"Miss Polina on nainen, joka on minulle kallisarvoinen, mutta vakuutan teille olevani suuresti kiitollinen, jos herkeätte hänestä kyselemästä. Te ette ole häntä koskaan oikein tuntenut. Ja minun siveellistä tunnettani loukkaavaa on kuulla hänen nimeänsä teidän huuliltanne."
"Kas niin! Te olette väärässä muuten: mistä sitten puhuisin teidän kanssanne, jos en hänestä. Olkaa levollinen, minä en tahdo teiltä tutkistella sydämenne salaisuuksia. Haluaisin vaan tietää, minkälaisissa olosuhteissa hän elää nyt. Te voitte sen sanoa minulle parilla sanalla."
"Riittävätkö sitten nämät pari sanaa teille? — Miss Polina oli kauvan sairaana, on vieläkin. Jonkun aikaa asui hän äitini ja sisareni luona pohjois-Englannissa. Puoli vuotta sitten kuoli isoäiti, tuo kummallinen nainen, jättäen hänelle perinnöksi 7,000 puntaa. Nyt oleskelee Polina sisareni luona, joka on mennyt naimisiin. Hänen pieni sisarensa ja veljensä saivat myöskin periä isoäitiä ja käyvät nyt koulua Lontoossa. Kenraali kuoli kuukausi takaperin Pariisissa halpaukseen. Neiti Blanche, joka hoiti häntä hyvin loppuun asti, kiiruhti siirrättämään hänen perintöoikeutensa itselleen. Hän sai näet periä isoäidiltä suuret summat. Nyt kai olenkin kertonut kaikki."
"Entäs Degrier? Oleskeleeko hän Sveitsissä?"
"Ei hän Sveitsissä ole, enkä tiedä, missä lienee. Minä pyydän, älkää mainitko hänen nimeään minun läsnäollessani."
"Kuinka! Huolimatta teidän entisistä ystävällisistä väleistänne?"
"Niin, niistä huolimatta."
"Pyydän tuhannesti anteeksi mr. Astley. Sallikaahan vielä kerran: ei suinkaan se ole loukkaavaa eikä kiittämätöntä. Enhän minä syytä mistään miss Polinaa. Sitäpaitsi ranskalainen mies ja venäläinen nainen, puhuaksemme yleisesti, on yhdistelmä, jonka me lopullisesti voimme kaikin puolin ymmärtää."
"Jos te mainitsette Degrierin nimen tämän toisen nimen yhteydessä, pyydän teitä selittämään, mitä te tarkoitatte sanoillanne 'ranskalainen mies ja venäläinen nainen?' Mitä tämä 'yhdistelmä' merkitsee? Miksi juuri ranskalainen mies ja välttämättä venäläinen nainen?"
"Selväähän se: meidän romantillisuuteen taipuvat venäläiset naisemme ovat hyväsydämisyydessään ja herkkäuskoisuudessaan helposti petettäviä. Meikäläiset miehet ovat heidän mielestään törkeän avomielisinä ja kömpelöinä oikeita karhuja. Jotain hienompaa, täydellisempää, runollisempaa he vaativat. Englantilainen ei ole heidän makunsa mukainen — uskokaa minua, mr. Astley! Ranskalainen, s.o. pariisilainen, kas, siinä on vasta jotain heille! Siinä on yhdistettynä hieno aisti, soma muoto, loistava käytös ja sukkeluus. Kaiken tämän alla piilevää sielun tyhjyyttä ja alhaisuutta eivät meikäläiset naiset ole kyllin terävänäköiset huomaamaan. Joku sieväkäytöksinen Degrier markiisiksi naamioittuna valloittaa heidän sydämensä uskomattoman helposti. Mitä merkitsemme esim. me molemmat sellaisen ihanteen rinnalla! Tehän olette sokeritehtailija mr. Astley?"
"Niin olen, osakas yhtiössä Lowell ja Kumpp."
"No katsokaas, mr. Astley. Toisella puolella sokeritehtailija, toisella Apollo de Belvedere. Voikos verratakaan? Minä taas en ole sokeritehtailijakaan. Minä olen vihelijäinen ruletinpelaaja, ollut lakeijanakin, jonka varmaan jo miss Polinakin tietää, koska hänellä näyttää olevan niin hyvät vakoojat."
"Te olette suuttunut, mutta miksi te tuota kaikkea olette lörpötellyt", sanoi mr. Astley kylmäverisesti tarkastellen minua. "Ette usko itsekään, mitä olette puhunut."
"Enkö usko? Entäs kaikki pilkka ja halveksuminen, jota olen saanut ranskalaisen tähden kärsiä miss Polinalta?"
"Se on inhoittavaa roskapuhetta", sanoi mr. Astley vapisevalla äänellä, silmät säkenöiden, — "tietäkää, te kiittämätön, kelvoton, kurja, onneton ihminen, että minä tulin Homburgiin vartavasten hänen pyynnöstään katsomaan teitä, puhumaan teidän kanssanne kauvan ja sydämellisesti, sitten kertoakseni hänelle kaikki, — teidän tunteenne, ajatuksenne, toiveenne ja … muistonne!"
"Todellakin, todellakin", huusin minä ja kyyneleet virtasivat silmistäni.
"Niin, onneton ihminen, teitä hän rakasti, ja minä voin sanoa tämän teille, sillä te olette — mennyt mies! Jos minä sanoisin hänen vieläkin teitä rakastavan, jäisitte te kuitenkin tänne. Te olette syypää omaan turmioonne. Te olitte lahjakas, vilkasluontoinen, teistä oli toiveitakin ehkä. Te olisitte voinut olla hyödyksi maallenne, joka tarvitsee poikiaan, mutta — te jäätte ijäksenne tänne. En syytä teitä erikseen. Kaikki venäläiset ovat sellaisia tai ainakin taipuvia sellaiseen. Jos ei heitä turmele ruletti, niin ainakin jokin muu sentapainen. Poikkeukset ovat sangen harvinaisia. Te ette ymmärrä, mitä on työ — kansasta en puhu nyt. Tähän asti olette ollut rehellinen mies, mieluummin tahdoitte ruveta lakeijaksikin kuin varastaa… Mutta minua kovin arveluttaa, kuinka käynee tulevaisuudessa. No niin, hyvästi! Te ehkä tarvitsette rahoja? Annan teille kymmenen louisd'oria, enempää en, te kumminkin menetätte ne pelissä. Ottakaa ne ja jääkää hyvästi! Ottakaahan!"
"En, mr. Astley, kaiken sen perästä, mitä olette sanonut…"
"Ottakaa", huudahti hän. "Olen varma, että vieläkin olette aatelismies, ja annan teille, kuten ystävä ystävälleen. Jos voisin olla varma, että heti jätätte Homburgin ja palaatte isänmaahanne, antaisin arvelematta teille tuhannen puntaa alkaaksenne uutta elämää. Mutta en anna teille tuhatta puntaa, annan vaan kymmenen louisd'oria, sillä kymmenen louisd'oria on nykyisissä oloissanne teille ihan sama kuin tuhannen puntaakin; ihan sama — pelissä ne menetätte. Ottakaa nyt ja voikaa hyvin."
"Otan, jos sallitte mun syleillä teitä jäähyväisiksi."
"Mielelläni."
Me syleilimme sydämellisesti toisiamme ja mr. Astley poistui.
Ei, hän ei ole oikeassa. Jos minä olen katkera ja tyhmä Polinaa ja Degrieria kohtaan, on hän katkera venäläisiä kohtaan. Minun suhteeni lienee hän ollut oikeassa. Mutta eihän nyt tästä ole kysymys: nämät ovat kaikki vaan sanoja, sanoja, sanoja, mutta nyt täytyykin toimia! Nyt onkin pääasia Sveitsi! Huomenna siis — oi, jospa huomenna voisin lähteä! Syntyä uudesta, nousta kuolleista! Täytyy näyttää heille… Polina saa tietää minun vielä voivan tulla ihmiseksi. Maksoi vaikka… Tänään on jo liian myöhäistä, mutta huomenna… Oi, minä aavistan, ja toisin ei voi tapahtua! Minulla on nyt viisitoista louisd'oria ja minä aloin viidellätoista guldenilla! Jos alan varovaisesti … ja tokkohan, tokkohan olenkaan enään sellainen pikku lapsi! Tokkohan muistankaan olevani perikatoon tuomittu ihminen. Mutta — miksi en voisi nousta kuolleista! Niin! Ainoan kerran vaan elämässäni olen varovainen ja kärsivällinen — siinä kaikki. Kerran vaan säilytän kylmäverisyyteni ja kohtaloni on yhdessä hetkessä muuttunut. Päättäväisyys on pääasia. Muistan, kuinka kerran, seitsemän kuukautta sitten Roulettenburgissa olin lopullisen häviöni partaalla. Tämä on huomattava esimerkki päättäväisyydestä. Minä olin menettänyt silloin kaikki, kaikki… Ulos tullessani huomaan — liivin taskuun on jäänyt vielä yksi guldeni. "Aha, tällä saankin päivällistä", ajattelin. Mutta tultuani sata askelta, seisahduinkin miettimään ja palasin takaisin. Panin rahani sanalle "manque", ja samalla minut valtasi kummallinen tunne, kun yksinäisenä, vieraalla maalla, kaukana sukulaisista ja ystävistä, tietämättä, saisinko tänään syödäksenikään, panin peliin viimeisen guldenini! Minä voitin ja, kun kahdenkymmenen minuutin perästä lähdin pelisalista, oli mulla seitsemänkymmentä guldenia taskussani. Tämä on tosiasia! Niin paljon voi joskus merkitä viimeinen guldeni. Mutta mitä, jos silloin olisin kadottanut rohkeuteni, jos en olisi uskaltanut päättää?
Huomenna, huomenna on ratkaisu tapahtuva!