeen viittaansa,epitogia curta, ja hänen mustaan samettipukuunsa, josta hänet tunsi kamarioikeuden presidentiksi.
Tuskin oli tämä henkilö ehtinyt hieman selittää kuninkaalle asiaa, kun tämä jo huudahti nauraen:
— Todellakin! puhukaa ääneen, veli Coictier! Miksi puhutte noin hiljaa? Pyhä Neitsyt tietää, ettei meillä ole mitään salattavaa hyviltä ystäviltämme flaamilaisilta.
— Mutta, teidän majesteettinne…
— Puhukaa ääneen!
"Veli Coictier" ei saanut hämmästyksissään sanaa suustaan.
— Siis, jatkoi kuningas, — mutta puhukaa, herrani, — on siis kansanmeteli hyvässä Pariisissamme?
— Niin on, teidän majesteettinne.
— Ja joka on suunnattu, sanotte te, Oikeuspalatsin voutia vastaan.
— Siltä näyttää, vastasi tulija änkyttäen, hämmästyneenä äkillisen ja selittämättömän käänteen johdosta kuninkaan ajatuksenjuoksussa.
Ludvig XI jatkoi:
— Missä vartiosto kohtasi joukon?
— Kun se suuresta kulkuripesästä kulki Pont-aux-Changeurs'ille. Kohtasin sen itsekin, kun teidän majesteettinne käskystä olin matkalla tänne. Kuulin muutamien joukosta huutavan: Alas palatsivouti!
— Ja mitä heillä on voutia vastaan?
— No! sanoi mestari Jacques, hän on heidän herransa.
— Todellakin!
— Niin, teidän majesteettinne. Ne ovat Ihmeiden pihan roistoja. He ovat jo kauan valittaneet voutia vastaan, jonka alustalaisia he ovat. He eivät tahdo tunnustaa hänen tuomio-oikeuttaan eivätkä hänen vero-oikeuttaan.
— Niinkö! virkkoi kuningas tyytyväisenä hymyillen, mitä hän turhaan koetti salata.
— Kaikissa valituksissaan parlamentille, jatkoi mestari Jacques, — he väittävät, ettei heillä ole kuin kaksi herraa, teidän majesteettinne ja jumalansa, joka varmaankin on piru.
— Hohhoh! sanoi kuningas.
Hän hykersi käsiään ja nauroi tuota sisäistä naurua, joka saa kasvot säteilemään. Hän ei voinut salata iloaan, vaikka hän tuon tuostakin koetti saada ilmeensä vakavaksi. Kukaan ei käsittänyt, mitä hänessä tänä hetkenä liikkui, ei edes mestari Olivier. Hän istui hetken vaiti mietteissään, mutta tyytyväisen näköisenä.
— Onko heitä paljonkin? kysyi hän äkkiä.
— On varmasti, teidän majesteettinne, vastasi mestari Jacques.
— Miten paljon?
— Ainakin kuusituhatta.
Kuningas ei voinut pidättyä sanomasta: — Hyvä! — Sitten hän kysyi:— Ovatko he aseistettuja?
— Ovat, keihäillä, viikatteilla, pyssyillä, kuokilla ja muilla sangen vaarallisilla aseilla.
Kuningasta ei tämä luettelo näyttänyt lainkaan huolestuttavan.Mestari Jacques luuli olevansa velvollinen lisäämään:
— Jollei teidän majesteettinne heti lähetä voudille apua, hän on hukassa.
— Me lähetämme, sanoi kuningas koettaen näyttää vakavalta. Hyvä. Tietenkin lähetämme. Herra vouti on ystävämme. Kuusituhatta! Aika sisukkaita narreja! Heidän rohkeutensa on ihmeellinen ja me olemme siitä sangen närkästyksissämme. Mutta meillä on vähän väkeä täällä tänä yönä. — Huomisaamuna on aikaa.
Mestari Jacques huudahti:
— Heti paikalla, teidän majesteettinne! Huomiseen mennessä on voudin talo ehditty ryöstää vaikka kaksikymmentä kertaa, hänen arvoansa häväistä ja hänet itsensä hirttää. Jumalan tähden, teidän majesteettinne! lähettäkää ennen huomisaamua.
Kuningas katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:
— Sanoin teille, huomisaamuna.
Se oli noita katseita, joihin ei vastata mitään. Hetken vaitiolon jälkeen virkkoi Ludvig XI:
— Veli Jacques, tehän voitte sen sanoa? Miten laajalle ulottui… ulottuu, oikaisi hän, voudin läänioikeus?
— Teidän majesteettinne, palatsivoudilla on Calandre-katu Herberie-kadulle saakka, Saint-Michel-tori ja Les Mureaux'ksi nimitetty Notre-Dame des Champs (tässä Ludvig XI kohotti hattuaan) kirkon luona oleva alue, jossa on kolmetoista taloa, lisäksi Ihmeiden piha, pitaalisairaalan alue, jota nimitetään Banlieueksi, lisäksi viertotie, joka alkaa tästä sairaalasta ja päättyy Saint-Jacques-porttiin. Tällä alueella on hänellä täysi tuomiovalta, vero-oikeus, täysi herruus.
— Kas vain! sanoi kuningas ja hypisteli oikealla kädellä vasenta korvaansa, onhan siinä sievoinen palanen kaupunkiani. Niin, tuon kaiken kuningas herra vouti oli.
Tällä kertaa hän ei oikaissut sanojaan. Hän jatkoi uneksien ja ikään kuin itsekseen puhuen:
— Mainiota, herra vouti! teillä oli hampaissanne kaunis lohkarePariisiamme!
Äkkiä hän puhkesi puhumaan:
— Herra paratkoon! Mitä ovatkaan nuo ihmiset, jotka väittävät omaavansa vero-, tuomio- ja käskijävallan meillä, joilla on tullipuomeja kautta koko maan, tuomioistuimia ja pyöveleitä joka torilla kansamme seassa, niin että ranskalaiset ovat luulleet, että heillä on yhtä monta kuningasta kuin hirsipuuta, aivan kuin kreikkalaiset luulivat, että on yhtä monta jumalaa kuin heillä oli lähteitä, ja persialaiset, että on yhtä monta jumalaa kuin tähtiä! Herra paratkoon! tämä asiaintila on sietämätön, eikä tuo sekasotku miellytä minua. Tahtoisinpa tietää, onko Pariisissa muuta verottajaa Jumalan armosta kuin kuningas, muuta tuomioistuinta kuin meidän parlamenttimme, muuta hallitsijaa tässä valtakunnassa kuin me! Kunniani kautta! on välttämätöntä, että se päivä pian koittaa, jolloin ei Ranskassa ole kuin yksi kuningas, yksi herra, yksi tuomari, yksi mestaaja, niin kuin paratiisissa on vain yksi Jumala!
Hän kohotti taas hattuaan ja jatkoi yhä mietteissään sen näköisenä ja sellaisella äänenpainolla kuin metsästäjä, joka kiihottaa koiriaan:
— Kas niin! kansani! sillä lailla! murskaa nuo väärät herrat! tee tehtäväsi! Joudu! joudu! ryöstä ne, hirtä ne, hävitä ne!… Ah! te tahdotte olla kuninkaita, herrani? Niin! kansa! kas niin!
Tässä hän äkkiä pysähtyi, puraisi huultansa, ikään kuin pidättääkseen ajatusta, jonka oli jo puoliksi ilmaissut, silmäili läpitunkevalla katseellaan vuoroin jokaista huoneessa olijaa, otti äkkiä hatun päästään molemmin käsin, katseli sitä ja sanoi sille:
— Oh! minä polttaisin sinut, jos tietäisit, mitä nyt päässäni liikkuu!
Senjälkeen hän silmäsi taas huoneessa olijoita vaanivasti ja pelokkaasti kuin luolaansa vetäytyvä kettu:
— Yhdentekevää! me autamme herra voutia. Pahaksi onneksi on meillä vain vähän väkeä täällä tällä haavaa sellaista väkijoukkoa vastaan. Meidän on odotettava huomiseen. Palautetaan järjestys Citéhen ja kaikki vangitut hirtetään.
— Kesken kaiken, teidän majesteettinne! sanoi Coictier, unohdin ensi hätäkässä, että vartijat vangitsivat kaksi joukosta jälkeen jäänyttä kulkuria. Jos teidän majesteettinne haluaa nähdä miehiä, niin he ovat täällä.
— Haluanko nähdä heitä! huudahti kuningas. Mitä! Herra paratkoon! ja sellaiset asiat sinä unohdat! — Juokse, Olivier! tuo heidät heti tänne!
Mestari Olivier lähti ja palasi hetken kuluttua takaisin mukanaan kaksi vankia henkivartioväen jousimiesten välissä. Toinen, jolla oli suuret, typerät kasvot, oli humalaisen ja hämmästyneen näköinen. Hän oli ryysyinen ja astui notkuvin polvin ja laahustaen. Toisella oli kalpeat, hymyilevät kasvot, jotka lukija jo tuntee.
Kuningas katseli heitä hetken ääneti ja kääntyi sitten äkkiä ensimmäisen puoleen:
— Mikä on nimesi?
— Gieffroy Pincebourde.
— Mikä sinä olet?
— Kulkuri.
— Mitä aioit tehdä tuossa kirotussa metelissä?
Kulkuri katsoi kuninkaaseen ja heilautti käsiään tylsän näköisenä. Siinä oli tuollainen huonorakenteinen pää, jossa älyllä on miltei yhtä heikot edellytykset viihtyä kuin liekillä kynttilänsammuttimen peitossa.
— En tiedä, sanoi hän. Muut menivät, minä seurasin.
— Ettekö aikoneet hävyttömästi hyökätä Palatsin voudin kimppuun ja ryöstää hänen talonsa?
— Tiedän vain että mentiin hirttämään jotakin jonnekin. Siinä kaikki.
Muuan sotamies näytti kuninkaalle puutarhaveistä, joka oli otettu kulkurilta.
— Tunnetteko tämän aseen? kysyi kuningas.
— Tunnen, se on minun veitseni. Olen viinitarhuri.
— Ja onko tämä mies toverisi? lisäsi Ludvig XI osoittaen toista vankia.
— Ei. En tunne häntä.
— Riittää, sanoi kuningas. Ja tehden sormellaan merkin vaiteliaalle henkilölle, joka liikkumattomana seisoi ovella ja josta jo olemme lukijalle maininneet, hän lisäsi:
— Tristan ystävä, siinä on mies sinulle.
Tristan l'Hermite kumarsi. Hän antoi hiljaa määräyksen kahdelle jousimiehelle, jotka veivät kulkurin pois.
Tällä välin oli kuningas lähestynyt toista vankia, joka hikoili ankarasti.
— Nimesi?
— Teidän majesteettinne, Pierre Gringoire.
— Ammattisi?
— Filosofi, teidän majesteettinne.
— Miten rohkenet, hupsu, lähteä hyökkäykseen ystäväämme Palatsin herra voutia vastaan, ja mitä sanot tästä kansanmetelistä?
— Ei, teidän majesteettinne, se on erehdys. Se on onneton kohtalo. Minä teen murhenäytelmiä. Minä rukoilen, että teidän majesteettinne kuuntelisi minua. Olen runoilija. Minun ammattilaisiani ajaa surumielisyys kuljeksimaan öisin kaduilla. Satuin kulkemaan siellä päin tänä iltana. Se oli pelkkä sattuma. Minut pidätettiin vääryydellä. Olen syytön tähän porvarismyrskyyn. Teidän majesteettinne näki, ettei kulkuri tuntenut minua. Minä vannon teidän majesteetillenne…
— Vaikene! sanoi kuningas kahden lääkejuomakulauksen välillä. Sinä vaivaat meidän päätämme loruillasi.
Tristan l'Hermite lähestyi Gringoirea ja osoitti häntä sormellaan:
— Teidän majesteettinne, hirtetäänkö tämäkin? Ne olivat ensimmäiset sanat, mitkä hän lausui:
— Noh! vastasi kuningas välinpitämättömästi. Enpä tiedä, mikä siitä estäisi.
— Minäpä tiedän paljonkin, minä! sanoi Gringoire.
Filosofimme oli tänä hetkenä oliivia viheriämpi. Kuninkaan kylmästä ja välinpitämättömästä ilmeestä hän huomasi, että hänen ainoa pelastuksensa oli hyvin korkealentoisissa sanoissa, ja heittäytyen Ludvig XI:n jalkoihin hän huudahti epätoivoisesti viittoillen:
— Teidän majesteettinne! suvaitkaa kuunnella minua. Teidän majesteettinne! älkää murskatko ukkosella niin vähäpätöistä oliota kuin minua! Jumalan valtava salama ei iske vuohenkaaliin. Teidän majesteettinne, olette ylen korkea ja mahtava hallitsija, säälikää kunniallista miesraukkaa, joka yhtä vähän kykenee saamaan aikaan meteliä kuin jääpuikko iskemään kipinää! Kaikkein armollisin majesteetti, hyväntahtoisuus on sekä leijonan että kuninkaan hyve. Voi! ankaruus vain vieroittaa mieliä, rajut tuulenpuuskat eivät voi riuhtaista kulkijalta viittaa, mutta aurinko lämmittää häntä säteillään vähitellen siihen määrään, että saa hänet riisuutumaan paitasilleen. Teidän majesteettinne, te olette aurinko. Minä vakuutan teille, korkea herrani ja kuninkaani, etten ole mikään kulkuri, varas tai hurjastelija. Kapina ja rosvous eivät kuulu Apollon pojille. Minä en ole niitä, jotka syöksyvät niihin pilviin, joista kapinan ukkonen jyrähtelee. Olen teidän majesteettinne uskollisia alamaisia. Yhtä arka kuin miehen on oltava vaimonsa kunniasta, yhtä kiitollinen kuin pojan on oltava isänsä rakkaudesta, niin on hyvän alamaisen oltava kuninkaansa kunniasta; hänen pitää kuihtua innosta hänen huoneensa hyväksi ja hänen suuruutensa kohottamiseksi. Kaikki muut intohimot jotka hänet vallannevatkin ovat sulaa hulluutta. Ne ovat valtiolliset mielipiteeni teidän majesteettinne. Älkää siis kyynärpäistä kuluneen pukuni vuoksi arvelko minua kapinoitsijaksi ja rosvoksi. Jos armahdatte minut, teidän majesteettinne, kulutan sen polviltakin rukoillessani Jumalaa joka aamu ja ilta. Voi! en ole suinkaan rikas, se on totta. Olenpa lisäksi hieman köyhäkin. Mutta en silti huono ihminen. Eihän köyhyys ole minun vikani. Jokainenhan tietää, ettei kaunokirjallisuudesta kiskota suuria rikkauksia, ja niillä jotka ovat parhaiten perehtyneet hyviin kirjoihin, ei aina ole takkavalkeaa talvisin. Lainvääristelijät vievät kaikki jyvät, eivätkä jätä muuta kuin oljet muille oppineille ammateille. On olemassa neljäkymmentä sangen mainiota sananlaskua filosofien kuluneesta viitasta. Oh! teidän majesteettinne, lempeys on ainoa valo, joka voi valaista suuren sielun sisintä. Lempeys kantaa soihtua kaikkien muitten hyveitten edellä. Ilman sitä ovat ne sokeita, jotka hapuillen etsivät Jumalaa. Armahtavaisuus, joka on samaa kuin lempeys, synnyttää alamaisissa rakkautta, joka on ruhtinasten paras henkivartija. Mitäpä teitä haittaa, teidän majesteettinne, joka häikäisette kaikkien kasvot, jos maailmassa on yksi miesraukka enemmän? viaton filosofiraukka, joka tyhjin kukkaroin ja tyhjin vatsoin harhailee puutteen pimeydessä? Olen lisäksi oppinut, teidän majesteettinne. Suuret kuninkaat ovat aina pitäneet kirjallisuuden suojelemista helmenä kruunussaan. Herkules ei halveksinut arvonimeä Musagetes. Mathias Corvinus suosi Jehan de Monroyalia, matematiikan kaunistusta. Mutta oppineen hirttäminen on huonoa kirjallisuuden suojelemista. Mikä häpeätahra Aleksanterin maineelle, jos hän olisi hirttänyt Aristoteleksen! Sellainen vetäisy ei olisi mikään pieni kaunistava ihotäplä hänen maineensa kasvoilla, vaan ilkeä, rumentava mätähaava. Teidän majesteettinne! olen tehnyt sangen hyvän häärunoelman Flanderin prinsessalle ja hänen korkeudelleen dauphinille. Se ei ole minkään kapinoitsijan työtä. Teidän majesteettinne näkee, etten ole mikään tietämätön musteentuhrija, vaan oppinut mies, ja että minulla on paljon luonnollista kaunopuheisuutta. Armahtakaa minut, teidän majesteettinne. Te tekisitte sillä Pyhälle Neitsyelle sangen ritarillisen palveluksen, ja minä vannon teille, että minua kauhistuttaa suunnattomasti ajatus joutua hirteen!