Harald Brede oli niin järkytettynä siitä mitä oli tapahtunut hänen virkaveljelleen, — tätä uskomatonta, että itse Asbjörn Kragilta on varastettu, — että hän ainoastaan puoleksi seurasi sitä pientä kuulustelua, joka heti poliisiasemalle saapumisen jälkeen pidettiin molempien vangittujen rauhanrikkojien kanssa.
Nuori Järven näytteli vielä osansa mainiosti ja vaati brittiläistä asetettavaksi syytteeseen.
Jos Brede oli melkein välinpitämätön, niin osoitti sitävastoin Krag paljon enemmän mielenkiintoa.
Hän kuulusteli itse brittiläistä, mutta ei antanut tämän huomata, että hänellä oli jotain syvempää halua erikoisseikkoihin, jotka koskivat hänen persoonaansa.
"Nimi?"
"William Smith."
"Toimi ja ikä?"
"Välittäjä, kolmekymmentäneljä vuotta."
"Kotipaikka?"
"Southampton. Oleskelen Norjassa ainoastaan virkalomillani, ja olen täällä ollut kahdeksan päivän ajan."
Brittiläinen vastasi selvästi ja järkevästi ja ei ollut jälkeäkään entisestä kiihtymyksestä.
Krag sai Southamptonilaisen liikkeen nimen, missä hän oli palveluksessa ja kysyi:
"Osoitteenne täällä Kristianiassa?"
"Hotelli Europa."
"Mikä numero?"
"Kolmekymmentäneljä", vastasi mies ihmeissään niin merkillisestä yksityiskohtien kuulustelusta.
Krag antoi merkin Bredelle, jonka jälkeen hän huomautti brittiläiselle, että hänen hotellinsa tarkastettaisiin vakuudeksi siitä, ovatko hänen ilmoittamansa tiedot oikeita.
Brede meni hotelliin ja sillävälin kuulusteli Krag mieheltä kaikkea mahdollista, onnistumatta kuitenkaan saada esille vähintäkään, mikä voisi johdattaa hänet perille.
Krag kysyi siis mieheltä mitä hän uudistuvin kerroin oli toimittanut mannermaanjunan saapuessa Kristianiaan.
Hän vastasi odottaneensa erästä tuttavaansa, joka oli kirjoittanut hänelle ja sanonut tulevansa. Hän ei kuitenkaan vielä tullut, mutta nyt odotti hän häntä varmasti huomenna.
Krag oli ennen kuulustelun alkua riisunut valepukunsa ja sensijaan pukeutunut poliisin virkapukuun, siksi, että vieraalla olisi vielä vaikeampaa tuntea häntä uudelleen.
Krag ymmärsi heti, ettei olisi mitään hyötyä kuulustella häntä.
Ei päästy askeltakaan pitemmälle. Ja jos Krag olisi ruvennut tutkimaan häntä varkauksista olisi hän tietenkin vaan seisonut ja töllistellyt.
Krag ymmärsi, että hän sellaisella menettelyllä olisi vaan paljastanut itsensä.
Harald Brede saapui nyt takaisin käynniltään Europa hotellista, ja vahvisti ne tiedot, jotka brittiläinen oli ilmoittanut, jonka vuoksi hänet päästettiin vapaaksi, mutta "varoituksella."
Niin pian kuin hän oli mennyt, kysyi Krag virkaveljellään:
"Löysitkö mitään?"
"En, ymmärsin sinun tahtoneen, että tarkastaisin koko hotellin", vastasi Brede, "ja sen teinkin, mutta en löytänyt pienintäkään."
"Ei mitään kirjeitä ja sähkösanomia?"
"Kyllä muutamia kirjeitä. Eräs niistä varmaankin oli hänen vaimoltaan. Toiset olivat hänen rakkailtaan Englannista, ja sitten oli siellä eräs sähkösanoma eräältä hänen toveriltaan, missä hän sähköttää olevansa matkalla Norjaan. Etsin kaikki tyyni, mutta en mitään löytänyt. Hänet voimme siis jättää näkyvistä."
"Minä en jätä häntä", vastasi Krag, "uskon hänen sävyisässä esiintymisessään olevan jotain."
"Ja ei löydy mitään varastettujen tavaroiden jälkiä", jatkoi Brede.
"Ei tietenkään. Varastettuja tavaroita ei piiloteta hotelliin. Olen antanut Järvenille merkin seurata häntä, ja Järven, joka on oivallisessa valepuvussa, on paikallaan keksimään pienimmänkin erehdyksen, joka voi paljastaa brittiläisen. Sitäpaitse ei hän luule tulevansa huomatuksi."
"Epäiletkö siis miestä?" kysyi Brede.
"Kyllä", vastasi Krag, "epäilen häntä."
Kolmannen kerran sinä päivänä otti Krag esille valepuvun.
Hän riisui poliisipuvun ja pukeutui työläiseksi.
Hän ei antanut Bredelle mitään tietoa, minne hän menisi tässä puvussa, mutta Brede ymmärsi hänen menevän ales itäradanasemalle.
Krag läksikin sinne.
Brede odotti jännityksellä hänen paluutansa, ja kun Krag tunnin kuluttua tuli takaisin, näki Brede tyytymättömyyden ilmeestä hänen kasvoillaan, ettei hän ollut löytänyt mitään ja ettei mitään ollut tapahtunut.
Kun Krag tuli konttoriinsa, heittäytyi hän ikävissään sohvalle, sytytti vahvimman havannansa ja rupesi polttamaan.
Oli useasti sattunut, että hän oli saanut paraimmat vaikutukset tupakoidessa.
"Nyt olen ollut alhaalla itäradan asemalla", mutisi; hän, kuitenkin niin kovaan, että Bredekin kuuli sen.
"Ja mitä olet tehnyt siellä, jos uskallan kysyä? Näytät kuin joltain muurarinapulaiselta." —
"Sinä olen ollutkin koko tunnin", vastasi Krag. "Etkö huomannut ollessasi siellä, että asemasiltaa korjataan? Se antoi minulle paraimman aiheen ryhtyä muurarinapulaiseksi."
"Kyllä, panin sen merkille."
"Hyvä, ja nyt olen ollut siellä, tutkinut seiniä, tutkinut jälkiä, merkkejä mekaanillisista koneistoista j.n.e, mutta en ole löytänyt hiukkaakaan."
Krag puhalsi ulos paksun savupilven.
"Paras ystävä", sanoi hän, "alan todellakin tulla vakuutetuksi siitä, että olen ratkaisemassa tähän saakka omituisinta tehtävää."
"Ja minun järkeni on jo aikoja sitten kiltisti seisahtunut tämän mysterion edessä", sanoi Brede.
"Ja kuitenkin", mutisi Krag, kiintymättä virkaveljensä toivottomaan huomautukseen — "ja kuitenkin täytyy tietysti olla joku selitys. Olen varma, että selvitys on jokseenkin lähellä saatavissa. Asia on siinä, että varas toimii yksinkertaisella, mutta nerokkaalla tavalla, eräällä uudella varastempulla, josta jo olen sinulle huomauttanut. Hän omaa oikean harkitsemiskyvyn, mutta hän ei ole yksin toimessaan, hänellä täytyy olla apulainen. Muuten ei hän voisi alituisesti sellaisella varmuudella valita oikeat hetket."
Hän jatkoi:
"Nyt olen jälleen ajatellut päivällistä tapausta, jolloin minulta varastettiin laukkuni. Näen sen vielä kokonaisuudessaan sangen selvästi: odotussalin, asemasillan, brittiläisen, Järvenin vakoojapalveluksen…
"Kaikki muistuu mieleeni niin kovin hyvin.
"Katsokaamme nyt miltä näytti tapaus itse odotussalissa?
"Niin, itse seisoin kaukana pöydästä, kasvot kääntyneinä asemasillalle, nähdäkseni mitä siellä on tapahtumassa. Ja tapaus siellä ulkopuolella, rakas Brede, olen varmana, oli toimeenpantu. Oli laskettu siten, että kääntäisin pääni sinne päin ja samassa hetkessä varastettaisiin laukkuni. Mutta miten? Ja keneltä? Ja miten oli varas päässyt ulos salista saaliineen? Minähän suletutin heti ovet.
"Katsokaamme nyt edelleen.
"Tuolla kaukana seisoi nainen myymäläpöydän takana. Hän on järjestämässä muutamia uusia leivoslajeja maljoihin. Oikealla seisoo asemamies ja korjaa erästä kaarilamppua…"
Äkkiä katkasi Asbjörn Krag yksinpuhelunsa.
Hän nousi kiireellisesti sohvasta ja huudahti:
"Vihdoinkin ymmärrän sen!"
Krag oli kohdannut salamannopean ajatuksen.
"Silloin toivon löytäneesi salaperäisyyden ratkaisun", sanoi Brede mielenkiintoisena.
"Se tahtoo sanoa, että aavistan sen."
"Mitä sinä sitten aavistat?"
"Siitä en vielä voi puhua sinulle, paras ystävä. Mutta niin paljon voin kuitenkin sanoa, että se selitys, jonka aavistan, on kovin merkillinen, melkeinpä uskomaton."
"Uskotko sinä, että voimme päästä selville varkaasta?"
"Kyllä."
"Niitä ei siis ole montaa?"
"Luultavasti ei, on vain yksi varas, mutta arvattavasti on olemassa yksi tai toinen apulainen."
"Uskotko, että tämä apulainen on brittiläinen?"
"Kyllä, siitä olen vakuutettu. Etkö muista hänen esiintymistään asemasillalla? Hänen aivan perusteeton kiivautensa ja menettelynsä Järveniä kohtaan. Hänhän löi ja huusi kuin riivattu."
"Aivan oikein, hän riivaantui, koska hän huomasi, että häntä oli seurattu."
"Se ei ole mikään syy menetellä niin kovakouraisesti. Enemmin on hän, niin kuin jo olen sinulle aikaisemmin sanonut — valmistanut koko metelin, johtaakseen läsnäolijani huomiokyvyn minusta, joka samassa hetkessä jouduin varkauden alaiseksi."
"Paljon mahdollista, mutta meillä ei ole kylliksi syytä vangita häntä. On sangen vaarallinen asia panna vieraan maan vapaata kansalaista vankilaan, kun siihen ei ole mitään erikoista syytä. Mutta varas, varas, Krag! Missä ja miten olet hänet keksinyt?"
"Siihen tulokseen olen tullut", vastasi Krag pukeutuessaan uudelleen, "erään sangen yksinkertaisen ajatuskokeen avulla. Loikoillessani tässä sohvalla, ajattelin tilannetta odotussalissa ja asemasillalla.
"Se oli siellä ja se siellä. Sitä on mahdoton epäillä ja sitä voi mahdollisesti epäillä. Ja samassa juolahti mieleeni, että ainoastaan siten on se voinut tapahtua, sillä tavalla, mutta ei muulla."
"Mutta miten? Miten?", huudahti Brede innostuneena ja uteliaana.
"Myöhemmin, rakas ystävä", vastasi Krag, "mutta toistaiseksi täytyy sinun auttaa minua."
"Missä?'
"Uudella matkallani."
"Matkustatko nyt taasen?"
"Kyllä."
"Minne?"
"Samaan paikkaan kuin viimenkin."
"Silloin kai täytyy sinun taasen pukeutua valepukuun?"
"Tietenkin. Ja et saa ilmaista kenellekään, että olen taasen matkustanut."
"Pidän kyllä huolen sen salassa pysymisestä."
"Niin, ei kukaan saa tietää sitä, Brede, ei kukaan enempää kuin sinä ja minä. Ei edes Järven saa sitä tietää, eikä myöskään poliisipäällikkö. Pidän kyllä huolen itse siitä, ettei kukaan tunne minua."
"Kyllä varmaan, mutta miten aijot pukeutua ja mistä auttamisesta puhuit."
"Ajattelen pukeutua tällä kerralla saksalaiseksi. Saksan juutalaiseksi kultaseppätuotteiden matkustajaksi."
"Muistan juutalaisnaamiosi vielä entiseltään. Ne ovat erinomaisia, mutta tulet toimeen paraiten itse, joten en oikeastaan ymmärrä mitä teet avullani."
"Tunnetko erästä leikkikalua, johon lapset ovat kovin ihastuneita, jota sanotaan pelirasiaksi?"
"Kyliä tunnen sellaisen", vastasi Brede hymyillen, "se on yhdistys pelirasiasta ja kellokoneistosta, joka on muuten sangen hyvä. Mutta mitä teet sinä sillä?"
"Se tulee auttamaan minua vangitessani varkaan ja paljastaessani hänet. Sikäli kuin muistan voidaan tällaisilla pelirasioilla soittaa yksinkertaisia säveleitä, määrätyllä kellon lyönnillä. Täten herätetään esimerkiksi lapset lastenkamarissa eräillä raittiilla aamusävelillä. Tämmöisen pelirasian täytyy sinun hankkia minulle."
"Kovin mielelläni, mutta en voi käsittää miten tulet sen kanssa menettelemään."
"Se kyllä selviää sinulle, kun myöhemmin saat kuulla sen soittavan siinä tilaisuudessa jonka tulen järjestämään."
"Tämä kuuluu yhtä salaperäiseltä", arveli Brede, "kuin suurten matkalaukkujen katoaminen, kuin kaste auringon paisteessa."
"Se on juuri salaperäisyys, joka asian tekee minulle niin puoleensavetäväksi. Toivon, että minulta varastetaan vielä kerta, sillä silloin ei tule kestämään montaakaan sekunttia ennen kuin todellinen varas on vallassani. Halloo, mitä siellä?"
Ankaraa koputusta kuului ovella ja viime hetkessä tökkäsi sisään nuoriJärven sanomalehti ojennettuna vapisevassa kädessä.
"Onko totta?" huudahti hän kalpeana mielenliikutuksesta.
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Brede ja Krag samalla kerralla.
"Tässä solvauslehdessä", änkytti Järven, "on eräs luku uudesta varkaudesta."
"Kolmannestatoistako?" kysyi Krag.
"Niin, silloin on se siis tosi."
Krag otti lehden käteensä ja hänen tarvitsi tuskin lukea päällekirjoitusta, tullakseen vakuutetuksi sanomalehden tarttuneen jo uutiseen.
Siinä oli nimittäin:
"En ymmärrä", mutisi Krag, "miten lehden toimitus on saanut tällaisen uutisen. En ole puhunut kenellekään ja ei kukaan alhaalla asemalla olisi voinut nähdä, että minulle olisi tapahtunut niin harmillista tapausta."
"Olen arvattavasti ainoa, jolle olet puhunut siitä", sanoi Brede.
"Niin, ehdottomasti."
"Tja, silloin seisomme uuden arvoituksen edessä. Mutta lehden toimituksen tulee osata tehdä selkoa, mistä ovat saaneet tämän uutisen."
"Soittakaamme sanomalehteen."
Se tehtiin, mutta lehden toimitus vastasi, ettei se voinut jättää mitään selityksiä, sillä he itse olivat saaneet sen nimettömänä.
"Miten uskallatte silloin julaista sellaista uutista sopimatta siitä poliisin kanssa?"
"Olemme itse, silloin kun saimme tiedon, tiedustelleet sitä asemalta, ja saamamme tiedot poliisin esiintymisestä yllämainitussa tilaisuudessa saivat meidät vakuutetuiksi uutisen todenperäisyydestä. Ja eikö se ole tosi?"
"Kyllä, aivan oikein", vastasi Krag.
Toimitus ihmetteli sekä salapoliisin rehellisyyttä että kylmäverisyyttä.
"Aivan varmaan on varas itse lähettänyt uutisen nimettömänä", sanoiKrag.
"Mutta miten voisi hän silloin tietää, että varastettu matkalaukku oli sinun?"
"Hän on selvästi tietänyt sen, vaikkei minun nimeäni ollutkaan siinä, eikä se sisältänyt mitään, mikä olisi voinut paljastaa minua. Toisin sanoen varas on pahaa tarkoittava herra ja hän tuntenee itsensä kovin eteväksi ja varmaksi."
"Siltä se epäilemättä näyttää. Halloo, siellä tulee vielä uusi vieras."
Kuultiin taasen naputusta ovella.
Tällä kerralla tulija oli poliisipäällikkö. Hän tuli samalle asialle kuin Järven, ja oli hänellä kuten tälläkin, sanomalehti kädessä.
Poliisipäällikkö rauhoittui kuullessaan, ettei se ollutkaan niin vaarallinen. Aivan varmasti oli Asbjörn Kragilta varastettu, mutta sen oli hän myös laskenutkin, joten ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Sitävastoin arveli Krag varkauden johtavan varkaan pikaiseen kiinnisaamiseen.
Hän oli tuskin tätä lausunut ja onnistunut rauhoittamaan poliisipäällikköä, ennen kuin jälleen koputettiin ovelle, japieni neitihyökkäsi sisään.
Tämä uusi käynti koski Kragiin enemmän kiusallisemmin kuin toiset
Englantilainen naissalapoliisi syöksyi suoraan Kragin luo, jota hän melkein syleili.
"Valitan sitä sydämellisimmin", sanoi hän.
"Kiitos, neitiseni, ette voi aavistaa kuinka kiitolliseksi tunnen itseni."
"Jumalani, miten tunnen itseni onnelliseksi, nähdessäni teidän ottavan asian niin kevyesti. Ajattelin nimittäin teidän asemannekin poliisilaitoksessa käyneen epävarmaksi, joten arvelin mahdollisuutta teidän astumiseksenne Scotland Yardin palvelukseen. Tulen siinä tekemään voitavani."
"Hyvä neiti", vastasi Krag, "en luule asemani täällä olevan epävarman.Olen jo saanut poliisipäällikön anteeksiantamuksen."
Poliisipäällikkö katsoi hämillään yhdestä toiseen hieman nolona nähdessään alaisensa virkamiehen kieltäytyvän englantilaisen missin äidillisestä huolenpidosta.
Neiti istuutui heti ja tunsi itsensä selvästi tyytyväiseksi norjalaisten herrojen seurassa.
"Mutta me emme ole tulleet askeltakaan pitemmälle", sanoi hän, "päinvastoin olemme tulleet askeleen taaksepäin, sillä olettehan tulleet varastetuksi. Toivon, ettette ole menettäneet mitään kallisarvoista."
"Ei", vastasi Krag, "laukussa oli vain norjalainen harmaankiven palanen. Siinä kaikki."
"Soo, sehän oli sitten syvä. Harmaakivi sanotte, harmaakivi vain —"
"Niin, ei yhtään muuta."
Neiti istui hetkisen ja ajatteli tätä ja huudahti sitten äkkiä:
"Niin mitä teemme nyt?"
Asbjörn Krag vastasi: "Useilla syillä, neiti, ymmärrätte kyllä, että minä ainoastaan vastenmielisesti uudistan toimintani matkustavana syöttilintuna. Pelkään myöskin etten menestyksellä voi valmistaa uutta valepukua, nyt kun entinen valepukuni on niin perusteellisesti paljastettu sanomalehdessä."
"Niin, ajattelen kuten te", vastasi neiti, "sillä on kyllä epävakaisuutensa. Suoraan sanoen olin ajatellut jättää työni täällä ja kääntyä takaisin työmaalleni Scotland Yardiin, mutta olen löytänyt vielä erään tehtävän, joka odottaa minua täällä."
"Mitä sanottekaan, neiti, vieläkö eräs?"
"Kyllä;"
"Minua ilahuttaa", sanoi Krag hiljaa hymyillessään, "että tämä huomautus 'vielä eräs' on ymmärrettävä siten, että te jo olette suorittaneet vähimmän tehtävän."
"No, ja, hm."
"Ja syyt siihen", jatkoi Krag, "tahdon valaista sillä, että neidin työ täällä kaupungissa on ollut yhtä tuloksetonta, kuin meidän tähän saakka."
"On myöskin aivan satunnaista, että tulin tänne. Olin virkalomallani kun varkaudet alkoivat ja kun suuret toimistot hinnalla millä tahansa tahtoivat lopettaa varkaudet ryhdyin toimeen."
"Arvelevatko matkailutoimistot neidin suorittaneen tehtävänsä niin erinomaisesti?"
Naissalapoliisi ei vastannut tähän kysymykseen.
Sen sijaan tuntui hän olevan hiukan suutuksissa siltä pistelevästä äänestä, jonka hän nyt ensikerran huomasi Kragissa.
Neiti sanoi:
"Mutta minähän se kuitenkin olin, joka ensimäiseksi ymmärsin näytellä ylhäistä ulkolaista matkustajaa, voidaksemme sillä tavalla mahdollisesti paljastaa varkaan."
"En tiedä", vastasi Krag, "kuka meistä ensinnä tuli tähän ajatukseen. Sitäpaitsi tulee teidän, neitiseni, kuitenkin tunnustaa ettei siinä kyllin, että näyttelee ylhäistä matkustavaista."
"Soo."
"Täytyy pitää huolen myöskin siitä että tulee varastetuksi. Vasta silloin saattaa tulla kysymykseen päästä todellakin varkaan jälille."
"Niin, olette oikeassa."
"Niin, ja näettekö nyt neiti, kuka meistä tuli varastetuksi?"
"Se olitte te", vastasi nainen nauraen.
"No hyvä. Kuka silloin on saavuttanut vähimmin?"
"Parahin virkaveli", sanoi hän nauraen, "voidakseni vastata tähän kysymykseen, täytyy minun silloin todellakin tietää ensiksi, oletteko saavuttaneet mitään?"
"Siihen kysymykseen tahdon ehdottomasti vastata kyllä."
Silloin tuijotti neiti yllättyneenä häneen.
"Luuletteko todella, että olemme tulleet varasta lähemmäksi? Oo… se on varmasti vain pilaa."
"Se ei ole pilaa, neiti."
"No jaa", vastasi hän miettimisensä jälkeen, "olen kuten sanottu päättänyt jäädä edelleen tänne kunnes olen tehnyt tehtäväni."
Hän nousi äkkiä ylös tuolista, tarttui Kragin käteen ja sanoi:
"Seisokaamme rinnatusten taistelussa tätä nerokasta ja vaarallista suurroistoa vastaan, joka jo on varastanut liian suuriarvoista."
"Tehkäämme se, neiti."
"Lupaan teille, etten missään tapauksessa tule lepäämään ennenkuin olemme löytäneet hänet."
"Meille on se suuresta merkityksestä luvatessanne sen, neiti."
(Tässä mutisi Brede kärsimättömästi ja poliisipäällikkö veti ihmeissään pitkää partaansa.)
"Mutta nyt en todellakaan tiedä, miten alotamme asian."
"Sen tiedätte varmasti, neiti."
"Hm, olen kyllä ajatellut jatkaa nerokasta hankettani, näyttelemällä ylhäistä matkustajaa."
"Näen sen hankkeen erinomaiseksi, neiti" sanoi Krag, "teidän tulee ehdottomasti jatkaa sitä. Niin kuin olen sanonut teille, on se hiukan epävakaista jatkaa minulle, ja sitäpaitsi myöskin on aivan ylellistä kahden matkustaminen."
"Niin, eikö totta, aivan liiallista."
"Sitäpaitsi uskon sellaisessa tilanteessa enemmän naiselliseen harkintakykyyn."
"Olette Jumalan nimessä oikeassa, herra Krag. Juuri naisen sisäistä näkemystä Kristianian salapoliisi tarvitsee, Scotland Yardissa ovat naiset tehneet ihmeitä viime vuosina."
"Siis, milloin ajattelette uudistaa rooliinne hienona ulkolaisena matkustajana?"
"Tja, en todellakaan tiedä."
"Olette kai selvillä siitä", sanoi Krag, "että aika meille on nyt tavattoman kallista."
"Sen tiedän, olen valmis matkustamaan heti. Scotland Yardissa emme tee koskaan pitkiä valmisteluja. Siellä olemme valmiina matkustamaan vaikka maapallon ympäri, viiden minuutin kuluttua annetusta määräyksestä."
"Huomatkaa, lähtevä mannermaajuna menee tunnin kuluttua."
"Silloin voin mennä sillä."
"Mutta valepukunne?"
"Se on pian järjestetty. Missä puvussa ajattelette minun pitävän matkustaa?"
"Sehän riippuu paljon siitä vaatevarastostanne, joka teillä on käytettävissänne."
"Oh, tiedättekö paras virkaveli, matkoilla ovat, vieläpä herttuattaret, harvoin ylellisen hienoina."
"Silloinhan voitte näytellä herttuatarta."
Nuori nainen kumarsi.
"Nyt imartelette minua, herra salapoliisi."
"En, vakuutan sen teille."
"Jos näyttelisin nuorta englantilaista ladyä matkalla isänsä kesäasuntoon Norjassa."
"Mainiota, neiti. Nuori englantilainen lady, jolla on isänsä luona kesäasunto Norjassa, on juuri oikein. Mutta miten olette aikoneet pukeutua?"
"Minulla on eräs vihreä matkapuku, yksinkertainen mutta aistikas. Ja matkustan siis junalla taasen Fredriksstadiin."
"Tahtoisin ehdottaa erästä toista asemaa, joka on kauempana täältä", sanoi Krag, "esimerkiksi Kornsjöta eli Mellerudia."
"Aivan oikein, silloin valitsen Kornsjön."
"Ja silloin on ehkä parasta, että odotatte sen junan saapumista, joka on täällä huomenna kello 2.53 i.p."
"Miksikä juuri sitä junaa, herra salapoliisi?"
"Mutta onhan se päivän selvää. Tietysti siksi, että teillä tällä junalla on mahdollisesti tilaisuus tulla varastetuksi. Ettekö ole huomanneet, että varas melkein yksinomaan toimii päiväpikajunalla?"
"Kyllä, ihmettelen teidän tarkkuuttanne. Nyt menen ja pukeudun,Hyvästi, herra salapoliisi."
"Hyvästi, mylady", sanoi Krag ja suuteli hänen kättänsä jäähyväisiksi.
Ja hän meni hymyillen ovesta ulos.
Niin pian kuin neiti oli mennyt, istuutui Krag ja puhkesi hillittömään nauruun.
Harald Brede oli nolona poliisien puolesta.
Nuori Järven oli syvästi liikutettuna.
"On eräitä asioita, joita ei voi antaa anteeksi", sanoi Brede, "nyt olet sinä loukannut koko poliisikuntaa tämän lörpöttelevän neidin takia."
"Kaukana siitä", vastasi Krag, "en ole ensinkään loukannut poliisia.Toimitan päinvastoin poliisille suuren hyvityksen."
"Mitä aijot?"
"Lähettää hänet jälleen tuleen."
"Ja hän voi vain saavuttaa sen, että tulee varastetuksi, kuitenkaan löytämättä varasta ja silloin olemme todellisuudessa auttamattomasti sekoitetut."
"Se on paljon mahdollista, mutta sitten saamme koettaa onnea."
"Älkää vain liiaksi uskaltako", mörisi poliisipäällikkö virkamiesmäisesti.
"En käsitä", jatkoi Brede, "voivan olla hyödyllistä jälleen toimia tuon naisen kanssa. En voi sietää häntä elämässäni. Hän on aivan liian mahdoton, arvelen minä."
"Niin, ja merkityksetön."
"Aivan oikein. Hän on täydellisesti merkityksetön ja sen lisäksi valheellinen ja tyhmä."
"Mutta kun hän on kaikkea tätä, niin onhan vielä vähemmän tarpeellista, että käytämme häntä."
"Ei, rakas virkaveli, huolimatta siitä, on hän kovin tarpeellinen."
"Mitä luulet sinä hänen voivan tehdä meille?"
"Kaikkea."
"Ei, tätä käsitän vähimmin ja vähimmin. Sinä et koskaan ole suostunut mihinkään törkeään pilaan."
"Ei koskaan, paras ystävä, ei koskaan. Tässä tapauksessa tarkoitan ehdottomasti mitä teen.Hänon tarpeellinen. Pieni tyttö lempeine kasvoineen on meille todella niin tarpeellinen tässä tapauksessa, että ilman hänen apuansa on mahdotonta vangita varasta."
"Vangitahänet, sitä kai pitää kutsua toiseksi tehtäväksi. Ensiksi kai meidän pitää päästä selville kuka varas on?"
"Sen tiedän jo."
Poliisipäällikkö pudotti lehden, jota hän juuri luki. Nuori Järven nousi sohvalta ja Brede tuijotti ihmeissään ystäväänsä.
"Kuinka kauvan sitte?"
"Hetki sitten. Luin nimen paperossinsavun renkaissa."
"Toisin sanoen olet ottanut 'loppuspurtin'."
"Niin, ja nyt on hänet vangittava ja paljastettava ja paljastaa, missä hän pitää varastettuja tavaroita."
"Mitä aijot nyt tehdä?"
"Niin kuin hyvin muistat, sanoin hetki sitten aikovani matkustaa itärataa Kornsjöhön."
"Kyllä."
"Mutta nyt olen muuttanut suunnitelmani."
"Etkö ehkä matkustakaan?"
"Matkustan, mutta ensimäisellä junalla."
"Siis samalla kerralla kuin naissalapoliisiko?"
"Niin, mutta hän ei saa tietää mitään siitä, koska en luota hänen käyttäytymiseensä. Hän voi ajattelemattomalla huomautuksella paljastaa matkamme tarkoituksen."
"Pukeudutko siis valepukuun?"
"Kyllä, minun täytyy pukeutua paraimpaan valepukuuni joka ylipäänsä on mahdollinen puettavaksi. Matkustan Mellerudiin jos hän matkustaa Kornsjöhön."
"Mutta jos hän matkustaakin Mellerudiin?"
"Silloin matkustan Göteborgiin. Paras ystävä, voit olla aivan varma, ettei hän matkusta Göteborgiin. Mutta nyt ei minulla ole pitkää aikaa ennen kuin juna lähtee, ja minun täytyy pyytää sinua toimittamaan sen pienen asian, josta jo puhuimme."
Krag meni sitten kiiruusti konttoriinsa ja ne kolme poliisimiestä, jotka jäivät huoneeseen, poliisipäällikkö, Järven ja Brede eivät tuijottaneet niin hiukan murheellisesti toisiinsa.
"On kuten koko ajan olen sanonut", mörisi Brede, "että, joko tulee hän eräänä kauniina päivänä houreihin, eli myöskin… No niin, ehkä hän onkin oikeassa. Uskon nyt kaikkien edestä häneen. Ja kun hän tahtoo saada pienen pelirasian, niin tulee hän sen myös saamaan. Mutta sitten on myöskin tuleva pelirasia, joka tuleekin rätisemään, paras mitä on saatavissa."
Sitten läksi Brede mutisten itsekseen ettei hän koskaan ole ottanut osaa selvillesaamiseen, missä niin monta kummallista esinettä sekotetaan keskenään — pelirasia, eräs puoli hullu neiti, valepukuinen gentlemanni, matkoja sinne ja tänne…
Kun hän neljänneksen kuluttua tuli takaisin ruskea paketti kädessä, istui ja odotti eräs vieras mies häntä.
Se oli vanhempi, harmahtava mies, kultaisine nenälasineen. Brede piti häntä jonakin sellaisena kuin lähetystönneuvoksena, lähettiläänä eli sen tapaisena. Hän kumarsi.
Mutta harmahtava meni häntä vastaan ja sanoi:
"Paras ystävä, en suututa sinua enään tänään näyttelemällä komediaa.Etkö siis tunne minua?"
Brede seisoi ällistyksissä ja katsoi Kragiin.
"Tämä on todella paras valepuku, jossa tähän saakka olet esiintynyt", sanoi hän.
"Sehän onkin tarkoitukseni. Katsokaamme pelirasiaa, oletko ostanut oikeata."
Pelirasia ei ollut paljon suurempi kuin tavallinen seinäkello ja siinä oli myös viisarit jonka mukaan koneisto voitiin panna soittamaan mihinkä vuorokauden aikaan tahansa. Asbjörn Krag siirsi viisaria ja kone soitti erään kaihoisan Ave Marian.
Salapoliisi nyrpisti nenänsä säveleelle.
"Minä siedän jotain eloisampaa musiikkia", sanoi hän.
"Se on helposti järjestettävissä, arveli Brede, toimitusmies takasi, että sillä voidaan soittaa vähintään 5 à 6 säveltä. Halloo, tässä on eräs uusi."
Pienestä pelirasiasta kuului eräs Sousamarssin osa.
"Se oli epäilemättä parempaa", sanoi Krag, "mutta anna kun saan kuulla kolmannen."
Brede käänsi viisaria ja heti soitti kone erään uuden säveleen, marssin"Carmenista."
"Seis", huudahti Krag, "sen otan. Se sopii mainiosti tilaisuuteen."
Heti sen jälkeen tuli eräs lähetti noutamaan hänen matkalaukkujaan, niitä oli kaksi pieni ja suuri. Pienempi oli oikeastaan vain käsilaukku.
"On kauheata miten paljon otat mukaasi tällä kerralla", sanoi Brede,"Etkö voisi tulla toimeen vähemmällä?"
"Tämä käsilaukku", sanoi Krag, "on määrätty varastettavaksi. Suuressa säilytän uutta valepukuani. Enhän voi matkustaa sekä pois että takaisin samana miehenä."
"Ei tietenkään, ei."
Krag tilasi puhelimella ajurin ja kun tämä parin minuutin kuluttua vieri poliisiasemalle oli kello jo niin paljon, että hänen täytyi kiirehtiä ehtiäkseen junaan.
Krag lunasti piletin toiseen luokkaan ja varmuuden vuoksi ainaGöteborgiin saakka.
Kulkiessaan verkkaan vaunujen läpi huomasi hän pienen naissalapoliisin eräässä naisvaunussa. Hän oli kovin somasti ja aistikkaasti puettuna. Pieni matkalaukku oli hänellä jalkojensa vieressä. Hän vietti aikansa lukemalla romaania.
"Siinä on meillä se laukku", ajatteli Krag, "jota hän tarkoittaa varastettavaksi. Se on sama laukku, jota hän viime kerrallakin käytti."
Fredrikshaldissa meni nuori nainen syömään. Krag tahtoi saada selville miten kauvas hän aikoi matkustaa ja kysyi sen tähden konduktööriltä, oliko useita matkustajia matkalla Kornsjöhön.
"Ei", vastasi konduktööri, "ei niin kovin montaa, ainoastaan tuo viheriäpukuinen nainen."
Puolen tunnin kuluttua juna pysähtyi Kornsjössä, ja nainen astui junasta pois.
Krag tähysteli ikkunan läpi ja voi hän pimeässä selvästi huomata hänen katoavan hotellin suuntaan.
"Siellä pysyy hän aina aamuun saakka ja sitten tapaamme toisemme paluumatkalla", ajatteli Krag.
Salapoliisi oikaisi itsensä pitkäkseen eräässä vaunussa ja nukkui aina siihen saakka kunnes juna lähestyi Mellerudia. Silloin oli pimeä yö. Krag meni hotelliin ja nukkui seitsemään saakka.
Mannermaanjuna kulki ohi vasta pari tuntia myöhemmin, mutta Kragilla oli uutteraa työtä pukeutumisessa sillä hänen täytyi vaihtaa taasen valepukua.
Krag avasi suuren matkalaukkunsa ja otti sieltä erään tummanharmaan syystakin, englantilaista muotia olevat vaatteet, pyöreäperäisen hatun, useammanlaisia ihomaaleja j.n.e.
Jo kauvan ennen kuin hotellipalvelija oli noussut ylös, oli Krag kerrassaan täysissä pukimissaan.
Hän pukeutui kuningas Edwardin-tyyppiin.
Hän näytti varmaankin ohuemmalta kuin brittiläiseltä hallitsijalta, mutta valepuku oli kuitenkin aivan oivallinen ja sattuvasti tehty.
Kun hän oli valmiina, niin avasi hän käsilaukkunsa ja otti sieltä pienen pelirasian.
Ensiksi koetti hän Ave Mariaa, ja kun se ei tyydyttänyt häntä, koetteli hän Sousamarsia, ja senjälkeen marsia "Carmenista." Hän tutki musiikkikappaleet läpi monta kertaa ja asetti kellolaitteen eri ajoille Hänellä oli paljon tehtävää, ennen kuin hän sai kellolaitteen toimimaan tyydyttävästi ja varmasti.
Lopuksi oli hän valmis tässäkin harjoitelmassaan, — ja samalla tuli hotellipalvelija paikalle kysyen mitä näytelmää hän oli niin varhain aamulla toimittanut.
Hotellin eteisvartija tuijotti kovin ihmeissään Kragiin. Se oli sama mies, joka laski salapoliisin sisään iltaa ennen ja mies ei voinut ensinkään selittää, millainen muutos oli tapahtunut tässä solakassa, harmahtavassa herrassa.
"Mitä hittoa?" kysyi mies, "en luule ensinkään, että herra on se sama, herra näyttää aivan toisenlaiselta kuin eilisiltana", väitti hotellin eteisvartija, "ei suinkaan herra ole se sama?"
"Kyllä, varmasti olen sama", vastasi Krag, "uskonette kai omia silmiänne."
Lopuksi ei hän voinut tehdä muuta kuin uskoa silmiään, ja hän tuli kovin mielenkiintoiseksi, Kragin huomauttaessa hänelle, että hän oli norjalainen parooni, ja osotti tämän antamalla ylen runsaasti juomarahoja.
Salapoliisilla ei ollut tapana, niin paljon matkustaneena kuin hän olikin, antaa juomarahoja, mutta tässä tapauksessa teki hän sen, sillä hän tahtoi häntä kutsuttavan parooniksi.
Hän virkisteli itseänsä ulkona, kuten ainakin korkeassa asemassa olevat miehet, kävellessään hotellista alas eräälle pienelle asemalla, joka oli parin minuutin päässä tiestä.
Pieni käsilaukku oli hänellä kädessä ja hän kielsi juoksupoikia turmelemasta sitä. Eteisen vartija ja koko hotellipalveluskunta seisoivat ja kumarsivat.
Junassa pani hän merkille, miten kohteliaita hotellipalvelijat, jotka hänen matkalaukkunsa kantoivat vaunuun, olivat ja konduktööri kuuli kutsuttavan häntäherra parooniksi.
Juuri tähän hän olikin tahtonut päästä ja tulos siitä olikin se, että konduktööri kohteli häntä erinomaisella kohteliaisuudella, ja huolehti siitä, että herra parooni sai paraimman paikan.
Kun hän tuli Kornsjöhön ja oli nousemassa norjan junaan kuulivat norjalaisetkin konduktöörit paroonista, ja nimittivät häntä parooniksi jotenka ei eräs sievä tyttö voinut olla sitä kuulematta.
Konduktööri, joka mielellään tahtoi tehdä jotain, jota voitaisiin pitää niin mahtavalle miehelle palveluksena, kysyi, saisiko hän luvan nostaa paroonin matkalaukut verkolle.
"Kyllä tämän", sanoi parooni ja osoitti suurinta laukkua, "mutta älkää rohjetko liikuttaa sitä pienempää." Ja osottaakseen vielä miten arvokas se oli laski hän kätensä sen päälle. Tämän huomasi se pieni neiti, ottaessaan paikan vaunussa. Hänen matkalaukkunsa oli eräällä viereisellä istuimella.
Koska kaikki naisvaunut olivat täynnä ("mikä suuremmoinen matka", arveli Krag) täytyi neidin jäädä siihen vaunuun missä Krag istui.
Neiti otti romaaninsa, ryhtyen lukemaan sitä. Tupakoiminen oli sallittu ja Krag sai aiheen ottaa esille hienon, kultaisen savukekotelon, minkä hän oli saanut lahjaksi eräältä johtavalta valtiomieheltä, jolle hän kerran oli tehnyt jonkun palveluksen.
Tämä savukekotelo oli koristettu muutamilla eriskummallisilla rubineilla. Kun hän otti savukkeen kotelosta tuijotti pieni neiti häneen. Tämä ei tuntenut Asbjörn Kragia. Juna kulki läpi alimman Smolenenen, ohi Asbedammen, Prästebakken, Fistedalen, Fredrikshaldin, Sarsbosgin ja Fredikstadin. Neiti ja parooni istuivat paikoillaan melkein liikkumattomina. Parooni katseli siellä täällä maaseutua ja hän selaili edelleen romaaniansa. Mutta sattui että neiti välistä katsoi käsilaukkuaan — oliko se vielä tallella.
Se oli siellä. Ei kukaan tehnyt yritystäkään varastaa sitä.
Mutta ei myöskään kukaan tehnyt koetta varastaa Asbjörn Kragin laukkua. Vaunussa ei ollut ainoatakaan ihmistä jota hyvällä syyllä olisi voitu epäillä sellaiseen varkauteen. Mutta miten käy silloin Asbjörn Kragin suunnitelmien kanssa, kun ei tapahdu varkausta, sillä kaikkihan riippui siitä edellytyksestä, että jälleen tulisi joku ryöstämään hänet.
Ei se ollut ainoastaan rubineilla varustettu savukekotelo, joka paljasti paroonin rikkauden.
Asbjörn Krag oli tätä matkaa varten ottanut kaikki ne lahjat mitkä hän oli saanut erinäisiltä ruhtinaallisilta henkilöiltä.
Ensiksikin oli siis kotelo. Sitten oli hänellä timanttisormus, jonka hän oli vastaanottanut Monacon ruhtinaalta, tämän viime Norjassa käynnillä.
Edelleen kultakello paksuine kultakuorineen (lahja Saksan hallitukselta) ja kunnialegionan ritarinauha.
Tietenkin oli Asbjörn Krag kovin vaitelias. Ei kukaan voinut väittää, että hän näytteli esineitään tahallansa. Sen teki hän aivan tilapäisesti. Hän ei voinut olla silloin tällöin katsomatta kelloaan. Koska hänellä nyt oli savukkeita arvokkaassa savukekotelossa täytyikin hänen näytellä sitä, ja saadakseen sen täytyi hänen työntää takin lahkeitaan jollekin sivulle, niin paljon, että ritarinauha näkyi. Ja mitä tulee Monacon ruhtinaan timanttisormukseen niin ei hän voinut olla näyttelemättä sitä, silloin kun hänellä oli savuke sormien välissä.
Vihdoin vieri juna Kristianian asemalle. Frediksstadista ei ollut ketään uutta matkustajaa astunut junaan.
Nuori nainen nousi ja kokosi kapineensa. M.m. pukeutui hän pieneen, sievään matkatakkiin.
Parooni otti käsilaukun käteensä ja kun hotellipalvelijoita tunkeutui vaunuihin, jätti hän suuremman matkalaukun Viktoria hotellin pojalle. Se oli hienoin hotelli mitä hän saattoi löytää.
Lähellä olijat saivat myöskin kuulla, että hän asettui sinne ja kuulivat Kragin sanovan pojalle:
"Sano portierille, että tahdon vanhat huoneeni, ellei, menenGrand-hotelliin."
"Kyllä", vastasi poika, "herra saa varmasti vanhat huoneensa."
Neiti otti myös matkalaukkunsa, mutta hänen astuessaan ulos vaunusta käytävään tapahtui jotain mikä eniten hämmästytti Asbjörn Kragia.
* * * * *
Ennenkuin lähemmin kerromme mitä tapahtui, täytyy meidän puhua eräästä pienestä tapauksesta, joka oli ollut Harald Bredellä.
Hän tuli konttoriinsa heti ennen kello kolmea iltapäivällä erään matkan jälkeen kaupungilla.
Oli ainoastaan muutamia minuutteja mannermaanjunan Kristianiaan saapumisesta.
Salapoliisille ilmoitettiin jonkun nuoren miehen odottavan häntä konttorissa.
Hyvä. Se ei ollut mitään mahdotonta, ja Brede meni sisälle. Siellä oli hotellilähetti jonka hän tunsi.
Harald Brede tunsi nim. kaikki hotellilähetit Se oli hänen erikoisuutensa, sillä nämät nuoret miehet saattoivat antaa tietoja matkailijoista, joita salapoliisi syystä tai toisesta halusi tutkia.
Brede arveli luonnollisesti kysymyksessä olevan jotain samanlaista.
Harald Brede, joka odotti Asbjörn Kragin Kristianiaan saapumista sanoi sen vuoksi:
"Ellei sinulla ole mitään erikoista ilmoitettavana, niin saat tulla huomenna uuden kerran."
"Mutta minuthan on lähetetty tänne?"
"Silloin sinut on lähetetty jonkun toisen salapoliisin luokse."
"Ei mitenkään" vastasi poika, "juuri teidän lue."
"Niin, en vain minä ole missään tapauksessa lähettänyt sinua noutamaan."
"Kyllä varmaan, ja vieläpä tavattomalla kiireellä."
Harald Brede rupesi ihmettelemään.
Hän ymmärsi, että tässä täytyi olla jotain.
"Kuka se oli joka lähetti sinut?" kysyi hän, "tapahtuiko se puhelimitse?"
"Ei, se oli eräs herra, joka oli alhaalla. Tapasin hänet hotellin ulkopuolella. Luulin sitä salapoliisiksi, hän näytti siltä."
"Oletko nähnyt häntä ennen?"
"En, luulin sitä joksikin uudeksi salapoliisiksi."
"Ja mitä hän sanoi? Joudu, on kiire."
"Hän kysyi nimeäni ja saatuaan sen sanoi hän:
"'Niin, olet juuri se jota etsin. Olet tehnyt Harald Bredelle palveluksia ennen, eikö totta?'
"'Kyllä', vastasin minä, sillä tiesinhän tulevan jotain ylimääräistä tuloa. Mutta se oli niin, että minä menisin junalle mannermaanjunalle."
Brede tarttui kiivaasti hänen käteensä; mannermaanjuna, varas, Krag hm…
"Edelleen", huudahti hän.
"Niin sillä lailla sanoi mies, että piti tulla heti."
"'Mutta mitä minä teen', kysyin minä, 'jos joku tietää etten ole vastassa asemalla, erotetaan minut paikalla.'
"'Sen tulemme kyllä järjestämään', vastasi mies, ja niin otti hän virkalakkini ja antoi minulle sijalle hattunsa.' Me salapoliisit tapaamme tehdä jokaiselle vähäisen, mikä koskee palvelusta. 'Menen asemalle sijaasi ja hankin sinulle yhden tai toisen matkustajan, juokse nyt heti poliisiasemalle, ja jos ei Brede ole siellä niin tulee hän heti, sinun tulee kuitenkin odottaa kunnes hän saapuu'."
Kun Brede oli kuullut hotellipojan kertomuksen, kulki hän ympäri huonetta kuin paha turkkilainen.
Hän katsahti kelloa. Juuri nyt saapui mannermaanjuna.
Hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö kepponen tapahtuisi rautatieasemalla, ja todennäköisesti mannermaanjunan saapuessa.
Tietysti myöskin hotellipojan lakkia käytettiin aikeen onnistumiseksi.
Missä oli nyt Krag, hänen paras virkaveljensä, joka nyt oli vaarassa. Luonnollisesti oli Brede lähettänyt Järvenin ja pari muuta sivilipukuista salapoliisia asemalle, mutta hehän eivät voineet tietää tästä uudesta tempusta.
Hän pyysi nuorta miestä tulemaan myöhemmin uudelleen poliisiasemalle itse juosten pikapäätä rappuja alas, heittäytyi ensimäisiin ajurin rattaisiin ja juoksujalkaa ajoi itäradalle. Hän tuli kyllin aikaiseen nähdäkseen mitä oli tapahtunut ja hän tunsi heti kuningas Edwardin, Asbjörn Kragin.
Krag seisoi varas käsivarressa. Ja kun Brede sai nähdä, ken se oli löi hän otsaansa ja huudahti:
"Mikä idiootti olenkaan ollut, kun en heti nähnyt tätä. Tietenkään ei se voinut olla kukaan muu."
Ja nyt kerromme mitä tapahtui.
* * * * *
Asbjörn Krag oli tavattomasti ihmetellyt pienen englantilaisen neidin esiintymistapaa vaunun käytävässä.
Neiti otti aivan yksinkertaisesti erään hotellipojan ja jätti tälle pienen käsilaukkunsa.
Asbjörn Krag ei heti ymmärtänyt tätä yllättävää vetoa, mutta nähtyään hotellipalvelijan kasvot käsitti hän heti kaikki.
— Hän ei tuntenut palvelijaa. Kaikki muut hotellipalvelijat hän kyllä tunsi, mutta ei tätä. Lakissa oli kultakirjaimin Europa-hotellin nimi.
Palvelija otti vastaan neidin laukun ja neiti sanoi tälle: "Tahdon hyvän huoneen. Ja pidä hyvin varoin laukkua, sillä se on sangen arvokas."
Krag hymyili.
"Kas sillä tavalla", ajatteli hän, "tahtoo neiti siis osottaa, että hän tahtoo varastuttaa laukkunsa. No niin se voi olla ehkä joku idea."
Neiti meni hänen edellään vaunusta ulos yhdessä muiden matkustajain kanssa.
Kragin astuessa vaunusta asemasillalle pani hän hetkeksi, ikäänkuin satunnaisesti laukun luotaan, napittaakseen syystakkinsa. Tämän huomasi neiti.
Tämä meni kiireesti asemasiltaa eteenpäin erään nuoren herran lähetessä häntä.
Nuori mies kohotti hattua neidille puhuakseen hänen kanssaan, mutta neiti tuli näkemästään niin liikutetuksi että antoi tälle läiskähtävän korvallisen. Nuori mies hoiperteli muutamia askeleita taaksepäin.
"Kurja konna!" huusi nainen raivosta väristen, "kuinka te uskallatte näyttäytyä silmieni edessä, te alhaisin kaikesta miesväestä."
Tietysti herätti se oivallinen esiintyminen suurta huomiota ja väkeä tuli juosten joka taholta.
Sillä hetkellä ei asemasillalla ollut ainoatakaan joka ei olisi huomannut nuorta tyttöä, joka seisoi ja raivosta värisi, samalla kun eräs mies poistui. Ei kukaan — paitsi Asbjörn Krag.
Sillä siinä hetkessä jolloin meteli oli kauheimmillaan ja kaikkien huomio oli kiintynyt siihen — sillä hetkellätaaskin varastettiin hänen käsilaukkunsa.
Se oli neljästoista varkaus. Laukku katosi jäljettömästi kuin se olisi tuuleen temmattu.
Krag otti sen sangen tyynesti, sillä nyt hän tiesi miten se kokonaan oli tapahtunut. Hän tunsi varkaan ja sen apurin, hän tunsi myöskin sen uuden kujeen jota tässä käytettiin.
Krag riensi suoraan nuoren naisen luo ja sanoi luonnollisella äänellä, ei kuitenkaan niin kovasti että ulkopuolella olijat olisivat kuulleet sen:
"Olette mielettömässä kiihkossa, huomaan minä, neitiseni, mutta en pidä sopivana Scotland Yardin arvokkaan työkumppanin panna toimeen tällaista yleisellä paikalla."
Kun neiti kuuli tämän äänen kalpeni hän hiukan, sitten tullakseen leimuavan punaiseksi.
"Oletteko jälleen matkassa", sanoi hän, "en ole tuntenut teitä."
"Ei, teiltä puuttuu luonnottomassa määrässä katsetta valepukuun."
"Mutta silloin on myös mahdotonta tuntea teitä", kuiskasi hän, "mutta menkäämme täältä, herätämme liiaksi huomiota. Ja varasta ei kuitenkaan saada kiinni, näyttää siltä."
"Älkää olko niin varma hyvä neiti", sanoi Krag, "varas voi näyttäytyä ennen kuin aavistattekaan. Mikä mies se oli jota rankaisitte niin isällisellä tavalla?"
"Se oli eräs mies, joka kerran on syvästi loukannut minua. Mutta emmekö mene?"
"Odotan jotain", vastasi Krag katsoen kelloaan, "ja pyydän myös että tekin odotatte. Siten saamme seuraa kadulle ja saamme puhua siitä mitä nyt on taasen tapahtunut."
Hän tuijotti Kragiin kauhistuksella jota tämän täytyi ihmetellä. (Mikä suurenmoinen näyttelijätär, arveli Krag.)
Neiti kysyi:
"Oo, näen ettei teillä olekaan matkalaukkua. Ette kai…"
Krag nyökkäsi.
"Niin, neiti", sanoi hän, "laukku on jälleen varastettu."
"Mutta sehän on kauheata."
"Mutta miten on teidän oman käsilaukkunne laita?"
"Pidin sitä silmällä ja olen sen jättänyt hotellipalvelijan huostaan helpottaakseni varkaan työtä. Mutta huomaan ettei se ole onnistunut. Tuolla kaukana hän on laukkuineen."
"Niin, tunnen sen myöskin, pieni, sievä, ruskea tuolla. Palvelija kantaa sitä oikeassa kädessä ja näyttää siltä kun hän menettelisi sen kanssa mitä suurimmalla varovaisuudella."
"Pyysin häntä tekemään sen. Mutta lähdemmekö?"
"Annan teille erään hyvän neuvon", sanoi Krag.
"Sanokaa pois. Tahtoisin mielelläni hyvän neuvon tässä tilaisuudessa.Näettekö miten julkeasti ja uteliaasti väki tuijottaa minuun?"
Krag katsoi kelloaan.
"Katsotteko kelloanne?" kysyi hän edelleen. "Mutta mikä on se neuvo?"
"Teidän tulee itse ottaa laukkunne. Siten ehkä sittekin voitte olla tulematta varastetuksi."
"Kyllä, mielelläni."
Hän viittasi hotellipojalle ja sai laukkunsa. Palvelija näytti hiukan hämmästyneeltä.
"Menemmekö nyt", kysyi nainen.
"Vielä pyydän teitä odottamaan hetkisen."
Krag katsoi jälleen kelloaan.
"Tahdon saada varkaan kiinni ennenkuin jätän aseman", sanoi hän.
"Mitä sanotte? Se ei voi olla mahdollista. Kuinka saatte sen siepatuksi? Eikö hän taasen ole kadonnut jäljettömiin?"
"Kyllä, mutta hän ilmaantuu."
"Milloin hän näyttäytyy?"
"Kun sekunttiviisari on saapunut tuohon", sanoi Krag ja osoitti kelloaan.
"Siis puolen minuutin kuluttua", kysyi hän nauraen, "mutta miksi olette laskeneet niin tarkalleen?"
"Siksi", vastasi Asbjörn Krag, "että olen tahtonut uudistaa Kristianian salapoliisin kunnian. Teidän täytyy ajatella, rakas neiti, että kun poliisilta tällä naurettavalla tavalla kerta toisensa jälkeen näin varastetaan, silloin täytyy olla jotain saadakseen tahran pestyksi pois — Mutta miten kalpea olette, neiti", sanoi Krag.
"Se on sangen ilmeistä", vastasi hän, "jospa voisitte aavistaa miten se herra jota niin mainiosti rankaisin, on loukannut minua."
"Oletteko varma siitä", kysyi Krag, "että olette siksi niin kalpea?"
"Se ei ole mitään muuta."
"Mutta tehän värisettekin. Viimein ette voi pitää edes laukkua kädessänne — omaa kallisarvoista laukkuanne."
"Kaikki nuo ihmiset ympärillämme", mutisi hän, "katselevat minua.Olenhan vain nainen."
"Mutta nerokas nainen", vastasi Krag ja tarttui hänen käteensä.
"Nyt on aika kulumassa, neiti", jatkoi hän, "yksi hetkinen vielä, niin on varas paljastettu, luulen, että tuskin ehdin laskea kymmeneen. Katsokaamme. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi — aivan oikein! Tässä hän on."
Neiti huusi kovasti pelästyksestä ja päästi laukun kädestään asemasillalle.
Hän tahtoi juosta ulos, mutta Asbjörn Krag piti häntä kiinni kuin jossain ruuvipenkissä.
Ja samassa hetkessä saapui Brede.
Mutta mikä se sitten oli joka keskeytti Kragin laskun ja nosti nuoren neidin pelästyksen?
Niin, se oli aivan yksinkertainen musiikkinumero, se oli marssi "Carmenista", joka kuuluineidin laukussaolevasta pienestä soittorasiasta.
Harald Brede ja Järven astuivat esille ja Krag osoitti näille kahta miestä, jotka piti vangittaman ja jotka nyt koettivat vetäytyä pois nähdessään pelin auttamattomasti olevan menetetyn.
Nämät miehet olivat: se herra jolle neiti oli antanut korvallisen ja hotellipalvelija joka oli kantanut neidin laukkua.
Tullakseen pois uteliaitten näkyvistä vietiin neiti odotussaliin, missä hän pyörtyi, jonka tähden hänet kuletettiin katettuun vaunuun ja vietiin poliisiasemalle.
Neidin laukku oli vielä paikallaan ja soitti "Carmen-marssia".
Vangitsemiset suoritettiin täyden musiikin soidessa, ja täytyi tunnustaa, että Krag oli onnistunut täydellisesti laskuissaan, kun hän jälleen kohotti poliisin kunnian.
Niin pian kun laukku oli soittanut loppuun marssinsa — mikä kesti hetkisen — heitettiin se patrullivaunuun, joka kuletti vangittuja poliisiasemalle.
"Kun ajattelin hieman lähemmin näitä varkauksia", sanoi Asbjörn Krag Harald Bredelle kun nämät molemmat salapoliisit myöhemmin keskustelivat asioista poliisiasemalla, "selvisi minulle heti, että varkaalla täytyi olla yksinkertainen keino saadessaan varastetut tavarat hetkiseksi näkymättämiin. Mutta en ensinkään voinut ajatella missä tämä välikappale piili.
"Sitten matkailin täällä ja tutkin asiaa perinpohjaisesti samalla kun annoin sikarin savun ympäröidä itseni. Ja äkkiä oli minulla kaikki selvillä.
"Neidin laukku ei luonnollisesti ollut mikään käsilaukku, se oli suoraan sanottuna varaskaappi jolla oli laukun muoto ja kun hän tahtoo varastaa käsilaukun taikka toisen, niin asetti hän aivan yksinkertaisesti laukkunsa sen päälle, joku haka sen sisällä tarttui esineeseen, jonka jälkeen hän aivan levollisena käveli ulos varastettuine tavaroineen. Sillä tavalla kävi mahdolliseksi, että varastetut tavarat katosivat niin jäljettömiin. Eihän kenellekään pälkähtänyt epäillä häntä, vielä vähimmin meille, sillä olihan hän muka naispuolinen virkaveljemme tunnetusta Scotland Yardista ja oli hänellä paikka suurimmassa matkailutoimistossamme, tarkoituksella paljastaa 'turistien kauhu'. Hän on todellakin näytellyt rohkeata osaa ja hän on esittänyt sen mainiosti. Hän on nähtävästi hankkinut itselleen väärät paperit Lontoosta, joilla hän on hämmästyttänyt matkailutoimistoa."
"Ja sitten oli hänellä sellainen komea ja reipas apulainen", jatkoi Krag esitystään. "Hänen tehtävänään oli määrätyssä hetkessä koota kaikkien huomio kysymyksessä olevaan tapaukseen, niin että neiti eli joku hänen apureistaan näkemättä voisivat upottaa laukkunsa määrättyyn esineeseen.
"Nuoren brittiläisen esiintyminen Järveniä kohtaan oli selvästi siinä tarkoituksessa.
"Tänään antoi hän erään apulaisensa toimittaa varkauden sillä välin kun hän itse alotti esiintymisen antamalla eräälle herralle pamahtavan korvallisen. Tämä oli tietysti kanssarikollinen. Minähän en voinut olla katsomatta sitä odottamatonta näytelmää ja juuri kun se oli, hotellipalvelija, joka kantoi neidin laukun, toimitti varkauden. Kun nyt kuulen, missä ystävämme hotellipoika Europa hotellista oli ollut, niin selviää minulle se ainoa tumma kohta jota en käsittänyt. No, kas tässä onkin meillä vastaus…."
Kragin lausuessa viimeisiä sanoja saapui sähkösanoma mikä tuotiin sisään. Se oli vastaus Asbjörn Kragin kysymykseen jonka hän oli tehnyt heti vangitsemisen jälkeen.
Krag avasi sähkösanoman ja luki:
Onnittelen. Hän on yksi meidän vaarallisempia jakekseliäimpiä huijarittaria.
Smyth,Johtaja Scotland Yardissa.