The Project Gutenberg eBook ofPaul ja VirginiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Paul ja VirginiaAuthor: Bernardin de Saint-PierreTranslator: O. A. JoutsenRelease date: May 2, 2009 [eBook #28661]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAUL JA VIRGINIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Paul ja VirginiaAuthor: Bernardin de Saint-PierreTranslator: O. A. JoutsenRelease date: May 2, 2009 [eBook #28661]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders
Title: Paul ja Virginia
Author: Bernardin de Saint-PierreTranslator: O. A. Joutsen
Author: Bernardin de Saint-Pierre
Translator: O. A. Joutsen
Release date: May 2, 2009 [eBook #28661]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAUL JA VIRGINIA ***
Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.
KirjoittanutBernardin de Sainte-Pierre
Ranskankielestä suomentanutO. A. Joutsen
Ensimmäisen kerran julkaissutWerner Söderström Osakeyhtiö 1905.
Sensuurin hyväksymä. Porvoo, huhtik. 12 p. 1905.
Jos milloinkaan pitää paikkansa vaatimus, että runouden tulee kuvastaa kansan ja aikakauden ajatuksia, niin toteutuu se siinä kirjallisuudessa, mikä kukoisti Ranskassa neljännentoista, viidennentoista ja kuudennentoista Ludvigin hallituskausina. Nämä ajanjaksot, jotka itsessään olivat niin tärkeät merkitykseltään, että ne antoivat nimensä vastaaville ajankohdille koko ihmiskunnan historiassa, sisälsivät Ranskan historiaan nähden harvinaisen jyrkkiä kehityksenkäänteitä; ensin ulkonaisen mahdin tavatonta nousua ja sitte sen asteettaista vähenemistä; eri yhteiskuntaluokkien merkityksen vaihtumista, niin että ennen vallassa olleet suistuivat alas ja syvyydestä nousi uusia pinnalle; inhimillisten tapojen ja kaikkien elämänmuotojen alati vaihtuvata naamiaishuvia. Kaiken tämän kirjavan kehityksen kuvastaa samanaikainen kirjallisuus verrattoman selvissä peilikuvissa. Ludvig XIV:nnen pöyhkeä aika loi n. s. valheklassillisen kirjallisuuden, joka esitti antiikkisen maailman suurenmoisia tapauksia ja henkilöitä, pukemalla ne oman aikansa kauheaan hovipukuun ja tekotukkaan ja silminnähtävällä tarkotuksella koettaa enentää "aurinkokuninkaan" hallituksen loistoa. Vaan tämän aikakauden loppupuoliskolla, kun luonnottomasti keskitetty hallitustapa vei maan arveluttavaan ulkonaiseen ja sisälliseen ahdinkoon, rupeaa ivan ja arvostelun pukinjalka pistämään esiin kirjallisuudessa; Corneillen ja Racinen sirotyylisen vaan hengettömän draaman sijalle astui porvarillinen runous, jonka etevin edustaja Molière ruoski teennäisen hovisivistyksen pönkeitä muotoja ja epäsuorasti ylisti maan elinvoimaisen keskiluokan tervettä henkeä. Ludvig XV:nnen hallituskautena ennen alkanut tapainturmelus höllytti kaikki yhteiskuntaa koossapitävät siteet ja kehitti nurinpuolisuudet huippuunsa. Tämä sekaannuksen aika synnytti uuden ivarunouden (La Bruyère, Le Sage), joka lopulta kumminkin turmeltui siveettömäksi kirjallisuudeksi, jolle ei pyhinkään ollut pyhää (Crebillon nuorempi, Gresset y. m.). Mutta toiselta puolen se voimakkaissa hengissä herätti eloon uusia, positiivisia harrastuksia, jotka tarkottivat vanhan yhteiskunnan kaatamista ja uuden, ihanteellisen sijaan luomista. Valistus-filosofia katkoi kahleet kaikilla ajatuksen aloilla, keskelläAncien Régimenvalokohdista köyhää ja varjopuolista kammottavan rikasta aikakautta se kohotti ihmisten aatokset tapailemaan todellisuutta, luonnollisuutta ja ylevää siveyttä. Herätys tapahtui Kanavan toiselta puolen; tutustuminen Englannin vapaisiin oloihin, terveihin yhteiskuntamuotoihin ja siellä silloin vallassa olevaan herkkätunteiseen, romantilliseen kirjallisuuteen (De Foen "Robinson Crusoeen" ja Richardsonin siveysromaaneihin) mahtavasti vaikutti Ranskan henkisiin vallankumousmiehiin, Montesquieuhön, Voltaireen, Diderot'hon ja Rousseauhon. Molempain viimemainittujen kaunokirjalliset teokset sisälsivät vaatimuksia tunteen, luonnollisuuden ja yksilöllisyyden ylevämmyydestä silloisten elämän valhemuotojen rinnalla. Ludvig XVI:nnen aikakautena viimein purkautuvat täten synnytetyt sähköiset voimat. Tietoisuus kärsityistä vääryyksistä ja nurinpuolisuuksista synnytti yhtäällä tulisinta mielenkiihkoa, salaman tavoin välähtäviä aavistuksia pian koituvasta kostosta ja kaikenpuolisesta uudistuksesta; toisaalla, nimenomaan runoudessa, missä valtiollinen tunne oli heikompi ja mielikuvitus kerkeämpi, toivottiin ihmisystävällisiä parannuksia ja unelmoitiin kauneudelle ja luonnonmukaisuudelle perustuvasta ihanneyhteiskunnasta, joka saataisiin toimeen ilman verisiä mullistuksia. Kyllästyminen vallassa oleviin kulttuurimuotoihin ja ajatustapoihin ynnä hellämielinen taipumus etsimään turmelemattoman luonnon helmasta terveitä, ehjiä elämänmuotoja johti ranskalaisen runoudenromantillisuudenrikkaalle, usein liiaksikin rajainsa yli riuhtovalle uralle, jonka Rousseau "Uudella Heloisellaan" ja "Émilellään" oli perustanut. Romantillista harrastusta lisäsi Ranskan siirtomaavallan erinomainen vaurastuminen, joka käänsi haaveilijain huomion merentakaisiin maihin, ranskalaisten miesten näinä aikoina suurella menestyksellä suorittamat klassillisen muinaisuuden tutkimukset (Pompeijin esiinkaivaminen) ja antiikin tyylin jäljitteleminen kuvaavien taiteiden alalla (Davidin maalauskoulu ja Pantéonin rakentaminen). Tyypillinen edustaja tälle kahden maailmanhistoriallisen ajanjakson välillä seisovalle, herkkämieliselle ja ihanteelliselle sukupolvelle on käsissämme olevan "Paul ja Virginia"-idyllin kirjottaja.
Jacques-Bernardin-Henride Saint-Pierresyntyi Havren rikkaassa merikaupungissa tammik. 19 p. 1737, polveutuen aatelissuvusta, joka monilla isänmaallisilla teoilla oli kunnostanut itseään. Vanhemmista tiedetään äidin olleen vakavaluontoisen naisen, joka antoi poikansa käsiin vain uskonnollisia ja syväaatteisia kirjoja. Ensimmäinen kasvatus siis opetti pojan ihailemaan luomakunnan suuruutta ja Luojan voimaa. "Robinson Crusoen" lukeminen yhdisti tähän uskonnolliseen haavemielisyyteen halun seikkailuihin kesyttömän neitseellisessä luonnossa, mutta nuori Bernardin olisi mieluimmin tahtonut päättää Robinsonaadinsa erakkona, jonka jalostava seurustelu kunnon ihmisten seurassa olisi puhdistanut. Matka Martinique-saarelle ja tutustuminen siirtomaahallitukseen käänsi tämän halun toisaalle: hän päätti lähteä lähetyssaarnaajaksi tuntemattomiin, synkeihin seutuihin. Vanhempiensa tahdosta hän kuitenkin jatkoi opintojaan, suorittaen viimein insinööriupseerin tutkinnon Veraillesin insinööriopistossa. Hänen sotilaallinen uransa ei kuitenkaan ollut pitkä; otettuaan osaa sotaretkiin Saksassa hän sai 1760 eron virastaan, koska oli vastustellut päällikköjään.
Nyt alkoi Bernardin de Saint-Pierrelle vaihteleva ja seikkailurikas elämä. Omaistensa piirissä hän ei viihtynyt, ne häntä vieroivat ja kielsivät häneltä apunsa, yksinpä isäkin, joka tällä välin oli mennyt uusiin naimisiin. Maltan-saaren jouduttua vaaraan Ranskan hallitus lähetti sinne avuksi useita insinöörejä, niiden joukossa hänetkin. Mutta kun vaara pian oli ohitse, sai hän tyhjin toimin palata Ranskaan. Täällä hän virkaa vailla joutui tukalaan asemaan, koettaen matematiikan opetuksella ansaita leipäänsä. Onnettomuuksien ahdistamana hän rupesi haaveilemaan lapsuutensa unelmia Robinson Crusoen seikkailuretkistä: hän ajatteli jonnekin uuteen seutuun perustaa turvattomain ja kovaosaisten siirtokunnan, jonka päällikkönä hän toimeenpanisi lakeja, mitkä eivät vielä olisi olleet mahdollisia kotimaassa. Hän lähti etsimään maailmankolkkaa, minne sijoittaisi uuden siirtolansa. Ensin hän matkustaa Hollantiin, missä saa rohkaisevaa osanottoa, jopa rahojakin yrityksensä toteuttamiseksi. Sieltä hän menee Venäjälle, jossa myöskin voittaa mahtavia suosijoita; näyttääpä hetkisen siltäkin, kuin perisi hän kaikkivaltiaan kreivi Orloffin aseman suuren Katariinan lemmikkinä. Hän yrittää näytellä valtiollista ja sotilaallista osaa, kuitenkaan onnistumatta. Hän luulee voivansa pystyttää uudelleen Puolan vanhan valtiomuodon ja kansallisen itsenäisyyden ja antaa puhua kihlauksestaan erään puolalaisen ruhtinattaren kanssa. Mutta hänen tuulentupansa pian kukistuvat; ylhäinen morsian rikkoo välinsä hänen kanssaan, ja hän siirtyy Saksiin, jonka Puolan vanhan valtijaan avulla hän toivoo voivansa toteuttaa kunnianhimoiset unelmansa. Dresdenissä hänet otetaan avosylin vastaan, mutta erään "Tuhannen yhden yön" tapaan aletun seikkailun huono loppu saa hänet kääntämään selkänsä Saksin vieraanvaraisuudelle ja siirtymään Berliiniin. Täällä avautui hänelle hiljainen onni perheen ja avuliaiden ystäväin piirissä, vaan hänen levoton henkensä ei ota mukautuakseen tyyniin oloihin. 1766 hän palaa Ranskaan; täällä on hänen isänsä tällä välin kuollut, ja sukulaiset osottavat kylmyyttä häntä kohtaan. Köyhänä ja yksinäisenä hän asettuu Pariisiin, missä panee taivaan ja maan liikkeelle saavuttaakseen turvatun jalansijan yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa muistelmia, tutkii mitä erilaisimpia aineita, sota- ja tykistötiedettä, kasvatusoppia, tähtitiedettä ja kemiaa, välttäen jonkinmoisella kammolla ajattelemasta kaunokirjallisia aiheita, joilla myöhemmin hankki nimellensä katoamattoman kunnian.
Monilukuisten turhien yritysten jälkeen hänen onnistuu kiinnittää itseensä erään kreivi de Breteuilin huomio, joka lupaa hänelle hankkia paikan markiisi de Castriesin johtamassa, Madagaskarin ja Ile de Francen asuttamista tarkottavassa retkikunnassa. Mutta tämä yritys, joka verhoutui filosoofisten ja ihmisystävällisten tekosyitten vaippaan, tarkottikin todellisuudessa vain kurjaa orjakauppaa, niin että koko retki oli sankarillemme suuri pettymys. Hän erosi retkikunnasta ja asettui Ile de Francen yli-insinöörin käytettäväksi. Tällä saarella hän eli kolme vuotta, saaden vaihtelevia kokemuksia Ranskan siirtomaahallituksesta ja ennen kaikkea kooten aineksia ja vaikutelmia, joita myöhemmin käytti hyväkseen julaistessaan mainiot teoksensa "Matka Ile de Franceen" ja "Paul ja Virginia".
Ranskaan palattuaan alkaa taasen vaivaloinen taistelu olemassaolosta, jota kuninkaan myöntämä 1,000 frangin suuruinen vuotuinen eläkekään ei paljon lievennä. Hän hautoo uusia kunnianhimoisia unelmia: Intian matkaa, ihannesiirtolan perustamista Jerseyn saarelle Englannin Kanavassa, osanottoa Amerikan vapautussodan ensi puhkeemiseen, Niilin lähteiden keksimiseen. Ennen mainittu kreivi de Breteuil suosittaa häntä vihdoin suurelle valistusfilosoofille d'Alembertille, joka hankkii kustantajan hänen teokselleen "Matka Ile de Franceen", mikä ilmestyi 1773. Tämä kirja avasi hänelle viimeinkin suuren yleisön suosion, valistusfilosoofit ottivat hänet piireihinsä; mutta hallitus, jonka huomiota tekijä oli tahtonut kiinnittää suunnitelmillaan, kielsi häntä kuvaamasta siirtomaitten oloja yksinomaan synkässä valossa. Hän etsii lohdutusta uusilta filosoofiystäviltään, vaan hänen kadehtijansa saavat enimmät hänestä luopumaan, eikä "Arkadia" niminen teos, jossa hän heille aikoi laveammin esittää rohkeita suunnitelmiaan, tullut koskaan valmiiksi. Tähän aikaan hän teki Jean-Jacques Rousseaun tuttavuutta, ja samanluonteisen suuren geneveläisen filosoofin seura oli omiaan kehittämään hänessä alituisten vastoinkäymisten synnyttämää ihmisvihaa ja yksinäisyyden kaipuuta. Tältä ajalta on "Luonnon tutkimuksia" (1784), jossa hän jatkoi edellisissä teoksissaan suunnittelemiaan unelmia yhteiskunnallisesta vallankumouksesta. Kaikesta viehättäväisyydestään ja rohkeista päätelmistään huolimatta tämä kirjanen kuitenkin joutui varjoon Rousseaun samanaatteisten teosten rinnalla.
Neljä vuotta myöhemmin alkoi varsinaisesti kaunokirjallisen tuotannon aika Bernardin de Saint-Pierren elämässä. Sen alotti hänen suosituin teoksensa, idylleistä mitä ihanin "Paul ja Virginia", joka ilmestyi 1784. Tämä kirja, joka esittää suloista lemmentragediaa kahden nuoren ihmissydämmen välillä keskellä tropillisen maailman muhkeata loistoa, tuli syystä kaikkien kansankerrosten lempikirjaksi. Se onkin La Fontainen "Satujen" ja "Télémaquen" jälkeen Ranskan kirjallisuudessa se kirja, josta on useimpia kaikenmuotoisia painoksia ilmestynyt kaikilla Europan kielillä. Paitsi "Paul ja Virginiaa" on Bernardin de Saint-Pierre julaissut suuren joukon muita kaunokirjallisia ja osaksi filosoofisiakin teoksia, joiden luetteleminen veisi meidät liian pitkälle. Hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän Ranskan suuren vallankumouksen puhjettua luuli ajan tulleen yhteiskunnallisten ja ihmisystävällisten suunnitelmainsa toteuttamiseen ja sen vuoksi aluksi liittyi Robespierreen. Mutta nähtyään entisen hirmuvallan vain vaihtuvan toiseen vielä hirveämpään hän yhtyi siihen puolueeseen, joka nuoressa kenraali Bonapartessa näki nousevan auringon. Napoleon keisariksi tultuaan muisti kirjailijaystäväänsä; sekä hän että hänen veljensä Louis ja Josef myönsivät kukin hänelle 6,000 frangin elinkautisen eläkkeen. Tämän kautta oli hänen taloudellinen asemansa turvattu. Hän nai erään rikkaan kirjanpainajan tyttären ja tuli nimitetyksi siveysopin professoriksi Normaalikouluun, jossa piti luentoja "Sopusoinnusta luonnossa". Tämän oppilaitoksen lakkautettua hän sai sijan Ranskan korkeimmassa oppineessa laitoksessa Instituutissa. Keisarivallan kukistuttua hän menetti korkeitten suosijainsa myöntämät eläkkeet ja vietti viime päivänsä jotenkin ahtaissa oloissa, eläen Eragnyssa l'Oise-virran partailla. Hän kuoli tammik. 21 p. 1814, siis juuri täytettyään 77:nnen ikävuotensa. Hänen leskensä — hän oli jo ennättänyt toisen kerran naida — meni uusiin naimisiin erään vähän tunnetun kirjailijan Aimé Martinin kanssa, joka piti huolta hänen teoksiensa kokoamisesta ja julkaisemisesta.
Bernardin de Sainte-Pierren merkitys yhteiskunnan uudistajana haihtuu varjoon valistusfilosoofian loistavampien tähtien rinnalla. Mutta hänen "Paul ja Virginiansa" takaa hänelle katoomattoman kunniasijan yleismaailmallisessa kirjallisuudessa; ja hänen oma hahmonsa sen viisaan vanhuksen muodossa, joka tässä idyllissä kertojana esiytyy, on kautta aikojen lämmittävä sydämmiä totuuden, luonnollisuuden ja sydämmenpuhtauden ylistäjänä.
Sen vuoriharjanteen itäisellä rinteellä, joka kohoaa Port-Louisin takana Ile de France-saarella, näkee matkustaja eräällä muinoin viljellyllä alalla kahden pienen majan rauniot. Ne sijaitsevat melkein keskellä muudanta korkeitten kallioiden paartamaa laaksoa, joka on avoin vain pohjoiseen päin. Vasemmalla kädellä häämöttää n. k. Vartijavuori, jolta annetaan merkki laivojen laskiessa saaren satamaan, ja vuoren juurella on Port-Louis'n kaupunki; oikealla on tie, joka vie Port-Louis'sta Pamplemoussen kylään. Etempänä on samanniminen kirkko, joka bamburuokoa kasvavine kujineen kohoaa keskellä isoa tasankoa; ja vielä kauvempana siintää silmiin metsä, joka ulottuu aina saaren toisiin ääriin saakka. Suoraan edessään, merenrannikolla, kulkija näkee Hautalahdelman; vähän syrjempänä oikealla Kovanonnen-niemen, ja kaikista kauvimpana rajattoman merenulapan, jonka pinnasta pistää esiin joitakuita asumattomia luotoja, niiden joukossa Miren keila, joka näyttää vallinsarvelta keskellä meren kuohuja.
Käydessään sisään tähän laaksoon, josta tarjoutuu niin paljon katsottavaa, kuulee kulkija vuoren kaikujen lakkaamatta toistelevan läheisissä metsissä tohisevien tuulten kohinaa ja aaltojen pauhua, jotka etäällä meressä särkyvät riuttoja vastaan. Mutta saavuttuaan noiden mökkien luo ei hän enää kuule mitään kohinaa, eikä näe ympärillään muuta kuin muurintapaisia kallioseinämiä, joiden juurella, kupeilla ja halkeamissa, jopa pilviä piirtävillä huipuillakin puuryhmiä kasvaa. Sadepilvet näiden kallioiden päällä leijaillessaan luovat usein sateenkaaren niiden ruskeanvihreille rinteille ja kostuttavat niiden juurella liriseviä lähteitä, joista vähäinen Lataniers-joki saa alkunsa. Rajaton hiljaisuus vallitsee tässä laaksossa, missä kaikki, ilma, vesi ja valo, on niin suloista ja tyventä. Tuskin vastaa kaikukaan niiden palmujen huminaan, jotka siellä kukoistavat ylävällä asemallaan, alati huojutellen pitkiä varsiaan taivaan tuulissa. Suloinen valohämy vallitsee laaksonpohjassa, minne vain keskipäivän aurinko paistaa; mutta aamunkoitosta lähtien sen säteet kohtaavat harjannetta, jonka huiput yli vuoriston varjojen kohoten hohtavat kullan ja purppuran hehkussa taivaan sinilakea vastaan.
Minusta oli aina mieluista palata tähän paikkaan, missä yhdellä haavaa sai nauttia sekä äärettömyyden avarasta näystä että juhlallisesta yksinäisyydestä. Kun muuanna päivänä istuin noiden majojen luona ja katselin niiden raunioita, näin erään vanhan miehen käyskentelevän läheisyydessä. Hänellä oli saaren vanhain asujanten tapaan pukunaan lyhyt takki ja pitkät housut. Hän oli paljain jaloin ja nojasi itseään kävellessään mustapuiseen keppiin. Hänen hiuksensa olivat vallan valkoiset ja hänen kasvonsa jalot ja totiset. Tervehdin häntä kunnioittavasti. Hän vastasi tervehdykseeni; ja hetken aikaa minua tarkasteltuaan hän astui luokseni ja istahti lepäämään samalle törmälle kuin minäkin. Tästä tuttavallisuudesta rohkaistuneena alotin puhelun. "Isäni", sanoin hänelle, "voisitteko sanoa minulle, kenelle nämä majat ovat kuuluneet?" Hän vastasi: "Poikani, noissa matalissa majoissa ja tällä autiolla alalla asui kerran — siitä on jo parisenkymmentä vuotta — kaksi perhettä, jotka niissä olivat onnensa kohdanneet. Heidän elämäkertansa on liikuttava; mutta kukapa europalainen pitäisikään väliä näiden Intian meritien varrella asuvain saarelaisten, nimettömäin ja tuntemattomain, kohtaloista? Ken tahtoisi elää täällä köyhänä ja unohdettuna, vaikkakin onnellisena? Ihmisiä miellyttävät vain ylimysten ja kuningasten elämänvaiheet, vaikkei niistä kenellekään hyötyä ole." — "Isäni", sanoin, "teidän näöstänne ja puheestanne on helppoa päättää, että teillä on suuri elämänkokemus. Jos teillä on aikaa, niin pyydän teitä kertomaan minulle, mitä tämän korven entisistä asujista tiedätte, ja voitte olla varma, että maailman ennakkoluuloista turmeltuneinkin ihminen mielellään kuulee kerrottavan onnellisuudesta, jonka luonto ja hyveet tuottavat." — Hetken nojattuaan otsaansa käsiään vastaan, ikäänkuin muistutellen mieleensä muinaisia tapahtumia, alotti vanhus kertomuksensa:
Vuonna 1726 päätti muuan nuori Normandiasta kotoisin oleva mies, nimeltä de La Tour, siirtyä tälle saarelle onneansa etsimään, sittekun oli turhaan etsinyt itsellensä virkaa Ranskassa ja turhaan pyydellyt sukulaisiltaan apua. Hänellä oli mukanaan nuori vaimonsa, jota hän suuresti rakasti ja jolle oli yhtä rakas. Tämä oli vanhaa ja rikasta sukua samasta maakunnasta kuin hän, mutta salaa ja myötäjäisittä oli nuori vaimo mennyt miehelleen, koska hänen sukulaisensa olivat naimista vastustaneet, syystä ettei de La Tour ollut aatelismies. Tämä jätti vaimonsa Port-Louis'hin tälle saarelle ja purjehti itse Madagaskariin toivoen voivansa ostaa siellä muutamia neekeriorjia, joiden avulla perustaisi tänne uudisasunnon. Mutta hän saapui Madagaskariin pahimpana vuodenaikana, joka alkaa lokakuun keskipaikoilla; ja vähän ajan perästä hän kuoli tarttuvaan kuumetautiin, joka siellä on vallalla kuusi kuukautta vuodessa ja joka ikiajoiksi estää europalaisia sinne pysyvästi asuttumasta. Hänen perunsa hävisivät teille tietymättömille kuten aina niiden, jotka kuolevat kaukana kotimaastansa. Hänen Ile de Franceen jäänyt vaimonsa oli nyt leski, kantoi lasta sydämmensä alla, ja muuatta neekerinaista lukuunottamatta oli hän vallan yksin maailmassa, turvatta ja suojatta. Sen miehen kuoltua, jota yksistään oli rakastanut, ei hän tahtonut kehenkään toiseen turvautua. Mutta onnettomuutensa antoi hänelle rohkeutta, ja hän päätti orjattarensa avulla raivata itselleen pelloksi pienen maatilkun, josta saisivat elatuksensa.
Tällä miltei autiolla saarella, jonka maa oli yhteistä omaisuutta, hän ei valinnut hedelmällisintä ja kaupalle edullisinta paikkaa; vaan päinvastoin etsien jotain vuorenrotkoa, salaista turvapaikkaa, missä yksin ja tuntematonna saisi elellä, siirtyi hän kaupungista näille kallioille, niinkuin lintu pesäänsä. Niin on kaikilla hellätunteisilla ja kärsivillä olennoilla se yhteinen taipumus, että haluavat vetäytyä mitä jylhimpiin ja autioimpiin paikkoihin, aivan kuin kalliot voisivat suojella heitä onnettomuuksilta ja luonnon rauhallisuus viihdyttää heidän sielunsa levottomuutta. Mutta Sallimus, joka aina tulee avuksemme, kun haluamme vain sitä mikä meille tarpeellisinta on, oli rouva de La Tourillekin tallettanut tavaran, jonka vertaista ei rikkaus eikä ylhäisyys voi antaa: nimittäin ystävättären.
Tällä seudulla oli jo vuoden ajan asunut muuan vireä, hyväluontoinen ja hellätunteinen nainen nimeltä Margareeta. Hän oli syntynyt Bretagnessa yksinkertaisista talonpoikaisista vanhemmista, jotka olivat häntä rakastaneet ja olisivat hänet tehneet onnelliseksikin, jollei hän olisi heikkoudessaan luottanut erään naapuristossa asuvan aatelismiehen rakkaudenvakuutuksiin ja naimalupauksiin; tämä himonsa tyydytettyään hylkäsi hänet, kielsipä vielä apunsa sen lapsen elättämisessä, jonka isäksi hän pian oli tuleva. Silloin tyttöparka päätti ijäksi päiviksi jättää syntymäkylänsä ja lähteä häpeäänsä piilemään siirtomaihin, kauvas kotimaastaan, missä oli menettänyt köyhän, siveän tytön ainoan aarteen, hyvän maineensa. Eräs vanha neekeri, jonka hän oli huokealla ostanut lainaamillaan rahoilla, auttoi häntä pienen maatilkun viljelemisessä tässä piirikunnassa.
Täällä tapasi rouva de La Tour, neekerinaisensa seuraamana, Margareetan, kun tämä imetti lastaan. Hän ihastui suuresti kohdatessaan naisellisen olennon, joka näytti olevan melkein samallaisessa tilassa kuin hän itse. Muutamin sanoin hän kuvasi Margareetalle entisen elämänsä ja nykyisen puutteensa. Margareetaa liikutti rouva de La Tourin kertomus; ja tahtoen mieluummin palkita tämän luottamuksen kuin hankkia hänen kunnioitustaan hän arvelematta tunnusti hänelle sen erehdyksen, johon oli joutunut syypääksi. "Mitä minuun tulee", sanoi, "olen minä ansainnut kohtaloni; mutta te, hyvä rouva … te, joka olette hyvä ja siveä ja kuitenkin onneton!" Ja itkien tarjosi hän hänelle turvaa majassansa ja ystävyyttään. Rouva de La Tour, jota näin hellä vastaanotto suuresti liikutti, sulki hänet syliinsä lausuen: "Ah, Jumala tahtoo siis tehdä lopun kärsimyksistäni, koska hän teissä herättää minua, muukalaista, kohtaan enemmän hyvyyttä kuin milloinkaan omaisiltani olen osakseni saanut."
Minä tunsin Margareetan; ja vaikka asuin puolentoista penikulman päässä täältä, tuolla metsissä Pitkän Vuoriston takana, katsoin häntä kuitenkin naapurikseni. Europan kaupungeissa tosin katu tai pelkkä kiviseinä pidättää saman perheen jäseniä vuosikausia toisiaan tapaamasta; mutta näissä uusissa siirtomaissa pidämme naapureina kaikkia, joita vain metsät ja vuoret meistä erottavat. Varsinkin siihen aikaan, jolloin tämä saari harjotti vähäistä kauppayhteyttä Intian kanssa, oli täällä pelkkä naapuruus samaa kuin ystävyys, ja vieraanvaraisuus muukalaisia kohtaan oli yhtä hyvin velvollisuus kuin huvi. Kun kuulin naapurini saaneen toverin, riensin hänen luoksensa, ollakseni joksikin avuksi kummallekin. Rouva de La Tourissa tapasin miellyttävän naisen, jonka koko olento ilmaisi jaloutta ja surumielisyyttä. Hän oli jo lähellä synnytystään. Esitin molemmille naisille, kuinka tarpeellista olisi heidän lastensa vuoksi ja varsinkin vastaisten siirtolaisten tulon takia, että he jakaisivat keskenään tämän laakson, jota oli noin kaksikymmentä tynnyrinalaa. He antoivat jakamisen minun toimekseni. Jaoin maan kahteen jotenkin yhtä suureen puoliskoon, niin että toiseen tuli kuulumaan tämän lakeuden yläosa, alkaen tuon pilvien peittämän kukkulan huipusta, mistä Lataniers-joki saa alkunsa, aina tuonne jyrkkään halkeamaan asti, jonka näette tuolla ylhäällä vuorenharjalla ja jota kutsutaan Ampumareijäksi, se kun todellakin on tykinaukon näköinen. Maaperä on tässä niin kivistä ja kuoppaista, että siinä on vaikea käydä; kuitenkin kasvaa siinä isoja puita ja on se täynnä lähteensilmiä ja pieniä puroja.
Toiseen osaan mittasin koko alemman puolen, joka ulottuu Lataniers-joen juoksua pitkin aina tähän aukeamaan saakka, missä nyt olemme ja mistä virta kulkee kahden kukkulan lomitse mereen asti. Tässä näette niittyjä ja jotenkin tasaista maata, joka ei kuitenkaan ole parempi kuin tuo toinen osa, sillä sateisena vuodenaikana se on vetelää kuin suo, ja poudalla se kuivaa lyijynkovaksi, niin että kun tahtoo siihen ojaa kaivaa, on kirvestä käytettävä. Kun jako oli suoritettu, annoin molempain naisten heittää arpaa osistaan. Ylempi puoli tuli rouva de La Tourille ja alempi Margareetalle. Kumpikin oli osaansa tyytyväinen, ja he halusivat vain jäädä asumaan liki toisiaan, "jotta", kuten he sanoivat, "aina saisimme nähdä toisiamme, puhella keskenämme ja auttaa toinen toistamme". Oli kuitenkin tarpeen, että heillä kullakin oli oma asuntonsa. Margareetan asumus sijaitsi keskellä laaksoa, juuri hänen alueensa rajalla. Aivan sen viereen rakensin rouva de La Tourin palstalle toisen majan, niin että ystävykset yhdellä haavaa olivat toistensa naapureina ja kuitenkin kukin perheineen asuivat omalla alueellaan. Itse olen hakannut paalut vuorelle; itse olen kantanut palmunlehviä merenrannalta näiden molempain majojen rakentamiseksi, jotka nyt kuten näette ovat ovia ja kattoja vailla. Voi sentään, niistä on sittekin liian paljon jälellä muistini virittämiseksi! Aika, joka niin pian hävittää hallitsijain muistomerkit, näyttää näissä erämaissa säästävän ystävyyden muistomerkkejä, pitkittääkseen kaipaustani aina elämäni loppuun asti.
Tuskin oli toinen näistä majoista valmistunut, kun rouva de La Tour synnytti tyttölapsen. Minä olin ollut kummina Margareetan lapselle, joka oli saanut nimekseen Paul. Rouva de La Tour pyysi minua nyt yhdessä hänen ystävättärensä kanssa antamaan nimen hänenkin lapselleen. Margareeta pani sille nimeksi Virginia. "Hänestä on kasvava siveä tyttö", sanoi hän, "ja hän on tuleva onnelliseksi. Minä en tuntenut onnettomuutta ennenkun poikkesin siveyden tieltä."
Rouva de La Tourin toivuttua lapsivuoteestaan alkoivat nuo molemmat maatilkut vähitellen korvata sekä sitä vaivaa, mikä minulla aika ajoittain oli niiden hoidosta että varsinkin heidän orjainsa uutteruutta. Margareetan orja, Domingo, oli jolof-heimoa, ja vielä roteva ruumiiltaan, vaikka olikin ijäkäs. Hänellä oli kokemusta ja hyvä luontainen ymmärrys. Hän raivasi erotuksetta kummallakin maa-alueella pelloiksi ne alat, mitkä hänestä tuntuivat hedelmällisimmiltä, ja kylvi niihin sellaisia siemeniä, mitkä mihinkin parhaiten sopivat. Hirssiä ja maissia hän kylvi keskinkertaisiin paikkoihin, vehnää hyvään maahan ja riissiä soisiin kohtiin, ja kallioiden juurille hän istutti melooneja, kurpitseja ja kurkkuja, jotka mielellään kiipeevät ylöspäin. Kuiviin paikkoihin hän kasvatti perunia, jotka niissä tulevat maukkaiksi, ylängöille puuvillapensaita, sokeriruokoa väkevään maahan ja kahvipensaita töyräille, joilla papu kasvaa pieni mutta sitä oivallisempi; joen varsille ja asumusten ympärille bananas-puita, jotka vuoden läpeensä kantavat hedelmäsarjoja ja suovat miellyttävää siimestä, ja viimein vielä muutamia tupakantaimia lievittääkseen omia ja hyväin emäntäinsä huolia. Vuorilta hän kävi hakkaamassa polttopuita ja siirteli sieltä täältä kallionlohkareita syrjään teitä rakentaakseen. Kaikki nämä askareet hän toimitti älykkäästi ja ahkerasti, sillä hän oli innostunut työhönsä.
Margareetaan hän oli erittäin kiintynyt, eikä vähemmän rouva de La Touriinkaan, jonka orjattaren hän oli nainut Virginian syntyessä. Hän rakasti kiihkeästi vaimoansa, jonka nimi oli Mari. Tämä oli syntynyt Madagaskarissa, jossa oli harjautunut joihinkin käsitöihin, etenkin valmistamaan koreja ynnä jonkinmoista esiliinakangasta metsässä kasvavista ruohoista. Hän oli muuten näppärä, siisti ja erittäin uskollinen. Hän piti huolta ruoan laittamisesta, kasvatti muutamia kanoja ja meni silloin tällöin Port-Louis'n kaupunkiin myymään sellaista tavaraa, mikä ei ollut välttämätöntä molempien perheiden taloudessa. Kun tähän lisäksi laskette pari lapsia varten pidettyä kuttua ynnä ison koiran, joka yöllä vartioitsi ulkona, saatte jonkinlaisen käsityksen näiden kahden pienen asunnon tuloista ja koko taloudesta.
Tullaksemme molempiin ystävyksiin, kehräsivät he puuvillaa aamusta iltaan. Tämä työ tuotti heille ja heidän perheilleen vaatetarpeet; mutta muuten puuttui heiltä totuttuja elämän mukavuuksia, niin että saivat kotona käydä avojaloin ja vain pyhäisin käyttivät kenkiä mennessään aamuvarahin kuulemaan messua Pamplemoussen kirkkoon, jonka näette tuolla alhaalla. Sinne tosin oli paljon pitemmältä kuin Port-Louis'hin, mutta vain hyvin harvoin he menivät kaupunkiin, sillä orjain tavoin puettuina karkeaan siniseen Bengalin palttinaan pelkäsivät he siellä joutuvansa ylenkatseen alaisiksi. Mutta tarkoin punniten: kumpi on parempi, ulkonainen arvoko vaiko kotoinen onni? Sillä jos nämä naiset saivatkin vähän kärsiä ihmisten ilmoilla käydessään, palasivat he kotiinsa sitä tyytyväisempinä. Tuskin olivat Maria ja Domingo tältä harjulta äkänneet heidät, niin juoksivat he vastaan alas laaksoon auttaakseen heitä ylösnousemisessa. Orjainsa silmistä he näkivät, millä ilolla nämä heitä olivat odottaneet. Kotona heitä kohtasi kaikkialla puhtaus ja vapaus, joista eduista heidän tuli kiittää vain omaa ahkeruuttaan ja palvelijainsa intoa ja uskollisuutta.
Samojen puutteiden ja miltei samanlaisten elämänkokemusten yhdistäminä he puhuttelivat toisiaan ystävän, toverin ja sisaren suloisilla nimillä; heillä oli vain yksi tahto, yksi harrastus ja yhteinen pöytä, jonka ääressä aterioivat. Kaikki oli heillä yhteistä. Jos jolloinkin entiset tunteet, tulisemmat kuin ystävyyden synnyttämät, heräsivät heidän sydämmissään, ohjasi totinen jumalanpelko puhdasten tapain avulla ne toista elämää kohden, niinkuin tulenliekki sytykkeen puutteessa kohoaa maasta taivasta kohti.
Luonnolliset velvollisuudet enensivät vielä heidän yhteiselämänsä onnellisuutta. Heidän keskinäinen ystävyytensä kiintyi kahta lujemmaksi, kun heillä alati oli silmiensä edessä lapsensa, heidän yhtä kovaonnisen rakkautensa hedelmät. Huviksensa he kylvettivät niitä samassa kylpyaltaassa ja panivat nukkumaan samaan kätkyeen. Antoivatpa he usein niille vuorotellen rintaa. "Ystäväni", virkkoi kerran rouva de La Tour, "molemmilla on meillä kaksi lasta ja kummallakin niistä on kaksi äitiä." Kuten kaksi vesaa, mitkä ovat kiinni kahdessa samanlaisessa puussa, joilta myrsky on kaikki oksat riistänyt, kantaa paljon parempia hedelmiä, jos kumpikin niistä irrotetaan emäpuustaan ja istutetaan toiseen puuhun, niin nämäkin kaksi kaikista heimolaisistaan erotettua ihmistainta, imiessään vuoroon molempain ystävysten rinnoilla, saivat paljon hellempiä kuin vain sisarusten tunteita toisiinsa. Heidän äitinsä jo kätkyein ääressä puhuivat heidän vastaisesta naimisestaan, ja nämä unelmat lastensa aviollisesta onnellisuudesta, joilla he koettivat omia surujaan lievittää, päättyivät sangen usein niin, että molemmat hyrähtivät itkuun. Toinen itki muistellessaan kärsimystensä syynä olleen avioliiton siteiden hylkimisen, toinen niihin alistumisen; toinen oli pyrkinyt säätyänsä ylemmäksi, toinen laskeutunut halvempaan säätyyn; mutta kumpaakin lohdutti ajatus, että kerran heidän lapsensa heitä onnellisempina, kaukana Europan julmista ennakkoluuloista, saisivat nauttia rakkauden ja yhdenvertaisuuden onnellisuutta.
Todellakaan ei löydy suurempaa helleyttä, kuin mitä nämä lapset jo varhain toisilleen osottivat. Paulin itkiessä tarvitsi hänelle vain osottaa Virginiaa; tämän nähtyään hän jo tyyntyi ja hymyili. Kun Virginia jostain kärsi, huomattiin se jo Paulin parunnasta; mutta tämä herttainen tyttö hillitsi tuskaansa, jottei Paul siitä huolestuisi. Joka kerta kun tänne tulin, näin molemmat pallerot maan tavan mukaan aivan alasti; tuskin he vielä kykenivät kävelemäänkään, mutta käsin ja sylin he kaulailivat toisiaan, niinkuin Kaksoisten tähtiryhmää kuvataan. Yökään ei voinut heitä toisistaan erottaa; se yllätti heidät usein makaamassa samassa kätkyessä, poski poskea ja povi povea vastaan, kädet kiedottuina toistensa kaulan ympäri ja nukkuneina täten toistensa syliin.
Kun he oppivat puhumaan, olivat "veli" ja "sisko" ensimmäiset sanat, joilla he toisiaan nimittivät. Lapsuus, jolla on mitä hellimpiä hyväilynimiä, ei tunne tämän suloisempia nimityksiä. Heidän kasvatuksensa vain lujensi heidän ystävyyttään, kohdistaen sen heidän keskinäisiin tarpeisiinsa. Pianpa tuli kaikki mitä talouteen kuuluu, puhtaudenpito ja heidän yksinkertaisen ateriansa valmistus, Virginian osalle, ja hänen näitä toimittaessaan palkitsivat häntä veljensä kiitokset ja hyväilyt. Paulkin puolestaan oli lakkaamatta puuhassa, joko hääräsi Domingon apuna puutarhassa tai pieni kirves kädessään seurasi tätä metsätöihin; ja jos hän näillä matkoilla näki kauniin kukan, makean hedelmän tahi linnunpesän — olivat ne vaikka miten korkealla puussa — kiipesi hän niihin käsiksi viedäkseen ne tulijaisiksi pikku sisarelleen.
Yhden heistä jossain tavatessaan sai olla varma, että toinenkin oli läheisyydessä.
Eräänä päivänä astuessani alas tuolta vuorenharjanteelta näin Virginian juoksevan puutarhan äärimmäisestä sopesta kotoa kohden, hame takaa pään yli viskattuna sateen takia.
Kaukaa katsoen luulin hänen olevan yksikseen; mutta kun kävin lähemmäksi häntä auttaakseni, näin hänen vierellään Paulin melkein kokonaan hameeseen hautautuneena, ja molemmat nauroivat sydämmen pohjasta tälle omalle keksimälleen sateenvarjolle. Nuo kaksi suloista päätä, jotka katselivat maailmaan saman hameen kankeista laskoksista, muistuttivat mieleeni tarun samaan simpukankuoreen suletuista Ledan lapsista.
Koko heidän opiskelunsa käsitti vain keinoja olla toisilleen mieliksi ja avuksi. Muuten he olivat tietämättömiä kuin kreolit, eivät osanneet lukea eikä kirjottaa. He vähät piittasivat siitä, mitä ennen ja kaukana heistä oli tapahtunut; heidän uteliaisuutensa ei ulottunut näiden kukkulain huippuja kauvemmaksi. Maailman he luulivat loppuvan missä tämä saarikin loppui; ja mitään viehättävää ei heille löytynyt omaa olopaikkaansa etäämpänä. Keskinäinen sopu ja äitiensä tyytyväisyys oli heidän pyrintönsä alku ja loppu. Milloinkaan ei hyödyttömäin opetusten tarvinnut pusertaa kyyneliä heidän silmistään; milloinkaan eivät kuivat nuhdesaarnat heitä ikävystyttäneet. He eivät tunteneet edes varkauden käsitettäkään, kaikkihan heillä oli yhteistä, eivät kohtuuttomuutta, sillä he olivat tyytyväiset yksinkertaiseen ruokaansa, eivätkä valetta, sillä heidän ei tarvinnut toisiltaan totuutta salata. Heitä ei koskaan pelotettu turhilla uhkauksilla, että Jumala hirveästi rankaisee kiittämättömiä lapsia; heidän lapsenrakkautensa oli äidinhellyyden hedelmä. Uskonnosta heille oli opetettu vain semmoista, mikä saattoi sen heille rakkaaksi; ja vaikkeivät pitäneetkään pitkiä rukouksia kirkoissa, ylensivät he sen sijaan kaikkialla missä olivat, kotona, kedolla ja metsässä, viattomat kätensä taivasta kohden, ja heidän sydämmensä olivat alati täynnä kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan.
Näin kului heidän varhaisin lapsuutensa niinkuin ihaninta päivää ennustava aamurusko. Jo nyt he ottivat osaa kaikkiin äitiensä taloudellisiin askareihin. Tuskin oli kukko kiekunnallaan kertonut päivännoususta, kun Virginia kavahti vuoteeltaan, kävi noutamassa vettä läheisestä lähteestä ja palasi kotia aamiaista laittamaan. Heti sen jälkeen, kun aurinko kultasi kukkulat tämän laakson ympärillä, tulivat Margareeta ja hänen poikansa rouva de La Tourin luo, missä pidettiin yhteinen rukous ja nautittiin aamiainen; usein he söivät sen ulkosalla, istuen nurmikossa vehmaitten banaanipuiden alla, jotka tarjosivat heille valmiin aterian mehukkailla hedelmillään ja pöytäliinaksi pitkät, kiiltävät lehtensä. Terveellinen ja runsas ravinto vaurastutti nopeasti molempain lasten ruumiin, ja hellä kasvatus loi heidän kasvoilleen puhtauden ja levollisen sielukkaisuuden ilmeen. Virginia, vaikka vasta kahdentoista vanha, oli vartaloltaan jo enemmän kuin puoleksi varttunut. Tuuheat vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään; suuret sinisilmät ja korallinpunaset huulet valaisivat mitä herttaisimmalla hohteella hänen kasvonsa; ne myhäilivät lempeästi hänen puhuessaan, ja kun hän oli vaiti, ilmaisi niiden taivasta kohden kohotettu asento mitä herkintä tunteellisuutta, jopa alakuloisuutta. Paulissa sen sijaan nähtiin kaiken poikuusijän sulojen ohessa jo kehittyvää miehuullisuutta. Hänen vartalonsa oli kookkaampi kuin Virginian, hänen ihonsa tummempi ja nenänsä köyrympi, ja hänen mustat silmänsä olisivat joltisesta ylpeydestä puhuneet, elleivät pitkät, viuhkan tavoin säteilevät ripset olisi antaneet niille erinomaista lempeyden hohdetta. Vaikka hän aina olikin liikkeellä, jäi hän tyynesti alalleen, kun huomasi pikku sisarensa, ja istahti hänen vierelleen. Kun heitä näin äänettöminä tapasi, lapsellisen luontevissa asennoissa ja avojaloin, luuli näkevänsä edessään vanhanaikaisen valkean marmoriryhmän, esittävän paria Nioben lapsista; mutta huomatessaan heidän silmäystensä aina etsivän toisiaan, hymyilyn yhä hellemmin tapaavan hymyilyä, olisi tehnyt mieli kutsua heitä taivaan lapsiksi, noiksi autuaallisiksi hengiksi, joiden koko olemus on rakkautta ja joiden ei ole tarvis pukea tunteitansa aatoksiin ja rakkauttaan sanoihin.
Mutta nähdessään tyttärensä näin vuosi vuodelta kehittyvän ihanuudessa, lisäytyivät rouva de La Tourin hellät huolet. Hän sanoi usein minulle: "Entä jos kuolen, mikä on Virginian kohtalo silloin ilman varallisuutta?"
Ranskassa oli hänellä muuan täti, ylhäissäätyinen, rikas, vanha ja tekopyhä neiti, joka hänen mentyään herra de La Tourin vaimoksi oli tylysti kieltänyt häneltä kaiken apunsa; senpä vuoksi olikin hän itselleen luvannut, ettei koskaan turvautuisi tuohon naiseen, vaikka joutuisi miten ahtaalle hyvänsä. Mutta äidiksi tultuaan hän ei enää kammonut mahdollisesti kieltävänkään vastauksen häpeätä. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen hän ilmotti siitä tädillensä, kertoi tyttärensä syntymästä ja kuvaili tukalaa tilaansa kaukana kotimaasta, ilman elättäjää ja pieni lapsi hoidettavanaan. Mutta minkäänlaista vastausta ei hän saanut. Yleväluontoinen kun oli, ei hän katsonut enempää nöyryyttävänsä itseään, vaikka alistuikin alttiiksi sukulaisensa nuhteille, joka ei milloinkaan ollut voinut antaa anteeksi hänen naimistaan aatelittoman, vaikkakin kunnollisen miehen kanssa. Joka tilaisuudessa hän siis vielä kirjoitti tädilleen, herättääkseen hänessä myötätuntoisuutta Virginiaa kohtaan. Mutta vuodet vierivät vierimistään, ilman että mitään elonmerkkiä tuli sukulaiselta.
Vihdoin viimein, vuonna 1738, kolme vuotta sen jälkeen kun herra de La Bourdonnaye oli saapunut saarellemme, sai rouva de La Tour kuulla, että tämä kuvernööri oli saanut kirjeen tädiltä hänelle jätettäväksi. Välittämättä tällä kertaa kehnosta puvustaan hän kiirehti Port-Louis'hin, sillä nyt voitti äidinilo hänessä ihmisarkuuden. Herra de La Bourdonnayellä olikin todella kirje hänelle annettavana. Siinä täti jankutti, että sisarentyttärensä oli ansainnut kohtalonsa, koska oli huolinut seikkailijalle ja irstailijalle vaimoksi, että intohimoja aina seuraa rangaistus, ja että hänen miehensä varhainen kuolema oli Jumalan vanhurskas kuritus; että hän oli tehnyt aivan oikein siirtyessään saarille säästääkseen Ranskassa asuvilta sukulaisiltaan enempää häpeätä, ja että hän nyt oli maassa, jossa kaikki, paitsi laiskurit, löytävät onnensa. Täten nepaintaan morkattuaan täti rupesi ylistämään itseään: muka välttääkseen avioliiton usein turmiollisia seurauksia oli hän itse pysynyt naimatonna. Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että hän olisi mennyt vain jollekin hyvin ylhäiselle miehelle vaimoksi, mutta vaikka hän olikin upporikas ja tällaisissa naimiskaupoissa varallisuus yksin määrää, ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi huolinut moista rumaa ja kovasydämmistä naista itselleen.
Jälkikirjotus sisälsi kuitenkin, että hän kaikesta huolimatta oli sulkenut sisarensatyttären herra de La Bourdonnayen hyvään suosioon. Hän oli niin todella tehnytkin, mutta tavalla joka nykyään on hyvin yleinen ja joka suosijan tekee pelättävämmäksi kuin ilmeisen vihamiehen: puhdistaakseen itseänsä kuvernöörin edessä sukulaistaan kohtaan osottamastaan kovuudesta oli hän tekopyhän surkuttelun varjolla herjannut häntä pahanpäiväisesti.
Rouva de La Tour, jota ei välinpitämättöminkään ihminen voinut ilman osanottoa ja kunnioitusta katsella, sai varsin kylmäkiskoisen vastaanoton herra de La Bourdonnayen puolelta, joka edeltäkäsin oli saatettu nurjamieliseksi häntä kohtaan. Rouvaparan kertomukseen omasta ja tyttärensä asemasta hän vastasi vain kuivasti ja yksitavuisesti: "Saanhan nähdä … saamme nähdä … aikaa myöten … täällä käy niin paljon tarvitsevaisia… Miksi niin loukata kunnioitettavaa tätiä… Itse olette kaikkeen syypää!"
Rouva de La Tour palasi asuntoonsa sydän täynnä surua ja mielikarvautta. Kotiin tultuaan hän vaipui tuolille, heitti tädin kirjeen pöydälle ja huudahti ystävättärelleen: "Kas siinä yhdentoista vuoden kärsimyksen hedelmä!" Mutta kun ei kukaan toinen seurasta osannut lukea, otti hän uudelleen kirjeen ja luki sen kokoutuneen perheen kuullen. Tuskin oli hän päättänyt, kun Margareeta huudahti kiivaasti: "Tarvitsemmeko täällä mitään sinun sukulaisiltasi? Onko Jumala meidät hyljännyt? Hän yksin on isämme. Emmekö ole eläneet onnellisina tähän päivään asti? Miksi syyttä murehdit? Sinulla ei ole rohkeutta enää!" Ja nähdessään rouva de La Tourin itkevän hän heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä. "Ystävä rakas", huudahti hän, "oma ystäväni!" — Mutta oma nyyhkytyksensä tukehutti häneltä äänen. Virginia tämän kaiken nähdessään kylpi kyynelissä, pusersi milloin äitinsä milloin Margaretan käsiä huulillensa ja sydämmelleen; mutta Paul, jonka silmät liekitsivät vihasta, puristi nyrkkejään ja polki jalkaa, tietämättä keneen ryhtyä. Tähän hämminkiin joutuivat vielä Domingo ja Mari juoksujalkaa, ja majassa kuului vain valitushuutoja: "Ah, rouva kulta!… hyvä emäntäni!… äiti raukkani!… elkää itkekö!…" Näin hellät ystävyydenosotukset haihduttivat viimein rouva de La Tourin sydämmestä katkeruuden. Hän sulki Paulin ja Virginian syliinsä ja lausui tyytyväisenä: "Lapsi kultani, te olette syynä minun suruuni, mutta te myöskin olette minun koko iloni. Oi rakkaat lapseni, onnettomuus kurotti minuun vain kaukaa, mutta onni asuu ympärilläni." Paul ja Virginia eivät häntä ymmärtäneet; mutta nähdessään hänen rauhoittuvan he hymyilivät ja alkoivat hyväillä häntä. Niin olivat taas kaikki onnellisia, eikä tuo kohtaus ollut muuta kuin myrskynpuuska keskellä kaunista pouta-aikaa.
Näiden lasten hyvä luonnonlaatu kävi päivä päivältä yhä enemmän ilmi. Eräänä sunnuntaina, kun heidän vanhempansa olivat päivän koittaissa lähteneet aamujumalanpalvelukseen Pamplemoussen kirkkoon, ilmautui muuan karannut neekerinainen banaanipuistoon, joka ympäröi heidän kotiaan. Hän oli laiha kuin luuranko, pukunaan vain karkea palttinariepu lanteiden ympärillä. Hän heittäytyi Virginian jalkoihin, tämän juuri valmistaessa aamiaista perheelle, ja sanoi: "Nuori neiti kulta, armahtakaa paennutta orja parkaa! Jo kuukauden ajan olen harhaillut näillä vuorilla, puolikuolleena nälästä ja usein metsästäjäin ja koirain takaa-ajamana. Olen paennut isäntäni, erään rikkaan tilanomistajan luota tuolta Mustanvirran takaa. Hän on kohdellut minua kuten näette." Samalla osotti hän ruumistaan, joka oli raskaitten ruoskaniskuin ristiin rastiin viileskelemä, ja lisäsi: "Tahdoin hukuttaa itseni, mutta kun tiesin teidän täällä asuvan, arvelin itsekseni, että kun vielä asuu hyviäkin valkoisia ihmisiä tässä maassa, ei sentään ole tarvis kuolla." Hyvin liikutettuna vastasi Virginia: "Rauhoittukaa, onneton ihminen! Tässä on ruokaa, syökää!" Ja hän antoi hänelle aamiaisen, jonka perheelle oli valmistanut. Tuossa tuokiossa orjaparka oli ahminut sen suuhunsa. Nähdessään hänen nyt olevan ravittu Virginia sanoi: "Ihmiskurja! Mieleni tekee mennä pyytämään teille armoa isännältänne; kun hän teidät tuossa tilassa näkee, tulee hän varmaan sääliväiseksi. Tahdotteko viedä minut hänen tykönsä?" — "Te Herran enkeli", vastasi orjatar, "seuraan teitä minne vain haluatte." Virginia kutsui veljensä paikalle ja pyysi häntä heidän mukaansa. Laiha orjanainen opasti heitä metsäpolkuja pitkin yli korkeain vuorten, joita he vaivaloisesti kiipesivät, ja yli leveäin virtain, joiden poikki he saivat kahlata. Viimein puolipäivän aikaan he tulivat erään vuoren juurelle Mustanvirran partaalla. Siellä he näkivät erään hyvin rakennetun kartanon, kunnollisesti hoidettuja viljelyksiä ja ison joukon orjia puuhaten kaikenlaisissa töissä. Heidän keskellänsä käveli heidän isäntänsä, piippu suussa ja ruokokeppi kädessä. Hän oli pitkä, laiha mies, iho öljynkarvainen, silmät syvällä päässä ja kulmakarvat mustat ja yhteenkasvaneet. Pelkääväisenä lähestyi Virginia, pitäen kiinni Paulin käsivarresta, ja pyysi isäntää Jumalan laupeuden tähden armahtamaan orjaansa, joka seisoi muutaman askeleen taempana. Ensin isäntä ei noista kahdesta köyhästi puetusta lapsesta paljoa välittänyt; mutta äkättyään Virginian sorean vartalon ja hänen kauniin päänsä sinisen hunnun sisästä ja kuultuaan hänen suloisesti helähtelevän äänensä, joka värähteli ja vapisi kuten hänen koko ruumiinsa armoa anoessaan, otti hän piipun suustansa, kohotti ruokokeppinsä taivasta kohden ja vannoi armahtavansa orjaansa ei Jumalan vaan Virginian tähden. Heti antoi tyttönen merkin orjattarelle lähestyä isäntäänsä ja juoksi Paulin seuraamana pois paikalta.
He nousivat yhdessä vuorelle samaa rinnettä myöten, jota olivat tulleet, ja saavuttuansa sen harjalle istahtivat he puun alle, perin nääntyneinä sekä väsymyksestä että nälästä ja janosta. He olivat einehtimättä käyneet sitte auringonnousun kuudetta peninkulmaa.[1] "Siskoni", sanoi Paul Virginialle, "sinun on nälkä ja jano ja täältä emme mitään ravintoa löydä; palatkaamme siis takaisin orjan isännän luo ja pyytäkäämme häneltä ruokaa." — "Oi, ei toki, ystäväni", vastasi Virginia, "minä pelkään häntä kovin. Muistatko mitä äiti on usein sanonut: jumalattoman leipä täyttää suun soralla." — "No, mitä sitte tehdä?" arveli Paul. "Puut täällä ympärillä kasvavat vain pahoja hedelmiä, eikä ole täällä edes tamarinttia eli sitroonaa, jolla voisit virkistää itseäsi." — "Jumala pitää meistä huolen", virkkoi Virginia, "hän kuulee pienten lintustenkin äänen, kun nämä häneltä ravintoa pyytävät." Ja tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun he jo kuulivat läheisestä kalliosta juoksevan lähteen lorinan. He juoksivat paikalle, ja virvotettuaan itseään sen kristallikirkkaalla vedellä, he poimivat ja söivät krassiruohoja, joita kasvoi lähteen partaalla.
[1] Tarkottaa tässä kuten muuallakin vanhaa ranskalaista peninkulmaa (lieue), joita menee noin kolme nykyiseen kilometripenikulmaan. Suom. muist.
Kun he sitte tähystelivät ympärillensä, eikö jotain ravitsevampaa ruokaa olisi saatavissa, älysi Virginia metsän puiden joukossa nuoren palmupuun. Pähkinä, joka kelluu sellaisen huipussa, on erittäin hyvää syötävää; mutta vaikkei puu ollutkaan ihmisen reittä paksumpi, oli se liki kuusikymmentä jalkaa korkea. Tämän puun sydänaine on vain hienoa lustokudosta, mutta sen pinta on niin kovaa, että paraskin kirves kimmoaa siitä takaisin; eikä Paulilla ollut edes veistä mukana. Hänen päähänsä pälkähti virittää valkea puun juurelle, mutta siinä tuli toinen vaikeus. Hänellä ei ollut tuluksia, enkäpä sitä paitsi luule koko saarella löytyvän kiveä, jolla voisi tulta iskeä. Mutta hätä keinon keksii, ja usein ovat hyödyllisimmät keksinnöt lähteneet vähäpätöisimpäin miesten aivoista. Paul päätti virittää tulen neekerien tavalla. Muutaman kiven terävällä kärjellä hän näversi reijän hyvin kuivaan puunoksaan, jonka pani jalkainsa alle; saman kiven terävällä syrjällä hän terotti toisen yhtä kuivan mutta toisenlaisen puunoksan, jonka kärjen sovitti jalkainsa alla olevan oksan reikään, ja sitte nopeasti pyörittäen sitä käsiensä välissä, niinkuin suklaamyllyä pyöritetään, näki hän pian savua ja kipeniä nousevan hieromuksesta. Nyt kokosi hän kasan kuivia ruohoja ja risuja palmun juurelle, sytytti ne, eikä aikaakaan, kun puu jo kaatua rojahti kovalla ryskeellä. Tulen avulla he irrottivat pähkinän palmun pitkistä, puisevista ja okaisista lehdistä. Osan tästä hedelmästä hän ja Virginia söivät raakana ja toisen osan tuhassa paistettuna, ja molemmat maistuivat heistä yhtä hyviltä. Iloisina he nauttivat yksinkertaisen ateriansa, muistellen aamulla tekemäänsä hyväätyötä; mutta tähän iloon sekautui huoltakin, kun ajattelivat äitiensä levottomuutta heidän näin kauvan kotoa poissa ollessaan. Virginialle etenkin johtui tämä seikka mieleen. Mutta Paul, joka tunsi voimainsa taas virkistyneen, vakuutti etteivät he enään kauvankaan viipyneet, ennenkun pääsivät rauhoittamaan vanhempiansa.
Päivällisen syötyään oli heillä kumminkin uusi pula edessä: ei ollut heillä enää opasta kotiin johtamassa. Paul, jota ei mikään hämille saattanut, sanoi Virginialle: "Kotimme on keskipäivän aurinkoa kohden; meidän on siis astuminen kuten aamullakin tuon vuoren yli, jonka kolme huippua näet tuolla alempana. Siis matkaan, ystäväni!" Vuori, josta Paul mainitsi, oli se, jota kolmen huippunsa takia kutsutaan Kolmirinnaksi.[1] He laskeutuivat siis alas vuorelta Mustanvirran pohjoispuolitse ja saapuivat kotvan aikaa kulettuaan erään leveän virran partaalle, joka katkasi heiltä tien. Tämä avara osa saaresta, joka kokonaan on metsäin vallassa, on nykyäänkin vielä niin vähän tunnettu, ettei sen useimmilla virroilla ja vuorilla ole nimeä. Virta, jonka rannalle he tulivat, juoksee pauhaten kallioiden lomitse. Veden kohina pelotti Virginiaa, niin ettei hän tohtinut pistää jalkaansa siihen ylimenoa alottaakseen. Paul silloin otti hänet selkäänsä ja kävi kuormineen virran liukkaita kiviä pitkin, veden pauhusta välittämättä.
[1] On olemassa paljon vuoria, joiden huiput ovat pyöreät kuin naisen rinnat ja joilla kaikissa kielissä on tämä nimi. Ne sen todella ansaitsevatkin, sillä niistä saavat alkunsa monet virrat ja purot, jotka sitten hedelmöittävät maan. Ne yhä lisäävät näiden jokien vesiä kokoomalla pilviä kallioisen huippunsa ympärille, joka kohoo kuin naisen nisä niitä ylemmäksi.
"Elä pelkää", sanoi hän tytölle, "tunnen itseni kyllin voimakkaaksi, kun sinä olet kanssani. Jos tuo Mustanvirran isäntä olisi kieltänyt armoa orjaltaan, olisin tapellut hänen kanssaan." — "Mitä!" huudahti Virginia, "senkö ison ja ilkeän miehen kanssa? Mihin vaaraan olenkaan sinut saattanut! Oi Jumala, miten vaikea on hyvää tehdä! Vain pahaa on helppo tehdä."
Virran yli tultuaan Paul aikoi pitkittää matkaa kantaen sisartaan selässään, kuvailipa mielessään voivansa taakkoineen nousta Kolmirinta-vuorellekin, joka häämötti puolen peninkulman päässä heidän edessään; mutta pianpa alkoivat hänen voimansa uupua ja hän oli pakotettu laskemaan Virginian maahan ja itse levähtämään hänen vierellään. Silloin virkkoi tyttönen hänelle: "Rakas veljeni, päivä laskee; sinulla on vielä voimia, mutta minulta puuttuu. Jätä minut tähän ja palaa yksin kotia rauhoittamaan äitejämme." — "En suinkaan", sanoi Paul, "sinua en jätä. Jos yö yllättää meitä täällä metsässä, niin teen valkean, kaadan palmun, sinä syöt sen pähkinän ja minä teen sen lehvistä sulle suojuksen." Kun Virginia oli hetken aikaa levännyt, taittoi hän vanhasta, virran yli nuokkuvasta puusta pitkiä, alaspäin riippuvia lehtiä ja valmisti niistä itselleen jonkunlaiset virsut, joilla verhosi kivisillä poluilla veristyneet jalkansa; avuntekoon rientäessään oli hän näet unohtanut panna kengät jalkaansa. Tuntiessaan tuoreiden lehtien vilvastuttavan jalkojansa hän taittoi vielä bamburuovosta oksan, ja nojaten toisella kädellä tähän tilapäiseen keppiin, toisella veljeensä, lähti hän uudestaan matkalle.
Tällä tavoin he vitkalleen etenivät metsän halki; mutta korkeat puut ja tiheät lehvät peittivät pian heidän näkyvistänsä Kolmirintaisen vuoren, jota kohti astuivat, vieläpä auringonkin, joka jo teki laskuaan. Vähitellen he vielä huomaamattaan eksyivät siltä tallatulta polulta, jota tähän asti olivat kulkeneet, ja huomasivat tulleensa puiden, köynnöskasvien ja kallioiden täyttämään umpisokkeloon, josta eivät mitenkään löytäneet ulospääsyä. Paul asetti Virginian istumaan ja alkoi itse juoksennella sinne tänne hänen ympärillänsä, löytääkseen tietä tiheästä metsiköstä; mutta se oli turhaa vaivaa. Hän kiipesi korkeaan puuhun nähdäkseen edes Kolmirinta-vuoren, mutta yltympäri ei hän erottanut muuta kuin puiden latvoja, joista laskevan auringon säteet enää ainoastaan harvoja valaisivat. Sill'aikaa peitti vuorten varjo laaksoissa olevat metsät; tuuli hiljeni kuten tavallisesti auringon laskiessa; syvä hiljaisuus vallitsi näissä yksinäisissä korvissa, eikä muita ääniä kuulunut kuin vain hirvien ammunta, jotka tulivat etsimään leposijaa näiltä syrjäisiltä seuduilta. Toivoen jonkun harhailevan metsästäjän kuulevan hänen äänensä, rupesi Paul huutamaan täydestä voimastaan: "Tänne päin, tänne päin, avuksi Virginialle?" Mutta vain metsän kaiut vastasivat hänen huutoonsa ja toistivat moneen kertaan: "Virginialle!… Virginialle!…"
Vaivoista ja mielikarvaudesta perin väsyneenä Paul laskeutui alas puusta ja rupesi miettimään keinoja miten viettää yön tässä paikassa; mutta siinä ei ollut lähdettä, ei palmuja, ei edes kuivia oksiakaan, joista olisi voinut nuotion rakentaa. Nyt hän sai kokea kuinka riittämättömät hänen apuneuvonsa olivat, ja hän purskahti itkuun. "Elä itke, ystäväni", lohdutti Virginia, "ellet tahdo minun menehtyvän surusta. Minunhan on syy kaikkiin sinun kärsimyksiisi ja siihen murheeseen, johon äitimme nyt ovat joutuneet. Ei pidä tehdä mitään, ei edes hyvääkään, vanhemmilta lupaa pyytämättä. Voi, kuinka varomaton minä olen ollut!" Ja hänkin puhkesi kyyneliin. Kuitenkin sanoi hän Paulille: "Rukoilkaamme Jumalaa, veljeni, hän on meitä armahtava."
Tuskin he olivat ennättäneet päättää rukouksensa, kun kuulivat koiran haukuntaa. "Se on varmaankin", arveli Paul, "jonkun metsästäjän, joka tulee illalla hirviä väijymään." Kotvan kuluttua haukunta kuului kovemmin. "Minusta tuntuu kuin olisi se Fidele, meidän oma koiramme", sanoi Virginia. — "Ihan niin, tunnen sen äänen; olisimmeko tulleet jo oman vuoremme juurelle?"
Ja todellakin seuraavassa tuokiossa syöksähti Fidele heidän jalkoihinsa, ulvoi, vinkui ja hyväili heitä rajusti. Eivät olleet he vielä toipuneet hämmästyksestään, kun samassa näkivät Domingon, joka juoksi heidän luoksensa. Tämän hyvän, ilosta itkevän neekerin ilmautuminen saattoi heidätkin itkemään, niin etteivät saaneet sanaa suustaan. Kun Domingo oli saanut heidät tajuihinsa, huudahti hän: "Oi rakkaat nuoret valtijaani, mihin levottomuuteen olettekaan saattaneet äitinne! Kuinka he hämmästyivät, kun eivät kirkosta palattuaan löytäneet teitä! Minä olin seurannut heitä messuun, ja Mari, joka oli askaroinut jossakin sopessa, ei osannut sanoa minne te olitte joutuneet. Minä juoksentelin talomme ympäri tietämättä mistä teitä etsiä. Vihdoin otin teidän vanhoja vaatteitanne, annoin Fidelen nuuskia niitä, ja aivan kuin olisi tuo eläinparka minua ymmärtänyt, rupesi se paikalla etsimään teidän jälkiänne; yhä viuhtoen hännällään vei se minut aina Mustallevirralle saakka. Siellä sain tilanomistajalta kuulla, että olitte tuoneet takaisin erään karanneen orjattaren ja että hän oli luvannut tälle armon teidän tähtenne. Mutta minkä armon! Hän näytti minulle naisparan, joka oli jaloistaan kahleilla sidottu puupölkkyyn, kolmipiikkinen rautarengas kaulassa. Sieltä vei Fidele yhä nuuskien minut Mustanvirran varrella olevalle vuorelle, jossa pysähtyi ja rupesi haukkumaan täyttä kurkkua; se oli erään lähteen partaalla lähellä kaadettua palmua ja tulta, joka vielä suitsi. Lopuksi toi se minut tänne. Olemme nyt Kolmirintaisen vuoren juurella, mistä meillä vielä on hyvän neljän tunnin matka kotia. Mutta nyt teidän pitää syödä ja vahvistaa voimianne." Hän tarjosi heille kakun, hedelmiä ja leilillisen juomaa, jonka heidän äitinsä olivat vedestä, viinistä, sitroonanmehusta, sokerista ja muskotista valmistaneet lapsillensa vahvistukseksi ja virkistykseksi. Virginia huokasi muistellessaan orja paran kohtaloa ja äitiensä levottomuutta. Moneen kertaan toisti hän: "Voi kuinka vaikeata onkaan tehdä hyvää!" Sill'aikaa kun Paul ja Virginia ruoalla ja juomalla itseään vahvistivat, iski Domingo tulta, ja etsittyään kallioiden välistä väärän puun, jota sanotaan kiertopuuksi ja joka tuoreenakin palaa ilmiliekillä, viritti hän siitä tulisoihdun, sillä yö oli jo tullut. Mutta kun heidän piti yrittää matkalle, tuli vielä vastaan pahempi este: Paul ja Virginia eivät enää voineet käydä, heidän jalkansa kun olivat turvonneet ja vallan punaset. Domingo oli kahden vaiheella, menisikö kauvempaa hakemaan heille apua vai viettäisikö täällä yön heidän kanssaan. "Missä on se aika", valitti hän, "jolloin vielä kannoin teitä molempia käsivarsillani? Nyt te olette tulleet isoiksi, ja minä olen vanha." Kun hän vielä näin neuvottomana mietiskeli, ilmaantui parinkymmenen askeleen päähän heistä parvi karanneita neekeriorjia. Joukon johtaja lähestyi Paulia ja Virginiaa ja sanoi: "Te kiltit pienet valkoihot, elkää pelätkö! Olemme nähneet teidän tänä aamuna käyvän erään neekerinaisen kanssa Mustallevirralle pyytämään hänelle armoa ilkeältä isännältään. Tämän vuoksi kiitollisuudesta kannamme teidät nyt kotia olallamme." Sitte hän antoi vihjauksen, ja neljä väkevintä neekeriä teki tuota pikaa paarit puunoksista ja köynnöskasveista, joille asettivat molemmat nuoret ja nostivat ne olkapäillensä. Niin lähtivät he matkaan, Domingon kulkiessa edellä tulisoihtu kädessä ja koko joukon ilosta huutaessa ja siunatessa heitä. Liikutettuna sanoi Virginia veljelleen: "Ah ystäväni, Jumala ei sentään koskaan jätä hyvää työtä palkitsematta!"
Vasta puoliyön aikaan he saapuivat kotivuoren juurelle, jonka kukkuloilla paloi useita tulia. Tuskin noustuaan vuorelle kuulivat he huudettavan: "Tekö siellä tulette, lapsukaiseni?" Yksin suin neekerien kanssa he vastasivat: "Niin, me täällä olemme!" Ja pian he saivat nähdä äitinsä ja Marin, jotka tulisoihdut kädessä astuivat heille vastaan. "Onnettomat lapset", huusi rouva de La Tour, "mistä te tulette? Mihin tuskaan te meidät olette saattaneet!" — "Tulemme Mustaltavirralta", sanoi Virginia, "olimme pyytämässä armoa karanneelle orja raukalle, jolle aamulla annoin aamiaisemme, jottei hän olisi kuollut nälkään; ja nämä toiset karanneet neekerit ovat kantaneet meidät kotia." Rouva de La Tour syleili tytärtään sanaakaan sanomatta; ja Virginia, joka tunsi kasvojensa kostuvan äitinsä kyynelistä, virkkoi: "Te korvaatte minulle kaiken pahan, mitä olen kärsinyt!" Margareta sulki ilosta hurmaantuneena Paulin syliinsä ja sanoi: "Ja sinäkin, poikani, olet tehnyt hyvän työn!" Saatettuaan lapsensa majoihinsa valmistivat molemmat äidit runsaan aterian karanneille orjille, jotka sitte palasivat metsiinsä toivottaen heille kaikinpuolista onnea.
Jokainen päivä oli näille perheille onnen ja rauhan päivä. Ei kateus eikä kunnianhimo häirinnyt niiden jäsenten väliä. He eivät halunneet piirinsä ulkopuolelta turhaa kunniaa, jommoista joutavilla vehkeillä saavutetaan ja parjauksen kautta menetetään, vaan tyytyivät olemaan omain tekoinsa todistajina ja tuomareina. Tällä saarella, jossa kuten kaikissa Europan siirtomaissa ihmisten uteliaisuutta vain pahanilkiset puheet herättävät, olivat heidän avunsa, vieläpä nimensäkin tuntemattomat; vain joskus, kun Pamplemousseen kulkeva matkustaja sattui kysymään tasangon asukkailta: "Keitä tuolla ylhäällä noissa pienissä majoissa asuu?" — vastattiin hänelle umpimähkään: "Hyviä ihmisiä." Niin levittävät orvokitkin orjantappurain alta kauvas suloisen tuoksunsa, itse pysyen näkymättömissä.
He eivät keskuudessaan sietäneet panettelua, joka oikeuden varjolla ehdottomasti taivuttaa sydämmen joko vihaan tai petollisuuteen; sillä mahdotonta on olla vihaamatta ihmisiä joista uskoo pahaa, ja elää pahain kanssa jollei tahdo peittää närkästystään hyväntahtoisuuden väärällä naamarilla. Näin pakottaa parjaus meitä tekemään vääryyttä joko toisia tai itseämme kohtaan. He sen sijaan eivät tuominneet ketään yksityistä ihmistä, vaan neuvottelivat keskenään keinoista, joilla tekisivät hyvää kaikille yhteisesti; ja vaikkei heillä ollutkaan varoja siihen, oli heillä kuitenkin aina avuntekoon aulis mieli. Yksinäisyydessäkin eläen eivät he villiytyneet, vaan päinvastoin tulivat yhä ystävällisemmiksi muita ihmisiä kohtaan. Seuraelämän ilkeämielisillä kokkapuheilla ei ollut jalansijaa heidän keskuudessaan; suuren luonnon puhelu täytti heidän sydämmensä tykkänään ilolla ja ihastuksella. He hurmautuivat Sallimuksen voimasta, joka heidän kättensä kautta valmisti näiden jylhien kallioiden keskessä heille hyvinvointia, lukemattomia suloja ja puhtaita, raittiita ja alati uudistuvia iloja.
Paul, joka kahdentoistavuotiaana oli vahvempi ja järkevämpi kuin europalaiset viidentoista vanhoina, oli kaunistellut niitä paikkoja, jotka Domingo oli yksinomaan viljelysmaiksi raivannut. Mustan ystävänsä kanssa hän toi metsästä juurineen nuoria taimia, niinkuin sitroonan, appelsiinin, tamarintin — jonka pyöreä latva on aina heleän vehreä — sekä taatelipalmun taimia, joihin viimemainittuihin aikaa myöten kasvaa sokerin makea ja appelsiinilta tuoksahtava hedelmä; nämä taimet hän istutti kotitasangolle. Siihen oli hän myöskin kylvänyt sellaisten puiden siemeniä, jotka jo toisena vuonna saavat kukkia tai hedelmiä; senkaltaisia olivat akaattipuu, jossa ylt'ympäriinsä riippuu pitkiä valkeita kukkaterttuja niinkuin kristallit kattolampussa, Persian syreeni, joka kohottaa korkealle pellavanharmaat kukkakiehkuransa, ja papaijapuu, jonka oksaton, pylvääksi kasvanut ja vihreitten meloonien kaartama runko päättyy isojen, viikunanlehtien tapaisten lehväin muodostamaan ruunuun.
Näitten lisäksi hän vielä oli istuttanut badamien, mahonkipuiden, "asianajajiksi" kutsuttujen puiden, poajavi- ja leipäpuiden ynnä jam-ruusujen hedelmyksiä ja siemeniä. Enimmät näistä puista tarjosivat nuorelle hoitajalleen siimestä ja hedelmiä. Hänen uuttera kätensä oli tehnyt tämän laakson karuimmatkin paikat hedelmällisiksi. Monet aloe-lajit, keltaisia ja punapilkullisia kukkia kasvava Intian viikunapuu ja valo-ohdake pukivat kallioitten mustia huippuja ja näyttivät tahtovan kilpailla pitkien, sinisillä ja tulipunasilla kukkatertuilla ylpeileväin köynnöskasvien kanssa, joita paikoin riippui alas jyrkkiä rinteitä pitkin.
Nämä kasvit hän oli sijoitellut sillä tavoin, että ne kaikki voi yhdellä silmäyksellä nähdä. Laakson keskelle hän oli istuttanut matalat kasvit, ympärille pensaat, sitten keskipitkät puut ja viimein kehän äärille pisimmät puut, niin että tämä avara kehä keskustasta katsoen näytti pyöröteatterilta, täynnä vihannuutta, hedelmiä ja kukkia, joiden välissä vielä ruokakasvit, niittytilkut sekä riisi- ja vehnäpellot saivat tilaa. Mutta asetellessaan täten kasveja oman suunnitelmansa mukaan ei hän siltä poikennut luonnon järjestyksestä. Juuri sen viittauksia seuraten hän oli yläville paikoille istuttanut sellaisia kasveja, joiden siemenet lentävät tuulen mukana, ja vetten partaille sellaisia, joiden sydämmet ovat luodut vedessä kulkemaan. Siten oli kukin kasvi sille ominaisella paikalla, ja kukin paikka sai kasvistaan luonnollisen kaunistuksen.
Vuorten huipuilta juoksevat purot muodostivat laakson pohjassa paikoin lähteitä, paikoin lammikoita, joiden pinnassa, kuni vihannan kasvullisuuden kehystämässä kuvastimessa, päilyivät kukkivat puut, harmaat kalliot ja taivaan sinilaki.
Vaikka maaperä täällä on hyvin epätasainen, oli näitä istutuksia sentään enimmäkseen yhtä helppo käsin hoitaa kuin silmin katsella. Todellisuudessa olimme me kaikki yksissä neuvoin avustaneet häntä tämän tuloksen saavuttamisessa. Hän oli tehnyt käytävän tämän laakson ympäri ja siitä lähteviksi useita sivuhaaroja, jotka ulottuivat kehän ulkopiiristä keskustaan asti. Jylhimmätkin paikat hän oli käyttänyt hyväkseen ja osannut sovittaa teitten mukavuuden maan karuuden mukaan, niinkuin oli saattanut viljelyskasvit viihtymään metsäkasvien kanssa, ja kaikki mitä sirkeimpään sopusointuun. Noista lukemattomista vierukivistä, jotka nyt tukkivat nämä tiet kuten suurimman osan tämän saaren pintaakin, hän oli sinne tänne latonut röykkiöitä, joiden rakoihin loi multaa ja istutti niihin ruusu- ja vadelmapensasten ynnä muiden kivistössä menestyväin pensaskasvien juuria. Vähässä ajassa nämä rumat ja kolkonnäköiset kiviröykkiöt koreilivat mitä kauneimmalla vihannuudella ja kukkasloistolla. Vanhojen nuokkuvain puiden paartamat kallionkolot muodostivat maanalaisia holveja, minne ei helle tunkeutunut ja missä keskipäivälläkin oli vilvas oleskella. Muuan polku luikerteli jylhään metsänkätköön, jonka keskellä tuulten suojassa kasvoi istutettu puu, hedelmiä täynnä. Tuolla häilyi viljavainio, täällä kukki puutarha. Näille poluille näkyivät asumukset, noille toisille vuoren huimaavat huiput.
Eräässä tiheässä, köynnöskasveja ja tatamak-puita kasvavassa metsikössä ei keskipäivälläkään voinut nähdä eteensä; mutta tuon läheisen, vuoresta esiinpistävän kallion laelta näkyi koko tämä laakso ja kauvempana meri, jolla silmä toisinaan erotti Europasta tulevan tai sinne lähtevän laivan. Tälle kalliolle molemmat perheet tavallisesti iltasin kokoutuivat nauttimaan raitista ilmaa ja iloitsemaan kukkien tuoksusta, lähteiden lorinasta ja valojen ja varjojen viime leikistä.
Mitään suloisempaa tuskin voi kuvitella kuin ne nimitykset, joita he olivat antaneet useimmille tämän sokkelon viehättävistä paikoista. Kallio, josta juuri kerroin ja josta minun tuloni jo kaukaa nähtiin, oli saanut nimekseen:Ystävyyden merkkipaikka. Paul ja Virginia olivat kerran leikkiessään istuttaneet sinne bamburuovon, jonka päähän kohottivat vähäisen valkean liinan niin pian kun huomasivat minut tulevaksi; — niinkuin naapurikukkulalta aina lipulla annetaan merkki, kun joku laiva ilmautuu merellä. Kerran juolahti mieleeni piirtää kirjoitus tämän ruovon varteen. Matkoillani on minua huvittanut katsella muinaisajan muotokuvia ja muistomerkkejä, varsinkin kun ne ovat olleet varustetut hyvin mietityllä kirjoitelmalla; olen silloin ollut kuulevinani kivestä ihmisäänen, joka on kaikunut halki vuosisatojen ja muistuttanut matkustajalle keskellä autiota erämaata, ettei hän ole siinä yksin, että samoilla paikoilla on ennenkin asunut ihmisiä, jotka ovat tunteneet, aatelleet ja kärsineet kuten hän. Jos sellainen kirjoitus on peräisin joltakin hävinneeltä kansakunnalta, kohottaa se henkemme äärettömyyden piiriin ja herättää siinä aavistuksen omasta kuolemattomuudestaan, sillä se osottaa ajatuksen elävän valtakuntainkin hävittyä.
Piirsin siis Paulin ja Virginian viirin hoikkaan runkoon nämäHoratiuksen säkeet:
… Fratres Helenæ, lucida sidera,Ventorumque regat pater,Obstrictis aliis, præter Iapyga.
"Helenan veljet, nuo teidän laillanne loistavat tähdet, ja itse tuulien isä teitä ohjatkoot, elköötkä salliko muiden tuulien kuin länsituulosen päällenne puhaltaa."
Muutaman tatamak-puun kaarnaan, jonka varjoon Paul joskus istahti katselemaan tuolla kaukana käyvää merta, piirsin seuraavan Virgiliuksen säkeen:
Fortunatus et ille qui novit agrestes!
"Onnellinen olet, poikani, joka tunnet vain maalaisten jumalat!"
Ja rouva de La Tourin majan, heidän yhteisen kokouspaikkansa, ovelle seuraavan:
At secura quies, et nescia fallere vita.
"Tässä asuu hyvä omatunto ja erehtymätön elämä."
Mutta Virginia ei hyväksynyt minun latinaani. Hän sanoi kirjoituksen, jonka olin piirtänyt hänen viirinsä tankoon, olevan liian pitkän ja oppineen. "Minusta olisi parempi", sanoi hän, "jos siinä olisi:'Alati häilyvä, mutta kuitenkin kestävä'." — "Se kirjoitus", vastasin minä, "sopisi vielä paremmin siveydelle." Huomautukseni sai hänet punastumaan.
Näitten onnellisten ihmisten sydämmissä herätti vastakaikua kaikki seikat heitä ympäröivässä luonnossa. He olivat antaneet mitä suloisimpia nimiä ulkonäöltään mitä mitättömimmillekin esineille. Muuatta appelsiini- ja banaanipuiden ja ruusupensasten ympäröimää paikkaa, missä Paul ja Virginia toisinaan kävivät tanssimassa, kutsuttiinSovuksi. Vanha puu, jonka juurella rouva de La Tour ja Margareeta olivat kertoneet toisilleen onnettomuuksistaan, sai nimekseenKuivatut kyyneleet.BretagnejaNormandiaolivat pari pientä maatilkkua, joihin he olivat kylväneet viljaa, mansikoita ja herneitä. Domingo ja Mari, joita samaten kotimaansa Afrikan muistot elähyttivät, kutsuivat syntymäseutujensa mukaan kahta paikkaa, missä kasvoi korien kutomiseen soveliasta ruohoa ja minne he olivat istuttaneet kurpitsipuun,AngolaksijaFouillepointeksi. Siten säilyttivät nämä siirtolaisperheet suloisia muistoja kukin isänmaastaan vastaavan ilmanalan tuotteilla ja lievittivät kaipaustaan vieraassa maassa. Oi, miten tuhansia ihania muistoja olenkaan tuntenut puiden, lähteiden ja kallioitten herättävän tällä paikalla, jolla nyt sekasorto vallitsee ja josta, yhtä vähän kuin Kreikan klassillisesta mantereestakaan, ei ole jälellä muuta kuin raunioita ja liikuttavia nimiä.
Kaikkein viehättävin paikka tällä tasangolla oli kumminkin niin kutsuttuVirginian lepopaikka. Sen kallion juurella, jota sanottiinYstävyyden merkkipaikaksi, on vuorenrotko, ja siitä pulppuaa esiin lähde, muodostaen jo alkujuoksussaan pienen lammikon, jota kaikilta puolilta ympäröivät hienoa nurmea kasvavat penkereet. Kun Margareeta oli synnyttänyt Paulin, lahjoitin hänelle erään intialaisen kokospähkinän, jonka itse olin saanut lahjaksi. Hän istutti tämän hedelmän tuon lammen rannalle, jotta siitä nouseva puu olisi kerran hänelle muistona poikansa syntymästä. Hänen esimerkkiään noudattaen myöskin rouva de La Tour istutti samaan paikkaan toisen samanlaisen hedelmän Virginian synnyttyä. Näistä kahdesta hedelmästä kasvoi kaksi kokospalmua, jotka tulivat olemaan näitten molempien perheitten ainoana arkistona; toista kutsuttiin Paulin, toista Virginian puuksi. Ne kasvoivat samassa suhteessa kuin niiden nuoret haltijat, melkein yhtä pitkiksi; ja kahdentoista vuoden kuluttua niiden latvat jo kohosivat majojen kattoja korkeammalle. Jo koskettelivat niiden oksat toisiansa, ja niiden nuoret hedelmätertut kuvastelivat itseään lammen pinnassa. Lukuunottamatta niiden istuttamista oli tämä kallionrotko muuten jätetty luonnon itsensä kaunistettavaksi. Sen ruskeille, kosteille pinnoille loivat leveät kivimatarat vihantia ja mustia juovia, ja kanervapensasten tuuheat vanat huojuivat tuulessa kuin vehreän- ja purppuranväriset nauhat. Niiden naapureina kasvoi reunuksilla talvikkeja, joiden kukat muistuttavat punasia leukoijia, ja Espanjan pippuriyrttejä, joiden veripunaset palot voittavat korallinkin loistossa. Ympärillä tuoksui balsamikukkia herttamaisine lehtineen ja basilika-yrttejä, jotka hajahtavat fyytineilikalta. Vuoren huipulta riippui alas köynnöskasveja, jotka liehuvina verhoina peittivät kallioseiniä kuten vehreät esiriput. Paikan rauhallisuus houkutteli merilintuja yöpymään sinne. Auringonlaskun aikaan nähtiin myrskylinnun ja merikiurun lentelevän pitkin merenrantaa, ja korkealla ilmassa liiteli musta fregattilintu ja valkea tropiikkilintu, jotka päiväntähden kera jättivät Intian valtameren yksinäisyyden. Tämän lähteen reunalla, jonka koristelu oli yhtä haavaa niin loistava ja jylhä, Virginia mielellään lepäsi. Usein hän tuli tänne pesemään perheen liinavaatteita noiden kahden kokospalmun juurella. Joskus vei hän kuttunsakin sinne laitumelle. Valmistaessaan juustoa niiden maidosta huvitti häntä katsella, kuinka ne kiipeilivät ruohoa etsimässä kallion jyrkillä rinteillä ja välistä väikkyivät kuni ilmassa jonkun kallionlohkareen terävällä kärellä. Kun Paul huomasi paikan miellyttävän Virginiaa, toi hän sinne läheisestä metsästä kaikenlaisten lintujen pesiä. Emälinnut seurasivat poikasiaan ja kotiutuivat pian tähän uuteen siirtolaan. Virginia niille toisinaan sirotteli riisin, maissin ja hirssin jyviä. Heti kun hän tuli näkyviin, jättivät viheltävät rastaat, suloääniset bengalilinnut ja tulipunasella höyhenpuvulla koreilevat kardinaalilinnut pesänsä, smaragdinvihreät papukaijat laskeutuivat alas läheisistä palmupuista, peltokanat riensivät juoksujalkaa ruohikon halki, — kaikki syöksyivät esiin sikin sokin kuin kanaparvi hänen jalkoihinsa. Häntä ja Paulia huvitti suuresti katsella niiden leikkejä, niiden ruokahalua ja helliä hyväilyjä.
Armaat lapset, näin vietitte ensi elinpäivienne viattoman ajan, alati kehittyen hyvissä töissä! Kuinka monesti kiittivätkään äitinne tällä paikalla, teitä syliinsä ottain, taivasta siitä lohdutuksesta, jota te heille annoitte heidän vanhuudessaan, ja siitä että saivat nähdä teidän astuvan elämään niin hyvillä enteillä! Kuinka monesti olen minäkin näiden kallioiden juurella jakanut kanssanne yksinkertaisen aterianne, joka ei riistänyt henkeä yhdeltäkään luontokappaleelta. Kurpitsat täynnä maitoa, tuoreet munat, banaaninlehdillä tarjotut riisikakut, kukkuraiset korit perunoita, mangohedelmiä, appelsiineja, granaattiomenia, banaaneja, taateleja ja ananashedelmiä antoivat meille mitä puhtainta ravintoa, mitä ihaninta silmänruokaa ja virvoittavinta nestettä.