Minä aloin itkeä ja kohta tuli minun huokeampi olla. Sergei istui äänetönnä rinnallani. Tuli sääli häntä, häpesin itseäni ja olin pahoillani teostani. En katsonutkaan Sergeihin. Minusta tuntui, että hänen tällä hetkellä täytyi katsoa minuun joko hyvin ankarin katsein tahi käsittämättömällä hämmästyksellä. Minä käännyin. Hellä ja lempeä katse oli minuun suunnattuna. Otin häntä kädestä ja sanoin:
"Anna anteeksi — — — en tiedä itsekään, mitä minä sanoin."
"Niin, mutta minä tiedän, mitä sinä puhuit, ja sinä puhuit totta."
"Mitä?" kysyin minä.
"Sitä, että meidän pitää mennä Pietariin, täällä ei ole meillä enää mitään tehtävää", sanoi Sergei.
"Tehdään, niinkuin tahdot", vastasin siihen.
Hän otti minut syliinsä ja suuteli — — —
"Anna anteeksi minulle, minä olen ollut syypää — — —" puheli hän.
Sinä iltana soittelin kauan Sergeille, joka käveli edestakaisin laattiaa ja kuiskaili itsekseen jotakin. Hän oli tottunut itsekseen kuiskuttelemaan. Tilaisuuden sattuessa kysäsin useasti, mitä hän kuiskuttelee, ja hän aina ajateltuaan kertoi minulle, mitä hän kuiskutteli. Enimmäkseen lausui hän runoja ja joskus kauheita hassutuksia, mutta juuri noista hassutuksista opin tuntemaan hänen sielunsa laatua.
"Mitä sinä nyt kuiskuttelet?" kysyin nytkin häneltä.
Hän pysähtyi, ajatteli hetken ja lausui naurussa suin vastaukseksi pariLermontowin runosäettä:
— Järjettä myrskyjä etsii hän,Kuin myrskyissä rauhansa ois!
"Ei, hän on ihmistä täydellisempi, hän tietää kaikki!" Ajattelin itsekseni. "Mitenkä voisinkaan olla häntä rakastamatta!"
Minä nousin, otin häntä käsivarresta ja aloin hänen rinnallaan astumaan, koettaen pysyä hänen käyntitahdissaan.
"Noh?" kysäsi hän, katsoen naurussa suin minuun,
"Noh?" kerroin minä hiljaa. Mielestäni valtasi meidän kummankin sydämmellinen ilo. Kiirehdimme astuntaamme enemmän ja enemmän, kohousimme käydessämme varpaillemme yhä enemmän ja enemmän. Sillä tavalla astuimme suoraa päätä Gregorin ja myöskin äidin hämmästykseksi, joka istui salongissa pannen "pasiansia", kaikkien huoneitten läpi ruokasaliin saakka, pysähdyimme siellä pöydän eteen, katsahdimme toisiin ja tyrskähdimme nauruun.
Kahden viikon kuluttua, juhlan edellä, olimme jo Pietarissa.
Matkamme Pietariin, viikko Moskovassa, käynnit Sergein ja minun sukulaisteni luona, uuden asunnon suunnitukset, vieraat olot, vieraat kasvot, henkilöt — tämä kaikki kulki ohitseni kuin unessa. Kaikki oli niin erilaista, uutta ja iloista, hänen läsnäolonsa ja rakkautensa valaisi kaikkea niin lämpimän suloisesti ja kirkkaasti, että hiljaisen rauhallinen maalaiselämä näytti minusta hyvin kaukaiselta ja vähäpätöiseltä.
Suureksi kummakseni ei meitä kohdeltu maailman ylpeällä kylmyydellä, niinkuin olin odottanut kohdeltavan. Kaikki jotka meitä kohtasivat — niin sukulaiset ja tuttavat kuin tuntemattomatkin — osoittivat meille niin avomielistä hilpeyttä ja rakastavaisuutta, että näytti, kuin olisivat kaikki vain minusta ajatelleet, minua odottaneet ja nyt tavattaessa iloinneet. Yhtä odottamatonta oli minulle, että näin miehelläni olevan korkeimmissa piireissä, minusta nähden aivan ylimmissä, paljon tuttavia, joista ei hän ollut koskaan minulle puhunut. Oudolta ja vastenmieliseltä kuului, kun mieheni arvosteli useita näistä ankarin sanoin, vaikka ne minusta näyttivät hyviltä ihmisiltä. En voinut ymmärtää, miksi hän heitä niin huonosti kohteli ja koetti välttää heidän ystävyyttään, joka oli mielestäni meitä ylistävää ja kunnioittavaa. Ajattelin, että sitä parempi, mitä enempi on tuttavina hyviä ihmisiä, — ja kaikkihan he olivat hyviä.
"Saadaanpas nähdä, mitenkä järjestämme asiamme", sanoi Sergei minulle vähäistä ennen maalta lähtöämme, "täällä olemme pikku Kroisoja, mutta siellä kerrassaan köyhiä. Sentähden voimme viipyä kaupungissa ainoastaan pääsiäiseen asti emmekä saa etsiä suuria seuroja. Me voisimme siten joutua pulaan. Sinunkaan tähtesi en mielelläni tahtoisi — — —"
"Mitäpä me suurista seuroista!" olin minä vastannut. "Käymme vain teatterissa, oopperassa, sukulaisten luona, ja kuuntelemassa parhainta musiikkia, ja olemme jo ennen pääsiäistä maalla kotona."
Vaan tuskin olimme päässeet Pietariin, kun jo unhotimme suunnituksemme. Olin yht'äkkiä niin uudenuutukaisessa onnen maailmassa, niin paljon iloisuutta ympäröi minua, sellaisia uusia mielisuuntia avautui eteeni, että minä heti tietämättäni ja tahtomattani irtausin entisestä elämästäni, unhotin kaikki entiset suunnitukseni. "Tähän saakka olen nähnyt vain elämän heikkoa heijastusta, itse elämä ei ole alkanut, mutta nyt, nyt on todellinen elämä edessäni! Ja mitähän se minulle vielä suopi?" ajattelin minä.
Levottomuuden ja ikävystymisen tunteet, jotka maalla rasittivat olemustani, katosivat kuin loihtimalla poispyyhäistyinä. Rakkauteni Sergeihin sai rauhallisemman luonteen eikä koskaan pälkähtänytkään päähäni ajatella, rakastaakohan hän nyt minua vähemmän kuin ennen. Ja mitenkäpä olisin voinutkaan epäillä hänen lempeänsä — jokaisen ajatukseni ymmärsi hän heti, käsitti jokaisen tunteeni, täytti kaikki toivomukseni. Hänen tyyni rauhallisuutensa katosi täällä kaupungissa, tahi ei voinut kiihoittaa minua enää. Tämän ohessa tunsin, että paitsi hänen vanhaa rakkauttaan, kiinnitti häntä minuun täällä joku uusi vetovoima. Useasti vieraisilta tultuamme, jonkun uuden tuttavuuden tehtyämme tahi luonamme olleen illanvieton jälkeen, kun olin vavisten pelännyt epäkäytännöllisyyttäni emännän velvollisuuksien täyttämisessä, sanoi Sergei:
"Erinomaisesti tyttöseni! Ei pelkoa, hyvin menee! Hyvä, hyvä!"
Ja minä olin kovasti iloinen.
Pian Pietariin tultuamme kirjoitti Sergei äidilleen kirjeen ja pyytäessään minun siihen lisäämään jonkun rivin itsestäni, ei olisi antanut minun lukea, mitä hän oli kirjoittanut. Senvuoksi sitten juuri tahdoinkin lukea sen ja luin myöskin.
"Ette enää tuntisikaan Maschaa", kirjoitti hän, "enkä minäkään enää tunne häntä. Mistä lieneekään hän saanut tuon lempeän, suloisen ihanan itsenäisen vakavuuden, ystävällisyyden, maailmallisen seurustelutaidon ja miellyttäväisyyden! Kaikki käy häneltä niin yksinkertaisesti, hellästi ja hyväntahtoisesti; kaikessa on hän niin viehättävä. — Jos en jo ennestään häntä niin rakastaisi, rakastuisin nyt häneen sitä enemmän, kun se vain olisi mahdollista."
"Ah, sellainenko olen todellakin", välkähti ajatuksissani luettuani kirjeen. Tuli niin hyvä ja iloisa ollakseni, että tunsin taas entistä enemmän rakastavani Sergeitä. Menestykseni kaikkien tuttaviemme luona oli todellakin minulle odottamatonta. Kaikkialta kuulin kiitospuheita: siellä sanottiin minun miellyttäneen erittäinkin vanhaa setää, ja taas siellä oli vanha täti peräti ihastunut minuun. Setä vakuutti, ettei koko Pietarissa ole minun vertaistani naista, ja täti taas, että voisin tulla seuramaailman ensimäiseksi naiseksi, jos vaan tahtoisin.
Erittäinkin eräs mieheni serkku, ruhtinatar D., suuren maailman nainen, vaikkei enää aivan nuori, rakastui äkkiä minuun, piiritti minut imarruksillaan ja oli saada pääni pyörälle. Kun tämä ruhtinatar-serkku pyysi minua tanssiaisiin ja kysyi siihen mieheltäni suostumusta, kääntyi mieheni minuun päin ja tuskin huomattavasti naurahtaen, kysyi minulta, tahtoisinko minä mennä.
Nyökäytin myöntäen päätäni, vaan samalla tunsin punastuvani.
"Ilmaisee toivomuksensa kuin rikoksentekijä!" sanoi Sergei hyväntahtoisesti hymyillen.
"Niin kuin sinä sanoit, ettemme voisi käydä suuremmissa seurapiireissä, ja ettet sinä tahtoisi — —" vastasin naurussa suin ja pyytävästi häneen katsoen.
"Jos sinä tahdot, niin menemme sinne", sanoi Sergei.
"Niin, mutta ehken on parempi, ettemme sentään menekään."
"Ehkä sinä tahtoisit mielelläsikin, — —?" kysyi Sergei uudestaan.
Minä en vastannut mitään.
"Seurustelu itsessään ei ole mitään suurta pahaa; mutta pahat ovat netoivot ja halut, joita se tuo mukanaan ja joita ei voi tyydyttää.Tietysti on siellä nyt kumminkin käytävä ja me käymmekin", päättiSergei varmalla äänellä.
"Kun sanon suoran toden, en mene mihinkään maailmassa mieluummin, kuin näihin tanssiaisiin", vastasin tähän.
Me olimme tanssiaisissa, ja niiden hauskuus nousi korkeammalle kaikkia toiveitani. Minusta tuntui, että olin näissä tanssiaisissa vielä enemmän, kuin yksissäkään edellisissä, keskustana, jonka ympärillä kaikki liikkui. Yksistään minua varten näytti tuo suuri sali valaistun, minulle vain soittajat soittavan, minua vain ihastuttamaan koko tuo suuri ihmisjoukko kokoutuneen! Kaikki, tukanlaittajasta kamarineitsyeen saakka, tanssijat, ukot, näyttivät salin lävitse kulkiessaan sanovan tai muutoin antavan tietää, että he olivat minuun mieltyneitä.
Yleinen vaikutus, jonka minä näissä tanssiaisissa tein ja josta serkku teki tiliä, oli se, etten ollut toisten naisten lainen, vaan olin tuonut mukanani erityistä maalaista raikkautta, yksinkertaista miellyttäväisyyttä. Tällainen menestys miellytti minua niin, että aivan avomielisesti sanoin miehelleni haluavani tänä vuonna päästä vielä pariin kolmiin tanssiaisiin, jotta tulen kerrassaan ylenkylläiseksi niistä, lisäsin vielä ulkokullatusti.
Mieheni suostui tähän mielellään ja seurasi minua tanssiaisiin ensi aikoina nähtävällä tyytyväisyydellä ja ilolla menestyksestäni. Hän näytti unhottaneen, taikka tahallaanko lie syrjään jättänyt entiset puheensa.
Mutta aikaa myöten alkoi hän nähtävästi ikävystyä ja kyllästyä siihen elämään, jota vietimme. Minä en päässyt tästä oikein selville. Näin kyllä joskus hänen katsovan minuun tarkkaavasti, mutta minä en ymmärtänyt hänen katseensa merkitystä. Minun oli soaissut se mieltymys ja rakkaus, jonka, niinkuin luulin, olin herättänyt niin monen vieraan ihmisen sydämeen minua kohtaan, — soaissut hienon maailman tuoksu, — tuo ilojen, huvitusten ja uutuksien ilmakehä, jota täällä ensikerran sain hengittää. Täällä oli ihan äkkiä kadonnut mieheni siveellinen vaikutus minuun, tuo vaikutus, joka ennen oli minua niin painanut. Minun oli ylen hyvä olla tällaisessa maailmassa, jossa liikuin Sergein vertaisena, vieläpä kohousin hänen yläpuolelleenkin. Täällä voin rakastaa häntä entistä enemmän ja entistä itsenäisemmin, enkä puolestani voinut ymmärtää, miksi hän tyytymätönnä katseli minua tässä suuren maailman elämässä.
Minuun kasvoi uusi ylpeyden ja tyydytyksen tunne nähdessäni, että tanssiaisiin saapuessani kaikkein silmät tähystelivät minua, ja Sergei ikäänkuin olisi hävennyt tunnustaa tällaisen joukon edessä omistusoikeuttaan minuun, sukkelasti minut jättäen kiirehti luotani kadotakseen mustien hännystakkien parveen.
"Odotetaanpas", ajattelin usein itsekseni, kun katseellani etsin salin toisesta päästä Sergein kadoksiin joutunutta, ikävöimistä osoittavaa muotoa, "odotetaanpas kun vain päästään kotiin, niin kylläpähän näet, ketä varten koetan olla täällä kaunis ja loistoisa ja ketä rakastan kaikkien niiden joukosta, jotka minua tänäkin iltana ympäröivät." Uskoin vilpittömästi että menestykseni ilahdutti minua vain siksi, että voin sen lahjoittaa Sergeille.
On ainoastaan yksi seikka, joka saattaisi tässä seuraelämässäni kehittyä minulle vaaralliseksi, ajattelin minä. Mahdollisesti voisi joku niistä, joiden seurustelusta nautin, herättää mieheni mustasukkaisuutta. Mutta mieheni luottamus minuun pysyi niin lujana, hän niin rauhallisena ja välinpitämätönnä kaikesta tästä ja seurapiirini nuoret miehet näyttivät niin vähäpätöisiltä mieheeni verrattuina, että tämäkään, ymmärtääkseni ainoa maailman vaara ei voinut pelästyttää minua.
Näistä seikoista huolimatta tuotti noin monen maailmanmiehen huomaavaisuus minulle mielihyvää, mairitteli itserakkauttani ja pani ajattelemaan, että rakkaudessani mieheeni on jotakin erityisen ansiokasta, sekä muutti käytökseni häntä kohtaan itseluottavammaksi ja jossain määrässä huolimattomaksikin.
"Minäpä näin, että sinä keskustelit hyvin vilkkaasti jostakin N.N:n kanssa", sanoin kerran Sergeille tanssiaisista palatessamme ja kohotin uhkaavasti sormeani, kun mainitsin nimeltään tuon naisen, joka oli Pietarin seurapiireissä huomatuimpia ja jonka kanssa mieheni oli todellakin sinä iltana puhellut.
Sanoin tämän saadakseni hänen iloisemmalle tuulelle, sillä hän oli hyvin ikävystyneen näköinen ja oleli äänetönnä.
"Oh, miksi puhut sillä tavalla? Ja sinä Mascha, sanot tuollaista!" sanoi hän hiljaa ja kuristi kulmiaan, kuin olisi tuntenut ruumiillista tuskaa. "Ei se sovi sinulle eikä minulle; jätä muiden tehtäviksi semmoiset puheet! Sellaiset valheelliset väittelyt voisivat turmella meidän onnekasta suhdettamme ja minä toivon, että puhdas suhteemme vielä palajaisi."
Minua hävetti ja olin vaiti.
"Palajaako se, Mascha? Mitä sinä luulet?" kysyi hän.
"Ei se ole vielä koskaan turmeltunutkaan eikä turmellukaan koskaan", sanoin minä ja olin todellakin sillä kerralla siitä täydellisesti vakuutettuna.
"Suokoon Jumala sen?" vastasi Sergei, "muuten meidän olisi jo aika palata maalle."
Tämä oli ainoa kerta, kun hän puhui minulle tällä tavalla. Aina muulloin näytti minusta, että hänen oli täällä yhtä hyvä olla kuin minunkin, ja minun oli niin iloista ja hauskaa! Jos hän nyt välistä ikävystyisikin, niin olenhan minä taas maalla ollut ikävissäni hänen tähtensä. Koetin tällä lohdutella itseäni ajatuksissani. Jos suhteemme vähän muuttuisikin täällä, niin kyllä taas kaikki muuttuu entiselleen kohta kun asetumme kesäksi yksiksemme Tatjana Semenownan luokse maatilallemme Nikolskiin.
Tällä tavalla aivan huomaamattani meni meiltä talvi käsistämme.Huolimatta entisistä aikomuksistamme mennä livahti pääsiäinenkinPietarissa.
Pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina varustausimme vihdoinkin matkustamaan. Tavaramme oli jo pakattuna ja Sergei tehnyt ostoksensa, hankkinut lahjat, kukkaset ja talouskaluja maalaiselämää varten. Kaikki oli siis valmista, ja mieheni erittäin hellällä ja iloisella tuulella. Silloin odottamatta tulee serkku ja pakoittaa meitä ainakin seuraavaan sunnuntaihin lykkäämään matkaamme, että saisimme vielä olla kreivinna R:n ylhäisissä iltakutsuissa. Serkku sanoi kreivinna R:n tahtovan välttämättä minua niihin, sillä tähän aikaan Pietarissa oleva prinssi M. oli viimeisissä tanssiaisissa sanonut tahtovansa tutustua minuun, ja tulevansa ainoastaan senvuoksi näihin tanssiaisiin, sekä vakuuttanut minun olevan kauniimman naisen koko Venäjänmaassa. Koko kaupunki kokoutuisi niihin, sanalla sanoen, iltamalta puuttuisi keskuksensa, jos en minä sinne tulisi!
Mieheni oli toisessa päässä salia ja puheli siellä jonkun kanssa.
"Tottahan kai tulet sitten, Maria?" kysyi serkku.
"Me matkustamme ylihuomenna maalle", vastasin epäröiden ja vilkasin mieheeni. Katseemme sattuivat yhteen ja minä käännyin heti pois.
"Minä taivutan hänen jäämään", sanoi serkku, "ja sunnuntaina panemme kaikkien päät pyörälle, — eikös niin?"
"Tämä panisi mullin mallin meidän aikomuksemme, ja meillä on jo kaikki valmiina matkalle", — — vastasin minä antaen näin ikäänkuin ensi suostumukseni.
"Olisitte käyneet jo tänä iltana prinssiä tervehtimässä", sanoi mieheni salin toisesta päästä niin hillityllä ja värähtelevällä äänellä, etten ollut ennen koskaan kuullut häneltä semmoista.
"Ei mutta, kuulkaapas vaan, hän on mustasukkainen, varmaankin ensi kerran elämässään", nauroi serkku. "En ensinkään prinssin tähden, vaan kaikkien meidän tähden, Sergei Michailovitsh, koetan saada Marian taipumaan. Ja kuinka kovin kreivinna R:kin pyytää häntä tulemaan!"
"Se riippuu Maschasta", vastasi Sergei kylmästi ja lähti huoneesta.
Näin, että hän oli tavallista kiihottuneemmassa tilassa. Se tuskastutti minua, ja en antanut mitään varmaa vastausta serkulle.
Kohta kun serkku lähti, menin mieheni luokse. Ajatuksiinsa vaipuneena käveli hän edestakaisin huoneessaan. Hän ei nähnyt eikä kuullut minua, kun menin varpaillani sinne.
"Hän kuvittelee armasta kotiansa Nikolskissa", ajattelin minä häneen katsoessani, "näkee aamukahvinsa valoisassa vierashuoneessa, ajattelee peltojansa, työmiehiänsä, iltahetkiä suuressa salissa ja salaisia yöllisiä aterioitamme — — — Ei —" päätin itsekseni samalla, "kaikkia tanssiaisia, kaikkien maailman prinssien imarteluja en vaihtaisi hänen iloiseen levollisuuteensa ja hiljaisiin hyväilyihinsä."
Minä aijoin sanoa hänelle, etten mene kreivinna R:n kutsuihin, kun hän äkkiä kääntyi ja minut nähtyänsä rypisti otsaansa. Samalla hänen lempeän tyyneyden värittämät, ajattelevat kasvonsa muuttuivat. Taas kuvastivat hänen silmäyksensä terävää viisautta ja tahallista rauhallisuutta. Hän ei tahtonut minun näkevän häntä tavallisena yksinkertaisena ihmisenä, hänellä oli oikein tarve seisoa edessäni puolijumala-alustakivellään.
"Mitä nyt, hyvä Mascha?" kysyi hän välinpitämättömän rauhallisesti minuun päin kääntyneenä.
Minä en vastannut. Minua suututti, kun hän edessäni teeskenteli, eikä tahtonut näyttäytyä sellaisena, kuin häntä rakastin.
"Sinä tahtoisit mennä sunnuntai-iltana kreivinna R:n kutsuihin?" sanoi hän kysyvästi.
"Tahtoisin kyllä", vastasin tähän, "mutta se ei ole sinulle mieleen. Ja onhan jo kaikki pakattunakin —" lisäsin.
Koskaan ei hän ollut niin kylmästi katsellut minua, koskaan ei hän ollut niin kylmästi kanssani puhunut.
"Minä en lähde ennen tiistaita, käsken purkamaan tavarat", jatkoi hän. "Sinä voit mennä tanssiaisiin, koska sinulla on siihen halua. Tee siis minulle se ilo, että menet, minä en matkusta — — —"
Niinkuin aina pahalla tuulella ollessaan käveli hän nytkin epätasaisin askelin huoneensa lattiata minuun katsomatta.
"En todellakaan sinua nyt ymmärrä", sanoin hänelle seisoen paikallani ja silmilläni seuraten häntä. "Sinä sanot, että sinä olet aina niin tyyni ja rauhallinen (sitä ei hän tietysti ollut koskaan sanonut), minkätähden sinä nyt puhut niin oudosti minun kanssani? Minä olen valmis sinulle uhraamaan tämän haluni, mutta sinä vaadit minua menemään sinne sellaisella pilkallisuudella, jota sinä et ole koskaan ennen käyttänyt kanssani puhuessasi."
"Ohoh, mitä kuulenkaan, sinä olet valmis tekemäänuhrauksen?" kysyi hän antaen erityisen painon viimeiselle sanalle. "Ja minä, — minä olen myös valmis uhraamaan; — vieläkö pitäisi olla ylevämpää? Se se vasota kilpailua jalomielisyydessä! Se on kai sitä perhe-onnea?"
Ensi kerran kuulin hänen puhuvan noin katkeran pilkallisia sanoja. Mutta hänen pilkallisuutensa ei minua loukannut eikä hänen katkeruutensa kauhistuttanut; ne yllyttivät minua vaan käyttämään samoja aseita. Hänkö puhui nyt noin, joka aina oli pelännyt koru- ja kokkapuheita meidän kesken, hänkö, joka aina oli ollut suora ja vilpitön! Ja minkätähden? — Sentähden, että rehellisesti tahdon uhrata hänen tähtensä huvituksen, jossa en voinut havaita vähääkään pahaa, ja olin sen hänelle suoraan sanonut! Osamme olivat nyt vaihtuneet: hän vältti yksinkertaisen suoria ja vilpittömiä sanoja, ja minä taas niitä etsin ja koetin käyttää.
"Sinä olet kovin muuttunut", sanoin hänelle huoaten. "Mitä minä olen rikkonut sinun mielestäsi? Kreivinna R:n iltakutsu ei voi olla nyt syynä, vaan sinulla on jotakin vanhaa sydämmelläsi minua vastaan. Miksikä et voi olla suora ja vilpitön! Ethän ole ennen suoraa totuutta pelännyt? Sano nyt suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!"
"Mitähän hän nyt voi sanoa?" ajattelin itsekseni tyytyväisenä ja vakuutettuna, etten ainoassakaan kohdassa ollut rikkonut koko talvena häntä vastaan.
Asetuin keskelle huonetta, niin että hänen täytyi kulkea kävellessään aivan ohitseni, ja katsoin häneen. "Hän tulee luokseni, syleilee minua ja kaikki on taas ohitse", ajattelin. Ja tunsin surua rinnassani siitä, etten ennen ollut voinut näyttää hänen olevan väärässä.
Mutta hän jäikin seisomaan toiseen päähän huonetta ja katselemaan sieltä minuun.
"Etkö sinä vieläkään ymmärrä?" sanoi hän
"En."
"No, sitten minun pitää sinulle sanoa. Minulle on inhottavaa, ensimäisen kerran inhottavaa, mitä minä nyt tunnen ja mitä tuntematta en voi olla — —." Hän keskeytti puheensa nähtävästi pelästyneenä oman äänensä raakaa sointua.
"Mitä sinä nyt — — —?" kysyin kyyneleet silmissäni.
"Inhottaa, kun sinä noin tahdot juosta tuon prinssin perästä, vaan senvuoksi että hän pitää sinua kauniina, — ja unohdat miehesi, itsesi, naisellisen arvosi, etkä tahdo ymmärtää, mitä miehesi saa tähtesi tuntea, kun ei itselläsi ole edes arvosi tuntoa. Tulet päinvastoin sanomaan miehellesi, että tahdotuhrata, s.o. sinä sanot, että 'näyttäytyä' hänen Korkeudellensa olisi minulle suuri onni, vaan minäuhraansen onnen mieheni vuoksi."
Mitä pitemmältä hän puhui, sitä enemmän hän kiihtyi. Hänen äänensä kaikui myrkylliseltä, kovalta ja kuolleelta. Koskaan en ollut nähnyt enkä ollut odottanut näkevänikään häntä semmoisena. Veri syöksyi sydämmeeni. Pelkäsin, vaan samalla ansaitsematta kärsityn häpeän ja loukatun itserakkauden tunto kiihoitti minua, ja minä tahdoin kostaa.
"Minä olen kauan odottanut tätä", sanoin vihdoin, "puhu, puhu nyt!"
"En tiedä mitä lienet odottanut", jatkoi hän, "mutta minun on täytynyt odottaa aina pahempaa, kun olen nähnyt sinun joka päivä tuon tuhman joukkion likaisessa seurassa, joutilaisuudessa, loistossa ja komeudessa, ja olen odottanut. — — — Minä olen odottanut juuri sitä, mikä minulle on tänään niin tuskalliselta ja häpeälliseltä tuntunut, ettei vielä ennen koskaan. Tunsin tuskaa ja häpeää sinun tähtesi, kun ystäväsi pisti likaisen kätensä sydämmeeni ja alkoi puhua mustasukkaisuudestani, mustasukkaisuudestani! — ja kehen? Ihmiseen, jota et sinä enkä minä vielä ole nähnytkään! Ja sinä, niinkuin näkyy, et tahdo ymmärtää minua, vaan uhrata minulle. Mutta mitä uhrata? — — Oman häväistyksesi, oman alennuksesi häpeän! — — Sepä vasta uhri!" sanoi hän vielä kerraten.
"Ohoh, tuossa se on nyt miehen mahti!" ajattelin itsekseni, — "loukata ja nöyryyttää naista, joka ei ole pienimpäänkään rikokseen syypää! Siinä se on miehen oikeus, mutta siihen en minä alistu!"
"Elä luulekaan, minä en uhraa sinulle yhtään mitään", puhkesin sanomaan, ja tunsin sieranteni laajenevan ja veren syöksyvän kasvoihini. "Minä menen sunnuntaina kreivinna R:n kutsuihin, menen varmaan!"
"Ja suokoon Jumala sinulle paljon huvia, vaan meidän kesken olkoon kaikki lopussa!" huudahti Sergei voimatta hillitä raivoansa. "Elä enää kiusaa minua! Olinkin narri, kun — — —", alotti hän uudestaan, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja hän koetti nähtävästi hillitä itseänsä sanomasta, mitä hänen kielellänsä jo pyöri.
Minä pelkäsin ja vihasin häntä tällä hetkellä. Mieleni teki sanoa hänelle hyvin paljon ja kostaa hänen loukkauksensa, mutta jos olisin avannut suuni, olisin tyrskähtänyt itkuun ja alentanut itseni hänen edessään. Lähdin ääneti huoneesta.
Tuskin olin lakannut kuulemasta hänen askeleensa, kun jo minun valtasi kauhu. Minua kauhistutti kaikki, mitä oli välillämme tapahtunut. Kauhistutti ajatus, että nyt katkesi ainaiseksi side, joka oli yhdistänyt meidät suloiseen onneemme, ja minun teki mieleni kääntyä takaisin mieheni luo. "Mutta olisikohan hän jo kylliksi rauhoittunut, että hän voisi minua ymmärtää, kun vain vaitiollen ottaisin häntä kädestä ja katsoisin silmiinsä? Käsittäisikö hän jalomielisyyttäni? Mitäs, jos hän pitäisikin tuskani teeskenneltynä kiemailuna? Ehkä hän oikeassa olonsa vakuutuksessa kuuntelisi katumukseni kertomusta ylpeällä rauhallisuudella ja antaisi sitten kaikki anteeksi? — — — Minkätähden, minkätähden hän, jota olen niin rakastanut, loukkasi minua noin kauheasti?" Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni enkä palannutkaan hänen luokseen.
Minä menin omaan huoneeseeni. Istuin siellä kauan yksinäni ja itkin. Kauhistuksella ajattelin jokaista sanaa, jonka olimme keskenämme puhuneet, vaihdoin jokaisen niistä ystävälliseen, lempeään sanaan, ja taas kauhistuksella ja loukatuilla tunteilla ajattelin, mitä oli tapahtunut.
Kun menin illalla teelle ja herra S:n läsnäollessa, joka oli meillä vieraisilla, tapasin mieheni, tunsin, että tänä päivänä oli auennut välillemme kokonainen kuilu.
S. kysyi minulta, koska aijomme matkustaa. Minä en osannut vastata.
"Matkustamme tiistaina", vastasi mieheni, "me olemme vielä kreivinnaR:n iltakutsuissa. Menethän sinä niihin?" kysyi hän minuun kääntyen.
Minä säikähdin mieheni luonnollista äänen sointua ja katsoin häneen arasti. Hän katsoi suoraan minuun; katseessa oli uhkaa ja pilkkaa; ääni sointui kylmältä ja leikkaavalta.
"Menen", vastasin hänelle.
Kun iltasella jäimme kahden kesken, tuli hän luokseni ja ojensi minulle kätensä.
"Ole hyvä ja unhota, mitä sinulle puhuin!" sanoi hän.
Tartuin hänen käteensä, hermostunut nauru värähdytteli huuliani ja kyyneleet olivat herahtamaisillaan silmistäni, mutta mieheni vetäsi taas kätensä pois, aivan kuin olisi pelännyt tuntehikasta kohtausta, ja istui jotenkin etäälle minusta.
"Olisiko mahdollista, että hän vieläkin uskoo olevansa oikeassa?" ajattelin minä, ja peräytykseni, etten menisikään iltakutsuihin, jäi kun jäikin sanomatta.
"Pitää kirjoittaa äidille, että olemme lykänneet matkamme tuonnemmaksi, tai muutoin tulee hän rauhattomaksi", sanoi hän.
"Ja koska olet ajatellut matkustaa?" kysyin nyt.
"Tiistaina, kun kemut ovat ohitse", vastasi hän.
"Minä toivon, ettet suinkaan minun tähteni matkaa lykkää", sanoin katsoen häntä silmiin, mutta hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä minulle. Ne olivat kuin jostain salaperäisestä voimasta sulkeutuneet minulta, ja hänen kasvonsa muuttuneet yht'äkkiä vanhoiksi ja epämiellyttäviksi.
* * * * *
Olimme iltakutsuissa. Välillämme vallitsi näennäisesti taas hyvä ja sydämmellinen suhde, mutta pohjiltaan oli se aivan toisellainen kuin ennen.
Iltamassa istuin naisten keskellä, kun prinssi tuli luokseni, ja minun täytyi nousta voidakseni puhua hänen kanssaan. Noustessani etsin silmilläni tahtomattakin miestäni ja näin, että hän oli salin toisessa päässä, katsahti minuun ja kääntyi poispäin. Minun valtasi äkkiä sellainen tuska ja pelko, että hämmästyneenä siinä prinssin silmäin edessä lävähdin punaiseksi, ja punastus levisi alas kaulaan asti. Minun täytyi jäädä seisoalleni kuullakseni, mitä prinssi minulle puhui tarkastellessaan katseellansa minua kiireestä kantapäähän.
Keskustelumme ei kestänyt kauan, sillä lähelläni ei ollut istuinta prinssille, ja hän varmaankin huomasi että minun oli hyvin vaikeaa hänen seurassaan.
Puhuimme viimeisistä tanssijaisista, paikasta, missä tulisin kesäni viettämään, j.n.e.
Lähtiessään luotani mainitsi hän haluavansa tulla tuntemaan mieheni ja näinkin heidän kohtaavan toisensa toisessa päässä salia ja puhelevan keskenään. Prinssi puhui varmaankin jotain minusta, koska hän puheensa kesken hymyillen katsoi sille puolelle, jossa minä istuin.
Mieheni punastui äkkiä, kumarsi syvään ja jätti prinssin. Minä myöskin punastuin, — minua alkoi hävettää, kun ajattelin, mitä prinssin täytyy minusta ja erittäinkin miehestäni ajatella. Minusta tuntui, että kaikki olivat voineet havaita tuhman punastumiseni, kun prinssin kanssa puhelin, ja taas nähneet mieheni omituisen käytöksen prinssiä kohtaan Jumala tietää, mitä tästä päätellään; kunhan eivät vain jo tietäisi riitelemisestämmekin.
Serkku saattoi minua kotiin. Tiellä puhelimme miehestäni enkä malttanut olla hänelle kertomatta, mitä tämän onnettoman illan takia oli välillämme tapahtunut. Hän lohdutteli minua selittäen, ettei se mitään merkillistä ole koko tapaus, olihan vain noita tavallisia pikku kähähdyksiä, joista ei seuraa sen enempää. Samalla hän, puhuessaan mieheni luonteesta, toi omalta näkökannaltaan esiin, että se on suljettu ja ylpeä. Minä olin hänen kanssaan yhtä mieltä, ja tunsin voivani nyt entistä rauhallisemmin ja paremmin häntä arvostella.
Mutta jäätyäni mieheni kanssa kahden, näytti äskeinen arvosteluni hänestä rikokselta, joka painosti tuntoani. Tunsin kuilun suurenevan ja laajenevan välillämme ja erottavan meidät yhä kauemmaksi toisistamme.
Tästä päivästä alkain muuttui elämämme ja keskinäinen suhteemme kokonaan toisenlaiseksi. Meidän ei ollut enää niin hyvä olla kahden kesken, kuin ennen. Oli kysymyksiä joita me vältimme, ja kolmannen henkilön läsnäollessa oli meidän ylipäätään helpompi puhua kuin kahden, silmityksin. Niin pian kuin vain keskustelu johtui maalaiselämään tai tanssijaisiin, tuntui kohta kuin olisi jotain tullut silmiimme, ja meidän oli vastenmielistä katsoa toisiimme. Näytimme kumpikin tuntevan, millä kohdalla oli tuo meitä erottava kuilu, ja pelkäävän sitä lähestyä.
Olin vakuutettu, että Sergei oli ylpeä ja pikanen, ja että minun täytyisi käyttäytyä niin varoen, etten muka vain satuttaisi näitä hänen heikkouksiansa. Hän oli taas aivan varma siitä, etten voisi elää suuresta maailmasta erotettuna, ettei maalaiselämä ollut minua varten ja että hänen täytyisi mukautua tähän onnettomaan taipumukseen. Vältimme kumpikin suoraa keskustelua näistä seikoista, ja kumpikin tuomitsimme valheellisesti toinen toistamme. Emme enää koettaneetkaan pysyä toisillemme maailman täydellisimpinä ihmisinä, vaan teimme vertailuja toisistamme ja salaisesti tuomitsimmekin toisiamme.
Maalle matkustamisemme edellä tulin minä kipeäksi. Senvuoksi emme matkustaneet, vaan muutimme erääseen huvilaan, josta Sergei lähti yksinään äitinsä luona käymään. Kun hän lähti, olin jo kylläksi virkistynyt voidakseni häntä seurata, mutta hän sai minut puhutelluksi jäämään, peläten muka terveyttäni. Minä puolestani tunsin hyvin, ettei hän ollut peloissaan terveydestäni, vaan hän pelkäsi, ettemme enää yhtä hyvin viihtyisi maalla. En kovin vaatinutkaan päästä hänen mukaansa, ja jäin huvilaan.
Kun hän oli poissa, oli oloni hyvin ikävää ja yksinäistä. Mutta kun hän tuli takaisin, näin minä, ettei hän minua elähdyttänytkään enää niinkuin ennen. Entinen suhteemme, — jolloin jokainen ajatus, jokainen tunne, jota en hänelle ilmoittanut, minua rikoksena painosti, jolloin jokainen hänen työnsä, jokainen hänen sanansa näytti minusta täydellisyyden kuvalta ja jolloin vähäpätöisimmästäkin syystä voimme riemusta nauraa katsoessamme silmästä silmään —, tuo suhde oli niin kokonaan ja huomaamattamme toiseksi muuttunut, että emme voineet käsittääkään, kuinka se oli käynyt.
Kummallakin meistä oli omat ja omituiset pyrintömme ja mielihalumme, joita emme edes koettaneetkaan saada yhteisiksi. Meitä ei enää vaivannutkaan se, että kumpikin eleli erityisessä, toisillemme vieraassa maailmassa. Me totuimme tähän, ja vuoden kuluttua saatoimme jo aivan hämmentymättä katsoa toisiamme silmiin.
Kadonneet olivat hänen ilonpuuskauksensa ja hänen lapsimaisuutensa; kadonnut oli hänen anteeksiantava välinpitämättömyytensä, mikä minua oli ennen suututtanut; ei näkynyt enää sitä syvällistä katsetta, joka oli ennen usein hämmentänyt ja samalla ihastuttanut minua, ei ollut meillä enää yhteisiä rukouksia, yhteisiä taidenautintoja, jopa harvoin näimmekin toisiamme, sillä hän oli alituiseen matkalla; ei häntä enää huolestuttanut eikä pelottanut minun jäämiseni yksin, ja minä liikuinkin edelleen siinä seurapiirissä, jossa en häntä tarvinnut.
Kohtauksia ja riitoja ei meillä enää ollut. Minä koetin miellyttää häntä, ja hän täytti kaikki mielitekoni ja toivomukseni. Kaikki näytti siltä, kuin yhä vielä rakastaisimme toisiamme.
Kun jäimme kahdenkesken, mikä muutoin tapahtui hyvin harvoin, en tuntenut hänen seurassaan iloa, en liikutusta, en hämmennystä, olinhan vain kuin itsekseni ja yksin. Tiesin kyllä aivan hyvästi, että hän, joka oli minun lähelläni, — ei ollut mikään uusi, tuntematon ihminen, vaan hyvä mies, kokonaan minun mieheni, jonka tunsin kuin itseni. Olin varmasti vakuutettuna, että tiesin edeltäpäin kaikki, mitä hän tekisi, mitä hän sanoisi ja millaisilla silmillä hän mitäkin katselisi. Ja jos hän ei tehnyt tahi ilmaissut näkökantaansa juuri sen otaksumiseni mukaan, niin uskoin, että hän erehtyi. Oikeastaan en odottanutkaan häneltä mitään. Sanalla sanoen hän oli mieheni eikä mitään muuta.
Minusta näytti, että näin täytyi olla, että toisella tavalla ei voisi välimme ollakaan ja että koskaan ei ole ollutkaan toisellaisia suhteita.
Kun mieheni lähti matkalle, niin erittäinkin ensimäisinä aikoina tuntui oloni kovin yksinäiseltä ja pelottavalta. Kun hän oli kaukana, tunsin voimakkaammin, mistä merkityksestä oli hänen suojeluksensa minulle. Kun hän tuli kotiin, kiidin ilosta hänelle kaulaan, vaan parin tunnin kuluttua olin jo täydellisesti unhottanut taas tuon iloni enkä tiennyt enää, mitä puhua hänen kanssansa.
Ainoastaan hiljaisen ja järkevän hellyyden hetkinä, joita meillä vielä oli, tuntui minusta kuin olisi ollut poissa se, mikä muutoin surullisella kaiholla oli sydämmeni täyttänyt, ja samaa olin näkevinäni Sergeinkin silmistä. Tunsin olevan hellyydellämme rajat, joiden taakse Sergei ei tahtonut mennä, ja minä en voinut. Välistä suretti tämä minua, mutta koskaan ei ollut minulla aikaa ajatella, miten oikein oli laita. Koetin hukuttaa suruani kaikenlaisiin huvituksiin, joita en oikeastaan koskaan hakenut, mutta jotka aina minulle itsestään tarjoutuivat. Suuren maailman elämä, joka aluksi oli soaissut minua loistollaan ja itserakkauttani imarrellut, valtasi minut pian kokonaan, tuli välttämättömyydeksi, kytki minut kahleisiinsa ja täytti sielussani vihdoin sen paikan, missä ennen olin elänyt hiljaista tunne-elämääni. En jäänyt koskaan yksikseni, sillä pelkäsin vaipuvani miettimään tilaani. Kaikki aikani varhaisimmasta aamusta iltaan myöhään olin puuhassa enkä suinkaan omissa asioissani, en edes silloin kuin olin kotona. Otin vastaan kävijöitä; en tuntenut siitä huvia enkä ikävää. Pitäähän sen niin olla, ajattelin minä.
Tällä tavalla kului kolme vuotta, ja näiden vuosien aikana ei suhteemme vähintäkään muuttunut, ikäänkuin ei olisi ollut sillä voimaa parantua tai pilaantua.
Näiden kolmen vuoden aikana tapahtui kaksi tärkeää tapausta, joista kumpikaan ei voinut vaikuttaa muutosta elämääni. Ensimäinen lapseni, poikanen, syntyi ja Tatjana Semenowna kuoli.
Ensi aikoina valtasi minut äidin tunne-elämä sellaisella voimalla, että luulin jo tuosta odottamattomasta tapauksesta minulle uuden elämän koittavan. Mutta kahden kuukauden kuluttua, alettuani kulkea ulkona kodista, heikkeni heikkenemistään tuo tunne-elämä, kunnes sekin muuttui tottumukseksi ja kylmäksi velvollisuuden täyttämiseksi.
Mieheni sitävastoin muuttui tämän ensimäisen lapsemme syntymisestä entiselleen, lempeäksi, rauhalliseksi ja kotirakkaaksi, osoittaen nyt entistä hellyyttänsä ja iloisuuttansa poikastamme kohtaan.
Useasti, kun tanssiaispuvussani menin lastenkamariin sanomaan pienoiselle hyvästiäni, tapasin siellä mieheni, ja havaitsin hänen katsovan moittivalla ankaruudella ja läpitunkevasti minuun, ja tämä kävi tunnolleni. Minä säikähdin välinpitämättömyyttäni omasta lapsestani ja ajattelin itsekseni: olenkohan huonompi muita vaimoja?
"Mutta mitäpä tehdä?" ajattelin samalla, "minä rakastan pienoistani, mutta enhän voi istua hänen vieressään päiväkausia. Minun tulisi vaan ikävä, ja kometiiaa en tahdo mistään hinnasta näytellä."
Äitinsä kuolema vaivutti mieheni suureen suruun. Hän sanoi sen jälkeen olevan kovin raskasta asua Nikolskissa. Vaikka kävikin huolekseni mieheni suru ja tunsin häntä sääliväni, viihdyin kuitenkin nyt entistä mieluummin ja rauhallisempana maalla.
Suurimman osan näistä kolmesta vuodesta vietimme kaupungissa, — ainoastaan kerran olin kaksi kuukautta ollut maalla —, ja kolmantena vuotena matkustimme ulkomaille.
Seuraavan kesän vietimme kylpylaitoksessa.
Tähän aikaan täytin yksikolmatta. Luuloni mukaan oli taloudellinen tilamme varsin hyvä. Perhe-elämältämme en odottanut mitään enempää, kuin se jo oli minulle suonut. Kaikki, jotka tunsin, näyttivät mielestäni rakastavan minua. Terveyteni oli erinomainen, vaatteukseni parhaimpia, mitä kylpylaitoksessa nähtiin. Tiesin, että olin kaunis. Säät olivat hyviä, tunsin ympärilläni kauneuden ja hienouden ilmapiiriä, lyhyesti, minä olin parhaimmalla tuulella. En ollut iloinen sillä tavalla, kuin ollessani Nikolskissa, kun tunsin, että olin onnellinen itsestäni, onnellinen sentähden, että ansaitsin tuota onnea, ja että onneni, niin suuri kuin se olikin, kuitenkin voisi tulla vielä suuremmaksi, ja kun kaikki minussa janosi yhä suurempaa onnea.
Silloin oli toista, mutta hyvä oli minun tänäkin kesänä. En halunnut mitään, en toivonut mitään, en pelännyt mitään; elämäni, kuten näytti, oli täydellinen, ja omatuntoni rauhallinen.
Kylpyvieraissa ei ollut ainuttakaan nuorta miestä, joka olisi missään suhteessa minua muita enemmän miellyttänyt. En havainnut mitään etuisuuksia edes vanhassa ruhtinas K:ssakaan, lähettiläässämme, joka vähän mielisteli minua. Toinen oli liian nuori, toinen liian vanha; toinen valkoverinen englantilainen, toinen piikkiparta ranskalainen; kaikki he olivat minulle ihan yhdentekeviä, vaan kuitenkin kaikki välttämättömiä. Mitättömine mielistelyineen he kumminkin kaikki kuuluivat siihen hienoon huvitusten ilmapiiriin, joka minua ympäröi.
Ainoastaan yksi koko joukosta, italialainen markiisi, veti huomiotani puoleensa rohkeudellansa, millä hän ilmaisi ihastuksensa minuun. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän voi minua tavata, tanssitti minua, teki ratsastusmatkoja kanssani j.n.e. ja sanoi minulle suoraan että olen kaunis. Joitakuita kertoja näin ikkunasta hänen käyskentelevän asuntomme edustalla. Hänen silmäinsä epämiellyttävästä kiillosta palava katse sai minut punastumaan ja kääntymään hänestä poispäin.
Hän oli nuori, kaunis ja käytökseltään hieno. Hänen otsansa muoto ja hymyilynsä muistutti miestäni, vaikka hän olikin paljoa kauniimpi kuin mieheni. Tämä yhtäläisyys vaikutti minuun tuntuvasti, vaikka hänessä ylipäänsä ja erittäinkin suun seuduissa, katseessa, pitkässä leuvassa oli mieheni aatteellisen rauhallisuuden ja hyvyyden ilmauksen sijassa jotakin karkeaa, eläimellistä.
Luulin silloin, että hän rakastaisi minua kiihkeästi, ja ajattelin häntä joskus ylpeällä säälillä. Joskus tahdoin häntä rauhoittaa puolittain ystävällisellä ja luottavaisella puhetavalla, mutta hän oli kylmä näille yrityksilleni ja jatkoi vain kiusaamistani epämiellyttävillä lempensä ilmaisuilla, jotka olivat joka hetki vaarassa ratketa rajainsa ylitse, puhjeta suoriksi sanoiksi. Vaikka en sitä tunnustanut, pelkäsin tätä miestä ja ajattelin vasten tahtoanikin häntä usein.
Mieheni oli markiisiin ystävällisessä suhteessa, vieläpä enemmän, kuin muiden tuttaviemme kanssa, joille hän esiytyi vain vaimonsa miehenä ja muuten säilytti kylmähkön ylevyytensä.
Kylpykauden lopussa sairastuin enkä kyennyt kahteen viikkoon lähtemään huoneestani. Kun ensi kerran terveeksi tultuani lähdin ulkosalle, menin musiikki-iltamaan. Minä tiesin, että sairaana ollessani oli saapunut kylpylaitokseen kauan jo odotettu ja kauneudestansa tunnettu lady S.
Ympärilleni kokoutui joukko, joka otti iloisuudella minua vastaan, mutta vielä suuremman joukon näin kokoutuneen äsken tulleen leijonattaren ympärille. Kaikki minunkin luonani olijat puhuivat vain hänestä ja hänen kauneudestaan. Minulle osoitettiin häntä, ja epäilemättä oli hän viehättävä, mutta minuun vaikutti vastenmielisesti hänen kasvoistansa kuvastuva pöyhkeä itsetietoisuus, ja sanoin sen suoraan.
Sinä päivänä tuntui minusta ikävältä kaikki, mikä ennen oli ollut iloista.
Seuraavana päivänä pani lady toimeen retken linnaan. Minä kieltäysin siitä. Ei juuri ketään liittynyt minuun. Kaikki muuttui nyt silmissäni. Kaikki näytti tuhmalta ja ikävältä, olisin voinut itkeä, lopettaa äkkipäätä kylpyni ja palata kotimaahani. Sieluuni oli sijansa saanut jonkinlainen pahan tunne, vaan en tahtonut vielä itsellenikään sitä tunnustaa. Sanoin olevani huonosti voipa ja pysyttelin poissa suuresta seurapiiristä. Ainoastaan aamuisin silloin tällöin menin yksinäni lähteelle juomaan vettä tahi kävelemään venäläisen ystävättäreni L.M. kanssa kylpypaikan ympäristöihin.
Mieheni ei ollut näihin aikoihin luonani. Hän matkusti Heidelbergiin muutamiksi ajoiksi ja odotti siellä kylpykauteni päättymistä, päästäksemme sitten palaamaan Venäjälle. Sieltä kävi hän vain silloin tällöin luonani.
Erään kerran kokosi lady koko seurueen mukaansa huvikävelylle ja L.M. ja minä menimme päivällisten jälkeen läheiseen linnaan. Annoimme vaunujemme kulkea hitaasti kivitettyä tietä satavuotisten kastanjien keskellä ja katselimme niiden välitse kylpypaikan ihanaa ympäristöä laskevan ilta-auringon valossa. Puhelimme keskenämme vakavasti, jota ei ollut koskaan ennen tapahtunut kylpypaikassa ollessamme. L.M:n olin jo pitemmän aikaa tuntenut, vaan ensi kerran havaitsin hänen nyt hyväksi ja järkeväksi naiseksi, jonka kanssa on mahdollista puhua kaikesta ja mieluista olla ystävän suhteessa. Puhuimme perheistämme, lapsistamme ja täkäläisen elämän tyhjyydestä. Ikävöimme kotimaahamme, maalaiselämäämme, ja surullisen hellä tunnelma värähdytteli sydämmiämme.
Näiden vakavain tunteittemme vallassa saavuimme linnaan. Sen muurien suojassa oli varjoisaa ja raikasta. Ylhäällä raunioilla leikkivät vielä auringon säteet, Hiljaisinkin askele ja matalinkin ääni kaikui muureista ja holveista. Portista näimme ikäänkuin kehyksissään hurmaavan vaikka meille venäläisille vähän kylmän baadenilaisen maiseman.
Istuimme levähtämään ja katselimme ääneti laskevaa aurinkoa. Kuului läheltämme selvästi puhetta ja olin kuulevinani nimenikin lausuttavan. Aloin kuunnella tarkemmin, ja tahtomattani erotin puhujan jokaisen sanan. Ääni oli minulle tuttu, markiisi D. puhui ranskalaisen ystävänsä kanssa, jonka myös tunsin. He puhuivat minusta ja lady S:stä. Ranskalainen vertaili minua ja häntä ja selvitteli meidän kummankin kauneutta. Hänen sanansa eivät sisältäneet vähintäkään loukkausta, mutta kaikki vereni ryntäsi sittenkin sydämmeeni kuullessani hänen arvostelunsa. Yksityiskohtiin saakka hän esitteli, mikä oli kaunista minussa ja mikä lady S:ssä. Minulla on jo lapsi, lady S. on vasta yhdeksäntoista; minun hipiäni on hienompi, lady S:n vartalo kokonaisuudessaan sirompi; lady S. on ylhäinen daami, jota vastoin "Teidän kaunottarenne" — sanoi hän — "on noita vähäpätöisiä venäläisiä ruhtinattaria, joita alituiseen tapaa täällä kylpypaikoissa". Hän päätti puheensa huomauttaen, että tekisin viisaasti, jos en antautuisi lady S:n kanssa kilpailuun, sillä silloin voisin pian olla Baadenissa yleisen huomion suhteen kuollut olento.
"Minua hän säälittää — —".
"Niin, kenties hän saisikin lohdutuksensa teissä", lisäsi ranskalainen, naurahtaen iloisen kylmästi.
"Jos hän matkustaa, menen minä perässä!" lausui toinen puhuja itaalialaisella äänenpainolla.
"Onnellinen ihminen, joka vielä voitte rakastaa!" nauroi ranskalainen,
"Rakastaa!" kertoi ääni ja vaikeni hetkeksi, — "En voi olla rakastamatta, — rakkaudetta ei ole elämää. Tehdä romaani omasta elämästään on ainoa, mikä on kaunista. Ja minun romaanini ei jää puolitiehen, minä teen sen täydelliseksi, johdan loppuun saakka!"
"Onneksi olkoon, hyvä ystävä!" päätti ranskalainen. Enempää emme voineet kuulla, sillä puhujat kiersivät erään kulmauksen taitse ja pian kuulimme heidän askeleensa toiselta suunnalta. He laskeusivat portaita alas, tulivat muutaman minuutin kuluttua sivuovesta sisälle ja näyttivät kovasti hämmästyneiltä, kun meidät näkivät.
Minä punastuin, kun markiisi D. tuli luokseni, ja alkoi tuntua oikein kauhealta, kun hän linnasta lähtiessämme tarjosi minulle käsivartensa. En voinut kieltäytyä. Lähdimme kävelemään vaunuillemme päin L.M:n perästä, sillä hän asteli markiisin ystävän kanssa, hekin rinnatusten edellämme. Olin loukkautuneena siitä mitä ranskalainen oli minusta sanonut, vaikka sydämmessäni tunnustin, että hän oli sanonut vain samaa, mitä itsekin tunsin. Markiisin sanat taas kiihdyttivät ja ihmetyttivät minua raakuutensa vuoksi. Minua kiusoitti ajatella, että olin kuullut hänen puheensa, eikä hän kuitenkaan hävennyt vähääkään edessäni. Oli vastenmielistä olla hänen lähellänsä. Häneen katsomatta, hänelle vastaamatta ja koettaen kättäni pitää niin, etten kuulisikaan hänen puheluansa, kiirehdin L.M:n ja ranskalaisen perästä.
Markiisi puhui minulle kauniista näköalasta, odottamattomasta onnesta, kun sai tavata minua täällä, ja muusta sellaisesta, vaan minä en kuunnellut häntä. Tällä hetkellä kiintyivät ajatukseni mieheeni, poikaani, Venäjään. Tunsin häpeää ja katumista; olisin tahtonut päästä niin kiireesti kuin mahdollista yksinäiseen asuntooni, kylpypaikan hotelliin, jotta olisin siellä saanut häiritsemättä ajatella kaikkea, mikä nyt täytti sieluni. Mutta L.M. käveli hitaasti, vaunuille oli vielä matkaa ja saattajani näytti ehdoin tahdoin hidastuttavan käyntiämme, ikäänkuin tahallisesti minua pidättääkseen.
"Eihän se ole mahdollista!" ajattelin ja päätin käydä kiivaammasti. Mutta hän pidätti minua todellakin ja painoi käsivarttani itseänsä vastaan. L.M. katosi edeltämme tien mutkan taakse ja me olimme aivan kahden. Minua alkoi pelottaa.
"Suokaa anteeksi!" sanoin kylmästi ja koetin vetää kättäni vapaaksi, mutta hiansuu-pitsini sotkeutui hänen nappiinsa kiinni.
Markiisi kumartui puoleeni ja alkoi päästää pitsiä irti. Hänen hansikkaattomat sormensa koskettivat kättäni. Minun läpitseni valahti jääviilteenä tunne, jota en ennen koskaan ollut kokenut, — joka ei ollut kauhistusta eikä iloa. Katsoin häneen, antaakseni silmäykseni kylmyyden hänelle todistaa, kuinka häntä nyt inhosin ja ylenkatsoin. Mutta katseestani kuvastuikin kokonaan toista kiihtymistä ja hämmästystä. Hänen hehkuvat kosteat silmänsä tähystivät aivan kasvoini edessä minuun, heitellen intohimoisia silmäyksiä kaulalleni, rinnoilleni. Molemmin käsin tarttui hän käteeni. Hänen avoimet huulensa lausuivat jotakin, puhuivat, että hän rakasti minua, että minä olin hänelle kaikki kaikessa, ja nämä huulet lähestyivät, käsi puristi tulisemmin ja poltti minua. — — Tunsin kuin olisi tulta virrannut suonissani, silmissäni himmeni, minä vapisin, ja sanat, joilla tahdoin häntä luotani sysätä, kuivuivat kurkkuuni.
Yhtäkkiä tunsin suutelon poskellani. Vavisten ja valahtaen koko olennoltani jääkylmäksi seisahduin ja katsoin häneen. Voimatta puhua, voimatta liikahtaa odotin kauhistuneena jotakin, jota samalla tunsin haluavani.
Tämä kaikki kesti silmänräpäyksen. Mutta tämä silmänräpäys oli kauhistava! Näin hänen edessäni aivan selvästi tällä hetkellä. Nyt ymmärsin ja käsitin hänen kasvojensa ilmeet: Olkihatun alta näkyvä alapuoli otsaa, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä mieheni otsan kanssa, tuo kaunis, suora nenä, avoimet sieramet, nuo pitkät, päistään kiherretyt viikset, pienet poskiparrat, sileät poskien alapuolet ja ruskehtunut kaula — — minä vihasin, minä pelkäsin häntä, — mutta samalla hetkellä herätti tuon vihatun ja oudon miehen kiihkeys ja intohimoisuus minun sielussani voimakasta vastakaikua.
Minut valtasi voittamaton halu antautua tuon kauniin suun suudeltavaksi, noiden valkosten sirosuonisten ja sormuksilla koristeltuin käsien syleiltäviksi. Päätäni huimasi tuon kielletyn nautinnon suloisuus, joka oli nyt äkkipäätä avannut houkuttelevan pohjattoman kuilunsa eteeni. Olin hyppäämäisilläni — — —
"Olen jo niin onneton", välähti ajatuksissani "vieläkö saisin enemmän onnettomuutta kantaakseni?"
Hän kietoi toisen kätensä ympärilleni ja kumartui kasvoihini päin.
"Vieläkö, vieläkö todellakin tulisi enemmän syntiä ja häpeää pääni päälle?"
"Minä rakastan teitä"; kuiskasi hän äänellä, joka muistutti aivan mieheni ääntä. Samassa olin näkevinäni edessäni mieheni ja lapseni, kaukaisina, entisinä olentoina, joiden kanssa ei ollut enää minulla mitään tekemistä. Juuri tuolla hetkellä kuului tien mutkassa L.M:n ääni, joka huusi minua.
Minä toinnuin järkeeni, tempasin käteni irti häneen katsomatta ja melkein juosten kiidin L.M:n luokse. Me menimme vaunuille, nousimme niihin, ja sitten vasta vilkasin markiisiin.
Hän otti hatun päästään, sanoi jotakin, ja hymyili. Hänellä ei ollut aavistustakaan sanomattomasta vastenmielisyyydestä, jota tällä hetkellä tunsin häntä kohtaan.
Elämäni näytti minusta kovin onnettomalta, tulevaisuus epätoivoiselta, menneisyys synkältä! L.M. puhui minulle, mutten ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan. Minä tunsin sydämmessäni, että hän varmaan säälistä puhuu kanssani, peitelläkseen ylenkatsettaan, jonka nyt olin herättänyt hänessä. Jokaisesta hänen sanastaan kuulin ja jokaisesta silmäyksestään näin tuota ylenkatsetta ja loukkaavaa sääliä.
Suutelo poltti häpeän merkkinä poskeani ja ajatukseni miehestäni ja lapsestani kasvoivat hirveän voimakkaiksi.
Päästyäni kotini yksinäisyyteen toivoin voivani miettiä tyynesti tilaani ja tapahtumia, mutta yksinäisyys olikin minulle kauhistava. En juonut teetä, jota oli minulle valmistettu. Olin kuin kuumeessa. Tietämättäni, minkätähden, täytyi minun päästä heti mieheni luo Heidelbergiin, lähteä jo samana iltana — — —.
Kun istuin palvelustyttöni kanssa tyhjässä vaunussa, kun juna alkoi liikkua ja raikas ilma löyhytellä ikkunasta kasvoilleni hengitettäväkseni, aloin minä virkistyä ja samalla selvemmin ajatella menneisyyttäni ja tulevaisuuttani. Koko avioelämäni siitä saakka, kun maalaiselämästämme muutimme Pietariin, valkeni minulle uudessa valossa ja alkoi soimauksena painaa tuntoani. Ensimäisen kerran muistin elävästi ensimäiset aikamme maalla ja suunnittelumme; ensimäisen kerran pälkähti päähäni kysymys: mitä iloa olinkaan koko tällä ajalla miehelleni tuottanut? Tunsin itseni syylliseksi häntä kohtaan.
"Mutta miksikä ei hän ole minua pidättänyt, miksi on hän teeskennellyt edessäni, miksikä välttänyt jokaista selvitystä, miksi vielä loukannut minua?" lenteli kysymyksinä aivoissani. "Miksikä ei ole hän tehnyt rakkautensa voimaa minulle pakottavaksi voimaksi — vai eikö hän ole rakastanutkaan minua?" Mutta olipa kuinka tahansa, olkoon hän syyllinen tai ei, vieraan miehen suudelma oli minun poskellani, ja se tuntui vieläkin polttavan.
Mitä enemmän Heidelbergia lähestyimme, sitä selvempänä näin mieheni ja sitä tuskallisempana ahdisti tapaamisen hetki. "Kaikki, aivan kaikki sanon hänelle, sanon katumuksen kyynelin, ja hän antaa minulle anteeksi", ajattelin vaunussa istuissani. Mutta en tietänyt itsekään, mitä olikaan tuo "kaikki", jonka hänelle tahdoin sanoa, enkä itsekään uskonut, että hän minulle anteeksi antaa.
Tuskin olin päässyt mieheni huoneeseen ja nähnyt hänen rauhalliset, vaikka vähän kummastuneet kasvonsa, kun jo tunsin, ettei minulla ollutkaan hänelle mitään sanottavaa, mitään tunnustettavaa, tai mitään anteeksi pyydettävää. Sanomaton tuska ja katumus jäi painostamaan sieluani. "Mitä sinä nyt ajattelet?" sanoi hän. "Huomennahan minä aijoin tulla luoksesi." Mutta nähtyänsä lähempää kasvoni näytti hän säikähtyvän ja lisäsi: "Mikä sinulla on, mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään", vastasin, tuskin voiden kyyneliäni pidättää. "Olen jättänyt kylpylaitoksen. Mennään Venäjälle, mennään kotiin, lähdetään huomenna jo."
Mieheni oli vaiti jokseenkin kauan ja katseli minua tarkkaavasti.
"No niin, kerrohan, mitä sinulle on tapahtunut", sanoi hän vihdoin.
Punastuin tahtomattani ja loin silmäni lattiaan. Mieheni silmistä loisti pelästyksen ja suuttumuksen ilme. Säikähtyneenä mietin, mitä hän mahtaisi nyt ajatella, ja teeskentelyllä, jommoista en olisi itsekään itseltäni odottanut, aloin selvitellä:
"Ei minulle ole mitään tapahtunut, surullisen ikävältä vain alkoi tuntua yksinolo, ja olen ajatellut paljon elämäämme ja sinua. Jo kauan olen rikkonut sinua vastaan! Miksi olet matkustellut kanssani sinne, johon sinulla ei ole ollut omaa halua. Kauan, kauan olen rikkonut sinua vastaan", kerroin uudestaan, ja taas vesi herahti silmiini. "Mennään takaisin kotiin, maalle ja ainaiseksi."
"Säästähän, rakas ystäväni, minua noista tunteiden purkauksista", sanoi mieheni kylmästi. "On erittäin kauniisti että haluat palata maalle, koska rahammekin alkavat loppua, mutta ainaiseksi, — se on kuvittelua vain. Olen varma, ettet pitkiäkään aikoja viihdy maalla. Mutta parasta on juoda nyt teetä", päätti hän puheensa ja seisahtui palvelijaa soittamaan.
Koetin kuvitella, mitä mieheni voisi nyt minusta ajatella. Loukkauduin noista pelottavista ajatuksista, joita luulin hänen päässänsä nyt kiertelevän, nähdessäni hänen katseensa epäilevänä ja häpeävänä tarkastelevan minua.
"Ei, ei hän voi minua ymmärtää, eikä tahdokaan ymmärtää!"
Sanoin tahtovani mennä katsomaan lastamme. Lähdin mieheni luota. Minun täytyi saada olla yksinäni ja itkeä, itkeä, itkeä! — — —
Kauan kylmillä ja tyhjänä olleessa kodissamme Nikolskissa oli taas elämää. Kuitenkaan ei herännyt elämään kaikki, mikä siellä ennen meille eloa henkäili. Sergein äiti oli jo poissa, ja me elimme kahden yksinäistä elämäämme. Mutta nyt ei enää ollut meille yksinäisyys tarpeen, se oli meille päinvastoin rasittavaa.
Talvemme meni huononpuoleisesti. Olin kipeänä ja virkistyin vasta toisen poikamme synnyttyä. Suhteemme pysyi ystävällisen kylmänä, jollaista se oli jo ollut kaupunkielämässämme. Täällä maalla vain jokainen lattiapalkki, joka seinä, huonekalu, kaikki muistutti mieleeni, mitä Sergei oli minulle ennen ollut ja mitä olin kadottanut. Ikäänkuin välillämme olisi ollut anteeksiantamatonta loukkausta ja ikäänkuin Sergei olisi tahtonut minua rangaista jostakin rikoksesta, vaikka hän samalla koetti näyttää, ettei muka välillämme ollut mitään estettä ystävyytemme uudistumiseen.
Mistäpä oli minun pyytäminen anteeksi oikeastaan? Hänhän rankaisi minua sillä, ettei antaunut enää kokonaan minulle, ei koko sydämmestään, niinkuin ennen; hän ei antaunut enää kenellekään ihmiselle, ei millekään asialle, — ikäänkuin ei hänellä enää olisi sydäntä ollutkaan.
Välistä ajattelin, että hän käyttäysi noin vain minua kiusatakseen, että hänessä elävät kyllä vielä entiset tunteet. Koetin saada niitä elähdytetyiksi ja nähtäville, mutta joka kerta tätä yrittäessäni näytti hän välttävän suoraa selvyyttä, osoittavan epäluuloista käytöstä ja pelkäävän jokaisen tunteenilmauksen naurettavaisuutta. Hänen katseensa ja äänensä ilmaisi minulle: "Minä tiedän, tiedän kaikki, kaikki, mitä sinulla on sanottavaa. Tiedän senkin, että puhut toista, ja toista ajattelet — — —"
Ensimältä tuo hänen avomielisyyden pelkonsa loukkasi minua; lopulta totuin siihen ja aloin käsittää, ettei tämä ole avomielisyyden, vaan avomielisyyden tarpeen puutetta minua kohtaan.
Minä puolestani en olisi myöskään voinut äkkipäätä sanoa hänelle, että rakastan häntä, pyytää häntä kanssani rukoilemaan tahi kuulemaan soittoani. Välillämme olivat jo tuntuvissa varmat rajansa. Elimme kumpikin omaa elämäämme, Sergei omissa tilustoimissaan, joihin osaaottavaisuuden ja tutustumisen tarvetta en tuntenut, minä taas omassa työttömyydessäni, joka ei nyt enää häntä suututtanut eikä surettanut niinkuin ennen. Lapsemme olivat vielä liian pieniä voidaksensa meitä yhdistää.
Kevät joutui. Katja ja Sonja tulivat luoksemme maalle kesää viettämään.Talomme Nikolskissa pantiin korjauksen alaiseksi ja me muutimmePokrovskoviin kaikin.
Siellä oli vanha koti entisellään, terassi, pöydät, piano valoisassa salissa. Näin siellä entisen kamarini, sen valkoiset varjostimet, ja unelmat, jotka näyttivät ikäänkuin unhottuneen sinne tyttöajoilta.
Asuin entisessä huoneessani siinä oli nyt kaksi vuodetta. Toinen oli niistä minun entinen vuoteeni, ja siihen minä nyt peittelin ja levolle siunasin punaposkisen Kokoshani. Toisesta pienemmästä pilkisteli taas pikku Vanja kapalostaan.
Siunattuani heidät nukkumaan jäin usein pitkäksi aikaa istumaan tuohon rauhalliseen huoneeseen. Joka nurkasta, joka seinältä ja uutimen poimuistakin virisi vanhoja jo unhotuksiin joutuneita nuoruuden kuvia, kuului vanhoja tuttuja lapsenlaulujen ääniä. Missähän olivat nyt nuo kuvat, missä nuo hellän pehmeät lapsenlaulut?
Kaikki toiveeni ovat käyneet toteen, kaikki rohkeimmatkin. Kaikki hämärimmät haaveilut ovat muuttuneet todellisuudeksi. Ja juuri tuo todellisuus on painanut elämääni raskaan surullisuuden ja ilottomuuden värityksen.
Sittenkin on ympäristöni kaikki entistä: tuo on puutarha, jota olen ikkunasta ihaillut, tuo on nurmikko, tuo tie, nuo varjoisan käytävän penkkejä, nuo lammilta kaikuvia satakielen lirityksiä, nuo kauniimmillaan kukoistavia sireeniä, ja tuo kartanon takaa nouseva kuu, — ja kuitenkin on kaikki muuttunut, tullut niin vieraaksi, niin uskomattoman oudoksi.
Kylmähtävää on nyt minulle kaikki tuo, joka ennen voi olla minulle kallista ja läheistä. Aivan kuin ennenkin jutustelemme, Katja ja minä, kahdenkesken vierassalissa. Me puhelemme nytkin Sergeistä. Mutta Katjan otsa on kurtistunut, poskuset laihtuneet ja vaalenneet. Ei loistele hänen silmänsä ilosta ja toivosta, ne kuvastavat nyt murhetta ja sääliä. Me emme ihantele häntä, ennen ihailemaamme, me arvostelemme ja tuomitsemme häntä. Emme enää kummastele, miten ja minkävuoksi olemme niin onnellisia, kuten ennen teimme, emmekä tunne tarvetta koko maailmalle tunteitamme julistaa. Kuiskuttelemme keskenämme, kuin vannoutuneet, ja sadattakin kertaa kysäsemme toisiltamme, miksikähän on kaikki muuttunut niin surullisella tavalla?
Ja Sergei on sama kuin ennenkin; ainoastaan silmäkulmain väliset kurtut ovat syventyneet ja hiukset ohauksilla enemmän harmahtuneet, mutta hänen syvä ja tarkkaavainen katseensa on pilvinen ja aina kääntyneenä minusta poispäin.
Olen itse myöskin sama kuin ennenkin, vaan ei ole minussa enään mitään rakkautta eikä rakkauden haluakaan ja ikävöimistä. En tunne tarvetta työskennellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaukaiselta ja mahdottomalta näyttää minusta entinen uskonnollinen innostukseni, entinen rakkauteni Sergeihin ja entinen elämäni kylläisyys. En voi ollenkaan ymmärtää sitä, mikä ennen oli kirkasta ja yksinkertaisen helppoa: onnea elää toisten vuoksi. Miksikä sitten elää toisten hyväksi, kun ei enää voi itselleenkään elää?
Jo silloin kuin asuimme Pietarissa, olin musiikin kokonaan hyljännyt, mutta nyt taas vanha pianoni ja vanhat nuottini herättivät siihen halua.
Eräänä päivänä olin kipeä ja jäin yksinäni kotia. Katja ja Sonja menivät Sergein kanssa yhdessä Nikolskiin katsomaan uusia rakennuksia. Teepöytä oli katettu. Menin alas ja odottaessani heidän takaisin tuloaan istuin pianon ääreen. Avasin sonaatin "quasi una fantasia" ja aloin sitä soitella. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Ikkunat olivat auki puutarhan puolelta ja tutut, surullisen juhlalliset säveleet alkoivat kaikua huoneessa.
Soitin loppuun ensimäisen osan. Vanhasta tottumuksesta vilkasin nurkkaan, jossa Sergei aina ennen istui kuuntelemassa. Siellä ei ollut häntä. Tuoli, jota ei liene pitkiin aikoihin paikaltaan siirretty, oli tyhjänä nurkassaan, Näin puutarhan sireenipensaston värikkäässä ilta-auringon valaistuksessa. Avoimista ikkunoista virtaili kesäillan tuoretta raikkautta sisälle. Nojauduin pianoon, peitin kasvoni molemmin käsin ja vaivuin mietteisiini. Sillä tavalla istuin kauan, murheella muistaen vanhoja, palaamattomia aikojani ja aroilla ajatuksin kiidellen tuleviin. Kaikki näytti tyhjältä, ei ollut edessäni mitään, ei mitään, jota voisin haluta, toivoa. "Oi, joko olen elämäni elänyt?" välkähti kysymyksenä ajatuksiini. Kauhistuin, kohotin pääni ja aloin taas soittaa, soittaa itseäni unhottaakseni. Soitin andanten toistamiseen.
"Jumalani", ajattelin minä, "anna anteeksi minulle, jos olen rikkonut; anna palata kaiken, mikä oli niin kaunista sydämmessäni, tahi opeta, mitä on minun tekeminen, miten on minun nyt eläminen!"
Vaunujen ratinaa kuulin nurmikolta, rappusten edestä ja sitten terassilta tuttua varovaista, astuntaa. Taas oli kaikki hiljaa.
Askelten kaiku ei voinut herättää minussa entisiä tunteita. Kun lopetin soittoni, kuuluivat askeleet läheltäni ja olalleni laskeutui käsi.
"Oikein oivallista, että soitit tuon sonaatin", sanoi Sergei.
Minä olin vaiti.
"Etkö ole juonut teetä?"
Pudistin kieltävästi päätäni häneen katsomatta, ettei hän olisi voinut havaita liikutuksen jälkiä, jotka vielä näkyivät kasvoillani.
"Katja ja Sonja tulevat oitis. Hevonen vikuroi ja he lähtivät jalkaisin isoa tietä", sanoi Sergei.
"Odotetaan heitä", vastasin minä ja menin terassille siinä toivossa, että Sergei seuraisi minua.
Mutta hän kysyikin miten lapset voivat, ja meni niiden luokse. Taas hänen läsnäolonsa, hänen selvä ja hyväntahtoinen äänensä vaikuttivat minuun, ikäänkuin en olisikaan mitään kadottanut. "Mitä vielä voisin toivoakaan? Sergei on hyvä, lempeä, oivallinen aviomies, ja hyvä isä. En ymmärrä itsekään mitä minulta puuttuisi." Menin terassille ja istuin samalle penkille, jolla olin istunut sinä päivänä, jona välimme selvisi.
Aurinko oli jo laskenut ja alkoi hämärtyä. Kevään harmaan tummat pilvet peittivät kartanon ja puutarhan. Ainoastaan puiden välistä näkyi sammuvan iltaruskon punertavaa hohdetta ja nousevan iltatähden tuiketta. Kaikki kietoivat hämäräänsä nuo synkät pilvet ja kaikki näytti odottavan hiljaista kevätsadetta.
Tuuli oli asettunut, ei liikkunut lehti eikä huojahdellut ruohonkorsikaan. Sireenien ja tuomien tuoksua virtaili niin voimakkaasti, kuin olisi koko ilma kukkana kukoistanut ja tuoksu väreillen lainehtinut puutarhassa ja terassilla.
Mitään ei haluttanut nähdä eikä kuulla, teki mieli vaan painaa silmänsä kiini ja hengittää tuota pehmeän herttaista tuoksua.
Georgiinit ja ruusupensaat, jotka eivät vielä kukkineet, kohousivat mustilta penkeiltä liikahtamattomina ylöspäin, ikäänkuin hitaasti pyrkien venähtämään tukikeppiänsä korkeammiksi. Sammakot kurnuttivat kaikesta voimastansa, aivan kuin olisivat tahtoneet nyt tulla oikein huomatuiksi, ennenkuin sade tulisi ja pakottaisi heidät veteen. Hienoa katkeamatonta veden kohinaa kuului niiden ääntelyn seasta. Satakielen laulu sai vaihtelevaksi tuon kaiken, ja kuului siitä kuinka se levotonna lenteli paikasta toiseen. Taas tänäkin kevännä koetti yksi satakieli asettua pensaaseen ikkunamme alle. Kun menin ulos, kuulin, kun se lennähti siitä lehtokujaan ja lauloi siellä lirityksensä. Sitten se alkoi odottaa vaiti ollen paikalleen pääsemistä.
Turhaan koetin rauhoittua. Minäkin odotin ja ikävöin jotakin.
Sergei tuli lasten luota ja istui sivulleni.
"Näyttää siltä kuin saisimme sadetta", sanoi hän.
"Niin näyttää", sanoin, ja olimme sitten kumpikin kauan aikaa vaiti.
Aivan tuuletta vaipuivat pilvet yhä alemmaksi. Luonto tuntui yhä tyynemmältä, tuoksuvammalta ja hiljaisemmalta. Äkkiä tipahti pisara terassille ponnahtaen ikäänkuin taas takasin sen suojusvaatteelta; toinen putosi tielle puutarhaan, sitten useampia yhä rankemmaksi yltyvänä sateena. Satakielet ja sammakot vaikenivat tykkönään. Kuulin vain enää hiljaista veden sohinaa, vaikka se sateen vuoksi tuntui tulevan kauempaa, vaan oli kuitenkin ilmassa kuultavana, ja joku lintu, joka lienee kätkeytynyt tiheään lehdistöön lähelle terassia, piipahteli silloin tällöin aina samalla äänellä kaksiosaisen säveleensä.
Sergei Michailovitsh nousi ja aikoi lähteä.
"Mihin sinä menet?" kysyin häntä pidättääkseni. "Täällähän on niin hyvä."
"Minun pitää lähettää Sonjalle ja Katjalle sateenvarjo ja päällyskengät", vastasi hän.
"Ei tarvitse, sade lakkaa oitis."
Hän mukautui minuun ja jäimme yhdessä seisomaan terassille, kaidetta vastaan nojaten. Pidin kiinni paljaasta liukkaasta käsipuusta ja kurotin päätäni eteenpäin. Raikas sade kasteli kaulaani ja hiuksiani. Päittemme päällä kirkastuivat ja ohenivat pilvet ja taukosivat vettä valamasta. Silloin tällöin kuului enää vain lehdiltä valahtelevan yksityisen pisaran nokahdus. Taas alkoivat sammakot kurnuttaa, taas satakielet puistivat siivistänsä veden ja alkoivat viserrellä toisilleen sieltä täältä märästä pensastosta. Kaikki selvisi taas edessämme.
"Kuinka kaunista!" sanoi Sergei ja kumartaen kaidepuiden nojaan silitteli kädellään märkää tukkaani.
Tämä yksinkertainen hyväily vaikuttti kuin nuhde. Olin vähällä itkeä.
"Mitä vielä ihminen tarvitseisi?" sanoi Sergei. "Minä olen nyt niin tyytyväinen, etten tunne iltseltäni mitään puuttuvan. Olen todellakin onnellinen!"
"Noin et sinä puhunut minulle", ajattelin, "kun oli kysymyksessä minun onneni! Niin suuri kuin onnesi olikin, sinä vielä suurempaa halusit. Mutta nyt sinä olet tyyni ja tyytyväinen, kun sieluani ahdistaa sanomaton katumus ja sydäntäni pidätetyt kyyneleet."
"Minustakin on kovin kaunista", vastasin hänelle. "Mutta minua painaa ja surettaa juuri se, että kaikki on minun ympärilläni niin kaunista ja hyvää. Oma olemukseni on sille niin ristiriitainen, tyhjä, että se aina haluaa ja ikävöi, vaikka on noin rauhaisaa ja ihanaa — — — Onko mahdollista, ettei yksikään ikävöimisen tunne hämmennä sinun luonnonnautintoasi; etkö ikävöi mitään menneestä ajasta takaisin?" — — —
Sergei vetäsi kätensä päästäni ja oli hetken vaiti.
"Niin, sellaista tunsin kyllä ennen, erittäinkin keväällä", puhui hän ikäänkuin ajatuksiansa kooten. "Olen elänyt sellaisia öitä, toivoen ja ikävöiden, ja ne olivat ihania öitä! — — — Mutta silloin oli vielä kaikki edessänipäin, nyt on kaikki takanani. Nyt olen tyytyväinen siihen, mitä todella on, ja olen täydellisesti tyytyväinen", päätti hän puheensa niin järkevän rauhallisena, että vaikka koski kipeästi minuun tuota kuulla, en voinut epäilläkään, ettei hän puhuisi totta.