"Tulin juuri katsomaan, ovatko näyttelijät jo valmiit", sanoi Georgie.
"Kaikki ovat jo valmiit ja istuvat pukuhuoneessa saaden yksi toisensa perään ramppikuumeen. Mitä minä nyt teen?"
"Maltappas", sanoi Georgie katsoen kirjaansa. "Yhden tulee kuiskata, yhden olla miesten kanssa ja katsoa, että he hoitavat hyvin esiripun ja valaistuksen ja kahden on autettava pukujen muuttamisessa. Cynthian tulee vaihtaa ratsastuspuku tanssipukuun neljässä minuutissa. Minä luulen, että sinun olisi parasta auttaa häntä."
"Aivan niin kuin tahdot", sanoi Patty kohteliaasti. "Minä vaikka seison tuolilla tanssipuku ilmassa valmiina pudottamaan sen hänen päähänsä samassa kun hän ilmestyy. Onko täällä kaikki valmista? Mitä kello on?"
"Kyllä; kaikki on valmista ja kello on viisi minuuttia vailla kahdeksan. Voimme alkaa niin pian kuin katsomo on valmis."
He tirkistelivät katsomoon paksun samettiesiripun laskoksien lomasta. Siellä istui kahdeksansataa tyttöä keveissä juhlapuvuissa puhellen ja nauraen ja laulaen.
"Siinä tulee vanhoja tyttöjä!" sanoi Patty, kun viitisenkymmentä marssi sisään etupuolella heille varatuille paikoille.
"Toivon, että tämä päättyy hyvin. Jollei se onnistu yhtä hyvin kuin viime vuoden yläluokkalaisten näytelmä, niin minä varmasti kuolen", huokasi Georgie.
"Oh, tästä tulee vallan mainiota", sanoi Patty vakuuttavasti."Parempaa ei voi ajatellakaan."
"Nyt tulee sekakuoro esittämään kaksi laulua." sanoi Georgie. "Jumalan kiitos, että ne ovat uusia!" lisäsi hän kiihkeästi. "Ja orkesteri soittaa alkusoiton ja sitten nousee esirippu. Juokse sanomaan, että tulevat tänne valmiina ensimäiseen näytökseen."
Lord Bromley seisoi kulissien sivulla katsellen inhoten juhla-ateriapöytää. "Kuulehan, Patty", sanoi hän tämän rientäessä ohi. "Katsohan, millaista moskaa Georgie Merriles aikoo juottaa meille viinin sijasta. Minä en ainakaan voi juoda sellaista sotkua."
Patty vaikeni hetkisen. "Mikä sitä vaivaa?" kysyi hän kaataen hiukan lasiin ja katsoen sitä valoa vasten.
"Vaivaa? Se on tehty viinimarjahyytelöstä ja vedestä ja sekoitettu siihen kylmää teetä."
"Minä tein sen itse", sanoi Patty arvokkaasti. "Se on kaunisväristä."
"Mutta minun pitää tyhjentää lasini yhdellä siemauksella", väitti vastaan kiukustunut lordi.
"Olen varma, ettei viinimarjahyytelössä eikä teessä ole mitään, joka voisi sinua vahingoittaa. Voit olla kiitollinen, ettei se ole myrkyllistä." Ja Patty kiiruhti pois.
Sekakuoro lauloi kaksi uutta laulua saaden osakseen kiitollisen kuulijakunnan suosionosoitukset, ja orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa.
"Jokainen paikoilleen näyttämölle", sanoi Georgie matalalla äänellä, "ja seuraa sinä tarkasti kirjaa", lisäsi hän kuiskaajalle ankarasti.
Alkusoiton säveleet häipyivät pois; kello kilisi ja esirippu aukeni paljastaen Cynthian istumassa penkillä linnanpuistossa (alkujaan Ardenin metsä).
Kun esirippu laskeutui näytöksen lopussa ja suosionosoitukset salissa olivat vaihtuneet kiihkeäksi puheensorinaksi, syleili Patty Georgea rajusti. "Se on viisikymmentä kertaa parempi kuin viime vuonna!"
"Jumalan kiitos, että myöskin Theo Granby istuu katsomossa!" huudahti Georgie iloisesti. (Theo Granby oli ollut edellisen vuoden näytelmän pääohjaaja).
* * * * *
Esirippu oli noussut neljännen näytöksen alussa ja Patty oli sijoittunut jokseenkin ahtaaseen paikkaan näyttämön taakse. Siellä oli onneksi — tai pikemmin onnettomuudeksi — ikkuna sillä kohtaa rakennuksessa, ja Patty avasi sen asettuen istumaan ikkunalaudan toiseen päähän, ja asetti lampunlasin toiseen päähän, valmiina käytettäväksi tarpeen tullen. "Melun" syntymiseen oli vielä jälellä jonkun aikaa ja Patty, joka oli äskettäin ryhtynyt opiskelemaan tähtitiedettä, kulutti väliajan tutkimalla tähtiä.
Näyttämöllä tapahtumat lähestyivät huippukohtaansa. Lord Bromley oli erinomainen rakastaja, joka näkyi jo siitä, että katsojat ottivat hänet vakavasti eivätkä nauraneet, kuten rakkauskohtauksissa tavallisesti.
"Cynthia", lausui hän rukoillen, "sano, että tahdot tulla omakseni ja minä uskallan kaiken sinun tähtesi. Seuraan sinua maailman ääriin." Hän katsoi hellästi Cynthiaa silmiin ja odotti melua. Haudan hiljaisuus vallitsi ja hän katsoi katsomistaan kunnes kaikkien suut katsomossa vetäytyivät hienoon hymyyn.
"Kirottu Patty!" murisi hän kiukuissaan. "Pitihän se arvata, että hän tekisi jotain tällaista. — Mitä se oli? Kuulitko melua?" kysyi hän ääneen.
"En", vastasi Cynthia totuudenmukaisesti. "En kuullut yhtään mitään."
"Teeskentele kuulleesi", kuiskasi hän, ja he jatkoivat improvisoimistaan. Muutamien minuuttien toivottoman hapuilemisen jälkeen sai kuiskaaja heidät jälleen oikealle tolalle ja näytös jatkui katsomon huomaamatta, että mitään oli jäänyt pois.
Kymmenen minuuttia myöhemmin lord Bromley lausui mahtipontisesti: "Cynthia, paetkaamme tästä paikasta. Nämä synkät huoneet kiusaavat minua; tämä hiljaisuus painostaa minua —" Ja silloin kuului melua.
Ensi hetkessä katsomo oli niin ällistynyt, ettei kukaan huomannut, että näyttelijätkin olivat hämmästyneitä. Silloin lord Bromley, joka oli tottunut odottamattomiin yllätyksiin, rohkaisi mielensä ja huudahti; "Vaiti! Mikä oli se ääni?"
"Luulen, että se oli melu", vastasi Cynthia.
Lord Bromley väänteli käsiään ja juoksi takaisin parveketta kohti."Kuinka se jatkuu?" sanoi hän kuiskaajalle ohikulkiessaan.
Kuiskaaja oli pudottanut kirjansa eikä voinut löytää oikeaa paikkaa.
Syvä hiljaisuus vallitsi ja molemmat näyttelijät syöksyivät edestakaisin näyttämöllä katsellen hermostuneina ympärilleen. Silloin epätoivoinen lord Bromley ojensi kätensä tehden rukoilevan liikkeen. "Cynthia", lausui hän kaihoisalla äänellä. "Minä en voi kestää tätä kiduttavaa epävarmuutta. Paetkaamme." Ja he pakenivat runsaasti kolme sivua liian aikaisin, unohtaen jättää jälkeensä kirjettä, joka olisi ilmoittanut Irate Parent'ille tapahtumasta.
Georgie kulki edestakaisin käsiään väännellen kulissien sivulla, voivotellen sitä päivää, jolloin Patty oli syntynyt.
"Jouduta tuo Parent näyttämölle ennenkuin ne lopettavat taputtamasta käsiään, niin ne eivät huomaa, että mitään erehdystä on tapahtunutkaan", sanoi lord Bromley.
Tuo vanha mies parka, peruukki toisella korvallaan, tyrkättiin muitta mutkitta näyttämölle, missä hän riehui ja vannoi, ettei hän koskaan antaisi anteeksi kiittämättömälle tyttärelleen ja teki sen niin luonnollisella tavalla, etteivät katsojat ehtineet ajattelemaan, miten hän oli saanut sen selville. Nuo karkurit palasivat sitten oikeaan aikaan notarion luota, lepyttivät vanhan miehen vihan, saivat isällisen siunauksen ja esirippu laski perheonnen ylitse, joka oli suuresti miellyttänyt katsomossa olevia ensikurssilaisia.
Patty ryömi esiin parvekkeen alta ja lankesi polvilleen Georgien eteen.
Lord Bromley nosti hänet ylös. "Viis siitä, Patty. Katsojat eivät huomanneet kerrassaan mitään. Ja muutenkin se oli paras niin. Minun viikseni eivät näet olisi kestäneet kuin korkeintaan kaksi minuuttia kauvemmin."
He kuulivat jonkun sanovan eturivissä: "Mikä Georgie Merrilesillä on vikana?" ja sadat äänet vastasivat. "Hän on aivan erinomainen"!
"Kuka on aivan erinomainen?"
"G-e-o-r-g-i-e M-e-r-r-i-l-e-s."
"Mikä näytelijöillä on vikana?"
"He ovat aivan ensiluokkaisia."
Näyttämön ovi lensi auki ja sisään syöksyi onnittelevia ystäviä, jotka kokonaan piirittivät näyttelijät ja komitean. "Se on paras näytelmä, minkä olemme nähneet koko koulussa olomme aikana. 'Nahkiaiset' ovat aivan hulluja ihastuksesta." "Lord Bromley, Teidän huoneenne on oleva kukkia täynnä kuukauden ajan." "Patty", huusi ylijuhlamenojenohjaaja toisten päitten yli, "salli minun onnitella sinua. Minä olin aivan huoneen perällä enkä kuullut mitään muuta kuin: 'melun'. Se kuulosti hienolta!"
"Patty, mitä ihmeessä sinä teit?"
"Minä laskin tähtiä", vastasi masentunut Patty, "ja muistin koko asian liian myöhään ja sitten minä käännyin äkkiä ja silloin se putosi. Olen hyvin pahoillani."
"Ei se mitään", naurahti Georgie; "koska kaikki päättyi hyvin, niin annan sinulle anteeksi. Kaikkia näyttelijöitä ja komiteaa", sanoi hän koroittaen äänensä, "pyydän saapumaan huoneeseeni nauttimaan virvokkeita. Olen pahoillani, etten voi kutsua teitä kaikkia" lisäsi hän tytöille, jotka tunkeilivat ovessa.
Tarina vainotusta tytöstä.
"Oh, kuulkaa, Bonnie, — Bonnie Connaught! Priscilla! Odottakaa hetkinen", huusi eräs tyttö heidän kävellessään kotiinpäin eräänä iltapäivänä. He kääntyivät ja odottivat kunnes Bonnien nuori serkku, Mildred Connaught, oli saavuttanut heidät. Hän tarttui kiihkeästi heidän käsivarteensa ja katsahti samassa taakseen niinkuin rikollinen, jota ajetaan takaa.
"Kerron teille jotain", huohotti hän. "Tulkaa tänne, missä meitä ei kukaan näe"; ja hän pujahti polun vieressä kasvavan pensaikon sisään.
Priscilla ja Bonnie seurasivat hänen jälestään.
"No, Mildred, mikä on hätänä?" kysyi Bonnie hiljaa.
Mildred alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, vaikka siellä ei näkynyt ainoatakaan sielua ainakaan sadan yardin päässä. "Minua vainotaan", sanoi hän juhlallisesti.
"Vainotaan!" huudahti Bonnie pelästyneenä. "Oletko sinä hullu, lapsukainen? Sinähän käyttäydyt kuin pikku pojat, jotka ovat lukeneet salapoliisijuttuja."
"Kuulkaa, tytöt. Te ette saa kertoa ainoallekaan ihmiselle, sillä se on suuri salaisuus. Me menemme istuttamaan luokka-puuta tänä iltana ja minä olen juhlamenojen johtaja. Kaikki on valmista — puvut ovat kunnossa ja suunnitelmat tehty, niin että luokka voi lähteä paikalle kenenkään huomaamatta. 'Nahkiaisilla' ei ole aavistustakaan, että se tapahtuu tänä iltana. Mutta he ovat saaneet selville, että minä olen komitean puheenjohtaja ja — Mildredin silmät lensivät kiihoituksesta selälleen, — he ovat seuranneet minun jälkiäni kokonaisen viikon. He ovat asettaneet tyttöjä pitämään minua silmällä, enkä minä voi liikahtaa askeltakaan, ilman ettei joku olisi heti kintereilläni. Kun minä menin tilaamaan jäätelöä, niin heti oli yksi heistä jälessäni ja minun piti tekeytyä tulleeni noutamaan sodavettä. Minun on täytynyt antaa muiden komitean jäsenten tehdä kaikki valmistukset, sillä minä olen pelännyt, että he saisivat selville ajan, jolloin me lähdemme. Se oli alussa hullunkurista, mutta nyt minä olen tullut hermostuneeksi. On hirveää ajatella olevansa vainottu koko ajan. Minusta tuntuu niinkuin olisin tehnyt murhan ja vähänväliä katsahdan taakseni kuten — kuten Macbeth."
"Se on kauheaa", sanoi Bonnie. "Minä vapisen aina luihin ja ytimiin asti ajatellessani, millaisen vaaran alaiseksi yksi minun perheeni jäsenistä uskaltautuu luokkansa tähden."
"Ei teidän tarvitse nauraa", sanoi Mildred. "Se on vakava asia. Jos nuo 'nahkiaiset' tulevat meidän istutusjuhlallisuuksiimme, niin kyllä heillä siitä sitten puhetta riittää. Mutta onneksi he eivät voikaan tulla", lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "Heillä on silloin muuta tekemistä. Me valitsimme tämän illan sen vuoksi, että tänään luennoi Muinaistieteellisessä yhdistyksessä eräs henkilö, joka on toimittanut kaivaustöitä Roomassa. 'Nahkiaisia' on kehoitettu menemään kuulemaan häntä latinan opintojensa vuoksi. Ajatelkaahan, miltä heistä mahtaa tuntua ollessaan teljettyinä luentosaliin ja kuullessaan meidän kirkuvan ulkopuolella!"
Priscilla ja Bonnie hymyilivät keskenään muistaessaan omat puunistutusjuhlallisuutensa, kun "nahkiaiset" eivät olleet sisään teljettyinä.
"Mutta pulma on siinä", jatkoi Mildred, "että minulle on tärkeämpää kuin kenellekään muulle mennä sinne, sillä minun on kaivettava kuoppa, — oikeastaan Peters sen kaivaa, minun on vain otettava ensimäinen lapiollinen, — mutta minä en voi päästä sinne tuon kirotun vakoilijan vuoksi. Niin pian kuin hän huomaa minussa jotain epäilyttävää, juoksee hän varoittamaan luokkaansa."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Bonnie, "mutta mitä minulla ja Priscillalla on sen kanssa tekemistä?"
"No niin", sanoi Mildred, "te olette molemmat jokseenkin suuria, ja te olette meidän sisarluokkamme, ja senvuoksi teidän pitää auttaa meitä."
"Tietysti", myönsi Bonnie; "mutta millä tavalla?"
"No niin, minun suunnitelmani on tämä. Jos te nyt menisitte järvelle päin ja sieltä kappelin taakse ja sitten kuljeskelisitte huomaamatta puiden lomassa, niin minä tulisin samaa tietä vähän myöhemmin, ja sitten kun tuo vakoilija tulee minun perässäni, niin te voisitte siepata hänet kiinni ja —"
"Tyrkätäkö hänet järveen?" kysyi Bonnie.
"Ei, luonnollisesti ei niin. Eihän tarvitse käyttää väkivaltaa. Ainoastaan kohteliaasti pidättää hänet kunnes kuulette meidän kirkuvan — ja sitten päästää hänet vapaaksi."
Bonnie naurahti. Tämä ohjelma tuntui hänestä huvittavalta. "Minusta siinä ei ole mitään sopimatonta, jos pidättää 'nahkiaisen', joka pistää nenänsä sinne, missä hänellä ei ole mitään tekemistä. Mitä sinä siihen sanot, Pris?"
"Eihän se ole juuri mikään sunnuntaikouluretkeily", tunnusti Priscilla, "enkä minä ymmärrä, miksi meille ei olisi yhtä laillista kuin heille näytellä salapoliisia."
"Ehdottomasti", sanoi Bonnie. "Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä tohtori Watson ratkaisemassa 'Vainotun tytön salaisuutta'."
"Te olette pelastaneet minun henkeni", sanoi Mildred tunteellisesti. "Älkää unohtako. Aivan kappelin takana, järven puolella." Hän kurkisti varovasti oksien lomitse. "Näettekö kenenkään tähystelevän? Luulen, että voin lähteä huomaamatta. Näkemiin"; ja hän juoksi tiehensä kuin takaa-ajettu otus.
Bonnie katsahti hänen jälkeensä ja naurahti. "Nuoruus on suloinen aika, vaikka vähän juonikas", sanoi hän; sitten läksivät he molemmat kotiinpäin.
He tapasivat Pattyn sanakirjoihin ja kielioppeihin syventyneenä ja vasta monien vastalauseiden jälkeen salli hän keskeyttää itsensä kuullakseen kertomuksen heidän suunnitellusta seikkailustaan.
"Te pikkulapset!" huudahti hän. "Ettekö te ole vielä tulleet sen viisaammiksi? Eikö teistä tunnu vähän sopimattomalta yläluokkalaisille kiusata 'nahkiaisia?'"
"Emme me heitä kiusaa", väitti Bonnie vastaan; "me opetamme heille hyviä tapoja. Minun velvollisuuteni on suojella pientä serkkuani."
"Sinä voit tulla mukaamme ja auttaa meitä", sanoi Priscilla ystävällisesti.
"Paljon kiitoksia", sanoi Patty ylpeästi. "Minulla ei ole aikaa leikkiä lasten kanssa. Cathy Fair ja minä aiomme kääntää muinaisenglantia tänä iltana."
Samana iltana kun Patty seisoi kappelin oven ulkopuolella odottaen Cathyä ilmestyväksi, tuli sieltä ulos latinan professori erään vieraan kanssa.
"Oh, neiti Wyatt!" huudahti professori iloisesti huomatessaan hänet, "Tahdon esittää teidät neiti Hendersson'ille. — Hän on meidän entisiä oppilaitamme ja tulee luennoimaan tänä iltana Muinaistieteellisessä yhdistyksessä. Hän ei ole ollut täällä moneen vuoteen ja haluaisi nähdä meidän uusia rakennuksiamme. Onko Teillä aikaa olla hiukan hänen oppaanaan ennenkun luento alkaa?"
Patty kumarsi ja mutisi, että se oli suuri nautinto hänelle, ja heitti tuskallisen katseen Cathyyn lähtiessään seuraamaan luennoitsijaa. Hän kertoi hänelle kaiken mitä tiesi eri rakennuksista ja neiti Henderson tuon tuostakin päästi hämmästyksen huudahduksia. — Hän oli jokseenkin nuori ja herkkätunteinen filosofian tohtoriksi ja arkeologiksi, päätteli Patty itsekseen ja mietiskeli epätoivoissaan, miten voisi vapautua hänestä päästäkseen takaisin Cathyn luo jatkamaan muinaisenglannin tutkimista.
He kiersivät erään pienen kukkulan ympäri ja neiti Henderson huudahti ihastuksissaan: "Siellähän se on järvikin, aivan samoin kuin ennenkin!"
Patty tukahutti halunsa huomauttaa hänelle, että järvien oli tapana jäädä sinne, missä ne tavallisesti olivat, ja kysyi kohteliaasti, halusiko neiti Henderson tehdä pienen souteluretken.
Neiti Henderson sanoi, että se olisi erittäin hauskaa, mutta hän oli unohtanut kellonsa ja pelkäsi, ettei olisi enää siihen aikaa.
Patty katseli ympärilleen löytääkseen jotain hauskaa keskustelunaihetta ja huomasi Mildred Connaughtin maleksivan järvelle päin. Hän oli kokonaan unohtanut Sherlock Holmes-seikkailun ja hän sai äkkiä loistavan ajatuksen. Hän epäröi kuitenkin hetkisen, mutta luennoitsijan seuraava huomautus kääntyi tämän omaksi vahingoksi. Hän nimittäin sanoi tuntevansa itsensä vieraaksi ja haluavansa tutustua oppilaihin heidän jokapäiväisessä elämässään.
"Olisi sääli olla tekemättä hänen mielikseen, kun se käy niin helposti päinsä", ajatteli Patty itsekseen; ja hän lisäsi ääneen: "olen varma, että me ehdimme tehdä pienen souteluretken, neiti Henderson. Jos Te kävelette eteenpäin, niin minä juoksen hakemassa kelloni; se ei kestä minuuttiakaan."
"Siitä on Teille aivan liian paljon vaivaa", vastusteli neitiHenderson.
"Ei ollenkaan", sanoi Patty ystävällisesti. "Minä tulen suoraan oikotietä ja tapaan Teidät pienen kesämajan luona, missä venheetkin ovat. Se on aivan tämän polun päässä, joten te ette voi mitenkään eksyä. Seuratkaa vain tuota tyttöä, joka menee tuolla"; ja hän lähti juoksemaan.
Luennoitsija katseli hetkisen epäröiden hänen peräänsä ja lähti sitten tytön jälkeen, joka katsahti taakseen ja kiiruhti askeleitaan. Alkoi olla jo jokseenkin pimeää puiden suojassa ja luennoitsija koetti myöskin jouduttaa kulkuaan, ettei kadottaisi tyttöä näkyvistään; mutta tämä kääntyikin aivan odottamatta jossain tien mutkassa ja hävisi, ja samassa ilmestyi polulle kaksi outoa tyttöä, aivan kuin olisivat pudonneet siihen puiden latvasta.
"Hyvää iltaa", sanoivat he iloisesti. "Oletteko kävelyllä?"
Luennoitsija hypähti taaksepäin ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus; mutta niin pian kuin hän taas tointui, vastasi hän kohteliaasti, että hän oli lähtenyt katselemaan ympäristöä.
"Ehkä tahtoisitte kävellä meidän kanssamme?" kysyivät he.
"Kiitoksia; te olette kovin ystävällisiä, mutta minä olen luvannut mennä soutelemaan erään oppilaan kanssa."
Priscilla ja Bonnie vaihtoivat salavihkaa silmäyksiä. He olivat nähtävästi saaneet kynsiinsä epäillyn vakoojan.
"Oh, eihän toki; nyt on liian myöhä mennä soutelemaan. Te voitte sairastua malariaan", sanoi Priscilla. "Tulkaa kanssamme istumaan aidalle ja ihailemaan tähtiä; nyt on niin ihana yö."
Luennoitsija heitti pelästyneen katseen aidalle, jonka ylin kaide näytti tavattoman kapealta. "Olette kovin ystävällisiä", änkytti hän, "mutta minä en todellakaan voi jäädä. Tyttö odottaa minua."
"Kuka se tyttö on?" kysyivät he.
"En muista hänen nimeänsä."
"Mildred Connaught?" kysyi Bonnie.
"Ei; En luule että se on hän, mutta en voi varmuudella sanoa. Olen juuri tavannut hänet."
Neiti Henderson tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen aikanaan eivät oppilaat olleet pitäneet tapanaan väijyä vieraita ja pyytää heitä kanssaan kävelemään ja istumaan aidalle.
"Ah, jääkää meidän luoksemme", sanoi Bonnie laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Meillä on ikävä yksinämme ja haluamme jonkun, jolle voimme puhua — kerromme Teille salaisuuden, jos jäätte."
"Olen pahoillani", mutisi neiti Henderson hämmentyneenä, "mutta —"
"Kerromme Teille salaisuuden joka tapauksessa", sanoi Bonnie, "ja olen varma, että se huvittaa Teitä. Tytöillä on tänä iltana puunistutus-juhlallisuutensa!"
"Ja tehän tiedätte", tarttui Priscilla puheeseen, "että myöskin 'nahkiaisten' pitäisi olla niissä mukana — huolimatta siitä, ettei heitä ole kutsuttukaan. Mutta missä luulette 'nahkiaisten' olevan tänään? He ovat kuulemassa mitättömän vähäpätöistä luentoa Rooman foorumista."
"Ja vaikka emme tahdo näyttää tunkeilevilta", lisäsi Bonnie, "niin haluamme todellakin pitää Teidät seurassamme niin kauan kuin luento on ohi."
"Niin kauvan kuin luento on ohi! Mutta minähän olen luennoitsija", huohotti neiti Henderson.
"Olen onnellinen tavatessani teidät", sanoi Bonnie kumartaen. "Kenties Te ette tunne meitä. Minä olen herra Sherlock Holmes ja tämä on minun ystäväni tohtori Watson."
Tri Watson kumarsi ja huomautti, että se oli odottamaton ilo. Hän oli usein kuullut puhuttavan kuuluisasta luennoitsijasta, mutta ei ollut koskaan toivonut tapaavansa häntä.
Neiti Henderson, joka ei ollut erittäin perehtynyt uudempaan kirjallisuuteen, näytti vieläkin hämmästyneemmältä kuin ennen. Ja hänen päähänsä iski äkkiä ajatus, että siellä täytyi olla jossain aivan lähellä hullujen parantola.
"Me emme tahdo panna Teitä käsirautoihin", sanoi Bonnie jalomielisesti, "jos tulette kanssamme mielisuosiolla."
Innokkaista vastaväitteistään huolimatta, että hän oli luennoitsija, huomasi neiti Henderson ennen pitkää istuvansa aidalla molempien tyttöjen välissä, jotka pitelivät häntä käsivarresta ja hänelle selvisi, että hän oli saanut nähdä todellista kouluelämää enemmän kuin olisi halunnutkaan.
"Mitä on kello?" kysyi hän huolestuneena.
"Kymmenen minuuttia yli kahdeksan on minun kelloni, mutta minä luulen, että se on hiukan jälellä", sanoi Bonnie.
"Pelkään pahoin, että Te myöhästytte luennoltanne", sanoi Priscilla. "Olisi sääli antaa sen mennä noin vaan. Mutta jos pitäisitte sen tässä meille."
"Niin, tehkää se", pyysi Bonnie. "Minä olen niin hurjasti ihastunutRooman foorumiin."
Luennoitsija säilytti arvokkaan hiljaisuuden, jota häiritsi vain toisinaan sammakkojen kurnutus ja molempien salapoliisien satunnaiset huomautukset. Hän oli jo menettänyt kaiken toivonsa nähdä koskaan Muinaistieteellistä yhdistystä ja alistui filosofin tyyneydellä istumaan vaikka koko yön aidalla, kun aivan odottamatta kajahti ilmoille jostakin vähän etempää voitonlaulu sekaantuen hurraa-huutoihin ja epäselvään kirkunaan.
Heti ensimäiset säveleet kuultuaan Bonnie ja Priscilla hyppäsivät alas aidalta ja vetivät luennoitsijan mukanaan ja tarttuen molemmin puolin hänen käsivarsiinsa läksivät juoksemaan ääntä kohti. "Tulkaa mukaan katsomaan leikkiä", nauroivat he. "Te olette sydämellisesti tervetullut, se ei ole enää salaisuus." Ja huolimatta yhä uusiintuvista selityksistään, että hän mieluummin käveli, ei neiti Hendersonin auttanut muuta kuin juosta minkä käpälästä läksi siihen suuntaan, mistä ääni kuului.
Äkkiä ilmestyi päitä makuuhuoneiden akkunoitiin, ovet paukkuivat ja tyttöjä tuli juosten kaikilta suunnilta huutaen: "Nyt niillä on puuseremoniansa!" "Missä ovat nahkiaiset?" "Miksi he eivät mene sinne?"
Pian kokoontui joukko puiden suojaan ja katseli näytelmää suurella mielenkiinnolla. Laajassa ympyrässä liehui värillisiä lyhtyjä vienossa tuulessa ja piirin keskellä valkopukuiset tytöt liikehtivät juhlallisen laulun tahdissa hennon puun ympärillä.
"Eikö se ole kaunista? Ettekö ole iloinen, että toimme Teidät tänne?" kysyi Bonnie, kun he tunkeutuivat joukon läpi.
Luennoitsija ei vastannut mitään, sillä hän huomasi samassa latinan professorin, joka riensi heitä kohden.
"Neiti Henderson! Minä pelkäsin teidän eksyneen. Kello on kohta puoli yhdeksän. Kuulijakunta odottaa kärsimättömänä."
Luennoitsija oli hetkisen vaiti tutkien vangitsijainsa kasvonilmeitä, jotka tämän odottamattoman käänteen johdosta näyttivät hämmästyneiltä, Bonnien ja Priscillan katsellessa sanattomina toisiaan lähti neiti Henderson latinan professorin saattamana kuulijakuntansa jätteiden luokse ja samassa ilmestyi siihen Pattykin.
"Hyvää iltaa, hra Sherlock Holmes ja tri Watson. Oletteko ratkaisseet salaisuutenne?" kysyi hän makeasti.
Priscilla käänsi hänet valoa kohden ja tutki hänen kasvojaan.
Patty hymyili vastaukseksi, silmissään viattomuuden ilme, joka ei ollut Priscillalle tuntematon.
"Sinä pikku veijari", huudahti hän ravistaen Pattya käsivarresta.
"Jos sinä muistat" sanoi Patty irroittaen hänen kätensä käsivarrestaan, "niin minä sanoin kerran, että Lick'in observatorio on Dublinissa Irlannissa. Se oli luonnollisesti hyvin hullunkurinen erehdys, mutta minä tiedän muita, jotka ovat vieläkin hullunkurisempia."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Bonnie.
"Minä tarkoitan", sanoi Patty, "että minä toivon, ettet enää koskaan mainitse minulle Lickin observatoriota."
Patty ja piispa.
Kellot soivat sunnuntain aamujumalanpalvelukseen ja Patty laski huoaten kirjan kädestään ja meni seisomaan avonaisen akkunan ääreen. Ulkomaailma oli kimmeltävän viheriä ja keltainen ja ilma oli täynnä orvokkien ja tuoreen maan tuoksua.
"Patty", huusi Priscilla makuuhuoneestaan, "saat pitää kiirettä, jos tahdot, että panen kiinni pukusi. Minun pitää mennä laulamaan kuorossa."
Patty kääntyi ympäri ja alkoi hitaasti irroittaa kauluksensa hakasia. Sitten hän istuutui sohvan reunalle ja tuijotti hajamielisenä ulos akkunasta.
"Miksi sinä et pukeudu?" kysyi Priscilla ilmestyessään samassa makuuhuoneen ovelle ja katsellen epäluuloisesti huonetoveriaan.
"Minä kyllä panen itse pukuni kiinni; ei sinun tarvitse odottaa", sanoi Patty kääntämättä silmiään akkunasta.
"Piispa Copeley saarnaa tänään ja hän on sellainen hauska vanha ukko; katso vaan, ettet myöhästy."
Patty nosti hiukan leukaansa ja kohautti olkapäitään.
"Etkö aio mennä kappeliin?"
Patty käänsi katseensa pois akkunasta ja katsoi kuin rukoillen Priscillaan. "On niin ihana ilma", sanoi hän, "että viettäisin päiväni paljon mieluummin ulkona; olen varma, että se olisi paljon parempi minun henkiselle hyvinvoinnilleni."
"Ei nyt ole kysymys henkisestä hyvinvoinnista, vaan suorastaan poisjäämisestä. Sinä olet jo ollut kaksi ylimääräistä kertaa poissa tässä kuussa. Mitä aiot vastata Itsehallintokomitealle, kun se pyytää sinulta selitystä?"
"Sitten kun aika tulee", naurahti Patty, "keksin minä kyllä jonkun uuden selityksen, joka ihastuttaa komiteaa."
"Sinun pitäisi hävetä kiertäessäsi sillä tavalla sääntöjä."
"Missä on sitten elämisen nautinto, jos tekee itsensä kaikellaisten pikkumaisten sääntöjen orjaksi?" kysyi Patty raukeasti.
"Minä en käsitä, mikä oikeus sinulla on elää sääntöjen ulkopuolella enemmän kuin meillä muillakaan."
Patty kohautti olkapäitään. "Minä otan oikeuden ja kuka tahansa voi tehdä samoin."
"Kuka tahansa ei voi tehdä sitä", sanoi Priscilla kiivaasti, "sillä silloin ei koulussa olisi minkäänlaista järjestystä, jos kaikki tekisivät niin. Minä olisin itsekin paljon mieluummin ulkona kuin menisin kappeliin, mutta minä olen jo kuluttanut kaikki oikeuteni, enkä sentähden voi. Etkä sinäkään voi, jos sinulla on hituinenkin velvollisuudentunnetta jälellä. Ainoa keino, millä sinä voit päästä siitä, on valehteleminen."
"Mutta Priscilla rakas", sanoi Patty, "ihmiset hienossa seuraelämässä eivät ota asioita niin ankarasti. Jos sinä tahdot tulla kunnioitetuksi parhaimmissa piireissä, niin sinun tulee oppia puhumaan kaksimielisesti."
Priscilla rypisti kärsimättömänä otsaansa. "Tuletko sinä vai et?" kysyi hän.
"En."
Priscilla sulki oven — ei aivan niin hiljaa kuin ovi olisi suljettava — ja Patty jäi itsekseen. Hän istui miettiväisenä muutaman minuutin punoittavin poskin, mutta kun kappelin kello soi, ravisti hän itseään ja naurahti. Vaikka hän olisi tahtonutkin mennä, niin nyt oli jo liian myöhäistä, ja vastuunalaisuuden tunne katosi kokonaan. Niin pian kuin sunnuntainen silkin suhina oli tauonnut käytävissä, otti hän kirjan ja tyynyn ja hiipien alas sivuportaita läksi iloisesti astelemaan aurinkoisen kentän poikki pelonsekainen tunne rinnassaan, niinkuin laiskalla pikku pojalla, joka on karannut koulusta.
Kappelin avoimista akkunoista kuuli hän oppilaiden laulavan: "Herra, ole meille armollinen ja taivuta sydämemme noudattamaan lakiasi." Hän naurahti onnellisena itsekseen; hän ei noudattanut lakeja tänään. He saivat kernaasti hänen puolestaan olla siellä sisällä puolihämärässä käskyineen ja valitusvirsineen. Hän palveli jumalaansa kirkkaan sini-taivaan alla, lintujen iloisesi kaiuttaessa riemusäveleitään.
Hän oli ainoa, joka oli liikkeellä tänä aamuna; hänellä oli kevättä veressään ja koko maailma tuntui kuuluvan hänelle. Hän pysähtyi pienelle sillalle, joka johti puron yli ja katseli veden väreilyä sen pinnalla ollen vähällä kadottaa tasapainonsa heittäessään sinne pienen kaarnaveneen. Hän heitteli puroon pieniä kiviä katsellen kuinka pelästyneet sammakonpoikaset sukeltelivat pakoon ja heitti tyynynsä oravan jälkeen nauraen sen vihaiselle piipitykselle. Sitten heittäytyi hän huohottaen tuoksuville neulasille pitkän männyn varjoon ottaen esiin kirjansa.
Ei kaukana hänestä näkyi murattien verhoama koulurakennus puiden lomitse; ja sunnuntaisessa rauhassa, auringon kullatessa sen tornit, näytti se keskiaikaiselta, laaksossa uinuvalta kylältä. Patty katseli uneksien eteensä silmät puoliummessa, kuvitellen mielessään saavansa piakkoin nähdä seurueen trubaduureja ja hienoja naisia tulevan ratsastaen pitkin tietä maidonvalkoisilla muuleilla. Mutta tämä harhakuva särkyi, kun hän samassa näki Petersin tulevan ulos portista pyhävaatteissaan; ja hän tarttui jälleen kirjaan. Hän sulki sen kuitenkin pian. Nyt ei ollut oikea aika lukemiseen. Lukea voi talvella ja sateella, mutta ulkona vapaassa luonnossa, missä elävä elämä sykähteli ympärillä, oli se aivan mahdotonta.
Hänen katseensa kiintyi jälleen koulurakennukseen ja hän tuli äkkiä surulliseksi ajatellessaan, että muutamien viikkojen kuluttua se ei olisi enää hänen. Tämä onnellinen, huoleton elämä oli siis äkkiä lopussa. Hän muisti selvästi ensimäisen päivän, jolloin hän oli tullut kouluun ja jolloin kaikki oli näyttänyt niin suurelta, paitsi hän, ja hän oli ajatellut epätoivoissaan: "Neljä vuotta tällaista!" Se oli näyttänyt ijäisyydeltä; ja kun se nyt oli ohi, tuntui se minutilta. Hän tahtoi tarttua nykyisyyteen ja pitää siitä lujasti kiinni. Se oli hirveää — tuo vanhentuminen.
Ja siellä olivat tytöt. Heille saisi hän sanoa hyvästit; tietäen, ettei ole enää avajaispäivää seuraavana syksynä — ja Priscilla asui Californiassa ja Georgie Etelä-Dakotassa ja Bonnie Kentuckissa ja hän itse Uudessa Englannissa ja he olivat ainoat ihmiset koko maailmassa, joista hän erikoisesti välitti. Tämän jälkeen hän saisi tutustua äitinsä ystäviin — jotka puhuivat ainoastaan miehistään ja lapsistaan ja palvelijoistaan. Ja siellä tapaisi hän myöskin miehiä. Hän ei ollut koskaan tuntenut montakaan miestä, mutta jonakin päivänä hän luultavasti menisi naimisiin jonkun kanssa heistä, ja sitten olisi kaikki ohi; ja ennenkuin hänellä olisi aikaa ajatellakaan, olisi hän jo vanha nainen ja kertoisi lastenlapsilleen tarinoita siltä ajalta, kun hän oli nuori tyttö.
Patty heitti taas surullisen katseen koulurakennukseen päin ollen puhkeamaisillaan kyyneliin muistellessaan kulunutta nuoruuttaan, kun hän äkkiä kuuli askeleita hiekkakäytävältä. Katsahdettuaan pelästyneenä ylös näki hän papillisen olennon kiertävän kukkulan ympäri. Tahtomattaan hän valmistui lähtemään pakoon, mutta piispa oli jo nähnyt hänet ja lähestyttyään muutaman askeleen huomasi hän puun varjossa pienen penkin ja istuutui siihen tyytyväisyydestä huoahtaen.
"Ihmeen kaunis näköala", sanoi hän, vieläkin hengästyneenä, "mutta kovin jyrkkä kukkula."
"Se on jyrkkä", myönsi Patty kohteliaasti; ja kun hän huomasi, että oli enää mahdoton paeta, istuutui hän entiselle paikalleen ja lisäsi naurahtaen: "Olen juuri juossut teitä pakoon, piispa Copeley, ja siinä te tulette heti perässäni kuin syyttävä omatunto."
Piispa nauraa hihitti tyytyväisenä. "Minä olen itse juossut pakoon", sanoi hän. "Tiesin, että olisin tullut esitetyksi ainakin sadalle teistä jumalanpalveluksen jälkeen ja livistin senvuoksi takatietä rauhalliselle kävelylle."
Patty katsoi häneen myötätuntoisesti. "Olisin tahtonut juosta pois jumalanpalveluksestakin", myönsi hän veitikkamainen ilme silmissään. "Ulkona vapaassa luonnossa on paras kirkko tällaisena päivänä."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi Patty sydämellisesti, "mutta minulla ei ollut aavistustakaan, että piispat olisivat niin tunteellisia."
He tarinoivat tuttavallisesti kaikellaisista asioista ja vaihtoivat mielipiteitä koulusta ja papeista.
"On niin kummallista" sanoi Patty miettiväisenä, "että vaikka meillä on eri saarnaaja joka sunnuntai, niin meillä on kuitenkin aina sama saarna."
"Samako saarna?" kysyi piispa hiukan hämmästyneenä.
"Niin, aivan sama", sanoi Patty. "Olen kuullut sen neljän vuoden ajan ja luulen melkein, että voisin saarnata sen itse. He näyttävät kaikki ajattelevan, että kun me kerran olemme tulleet kouluun, niin me jo siitä syystä olemme järjen hirviöitä ja vaativat meitä muistamaan, että järki ja tiede eivät ole ainoat maailmassa — vaan että tunne on sittenkin päätekijä; ja he lausuvat pienen runon kukkaisesta, joka kukoistaa. En tiedä, miksi. Ei kai Teidän saarnanne ollut siitä?" kysyi hän huolestuneena.
"Ei tällä kertaa", sanoi piispa. "Minä saarnasin erään vanhan saarnan."
"Se on paras keino", sanoi Patty. "Muistan kerran olleen täällä erään miehen Yalesta tai Harvardista tai jostain sellaisesta paikasta ja hän saarnasi vanhan saarnan: Hän vaati meitä tulemaan miehekkäämmiksi. Se oli hyvin virkistävää."
Piispa hymyili. "Juoksetteko useinkin pois kirkosta?" kysyi hän lempeästi.
"En; minulla ei ole siihen tilaisuutta, kun asun yhdessä Priscillan kanssa. Mutta pakollinen kirkossakäynti johtaa siihen helposti", lisäsi hän. "Ei se ole kirkko, mikä minulle on vastenmielinen, vaan pakollisuus."
"Mutta teillähän on erikoinen — 'kraapaamis-systeemi'", sanoi piispa.
"Kolmasti kuukaudessa", sanoi Patty alakuloisesti. "Iltakirkko lasketaan yhdeksi, mutta sunnuntain aamujumalanpalvelus kahdeksi kerraksi."
"Te siis menetitte kaksi tilaisuutta päästäksenne minusta", sanoi hän hymyillen.
"Oh, ei se ollut Teidän tähtenne", sanoi Patty nopeasti. "Se oli pakollisuus, jota minä pakenin. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän avomielisesti, "minä olen käyttänyt lailliset oikeuteni jo aikaa sitten, ja kun minä kerran alan niitä ylittää, niin silloin minä olen aivan häikäilemätön."
"Ja saanko kysyä, mitä tapahtuu, kun te ylitätte?" kysyi piispa.
"No niin", sanoi Patty, "on olemassa valvojia, jotka panevat merkille, jos on poissa; ja jos he sitten huomaavat, että on ylittänyt laillisen määrän, niin Itsehallintokomitea kutsuu puheilleen ja vaatii selityksen. Ellei sitten voi esittää pätevää syytä, niin menettää oikeutensa kuukaudeksi eikä voi olla komiteain jäsenenä eikä saada lupaa poistua kaupungista."
"Kyllä ymmärrän", sanoi piispa, "ja onko Teidän kärsittävä nämä rangaistukset?"
"Oh, ei", sanoi Patty rauhallisesti; "minä esitän hyvän puolustuksen."
"Mitä Te sanotte?"
"En tiedä vielä varmasti: se saa riippua hetken innoituksesta."
Piispa katsoi häneen veitikkamaisesti. "Tarkoitatteko", kysyi hän, "että rikottuanne säännön aiotte välttää rangaistuksen — suoraan sanoen — valheella?"
"Oh, ei, herra piispa", sanoi Patty loukkaantuneella äänellä. "Luonnollisesti minä sanon totuuden, mutta" — — hän katsoi piispaa suoraan silmiin veitikkamaisesti hymyillen — "komitea ei luultavasti sitä ymmärrä."
"Siis verukkeellako?" kysyi hän.
"Nii-in", myönsi Patty; "luulen, että voitte kutsua sitä verukkeeksi. Olen ehkä hiukan paha, mutta tällaisessa paikassa täytyy hankkia edes jonkunlainen maine, ettei joutuisi aivan kokonaan syrjään… Minä en voi kilpailla hyvyydessä enkä atletiikassa enkä missään sellaisessa, joten minulla ei ole muuta jälellä kuin voittaa pahuudessa, — siihen minulla on oikein taipumusta."
Piispan suupielet vetäytyivät kokoon. "Te ette näytä siltä, ettäTeillä olisi rikollinen ansioluettelo."
"Minä olen vielä nuori", sanoi Patty. "Se ei ole vielä ehtinyt tulla näkyviin."
"Rakas tyttäreni", sanoi piispa. "Olen jo saarnannut yhden saarnan tänään, jota ette tulleet kuulemaan, enkä voi enää ottaa saarnatakseni toista erikoisesti Teille, mutta on kuitenkin yksi kysymys, jonka tahtoisin tehdä Teille. Vuosien jälkeen, kun Te olette lopettaneet koulun ja joltakin Teidän luokkatovereiltanne kysytään: 'Tunnetko —' Mutta Tehän ette ole sanoneet minulle nimeänne."
"Patty Wyatt."
"'Tunnetteko Patty Wyatt'in ja millainen tyttö hän oli?' niin luuletteko, että vastaus tyydyttää Teitä?"
Patty mietti hetkisen. "Kyl-lä; luulen, että he ovat ylimalkaan kaikki minun puolellani."
"Tänä aamuna", jatkoi piispa tyynesti, "minä kysyin eräältä professorilta aivan sattumalta eräästä nuoresta naisesta — muuten Teidän luokkatoverinne — joka on erään vanhan ystäväni tytär. Vastaus tuli heti ja epäröimättä, ettekä voi kuvitellakaan, kuinka minä tulin siitä iloiseksi. 'Koulussa ei ole sen parempaa tyttöä', sanoi hän. 'Hän on rehellinen puheessa ja rehellinen leikissä ja läpeensä tunnollinen kaikessa, mitähän tekee'."
"H-m", sanoi Patty, "se on varmasti Priscilla."
"Ei", sanoi piispa hymyillen, "ei se ollut Priscilla. Se nuori nainen, josta minä puhun, on teidän oppilasyhdistyksenne puheenjohtaja, Catherine Fair."
"Niin, se on totta", sanoi Patty.
"Ja ettekö Tekin tahtoisi omistaa samanlaista mainetta?"
"Minä en tosiaan ole niin paha", puolusteli Patty; "mutta minä en voisi olla yhtä hyvä kuin Cathy, se olisi vastoin luontoa."
"Pelkään pahoin", sanoi piispa, "että Te ette kosta tarpeeksi uutterasti. Ei pidä tyytyä siihen, mitä ihmiset sanovat Teistä nyt, kun Te olette nuori, vaan tulee ajatella sitäkin, mitä he sanovat sitten, kun olette tullut vanhaksi. Ja siihen ei kestä kauan", lisäsi hän. "Ikä kuluu niin, ettei sitä huomaakaan."
Patty näytti kovin vakavalta.
"Te olette pian kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuoden ikäinen."
Patty huokasi.
"Ja luuletteko, että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän turvautuu tekosyihin ja verukkeihin? Teidän täytyy muistaa, että Te ette voi muodostaa luonnettanne käden käänteessä, rakkaani. Luonne on hitaan kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä varhain."
Piispa nousi, ja Patty kavahti jaloilleen huoaten helpoituksesta. Hän otti tyynyn ja kirjan kainaloonsa ja he läksivät yhdessä kukkulaa alas. "Minä olen sittenkin saarnannut Teille", sanoi hän anteeksipyytäen; "mutta saarnaaminen on minun ammattini ja Teidän tulee antaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän on ollut pitkäpiimäinen."
Patty ojensi kätensä hymyillen, kun he pysähtyivät portaiden eteen. "Hyvästi, herra piispa", sanoi hän, "ja kiitoksia saarnasta; luulen, että tarvitsin sen — minä tulen vanhaksi."
Hän kiipesi hitaasti portaita ylös ja epäröityään hetken oman huoneensa ulkopuolella, mistä kuului iloista naurua, ilmaisten, että seura oli koolla, hiipi hän hiljaa käytävän toiseen päähän ja koputti ovelle.
"Sisään", kuului ääni vastaukseksi.
Patty kiersi oven auki ja pisti päänsä sisään. "Hei, Cathy! Oletko työssä?"
"Tietysti en. Tule sisään juttelemaan kanssani."
Patty työnsi oven kiinni ja nojasi sitä vasten. "Tämä ei ole vieraskäynti", ilmoitti hän vakavasti. "Olen tullut tapaamaan sinua virallisesti."
"Virallisesti?"
"Sinähän olet oppilasyhdistyksen presidentti, luulen ma?"
"Luulen, että olen", huokasi Cathy; "ja jos Yhdysvaltain presidentillä on niin paljon vaivaa alamaisistaan kuin minulla on omistani, niin hän saa osakseen minun vilpittömän myötätuntoni."
"Luulen, että meistä on sangen paljon vaivaa", sanoi Patty masentuneena.
"Vaivaa! Rakas ystävä", sanoi Cathy, juhlallisesti, "Minä olen juossut kokonaisen viikon pitämässä nuhdesaarnoja noille siunatuille 'nahkiaisille'. He eivät tahdo jättää sisään selityksiään kirkosta poisjäännistään, mutta sen sijaan kyllä tahtovat juosta tiehensä kirjaston kirjojen kanssa; he ovat kelvotonta väkeä kaikki tyyni."
"He voivat ollakin sitä; he ovat nuoria", huokasi Patty kateellisena. "Mutta minä", lisäsi hän, "tulen vanhaksi, ja on jo aika tulla hyväksi: Olen tullut ilmoittamaan, että olen ollut neljä ylimääräistä kertaa poissa kirkosta eikä minulla ole esitettävänä mitään puolustusta."
"Mutta Patty, älä sano niin. Sinulla täytyy olla jokin puolustus, jokin syy —"
"Mutta minulla ei ole syyn varjoakaan. Olin juuri poissa kun minua ei haluttanut mennä sinne."
"Mutta sinun täytyy esittää jokin syy", väitti Cathy vastaan hädissään, "tahi minun pitää ilmoittaa se komitealle ja sinulta riistetään etuoikeutesi. Ja se ei voi tapahtua."
"Mutta minulla ei ole mitään puolustusta, enkä minä voi keksiä mitään", sanoi Patty. "Minä olen pian kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuotias. Ja luuletko sinä, että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän turvautuu tekosyihin ja verukkeihin? Luonne", lisäsi hän juhlallisesti, "on hitaan kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä jo varhain."
Cathy näytti aivan ällistyneeltä. "En ymmärrä, mitä sinä puhut. Olen pahoillani sinun puolestasi, mutta toiselta puolelta myöskin hyvin iloinen." Hän laski kätensä Pattyn olalle. "Luonnollisesti minä olen aina pitänyt sinusta; — kuten varmasti kaikki muutkin, — mutta en luule, että olen koskaan arvossapitänyt sinua ja olen sentähden iloinen, että opin tuntemaan sinut perinpohjin, ennenkuin lähdemme koulusta."
Pattyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hän vetäytyi arasti pois. "Jätä onnittelusi huomiseksi", naurahti hän, "sillä aion keksiä illalla jonkun oikein hyvän puolustuksen. Hyvästi."
Hänet otettiin vastaan suurella riemulla hänen saapuessaan omaan huoneeseensa.
"No Patty", sanoi Priscilla, "kuulin, että olit kävelyllä piispan kanssa. Kerroitko hänelle, että jäit pois kirkosta?"
"Kyllä; ja hän sanoi, että hän olisi halunnut tehdä itsekin samoin."
"Hän on aivan parantumaton", huokasi Georgie; "hän on turmellut piispankin."
"Sinun olisi parasta olla varovainen, Patty Wyatt", sanoi Bonnie Connaught. "Jos Itsehallintokomitea saa tietää asiasta, niin silloin sinun käy huonosti."
Patty tuli ensin hiukan vakavaksi, mutta sitten hän otti huolettoman ilmeen. "He tietävät sen jo. Asiaa ei voi enää auttaa."
"Patty!" huusivat kaikki kauhuissaan. "Mitä sinä tarkoitat?"
Patty kohautti hartioitaan. "Juuri sitä, mitä minä sanoinkin. Minulta on jo riistetty etuoikeuteni kirkosta poisjäämiseni takia."
"Se on hävytöntä!" sanoi Georgie suuttuneena. "Tuo Itsehallintokomitea menee jo vähän liian pitkälle riistäessään yläluokkalaisen etuoikeudet edes asiaa tutkimatta." Hän tarttui Pattyn käsivarteen ja veti häntä ovea kohden. "Tule ja kerro se Cathy Fairille. Hän kyllä järjestää asian."
"Anna minun olla rauhassa", sanoi Patty äreästi, riuhtaisten itsensä irti Georgien otteesta. "Asiaa ei voi enää muuttaa. Olen kertonut hänelle itse, ettei minulla ole mitään puolustusta."
"Olet kertonut hänelle?" Georgie tuijotti häneen epäilevänä ja BonnieConnaught naurahti.
"Patty muistuttaa minusta murtovarasta, joka ryömi ulos taka-akkunasta hopeaesineiden kanssa, ja sitten soitti pääkäytävän ovikelloa ja ojensi ne takaisin."
"Mikä sinua vaivaa, Patty", kysyi Priscilla huolestuneena. "Etkö sinä ole terve?"
Patty huokasi. "Minä tulen vanhaksi", sanoi hän.
"Sinä tulet — miksi?"
"Vanhaksi. Pian minä olen kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuoden ikäinen; ja luuletteko, että kukaan pitää minusta sitten, jos minä turvaudun tekosyihin ja verukkeihin? Luonne, rakkaat tyttäreni, on hitaan kehityksen tulos ja siemenet on kylvettävä jo varhain."
"Sinäkö menit ja kerroit komitealle vapaaehtoisesti — omasta alotteestasi — odottamatta edes kunnes sinut olisi kutsuttu?" sanoi Georgie itsepintaisesti, päättäen käydä asian ytimeen.
"Minä tulen vanhaksi", toisti Patty. "On aika, että minä teen parannuksen. Kuten minä sanoin jo ennen, niin luonne on —"
Georgie katsoi toisia silmiin ja pudisti hämmästyneenä päätään ja Bonnie Connaught naurahti ja lausui: "Kun Patty tulee taivaaseen, niin pelkään, että kirjanpitäjä-enkelillä on täysi työ tasoittaessaan tilejään."