Apteekkari tek' yhä pahaa vaan,Hän murhasi montakin rohdoillaan.
Dunbar.
Näiden mainittuin juominkein perästä, jotka haavoitetulle olivat olleet ikäänkuin piinapenkillä makaamista, Crawford'in kreivi nousi hevosen selkään ja meni kaukaiseen majapaikkaansa, Dupplin'in linnaan, missä hän oli vieraana. Ritari Ramorny puolestaan vetäytyi pois makuukammioonsa, kovassa ahdistuksessa niin ruumiin kuin sielunkin tuskien alla. Hän tapasi täällä Henbane Dwining'in, joka hänen kovaksi onnekseen oli hänellä ainoana lohduttajana kumpaisissakin tuskissa. Lääkäri tavallisella teeskellyllä, matalalla nöyryydellänsä sanoi toivovansa, että hänen korkeasukuinen hoitilaansa oli iloinen ja onnellinen.
"Kyllä mar' yhtä iloinen kuin hullu koira!" tiuskasi Ramorny, "ja yhtä onnellinen kuin se raukka, jota semmoinen koira on purrut, ja joka jo tuntee lähenevän raivon oireita. — Tuo sydämetön poika, Crawford'in kreivi, kyllä näki minun tuskani, vaan ei helpoittanut yhtään ainoatakaan maljaa. Ja minun piti muka oikeutta ja kohtuutta myöten juoda ne hänen kanssansa! Jos oikein olisin täyttänytoikeuttajakohtuuttahäntä sekä maailmaa kohtaan, olisinpa sitten viskannut hänet ulos ikkunasta ja näin kesken lopettanut elämän, josta, jos hän kasvaa aikamieheksi siihen suuntaan, johon jo nyt on taipunut, on tuleva onnettomuutta ja surkeutta koko Skotlannille, ja varsinkin Tay-joen varsilla asuville. — Ai, varo, lääkäri, siteitä auki päästäessäs — kärpäisenkin sipaiseminen siivellään jo tuntuisi tässä verisessä, polttavassa tynkässäni ikään kuin puukon pistos."
"Älkää olko millännekään, jalosukuinen suosijani," virkkoi lääkäri hihittävällä ilkkumisnaurulla, jota hän turhaan pyysi peittää teeskellyllä surkuttelemisella. "Kyllähän me siihen kohta saamme verestä palsamia ja — hih, hih, hih! — lievitämme tuota kipua, jonka te, jalosukuinen herra ritari, niin miehuullisesti kärsitte."
"Miehuullisestiko kärsin?" sanoi Ramorny, irvistellen tuskasta; "minä sen jaksan kärsiä yhtä vähän kuin kiirastulen polttavaa pätsiä — luuni on kuin punaiseksi kuumennettu rauta — sinun rasvainen voiteesi on kihahtava, kun se haavaani tipahtaa. — Ja kuitenkin on se kuumuus vaan Joulukuun pakkasta, minun sydämeni palavaan hehkuun verraten!"
"Pankaamme ensin lievitysvoiteemme ruumiin haavan päälle, jalosukuinen suosijani", sanoi Dwining; "ja sitten, jos te sen sallitte, on teidän nöyrä palvelijanne koettava parannustaitoansa myös sydämenne haavaan — vaikka hiukan toivon että sydämenkin tuska johonkin määrin vaan on haavan ärtymisestä kiihtynyt, ja että, kunhan ruumiillinen kivistys saadaan viihtymään, kenties myös mielenkin myrskyisä kuohu on itsestään asettuva."
"Henbane Dwining", virkkoi haavoitettu, kun tunsi haavansa kivun viihtyvän, "sinä olet taitava, verraton lääkäri, mutta eipä sinunkaan taitosi kaikkiin pysty. Sillä osaat tylsyttää ruumiillisen tuntoni, niin etten tunne haavani kalvavaa tuskaa; mutta sinä et osaa saada minua kärsimään, että tuo poika, jonka olen kasvattanut — ja jota rakastin, Dwining — sillä niin tein todella — hellästi rakastin — nyt hylkää minut! Pahimmat pahantekoni olen tehnyt hänen irstaisille oikuillensa mieliksi — ja hän ei viitsinyt päästää yhtä ainoaa sanaa suustansa minun hyväkseni, kun se yksi sana olisi tehnyt koko tään pulman suoraksi! Ja hän hymyili — minä näin hänen hymyilevän — koska tuo kurja ylituomari, halpain porvarein suojelusherra ja seurakumppali, vaati taisteluun minua, jonka se sydämetön prinssi tiesi kykenemättömäksi miekkaa pitämään. — Ennen kun sen unhotan ja anteeksi annan, saat sinä itse ruveta anteeksi-antamisen opin saarnaajaksi! — Ja sitten olen huolissani huomispäivän suhteen — uskotko sinä, Henbane Dwining, että todentodella tuon murhatun ruumiin haavat ovat aukeavat ja vereksiä veritippoja vuodattavat, kun murhamies tulee lähelle."
"En tiedä sanoa muuta, korkea herra", virkkoi Dwining, "kuin että vanhat tarut vakuuttavat joskus niin tapahtuneen."
"Tuo luontokappale Bonthron", sanoi Ramorny, "on aivan säikähdyksissä siitä mahdollisuudesta, ja sanoo mieluummin käyvänsä taisteluun. Mitäs sinä siitä arvelet — hän on mies niinkuin teräksestä tehty".
"Seppä se teräkseenkin pystyy, se kuuluu hänen ammattiinsa", vastasiDwining.
"Jos Bonthron siinä tulisi tapetuksi", sanoi Ramorny, "en minä sitä liioin surisi, vaikka kyllä hänessä menettäisin hyödyllisen apukäden".
"Kyllä mar' sen uskon, ettette te, jalo herra ritari, surisi sitä kättä yhtä kipeästi kuin tuota Curfew-kadulle jäänyttä — älkää tätä leikkipuhetta pahaksi panko — hih, hih, hii! — Mutta mitä hyödyllisiä avuja sitten on tuossa Bonthron-luontokappaleessa?"
"Samat kuin verikoirassa", vastasi ritari, "hän puree haukkumatta".
"Te ette siis pelkää hänen rupeavan mitään tunnustamaan?" kysyi lääkäri.
"Kuka sen voi ta'ata, mitä edessä olevan kuoleman pelko saattanee vaikuttaa!" vastasi haavoitettu. "Hän on jo nyt osoittanut pelkurimaisuutta, joka kokonaan poikkee hänen entisestä jäykästä kovasydämisyydestään. Hän, joka ennen tuskin viitsi pestä käsiänsäkään miestapon perästä, on nyt tuhannessa pelossa, että kuolleesta ruumiista voipi ruveta verta vuotamaan".
"Hyvä on", sanoi lääkäri; "minun pitää sitten tehdä jotain hänen hyväkseen, koska hän minun kostoni täyttämiseksi iski läimähytti niin aikamiehen tavalla, vaikka hänen sivalluksensa kovaksi onneksi ei sattunutkaan siihen mieheen, jolle oli ai'ottu".
"Ja kenenkä syy se oli, sinä pelkuri ja konna", sanoi Ramorny, "jos ei sinun, joka osoitit hänelle halvan metsäkaurisvasan aika uroisan sijasta?"
"Herra auttakoon, jalosukuinen herra", vastasi lääkäri, "kuinka te voitte vaatia, että minun, joka en ole juuri mihinkään muuhun kuin kammari-askareisin oppinut, piti olla yhtä taitavan metsästyksessä kuin te olette, ja erottaa aika metsäkauris vasikasta sydän-yöllä pimeällä polulla? Minä jo olin epäilyksissä, kun näin hänen juoksevan sivuitsemme Wynd-kadulle sepän asunnolle päin morrice-tanssijan puvussa; minusta näytti hän olevan hiukkaa pienempi meidän oikeata miestä. Mutta kun hän sitten taas tuli ulos, viivyttyänsä sisässä vaan sen verran että kerkesi muuttaa vaatteita, ja läksi astua teikkaroimaan härännahkakylterissä sekä teräskypärissä, vihellellenkin sepän tavallista marssia, silloin, sen myönnän, erehdyin kokonaan. Minä ussutin teidän verikoiranne, herra ritari, hänen kimppuunsa, ja se teki tehtävänsä kunnon lailla; vaikka kyllä se ei sattunut oikeaan otukseen. Senvuoksi olen minä, jos ei tuo riivattu seppä iske meidän poika-parkaamme kuoliaaksi kuin kivi päättänyt auttaa tuon syntipukkimme Bonthron'in pulasta kaikilla taitoni voimilla".
"Kylläpä se asia koettanee sinun lääkärintaitoasi", virkkoi Ramorny; "sillä etkös tiedä, että meidän taistelijamme, jos hän joutuu tappiolle eikä kohta kaadu tanterelle kuoliaksi kuin kivi, — tulee laahattavaksi pois sieltä kantapäistä vetäin, ja sitten, todistettuna murhamiehenä, hinattavaksi ylös hirsipuuhun ilman sen enemmittä mutkitta. Ja sen perästä kun hän siellä on saanut heilua roikkaleena tunnin tai pari, tullee luullakseni sinulle sangen vaikeaksi tehtäväksi parsia hänen katkenneita niskojaan".
"Siitä on minulla eri mieli, älkää pahaksi panko, herra ritari", vastasi Dwining siveästi. "Minä aioin viedä hänet itse hirsipuunkin juuresta taikalinnaan, niinkuin ennen muinoin tapahtui Arthur kuninkaalle, ja ritari Huon'ille Bordeaux'sta, ja Oger Tanskalaiselle. Taikkapa myös, jos tahdon, aioin antaa hänen roikkua hirsipuussa muutamia minuutteja tai tuntejakin, ja sitten huilahuttaa hänet pois näkyvistä yhtä helposti kuin tuuli lennättää pois karisseen lehden".
"Se on tyhjää kerskaamista, herra lääkäri", virkkoi Ramorny. "Kaikki Perth'in roistojoukko on saattava häntä hirttämispaikalle, kilvoitellen kiivaudessaan saada nähdä, kuinka aatelisherran palvelijaa hirtetään porvari-rahjuksen tapon tähden. Siellä on heitä oleva koko tuhatmäärä hirsipuun ympärillä".
"Ja vaikka heitä olisi kymmenenkintuhatta", sanoi Dwining, "enkö minä, joka olen peri-oppinut maisteri ja harjoittanut tieteitä sekä Espanjassa että Arabiassakin, saisi tuon porvarillisen sikolauman silmiä käännetyksi, kun huonoinkin konstintekijä jo osaa pettää älykkäisimpienkin ritarein tarkkaa huomiota? Minä aioin, sen vakuutan teille, lumoa heidät kaikki aivan kuin olisi minulla Keddien sormus, joka teki näkymättömäksi".
"Jos totta puhut", sanoi ritari, "ja toivonpa, ettet minusta tohdi tehdä pilaa näin tärkeässä asiassa, niin sinulla on saatana apuna, jonka kanssa en minä tahdo olla tekemisissä. Minä kiellän häntä ja vastustan häntä".
Dwining nauraa hihitti sisällistä nauruaan, kun hän kuuli suosijansa näin uhkamielisesti kieltävän paholaista ja vielä auttavan kieltoansa silmien ristimisellä. Hän hillitsi itseään kuitenkin, kun näki Ramornyn muodon muuttuvan aivan ankaraksi, ja sanoi jokseenkin yksitotisesti, vaikka hänen kyllä yhä välistä täytyi väkisin kukistaa lystiä mieltänsä.
"Salaliitto, hurskahin herra ritari, salaliitto on taitoja silmänkääntämisessä vaikuttava voima. Vaan — hih, hih, hii! — en ole liitossa tuon herran kanssa, jonka te mainitsitte — ja jonka olemistakaan — hih, hii! — en minä kovin lujasti usko. — Teillä, jalosukuinen ritari, on epäilemättä ollut parempi tilaisuus hänen kanssaan tutustua".
"Jatka selitystäs, konna, mutta ilman tuota hihitystäs, josta muuten sinulle voi sangen paha palkka tulla".
"Minä tottelen, kaikkein uljain ritari", vastasi Dwining. "On mullakin, näetten te, liittoveljeni, jonka avulla ei minun taidostani olisi juuri mihinkään".
"Ja kukas se sitten on, sanopas?"
"Tapani Smotherwell, älkää pahaksi panko, herra ritari, tämän kauniin kaupungin pyöveli. Sepä kumma ettette te, jalosukuinen ritari häntä tunne".
"Ja minustahan on kumma, ettet sinä, sen konna, ole tullut hänelle tutuksi hänen virantoimituksensa kautta", vastasi Ramorny. "mutta, niinkuin näen, on nenäsi vielä halkaisematta, korvasi karsimatta, ja jos olkapäissäsi lieneekin poltinmerkki, olet niin viisas, että pidät korkeakauluksista nuttua".
"Hih, hii! te puhutte leikkiä, jalo ritari", virkkoi lääkäri. "En minä ole tuommoisten omaa personaani koskevain asiain kautta tullut liiempään tuttavuuteen Tapani Smotherwell'in kanssa, vaan onpa meillä pieni kauppa välillämme, semmoinen että minä vaihtelen joitakuita hopeapyörylöitä ystäväni Tapanin avulla loppunsa saaneitten ruumiisin, päihin sekä muihin osiin".
"Sinua konnaa!" huusi ritari kauhistuksella, "käytätkö noita ostamiasi kurjia ihmis-jäännöksiä taikojen laittamiseksi ja noitakonstiesi auttamiseksi?"
"Hih, hii! — enpä juuri niinkään, jalo herra ritari", vastasi lääkäri jota suosijansa oppimattomuus suuresti huvitti; "mutta meillä leikkausveitsen ritareilla on tapa huolellisesti harjoitella kuolleista ruumiista otettuin jäsenten leikkaamista, ja noita kuolleen ruumiin osia tutkimalla saamme selvän siitä, millä lajilla samallainen ruumiin osa elävässä ihmisessä on parannettava, kun se on tullut kipeäksi väkivaltaisen loukkaamisen tai muun syyn kautta. Voi jos te, kunnioitettava herra, tahtoisitte katsahtaa minun halpaa työhuonettani, niin voisin teille siinä näyttää päitä ja käsiä, jalkoja ja keuhkoja, joiden on luultu jo kauan aikaa lepäävän vaan mullassa. Siinä on Wallacen kallo, varastettu Londonin sillan korvalta — ja ritari Simo Fraser'in sydän, joka ei aikanaan pelännyt ketään ihmistä — ja suloisen Katri Logien[30] ihana pääkkönen. — Voi jospa olisi minulle myös ollut suotu onni saada näin säilyttää minun korkeasti kunnioitettavan suosijani ritarillista kättä!"
"Häpeä, sinä halpa orja! — Tahdotkos kääntää mieltäni tuolla kauhistusten luettelollas? — Virka minulle jo kerrassaan, mihin tää puheesi viepi. Mitenkä sinun tuttavuutesi tuon koiran, pyövelin kanssa voi olla avuksi minulle tai päästää minun palvelijaani Bonthron'ia pulasta?"
"Enpä juuri toki kehoittaisikaan teitä, jalo ritari, sitä keinoa itse käyttämään, paitsi hätätilassa", vastasi Dwining. "Mutta pankaamme että taistelu on loppuun taisteltu ja meidän tappelukukkomme on saanut selkäänsä. Kaikkein ensiksi pitää hänellä silloin olla se luja usko, että me, jos ei hän jaksakaan päästä voitolle, kumminkin pelastamme hänet hirsinuorasta, sillä ehdolla nimittäin ettei hän tunnusta mitään, mikä voisi olla häväistykseksi teidän ritarilliselle kunniallenne".
"Haa! — oikein — lensipä minulle hyvä ajatus päähän", sanoi Ramorny. "Voimmepa tehdä enempääkin — me voimme pistää Bonthron'in suuhun sanasen, mistä voi tulla kiusaa kyllä hänelle, jota minun on kiroominen kovan onneni syynä. Lähtekäämme nyt tuon koiran koppeliin ja selittäkäämme hänelle kaikin puolin, mitä olis tehtävänä. Jos hän suostuu käymään paarituomion alle, niin se kenties on tyhjä linnunpeloitus vaan, ja siinä tapauksessa ei meillä ole mitään hätää. Ja jos hän suostuu taistelua valitsemaan, niin hän kenties — sillä hän on julma niinkuin ärsytetty karhu — saanee vastustajansa kukistetuksi; ja silloin olemme saaneet enempääkin kuin paljaan pääsön hädästä — me olemme saaneet koston. Jos Bonthron puolestaan jääpi tappiolle, niin koetamme sinun keinoas. Ja jos sinä tään asian voit koreasti laittaa säntilleen, niin saamme näin Bonthron'in tunnustamaan mitä me käskemme, me käytämme siitä tulevan edun hyväksemme, sillä tavoin kuin toisten, kun asiasta keskustelemme, näytän, ja pääsemme oikein jättiläis-askelen likemmäksi kostoni perille. — Mutta vielä on yksi paha mahdollisuus jäljellä. Pankaamme että meidän tappelukoiramme saa kuolettavan haavan, kuka voi estää että hän ennen kuolemaansa mörähtää jotakin tunnustusta, joka poikkee meidän käskemästämme?"
"No totta maar' siihen hänen lääkärinsä neuvon keksii", sanoi Dwining. "Kunhan vaan minä pääsen hänelle apua tuomaan ja saan tilaisuuden pistää sormeni hänen haavaansa, niin ei hän, uskokaa minua, suinkaan ole pettävä meitä".
"Oletpa sinä aika paholainen, aina kerkeät ilman käskemättä ja ilman yllyttämättäkin!" sanoi Ramorny.
"En luule tarvitsevani kumpaakaan, niin kauan kun olen teidän palveluksessanne, jalo ritari".
"Lähtään nyt vaan neuvomaan käskyläistämme", jatkoi ritari. "Kyllä hän on oleva kernas meitä tottelemaan; sillä, koira kuin hän on, osaa hän kuitenkin eroittaa syöttelijänsä niistä, jotka häntä pieksävät; ja hän vihaa katkerasti erästä minun entistä kuninkaallista herraani, sen vuoksi kun tämä on häntä pahasti pidellyt ja pahoilla sanoilla häväissyt. Myöskin pitää meidän sitten tarkemmin keskustella tuosta keinostasi, jolla aiot pelastaa meidän syntipukkimme porvarillisen koiralauman kynsistä".
Jättäkäämme nyt nuot molemmat kunnon miehet salaiseen keskusteluunsa, jonka seuraukset me pian saamme nähdä. He olivat, vaikka niin erilaiset luonteeltansa, erittäin soveliaat yhteisiin rikollisiin vehkeisin, joissa toinen keinot keksi, toinen ne toimeen pani, aivan kuin saalista tavoittamaan nopsa hurttakoira sopii yhteen saaliin jälkiä tarkasti löytävän verikoiran kanssa. Ylpeys ja itsekkäisyys oli heissä molemmissa yhteinen; mutta eri säädyn, kasvatuksen sekä luonnonlahjain vaikutuksesta olivat ne kummassakin noista miehistä saaneet aivan erilaisen luonteen.
Kuinka erilaisilta näytti tuo prinssin suosiossa oleva, kunnianhimoissaan korkealle pyrkivä hovilainen, lempiseikoissaan menestyvä teikkari ja uljas soturi sekä tuo nöyrä, kunnioitusta vaatimaton lääkäri, jolle näkyi olevan hauska saada häväistyksiä. Mutta yhtähyvin tämä viimeinmainittu salaa sydämessään tiesi, itsellään olevan laajan opin, ja tiedon sekä taidon voiman, jotka hänet korotti verrattomasti etevämmäksi kaikkia sen ajan oppimattomia aatelisherroja. Henbane Dwining oli niin varma tästä ylivoimastansa, että hän välistä, aivan, kuin petoin vartija, huviksensa rohkeni nostaa Ramornyn kaltaisten miesten hurjaa vihastusta. Hän luotti siihen, että hän nöyrällä käytöksellään kuitenkin oli pääsevä eheänä tuosta nostamastansa kuohusta, aivan kuin Indialais-poika kepeässä veneessään, turvaten juuri sen ohkaisuuteen, lähtee pelkäämättä keskelle rannan möyryävää maininkia, joka epäilemättä löisi vahvimman laivanpaatin palasiksi. Paroni ja linnan-isäntä tietysti halveksi tätä nöyrää lääkäriä; mutta yhtähyvin Ramorny tunsi Dwining'in voimallisen vaikutuksen henkehensä ja jäi väittelyissä tämän kanssa aina tappiolle, niinkuin kahdentoista-vuotias poikakin, jos vaan ratsastustaidon temppuihin oikein on oppinut, saattaa voittaa tulisen hevosen hurjimmat temmellykset. Mutta Dwining puolestaan ylenkatsoi Ramornya melkein kokonaan. Itseensä häntä verraten, ei hän pitänyt tuota ritaria juuri paljon parempana luontokappaletta, semmoisena, jolla tosin oli voimaa hävittelemään, niinkuin härkä tekee sarvillansa, susi hampaillansa, vaan joka peräti oli halveksittavan tyhjän taika-uskonsa orjuudessa ja pappisjuonien vallan alla — pappisjuoniksi Dwining muuten sanoi kaikkea uskontoa. Ylimalkaan katsoi hän Ramornya mieheksi, jonka luonto oli luonut hänelle orjaksi, siksi että hän tuon miehen työn kautta saisi itselleen kultaa kaivetuksi — kultaa, jota Dwining jumaloitsi ahneella himolla; tämä ahneus oli heikoin, vaikkei suinkaan ilkein puoli hänen luonteessaan; omissa silmissään hän kuitenkin peitteli tätä halpaa ahneuttansa sillä, että uskotteli itselleen, vallanhimon olevan sen oikeana alkuna.
"Henbane Dwining", puhui hän itsekseen, ihastuksella katsellessaan sitä aarretta, jonka hän oli koonnut salaiseen kätköön ja jota hän aika ajoin aina kävi ihailemassa, "ei olekaan mikään typerä saituri, joka noihin pyörylöihin on rakastunut niiden kultaisen kiillon tähden; hän suvaitsee niitä ainoasti senvuoksi, kun ne omistajalleen antavat niin suuren vallan. Mitä on maailmassa, jota ei näiden kautta saisi käsihinsä? Jos rakastat kauneutta, vaan olet itse ruma, vaivainen, ränstynyt ja vanha — niin tässä on syötti, jota kauneinkin heistä on ahneesti haukkaava. Jos olet heikko, voimaton, mahtavain sorron alainen — niin tässä suoja sinulla, voimakkaampi tuota pikkutyrannia, joka sinua peloittaa. Jos haluat komeutta ja ulkonaista rikkauden loistoa — niin tämä musta arkku tässä sisältää avaroita seutuja, täynnä vuoria ja laaksoja, monta suurta metsää täynnä otuksia, ja tuhansien alamaisten uskollisuuden. Jos tahdot suosiota hovista, maallikkoin tahi pappien — niin kuningasten armollinen hymy, pappien ja paavien anteeksi-anto jo tehdyistä rikoksista, aineet, jotka papin-orjille ja hupsuille antavat rohkeuden ryhtyä vereksiin rikoksiin — kaikki nuot pyhät pahuuden yllyttimet voidaan saada kullalla.
"Kostokin — jonka jumalat, niinkuin sanotaan, muka ovat pitäneet omakseen, luultavasti kun kateudessaan eivät sitä makeata herkkupalaa soisi ihmisille — senkin voi ostaa kullalla. Mutta sen voipi myös saavuttaa etevällä taidolla, ja se onkin jalompi keino. Senvuoksi tahdon säästää tämän aarteeni toisiin tarpeisin ja pyrin kostoni perille ilman rahan kulutuksetta — taikka, paremmin sanoen, tahdon voittoriemuuni onnistuneesta kostosta vielä myös lisätä ilon karttuneesta rikkaudesta".
Näin ajatteli Dwining, kun hän, palatessaan ritari Ramornyn luota, lisäsi siellä monenlaisesta avustaan saadut kullat entiseen aarteesen. Hetkisen ihaeli hän tätä salaista aarniotaan, vaan sitten pani arkun lukkoon ja läksi sairaitansa katsomaan. Tällä matkallaan hän aina jätti katuvarren seinäpuolen jokaiselle vastaantulijalle, ja kumarsi, kohottaen takkiansa, köyhimmällekin porvarille, pienimmällekin puotimiehelle, jopa päiväläisillekin, jotka koettivat saada itselleen epätietoista leipäänsä otsansa hiessä.
"Te maan madot", arveli hän itsekseen, näin osoittaessaan heille kohteliaisuutta, "te halvat, pölkkypäiset käsityöläiset! Jos te tietäisitte sen salaisuuden, joka on tään avaimen takana, mikä sää sitten olisi niin ilkeä, ettei lakkinne kohta lentäisi päästänne minun lähetessäni? Mikä haiseva katu-oja teidän viheljäisessä kaupunki-hökkelissänne sitten olisi niin inhottava, ettette te lankeisi polvillenne ja palvelisi minua, niin suuren rikkauden omistajaa? Tahdonpa olla teidän painajaisenne, koska muka en kelvannut teille raatimieheksi. Niinkuin yöllinen painajainen tahdon näkymättömänä rasittaa teitä. — Ja tuo kurja Ramorny sitten, joka, kun hän kätensä menetti, sillä menetti ainoan johonkin kelpaavan ruumiinjäsenensä, aivan kuin köyhin käsityöläinen —tuomokomakin soimaelee minua suun täydeltä, ikään kuin mikään, mitätuommoinenvoi sanoa, saattaisi närkästyttää minun kaltaistani lujaa mieltä! Mutta näin haukkuessaan minua konnaksi, roistoksi ja orjaksi, hän tekee juuri yhtä viisaasti kuin jos huviksensa tukistaisi sitä, jonka kynnet ovat kiinni hänen sydänjuurissaan. Jokaisen hänen soimauksensa minä voin kohta kostaa ruumiin kivulla tai sydämen tuskalla, eikä — hih, hii! — meillä ole koskaan pitkiä maksamattomia rätinkejä välillämme siinä suhteessa, se tulee tunnustaa".
Lääkärin miettiessä näitä perkeleellisiä mietteitä ja matelevalla tavallansa kulkiessa pitkin katua, kuului yht'-äkkiä naisten huutoa hänen takaansa.
"Kas tässä hän on, Pyhät Neitsyt olkoon kiitetty! — tässä on paras auttaja koko Perth'issä!" huusi yksi.
"Puhukoot he siitä, että ritareilla ja ruhtinailla on voima hädästä auttaa, niinkuin he sanovat — mutta kas minä luotan paraiten maisteri Dwining'iin, meidän apteekkariin, kummit", huusi toinen.
Silmänräpäyksessä olivat nämät huutajat, kauniin Perth'in kaupungin porvarivaimoja, saavuttaneet ja piirittäneet lääkärin.
"No, no — mikäs nyt hätänä?" kysyi hän. "Kenenkä lehmä nyt on poikinut?"
"Ei nyt ole puhetta lehmän poikimisesta", virkkoi yksi vaimoista, "vaan yksi pieni orpo-raukka on kuolemaisillaan. Tulkaa siis kiireesti, sillä meidän luottamuksemme on luja teihin, niinkuin Bruce sanoi Saariston Donald'ille".
"Opiferque per orbem dicor(Ja avuntuojaksi mua mainitaan ympäri maailmaa)" sanoi Henbane Dwining. "Mikä tauti lasta vaivaa?"
"Kurkkutauti? kurkkutauti?" huusi yksi naisista; "se viaton pienokais-raukka kronkottaa niinkuin korppi".
"VaiCynanche trachealis— se tauti tekee kiireistä työtä. Viekää minut paikalla sinne", virkkoi lääkäri, jolla oli tapa tehdä, mitä hänen virkaansa kuului, palkkaa kysymättä ja avuliaasti, vaikka hän muuten oli niin rahalle ahne ja niin ilkeä luonteeltaan. Koska emme voi luulla hänessä olleen mitään parempaa vaikutinta, niin mahtoi siihen olla syynä maineenhalu ja taitonsa rakkaus.
Tällä kertaa hän kuitenkin varmaan olisi kieltänyt apuansa, jos hän niin hyvissä ajoin, että sillä olisi kerjinnyt keksiä jonkun teko-esteen, olisi huomannut mihin häntä nuot hyväntahtoiset kummi-muorit veivät. Mutta ennen kuin hän sen arvasikaan, vietiin lääkäri kiireesti Olivier Proudfuten taloon. Sieltä kuului niiden naisten laulu, jotka pesivät ja pukivat lakintekijä-vainajan ruumista, valmistaen sitä huomispäivän juhlallista paari-tuomiota varten. Heidän laulustansa antakoon seuraava nyky-aikainen mukailus jonkun käsityksen:
Näkymätön olento,Joka ilmaan sulit jo,Mutta vielä viivyt lässäLuona ruumihisi tässä.
Levähtäköön siipesi,Minne käykin kulkusi,Oikeaan tai vasempahan,Taivaasen tai Manalahan.
Tule murhaas kostamaan,Surmaas ennen aikojaan;Kaikk' jo haihduit ruumiist' eri,Käskys vielä kuulee veri.
Astunnan kun kuulet taas,Minkä viimeks' kuulit maass';Sen kun näet, niin viimeiseksiSammuvainen silmäs keksi. —
Jälleen herää ruumiisi,Vapahtavat hermosi,Haavat vuotaa verta uutta,Verta verestä ne huutaa.
Paatunut vaikka hän oli, tunsi lääkäri sydämessään suuren vastahakoisuuden astumaan tään miehen kynnyksen yli, jonka kuolemaan hän, vaikka, mitä personaa koski, erehdyksestä, oli ollut syypää.
"Antakaa mun mennä, eukot", sanoi hän; "taidostani on ainoasti eläville apua — kuolleisin ei meillä lääkäreillä ole mitään valtaa".
"Ei, teidän autettavanne onkin ylikerrassa — nuorin orpolapsista —".
Dwining'in ei auttanut muu kuin astua sisään. Mutta hänen hämmästyksekseen akat, jotka puuhaelivat ruumiin ympärillä, yht'-äkkiä vaikenivat kesken lauluansa, samassa kun hän astui kynnyksen yli, ja yksi keistä sanoi: "Herrainen aika — kukahan nyt tuli taloon? — Haavasta tuli suuri veritippa!"
"Vielä vai", arveli toinen, "se on vaan voidetta".
"Ei, kummi, kyllä se oli verta. — Minä kysyn vielä kerran, kukahan nyt tuli taloon?"
Yksi muijista katsahti kammarista ulos pieneen porstuaan. Siellä Dwining, vetäen esteeksi sitä veruketta, ettei hän oikein selvään nähnyt portaita, joita myöten oli astuminen suruhuoneen yliselle, yhä vielä viivyskeli; niin oli hän hämmästynyt akkojen puheesta, jonka oli kuullut.
"No, eihän se ollut kukaan mun kuin arvoisa maisteri Henbane Dwining", vastasi uloskatsoja.
"Vai maisteri Henbane Dwining", vastasi ensimmäinen puhuja, rauhoittuneella äänellä; "paras apumme kaikessa hädässä! — sitten se tippa varmaankin vaan oli voidetta".
"Ei", virkkoi toinen, "kyllähän se sentään saattoi ollakin verta — sillä tää tohtori, katsokaa, kun ruumis löydettiin, sai majistratin käskystä tutkia haavaa aseillaan, ja kuinkas se kuollut ruumisparka voi sen tietää, että se tapahtui hyvässä tarkoituksessa?"
"Niin oikein, kummi; ja koska Olivier naapuri-parka usein eläissäänkin luuli ystäviä vainooviksi vihollisiksi, eipä ole syytä luulla, hänen älynsä nyt tulleen terävämmäksi".
Sen enempää ei Dwining saattanut kuulla puheesta, sillä hänen täytyi nyt astua ylös jonkunlaiseen vinttikammariin, missä Marketta istui leskivuoteellaan, likistäen lastansa vasten rintaansa. Pienokainen, joka jo oli ihan musta kasvoiltaan ja ryki tuolle taudille omituisella käheällä tavalla, näkyi olevan aivan liki lyhyen elämänsä loppua. Yksi Dominikolais-munkki istui vuoteen vieressä, pitäen toista lasta sylissänsä, ja puhuen aika ajoin pari hengellisen lohdutuksen sanaa tai lausuen mielensä lapsen tilasta.
Lääkäri loi kunnon munkkiin yhden ainoan silmäyksen, vaan se oli täynnä tuota tiedemiehen sanomatonta ylenkatsetta hänen virkaansa sekaantuvia oppimattomia vastaan. Hänen oma apunsa vaikutti kohta paikalla ja voimallisesti; hän tempasi lapsen epätoivoisen äidin sylistä, paljasti sen kaulan ja iski suonta, josta verta runsaasti virtasi pienen sairaan viipymättömäksi helpoitukseksi. Eipä aikaakaan, niin oli kaikki vaaran oireet kadonneet, ja Dwining, sidottuansa suonen jälleen umpeen, pani lapsen takaisin puoleksi hulluuntuneen äidin syliin.
Vaimo-paran suru miehensä kuolemasta, joka lapsen hengen-hädän aikana oli unohtunut, puhkesi nyt jälleen ilmi kiihtyneen kosken voimalla, joka on viimein murtanut tokeen, mikä hetkisen aikaa on estänyt sen tulvaa.
"Voi, oppinut herra", virkkoi Marketta, "te näette tässä nyt köyhän vaimon, vaikka ennen olette tunteneet minut varakkaaksi. Mutta käsi, joka on palauttanut tämän lapsen elävänä minun syliini, ei saa tyhjänä jättää tätä mun huonettani. Jalomielinen, lempeä maisteri Dwining, ottakaa tämä rukousnauha — sen helmet ovat eben-puusta ja hopeasta — vainaja aina tahtoi että kaikki hänen kapineensa olisivat sievät niinkuin herroilla — ja herrankaltainen hän oli kaikessa elämässään enemmän kuin kukaan hänen säädyssään, ja senmukainen oli myös hänen kuolemansa".
Näin puhuttuaan hän äänettömässä tuskanpuuskassaan painoi mies-vainajansa rukousnauhan rintaansa ja huuliansa vasten, ja tahtoi sitten antaa sen Dwining'in käteen.
"Ottakaa se", sanoi hän, "muistoksi hänestä, joka teistä niin paljon piti. — Voi! olihan hänellä aina tapa sanoa, että jos jotakin ihmistä vielä oli mahdollinen temmata pois haudan partaalta, niin sen varmaan oli maisteri Dwining osaava tehdä. — Ja nyt hänen oma lapsensa on tänä siunattuna päivänä tullut poistemmatuksi haudan partaalta juuri sillä tavalla, vaan hän itse makaa tuossa kylmänä ja kovettuneena, eikä tiedä mitään lapsensa terveydestä tahi sairaudesta! Voi, voi päiviäni! Voi, voi minua! — Mutta ottakaa te tämä rukousnauha, ja muistakaa hänen sieluparkaansa, joka kerta kun sitä pujotatte sormienne välitse. Hän on pääsevä kiirastulesta sitä pikemmin, jos hyvät ihmiset rukoilevat hänelle huojennusta".
"Pitäkää rukousnauhanne, muori — en minä osaa mitään silmänkääntäjän konsteja — minä en osaa mitään loitsulukuja", sanoi lääkäri, joka oli liikutettu enemmän kuin kenties hänen kova sydämensä oli aavistanut ja joka koetti päästä tuosta pahan-enteisestä lahjasta. Mutta nämät viimeiset sanat olivat loukanneet hengellistä miestä, jonka läsnä-oloa ei Dwining ollut muistanutkaan.
"Mitä puhetta se on, herra tohtori!" virkkoi Dominikolais-munkki. "Sanotteko te rukouksia joutaviksi loitsuluvuiksi? Kylläpä minä muistan, Chaucer'in, tuon englantilaisen runoniekan sanovan teistä lääkäreistä, että teidän kätenne aniharvoin puuttuu raamattuun. Mutta äitimme, kirkko, joka viime aikoina oli hiukan torkahdellut, on nyt taas saanut silmänsä auki, niin että se voi erottaa ystävänsä vihollisistaan. Ja olkaa varma siitä — —".
"No, no, arvokas isä", keskeytti häntä Dwining, "jopa te nyt olettekin minulle kovin ankara. Enhän minä sanonutkaan muuta kuin ettei minussa ole ihmetöitten tekijää, ja arvelin vaan vielä lisätä, että koska kirkko epäilemättä semmoisia saapi aikaan, sopii tätä kallista rukousnauhaa paremmin antaa teidän haltuunne, käytettäväksi semmoisella tavalla, joka olisi suurimmaksi siunaukseksi vainajan sielulle".
Hän laski rukousnauhan munkin käteen ja lähti kiireesti pois suruhuoneesta.
"Olipa tää aika kummalla ajalla sattunut käynti tässä talossa", virkkoi hän itsekseen, kun hyvin oli päässyt ulos. "Minä noista loruista kyllä huolin vähemmin kuin kuka tahansa muu; mutta vaikka se on vaan joutavaa pelkoa, olen kuitenkin iloinen siitä, kuin sain tuon rääkkyvän lapsen pelastetuksi kuolemasta. Ja nyt mun pitää kiirehtiä ystäväni Smotherwell'in luokse, jonka minä hyvin toivon saavani suostumaan minun hankkeeseni Bonthron'in suhteen. Ja näin olen sitten pelastanut taksi ihmishenkeä, sen sijaan että hukutin yhden ainoan".
Verinen tuoss' on ruumiinsa;Haavansa, niinkuin sata suuta,Auk' on ja kovaa kostoaMurhaajan julman päälle huutaa.
Uranus ja Psyke.
Perth'in majistraatti oli Jumalan tuomiota varten valinnut tuomiokirkon, joka oli omistettu St. Johannekselle, kaupungin suojeluspyhälle, ja jossa he siis arvelivat paraiten voivansa toivoa tasapuolista oikeutta. Dominikolaisten ja Karthausilaisten luostarit niinkuin myös muut kirkot kaupungissa olivat aina saaneet suuria lahjoja kuninkaalta sekä aatelisherroilta; senvuoksi porvarein neuvoittelukokouksessa nousi se yleinen huuto, että pitäisi vaan uskoa asia heidän "oman kunnon St. Johannes-ukon huostaan", jonka hyvästä suosiosta voitiin olla aivan varmat. Hän oli luotettava paljon paremmin kuin kaikki nuot uudet suojelusmiehet, joiden kunniaksi Dominikolais-, Karthausilais-, Karmelilais-munkit y.m.m. olivat rakentaneet myöhempiä kirkkoja. Ainainen eripuraisuus munkistojen sekä muiden pappien välillä vielä kiihdytti riitaa siitä, mikä paikka oli valittava Jumalan tehtävää ihmetyötä varten, paikka, jossa Hän, ihmisten suorasta pyynnöstä, oli ratkaiseva, oliko tuossa epätietoisessa syytöksessä perää vaiko ei. Majistraatin sihteeri oli erittäin kiivas saamaan St. Johanneksen kirkkoa valituksi, aivan kuin olisi hän luullut pyhien miehien erinneen eri puolueisin, joista toiset pitivät kauniin Perth'in kaupungin puolta, toiset sen etua vastustivat.
Kaikellaisia pieniä juonia siis pantiin liikkeelle ja taas tehtiin tyhjiksi, ennen kun vaali saatiin päätetyksi. Mutta kaupungin majistraatti, joka katsoi tämän asian likeltä koskevan heidän kaupunkinsa kunniaa, päätti viimein uskoa sen St. Johanneksen haltuun, viisaasti kyllä luottaen tämän suojeluspyhänsä oikeuden tuntoon ja tasapuolisuuteen.
Puolipäivän messu pidettiin mainitussa kirkossa suurimmalla juhlallisuudella, minkä asianhaarat tekivät mahdolliseksi; koko ihmisjoukko, josta kirkko oli täpötäynnä, lähetti ylös taivaasen moninkertaiset, hartaat rukouksensa; ja sen jälkeen valmistauttiin kuulustamaan Jumalan tuomiota lakintekijä paran hämärästä murha-asiasta.
Tässä tilaisuudessa osoitti itsensä koko se mieltä valtaava juhlallisuus, jota katolisen kirkon menot ovat niin soveliaat aikaan saamaan. Itäisen ikkunan kautta valui lasin kirjavien, kalleitten maalausten kautta puolihämäräksi tehty valo alas pää-alttarille. Sen eteen asetetulla paarilla makasi murhatun miehen ruumis, käsivarret ja kädet ristissä rinnan päällä, sormet ojennettuna ylöspäin, ikään kuin tuo kuollut ruumis itsekin olisi rukoillut sieltä rangaistusta niille, jotka väkivallalla olivat erottaneet kuolemattoman hengen sen murretusta asunnosta.
Aivan paarin vieressä seisoi valtaistuin, jolla Robert kuningas istui, veljensä Albanyn herttua rinnallaan; prinssillä oli alempi istuin, myöskin isänsä rinnalla. Tämä laitos nosti huomiota; sillä koska Albanyn istuin oli melkein samallainen kuin itse kuninkaan, niin oli näin tavoin kruununperillinen, vaikka jo täysi-ikäinen, ikäänkuin alennettu setäänsä alemmaksi kaiken, tähän kokouneen Perth'in kansan nähden. Paari oli niin asetettu, että sen päällä makaava ruumis näkyi useimmille kirkossa läsnä-oleville.
Paarin pääpuolella seisoi ritari Charteris päällekantajana, jalkapuolella nuori Crawford'in kreivi, syytetyn edusmiehenä. Rothsayn herttuan puhdistavainen todistus oli vapauttanut ritari Ramornyn pakosta tulla tänne paarituomion alaiseksi; ja hänen sairautensa antoi hänelle syyn kokonaan pysyä kotona. Hänen palvelijansa sitä vastaan olivat läsnä; heitä oli kahdeksan, yhdeksän miestä, niihin luettuna nekin, jotka, vaikka olivat Ramornyn käskyin alla, oikeastaan olivat prinssin palveluksessa eivätkä vielä olleet saaneet siitä eroa. Useimmat heistä olivat pahassa huudossa irstastapaisina miehinä, joten kyllä saattoi luulla mahdolliseksi, että he pyhä-iltana syntyneessä kahakassa olivat voineet tappaa lakintekijän. He seisoivat kaikki rivissä pitkin kirkon vasempaa seinää, puettuna valkeihin viittoihin, jotka olivat katumusta tekeväin puvun kaltaiset. Kaikkein silmät olivat heihin käännetyt, josta useammat olivat levottomiksi tulleet, ja siitä taas katselijoissa usko heidän syyllisyyteensä suuresti vahvistui. Todellisella murhamiehellä oli näkö, joka ei häntä voinut ilmi-antaa — synkkä, jörömäinen katsanto, joka ei edes iloisissa pidoissa eikä viinin juomisesta ilahtunut, eikä myös ilmijoutumisen ja kuoleman pelosta masentunut.
Olivier'in ruumiin asemasta on jo ollut puhe. Kasvot, rinta ja käsivarret olivat paljastettuna. Muu ruumis oli peitetty hikiliinalla hienoimmasta aivinapalttinasta, niin että, jos verta jostain paikasta tipahti, se ei voinut olla kohta näkyviin tulematta.
Sen perästä kun puolipäivän-messu oli pidetty, luettiin juhlallinen rukous, että Jumala armossaan suojelisi viatonta ja saattaisi syyllisen ilmi, ja sitten käskettiin Eviot'ia, ritari Ramornyn hovipoikaa, lähenemään paaria. Hän teki sen epävakaisella astunnalla. Kenties hän luuli, sisällisen vakuutuksensa siitä, että Bonthron oli murhamies, jo tekevän hänet jollakin lailla osalliseksi syyhyn, vaikkei hän ollutkaan suorastaan ollut siihen apuna. Hän seisahtui paarin viereen, ja hänen äänensä vapisi, kun hän kaiken sen kautta, mitä oli luotu luomisen seitsemänä päivänä ja yönä, taivaan ja helvetin, autuutensa sekä viimein vielä Jumalan, koko maailman luojan kautta vannoi, olevansa syytön ja viaton siihen veriseen työhön, joka oli tehty hänen edessään makaavaa miestä vastaan. Lopulla hän vielä teki ristin-merkin ruumiin rintaan, valansa vahvistukseksi. Ei näkynyt mitään merkkiä. Ruumis pysyi kankeana, kuin ennen, eikä kuivettuneista haavoista tipahtanut tilkkastakaan verta.
Kaupunkilaiset katsahtivat toinen toiseensa ja perinjuurinen hämmästys näkyi heidän silmistään. He olivat olleet aivan varmat Eviot'in syyllisyydestä, ja hänen levottomuutensa oli tämän epäluulon tehnyt vielä lujemmaksi. Siitä syystä olivat he nyt aivan hämillänsä siitä, kun hän näin oli päässyt eheänä. Tämä seikka toiselta puolen rohkaisi Ramornyn muita palvelijoita; he kävivät valalle rohkeudella, joka yhä eneni, koska jokainen heistä, vuorostaan seisottuansa paarin vieressä, julistettiin vapaaksi kaikesta epäluulosta Olivier Proudfuten murhan suhteen.
Yksi mies vaan ei ollut saanut ollenkaan osaansa tuosta enenevästä rohkeudesta. Nimi "Bronthron!" kajahti kolme kertaa kirkon holvikaaria myöten; mutta sen omistaja ei millään muulla merkillä osoittanut kuulleensa huudon, paitsi jonkunlaisella suonenvedontapaisella liikahduksella jaloillaan, ikään kuin olisi häneen äkkiä sattunut halvaus.
"Puhu, sinä koira!" kuiskasi Eviot; "taikka saat kuolla koiran tavalla!"
Mutta murhamiehen pää oli hänen edessään olevasta näöstä käynyt niin pyörälle, että tuomarit, hänen käytöksensä nähdessään, olivat kahdella päällä, pitikö hänet väkisin laahata paarin ääreen vaiko kohta tuomita uppiniskaisena. Vasta kun kolmanneksi kerraksi kysyttiin, tahtoiko hän käydä tuohon paarituomion koetukseen, vastasi Bonthron tavallisella harvasanaisuudellansa:
"En käy — kuinkas voin tietää, mitä kaikkia silmänkääntäjän temppuja siinä tehdään, joiden kautta miesparan henki voi joutua hukkaan? — Minä vaadin kahdentaisteluun jokaista, ken väittää että minä tuolle vainajalle olen pahaa tehnyt".
Ja ainaisen tavan mukaan hän viskasi kintaansa kirkon permannolle.
Kun Heikki Seppä samassa astui esiin, nousi läsnä-olevissa yleinen, puoliääninen suostumus-huuto, jota ei edes kuninkaan oma läsnä-olo saanut kokonaan hillityksi. Heikki nosti rosvon kintaan maasta, kiinnitti sen lakkiinsa ja viskasi puolestaan kintaansa maahan, taistelun pantiksi. Mutta Bonthron ei sitä ottanutkaan.
"Ei hän ole minun vertaiseni", mörisi rosvo, "eikä mahdollinen minun kinnastani nostamaan. Minä olen Skotlannin perintöprinssin palveluksessa, koska olen hänen tallimestarinsa käskyläinen. Tuo mies tuossa on vaan halpa käsityöläinen".
Mutta tähän prinssi jo keskeytti Bonthron'in puheen. "Sinäkövai olet minun palveluksessani, koira! Minä annan sinulle eron heti paikalla. — Käy vaan hänen kimppuunsa, seppä, ja kalkuta häntä aikalailla, niinkuin et vielä koskaan ole kalkuttanut alaisintas! — Se roisto on sekä syypää murhaan että valapattoinen. Koko hänen näkönsä jo minua inhottaa — ja jos kuninkaallinen isäni tahtoo kuulla minun neuvoani, niin annetaan heille kummallekin kelpo Skotlannin kirves, ja saammepa ennen, kuin tää päivä on tullut puolta tuntia vanhemmaksi, nähdä kumpi heistä on parempi mies".
Tähän ehdoitukseen molempien puolueitten edusmiehet, Crawford'in kreivi ja ritari Charteris, mielellään suostuivat, ja koska molemmat taistelijat olivat alhaista säätyä, päätettiin että heidän piti olla varustettuna ainoasti teräskypärillä, härännahka-kylterillä ja kirveillä. Taistelu oli alkava niin pian kuin he olivat siihen varustetut.
Tantereksi valittiin Nahkurinkenttä, likeinen, mainitulle ammattikunnalle kuuluva paikka, missä nahkurit pian laittoivat puhtaaksi noin kolmekymmentä jalkaa pitkän, viiskolmatta leveän sijan. Tänne riensivät aatelisherrat, papit ja porvarit kaikki kilpaa — ainosti vanha kuningas, jota tuommoiset veriset näöt inhottivat, meni kotiin, uskoen taistelun valvomisen valtiomarskille, Errol'in kreiville, jonka virkaan se toimi lähimmin kuuluikin. Albanyn herttua katseli tätä kaikkea tarkalla, valppaalla silmällä, hänen veljenpoikansa sitä vastaan hänelle omituisella huolettomuudella.
Koska taistelijat astuivat taistelutarhan sisään, ei voinut mikään olla enemmän silmäänpistävää kuin perinjuurinen vastahakoisuus heidän välillänsä. Seppä oli iloisen näköinen; hänen säihkyvät, kirkkaat silmänsä jo näkyivät edeltäpäin loistavan toivotun voiton ilosta. Bonthron peto sitä vastaan oli yrmeän ja alakuloisen näköinen; hän oli aivan kuin yöllinen lintu, joka pimeän tyyspaikkansa suojasta on tullut ajetuksi ulos päivänpaisteesen. He vannoivat valansa kumpikin vuorostaan, kumpikin vakuuttaen asiansa oikeaksi; Heikki sen teki iloisella, miehuullisella uskalluksella, Bonthron jörömäisellä lujuudella. Tämän nähdessään virkkoi Rothsayn herttua valtiomarskille: "Oletteko te koskaan, jalo Errol'in kreivi, nähneet noin paljon ilkeyttä, julmuutta ja, niin kuin minusta näyttää, pelkuriutta, kuin tuon roiston katsannossa?"
"Eipä hän juuri kauniilta näytä", vastasi kreivi; "mutta on hän väkevä karhu, sen olen nähnyt".
"Panisinpa vetoon tynnyrillisen viiniä, jalo kreivi, että hän jääpi tappiolle. Heikki Seppä on yhtä väkevä, ja sen lisäksi vilkkaampi liikunnoissaan. Ja katsokaas sitten hänen rohkeaa katsantoaan! Tuossa toisessa miehessä on jotakin, mikä on inhottavaa katsella. Antakaa heidän käydä toistensa kimppuun nyt kohta, jalo valtiomarski, sillä minua tuon roiston näkö oikein ilettää".
Valtiomarski nyt kääntyi lesken puoleen, joka syvään murhepukuunpuettuna ja lapsensa vieressään istui tuolilla aituuksien vieressä."Vaimo", kysyi hän, "tahdotko vapaasta tahdostasi ottaa tämän miehen,Heikki Sepän, puolustajaksesi tässä taistelussa?"
"Tahdon — koko sydämestäni", vastasi Marketta Proudfute; "ja suokoon Jumalan sekä St. Johanneksen siunaus voimaa ja onnea hänelle, joka orpojen puolesta on taisteleva".
"Sitten julistan tämän kentän lailliseksi taistelutarhaksi", lausui valtiomarski ääneensä. "Älköön kukaan, kuolemanrangaistuksen uhalla, uskaltako keskeyttää tätä taistelua sanalla, viittauksella taikka silmän-iskulla. — Soittakaa torvia, ja te, taistelijat, käykää päälle!"
Torvet torahtivat, ja taistelijat lähenivät toisiansa tanteren vastakkaisilta päiltä, lujilla, tasaisilla askelilla, pitäen toinen toistaan tarkasti silmällä, hyvin harjaantuneina kuin he olivat silmien liikkumisista päättämään, mihin paikkaan aiottu sivallus oli iskevä. He seisahtuivat, tultuansa niin likelle, että ulottuivat sivaltamaan, ja olivat milloin toinen, milloin toinen sivaltavinaan, saadakseen tarkan käsityksen vastustajansa liikkuvaisuudesta ja valppaudesta. Viimeinkin näkyy Bonthron kyllästyneen näihin tyhjiin temppuihin tai pelänneen, että sepän liukkaammat liikunnot saisivat hänen kömpelön väkevyytensä väsytetyksi; hän kohotti siis kirveensä suoraan iskuun, lisäten alas-iskevän aseen omaan painoon vielä vahvain käsiensä koko voiman. Mutta seppä väisti tämän iskun syrjälle hypähtämällä; sillä aiotulla läimäyksellä oli liian kova vauhti, että sen olisi voinut estää oman aseen väliinpistämisellä. Ja ennen kuin Bonthron tämän iskun perästä jälleen oli kerjinnyt asettaa itsensä puolustus-asemaan, iski jo seppä häntä sivultapäin vasten teräskypäriä, niin että rosvo kaatui maahan.
"Tunnusta tahi kuole", virkkoi voittaja, astuen jalkansa voitetun rinnan päälle ja pitäen kirveensä terävää kärkeä likellä Bonthron'in kurkkua.
"Kyllä minä tunnustan", sanoi rosvo tuimasti katsahtain ylöspäin. "Anna minun nousta,".
"En, ennen kuin olet myöntänyt olevasi voitettu", sanoi Heikki Seppä.
"Minä myönnän", mutisi taas Bonthron, ja Heikki julisti kaikuvalla äänellä, että hänen vastustajansa oli voitettu.
Rothsayn ja Albanyn herttuat, valtiomarski sekä Dominikolais-abotti nyt astuivat tarhan sisään ja kysyivät Bonthron'ilta, myönsikö hän olevansa voitettu.
"Myönnän", vastasi rosvo.
"Ja syypää Olivier Proudfuten murhaan?"
"Myönnän — vaan minä tapoin hänet erehdyksestä toisen sijasta".
"Ja ketä aioit tappaa?" kysyi abotti. "Tunnusta, poikani, niin että voit saada syntisi anteeksi toisessa maailmassa; sillä täällä ei ole sinulla paljon oltavaa".
"Luulinpa hänet, jonka tapoin", vastasi voitettu rosvo, "täksi samaksi, jonka käsi minut on lyönyt maahan ja jonka jalka painaa rintaani".
"Ylistetyt olkoot pyhätmiehet!" lausui abotti. "Nyt tulevat kaikkein niiden silmät avatuiksi, jotka epäilevät pyhän Jumalan-tuomion totuutta. Katsokaas, tuo on nyt puuttunut siihen paulaan, jonka hän oli viattomalle virittänyt!"
"Minä olen tuskin ikinä ennen nähnyt tuon miehen", sanoi seppä. "En ole koskaan tehnyt mitään pahaa hänelle enkä hänen suvulleen. — Kysykääpäs siis, kunnian-arvoinen herra abotti, häneltä, minkätähden hän niin kavalasti tahtoi murhata minua".
"Se on sopiva kysymys", sanoi abotti. "Osoita siis, poikani, kunniaa Hänelle, jolle se on tuleva, vaikka se tapahtuukin sinun oman häpeäsi julistamisella. Mistä syystä väijyit tämän näin sepän henkeä, vaikka hän ei sano tehneensä sinulle koskaan pahaa?"
"Hän oli tehnyt pahaa herralleni, jota palvelen", vastasi Bonthron, "minä tein tekoni herrani käskystä".
"Kenenkä käskystä?" kysyi abotti vielä.
Bonthron oli hetkisen aikaa vaiti, ja sitten mörähti: "Hän on liian mahtava, että minä uskaltaisin hänen nimeänsä virkkaa".
"Kuules, poikani", sanoi munkki, "lyhyen hetkisen kuluttua ovat maailman suuruus ja halpuus sinulle vaan olevat tyhjiä sanoja. Kärryjä jo par'-aikaa tuodaan tänne, joilla sinut viedään mestauspaikalle. Sentähden, poikani, kehoitan sinua vielä kerran, että pelastaisit sielusi kunnian antamisella Jumalalle ja totuuden puhumisella. Sinun herrasi, ritari Juhana Ramornyko se käski sinut tuohon ilkityöhön?"
"Ei", vastasi maassa makaava rosvo, "se oli vielä häntäkin mahtavampi", ja samassa hän osoitti sormellaan prinssiä.
"Sinä roisto", huudahti hämmästynyt Rothsayn herttua, "uskallatko sanoa, että minä sinua siihen käskin?"
"Juuri te, korkea herra", vastasi häpeämätön rosvo.
"Kuole valeihisi, sinä kirottu orja!" huusi prinssi ja tempaisi tupesta miekkansa, jolla olisi läpäissyt valehtelijan, jollei valtiomarski sanallaan ja kädellään olisi joutunut väliin.
"Suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua, että minun täytyy velvollisuuteni täyttää — tämä roisto pitää antaa pyövelin käsiin. Semmoiseen konnaan ei kelpaa minkään muun käden koskea, saatikka sitten teidän kätenne".
"Mitä, jalo kreivi!" sanoi Albanyn herttua ääneensä ja suurella todellisella tai teeskellyllä mielenliikutuksella, "tahdotteko te päästää tuon roiston elävältä tästä paikasta, niin että hän vielä enemmän saa myrkyttää ihmisten korvat valheellisilla syytöksillään Skotlannin perintöprinssiä vastaan? — Hakatkaa hänet pieniksi palasiksi nyt kohta!"
"Suokaa anteeksi, korkea-arvoinen herra", vastasi Errol'in kreivi, "vaan minun velvollisuuteni on suojella häntä, siksi kun hänen tuomionsa tulee täytettäväksi".
"Pankaa hänelle sitten kumminkin kohta tuke suuhun", käski Albanyn herttua. — "Ja te, kuninkaallinen veljenpoikani, mitäs te tuossa noin seisotte niinkuin kivettyneenä hämmästyksestä? — Tointukaa siitä — puhukaa vangille — vannokaa — vakuuttakaa kaiken pyhän kautta, ettei teillä ollut mitään tietoa tuosta ilkityöstä. — Katsokaas kuinka ihmiset katselevat toinen toiseensa ja kuiskuttelevat hiljaa keskenään! Pääni annan pantiksi siitä, että tää valhe leviää pikemmin kuin jos se olisi Jumalan sanaa. — Puhukaa heille, kuninkaallinen sukulaiseni, puhukaa mitä hyvänsä, kunhan lujasti kiellätte osallisuuttanne".
"Mitä", sanoi Rothsayn herttua, heräten hämmästyksestään sekä mielenmasennuksistaan, ja ylpeästi kääntyen setänsä puoleen, "pitäiskö minun muka kuninkaallisella sanallani vastustaa tuon halvan valapattoisen väitöksiä? Annetaan vaan niiden, jotkavoivatuskoa mahdolliseksi, että heidän kuninkaansa poika, Brucen jälkeläinen on saattanut väijyä käsityöläis-paran henkeä, nauttia sitä iloansa ja pitää tään roiston valheet totena!"
"Minä kumminkaan en sitä tee", sanoi suorasukainen seppä. "Minä en ole koskaan laiminlyönyt kunnioituksen osoittamista kuninkaalliselle prinssille, herra Rothsayn prinssille, enkä myös ole häneltä koskaan saanut mitään pahaa sanaa, silmäystä tai kosketusta. En voi uskoa että hän olisi pannut alkuun näin ilkeän työn".
"Kunnioituksen osoitustako se oli, kun sinä viskasit prinssin alas tikapuilta Curfew-kadulla, St. Valentin'in päivän aamuna?" kysyi Bonthron. "Ja luuletko, että kuninkaallinen prinssi siitä hyvästä työstäs mielistyi vai suuttui?"
Tämä sanottiin niin rohkeasti ja näytti niin uskottavalta, että sepän usko prinssin viattomuuteen järkähti.
"Voi, korkea herra", sanoi hän, surullisesti katsoen Rothsayn herttuaan, "onko mahdollista, että te väijyitte rehellisen miehen henkeä, siitä syystä kun hän velvollisuutensa mukaan auttoi turvatonta neitoa? — Ennen olisin tahtonut kuolla tälle tanterelle, kuin kuulla semmoista Brucen jälkeisestä!"
"Sinä olet kunnon mies, seppä", virkkoi prinssi; "mutta eihän voi vaatiakaan että olisit viisaampi noita muita. — Viekää nyt vaan tuo todistettu murhaaja hirsipuuhun, ja pankaa hänet siihen vaikka elävältä roikkumaan, että hän san laskea suustansa valheitaan ja häväistyksiään minua vastaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka!"
Näin sanoen prinssi läksi pois taistelutarhasta, huolimatta vihaisista silmäyksistä, jotka häntä kohtasivat kaikilta haaroilta, kun kansa verkalleen ja vastahakoisesti teki hänelle tilaa; yhtä vähän myös ilmoitti hän kummastusta tai mielipahaa hänen jäljestään kuuluvasta syvästä, koleasta nurinasta. Ainoasti muutamat harvat hänen omassa palveluksessaan olevat miehet seurasivat häntä täältä, vaikka hänellä tullessaan oli ollut useampia korkea-arvoisia herroja seurassaan. Eikä alhaisempikaan kansa seurannut tätä onnetonta prinssiä, joka entisen ajattelemattoman käytöksensä kautta oli niin usein ansainnut moitteita vallattomuudesta ja irstaisuudesta, ja jonka päälle nyt oli laskeunut epäluulo julminta laatua.
Hitaasti, mietteisin vaipuneena meni prinssi Dominikolais-luostariin; mutta paha sanoma, jolla aina on nopeat jalat, oli jo ennättänyt hänen isänsä asuntoon, ennenkuin hän itse joutui. Sisään astuessaan ja kuningasta kysyessään, sai Rothsayn herttua ihmeikseen kuulla, että hänen isänsä par'-aikaa oli kahdenkesken neuvoittelemassa veljensä kanssa. Albanyn herttua oli yht'-aikaa prinssin kanssa lähtenyt taistelupaikalta, mutta ratsain, ja oli siis ennen ennättänyt luostariin. Prinssi aikoi nyt käyttää hänen arvolleen ja syntyperälleen tulevaa oikeutta ja astua sisään kuninkaalliseen huoneesen; mutta Mac-Lewis, Brandan-vartijain päällikkö, esti häntä, vaikka kyllä kunnioittavaisimmilla sanoilla, ilmoittaen että hänellä oli nimen-omainen käsky kieltää Rothsayn herttuaa sinne menemästä.
"Mene kumminkin, Mac-Lewis, ja anna heille tieto siitä, että olen täällä heidän käskyjänsä odottamassa", virkkoi prinssi. "Jos setäni katsoo itselleen kunniaksi saada sulkea isän ovi isän omalta pojalta, niin on hänelle oleva suuri ilo kuullessa että minä täällä odottelen etu-huoneessa niinkuin palvelija".
"Älkää pahaksi panko", vastasi Mac-Lewis kahden vaiheilla, "mutta jos te, kuninkaallinen korkeus, olisitte niin hyvä ja menisitte vaan vähäksi aikaa pois, kärsivällisesti hetkisen odottamaan, niin lähettäisin teille kohta sanan siitä, kun Albanyn herttua on pois lähtenyt. Sitten, sitä en ollenkaan epäile, on kuninkaallinen majesteetti kohta salliva teidän tulla luoksensa. Mutta tällä hetkellä — suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua — ei ole minun mahdollista päästää teitä sisään"
"Kyllä sen ymmärrän, Mac-Lewis. Mutta mene nyt kuitenkin ja tottele käskyäni".
Upseeri siis läksi, mutta tuli kohta takaisin, tuoden sen sanoman, että kuningas voi pahoin ja aikoi mennä makuukammariinsa. Vaan Albanyn herttua oli luvannut kohta tulla prinssin puheille.
Yhtähyvin kului runsaasti puoli tuntia, ennen kuin Albanyn herttua ilmautui. Tämän ajan Rothsayn herttua vietti osaksi synkässä äänettömyydessä, osaksi mitättömillä puheilla Mac-Lewis'in sekä muitten Brandanein kanssa, aina sitä myöten kumpi, hänen tuittupäisyytensäkö vaiko hänen kevytmielisyytensä, pääsi valtaan. Viimein tuli Albanyn herttua ja hänen kanssaan valtiomarski, jonka muoto ilmoitti suurta surua ja hämmästystä.
"Jalo sukulaiseni", sanoi Albanyn herttua, "mielipahakseni täytyy minun teille ilmoittaa, kuninkaallisen veljeni arvelevan niin, että kuninkaallisen suvun kunnian tähden olisi paras, jos te joksikuksi ajaksi sulkisitte itsenne valtiomarskin huoneisin. Ja teidän pitäisi siellä tyytyä pää-asiallisesti, jos ei yksistään, tämän jalon kreivin seuraan, siksi kun tänä päivänä kansan korviin tulleet häpeälliset syytökset ovat vääriksi todistetut tai unohtuneet".
"Mitä se merkitsee, herra Errol'in kreivi?" kysyi prinssi hämmästyksellä. "Onko teidän huoneenne oleva minulla vankihuoneena, ja oletteko te itse määrätyt minulle vanginvartijaksi?"
"Pyhät miehet varjelkoot, korkea-arvoinen herra", sanoi Errol'in kreivi; "mutta mielipahakseni on minun velvollisuuteni totella teidän isänne käskyä ja pitää teitä, herra prinssi, joku aika holhoukseni alla".
"Prinssi — Skotlannin kruunun perillinen valtiomarskin holhouksen alla! —- Mitä syytä siihen voi tuoda esiin? Onko valapattoiseksi todistetun roiston häpäisevillä sanoilla semmoinen voima että ne voivat minun kuninkaallisen vaakunakilpeni tahrata?"
"Niin kauan kuin semmoiset syytökset eivät ole kielletyt ja vääriksi todistetut, veljenpoikani", sanoi Albanyn herttua, "ne tahraisivat vaikka itse kuninkaankin vaakunan".
"Kielletyt vai, herra herttua!" huudahti prinssi. "Kukas sitten ne tuopi esiin? Kukas muu, paitsi roisto, joka omankin tunnustuksensa mukaan on liian kunnoton, että hänen sanansa kelpaisi todistukseksi kerjäläisenkään, saatikka sitten prinssin, hyvää mainetta vastaan? — Tuokaa hänet tänne — näyttäkää hänelle kidutuskoneita — kylläpä te sitten pian saatte kuulla hänen peruuttavan tuon valheen, jonka hän on tohtinut tuoda esiin".
"Hirsinuora on jo tehnyt tehtävänsä kovin kovin tarkkaan, että Bonthron enää pelkäisi kidutuskoneita", virkkoi Albanyn herttua. "Hän on tullut hirtetyksi jo tunti sitten".
"Ja miksikä semmoinen kiire, herra herttua?" kysyi prinssi. "Tiedättekös te, että näyttää aivan siltä, kuin se olisi tahalla tehty juoni, minun nimeni tahraamiseksi?"
"Semmoinen on tapa joka paikassa — se, joka Jumalan tuomiossa on jäänyt tappelussa tappiolle, viedään aina kohta taistelutanterelta hirsipuuhun. — Vaan kuitenkin, jalo sukulaiseni", jatkoi Albanyn herttua, "jos vaan te tuota syytöstä olisitte rohkeasti ja lujasti sanoneet valheeksi, niin olisin katsonut oikeaksi pitää se roisto vielä elossa tutkimisen tähden. Mutta kun te, herra prinssi, olitte vaiti, oli minusta paras tukehduttaa ne ilkeät puheet, niiden ilmi-tuojan suun tukkeamisella".
"Pyhä Maaria! onpa tää jo liikaa häväistystä, herra herttua! Luuletteko te, minun sukulaiseni, minun isäni veli, minua syypääksi tuohon ilkeään ja minulle hyödyttömään tekoon, jonka se roisto tunnusti tehneensä?"
"Ei minun sovi vaihdella kysymyksiä teidän kanssanne, herra prinssi. Muuten kysyisin, aiotteko te myös kieltää osanottoanne tuohon murtamis-yritykseen erääsen taloon Curfew-kadun varrella, joka työ, vaikkei yhtä verinen, oli aivan yhtä häpeällinen? — Älkää suuttuko minulle, hyvä veljenpoikani; mutta, en voi olla suoraan sanomatta, että teidän on pakko vähän aikaa pysyä poissa hovista, vaikka, vaan niin kauan kuin kuningas oleskelee tässä kaupungissa, missä ihmisien mieltä niin pahasti on loukattu".
Rothsayn herttua, tämän neuvon kuullessansa, oli hetkisen aikaa vaiti, vaan sitten vastasi, katsoen herttuaan paljon sanovilla silmillä:
"Setä, te olette taitava metsämies. Te olette mestarin tavalla virittäneet verkkonne; mutta tyhjäksi olisi kuitenkin teidän vehkeenne mennyt, jos ei metsäkauris itsestään olisi juossut verkkoon. Jumala avuksi, ja tulkoon teille tästä asiasta hyötyä vaivanne mukaan. Sanokaa isälleni, että minä hänen vangituskäskyänsä tottelen. — Herra valtiomarski, käskekää vaan, niin seuraan teitä kotiinne. Koska minun täytyy olla holhouksen alaisena, en olisi itselleni voinut toivoa ketään lempeämpää ja kohteliaampaa holhojaa".
Näin loppui puhe sedän ja veljenpojan välillä, ja prinssi meni Errol'in kreivin kanssa kotiin. Kadulla vastaan-sattuvat porvarit poikkesivat toiselle puolelle katua, ettei heidän olisi pakko tervehtiä Rothsayn herttuaa, jonka he nyt olivat oppineet tuntemaan yhtä julmasydämiseksi kuin ennen jo irstaiseksi. Viimein avautui valtiomarskin kartanon ovi omistajalleen sekä hänen vieraalleen prinssille; molemmat olivat iloiset siitä kun pääsivät pois kadulta, mutta kummallekin tuntui myös heidän nykyinen välinsä hankalalta.
Meidän taas tulee palata taistelutanterelle, josta, taistelun loputtua, jo herrasväki oli lähtenyt. Kansa oli nyt jakaunut kahteen erijoukkoon. Toinen, joka oli pienempi luvultaan, oli sen sijaan suurempi arvoltansa; siihen kuuluivat Perth'in kaupungin paremmat asukkaat, jotka nyt toivottivat onnea voittajalle sekä toinen toiselleen, riemuillen siitä että heidän riitansa hoviherrain kanssa oli saanut niin hyvän lopun. Kaupungin hallitusmiehet olivat tästä niin ihastuneet, että he pyysivät ritari Charteris'ia juhlapäivälisille raastupaan. Tietysti sai Heikkikin, päivän sankari, kutsut, tahi oikeammin sanoen, käskyt sinne. Hän kuuli ne kovasti hämillisellä mielellä, sillä hänen sydämensä, niinkuin on helppo arvata, paloi Hanskurin Katrin luokse. Mutta Simo ukon kehoitus sai hänet kuitenkin suostumaan. Tämä vanha porvari piti kauniin kotikaupunkinsa majistraatin luonnollisessa ja sopivassa kunnioituksessa. Hän pani suuren arvon kaikkiin siitä hallituskunnasta lähteviin suosionosoituksiin, ja katsoi vääräksi, ettei hänen vastainen vävynsä semmoiseen kernaasti ja kiitollisuudella suostunut.
"Ei ole ajattelemistakaan, Heikki poikani", neuvoi hän, "että sinä tästä näin juhlallisesta tilaisuudesta olisit poissa. Siellä on ritari Charteriskin oleva läsnä, ja mielestäni tullee siellä sinulle mainio tilaisuus päästä hänen suosioonsa. Kyllä olisi mahdollista että hän sinulta koko uuden varuskerran käskisi; ja kuulinpa itsekin arvokkaan pormestarimme Craigdallien sanovan, että pitäisi taas kirkastuttaa kaupungin asevarastoa. Et sinä saa laiminlyödä hyvää työntilaisuutta, nyt kun aiot perettä rakentaa, joka rahaa maksaa".
"Hist, Hanskuri vaari", vastasi hämillinen voittaja, "onhan minulla ennestäänkin työtä kyllin — ja tiedättehän itse, että Katri saattaisi kummastella viipymistäni, ja hänen korvaansa voisivat taas kontinkantajat kuiskata jotain laulutytöstä tai Jumala ties mistä".
"Älä pelkää sitä", sanoi hanskuri, "vaan mene, niinkuin kuuliaisen porvarin sopii, sinne, mihin parempasi käskevät. Kyllä minä myönnän että sinulle tulee tekemistä, ennen kun saat Katrin mielipahan tästä kahdentaistelusta leppymään. Sillä se tyttö on olevinansa semmoisissa asioissa viisaampi kuningasta valtioneuvoksineen ja seurakuntaa kirkkolakineen, ja pormestaria raatimiehineen. Mutta aionpa itsekin puuttua tähän asiaan ja valmistaa sitä niin, että jos hän huomenna tervetuliaisiksi pitääkin sinulle nuhdesaarnan, se on pian sulava kyyneleiksi ja hymyksi, aivan kuin lämpimällä vesisateella alkava Huhtikuun-aamu. Mene siis nyt vaan, mun poikani, ja pidä vaari että tulet huomenna oikealla ajalla, kohta aamumessun jälkeen".
Sepän täytyi, vaikka vastahakoisesti, myöntää appensa sanat todeksi, ja kerran päätettyään vastaan-ottaa kaupungin vanhinten osoittaman kunnian, irtautti hän itsensä kansanjoukosta ja riensi kotiin paraat vaatteensa päälleen panemaan. Näin ilmautui hän pian sen jälkeen raastupaan, missä tukeva tamminen pöytä oli taipumaisillaan runsaitten ruokien alla. Siinä nähtiin Tay-joen mainiota lohta, siinä myös hyvänmakuista merikalaa Dundeesta — muita herkkuja ei par'-aikainen paaston aika sallinut — ja runsaasti oli tarjona viiniä, olutta sekä mettä kalan alas huuhtomiseksi. Kaupungin soittoniekat soittivat pitojen aikana, ja musiikin lomahetkinä yksi heistä suurella innolla lausui pitkää, runomittaan laitettua kertomusta Blackearn-siden tappelusta, missä William Wallace ynnä pelätyn alapäällikkönsä ja ystävänsä, Thomas de Longuevillen kanssa taisteli englantilaista ritari Seward'ia vastaan. Tämä kertomus oli vanhastaan tuttu kaikille vieraille, mutta yhtähyvin he, osoittaen siinä suurempaa kärsivällisyyttä kuin heidän nykyiset jälkeisensä, kuultelivat sitä yhtä hartaasti kuin jos se olisi ollut uudenuutukainen. Se oli tietysti täynnä ylistystä ritari Charteris'in esi-isälle sekä muille Perth'in läänin vanhoille suvuille, ja tämmöisissä kohdissa kuulijat aina kaikuvasti hurrasivat, samassa juoden aika kulauksilla maljoja niiden urhoin muistoksi, jotka olivat taistelleet Skotlannin sankarin rinnalla. Myöskin Wynd'in Heikin malja juotiin monenkertaisella hurraamisella, ja ylituomari ilmoitti julkisesti, että majistratissa oli nostettu puheeksi, mikä erinomainen etuus tai muu kunniapalkinto hänelle annettaisiin, osoitukseksi kuinka kiitolliset kaupunkilaiset olivat hänen urhotyöstänsä.
"Ei, älkää katsoko asiaa siltä kannalta, arvokkaat naapurit", sanoi seppä tavallisella suoralla tavallansa; "sillä muuten voisi se huhu nousta, että miehuus mahtaa olla harvassa tässä Perth'in kaupungissa, koska miehelle annetaan palkinto siitä, että hän on taistellut turvattoman lesken puolesta. Tahtoisinpa ta'ata, että tässä kaupungissa on monta tusinaa uljaita porvareita, jotka täänpäiväisen kahakan olisivat suorittaneet yhtähyvin, jos ei vielä paremmin, kuin minä. Sillä, totta puhuen, olisipa minun pitänyt, kun pitänytkin musertas tuon roiston kypäri niinkuin savipottu — ja sen olisinkin tehnyt, jos ei se olisi ollut omaa käsi-alaani, taottu ja karaistu ritari Ramornya varten. Mutta jos meidän kaunis kaupunki arvelee minun työlläni olevan jotain arvoa, niin tulisi se velka minun mielestäni enemmänkin kuin kuitatuksi, jos te kaupungin kassasta määräisitte jonkun summan Marketta-lesken sekä hänen orporaukkainsa elatukseksi".
"Sen voimme kyllä saada aikaan", lausui ritari Charteris, "ja kuitenkin on meidän kauniille kaupungillemme jäävä kyllin varoja, millä suorittaa velkansa Wynd'in Heikille. Ja sen velan suuruuden jokainen meistä ymmärtää paremmin kuin hän itse, jonka silmät joutava arkatuntoisuus — ihmiset sitä sanovat kainoudeksi — sokaisee. — Ja ellei kaupungilla olisi siihen kyllin varoja, niin ylituomarikin siihen on antava lisää. Eipä ole Punaisen Rosvon kulta-enkelit vielä lentää lepsahtaneet tiehensä".
Nyt täytettiin taas pikarit ja juotiin "lohdutusmalja leskelle", jonka jälkeen taas tuli toinen murhatun, vaan nyt niin hyvällä menestyksellä kostetun Olivier'in iloiseksi muistoksi. Sanalla sanoen, nämät pidot olivat niin hauskat, että kaikki yksimielisesti arvelivat hauskuuden voineen olla suurimman mahdollisen, jos vaan lakintekijä, jonka surma niihin oli antanut aiheen ja josta tämmöisissä juhlatiloissa aina leikkiä laskettiin, itse olisi ollut läsnä. "Jos hän olisi voinut olla täällä", virkkoi kuivakiskoisesti pormestari Craigdallie, "niin hän varmaankin olisi lukenut täänpäiväisen voiton omaksi ansiokseen ja kehunut olleensa oman surmansa kostaja!"
Iltakelloin soidessa pidot lopetettiin. Muutamat vakavammat menivät kirkkoon iltamessuun, missä he istuivat silmät puoli-ummessa, kasvot paistavina, hyvin oikea-uskoisina ja muille hyvää esimerkkiä antavina paaston-aikuisina kirkkomiehinä. Useammat toiset palasivat kotiin, perheensä kuullen kaikista taistelun ja pitojen eri seikoista juttelemaan. Vielä toiset pujahtivat johonkuhun krouviin, jonka ovi ei nyt paaston aikanakaan ollut niin tarkoin kiinni, kuin kirkon säännöt olisivat vaatineet. Heikki meni Wynd-kadulle taloonsa, innostuneena hyvästä viinistä sekä kaupunkilaistensa ylistyksistä, ja nukkui pian hyvään uneen, jossa hänen edessänsä väikkyeli täydellisen onnen ja Hanskurin Katrin kuvat.
Äsken jo tuli kerrotuksi, että katselijat, tappelun loputtua, jakautuivat kahteen joukkoon. Arvokkaampi näistä saattoi, niinkuin olemme nähneet, voittajaa suurella ilolla. Suurempi joukko eli roistoväki puolestaan seurasi voitettua ja tuomittua Bonthron'ia, jonka matkalla oli päinvastainen suunta ja päinvastainen tarkoitus. Mitä ylimalkaan ajateltaneenkin suru- tai ilohuoneen suuremmasta viehätysvoimasta, niin ei ole kuitenkaan vähintäkään epäilystä siitä, kumpi enemmän kävijöitä puoleensa vetää, suruko, joka ei meitä itseämme koske, vai ilo, johon emme pääse osallisiksi. Sentähden seurasikin paljon suurempi osa Perth'in asukkaista niitä kärryjä, joissa pahantekijä vietiin mestauspaikalle.
Murhamiehen vieressä istui munkki, jolle hän salaripin sineetin alla yhä häpeämättä kertoeli samaa valhetta kuin taistelutanterella, nimittäin että Rothsayn herttua oli käskenyt sen salamurhan, minkä kautta lakintekijä-paralle kuolema oli tullut osaksi. Samaa valhetta hän myös yhä levitteli kansaan, rohkealla hävyttömyydellä vakuutellen niille, jotka kärryjä lähimpänä olivat, että syynä hänen kuolemaansa oli kuuliaisuus Rothsayn herttuan käskylle. Näitä sanoja hän kertoeli yrmeästi ja äreästi, lausuen niitä aivan kuin ulkoläksyä, taikka niinkuin valehtelijat ainakin, jotka moninkertaisella kertomisella pyytävät saada sanansa uskotuiksi, vaikka he sydämessään tuntevat, että ne eivät uskomista ansaitse. Mutta viimein hän kohotti silmänsä ja tuolla kaukana näki mustalta viivalta näyttävän, vähintään neljänkymmenen jalan korkuisen hirsipuun tikapuineen, surmanuorineen kuvautuvan taivaanrantaa vasten; siitä hän nyt äkkiä vaikeni, ja munkki huomasi että hän rupesi vapisemaan.
"Rohkaise mieltäsi, poikani", sanoi hyvä pappi. "Sinä olet tunnustanut totuuden ja saanut synninpäästön. Vakuutuksesi on kelpaava Jumalalle sinun totisuutesi tähden; ja vaikka sinulla tässä elämässä on ollut verinen käsi ja armoton sydän, niin olet kirkon rukousten avulla aikanas pääsevä puhdistavasta kiirastulesta".
Nämät lohdutukset kuitenkin pikemmin enensivät kuin vähensivät tuomitun pelkoa; sillä hänen sydäntänsä ahdisti epäilys, tokko hänelle luvatusta pelastuskeinosta todella tulisi apua ja tokko todella edes aiottiinkaan käyttää sitä hänen hyväkseen. Hän tunsi näet herransa kyllä hyvin, tietääksensä kuinka kernaasti tämä oli antava miehen mennä hukkaan, joka vasta kenties voi tulla vaaralliseksi todistajaksi häntä vastaan.
Hänelle tuomitusta kohtalosta ei ollut kuitenkaan nyt pääsemistä. Hitaasti lähestyi saatto surmapuuta, joka seisoi joen rantapenkereellä, noin puolentoista virstan päässä kaupungin muurista. Se paikka oli valittu siksi, että hirtettyin ruumiit, jotka jäivät roikkumaan varisten ruvaksi, näkyisivät selvästi kaikille haaroille. Perille tultua munkki antoi Bonthron'in pyövelin käsiin, joka saattoi tuomitun ylös tikapuille ja, sen verran kuin voi nähdä, hirtti hänet kaikilla lain tavallisilla tempuilla. Silmänräpäyksen aikaa hirtetty näkyi tempaelevan kuoleman teossa, ja sitten riippui liikkumatta, hengetönnä. Enemmän kuin puolen tuntia häntä siinä vartioittuaan, siksi kun viimeinenkin mahdollinen hengenkipinä oli tukehtunut, ilmoitti pyöveli niille, jotka semmoisille näöille olivat halukkaat, että lopputemppu, nimittäin suolien ulos-ottaminen ja ruumiin kiinnittäminen kahleilla hirsipuuhun, oli jäävä seuraavaan aamuun päivänkoiton aikaan; sillä kahleet lopullista ripustamista varten eivät muka olleet vielä valmiit.
Huolimatta siitä että määrätty aika oli niin varhainen, seurasi sitten aamulla melkoinen roistojoukko mestari Smotherwell'iä mestauspaikalle, saadaksensa nähdä oikeuden lopullistakin menettelyä uhriansa kohtaan. Mutta halullisen yleisön suureksi hämmästykseksi ja harmiksi oli ruumis kadonnut hirsipuusta. Syy tähän katoamiseen arvattiin kuitenkin sangen pian. Bonthron oli ollut palveluksessa herralla, jonka tilukset olivat Fifen läänissä, ja sieltä hän itsekin oli kotoisin, mikä siis oli luonnollisempi, kuin että muutamat Fifen läänin miehistä, joiden veneitä yhä vilisi Tay-joella, olivat salaa vieneet lääniläisensä ruumiin pois tästä häpäisevästä paikasta? Kansan vihastus nyt kääntyi Smotherwell'iä vastaan, siitä kun hän ei kerrassaan lopettanut tehtäväänsä edellisenä iltana; ja jos ei hän apulaisineen olisi hypännyt veneesen ja sillä paennut joen poikki, niin olisivat he luultavasti tulleet kivitetyiksi kuoliaaksi. Itse tapaus oli kuitenkin niin sen ajan luonteen mukainen, ettei sitä kauan kummeksittu. Todellisen syyn hirtetyn katoamiseen saamme nähdä nyt seuraavassa luvussa.