Kemut olivat sangen loistavat. Juotiin kultaisista ja hopeisista maljoista, eli n.s. "kredentseistä." Herttualla oli joukko semmoisia taideteoksia. Katarina ruhtinattaren 24 kullattua kredentsiä, "kannella aseellinen mies, kädessä Puolan kuninkaan vaakuna" olivat pöydän koristuksena muiden kalleuksien keskellä.
Jadviga neiti oli erinomaisen iloinen; de Montaigne ei väistynyt hetkeksikään hänen luotaan, paitsi tanssiakseen jonkun velvollisen lyhyen hypyn.
"Armahani, tietääkö ruhtinatar tästä mitään", kysyi ritari kertoenKatarinan vastauksen hänen lähteissään juhlasalista.
"Ei, hän vastasi vaan tapansa mukaan."
De Montaigne tyytyi tähän selitykseen.
Ruhtinatar tanssi hänen kanssaan vielä illallisen jälkeen ja poistui puoliyön aikaan herttuan keralla juhlasalista.
Jadvigan tuli seurata emäntäänsä.
"Kohtaamme toisemme huomen aamuna!" kuiskasi ritari hänen korvaansa."Ole valmis, tee mitä lupasit!"
"Huomen aamuna siis!" vastasi Jadviga puristaen hänen kättään.
Hovimiehet joivat vielä kauan ja tanssi oli erittäin vilkas. DeMontaigne makasi sinä yönä vaan pari tuntia.
Päivän koittaessa ratsasti hän linnasta kaupunkiin. Hänen oli aikomus mennä Aron-mestarin luo.
Kultaseppä oli tänään vielä kohteliaampi, kuin viime kerralla.
"Nyt ei ole aikaa liikoihin pakinoihin. Minun täytyy lähteä tänään ulkomaille, tarvitsen matkarahaa, jonkatähden olen pakoitettu myymään ne kultaketjut, mitkä voitin eilispäivän turnajaisissa. Tahdon niistä tuhat kultarahaa. Kas niin, minun on kiirut, tuokaa sukkelasti rahat tänne!"
"Min'en voi antaa enempää kuin seitsemän sataa", vastasi kultaseppä viekkaasti. "Siinä on liiaksikin!"
"Mitä!" huudahti ritari tömähtäen seisalleen, "uskallatko luulla herttuan milloinkaan antavan palkinnoksi niin halpoja ketjuja?"
"Se ei kuulu tähän", vastasi Aron kärsivällisenä, "nyt on vaan puhe siitä mitä minun kannattaa antaa. Seitsemänsataa kultarahaa, jos mieli tehdä kauppaa."
"No, olkoon menneeksi!" vastasi de Montaigne harmissaan. "Sinun heimolaisesi tietävät kyllä kiskoa rahaa, kuin joku on pulassa, se on vanha asia. Vitjat myyn vaan yhdellä ehdolla: sin'et saa niitä ennenkuin lähdön hetkellä, josta annan sulle tiedon palvelijani kautta. Lähetä sitten joku henkilö tuomaan rahaa, jolle voin jättää vitjat, mutta varo, ett'et tule itse!"
* * * * *
Hovipoika tuli häntä vastaan linnan pihassa.
"Armollinen herttua kutsuu teitä luokseen, ritari de Montaigne!"
Tämä kiiruhti herransa puheelle.
Juhani oli tänään sangen hyvällä tuulella.
"Hyvää huomenta, teidän ylhäisyytenne!" virkkoi ritari.
"No mitenkä voitte kemujen jälkeen, turnausleijonani?" kysyi Juhani ojentaen hänelle kätensä. "Olette varmaankin vielä unen tarpeessa, mutta valtiolliset toimet ennen kaikkia! Olen tehnyt työtä aamun koitosta asti. — Teidän tulee lähteä Puolaan minun lähettiläänäni hänen majesteettinsa Sigismund Augustin luo. Tässä on kirjeet ja valtakirja. Parain laivani, Haukka, on valmis lähtemään vesille. Nouskaa maalle Danzigissa. Elkää antautuko Eerikki kuninkaan sotalaivojen valtaan. Jos voitte, taistelkaa! Hävittäkää kirjeet, jos hätä sen vaatii. Paitsi sitä onhan Haukka sangen nopeakulkuinen. Jadviga, herttuattaren hovineiti, seuraa teitä sukulaistensa luo Puolaan", jatkoi Juhani hymyillen, "toivon ettei teille tule ikävä matkalla. Oletteko valmis lähtemään."
"Olen, teidän ylhäisyytenne!"
"Sen parempi. Haukka odottaa linnan laiturin ääressä. Tässä on matkarahaa!"
Herttua otti arkustaan täyden kukkaron.
"Hyvästi, onnea matkalle!" Herttua ojensi kätensä hänen suudeltavakseen.
De Montaigne kiiruhti huoneesensa. Jadviga odotti häntä siellä. Ritari sulki hänet syliinsä.
"Oletko valmis seuraamaan minua?" kuiskasi hän.
"Vieläpä kysytkin, Gaspard. Vaikka kuolemaan! Arvasinhan että herttuatar saa aikaan mitä tahtoo. Maailmaa hallitaan rakkaudella."
Pekka kantoi kapineet laivaan palattuaan Aronin luota.
De Montaigne ja Jadviga saapuivat myöskin sinne pian.
Mennessään ulos, huomasi de Montaigne erään tutulta näyttävän naisen kiiruhtavan linnaan.
"Mitenkä kävi kultasepän luona?" kysyi ritari laivan etukannella palvelijaltaan.
"Hän lupasi lähettää ämmän rantaan", vastasi Pekka hiljaa.
"Häntä täytyy meidän siis odottaa, mutta ainoastaan puoli tuntia. Minä aavistan esteitä vielä ilmaantuvan matkallemme!"
Aika kului, eikä ämmää näkynyt.
"Sepä omituista!" mutisi Gaspard de Montaigne. "Mutta olenpa aika pöllö, kun viivyttelen! Jos tarvitsen enemmän rahaa, myyn vitjat Danzigissa, jolloin asia ei voi tulla herttuan korviin. Paitsi sitä on sopimatonta olla asioissa ämmän kanssa laivanväen ja Jadvigan nähden. — Laivuri, nosta purjeet, lähdemme vesille."
Juurikuin merimies kiiruhti maalle irroittamaan köysiä, tuli linnan portista näkyviin aseellinen joukko, ritari etupäässä.
"Pyhä äiti, he kääntyvät tänne; olemme hukassa!" kuiskasi Jadviga tarttuen armaansa käsivarteen.
De Montaigne säpsähti, mutt'ei menettänyt mielenmalttiaan.
Trapantti-joukko seisahti laiturille, sen päällikkö tuli Haukan kannelle.
"Herra ritari", sanoi hän kohteliaasti, "suokaa anteeksi, että olen pakoitettu pyytämään miekkaanne. Tässä on herttuan käsky!"
De Montaigne totteli ääneti.
Jadviga oli vaipua tainnuksiin.
"Ja te, neitiseni", jatkoi ritari kääntyen häneen, "tekin olette vankini! Seuratkaa minua kumpikin herttuan luo. Luullakseni on nyt esillä vaan joku rettelö!"
"Rohkeutta! Meidän onnemme koittoa voidaan viivyttää, ei estää", kuiskasi de Montaigne astuen laiturille Jadvigan keralla.
Vihoissaan kulki Juhani herttua kiirein askelin edestakaisin työhuoneensa lattiaa. Vaasa-suvun kuuma veri oli alkanut kuohahdella.
"Onko sinulla vielä muuta lisättävää", kysyi hän Rebekalta, jonka silmät säihkyivät kostonhimosta. "Kuka takaa, että puhut totta?"
"Sanani", vastasi Rebekka rohkeasti. "Mistäs olisin ennättänyt saada tietää ritarin ja hovineiden lähtevän Puolaan?"
Juhani oli ääneti hetkisen.
"Olet oikeassa, tyttöseni! Haa, konnamaisuutta! He tulevat jo."
De Montaigne ja Jadviga astuivat huoneesen upseerin ja parin vartian seurassa. Rebekka loi kilpailijattareensa karsaan silmäyksen.
De Montaigne kirosi itsekseen.
"Mitäs juonia teillä on? Miksi käytätte väärin herranne luottamusta? Tunnustakaa kaikki, minä tiedän kuitenkin miten asiat ovat! En olisi koskaan voinut uskoa teistä semmoista, de Montaigne; myydä ketjut, mitkä puolisoni urhoollisuuden merkiksi ripusti kaulaanne. Semmoinen käytös ei sovi ritarille! Paitsi sitä oli aikomuksenne ennaltaan karata neidon kanssa ja kenties vielä hyötyä kirjeistäni. Tässä seisoo päällekantajanne! Mitä voitte vastata?"
Herttua viittasi Rebekkaan.
De Montaigne ja Jadviga lankesivat polvilleen. Edellinen lausui:
"Herttua, tahdoin päästä lähettilääksenne voidakseni samalla matkalla vihkiytyä Jadvigan kanssa hänen kotilinnansa kirkossa, jossa saisimme hänen vanhempainsa siunauksen. Toimitettuani tehtäväni hänen majesteettinsa Puolan kuninkaan luona olisin puolisoni kanssa palannut teidän ylhäisyytenne palvelukseen. Mitä kultaketjuihin tulee, olisin vaan jättänyt ne pantiksi rahalainasta, jonka olisin maksanut tänne palattuani, eräälle Aron-nimiselle kultasepälle, koronkiskurille ja juutalaiselle, joka salaten heimoansa on tänne teidän pääkaupunkiinne asettunut."
"Mutta annoinhan minä teille kylliksi matkarahaa", tiuskasi Juhani herttua yhä vielä vihoissaan. "Asia on selville saatava, tuokaa tänne Aron kultaseppä."
Yksi vartia poistui.
"Puhelin juutalaisen kanssa ennenkuin teidän ylhäisyytenne kutsui minua!"
Herttua alkoi vähitellen leppyä.
"Nouskaa ylös, te molemmat!" virkkoi hän hetkisen mietittyään. "Ottakaa takaisin miekkanne, de Montaigne! Nyt käsitän, miten olette rikkoneet: rakkaus viehätti teitä liiaksi. Tämä neito sattui kuuntelemaan puhettanne eilen ehtoolla linnan puistossa; olitteko tahtoneet tavata häntä siellä?"
"En; päinvastoin lähetti hän luokseni vanhan palvelija-ämmän, ilmoittaen tahtovansa sanoa minulle siellä jotain tärkeää. Jadvigakin tahtoi tavata minua puistossa samaan aikaan. Kun tuo nainen näki meidät puistossa, piilousi hän kuuntelemaan puhettamme."
Herttua kääntyi Rebekkaan, joka vaaleni.
"Onko sinulla mitään puolustukseksesi sanottavaa?" kysyi herttua katsoen häneen karsaasti.
"Teidän ylhäisyytenne, hän on Aron-juutalaisen tytär", virkkoi deMontaigne huomattuaan ilokseen, mihin suuntaan asia kääntyi.
"Ahaa! Nyt ymmärrän; isäsi käyttää sinua välikappaleenaan, saadaksensa pauloihinsa aatelismiehiä ja voidakseen kiskoa heitä mielin määrin!" jatkoi herttua.
Rebekan silmät säkenöivät vihasta.
"Se ei ole tosi!" virkkoi hän vakavalla äänellä. "Teidän armonne, tämä ritari on jo kauan teeskennellyt rakastavansa minua ja — —."
"Elä koettelekkaan valhetella!" keskeytti herttua. "Se ei auta vähintäkään!"
Samassa toivat vartijat sisään Aronin, joka vapisi kuin haavan lehti.
"Polvillesi!" huusi herttua.
Vahdit nauroivat juutalaisen kurjalle näölle.
"Onko tämä tyttäresi?" jatkoi herttua.
"On!" änkytti juutalainen.
"Hyvä! Teidän tulee lähteä maasta vielä tänä päivänä; muuten joutuu omaisuutenne takavarikkoon ja te itse joudutte vankeuteen. Oletko ostanut tältä herralta mitään."
"Olen, teidän armonne", vastasi Aron peloissaan. "Ostin häneltä eilen sormuksen sadasta Unkarin kultarahasta."
"Jätä se hänelle niin pian kuin voit. Rangaistukseksi luvattomasta koronkiskomisesta et saa siitä mitään palkkiota. Viekää heidät pois!"
"Sormuksen möin tänään eräälle ritarille, joka läksi matkalle", änkyttiAron, nousematta polviltaan. "Armoa, herra herttua, armoa!"
"Saat sakkoa kaksisataa kultarahaa, ja sitten pois maasta; sormuksen hinnasta sovimme ritarin kanssa! Vahdit, viekää nämät juutalaiset hökkeliinsä ja tuokaa sieltä tullessanne 200 kultarahaa!"
Aron ja Rebekka seurasivat trapantteja.
"Pitkittäkää nyt matkaanne, minä annan teille anteeksi", virkkoi herttua lempeästi, ojentaen kätensä de Montaignelle ja Jadvigalle suudeltavaksi. "Hyvästi, palatkaa linnaani onnellisina!"
Puolen tunnin kuluttua kiikkui Haukka Airiston selällä, kantaen kaksi onnellista, jotka täten eivät tulleet näkemään niitä rauhattomia päiviä, mitkä nyt Turun linnalle koittivat.