Nämä siemenet hän oli sulkenut pieneen kukkaroon, jonka kutous kyllä oli hyvin yksinkertainen, mutta joka sai Paulille pian määrättömän arvon, kun hän huomasi siinä kirjaimet P. ja V. yhteenkudotuiksi hiuksista, jotka hän heti niiden kauneudesta tunsi Virginian omiksi.
Tämän hellätunteisen ja jaloarvoisen neitosen kirje sai kyyneleet koko perheen silmiin. Hänen äitinsä vastasi hänelle kaikkien nimessä, että hän sai jäädä tahi palata, miten itse tahtoi, vakuuttaen heidän kaikkien hänen lähdettyään kadottaneen parhaan osan onnestaan ja että hän itse oli vallan lohduton.
Paul kirjoitti ystävälleen hyvin pitkän kirjeen, jossa lupasi saattavansa puutarhan kyllin arvokkaaseen kuntoon häntä vastaanottamaan sekä kylvävänsä Europan kasvit yhteen afrikkalaisten kanssa, samatenkuin Virginia oli kukkaroonsa kutonut heidän molempain nimet yhteen. Vielä hän lähetti hänelle kypsiä kokospähkinöitä hänen omalta lammeltansa. Muita saaren hedelmiä hän ei tahtonut lähettää, lisäsi hän, jotta halu itse nähdä niiden kasvua toisi Virginian sitä pikemmin takasin. Hän pyysi tätä nopeasti noudattamaan perheen ja nimenomaan hänen omaa harrasta toivomustaan, koskei hän, Paul, ystävästään erotettuna löytänyt iloa enää mistään.
Paul istutti huolellisesti, ja tosiaan mitä suurimmalla huolella, nämä Europan kasvien siemenet, erittäinkin orvokin ja purtojuuren, joiden kukilla tuntui olevan jonkinlaista yhtäläisyyttä Virginian luonteen ja nykyisen olon kanssa, ja koska tämä oli juuri niitä niin lämpimästi suosittanut. Mutta joko olivat ne matkalla pilautuneet tahi eivät ne menestyneet tämän Afrikan osan ilmanalassa; niistä ei itänyt kuin harva, eivätkä nekään ehtineet täysikasvuisiksi.
Mutta kateellisuus, joka niin usein koettaa ennättää ihmisten onnen edelle, varsinkin Ranskan siirtomaissa, levitti saareen huhuja, jotka saattoivat Paulin kovin levottomaksi. Sen laivan miehistö, joka oli tuonut Virginian kirjeen, vakuutti hänen jo olevan morsiamena; tiedettiinpä jo sen hoviherran nimikin, jonka pidi hänet naida; jopa jotkut sanoivat häät jo pidetyn ja itse niissä mukana olleensa. Ensimmältä Paul ei paljon välittänyt noitten kauppalaivureitten puheista, jotka niin usein levittävät vääriä huhuja minne vain saapuvat. Mutta kun monet saaren asukkaat myötätuntoisuutta teeskennellen riensivät häntä lohduttamaan tämän tapauksen johdosta, rupesi hän kuitenkin lopulta itsekin sitä vähin uskomaan. Ilman sitä oli hän muutamista lukemistaan romaaneista nähnyt petosta pidettävän vain leikkinä; ja kun tiesi näiden kirjain täysin todenperäisesti kuvaavan Europan tapoja, pelkäsi hän rouva de La Tourin tyttärenkin siellä voivan turmeltua ja unohtaa entiset valansa. Nämä luulottelut tekivät hänet jo hyvin onnettomaksi; mutta hänen pelkonsa vielä kasvoi sen johdosta, että vaikka sitten puolen vuoden ajalla Europasta saapui useita laivoja, ei Virginialta mitään tietoja kuulunut.
Tuo onneton nuorukainen, jonka sydäntä kaikenlaiset ristiriitaiset tunteet raatelivat, tuli usein minun luokseni, vahvistaakseen tai hajottaakseen epäilyksiänsä minun kokemuksillani maailmasta.
Minä asun, kuten olen teille kertonut, noin puolentoista peninkulman päässä täältä muutaman puron varrella, joka juoksee Pitkänvuoren sivua pitkin. Siellä vietän elämääni vallan yksin, ilman vaimoa, ilman lapsia, ilman orjiakin.
Sen harvinaisen onnen perästä, että olemme löytäneet sopivan elämäntoverin, on epäilemättä yksinäinen elämä kaikkein suotuisin olomuoto. Jokainen, jolla on paljon valittamista muita ihmisiä vastaan, etsii yksinäisyyttä. Sangen huomattava seikka myöskin on, että kaikki ristiriitaisten ajatussuuntain, turmeltuneitten tapojen tai hirmuvaltaisten hallitusten kautta onnettomiksi joutuneet kansakunnat ovat keskuudessaan siittäneet kokonaisia kansanluokkia, jotka ovat antautuneet täydelliseen yksinäisyyteen ja naimattomuuteen. Niin on käynyt muinaisessa Egyptissä sen turmeluksen aikana ja Kreikassa byzantiolaisen keisarivallan aikana; meidän päivinämme huomataan samallaista taipumusta Italiassa ja suuressa osassa Europan itäisiä ja eteläisiä maita. Yksinäisyys palauttaa osittain ihmisen takasin luonnollisen onnen helmaan eristämällä hänet yhteiskunnallisista onnettomuuksista. Meidän niin monien ennakkoluulojen kautta rikkoutuneessa yhteiskuntaelämässämme on sielu alituisen levottomuuden vallassa; siinä pyörii lakkaamatta tuhansittain riehuvia ja keskenään ristiriitaisia ajatussuuntia, joiden alle tämän kurjan ja kunnianhimoisen yhteiskunnan jäsenet koettavat sortaa toisiansa. Mutta yksinäisyydessä sielu vapautuu kaikista näistä häiritsevistä, vieraista ajatuksista, siinä herää tunto itsestään, luonnosta ja kaiken luojasta. Kuten mutaisen puron vesi ensi juoksullaan turmelee pellot joiden läpi juoksee, mutta sitte johonkin pieneen lampeen tullessaan seisottaa vetensä, jättää liejunsa pohjaan ja saa alkuperäisen kirkkautensa, sitten kuvastaen kuultavalla kalvollaan rantainsa vihannuuden ja hohtavan taivaan, siten myös yksinäisyys saattaa ruumiin ja sielun kyvyt jälleen sopusointuun keskenään. Erakkojen luokassa voivat ihmiset myöskin saavuttaa pisimmän ijän, kuten nähdään Intian bramiineista. Vihdoin pidän yksinäisyyttä niin välttämättömänä kaikelle onnelle maailmassa, että minusta tuntuu mahdottomalta, että siinä voisimme nauttia minkäänlaista pysyvää onnea tahi sovittaa käytöstämme millekään vakaalle periaatteelle, jollemme hanki itsellemme sisäistä yksinäisyyttä, josta ajatuksemme vain harvoin poikkeavat ja jonne vieraat ajatukset eivät koskaan tunkeudu. Tällä en tahdo sanoa, että ihmisen on elettävä ehdottomasti yksinään, sillä tarpeittensa kautta hän on yhdistetty koko ihmiskuntaan; hän on siis velvoitettu työskentelemään muittenkin ihmisten hyväksi, ja kuuluu hän sitäpaitsi olentonsa kautta luontoon. Mutta niinkuin Jumala on jäsenemme tarkoin sovittanut sen taivaankappaleen alkuaineiden mukaan jolla elämme, jalat mannerta polkeaksemme, keuhkot ilmaa hengittääksemme ja silmät valoa nähdäksemme, ilman että näiden elinten käytäntöä voimme muuttaa, niin on myös Hän, kaiken elämän luoja, tallettanut yksinomaan itseänsä varten jaloimman elimistämme, sydämmen.
Elän siis elämääni kaukana ihmisistä, joita olin tahtonut palvella ja jotka minua vainolla palkitsivat. Matkusteltuani monissa Europan maissa ja joissakuissa Amerikan ja Afrikan osissa seisahduin pysyväisesti tälle harvasti asutulle saarelle, jonka lauha ilmanala ja yksinäisyys minua miellytti. Majani, jonka rakensin metsään muutaman puun juurelle, peltotilkku, jonka sen eteen omilla käsilläni raivasin, ja puro, joka juoksee oveni ohitse, riittävät hankkimaan minulle toimeentuloni ja huvini. Näitä nautintojani lisään muutamilla hyvillä kirjoilla, jotka opettavat minua, miten tulla paremmaksi. Niiden kautta vielä se maailma, jonka jätin, on avullisena onneni rakentamiseen, ne kun kuvailevat minulle intohimoja, jotka ihmisiä kurjuuteen syöksevät; ja verratessani heidän kohtaloansa omaani lisäävät he onneani epäsuoralla tavalla. Tunnen silloin olevani kuin haaksirikosta jollekin kalliolle pelastunut ihminen, joka yksinäisyydestään katselee ulkona maailmassa riehuvia myrskyjä; levollisuuttani vain enentää niiden kaukainen pauhina. Kun ihmiset eivät enää ole minun tielläni enkä minä heidän tiellään, en heitä enää vihaa, vaan säälin heitä. Tavatessani jonkun kova-osaisen, riennän auttamaan häntä neuvoillani, niinkuin virran viertä kulkeva kurottaa kätensä siihen hukkuvalle raukalle. Mutta vain viattomain ihmisten olen huomannut ääntäni kuulevan. Luonto saa turhaan huutaa luoksensa muita ihmisiä; kukin näistä muodostaa itselleen siitä kuvan, joka soveltuu hänen omille intohimoilleen. Kaiken ikänsä hän vain ajaa takaa tätä harhaan vievää kuvaa, ja sitte hän syyttää taivasta erehdyksestä, johon itse on syypää. Niistä monilukusista kovaonnisista, joita olen koettanut johdattaa takasin luonnon helmaan, en ole tavannut ketäkään, jota ei oma kurjuutensa olisi hurmannut. Ensimmältä he minua tarkkaavaisesti kuuntelivat, toivoen minun auttavan heitä kunniaan tai rikkauteen; mutta nähtyään minun tahtovan opettaa heitä tulemaan toimeen ilman näitä, he pitivät minua itseäni kurjana olentona, joka on ajanut takaa heidän vaivaista onneaan. He pilkkasivat yksinäistä elämääni, väittivät yksin vain olevansa hyödylliset jäsenet ihmiskunnassa ja kokivat kaikin voimin vetää minua pyörteeseensä. Mutta minä, vaikka seurustelenkin kaikkein kanssa, en usko itseäni ja sisintä olemustani kellekään. Usein riittää minulle vain oman itseni tutkiminen ja siitä oppia ottaminen. Nykyisessä rauhallisessa tilassani muistelen entisiä pyrinnöitäni, joille silloin annoin niin suuren arvon, saavuttamaani suosiota, rikkautta, mainetta, nautintoja ja aatesuuntia, jotka ovat ristiriitaiset keskenään kaikesta mitä maan päällä on. Vertaan monia ihmisiä, joiden olen nähnyt tuimasti kiistelevän noista valhekuvista ja jotka jo ovat menneet pois täältä katoovaisuudesta, puroni aaltoloihin, jotka vaahdoten särkyvät rantakallioihin ja katoovat jälkiä jättämättä. Mitä minuun tulee, annan ajan virran viedä itseäni tyynesti eteenpäin, kohti iankaikkisuuden ääretöntä merta; ja katsellessani luonnon todellisia sopusointuja ylennän mieleni Luojan tykö, toivoen parempaa kohtaloa toisessa maailmassa.
Vaikkei metsän kätkössä lepäävästä erakkomökistäni tarjoudukaan niin vaihtelevia näköaloja kuin tältä ylävältä paikalta, missä nyt istumme, on sen ympäristössä kuitenkin paljon mieltäkiinnittäviä kohtia nimenomaan minun laiselleni miehelle, joka mieluummin syventyy omaan itseensä kuin tarttuu ulkonaisiin seikkoihin. Majani vieritse juokseva puro kulkee suorana viivana metsän halki, niin että se näyttää pitkältä kanavalta, jota reunustavat kaikenlaiset lehtipuut. Siellä kasvaa tatamac-puita, mustapuita, omenapuita, öljy- ja kanelipuita, palmulehdot kurottavat siellä täällä pitkiä paljaita runkojaan enemmän kuin sadan jalan korkeuteen, ja niiden laajat latvatupsut näyttävät muun metsän yli kohotessaan uudelta, paljon ylävämmältä metsältä. Köynnöskasvit monimuotoisine lehtineen muodostavat puusta puuhun luikerrellen yhtäällä kaarevia kukkaiskäytäviä, toisaalla pitkiä vihertäviä uutimia. Hyvänhajuisia lemuja lähtee useimmista puista ja tarttuu niin kiinteästi vaatteisiin, että pelkästä tuoksusta voi tuntea, ken joku hetki sitten on kävellyt tällaisessa metsässä. Kukkimisaikana ne ovat valkeat kuin olisivat puoleksi lumen peittämät. Loppupuolella kesää tulee sinne monenkaltaisia outoja lintuja, joita käsittämätön luonnonvaisto on johtanut tälle saarelle kaukaisista maista ja aavain merien takaa etsimään täkäläisten puiden siemeniä; ja niiden höyhenloisto paistaa omituisesti puiden auringon ruskettamaa vihannuutta vastaan. Sellaisia ovat muitten muassa monenlaiset papukaijat ja sinikyyhkyset, joita täällä sanotaan Hollannin kyyhkysiksi. Apinat, näitten metsien alkuperäiset asukkaat pitävät iloaan puitten tummahtavilla oksilla, joista niiden harmaa ja vihertävä karva ja sysimustat naamat pistävät silmiin; jotkut riippuvat vain hännästä ja kieppuroivat ilmassa, toiset hyppivät oksalta toiselle kantaen penikoitaan sylissään. Murhaava pyssynlaukaus ei koskaan ole pelästyttänyt näitä luonnon rauhallisia lapsia. Ilma kaikuu niiden ilosta ja riekunasta ynnä eräitten Austraalian lintujen oudosta raksutuksesta, joita ääniä metsän kaijut etäälle kantavat. Puro, joka kohisten kulkee kallio-uomassaan metsän halki, kuvastaa paikka paikoin kirkkaassa kalvossaan puiden kunnianarvoisen vihannuuden ja pimennot samatekuin niiden asukkaiden hilpeät leikit; tuhatta jalkaa etempänä se syöksyy eri kalliokerroksia alaspäin, muodostaen pudotessaan yhtenäisen kristallikirkkaan vesipatsaan, joka alhaalla särkyy vaahdoksi. Tuhansia sekanaisia hälyjä lähtee tästä pauhaavasta vedestä, jotka tuulten metsään ajamina tuntuvat milloin pakenevan kauvas etäisyyteen, milloin lähestyvän kaikki yht'aikaa, huumaten kulkijan korvia kuin isojen kirkonkelloin jyminä. Ilma, jota vetten alinomainen liikunta alati pitää puhtaana, säilyttää poutaisimpanakin kesäaikana tämän virran rannoilla vehmauden ja vilppauden, jonka vertaista harvoin tapaa saaremme korkeimmilla kukkuloillakaan.
Vähän matkaa etempänä on muuan kallio, kyllin kaukana putouksesta, jottei sen pauhu häiritse korvia, ja kylläksi lähellä sitä, jotta voi nauttia sen näöstä, vilppaudesta ja etäisestä kohinasta. Toisinaan helteisimpänä aikana menimme me, rouva de La Tour, Margareeta, Virginia, Paul ja minä, syömään päivällistä tämän kallion juurelle. Kuten aina toimillaan toisten hyötyä tarkoittaen, ei Virginia syönyt yhtään hedelmää ulkosalla pistämättä sen siemeniä tai sydämmyksiä maahan. "Niistä on nouseva puita", sanoi hän, "jotka tarjoovat hedelmiään jollekin matkustajalle tai ainakin linnuille." Erään kerran hän syötyään papaijahedelmän tämän kallion juurella oli istuttanut sen siemenet maahan. Pian sen jälkeen kasvoi sillä paikalla useita papaijapuita, niistä yksi naaraspuu, s. o. hedelmiä kantava. Virginian poislähtiessä ei tämä puu vielä ulottunut hänen polviinsakaan saakka; mutta kun sellaiset kasvavat nopeasti, oli se parin vuoden päästä jo kahdenkymmenen jalan pituinen, ja sen varsi kannatti pyöreässä latvassaan useampia kerroksia kypsiä hedelmäterttuja. Kun Paul kerran sattumalta tuli tälle paikalle, ihastui hän suuresti nähdessään tuon ison puun saaneen alkunsa vähäisestä siemenestä, jonka hänen ystävättärensä kerran oli istuttanut; mutta samalla tämä näkö hänessä herätti murhemieltä, sillä olihan puu todistajana Virginian pitkällisestä poissaolosta. Esineet, jotka säännöllisesti ovat silmäimme edessä, eivät saata meitä huomaamaan elämän pikaista juoksua, sillä ne vanhenevat kanssamme huomaamattomasti; mutta ne, jotka näemme taas yht'äkkiä vuosien takaa edessämme, muistuttavat meille miten kiireisesti päiviemme virta vierii. Paul sekä ihastui että murehtui tuota raskaita hedelmiä kantavaa papaijapuuta katsellessaan, kuten matkamies, joka kauvan kotimaasta poissa-oltuaan ei enää tapaa aikalaisiaan, vaan niiden lapsia, jotka hänen lähtiessään vielä uinuivat äitiensä rinnoilla, mutta nyt jo itse ovat vakaita perheenisiä. Vuoroon hän tahtoi hakata puun maahan, koska se hänelle liian elävästi muistutti Virginian pitkällistä poissaoloa, vuoroon muistellen Virginian jaloa tarkotusta tätä puuta istuttaessaan hän suuteli sen runkoa ja puheli sille rakkauden ja kaipauksen sanoja. Oi kallis puu, jonka jälkeläisiä vielä elää puittemme joukossa, olen katsellut sinua suuremmalla mielenkiinnolla ja kunnioituksella kuin ikänä Rooman riemuportteja! Enentäköön luonto, joka hävittää joka päivä kuningasten kunnianhimon muistomerkkejä, monin kerroin metsissämme näitä nuoren köyhän tytön ylevämielisyyden muistomerkkejä!
Tämän papaijapuun juurella tiesin varmasti tapaavani Paulin, kun hän tuli minun puolelleni. Eräänä päivänä tapasinkin hänet siellä syvästi alakuloisena ja jouduin siellä hänen kanssaan puheluun, jonka tahtoisin kertoa teille kokonaisuudessaan, jollette jo ikävysty pitkistä poikkeemisistani, jotka sentään ikäni ja näiden viimeisten ystävyydenosotusten takia suonette mulle anteeksi. Kerron sen teille kaksinpuhelun muodossa, jotta voitte arvostella tämän nuorukaisen tervettä luonnollista järkeä; ja teidän lienee helppo tehdä erotus puhujain välillä hänen kysymystensä ja minun vastausteni sisällöstä. Hän sanoi minulle:
"Minä olen suuressa tuskassa. Neiti de La Tourin lähdöstä on jo kulunut kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, emmekä puoleen yhdeksättä kuukauteen ole saaneet häneltä mitään tietoja. Hän on rikas ja minä köyhä; siis lienee hän jo minut unhottanut. Olen aikonut minäkin astua laivaan ja purjehtia Ranskaan palvelemaan siellä kuningasta ja siten perustamaan onneni; ja kun kerta olen tullut suureksi herraksi, ei neiti de La Tourin isotäti ole kieltävä minulta nepaimensa kättä."
*Vanhus.*
Oi ystäväni! Ettekö itse ole sanonut mulle olevanne alhaista syntyperää?
*Paul.*
Äitini on niin mulle sanonut; minä en puolestani tiedä mitä syntyperällä tarkotetaan. En ole koskaan havainnut, että olisin kehnompi muita, tai että muut olisivat minua paremmat.
*Vanhus.*
Syntyperänne alhaisuus sulkee teiltä Ranskassa tien korkeihin virkoihin. Ja mikä vielä pahempi on, se estää teitä pääsemästä mihinkään arvokkaaseen virkaluokkaan.
*Paul.*
Mutta olettehan itse minulle monet kerrat lausunut, että syy Ranskan mahtavuuteen oli se seikka, että halvinkin alamainen voi siellä saavuttaa kaikki mitä halusi, ja olette myös luetellut minulle paljon kuuluisia miehiä, jotka pienistä oloista lähteneinä ovat tuottaneet isänmaalleen kunniaa. Tahdoitteko siis vain masentaa rohkeuttani?
*Vanhus.*
Rakas poikani, mitä sanoin, sitä en ota koskaan takasin. Olen sinulle sanonut totuuden menneistä ajoista; mutta nyt ovat asiat aivan toisin. Kaikki on nykyään rahalla saatavana Ranskassa, kaikki on siellä nykyaikana muutamien harvojen sukujen perinnöllisenä omaisuutena tai erityisten säätyluokkain saaliina.[1] Kuningas on aurinko, jota ylimykset ja etuoikeutetut säädyt pilvinä ympäröivät, niin että on miltei mahdotonta, että joku sen säteistä meihin sattuisi. Ennen muinoin, vähemmän monimutkaisen hallinnon aikana, on sellaisiakin ihmeitä nähty. Silloin sai kyky ja ansio kehittyä kaikilla aloilla, kuten viljelykselle vasta aukaistut uudismaat kantavat mehuisamman sadon. Mutta sellaisia suuria kuninkaita, jotka osaavat tuntea ja valita ihmisiä, ilmestyy vain harvoin. Tavalliset kuninkaat antavat kaikissa teoissaan heitä ympäröiväin ylimysten ja virkakuntain vaikuttaa itseensä.
[1] Pyydämme lukijan muistamaan, että kirja ilmestyi 1788, ja että heti sen jälkeen puhkesi näiden luonnottomain sääty- ja omistusolojen synnyttämänä Ranskan suuri vallankumous, joka kaikista kauheuksistaan huolimatta saattoi ihmisen luonnollisen arvon ja kyvyn tunnustetuksi ja kehityskelpoiseksi. Suom. muist.
*Paul.*
Mutta enkö voisi löytää jonkun näistä ylhäisistä, joka minua suosisi?
*Vanhus.*
Ken ylhäisten suosioon pyrkii, sen pitää palvella niiden kunnianhimoa ja mielitekoja. Teille ei se onnistuisi, sillä olette ilman suurta syntyperää ja sitäpaitsi olette liian rehellinen.
*Paul.*
Mutta minä olen tekevä sellaisia urotöitä, pitävä niin uskollisesti sanani ja täyttävä niin tunnollisesti velvollisuuteni, olen niin innokas ja luotettava ystävyydessäni, että ansioni nojalla tulen otetuksi jonkun sellaisen ylimyksen perheeseen, kuten on käynyt vanhoina aikoina, joista olette antanut minun lukea.
*Vanhus.*
Oi rakas ystäväni! Vanhassa Kreikassa ja Roomassa pitivät ylimykset näitten valtioiden rappeutumisenkin aikana hyviä avuja suuressa arvossa; meillä on sitävastoin kyllä ollut joukko kansasta nousseita, kaikin puolin eteviä miehiä, mutta niistä en tiedä yhtäkään, joka olisi tullut otetuksi johonkin ylhäiseen perheeseen. Ilman kuninkaitamme olisivat hyveet Ranskassa ikuisiksi tuomitut rahvaanomaisiksi. Kuten olen sanonut, antavat he niille joskus arvoa, kun niitä jossakin havaitsevat; mutta nykypäivinä annetaan niille kuuluvat kunniasijat vain rahasta.
*Paul.*
Jollen löydä sellaista ylimystä, koetan pyrkiä jonkun virkakunnan suosioon. Omistan tykkänään siinä vallitsevan hengen ja mielipiteet ja saatan sen rakastamaan itseäni.
*Vanhus.*
Tulette siis tekemään kuten muutkin ihmiset; myötte vakaumuksenne saavuttaaksenne onnea?
*Paul.*
Oi, en suinkaan! Olen etsivä yksinomaan totuutta.
*Vanhus.*
No, sitte saatte rakkauden sijaan niittää vihaa. Muutenkaan eivät virkakunnat paljon välitä totuuden ilmitulemisesta. Yleisestä mielipiteestä eivät kunnianhimoiset ihmiset huoli, kunhan vain saavat hallita.
*Paul.*
Voi kuinka onneton olenkaan, kun kaikki käy mulle vastoin! Olen tuomittu viettämään elämäni halpa-arvoisessa työssä, kaukana Virginiasta. — Ja hän huoahti raskaasti.
*Vanhus.*
Jumala olkoon teidän ainoa suojelijanne ja koko ihmisyys se virkakunta, johon astutte! Pysykää alati uskollisena kummallekin näistä! Perheillä, virkaluokilla, kansoilla ja kuninkailla, kaikilla on omat ennakkoluulonsa ja intohimonsa, ja usein niitä saa palvella paheitten avulla; mutta Jumala ja ihmisyys vaativat meiltä vain hyveitä.
Ja miksi oikeastaan tahdotte pyrkiä muita etevämmäksi? Se ei ole mikään luonnollinen tunne, sillä jos se jokaista ohjaisi, olisi meillä kaikkien sota kaikkia vastaan. Tyytykää täyttämään tehtävänne siinä asemassa mihin Sallimus teidät on asettanut; siunatkaa kohtaloanne, joka sallii teidän säilyttää omantuntonne levollisena, eikä pakota teitä isoisten tavoin antamaan onnenne riippua alhaison vaihtelevista mielipiteistä, tai alhaisten tavoin alistumaan ylimystön tahdolle voidaksenne elää. Elätte maassa ja olosuhteissa, missä toimeentulonne ei vaadi teitä pettämään, huikentelemaan ja halventamaan itseänne kuten useimpia niistä, jotka etsivät Europassa onneaan; missä säätynne ei tukahuta hyveitänne; missä voitte rankaisematta olla hyvä, tosi, vakaa, neuvokas, kärsivällinen, kohtuullinen, siveä, armelias ja hurskas, ilman että mikään irvihammas tekisi pilkkaa viisaudestanne, joka vasta on nupussaan. Taivas on antava teille vapautta, terveyttä, hyvän omantunnon ja hyviä ystäviä. Kuninkaat, joiden suosiosta kunnianhimoisesti uneksitte, eivät ole niin onnelliset.
*Paul.*
Ah, minulta puuttuu Virginia! Hänettä minulla ei ole mitään, mutta hänet saadessani omistan kaikki. Hän yksin on minulle suku, kunnia ja rikkaus. Mutta koska hänen sukulaisensa tahtoo hänet naittaa miehelle, jolla on mainehikas nimi, ja koska opinnoista ja kirjoista tulee viisaaksi ja kuuluisaksi, niin tahdon minä opiskella! Tahdon saavuttaa laajoja tietoja ja niillä isänmaatani hyödyttää, ketäkään vahingoittamatta ja kestään riippumatta; tahdon tulla kuuluisaksi, ja maineeni on silloin omaa ansiotani.
*Vanhus.*
Poikani, suuri nero on vielä harvinaisempi lahja kuin syntyperän etevyys ja rikkaus, ja epäilemättä on se kaikista suurin lahja, koska sitä ei voi koskaan riistää omistajaltaan, vaan hankkii se tälle yleistä kunnioitusta. Sitä hankitaan vain kaikenlaisten kieltäymysten kautta, mitä hienoimmalla tunteellisuudella, joka tekee meidät onnettomiksi sisäisesti ja ulkonaisestikin aikalaistemme vainojen takia. Valtiomies ei Ranskassa kadehti sotilaan kunniaa eikä sotilas merimiehen; mutta kaikki asettuvat siellä tiellenne, sillä jokainen luulottelee omistavansa neroa. Sanotte tahtovanne hyödyttää ihmisiä? Mutta ken saa maatilkun kasvamaan viljaa yhden lyhteen enemmän kuin ennen, tekee ihmisille suuremman hyödyn kuin se, joka kirjoittaa heille kirjan.
*Paul.*
Ah, hän joka istutti tämän papaijapuun, on antanut näitten metsien asukkaille suuremman lahjan kuin jos olisi lahjoittanut heille kokonaisen kirjaston.
Näin sanoen hän ihastuneena syleili ja suuteli puuta.
*Vanhus.*
Kirjoista paras, Evankeliumi, joka saarnaa yhdenvertaisuutta, ystävyyttä, inhimillisyyttä ja sovintoa, on vuosisatojen kuluessa ollut europalaisilla julmuuksien peitteenä.
Kuinka paljon yleistä ja yksityiskohtaista hirmuvaltaa saarnataankaan vielä sen pyhässä nimessä maan päällä! Tätä nähdessään voiko kenkään kerskailla hyödyttäneensä ihmisiä jollain kirjalla? Muistatteko vielä, minkä kohtalon useimmat viisautta julistaneet filosoofit ovat saaneet palkakseen? Homeros, joka puki viisautensa niin kaunismuotoisiin säkeihin, sai koko elinaikansa kerjätä almuja. Sokrateen, joka antoi ateenalaisille niin ihania opetuksia sekä puheillaan että tavoillaan, tuomitsivat nämä tyhjentämään myrkkypikarin. Hänen jalon oppilaansa Platonin heitti orjuuteen sama ruhtinas, joka häntä oli suojellut; ja ennen heitä sai Pytagoras, joka vaati inhimillistä kohtelua eläimellekin, osakseen polttorovion Krotonissa. Mutta miksi kauvemmin puhua? Suurin osa näistä suurista nimistä on säilynyt meidän päiviimme jollakin pilkallisella piirteellä rumennettuna, joka muka osottaa heidän luonteenominaisuuttaan ja josta kiittämätön ihmiskunta juuri on heidät tuntevinaan; ja jos joukosta joidenkuiden maine on pysynyt eheänä ja puhtaana meidän aikaamme asti, on se vain sen vuoksi, että asianomaiset ovat eläneet etäällä aikalaistensa seurasta, ollen niiden kuvapatsaiden kaltaisia, joita vallan ehjinä kaivetaan esiin Kreikan ja Italian mantereesta ja jotka maan poveen kätkettyinä ovat säästyneet raakalaisten raivolta. Näette siis että tieteiden myrskyistä mainetta saavuttaakseen ihmisen tarvitsee omistaa hyveitä sekä alttiutta uhraamaan oman henkensäkin sen edestä. Mutta luuletteko tällaisen maineen saavuttavan arvonantoa Ranskan rikkaiden ja mahtavien puolelta? Hekö paljoa välittäisivät tiedemiehistä, joille tieteensä ei tuota kunnioitusta isänmaassaan, ei korkeita virkoja eikä pääsyä hoviin! Tämä inha vuosisata hylkii kaikkea, mikä ei luo rikkautta ja hekumallisia nautintoja; mutta oppi ja hyve eivät tuota mitään arvopaikkoja, sillä valtiossa on kaikki rahalla saatavana. Ennen palkittiin niitä kirkon, esivallan ja hallinnon viroilla; nykypäivinä kelpaavat ne vain kirjojen kyhäämiseen. Mutta tämä hedelmä, jota maailma niin ylenkatsoo, on aina taivaallisen alkuperänsä arvoinen. Juuri nämä kirjat ovat luodut valaisemaan muuten niin pimeää elämää, lohduttamaan onnettomia, valistamaan kansoja ja lausumaan totuuden itse kuninkaillekin. Se on kieltämättä ylevin tehtävä, minkä taivas kuolevaiselle voi uskoa. Ketä ei lohduttaisi vääryyttä tai halveksumista niiden puolelta kärsiessään, joiden hallussa onnen aarteet ovat, ajatus siitä, että hänen teoksensa tulevat kautta vuosisatojen kaikissa kansakunnissa olemaan salpana erhetyksille ja hirmuvaltaisuuksille, ja että sen pimeyden povesta, jonka keskellä hän on elänyt, hänen nimensä on sädehtivä loisteella, joka himmentää kuningastenkin kunnian, joille ylistäjänsä imarmielin ovat pystyttäneet pian unhoon häipyviä muistomerkkejä?
*Paul.*
Ah, en pyytäisi tätä kunniaa muun kuin vain Virginian vuoksi, jonka siten saattaisin rakkaaksi koko maailmalle! Mutta te, joka tiedätte niin paljon, sanokaa minulle, joudummeko me koskaan naimisiin. Tahtoisin olla viisas, voidakseni ainakin tietää mitä vast'edes tapahtuva on.
*Vanhus.*
Kenpä, poikaseni, enää tahtoisikaan elää, jos tuntisi tulevaisuuden? Yksi ainoakin ennakolta arvattu onnettomuus jo tuottaa meille niin paljon turhia huolia! Tieto varmasta onnettomuudesta myrkyttää meiltä kaikki sen edellä käyvät päivät. Ei pidä edes liian tarkasti tutkia meitä lähinnä ympäröiviä asioita; taivas, joka antoi meille ymmärryksen huomataksemme tarpeitamme, on antanut meille tarpeemmekin pannakseen rajan ymmärryksellemme.
*Paul.*
Sanoitte rahalla voitavan Europassa saada arvoa ja kunniapaikkoja.Matkustan siis tästä Bengaliin rikastumaan, niin että sitte voin lähteäPariisiin naimaan Virginian. Astun jo heti paikalla laivaan.
*Vanhus.*
Mitä! Jättäisittekö hänen äitinsä ja omanne!
*Paul.*
Olettehan itse neuvonut minua matkustamaan Intiaan.
*Vanhus.*
Virginia oli silloin täällä. Mutta nyt olette te oman äitinne ja hänen äitinsä ainoa tuki.
*Paul.*
Virginia kyllä saa rikkaan sukulaisensa auttamaan heitä.
*Vanhus.*
Rikkaat eivät välitä muista kuin niistä, jotka tuottavat heille kunniaa täällä maailmassa. Heillä on köyhiä sukulaisia, jotka ovat vielä säälittävämmässä asemassa kuin rouva de La Tour, nämä kun ilman apua heidän puoleltaan saavat uhrata vapautensakin leivän edestä ja viettää elämänsä luostareihin sulettuina.
*Paul.*
Millainen maa tuo Europa onkaan! Oi, on vallan välttämätöntä, että Virginia palajaa kotiin. Mitä hyötyä hänellä on rikkaasta sukulaisestaan? Hän oli niin tyytyväinen näissä majoissa eläessään, niin sievä ja kyllin korea punanen huivi tai kukkaskiehkura päässään! Palaa takasin, Virginia! Jätä palatsisi ja ylhäinen asemasi! Tule takasin näille kallioille, näiden metsäin ja meidän omain kokospalmujemme varjoon. Voi sentään, ehkäpä olet tällä hetkellä onnetonkin!… (Ja hän purskahti itkuun.) — Isäni, elkää salatko mitään: jos ette voi sanoa minulle voinko saada hänet vaimokseni, niin ilmaiskaa minulle ainakin rakastaako hän vielä minua, eläessään siellä korkeain herrain parissa, jotka puhuvat kuninkaankin kanssa ja saavat alati nähdä häntä!
*Vanhus.*
Oi ystäväni, olen varma että hän teitä rakastaa; tiedän sen monestakin syystä, mutta ennen kaikkea sentähden, että hän on niin jalo-avuinen. — Minun näin puhuessani hän kavahti kaulaani vallan hurmaantuneena ilosta.
*Paul.*
Mutta uskotteko Europan naisten olevan niin kavalia kuin heitä niissä näytelmissä ja kirjoissa kuvaillaan, joita olette antanut minun lukea?
*Vanhus.*
Naiset ovat kavalia niissä maissa, missä miehet ovat hirmuvaltiaita.Kaikkialla siittää julmuus petosta.
*Paul.*
Miten voidaan naisia kohdella julmasti?
*Vanhus.*
Siten että heidät naitetaan omaa mieltään kysymättä, nuoria tyttöjä vanhuksille ja hienotunteisia naisia kylmäkiskoisille miehille.
*Paul.*
Miksi ei naiteta niitä keskenään, jotka toisilleen sopivat, nuoria nuorten kanssa ja rakastavia rakastajainsa kanssa?
*Vanhus.*
Siksi ett'eivät useimmat Ranskan nuorista miehistä ole kyllin varakkaita voidakseen mennä naimisiin ja etteivät he siksi tule ennenkuin vasta vanhoina. Nuorina he viettelevät lähimmäistensä vaimoja; ijäkkäinä ollen eivät he voi saavuttaa puolisoidensa rakkautta. Nuorina ollessaan he itse ovat pettäneet; vanhoiksi tultuaan he itse vuorostaan tulevat petetyiksi. Se on maailman yleinen laki ja järjestys: yksi ylellisyys on aina toiselle vastapainona. Siten elävät useimmat Europan asujamet kaksinkertaisessa epäjärjestyksessä; ja tämä epäjärjestys kasvaa yhteiskunnassa samassa määrässä kuin varallisuus kokoutuu vain muutamien harvojen käsiin. Valtio on kuin puutarha, jossa pienet puut eivät voi kasvaa, jos on liian paljon isoja puita niitä varjoomassa; mutta tässä on kuitenkin se erotus, että puutarha voi olla kaunis, vaikka siinä on vain vähän suuria puita, mutta valtion onnellisuus riippuu aina alamaisten paljoudesta ja yhdenvertaisuudesta, eikä vain muutamista harvoista rikkaista.
*Paul.*
Mutta miksi miehen pitää olla rikas voidakseen mennä naimisiin?
*Vanhus.*
Jotta voisi kuluttaa päivänsä ylellisyydessä, tarvitsematta panna rikkaa ristiin.
*Paul.*
Miksikä hän ei työtä tekisi? Teenhän minä niin mielelläni työtä!
*Vanhus.*
Sen vuoksi että Europassa ruumiillista työtä pidetään häpeällisenä; sitä kutsutaan siellä koneelliseksi työksi. Juuri maanviljelys on siellä halveksituin kaikista ammateista. Käsityöläinen on jo paljon suuremmassa arvossa pidetty kuin talonpoika.
*Paul.*
Mitä! Se elinkeino, josta ihmiset elävät, on halveksittu Europassa! En tätä ollenkaan ymmärrä.
*Vanhus.*
Totta kyllä; luonnon helmassa kasvaneen ihmisen on mahdotonta käsittää yhteiskunnan turmelusta. Voi helposti luoda itselleen kuvan järjestyksestä, muttei epäjärjestyksestä. Kauneudella, hyveellä ja onnella on kaikilla määränsä, mutta rumuus, pahe ja onnettomuus ovat määrää vailla.
*Paul.*
Rikkaat ihmiset ovat siis hyvin onnellisia. He eivät missään kohtaa vastuksia, he voivat ylenmäärin hankkia nautintoa niille, joita rakastavat.
*Vanhus.*
He ovat enimmäkseen vallan kyllästyneet nautintoihinsa, koska näiden hankkiminen ei tuota heille mitään vaivaa. Ettekö ole huomannut, että lepo tuottaa nautintoa vain väsyneelle, ruoka vain nälkäiselle, juoma vain janoiselle? No niin, rakkauden ja vastarakkauden nautinto saavutetaan samaten ainoastaan monien kieltäymysten ja uhrausten kautta. Rikkautensa riistävät rikkailta ihmisiltä kaikki nämä nautinnot, ne kun surmaavat heiltä kaikki tarpeet edeltä käsin. Tähän tulee vielä lisäksi heidän joutilaisuuttaan seuraava ikävystyminen, ylpeys, jonka heidän ylellisyytensä synnyttää ja joka ei kärsi vähintäkään kieltäymystä, vaikkeivät rajuimmatkaan nautinnot heitä enää tyydytä. Tuhansienkaan ruusujen tuoksu ei miellytä kuin vähän aikaa; mutta kipu yhden ainoan okaan pistosta tuntuu kauvan jälkeenpäin. Yksikin onnettomuus keskellä kaikkia nautintoja on rikkaille tällainen orjantappuran oas keskellä kukkien paljoutta. Köyhille sitävastoin on pienikin nautinto keskellä heidän murheitaan kuin kukkanen okaiden keskellä; he tuntevat sen elävästi, sillä jokaista vaikutelmaa lisäävät sen vastakohdat. Luonto pitää kaikkia ilmiöitä keskenään tasapainossa. Kummanko tilan siis pidätte parempana, senkö ettei enää ole juuri mitään toivottavana vaan kaikki pelättävänä, vai senkö ettei paljo mitään ole pelättävänä vaan kaikki toivottavana? Edellisessä tilassa ovat rikkaat, jälkimmäisessä köyhät. Mutta nämä molemmat äärimmäisyydet ovat yhtä vaikeat ihmisen kestää, sillä hänen tosi onnellisuutensa on kohtuullisuudessa ja hyveissä.
*Paul.*
Mitä tarkotatte hyveellä?
*Vanhus.*
Poikani, te joka työllänne elätätte vanhempianne, ette kaipaa siihen selitystä. Hyvettä me harjotamme, kun teemme työtä toisten hyväksi, kelvataksemme yksinomaan Jumalalle.
*Paul.*
Oi kuinka hyväavuinen Virginia siis onkaan! Hyvettä noudattaen on hän tahtonut tulla rikkaaksi, voidakseen sitte vain toisille tehdä hyvää. Sen vuoksi hän läksi saareltamme, ja sen vuoksi hän myöskin on palaava.
Ajatus Virginian pian tapahtuvasta palauksesta sytytti niin tämän nuorukaisen mielikuvituksen, että kaikki hänen epäilyksensä katosivat. Virginia ei siis ollut kirjoittanut, koska hän jo oli tulossa takasin. Ei kulunut kauvan, ennenkun Europasta voisi saapua kotiin näin hyvällä tuulella! Hän luetteli mielessään laivoja, jotka olivat suorittaneet tämän neljäntuhannen viidensadan peninkulman pituisen matkan vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa. Se laiva, jolla Virginia tulisi, ei tarvitsisi enempää kuin kaksi kuukautta. Olivathan laivanrakentajat nykyään niin taitavia ja merimiehet niin sukkelia! Hän puheli varustuksista, joihin hän oli ryhtyvä ystävänsä vastaanottoa varten, uudesta asunnosta, jonka hän rakentaisi, niistä huvituksista ja yllätyksistä, joita hän Virginialle joka päivä valmistaisi, sittekun tämä oli tullut hänen vaimokseen. Hänen vaimokseen!… Tämä aatos vallan huumasi hänet. "Sitte ainakaan, isäni", sanoi hän minulle, "ei teidän enää tarvitse tehdä mitään, jollette omaksi huviksenne. Virginia kun on rikas, ostamme me paljon orjia, jotka työskentelevät meidän hyväksemme. Teidän pitää aina olla parissamme, eikä ole teillä oleva huolta muusta kuin omasta viihtymisestänne ja hauskuudestanne." Ja ilosta vallan suunniltaan hän lähti kertomaan perheelleen tästä haavekuvasta, joka hänet nyt oli hurmannut.
Mutta suuria toiveita seuraa pian suuri pelko. Rajut intohimot heittävät sielua aina yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Usein, jopa heti seuraavana päivänä palasi Paul tyköni hyvin huolestuneen näköisenä ja puheli minulle: "Virginia ei kirjoita minulle mitään. Jos hän olisi todella lähtenyt Europasta, olisi hän siitä minulle ilmoittanut. Ah, huhut, joita hänestä on kerrottu, ovat sittekin liian tosia! Hänen tätinsä on varmaankin naittanut hänet jollekin ylhäiselle herralle. Rikkaudenhimo on hänetkin turmellut kuten monen muun. Noissa kirjoissa, joissa niin hyvin naisia kuvataan, on hyvettä olemassa vain romaanin aiheena. Jos Virginialla sitä todella olisi ollut, ei hän olisi luopunut äidistään ja minusta. Minun alati ajatellessani häntä niin kauvan kuin elän, on hän unhottanut minut. Sill'aikaa kun minä suruuni kuihdun, hän vain huvittelee. Voi, tämä aatos vie minut epätoivoon! Mikään työ ei enää miellytä minua, kaikki ihmiset minua ikävystyttävät. Jospa Jumala edes sallisi sodan puhjeta Intiassa! Sinne lähtisin kuolemaan."
"Rakas poikani", vastasin hänelle, "sellainen rohkeus, joka heittää meidät kuoleman suuhun, on vain hetkellistä rohkeutta. Usein se saa alkunsa ihmisten tyhjistä suosionosotuksista. Mutta on olemassa toisellaista rohkeutta, harvinaisempaa ja tarpeellisempaa, joka auttaa meitä ilman todistajia ja kiitoksen toivoa kestämään elämän jokapäiväisiä vastoinkäymisiä: se on kärsivällisyys. Se ei taivu muiden ihmisten mielipiteiden eikä omain intohimojemme yllytyksiin, vaan yksin Jumalan tahtoon. Kärsivällisyys on hyveitten rohkeutta."
"Ah", huudahti hän, "minulla ei siis ole hyveitä lainkaan! Kaikki asiat minua rasittavat ja saattavat minut epätoivoon."
"Sellaista hyvettä", vastasin, "joka aina on yhtenäinen, pysyvä ja muuttumaton, ei ole annettu meidän ihmisten osaksi. Keskellä moninaisten intohimojemme riehunaa järkemme usein hämmentyy ja pimentyy; mutta onpa valotorneja, joista saatamme uudelleen sytyttää soihtumme: ne ovat tieteet.
Tieteet, poikaseni, ovat meille taivaallinen apu. Ne ovat sen viisauden säteitä, joka maailmankaikkisuutta ohjaa; ja taivaallisen taidon valaisemana on ihmisen onnistunut kiinnittää niitä maahan. Päivän säteitten tavoin ne meitä valaisevat, ilahuttavat ja lämmittävät, sillä ne ovat jumalallinen tuli. Kuten tuli ne saattavat koko luonnon alamaiseksemme. Niiden kautta me yhdistämme lähellemme kaikki seikat, kaikki paikat, kaikki ihmiset ja kaikki ajat. Ne kutsuvat meitä takasin inhimillisen elämän järjestykseen. Ne hillitsevät himoja, ne tukehuttavat paheita, ne kiihottavat hyveihin niiden jalojen miesten antamain esimerkkien kautta, joita ne ylistävät ja joiden kunnianarvoisia kuvia ne alati meille esittelevät. Ne ovat taivaan tyttäriä, jotka astuvat alas maan päälle lievittämään ihmiskunnan kärsimyksiä. Nuo suuret kirjailijat, joihin ne ovat innostusta valaneet, ovat aina ilmautuneet aikakausina, jotka ovat olleet ihmiskunnalle vaikeimmat kestää, raakuuden ja tapainturmeluksen aikoina. Rakas poikani, tieteet ovat lohduttaneet miehiä, jotka ovat olleet vielä onnettomammassa asemassa kuin te nyt; sellaisia ovat olleet Xenofon, joka karkotettiin maanpakolaisuuteen tuotuaan kotimaahan kymmenentuhatta kreikkalaista; Scipio Africanusta väsyttivät roomalaisten herjaukset, Lucullusta heidän eripuraisuutensa ja Catinatia hovin kiittämättömyys. Kreikkalaiset, jotka kaikessa olivat niin kekseliäät, olivat asettaneet jokaiselle eri tieteitä edustavista Runottarista osan ymmärryksestämme hallittavaksi; meidän on siis niiden haltuun annettava intohimomme, jotta ne pitäisivät niitä kurissa. Niillä on sielunvoimiimme nähden sama tehtävä kuin Tuntien haltijoilla, jotka valjastivat ja ajoivat auringonjumalan hevosia.
Lukekaa siis kirjoja, poikani. Viisaat miehet, jotka niitä ennen meitä ovat kirjoittaneet, ovat edellämme astuneet kovanonnen polkuja, ojentavat meille kätensä ja kutsuvat meitä seuraansa, konsa kaikki elävät meidät hylkäävät. Hyvä kirja on hyvä ystävä."
"Oi", huudahti Paul, "minun ei tarvinnut oppia lukemaan niin kauvan kuin Virginia oli täällä! Hän ei ollut minua oppineempi; mutta kun hän katsahti minuun ja kutsui minua ystäväksensä, oli minun mahdoton olla surullinen."
"Epäilemättä", vastasin, "ei löydykään sen miellyttävämpää ystävää kuin morsian, joka meitä lempii. Naisella on sitä paitsi aina hilpeää iloisuutta, joka hälventää miehen murheet. Hänen sulonsa haihduttavat synkät aaveet mielestämme. Hänen kasvoillansa päilyy aina suloinen lumousvoima ja luottamus. Mikä ilo ei olisi lisäytynyt hänen ilostansa? Mikä otsa ei kirkastuisi hänen hymystänsä? Mikä viha voisi vastustaa hänen kyyneleitänsä? Virginia palaa paljon viisaampana kuin te olette. Hän on varmaan hyvin hämmästyvä nähdessään, ettei puutarha ole vielä täydessä kunnossa — hän, joka ei muuta ajattele kuin sen kaunistamista, huolimatta sukulaisensa vainouksista siellä kaukana äidistänsä ja meistä."
Ajatus Virginian piakkoisesta palaamisesta rohkaisi uudelleen Paulin mieltä, ja hän ryhtyi taasen peltotöihinsä. Hän tunsi tuskainsakin keskellä itsensä onnelliseksi, kun sai saattaa työnsä sellaiseen loppuun, joka miellytti hänen palavaa rakkauttansa.
Eräänä aamuna, päivän valjetessa (se oli joulukuun 24 päivänä 1744) Paul näki ylösnoustuaan valkean lipun liehuvan Vartijavuorella. Se oli merkkinä, että merellä joku laiva oli tullut näkyviin. Paul juoksi kaupunkiin kuulustelemaan, oliko sillä mitään tietoja tuotavana Virginiasta. Hän jäi sinne odottamaan satamaluotsia, joka tavallisuuden mukaan oli purjehtinut vastaan merelle tunnustelemaan laivaa. Tämä mies palasi vasta illalla. Hän kertoi kuvernöörille, että laiva, josta tulomerkki oli annettu, oliSaint-Géran, kantava seitsemänsataa tonnia ja päällikkönään kapteeni Aubin; että se oli vielä neljän peninkulman päässä maasta ja laskisi vasta seuraavan päivän iltapuolella Port-Louis'n satamaan, jos tuuli olisi suotuisa. Tällöin oli vielä ilma aivan tyven. Luotsi jätti kuvernöörille kirjeet, jotka laiva oli tuonut Ranskasta. Niistä oli yksi rouva de La Tourille, Virginian käsialalla kirjoitettu. Paul sen heti sieppasi, suuteli sitä innostuneena, pisti sen taskuunsa ja juoksi kotiinsa. Jo kaukaa nähtyään omaisensa, jotka odottivat hänen palaamistaan Jäähyväisten kalliolla, heilutti hän kirjettä korkealla ilmassa, voimatta puhua sanaakaan; ja heti kokoutuivat kaikki rouva de La Tourin majaan saamaan selkoa kirjeen sisällöstä. Virginia kertoi siinä äidillensä, miten pahasti isotätinsä oli menetellyt hänen suhteensa, ensin tahtoen naittaa hänet väkisin, sitte tehden hänet perinnöttömäksi ja viimein lähettäen hänet takasin sellaiseen aikaan, jolloin hän voi saapua Isle de Franceen vasta myrskyisenä vuodenaikana; turhaan oli hän koettanut lepyttää tätiään muistuttamalla missä kiitollisuudenvelassa hän oli äidilleen ja lapsuudentuttavilleen, mutta oli häntä vain pidetty puolihupsuna tyttönä, jonka pää oli sekasin romaanihaaveista; hänen hellin toiveensa oli nyt vain saada nähdä ja syleillä rakkaita omaisiaan, ja olisi hän tyydyttänyt tämän halunsa jo samana päivänä, jos kapteeni olisi sallinut hänen astua luotsin veneeseen. Tämän oli kapteeni kuitenkin kieltänyt, koska maihin oli vielä pitkältä ja meri aaltoili vahvasti, vaikka ilma olikin tyyni.
Tuskin oli kirje saatu luetuksi, kun koko perhe riemuiten huusi: "Virginia on tullut!" Emännät ja palvelijat, kaikki halailivat toisiansa. Rouva de La Tour sanoi Paulille: "Rakas poikani, käy sinä ilmoittamaan naapurillemme Virginian tulosta." Samassa Domingo sytytti tulisoihdun ja läksi Paulin kera astumaan minun asuntoani kohti.
Kello saattoi olla kymmenen tienoilla illalla. Olin juuri sammuttanut lamppuni ja käynyt levolle, kun mökkini seinäraoista näin tulen välkkyvän metsässä. Pian sen jälkeen kuulin Paulin äänen kutsuvan minua. Nousin vuoteeltani ja olin tuskin saanut vaatteet päälleni, kun Paul hurjana ilosta ja aivan hengästyneenä syöksyi kaulaani sanoen: "Lähtekäämme, lähtekäämme pian, Virginia on tullut takasin! Menkäämme satamaan, sillä laiva voi laskea sinne jo päivän koittaissa."
Paikalla lähdimme matkaan. Kulettuamme Pitkänvuoren sivulla olevan metsän halki ja astuessamme Pamplemoussen tietä pitkin satamaan päin, kuulin jonkun käyvän jälessämme. Se oli muuan neekeri, joka astui eteenpäin nopein askelin. Hänen saavuttuaan meidän kohdallemme, kysyin mistä hän tuli ja minne hänellä oli niin kiire. Hän vastasi: "Tulen siitä saaren piirikuonasta, jota kutsutaan Kultahiedan rannikoksi, ja on minut lähetetty ilmoittamaan kuvernöörille, että eräs Ranskasta tullut laiva on laskenut ankkuriin Ambra-saaren kohdalla. Se ampuu tykinlaukauksia pyytäen apua, sillä meri käy hyvin rajusti." Näin puhuttuaan mies jatkoi matkaansa sen enempää enää seisahtumatta.
Minä sanoin silloin Paulille: "Käykäämme Kultahiedan piirikuntaan Virginialle vastaan; tästä on sinne vain kolmen peninkulman matka." Ohjasimme siis kulkumme saaren pohjoisosaan päin. Oli vallan tukehuttavan kuuma. Kuu oli noussut taivaalle, ja sen ympärillä nähtiin kolme suurta mustaa kehää. Taivas oli hirvittävän pimeä. Tiheään välähteleväin salamain valossa näkyi paksuja, synkkiä ja matalalla liiteleviä pilvenröykkiöitä, jotka kulkivat mereltä päin saaren keskustaa kohden suurella nopeudella, vaikkei maalla tuntunut tuulen hiventäkään. Astuessamme eteenpäin olimme kuulevinämme etäältä ukkosen jyrinää; mutta tarkemmin sitä kuunneltuamme erotimme tykinlaukauksia, joita kaiku monin kerroin toisteli. Tuo kaukainen ampuminen ja taivaan kaamea näky saivat minut pelosta värisemään. En voinut enää epäilläkään ampumisen olevan hätämerkkinä vaarassa olevasta laivasta. Puoli tuntia myöhemmin emme sitä enää kuulleet; mutta tämä vaikeneminen tuntui minusta vielä kammottavammalta kuin edellä käynyt haikea jylinä.
Me joudutimme kulkuamme virkkamatta sanaakaan ja tohtimatta ilmaista toisillemme pahoja aavistuksiamme. Keskiyön aikaan saavuimme vallan hiestyneinä Kultahiedan rannikolle. Aallot särkyivät rantaa vastaan huumaavalla pauhulla, peittäen kalliot ja lakeat hietasärkät häikäisevän valkealla vaahdolla ja säkenöitsevillä kipenillä. Vaikka olikin pilkko pimeä, erotimme tuossa fosforinhohteisessa valaistuksessa kalastajaveneet, jotka olivat vedetyt korkealle hiekalle.
Jonkun matkan päässä täältä näimme metsän reunalla valkean, jonka ympärille joukko saarelaisia oli kokoutunut. Kävimme sinne levähtämään ja odottamaan päivännousua. Siinä nuotion ääressä istuessamme kertoi muuan miehistä meille, että hän iltapuolella päivää oli nähnyt ulapalla laivan, jota aallot ajelivat saarta kohden, ja että hän pari tuntia auringonlaskun jälkeen oli kuullut tykillä ammuttavan hätämerkkejä, mutta että meri oli aaltoillut niin ankarasti, ettei hän ollut voinut lähteä veneellä apuun; pian sen jälkeen oli hän ollut näkevinään lyhtyjä laivalla sytytettävän, jossa tapauksessa hän pelkäsi sen niin lähelle rantaa tultuaan joutuneen maan ja pienen Ambra-saaren väliin, jota mahdollisesti oli pitänyt Mire-keilana, minkä ohi Port-Louis'hiin pyrkivät laivat kulkevat. Jos niin oli laita, mikä kertojan mielestä ei kuitenkaan ollut aivan varmaa, niin uhkasi laivaa nyt mitä suurin vaara. Muuan toinen saarelainen puuttui puheeseen ja sanoi useat kerrat kulkeneensa sillä salmella, mikä erottaa Ambra-saaren mantereesta; ja tarkoin koeteltuaan sen pohjaa arveli hän sen olevan aluksille yhtä turvallisen ankkuroimispaikan kuin mikä satama hyvänsä. "Uskaltaisinpa viedä sinne kaiken tavarani", lisäsi hän, "ja nukkua siellä yhtä turvallisesti kuin ikinä maalla." Muuan kolmas väitti mahdottomaksi, että laiva olisi tunkeutunut tuohon salmeen, johon tuskin purjeveneetkään voivat kulkea. Hän vakuutti nähneensä laivan ankkuroivan Ambra-saaren toiselle puolelle, niin että se, jos tuuli nousisi aamulla, voisi pyrkiä sieltä joko ulos ulapalle tai sisään satamaan. Vielä useat toisetkin saarelaiset ilmaisivat eroavia mielipiteitään. Heidän napistessa ja kiistellessä keskenään, kuten laiskain kreolien tapana on, istuimme me, Paul ja minä vallan äänettöminä. Pysyimme siinä alallamme aina päivän koittoon asti; mutta taivaalla säteili vielä liian vähän valoa, jotta olisimme voineet mitään erottaa merellä, joka muutenkin oli sumun peittämä; etäällä näimme ainoastaan mustan pilventapaisen, jonka sanottiin olevan Ambra-saari, noin neljän peninkulman päässä mantereesta. Tällä hämyisellä päivällä häämötti silmiin vain niemi jolla istuimme ynnä muutamia vuorenhuippuja saaren sisäosasta päin, jotka toisinaan ilmestyivät näkyviin niitä ympäröivien pilviverhojen keskeltä.
Seitsemän aikaan aamulla kuulimme rummunpärinää metsästä. Kuvernööri, herra de La Bourdonnoye, saapui ratsain paikalle mukanaan komennuskunta pyssysotureita ynnä suuri joukko saaren asukkaita ja orjia. Hän asetti väkensä rannalle ja komensi sen ampumaan yhteislaukauksen. Tuskin oli tätä käskyä noudatettu, kun merellä näimme valonleimauksen, jota heti seurasi tukinjyrinä. Siitä päätimme laivan olevan vain vähän matkan päässä meistä ja aloimme juosta kaikin sille taholle, josta olimme nähneet sen antavan hätämerkin. Silloin erotimme sumun halki ison laivan rungon ja raakapuut. Olimme sitä niin lähellä, että laineitten pauhinasta huolimatta kuulimme päällikön vihellyspillillään komentavan liikkeitä ja merimiesten kolme kertaa huutavan "*Eläköön kuningas!*" — mikä on ranskalaisten tunnussana niin hyvin suurimmissa vaaroissa kuin hilpeimmässä ilossakin, ikään kuin he vaarojen keskellä kutsuisivat avuksi tai tahtoisivat sillä todistaa olevansa alttiit menemään vaikka kuolemaan hänen edestään.
Siitä hetkestä alkaen, kunSaint-Gérantoli huomannut meidän lähestyvän sitä auttamaan, ampui se laukauksen joka kolmas minuutti. Herra de La Bourdonnoye teetti isoja rovioita vierekkäin pitkin rantaa ja lähetti kokoomaan lähiseudun asujamilta ruokatarpeita, palkkeja, köysiä ja tyhjiä tynnyreitä. Pian nähtiinkin parvi Kultahiedan ja Flanquen piirikuntain väestöä sekä Rempart-virran varrella asujia saapuvan, mukanaan neekeriorjia, jotka toivat ruokavaroja ja köysiä. Muuan saarelaisten vanhimmista astui kuvernöörin tykö lausuen hänelle: "Herra, olemme kaiken yötä kuulleet kumeaa jylinää vuoristosta; metsissä värisevät puiden lehdet, vaikkei tuulta tunnu; merilinnut pakenevat suoraan maalle; varmaankin tietävät nämä merkit hirmumyrskyn tuloa." — "Tietäkööt vain, ystäväiseni", sanoi kuvernööri, "me olemme varustautuneet sitä vastaanottamaan ja arvattavasti laivaväki myöskin."
Todellakin tuntuivat kaikki enteet tietävän rajuilman lähestymistä. Pilvet, joita nähtiin suoraan taivaslaella, olivat keskeltä kamalan mustia ja reunoilta vaskenkarvaisia. Ilma kajahteli kajavain, fregattilintujen ja monilukuisten muiden merilintujen kirkunasta, jotka pimeydestä huolimatta tulivat kaikilta taivaanääriltä etsimään turvaa saarella.
Kello yhdeksän paikoilla aamulla kuultiin meren puolelta hirmuista kohinaa, aivan kuin suunnaton vedenpaljous yhdessä ukkosen jylinän kerällä olisi syössyt alas vuoren rinteiltä. Kaikki huusivat yhtä kurkkua: "Hirmumyrsky tulee!" Ja samassa silmänräpäyksessä pyyhkäsi kauhea tuulispää pois sumupilven, joka oli Ambra-saarta ja -salmea verhonnut.Saint-Gérantuli silloin selvästi näkyviin; sen kansi oli täynnä väkeä, raakapuut ja mastokorit olivat alasotetut, lippu liehui puolimastossa, ja neljä ankkuritouvia oli edessä ja yksi pidättimenä perässä. Se oli käynyt ankkuriin Ambra-saaren ja mantereen väliseen salmeen, tällä puolen niitä hiekkasärkkiä, jotka vyön tavoin paartavat Ile de Francea ja joiden lävitse se oli tunkeutunut muuatta väylää myöten, jolla ei mikään toinen laiva ennen ollut uinut. Se käänsi keulansa aaltoja vastaan, jotka vyöryivät aavalta mereltä päin; ja joka kerran kun hyökylaine löi sisään kanavaan, kohosi sen kokka vallan pystyyn, niin että köli tuli näkyviin, peräpuolen painuessa samasta liikkeestä alas syvyyteen aina ylimmäistä reunaparrastaan myöten, niin että se näytti uppoavan. Tässä asemassa, kun tuuli ja laineet ajoivat maata kohden, oli sen yhtä mahdoton palata takasin samaa tietä jota oli tullut, kuin katkasemalla ankkuriköytensä laskea maihin rannalle, josta matala, kareja täynnä oleva pohja sen erotti. Jokainen rannikkoa vasten pirstautuva aalto kulki kohisten aina lahdelmien pohjiin asti ja viskasi piikiviä enemmän kuin viisikymmentä jalkaa etäälle maalle; sitte takasin vetäytyessään se paljasti suuren osan rannikon pintaa, josta vei mukanaan vyöryviä kiviä kovalla ja pelottavalla jyrinällä. Meri, jota tuuli yhä kohotti, paisui paisumistaan joka hetki; koko tämän saaren ja Ambra-saaren välinen salmi oli valkean vahtovaipan peittämä, jota mahtavat aallot paikka paikoin uursivat. Tätä vaahtoa kokoutui lahdekkeisiin yli kuuden jalan paksuudelta, ja tuuli, joka veden pintaa lakasi, kuletti kuohua rannan äyräitä myöten enemmän kuin kuusi peninkulmaa ylös maalle. Noita lukemattomia valkeita vaahtohaituvia katsellessaan luuli melkein näkevänsä lumisateen lähtevän merestä. Taivaanrannalla ennustivat kaikki merkit pitkällistä myrskyä; meri näytti yhtyneen taivaanlakeen. Herkeämättä nousi hirvittävän näköisiä pilvimöhkäleitä, jotka linnun nopeudella kiisivät ylitsemme, sill'aikaa kun toiset näyttivät seisovan alallaan kuin kallioröykkiöt. Taivaan sinertävästä laesta ei näkynyt vilaustakaan; öljynkeltanen, himmeä hohde yksin valaisi kaikkia esineitä maalla, merellä ja avaruudessa.
Laivan keikkumisesta seurasi viimein, mitä saattoi pelätäkin. Ankkuritouvit katkesivat edestä, ja kun alusta enää pidätti vain takaköysi, viskautui se kallioille puolen kaapelinmitan[1] päässä rannasta. Yksi ainoa tuskallinen huudahdus kajahti keskuudestamme. Paul aikoi syöksyä mereen, mutta minä tartuin hänen käsivarteensa: "Poikani", sanoin hänelle, "aijotko hukuttaa itsesi?" — "Joko menen hänen avukseen", huudahti hän, "tai sitte kuolen." Kun epätoivo oli saattanut hänet vallan mielipuoleksi, sidoin Domingon kanssa hukkumista estääksemme hänen vyötäisilleen pitkän köyden, jonka toisesta päästä pidimme kiini. Sitte alkoi Paul rientää laivaa kohti milloin uiden, milloin kävellen hiekkasärkkiä pitkin. Välistä näytti siltä kuin pääsisi hän toiveensa perille, sillä epätasaisesti liikehtivä meri jätti aluksen toisinaan vallan kuiville, niin että sinne olisi voinut jalan astua; mutta pian palasi se takasin uudella raivolla ja peitti laivan kauhealla vesimuurilla, joka kohotti sen kölin korkealle ilmaan ja paiskasi Paul-poloisen puolikuolleena, reidet verisinä ja rinta rusennettuna, kauvas rannalle. Tuskin oli nuorukainen tullut jälleen tajuihinsa, kun hän nousi pystyyn ja riensi uudella kiihkolla laivaa kohden, jonka kylen aallot tällä välin olivat hirveillä sysäyksillään puhkaisseet. Kaikki laivalla olijat joutuivat epätoivoon pelastuksestaan ja syöksyivät päätä pahkaa mereen, pidellen kiini irtonaisista raakapuista, palkeista, kanahäkeistä, pöydistä ja tynnyreistä. Silloin näimme kohtauksen, joka ansaitsee ikuista sääliämme. Eräs nuori neitonen ilmautui laivan takakannelle ja ojenteli käsiään nuorukaista kohden, joka teki niin rajuja ponnistuksia häntä saavuttaakseen. Se oli Virginia. Hän oli tuntenut rakastettunsa tämän rohkeudesta. Nähdessämme tuon suloisen olennon alttiiksi annettuna näin hirvittävälle vaaralle jouduimme kaikki tuskan ja epätoivon valtaan. Mutta Virginia puolestaan osotti ylevätä tyyneyttä; hän viittasi meille kädellään aivan kuin sanoakseen ikuiset jäähyväiset. Kaikki merimiehet olivat jo heittäytyneet mereen, paitsi yksi, joka vielä seisoi kannella; hän oli aivan alasti ja ruumiiltaan roteva kuin Herkules. Hän läheni Virginiaa kunnioittavasti; me näimme hänen heittäytyvän polvilleen ja yrittävän riisua neidolta vaatteet, mutta tämä vastusteli arvokkaasti ja käänsi kasvonsa pois hänestä. Silloin kuultiin katsojajoukosta epätoivoinen parahdus: "Pelastakaa hänet, pelastakaa hänet, elkää jättäkö häntä!" Mutta samassa tuokiossa vyöryi hirvittävän suuri vesivuori Ambra-saaren ja rannikon väliin ja eteni möyryten laivaa kohden, jota se uhkasi mustilla kupeillaan ja vaahtopäällä harjallaan.
[1] Kaapelinmitta 120 vanhaa syltä. Suom. muist.
Tämän kauhean näyn huomatessaan merimies yksinään hyppäsi mereen; ja Virginia, joka näki välttämättömän kuoleman edessään, kääri toisella kädellä hameensa ja laski toisen sydämmelleen; ja luoden kirkkaat silmänsä korkeuteen näytti hän todellakin enkeliltä, joka lähtee lentämään ylös taivaisiinsa.
Oi sitä hirveätä päivää! Kaikki silloin hukkuivat. Meri viskasi kauvas maalle muutamat katselijoista, joita säälin tunne oli saattanut pyrkimään Virginialle avuksi, samatekuin sen merimiehenkin, joka oli tahtonut uimalla pelastaa hänet. Päästyään ilmi kuoleman kidasta lankesi tämä mies polvilleen rannan hiekalle ja lausui: "Oi Jumalani! Minun henkeni olet säästänyt; mutta mielelläni olisin sen uhrannut sen jalon neidin edestä, joka ei sallinut minun riisua häntä alasti kuten itse olin!" Domingon kanssa vedimme onnettoman Paulin ylös aallokosta; hän oli tunnotonna ja veri juoksi hänen suustansa ja korvistansa. Kuvernööri antoi hänet haavalääkärien hoitoon; ja sill'aikaa kävelimme me pitkin rannikkoa etsien, eivätkö laineet olisi tuoneet sille Virginian ruumista. Mutta kun tuuli oli äkisti kääntynyt, kuten hirmumyrskyn aikana on tavallista, suretti meitä ajatus, ettemme voisi edes osottaa tyttöparalle viimeistä kunnioitustammekaan. Jätimme tämän paikan raskaalla mielellä; ja koko haaksirikosta, jossa niin monet olivat surmansa saaneet, murehutti kaikkia vain yhden ainoan kuolema. Monet, jotka olivat nähneet tuon jalon nuoren neidon surullisen lopun, epäilivät jo Kaitselmuksen olemassaoloa; sillä onnettomuuksia tapahtuu maailmassa niin hirveitä ja vallan ansaitsemattomia, että viisaankin ihmisen luottamus alkaa horjua.
Tällä välin oli Paul, joka alkoi tulla tuntoihinsa, saatettu erääseen naapuritaloon, kunnes hän kykenisi siirrettäväksi omaan kotiinsa. Minä lähdin Domingon kanssa valmistamaan Virginian äitiä ja hänen ystävätärtään vastaanottamaan sanomaa tästä onnettomuudeniskusta. Tultuamme Lataniers-virran laaksoon, tapasimme siellä muutamia neekereitä, jotka tiesivät meren heittelevän paljon laivanpirstaleita vastaisella puolella olevaan lahdelmaan. Laskeusimme sinne, ja ensimmäinen esine, minkä näimme rannalla, oli Virginian ruumis. Se oli puoleksi hiekan peittämä ja makasi samassa asennossa, jossa hänen olimme nähneet hukkuvan. Hänen kasvonpiirteissään ei ollut mitään huomattavaa muutosta tapahtunut. Silmänsä olivat suletut, mutta hänen otsallaan loisti vielä kirkas hohde; vain kalman kaamea sini oli jo sekautunut poskien kalpeihin ruusuihin. Toinen käsi piti kiini hameesta, ja toinen, jonka hän oli painanut poveansa vasten, oli pusertunut lujasti nyrkkiin ja kangistunut. Vaivalla sain sen avatuksi ja näin siinä pienen lippaan; mutta kuinka hämmästyinkään, kun tunsin sen Paulin kuvaksi, josta hän oli luvannut ei ikinä luopuvansa. Nähdessäni tämän viimeisen muiston tuon kovaonnisen tytön uskollisuudesta ja rakkaudesta itkin katkerasti. Domingo puolestaan löi rintoihinsa ja täytti ilman haikeilla valitushuudoillaan. Kannoimme Virginian ruumiin erääseen kalastajamökkiin, missä annoimme sen köyhäin malabarinaisten huostaan, jotka myöskin pitivät huolen sen pesemisestä.
Heidän käydessään käsiksi tähän surulliseen työhön aloimme me astella kotiin päin. Siellä tapasimme rouva de La Tourin ja Margareetan rukoilemassa ja odottelemassa uutisia laivasta. Heti minut nähtyään edellinen huudahti: "Missä on tyttäreni, rakas tyttäreni, mun oma lapseni?" Arvatessaan minun vaitiolostani ja kyyneleistäni onnettomuutensa koko suuruuden vaimo parka antautui tykkänään ahdistuksen ja tuskan valtaan; hän kykeni vain huokailemaan ja nyyhkyttämään. Margareeta huusi: "Missä on minun poikani, en näe poikaani!" Ja hän meni tainnoksiin. Riensimme auttamaan häntä; ja kun hän jälleen oli toipunut, vakuutin hänelle Paulin elävän ja olevan kuvernöörin hoidossa. Hän kokosi nyt kaikki voimansa vaaliakseen ystäväänsä, jota alinomaa kohtasi pitkällinen pyörrytys. Rouva de La Tourin kärsimykset tänä yönä olivat kauheat; ja niiden kestäväisyydestä tulin tuntemaan, ettei mitään murhetta voi verrata äidin tuskaan. Vähän toivuttuaan niistä hän silmäsi jäykästi ja kolkosti taivaalle. Turhaan hänen ystävättärensä ja minä pusersimme hänen käsiään, turhaan puhuttelimme häntä mitä hellimmillä hyväilynimillä; hän näytti olevan aivan tunteeton näille vanhan ystävyytemme osotuksille, ja hänen ahdistetusta rinnastaan nousi vain sydäntäsärkeviä huokauksia.
Aamulla tuotiin Paul kotia kantotuolilla. Hän oli tullut tajuihinsa, muttei voinut virkkaa sanaakaan. Hänen yhtymisensä äitinsä ja rouva de La Tourin kanssa, jota aikaisemmin olin niin pelännyt, tekikin näihin paljon paremman vaikutuksen kuin koko minun tähänastinen huolenpitoni. Lohdun säde ilmestyi molempain onnettomain äitien kasvoille. He istuivat kumpikin hänen vierelleen, syleilivät ja suutelivat häntä; ja heidän kyyneleensä, joita murheen ylenpalttisuus tähän asti oli pidättänyt, saivat nyt vapaasti vuotaa. Paulkin sekotti kyyneleensä heidän kyyneleihinsä. Kun luonto täten oli näiden kolmen kovaosaisen tilaa lievittänyt, seurasi pitkällinen väsymys heidän väkivaltaista tuskaansa ja vaivutti heidät sikeään, milteipä kuolemankaltaiseen uneen.
Herra de La Bourdonnaye lähetti minulle salaa tiedon, että Virginian ruumis oli hänen käskystään tuotu kaupunkiin sieltä vietäväksi Pamplemoussen kirkkoon. Läksin sen vuoksi paikalla Port-Louis'hin, missä tapasin kaikkein piirikuntain asukkaita kokoutuneina Virginian hautajaisiin, aivan kuin olisi saari hänessä kadottanut kalleimman aarteensa. Satamassa olivat laivat vetäneet raakapuunsa ristiin ja lippunsa puolimastoon, ja tykeillä ammuttiin laukauksia aina pitkäin väliaikain päästä. Krenatöörit alottivat ruumissaaton. Heidän kiväärinsä olivat lasketut, heidän pitkiin suruharsoihin verhotut rumpunsa kumahtelivat kolkosti, ja syvä alakuloisuus kuvastui noiden soturien kasvoista, jotka niin monasti ennen olivat silmää värähyttämättä kohdanneet kuoleman kasvoista kasvoihin. Kahdeksan neitoa saaren kunnioitetuimmista perheistä valkeisiin vaatteihin puettuina ja palmunoksia kädessä kantoi jaloavuisen toverinsa kukilla peitettyä ruumista. Pienistä lapsista kokoonpantu laulukuoro seurasi heitä virsiä veisaten; sitte astuivat saaren ylhäisimmät asukkaat ja hallitusmiehet, niiden etunenässä kuvernööri, ynnä lopuksi muuta väestöä.
Näin oli hallitus saattueen järjestänyt osottaakseen kunnioitustaan Virginian hyveille. Mutta kun hänen ruumiinsa täten oli saapunut tämän vuoren juurelle, juuri näitten majojen kohdalle, joitten koko onnena hän niin kauvan oli ollut ja jotka hänen kuolemansa nyt oli tehnyt epätoivon asunnoiksi, joutui koko hautajaiskomeus hämminkiin: virret ja laulut vaikenivat, eikä koko lakeudella kuulunut muuta kuin huokauksia ja nyyhkytyksiä. Nuorten tyttöjen nähtiin silloin joukottain rientävän naapurimajoista koskettelemaan Virginian ruumisarkkua huiveillaan, helminauhoillaan ja kukkaskiehkuroillaan, kunnioittaen vainajaa kuin pyhimystä. Äidit rukoilivat Jumalalta sellaista tytärtä kuin hän, pojat yhtä uskollista lemmittyä, köyhät yhtä hellää ystävää ja orjat yhtä hyvää haltijaa.
Hautausmaalle saavuttua laskivat neekerinaiset Madagaskarista ja kafferit Mozambiquesta hedelmäkoreja arkun ympärille ja ripustivat vaatekappaleita lähellä kasvaviin puihin; Bengalista ja Malabar-rannikolta kotosin olevat hindut toivat häkkejä täynnä lintuja, joille antoivat vapauden Virginian haudalla. Siten ottivat kaikenlaiset kansanheimot osaa tämän rakastettavan olennon aikaiseen katoon; ja niin suuri oli onnettoman viattomuuden valta, että se yhdisti eri uskontoja hautansa ympärille!
Täytyi tosiaan asettaa vahteja hänen hautansa ympärille ja karkottaa etäämmälle joitakuita köyhiä tyttöjä, jotka väkisin tahtoivat syöstä hautaan, sanoen ettei heillä nyt enää ollut mitään lohtua koko maailmassa toivottavana ja että he tahtoivat kuolla yhdessä sen olennon kanssa, joka oli ollut heidän ainoa hyväntekijänsä.
Virginia haudattiin Pamplemoussen hautausmaahan, sen läntiselle sivulle, erään palmulehdon kupeelle, missä hän ennen mennessään äitinsä ja Margareetan kanssa messuun oli usein levähtänyt sen vieressä, jota silloin oli kutsunut veljekseen.
Palatessaan tästä juhlallisesta tilaisuudesta herra de La Bourdonnaye nousi ylös vuorellemme, mukanaan osa suurilukuista seuruettaan. Hän tarjosi rouva de La Tourille ja tämän ystävättärelle kaikkea apua mitä hänen vallassaan oli antaa. Hän ilmaisi muutamilla harvoilla mutta jyrkillä sanoilla paheksumisensa tuon luonnottoman tädin käytöksen suhteen; ja käyden Paulin tykö lausui hän tälle sanoja, joiden luuli häntä parhaiten lohduttavan. "Otan Jumalan todistajakseni", sanoi hän, "että aikomukseni tarkoittivat teidän ja perheenne onnea. Ystäväiseni, teidän on nyt lähdettävä Ranskaan; toimitan teille siellä paikan. Poissaollessanne tahdon pitää huolta äidistänne kuin olisi hän oma äitini." Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä: mutta Paul veti omansa pois ja käänsi kasvonsa muualle, jottei hänen olisi tarvinnut kuvernööriä nähdä.
Minä jäin onnettomain ystävieni majaan antaakseni heille ja Paulille kaikkea apua mitä vain kykenin heille osottamaan. Kolmen viikon päästä voi Paul jo kävellä; mutta hänen surunsa näytti vain enentyvän samassa määrässä kuin hänen ruumiinsa voimat kostuivat. Hän ei välittänyt mistään; hänen katseensa oli tylsä, eikä hän vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Rouva de La Tour, joka oli vallan henkiheikkona sairaana, sanoi hänelle usein: "Rakas poikani, kun sinut näen, luulen näkeväni rakkaan Virginiani." Kuullessaan Virginian nimeä mainittavan hän vavahti ja siirtyi etäämmälle, huolimatta äitinsä äänestä, joka pyysi häntä pysymään ystävänsä vierellä. Hän vetäytyi yksinään puutarhaan, missä istahti Virginian kokospalmun juurelle, katsella tuijottaen lähteeseen. Kuvernöörin lääkäri, joka piti mitä hellintä huolta hänestä ja molemmista naisista, sanoi ainoan keinon tuon kolkon alakuloisuuden poistamiseen olevan, että hänen annettaisiin vastustelematta puuhata ja olla aivan omin oloinsa; muuten ei häntä voitaisi nykäistä irti itsepintaisesta vaikenemisestaan.
Minä päätin seurata lääkärin neuvoa. Heti kun Paul tunsi voimiensa taas vähän vertyvän, oli hänen ensi toimensa lähteä pois kotoa. Kun en mielelläni päästänyt häntä näkyvistäni, astuin hänen jälessään, käskien Domingon ottamaan ruokavaroja ja seuraamaan meitä. Sitä mukaa kuin nuorukainen loittoni alas tältä vuorelta, näytti hänen hilpeytensä ja voimansa uudistuvan. Hän poikkesi aluksi Pamplemoussen tielle; ja tultuaan kirkon lähellä huojuvaan bambulehtoon käänsi hän askeleensa suoraan sille paikalle, missä maa oli vielä verekseltä tallattu; siellä hän laskeutui polvillensa ja luoden katseensa korkeuteen vaipui pitkälliseen rukoukseen. Hänen käytöksensä tuntui minusta jo hyvältä enteeltä ymmärryksen palaamiseen, sillä tämä luottamus Korkeimpaan olentoon todisti, että hänen sielunsa alkoi kääntyä luonnolliseen toimintaansa. Myöskin Domingo ja minä polvistuimme hänen esimerkkiään seuraten ja rukoilimme yhdessä hänen kanssaan. Vihdoin hän nousi pystyyn ja ohjasi kulkunsa saaren pohjoisosaan päin luomatta meihin juuri lainkaan huomiota. Kun tiesin, ettei hänelle oltu ilmotettu mihin Virginian ruumis oli haudattu, eipä edes sitäkään, että se oli merestä nostettu, kysyin häneltä miksi hän oli rukoillut juuri bambulehdossa. "Olimmehan siellä niin usein yhdessä!" oli hänen vastauksensa.
Hän jatkoi matkaansa aina metsän reunaan asti, missä yö meidät saavutti. Siellä sain esimerkilläni hänen nauttimaan vähän ravintoa; sitte nukahdimme nurmikolle muutaman puun juurelle. Seuraavana aamuna luulin hänen päättävän palata samoja jälkiä takasin. Hän todella silmäilikin hetkisen aikaa tasangolle, missä kohosi pitkien bambukäytävien ympäröimä Pamplemoussen kirkko, ja näytti melkein tahtovan palata sinne; mutta sitte hän äkkiä poikkesi metsään, kulkien yhä pohjoista kohden. Arvasin hänen aikeensa ja koetin vaikka turhaan luovuttaa häntä siitä. Saavuimme puolenpäivän aikaan Kultahiedan piirikuntaan. Hän riensi suoraan sille kohdalle, missäSaint-Géranoli joutunut haaksirikkoon. Nähdessään Ambra-saaren ja sen salmen, joka nyt kimalteli peilikirkkaana, hän huudahti: "Virginia! Voi mun rakas Virginiani!" ja lankesi samassa pyörtyneenä maahan.
Domingon avulla kannoin hänet metsään, missä vaivoin saimme hänet viimein toipumaan. Heti tunnoilleen tultuaan hän tahtoi palata merenrannalle; mutta kun rukoilimme häntä hartaasti, ettei enää uudistaisi omaansa ja meidän tuskaamme näillä katkerilla muisteluilla, käänsi hän askeleensa toiselle suunnalle. Viikon kuluessa hän viimein kävi kaikissa paikoissa, missä oli lapsuudenkumppaninsa kera oleskellut. Hän kävi sillä polulla, jota pitkin tämä oli kulkenut Mustallevirralle pyytämään armoa karanneelle orjattarelle; kävi katsomassa Kolmirinta-vuoren virtaa, jonka rannalla Virginia oli kulusta väsyneenä istahtanut, ja metsikköä, missä he olivat eksyneet. Kaikki paikat, jotka hänelle muistuttivat lemmittynsä suruja, iloja, leikkejä, aterioita ja hyväntekeväisyyttä, etsi hän uudelleen näkyviinsä; Pitkänvuoren virta, minun pieni majani, Virginian istuttama papaijapuu, nurmipenkereet, joilla tyttönen niin halusta oli juoksennellut, tienristeykset metsässä, joilla hän huviksensa oli laulellut, kaikki nämä saivat kyyneleet valumaan hänen silmistään; yksin metsän kaijutkin, jotka ennen niin usein olivat vastanneet heidän ilohuudahduksilleen, toistivat nyt vain nämä surulliset sanat: "Oi Virginia! Mun rakas Virginiani!"
Tämän hurjan kuleksijaelämän seurauksena oli, että hänen silmänsä painuivat kuopille, iho kellastui ja hänen terveytensä riutui riutumistaan. Vakuutettu kun olin, että onnettomuutemme tuntuu kahta vertaa katkerammalta entisiä iloja muistellessamme, ja että intohimomme vain kasvavat yksinäisyydessä ollessamme, päätin irrottaa onnettoman ystäväni näiltä paikoilta, jotka yhä muistuttivat hänelle kärsimäänsä tappiota; ja päätin viedä hänet sen vuoksi johonkin toiseen osaan saarta, joka tarjoisi hänen mielelleen enemmän viihdykettä. Tätä varten johdatin hänet hyvin asutuille ylängöille Williamsin piirikunnassa, joilla hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Maanviljelys ja kauppa suo tälle saaren osalle moninaista viehätystä. Yhtäällä näimme kirvesmiehiä piiluamassa puita palkeiksi, toisaalla sahaamassa niitä laudoiksi; ajopelejä kulki edestakaisin teillä; isoja härkä- ja hevoslaumoja kävi avarilla laitumilla, ja lakealla oli tuhka tiheään ihmisasumuksia. Maaperän ylävyys salli monissa paikoin viljellä erilaisia Europan kasveja. Tasangolla nähtiin siellä täällä viljavainioita, metsänaukeamissa helotti mansikoita, ja ruusupensastot nuokkuivat teiden varsilla. Ilman vilppaus, joka vahvistaa ja karaisee hermoja, oli siellä hyvin edullinen valkoihoisille. Näille ylängöille, jotka sijaitsevat taajain metsäin paartamina saaren keskustassa, ei näkynyt merta, ei Port-Louis'ta, ei Pamplemoussen kirkkoa, sanalla sanoen ei mitään, mikä olisi Paulille muistuttanut Virginiasta. Vuoretkin, jotka Port-Louis'n puolella esiytyvät monihaaraisina, ojentavat Williamsin lakeuksia kohden vain äkkijyrkän ja suoran harjanteen, mistä kohoaa useita korkeita kartioita, joiden ympäri pilvet kokoutuvat.
Näille aukeille saatoin siis Paulin. Pidin häntä herkeämättä liikkeellä, kulkien hänen kanssaan helteessä ja sateessa, päivin ja öin, harhaillen metsissä, uutispelloilla ja kedoilla, jotta ruumiin väsymys karkottaisi häneltä sielun surut ja hänen ajatuksensa saisivat vaihtelua näillä oudoilla seuduilla ja tuntemattomilla teillä. Mutta rakastava sydän tapaa kaikkialla rakastettunsa piirteitä. Ei yö eikä päivä, ei korpien hiljaisuus eikä ihmisasumusten vilinä, eipä edes aikakaan, joka hälventää niin paljon muistoja, voinut häneltä riistää armaansa kuvaa. Rakastaja on kuin magneettineula, joka, vaikka sitä kuinka pyörittäisi, lepoon tultuansa aina kääntyy sitä puoleensa vetävää napaa kohden. Kun keskellä Williamsin aukeita eksyttyämme kysyin Paulilta: "Minne nyt menemme?" — kääntyi hän pohjoista kohti ja vastasi: "Tuolla päin ovat kotoiset vuoret, käykäämme sinne."