"Minä aion vihittää itseni yhteen Katrin kanssa papin kautta sekä koko maailman nähden — alttarin sekä Ionan saaren mustien kivien edessä!" sanoi tulinen nuorukainen. "Hän on minun nuoruuteni rakkaus, eikä ole olemassa yhtään kunnian ja uskonnon sidettä, jolla en tahtoisi kiinnittää itseäni häneen! Olen jo vähän kuulustellut kansani mielipiteitä. Jos vaan me pääsemme voitolle — ja jos vaan voin toivoa että Katri tulee omakseni, mepääsemmevoitolle — sydämessäni sen tunnen — on kansani rakkaus oleva niin kokonaan minun vallassani, että jos minulle sattuisi mieleen ottaa itselleni vaimo vaikka vaivaishuoneesta, he häntä tervehtisivät tervetulleeksi aivan kuin olisi hän Mac-Callanmoren tyttäriä. — Mutta te hylkäätte minun tarjomukseni?" kysyi Eachin tylysti.
"Te panette suuhuni loukkaavia sanoja", vastasi vanhus, "ja kenties sitten vielä rankaisettekin niistä; sillä olenhan minä kokonaan teidän vallassanne. Mutta minun luvallani ei tyttäreni koskaan ole menevä muulle kuin minunsäätyiselleni miehelle. Hänen sydämensä pian särkyisi niissä alin-omaisissa sodissa ja verenvuodatuksissa, jotka teidän tilassanne ovat välttämättömät. Jos te todella häntä rakastatte, ja muistatte kuinka hän kaikkea riitaa ja tappelua kammoo, ette voi itsekään suoda häntä osalliseksi noihin sodan kauhistuksiin, joissa teidän, samoin kuin isännekin, tulee pakko lakkaamatta elää. Valitkaa itsellenne puoliso Vuorelaispäällikköin taikka tulisten Alankomaan aatelisherrain tyttäristä, poikani. Te olette kaunis, nuori, rikas, korkeasäätyinen ja mahtava; ei teidän kosimisenne siis ole turha oleva. Te voitte helposti löytää puolison, joka on teidän kanssanne iloitseva voitoistanne ja lohduttava teitä tappioitten perästä. Katria voitot kuin tappiotkin yhtä paljon kauhistuttaisivat. Soturilla pitää olla teräskinnas — vuohennahkainen hansikka olisi hänen kädessään repaleina yhden tunnin päästä".
Musta pilvi synkistytti nuoren päällikön kasvoja, joista äsken vielä oli semmoinen tulisuus paistanut.
"Hyvästi sitten", sanoi hän, "ainoa toivoni, joka olisi voinut saattaa minut maineesen ja voitolle!" Hän oli hetkisen aikaa ääneti, syviin mietteisin vaipuneena, silmät maahan päin luotuna, pää kumarruksissa, käsivarret ristissä rinnan päällä. Viimein hän irroitti kätensä ja virkkoi: "Isä — sillä isä te olette olleet minulle — minä aion virkkaa teille salaisuuden, järki ja ylpeys kyllä kieltävät minua puhumasta, mutta sallimus käskee, ja häntä täytyy totella. Minä aion ilmoittaa teille syvimmän, sisimmän salaisuuden, minkä ikinä joku mies on toiselle ilmoittanut. Mutta, varokaa — loppukoon tämä meidän keskustelumme tavalla tai toisella — varokaa ettette koskaan virka puolta sanaakaan siitä, mitä nyt aion teille uskoa. Sillä jos niin tekisitte, niin minulla, vaikka sen olisitte tehneet kaikkein syrjäisimmässä kaikista Skotlannin sopukoista, olisi sielläkin korvat, jotka sen kuulisivat, ja käsi sekä väkipuukko, jotka petturin sydämen löytäisivät. — Minä olen — mutta se sana ei tahdo päästä ulos suustani!"
"Älkää sitä puhuko sitten", sanoi varovainen hanskuri. "Salaisuus ei ole enään salaisuus, kun se kerran omistajansa huulten välitse on ulos tullut; enkä minä huoli kuulla asiaa, joka on niin vaarallinen kuin te uhkaatte".
"Niin, mutta minun täytyy se puhua ja teidän täytyy se kuulla", sanoi nuorukainen. "Olettehan te, vaari, tällä sotien ajalla varmaan itsekin joskus olleet soturina?"
"Yhden kerran vaan", vastasi Simo, "kun Eteläläiset[35] meidän kaunista kaupunkiamme piirittivät. Minua käskettiin puolustukseen osaa-ottamaan, niinkuin olin velvollinen kaikkein muitten ammattilaisten tavalla, joiden tulee kaupunkiansa vahtia ja varjella".
"Ja miltä tuntui teistä silloin?" kysyi nuori päällikkö.
"Mitä se tähän nykyiseen asiaan kuuluu?" kysyi Simo jollakin kummastuksella.
"Paljon, muuten en olisi niin kysynyt", vastasi Eachin sillä ylpeydellä, joka hänessä aika ajoin ilmaantui.
"Vanha mies mielellään rupeaa puhelemaan vanhoista ajoista", sanoi Simo, joka, hetkisen arveltuansa, ei ollut vastahakoinen poikkeemaan toiseen puheenaineesen, joka saattoi hänen tyttärensä unohduttaa, "ja totta tunnustaen, ei tuntunut sydämessäni mitään siitä toivokkaasta uskalluksesta, jopa ilosta, jolla olen nähnyt monen muun miehen menevän tappeluun. Minun elämäni ja ammattini olivat rauhallista laatua, ja vaikka en ole ollut miehuutta vailla, milloin sitä oli tarvis, ei ole minulla koskaan ollut yötä niin unetonta kuin ennen tuota tappelua. Sydäntäni ahdistivat kuulemani tarinat ja totta ne olivatkin — noista Englannin joutsimiehistä — että heillä on kyynäränpituiset nuolet, ja joutset kolmatta osaa pitemmät kuin meidän. Jos joskus hiukan nukahdin ja joku olkikorsi vuoteessani vähänkin pisti, niin kavahdin hereille, siinä luulossa että jo englantilainen nuoli vapisi kupeessani. Aamulla, kun liika uupumus juuri oli minut uneen vaivuttanut, herätti minut hätäkellon ääni, joka meitä porvareita vallille kutsui — eikä ole koskaan ennen eikä myöhemmin sen heliseminen korviini kuulunut niin ruumiskelloin kaltaiselta kuin silloin".
"Jatkakaa — kuinkas sitten kävi?" kysyi Eachin.
"Minä pukeusin varuksiini", sanoi Simo, "semmoisiin kuin minulla oli — otin siunauksen äidiltäni, rohkeamieliseltä vaimolta, joka minulle puhui isäni urhotöistä meidän kauniin kaupunkimme palveluksessa. Siitä sydämeni sai rohkeutta, ja vielä rohkeammaksi tulin, kun seisoin toisten ammattilaisten joukossa; me olimme kaikki joutsimiehiä, sillä, niinkuin te tiedätte, Perth'in porvarit ovat sen aseen käyttämisessä taitavat. Meidät asetettiin sinne, tänne pitkin muuria, ja joukkoomme tuli myös useampia ritareita sekä knaappeja vahvoissa rautavaruksissa. He olivat vallan uljaat näöltänsä, kenties luottaen rautapukuunsa, ja ilmoittivat meille, paremmaksi kehoitukseksi muka, hakkaavansa miekoillaan, sota-kirveillään maahan jokaisen, joka yrittäisi paikaltaan väistyä. Minä sain sen ystävällisen vakuutuksen vanhan Kinfauns'in sankarin suusta — siksi sanottiin nykyisen hyvän ritari Charteris'in isää, silloista ylituomariamme. Hän oli Punaisen Rosvon, ritari Tuomas Longuevillen pojanpoika ja kyllä mies pitämään sanansa, jonka hän puhui minulle erittäin; sillä tuon unettoman yön jälkeen mahdoin näyttää tavallista kalpeammalta; ja paitsi sitä olin vasta nuori poika."
"Ja lisäsikö hänen kehoituksensa teille pelkoa vai rohkeutta?" kysyiEachin, joka hyvin tarkasti kuulteli.
"Rohkeutta se lisäsi", vastasi Simo; "sillä luullakseni ei mikään muu voi saattaa miestä niin rohkeaksi kauempana edessä olevaa vaaraa vastaan menemään, kuin se tieto, että on toinen vaara aivan likellä takana, joka häntä eteenpäin pakoittaa. No niin — minä nousin siis vallille jokseenkin hyvällä rohkeudella, ja minut asetettiin muutamien toisten kanssa Vahtitorniin, koska minua pidettiin hyvänä joutsimiehenä. Mutta kävipä kylmä väristys selkäpiitäni myöten, kun näin Englantilaisten marssivan rynnäkölle hyvässä järjestyksessä, kolmeen lukuisaan parveen jaettuina, joutsimiehet etumaisina, ritarit takana. He lähenivät lähenemistään, ja muutamat meistä olisivat ruvenneet heitä ampumaan, mutta se oli ankarasti kielletty; meidän täytyi siis olla liikahtamatta, suojellen itseämme rintasuojan takana miten paraiten osasimme. Kun sitten Eteläläiset järjestivät pitkän sotarintansa riveihin, niin että joka mies ikään kuin taikavoimalla siirtyi paikalleen, ja kun he asettivat eteensä suojakseen suuria kilpiä, tuntui minussa taas tuommoinen outo hengen-ahdistus sekä halu mennä kotiin ryyppyä ottamaan. Mutta kun samassa viereeni vilkaisin, näin kunnian-arvoisen Kinfauns'in sankarin par'-aikaa virittävän joutsipyssyä, ja silloin arvelin että olisi surkea, jos hänen tulisi tuhlata nuolensa uskolliseen Skotlannin mieheen, kun tuolla oli niin paljon Englantilaisia ammuttavana. Näin pysyin siis paikallani, joka olikin sangen mukava, kahden muurin kulmassa. Englantilaiset sitten astuivat vielä likemmäksi ja vetivät joutsensa vireesen ei rintaa vasten, niinkuin teidän Vuorelaiset, vaan korvan juurelle — ja, samassa he lennättivät koko parven pääskysenhäntiä, ennen kuin me edes kerkesimme hyvää Anterusta avuksemme rukoilla. Minä vilkutin silmiäni, kun näin heidän noin pinnistävän jänteitänsä, ja luullakseni vavahdin, koska nuolet tulla rapsahtivat vallia vasten. Mutta kun katsahdin ympärilleni enkä nähnyt ketään muuta haavoitettua, paitsi Jussi Squallit'ia, kaupungin julistusmiestä, niin rohkeni sydämeni ja minä laukaisin vuorostani hyvällä halulla ja tarkalla tähtäämisellä. Pikkuinen mies, jota olin tähdännyt, juuri kun hän hiukan oli kurkistanut ulos kilpensä takaa, kaatui, nuoli olkapäässänsä. 'Oikeaan paikkaan neulasi pistit, Simo Hanskuri!' huusi minulle ylituomari. — 'St. Johannes avuksi omalle kaupungilleen, hyvät ammattiveljeni!' huusin minä, vaikka vasta oppipoika. Ja, uskokaa pois vaan, koko sitten jatkuvassa taistelussa, joka päättyi sillä että vihollinen pois vetäytyi, minä vetelin joustani vireesen ja lennättelin nuoliani yhtä huolettomasti kuin jos olisin pilkkutauluun ampunut, enkä ihmisiä. Tästä sain jokseenkin hyvän maineen, ja perästäpäin olen aina arvellut, että hädän tuleen — sillä huvia ei minulla siitä koskaan ole ollut — olisin käyttänyt itseäni niin etten hyvää mainettani jälleen olisi kadottanut. — Se on kaikki, mitä voin kertoa kokemuksestani sodassa. Olenhan minä muuten ollut joskus toisissakin vaaroissa, joita aina olen pyytänyt välttää niinkuin viisas mies, vaan, jos ne olivat välttämättömät, olen käynyt niihin aika miehen tavoin. Muulla lailla ei mikään mies voi elää eikä pitää päätänsä pystyssä täällä Skotlannissa".
"Minä ymmärrän teidän kertomuksenne", sanoi Eachin; "mutta vaikea tullee minun saada teitä uskomaan, mitä minulla nyt on sanottavaa, siihen nähden mitä sukua olen ja varsinkin että olen sen miehen poika, jonka me tänään olemme hautaan laskeneet — hyväpä on että hän makaa siinä, missä hän ei koskaan saa kuulla, mitä te nyt! Katsokaas, Simo-vaari — tää puupala kädessäni lyhenee ja tummenee; parin minuutin kuluttua se on sammunut — mutta ennenkuin se sammuu, on se inhottava asia ilmipuhuttu. Simo vaari, minä olen — pelkuri! — Nyt se on viimein ilmipuhuttu, ja minun häpeäni salaisuus on toisen miehen tiedossa!"
Nuorukainen vaipui kokoon ikään kuin tainnoksiin; niin häntä raukaisi sielunsa tuska tuota ilkeää tunnustusta tehdessä. Hanskuri, täynnä pelästystä ja surkuttelevaisuutta, pyysi saada Eachin'ia tointumaan, joka häneltä onnistuikin, vaan ei yhtä hyvin nuorukaisen rauhoittaminen. Eachin peitti kasvonsa käsillään, ja kyyneleet vuosivat virtana, katkerasti hänen silmistänsä.
"Pyhän Neitsyen tähden rauhoittukaa", virkkoi vanhus, "ja peruuttakaa tuo ilkeä sana! Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse — te ette ole mikään pelkuri, ainoasti nuori ja kokematon, ja teillä on vähän liian liukas mielenkuvitus, että voisi vielä olla partasuun uroon luja miehuus. Jos kuulisin jonkun muun miehen sanovan semmoista teistä, Conachar, niin minä sen ajaisin valeeksi — te ette ole pelkuri — olenhan nähnyt tulisia säkeniä singahtavan teistä monesti sangen vähästäkin syystä".
"Ylpeyden ja närkästyksen säkeniä!" sanoi onneton nuorukainen. "Mutta silloin näitte niiden takana lujuuden, joka ne olisi kannattanut? Säkenet, joista te puhutte, singahtelivat pelkurimaiseen sydämeeni niinkuin jäälohkareesen, joka ei millään tavoin voi syttyä. Jos loukkaantunut ylpeyteni yllyttikin minua sivaltamaan, sydämeni heikkous kohta taas taivutti minut pakoon menemään".
"Se oli tottumuksen puutetta", sanoi Simo; "muurien yli kiipeemällä pojat ensin oppivat jyrkästä vuorenseinästä ylös kiipeemään. Voittakaa pienillä kahakoilla — harjoitelkaa joka päivä maanne aseitten käyttämistä sotaleikissä kumppaleinne kanssa".
"Ja kuinka kauan minulla muka on aikaa siihen?" huudahti nuori päällikkö, vavahtain, ikään kuin joku kauhistava näkö olisi ilmautunut hänen eteensä. "Kuinka monta päivää on enää tästä nykyisestä päivästä Palmusunnuntaihin, ja mikä sitten on tarjona? — Aidattu tanner, josta ei kukaan pääse pois, enempää kuin karhu-parkakaan paalusta, mihin se on kiinni kytketty. Kuusikymmentä elävää miestä, paraat ja urhoollisimmat — yksi ainoa poisluettuna — jotka Albion voi lähettää alas vuoriltansa, seisoo siinä, janoten toinen toisensa verta; ja kuningas aatelisherroinensa sekä monta muuta huutajaa lisäksi istuvat ympärillä ikään kuin teaterissa, läsnä-olollaan yllyttäen taistelijain pirullista vimmaa! Sivallukset kalskahtelevat, veri vuotaa yhä paksumpana, kovempana, punaisempana virtana — he syöksevät toinen toisensa kimppuun niinkuin hurjana — he raatelevat toinen toistaan niinkuin metsän pedot — omien kumppalien jalat tallaavat haavoitetut kuoliaksi! Verivirta viimein alkaa ehtyä, kädet raukeavat, vaan ei sittenkään saa olla sovintoa, ei aselepoa, ei huoahdusta, niin kauan kuin yksikään noista vaivaisista vielä on hengissä! Siinä ei ole puhetta mistään kyykkimisestä vallinkulman takana, ei nuolien lennättämisestä kaukaa — siinä tulee olemaan käsi kättä vastaan, siksi kun kädet ei enää jaksakaan nousta ja jatkaa sitä kauheata taistelua! — Jos semmoinen taistelu jo on niin kauhistava mielikuvituksessa, miltä se, luulette te, on tuntuva todellisuudessa?"
Hanskuri oli ääneti.
"Minä kysyn toistamiseen: mitä te arvelette?"
"En voi muuta kuin surkutella teitä, Conachar", sanoi Simo. "Kova onni se on, että olette korkean suvun vesa — jalon isän poika — syntynyt uljaan sotajoukon johtajaksi — ja että kuitenkin olette vailla tai luulette olevanne — sillä aina vielä toivon vian vaan olevan liian herkässä mielenkuvituksessa, joka muotoa liioittelee — luulette olevanne vailla tuota rohkeutta, mikä nähdään jokaisessa tappelukukossa, joka on ohrakourallisen arvoinen, jokaisessa koirassa, joka on ruokavadillisen arvoinen. Mutta kuinkapa te, kun tiesitte kykenemättömyytenne tuohon tappeluun, juuri äsken tarjositte tyttärelleni osallisuutta hallitusvallassanne? Se valta tietysti riippuu tuosta tappelusta, eikä Katri siinä voi teitä auttaa".
"Te erehdytte, vanha mies", vastasi Eachin. "Jos Katri suosiolla katsoisi minun harrasta rakkauttani, niin se tieto tekisi että menisin vihollisten riviä vastaan tulisena kuin sota-orit. Sydämeni heikkouden tunto kyllä on aivan masentavainen, vaan se tieto, että Katri olisi katsomassa, karkaiseisi voimani. Luvatkaa vielä — voi luvatkaa vielä, että hän tulee mun omakseni, jos tuossa taistelussa pääsemme voitolle, niin ei itse Wynd'in seppäkään, vaikka hänen sydämensä on samaa metallia kuin hänen alaisimensa, ole koskaan mennyt taisteluun kepeämmällä sydämellä kuin minä olen menevä! Toinen voimallinen tunne on voittava toisen".
"Se on hullutusta, Conachar. Eikös teidän etunne, teidän kunnianne, teidän sukunne voi nostaa rohkeuttanne yhtä paljon kuin mustakulmainen tyttönen? Hyi hävetkää!"
"Te puhutte minulle samaa, mitä itsekin olen itselleni puhunut — mutta turhaan", sanoi Eachin huoaten. "Arka metsäkauris tulee vaan illoin hurjaksi ja vaaralliseksi, kun se pääsee naaraansa pariksi. Onko siihen luonteeni syynä — vai, niinkuin meidän vuoriston akat puhuvat, tuon valkoisen emäkauriin maito — vai rauhallinen kasvatukseni sekä ankara kuri teidän luonanne — vai, niinkuin te luulette, liian vilkas mielenkuvitus, joka kuvaa vaaraa vielä vaarallisemmaksi, kauhistavammaksi kuin se todella on — sitä en voi sanoa. Mutta minä tiedän, mitä sydämessäni on, ja — niin, ilmi se täytyy puhua! — pahoin pelkään sen tunteen olevan mahdottoman voittaa. Siksi minä, jos vaan sillä ehdolla saisin teidät toivooni suostumaan, nytkin vielä kääntyisin keskitieltä, luopuisin arvostani ja siirtyisin johonkuhun halpaan ammattiin".
"Mitä, tahtoisitteko te vai hanskuriksi ruveta, Conachar?" sanoi Simo. "Onpa tää vielä kummempaa kuin mitä St. Crispinuksesta tarinoidaan. Ei ei, teidän kätenne ei ollut siihen luotu — en anna teille enää mitään metsäkauriin nahkoja pilattavaksi".
"Älkää leikkiä laskeko", sanoi Eachin; "minä puhun täyttä totta. Vaikken minä työtä osaa tehdä, toisin kanssani tarpeeksi elämisen varoja. He kyllä sitten julistaisivat minut petturiksi sotatorvillaan, rakkopillillään — vaan tehkööt niin — Katri on sitä paremmin rakastava minua, kun olen verenvuodatuksen tieltä poikennut rauhan tielle. Ja Klemetti-isä on opettava meitä anteeksi antamaan maailmalle, kun se meille on viskaava koskemattomat vihansa. Minä olisin silloin onnellisin miehistä — Katri saisi kaikki nautinnot, jotka rajaton rakkaus hänelle voi hankkia; hänen ei silloin tarvitsisi nähdä noita kauheita näköjä ja meluja, jotka teidän aikomassanne sopimattomassa avioliitossa tulisivat hänelle osaksi. Ja te, hanskuri-vaari, istuisitte takan ääressä onnellisimpana, enimmin kunnioitettuna miehenä, joka ikinä — —"
"Vaiti, Eachin — vaiti, olkaa niin hyvä!" keskeytti hanskuri. "Tää puupala, jonka kanssa meidän keskustelumme täytyy loppua, on jo palanut vallan lyhyeksi, ja minä nyt tahtoisin myös puhua sanan vuorostani, sillä suoruus on aina paras. Se saattaa teitä harmittaa, kenties vimmastuttaa, vaan minun täytyy kerrassaan tehdä loppu noista kaikista mielenkuvitelmista näillä sanoilla: Katri ei koskaan voi tulla teidän omaksenne. Kinnas annetaan sanan pantiksi, ja minun ammattini harjoittajan pitäisi siis vielä vähemmin kuin muiden ihmisten rikkoa sanansa. Katrin käsi on poisluvattu — luvattu miehelle, jota te kenties vihaatte vaan jota ette kuitenkaan voi olla kunnioittamatta — Heikki Asesepälle. Tämä avioliitto on sopiva molempain säätyyn katsoen, on molempain tahdon mukainen, ja minä siihen olen antanut suostumukseni. Paras on puhua suu puhtaaksi kerrassaan — suuttukaa kiellostani kuinka pahasti suuttunettekin — olenhan minä kokonaan vallassanne. — Vaan sanaani ette te millään muotoa saa minua rikkomaan".
Hanskuri puhui näin lujasti, siitä syystä kun kokemuksesta tiesi, että hänen entinen oppipoikansa, vaikka hyvin närkäs, kuitenkin tavallisesti taipui, lujan, järkähtämättömän päätöksen nähtyään. Yhtähyvin Simo samalla muisti missä paikassa hän nyt oli ja jollakin pelolla näki kuinka sammuvan liekin vielä kerta leimahtaissa ja valon sädettä Eachin'iin luodessa, nuorukaisen kasvot olivat kalmankelmeät, kuinka silmänsä pyörivät päässä aivan kuin hullun, koska hurjuuden puuska on tulossa. Liekki kohta jälleen vaipui ja sammui, ja Simo silmänräpäyksen aikaa oli siinä pelossa, että hänen tulisi puolustaa henkeänsä tätä nuorukaista vastaan, jonka hän tiesi vimmapäissään olevan varsin hetaan väkivaltaisiin tekoihin, vaikka kyllä hänen heikko luonteensa ei kauan aikaa voinut jatkaa mitä vimma oli alkuun pannut. Mutta pian lohdutti häntä Eachin, joka langenneella, muuttuneella äänellä mutisi:
"Olkoon se, mitä tänä yönä puhuttiin, unohdettu ijäksi. — Parempi olisi teidän kaivaa oma hautanne kuin puhua se ilmi".
Näin puhuen hän avasi mökin oven, niin että yksi kuun säde sisään pääsi. Poismenevän päällikön ruumis vilahti tämän säteen poikki, sitten ovi lyötiin kiinni ja huone jälleen jäi pimeyteen.
Simo Hanskurin sydämessä tuntui suuri helpoitus, koska tämä vaarallinen keskustelu näin rauhallisesti oli päättynyt. Mutta hän nyt syvästi surkutteli kasvattinsa Eachin Mac-Ian'in onnetonta tilaa.
"Poika-raukka", sanoi hän itsekseen, "hänen kun piti nousta tuolle korkealle paikalle ainoasti siksi, että isän jälkeen tulee syöstyksi siitä alas häpeällä! Mitä hän minulle puhui, sen jo osaksi ennalta tiesin; sillä usein olin huomannut Conachar'in olevan kärkkäämmän sanasotaan kuin käsikahakkaan. Mutta tuota, kaikkea voimaa masentavaa sydämen-heikkoutta, jota ei häpeä eikä pakko saa voitetuksi, en minä, vaikken suinkaan ole mikään William Wallace, voi käsittää. Ja että hänen sitten piti kosia tytärtäni, ikäänkuin muka morsiamella pitäisi olla rohkeutta sekä itsensä että vielä sulhasenkin varalle! Ei, ei — Katrin pitää tulla vaimoksi miehelle, jolle hän voi sanoa: 'Mieheni, armahda vihollistani!' — ei semmoiselle, jonka puolesta hänen tulisi huutaa: 'Jalo vihollinen, armahda minun puolisoani!'"
Väsyneenä näistä kaikista mietteistä vanhus viimein nukahti uneen. Aamulla häntä ystävänsä lehmipaimen herätti ja jokseenkin langenneella nenällä ehdoitti että palattaisiin hänen kotiinsa tuonne nurmikolle joen niskassa. Paimen pyysi anteeksi, ettei päällikkö tänä aamuna joutanut päästää Simoa puheilleen, koska oli niin paljon puuhaamista läheisen taistelun tähden. Eachin Mac-Ian oli arvellut olon tuolla joen niskassa turvallisimmaksi hanskurille — ja oli käskenyt kaikin tavoin pitää huolta hänen suojeluksestaan sekä tarpeistaan.
Tästä huolenpidosta lehmipaimen laveammaltakin puhui, ettei laiminlyöty kohteliaisuus niin paljon tuntuisi, kun päällikkö näin lähetti pois vieraansa, häntä puheilleen päästämättä.
"Hänen isänsä oli taitavampi", murisi paimen. "Mutta missä hän olisi ihmistapoihin oppinutkaan, se poika-rukka, hän kun on kasvatettu Perth'in poroporvarein keskellä, jotka, te yksin poisluettuna, naapuri hanskuri, joka puhutte Gaelin kieltä yhtä hyvin kuin minäkin, eivät kohteliaisuudesta mitään ymmärrä?"
Simo Hanskuri, niinkuin me hyvin ymmärrämme, ei kaivannut ollenkaan sitä puuttuvaa kohteliaisuutta, jota ystävänsä hänen puolestaan nurisi. Päinvastoin oli hänestä rauhallinen olo kunnon paimenen kodissa paljon hauskempi kaikkea tuota juhlamelua päällikön jokapäiväisissä ilonpidoissa, vaikkei olisikaan heidän välillään ollut keskustelua aineesta, johon olisi tuntunut varsin kipeältä toistamiseen koskea.
Joen niskalle hän siin rauhallisesti meni asumaan, missä, jos vaan hän olisi ollut varma Katrinkin turvallisuudesta, hänen aikansa olisi hauskasti kyllä kulunut. Hän huvitteli itseänsä kulkemisella järvellä pienessä veneessä, jota pieni Vuorelais-poika souti paikkoihin, missä sitten vanha mies ongiskeli. Usein kävi hän myös tuossa pienessä saaressa, miettimässä vanhan ystävänsä Gilchrist Mac-Ian'in haudalla; ja hän sai kaikki munkit ystävikseen, sillä että lahjoitti abotille näädännahkaiset kintaat, muille luostarin asukkaille metsäkissan nahasta tehdyt. Näiden pienten lahjain leikkaaminen ja ompeleminen oli ajanvietteenä päivänlaskun jälkeen; silloin paimenen koko perhe istui hänen ympärillään, ihmetellen hänen taitoansa ja kuullellen niitä lauluja sekä tarinoita, joilla vanhus pyysi ikävää iltaa lyhentää.
Se täytyy tunnustaa että meidän varovainen hanskuri aina kartti Klemetti-isän seuraa, jota hän väärässä luulossaan piti enemmän vastoinkäymistensä alkusyynä kuin niiden syytönnä osan-ottajana. "En huoli", arveli hän, "hänen hullutustensa tähden menettää näiden tässä hyväin munkkien suosiota, joista vielä voi tulla minulle hyötyä. On minulle jo mielestäni tullut kyllin vahinkoa hänen saarnojensa tähden. Viisaammaksi ei ne ole minua liioin tehneet, vaan kyllä paljon köyhemmäksi. Ei, ei, Klemetti-isä ja Katri puhukoot mitä tahansa, vaan kyllä minä ensi tilaisuudessa matelen takaisin, niinkuin toruttu koira herransa kutsuessa, otan päälleni täyden määrän jouhipaitaa sekä piiskaa, maksan pois kelpo sakon, ja saan näin minun sekä kirkon välin jälleen eheäksi".
Enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, sen jälkeen kun hanskuri oli tullut joen niskalle, ja hänen jo alkoi käydä ihmeeksi ettei hän vielä ollut saanut mitään sanomia Katrilta eikä myös Wynd'in Heikiltä, jolle ylituomari oli luvannut ilmoittaa hänen tuumansa sekä pakopaikkansa. Hän tiesi kyllä, ettei uljaan sepän käynyt tulla tänne Duhele-clan'in maalle, siitä syystä kun hän sen asukkaitten, jopa päällikönkin kanssa oli vihollisuudessa. Mutta yhtähyvin olisi Heikin, hanskurin mielestä, pitänyt jollakin keinoin saada hänelle joku tieto tai merkki niiden monien sanansaattajien kautta, jotka tähän aikaan kulkivat kuninkaan hovin sekä Duhele-clan'in välillä; sillä yhä vielä keskusteltiin pian tulevan taistelun ehdoista, mitä tietä molemmat puolueet olivat Perth'iin tulevat, ynnä muista seikoista, mitkä ennalta oli määrättävät. Oltiin nyt keskipaikoilla Maaliskuuta, ja tuo turmiontuottava Palmusunnuntai lähenemistään läheni.
Ajan näin vierressä eteenpäin ei ollut hanskuri sen enempää nähnyt entistä oppipoikaansa. Tarkka huolenpito Simon tarpeista sekä kaikenpuolisesta mukavuudesta osoitti ettei hän ollut unohdettu. Mutta yhtähyvin hän, joka kerta kun kuuli päällikön torven kaikuvan metsässä, aina kulki päinvastaiseen suuntaan. Yhtenä aamuna kuitenkin sattui hän arvaamatta aivan Eachin'in läheisyyteen, niin että tuskin vaan näkyi olevan mahdollista välttää yhtymistä; se tapahtui tällä tavalla.
Simo käveli mietteissään erästä pientä lakeaa paikkaa myöten, jonka ympärillä kasvoi korkeaa metsää sekaisin viidakon kanssa. Silloin syöksihe yht'-äkkiä valkoinen emäkauris tiheiköstä ulos, kaksi koiraa aivan kantapäillään; toinen koirista tarttui sitä kinttuun, toinen kurkkuun, ja näin he tempasivat sen maahan parin sadan askeleen päässä hanskurista, joka hiukan hämmästyi tästä arvaamattomasta tapauksesta. Läheinen, kimakka torven ääni sekä verikoiran haukunta osoittivat Simolle, että metsämiehetkin olivat likellä ja tulossa metsäkauriin jälkiä myöten. Myös kuului huhuilemista sekä miesten juoksun rasahteleminen viidakon läpi aivan läheltä. Simo olisi, vähänkin aikaa mietittyänsä, nähnyt viisaimmaksi keinoksi pysyä paikallansa taikkapa hitaasti ruveta poismenemään, heittäen Eachin'in omaan päätökseen huomata tai olla huomaamatta hänen läsnä-oloansa, sitä myöten kuin nuori päällikkö hyväksi näkisi. Mutta hanskurin halu karttaa sitä nuorta miestä oli tullut ikään kuin vaistontapaiseksi, ja säikähdyksissään päällikön lähenemisestä vanhus kätki itsensä pähkinäpuu- ja rautatammi-tiheikköön, missä hän oli aivan piilossa. Tuskin oli hän sen tehnyt, niin jo Eachin, punakkana juoksusta, syöksi viidakosta esiin tuolle lakealle paikalle, ja perässä seurasi kasvatus-isänsä, Tammiston Torkil. Viimeinmainittu käänsi vastaanponnistelevan metsäkauriin selälleen yhtä suurella voimalla kuin taidollakin, piti kiinni elävän etujalat oikealla kädellään, seisoen polvillaan itse ruumiin päällä, ja tarjosi vasemmalla kädellä puukkoansa nuorelle päällikölle, että tämä leikkaisi kurkun kauriilta.
"En voi, Torkil. Tee tehtäväsi itse. En voi tappaa kasvatus-emäni kuvaa",
Sen hän puhui surullisella hymyllä, ja kyynel samassa kiilsi hänen silmissään. Torkil tuijotti hetkisen aikaa nuoreen päällikköönsä, sitten laski terävällä metsäpuukollansa elävän kurkun poikki niin nopealla ja lujalla leikkauksella, että ase tunkeusi aivan niskaluuhun asti. Sitten hän nousi seisaalleen, loi taas pitkän, tuikean katseen päällikköönsä ja virkkoi: "Saman, minkä nyt tälle metsäkauriille tein, tekisin jokaiselle elävälle miehelle, jonka korvat olisivat kuulleet kasvattini vaan mainitsevan valkoista emäkaurista yhteydessä Eachin'in nimen kanssa".
Jos Simo jo ennenkin oli katsonut tarpeelliseksi mennä piiloon, tämäTorkil'in puhe hänelle antoi siihen vielä uuden, painavan syyn lisäksi.
"Sitä ei kuitenkaan voi salata, Torkil vaari", sanoi Eachin; "se tulee kuitenkin kaikki päivän valoon ilmi".
"Mikä tulee ilmi? Mikä tulee päivän valoon?" kysyi Torkil kummastuksella.
"Se on se paha salaisuus", ajatteli Simo; "ja nyt, jos tuo jättiläis-salaneuvos ei voi pitää kieltänsä kurissa, luetaan se arvattavasti minun syykseni, että Eachin'in häpeä tulee koko maailman tietoon".
Vaikka näissä tuskallisissa mietteissä, koetti hän kuitenkin, niin paljon kuin paikastansa voi, nähdä kaikki, mitä tapahtui surullisen päällikön sekä hänen uskotun miehensä välillä. Häntä yllytti siihen tuo uteliaisuuden henki, joka meissä liikkuu vaarallisimmillakin yhtä hyvin kuin myös tavallisimmilla hetkillämme, ja joka välistä sopii yhteen suuren pelonkin kanssa.
Nuorukainen vaipui kuultelevan Torkil'in rintaa vasten ja lopetti, nojautuin kasvatus-isänsä olkapäähän, tunnustuksensa kuiskauksella. Torkil näkyi kuulevan nuorukaisen sanat hämmästyksellä, joka teki ettei hän tahtonut uskoa omia korviansa. Ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se todella oli Eachin, joka puhui, hän verkalleen kohotti nuorukaisen nojauksistaan, piti hänet pystyssä olkapäästä ja katsoi häneen silmillä, jotka muljuilivat suurina ja samassa tuijottivat liikkumattomina kummastuksesta tuosta oudosta tarinasta. Ja niin tuimaksi muuttui vanhan miehen näkö tuon kuiskauksen perästä, että hanskuri pelkäsi hänen sysäisevän nuorukaisen pois luotansa niinkuin häväistyn; ja siinä tapauksessa olisi Eachin saattanut lentää juuri samaan pensaasen, missä Simo oli piilossa, joten tämä olisi tullut keksityksi hänelle sangen ikävällä ja vaarallisella tavalla. Mutta Torkil'issa, jossa oli vielä kaksin verroin enemmän tuota tulista rakkautta kasvattiinsa, mikä Skotlannissa kasvattajissa aina on tavallinen, mielenliikutus kääntyikin toisaannepäin.
"En sitä usko!" huudahti hän; "se on valhe isäsi pojasta — valhe äitisi kantamasta — vielä enemmänminun kasvatistani! Minä panen pääni pantiksi sekä taivasta että helvettiä vastaan, ja olen valmis taistelemaan jokaista vastaan, joka sitä todeksi väittäisi! Sinua on paha silmä silminyt, poika-kultani, ja tuo sydämenheikkous, jota sinä pelkuriudeksi sanot, on panemavika. Kylläpä muistan kuinka nahkasiipi siivillään löi tulisoihdun sammuksiin sinun syntymähetkenäsi — tuona surun ja ilon hetkenä. Älä huoli, rakas poikani! Me lähdemme Ionan saareen, ja hyvä St. Columbus koko muun pyhäinmiesten ja enkelein joukon kanssa, jotka aina ovat sinun sukuas suosineet, on ottava sinusta pois tuon valkoisen metsäkauriin sydämen ja paneva sinuun takaisin oman sydämesi, joka on varastettu".
Eachin kuulteli, ja hänen silmistään näkyi, että hän mielellään olisi uskonut lohduttajansa sanat.
"Mutta, Torkil", sanoi hän, "annas olla että tästä tulisikin apua, niin tuo kauhea päivä lähenee, ja jos menen taisteluun, tulee meille, pelkään mä, häpeää".
"Se ei voi olla — ei saa olla!" sanoi Torkil. — "Helvetillä ei voi olla niin suurta voimaa — me kastamme miekkasi pyhään veteen — me pistämme rautalehtiä, Johanneksen ruohoja sekä saarnipuun oksan sinun kypärisi harjaan. Me käymme seisomaan sinun ympärilles, minä ja sinun kahdeksan kasvatus-veljeäsi — siinä olet oleva täysissä turvissa niinkuin kivisessä linnassa".
Taas toivoton nuorukainen mutisi jotakin, jota hanskuri ei voinut ymmärtää, kun se niin painuneella äänellä puhuttiin, mutta sitä täydellisemmin, selvemmin hän kuuli Torkil'in syvä-äänisen vastauksen.
"No, olisipa kuitenkin mahdollisuus säästää sinua tuosta tappelusta. Sinä olet nuorin taisteluun määrätyistä. Kuule nyt mitä sanon, niin saat nähdä kuinka suuri kasvatus-isän rakkaus on, kuinka paljon suurempi sukulaistenkin rakkautta. Nuorin Chattan-clan'in taistelijoista on Ferquhard Day. Hänen isänsä surmasi minun isäni, ja punainen veri kuohuu kiehuvana meidän välillämme — minä toivoin että se juuri nyt tulevana Palmusunnuntaina saisi jäähtyä. — Mutta huomaa! — Arvattavasti olisit luullut että minun vereni sekä tuon Ferquhard Dayn veret eivät olisi sekautuneet, vaikka ne olisi yhteen maljaan kaadettu. Mutta yhtähyvin hän on luonut silmänsä rakkaudella minun tyttäreeni Eevaan, kauniimpaan meidän neidoista. Arvaas mitä tuntui sydämessäni, kun sen sain kuulla. Tuntui aivan kuin joku susi Ferragon'in rajoilta olisi sanonut minulle: 'Anna mulle tyttäresi puolisoksi, Torkil!' Vaan minun lapseni ei ajattele niin, hän rakastaa Ferquhard'ia ja itkee pois poskiensa punaa sekä sydämensä voimaa, pelossaan tuosta pian tulevasta taistelusta. Annetaan hänen vaan suoda Ferquhard'ille joku suosionsa merkki, niin tämä on hänen tähtensä luopuva suvustaan sekä heimostaan, jäävä pois tappelusta ja pakeneva tytön kanssa erämaille".
"Ja jos hän, nuorin Chattan-clan'in taistelijoista, olisi poissa, minä, nuorin Duhele-clan'in miehistä, myös saisin olla taisteluun menemättä", virkkoi Eachin, punastuen tästä hänelle tarjouvasta pienestä pelastuksen toivosta.
"Katsos nyt tätä, päällikköni", sanoi Torkil, "ja arvaa siitä rakkauteni määrä. — Toiset voisivat sinulle uhrata poikiensa hengen sekä omansa — minä sinulle uhraan myös perheeni kunnian".
"Ystäväni, isäni", sanoi nuori päällikkö, puristaen Torkil'ia vasten rintaansa, "mikä halpa kurja minä olen, mikä kunnoton pelkuri, kun minussa on halua käyttää tää uhrauksesi hyväkseni!"
"Älä puhu niin — puillakin on korvansa. Mennään nyt vaan takaisin leiriin ja lähetetään sieltä pojat tätä paistia tässä hakemaan. — Pois, koirat; seuratkaa jäljestämme".
Verikoira oli Simon onneksi kastanut noukkansa metsäkauriin veriin, muuten hän kyllä olisi löytänyt hanskurin piilopaikan viidakossa. Mutta kun siltä vainon tarkkuus oli tylstynyt, seurasi sekin rauhallisesti hurttakoirien kanssa.
Metsästäjäin kadottua näkymättömiin, kuulumattomiin, hanskuri nousi, suuresti iloisena heidän lähdöstänsä, ja lähti astumaan päinvastaiseen suuntaan, niin kiireesti kuin hänen vanha ikänsä salli. Niin tehdessään hän ajatteli kasvatusisän ihmeellistä uskollisuutta.
"Tuon Vuoriston metsäläisen sydän on uskollinen ja rehellinen. Hän on enemmän satuin jättiläisten kuin meidän tavallisten ihmisten kaltainen; ja kuitenkin saattaisi kristitty ottaa hänet esi kuvakseen, mitä uskollisuuteen tulee. Vähän tyhmä konsti tuo kuitenkin on, kun hän tahtoo pujahduttaa pois yhden miehen vihollisen rivistä, ikään kuin muka ei olisi yltäkyllin toisia Vuorikissoja läsnä, jotka kohta voivat ruveta sen sijaan".
Näin ajatteli hanskuri, sillä hän ei tietänyt, että ankara julistus oli levitetty, joka kielsi kaikkia molempain kiisteleväin clan'ien miehiä, niinkuin myös heidän ystäviään, liittolaisiaan sekä alamaisiaan tulemasta seitsemän peninkulman päähän Perth'iä likelle, alkain viikosta ennen tappelua siksi kun viikko oli kulunut tappelun jälkeen; ja tämä kielto tuli aseellisten vartijain pitää voimassa.
Tultuansa paimenen mökkiin ystävämme Simo sai vielä kuulla toisia sanomia. Sanantuojana oli Klemetti-isä, puettu toivioretkeläisen pukuun, jo valmiina lähtemään takaisin etelään päin. Hän tuli sanomaan jäähyväiset maanpakolaisuus-kumppanilleen, toivoen saavansa hänet kenties matkakumppalikseen.
"Mutta mikäs teitä", kysyi porvari, "nyt käskee niin äkkiä surman suuhun palajamaan?"
"Ettekös jo ole kuulleet", virkkoi Klemetti-isä, "että March'in kreivi englantilaisten liittolaistensa kanssa on paennut Englantiin Douglas'in kreivin edeltä, joten nyt se kunnon kreivi joutaa pitää huolta valtakunnan sisällisistä onnettomuuksista. Hän on kirjoittanut kuninkaalle kirjeen, jossa vaatii tuota valtuuskirjaa väärä-uskolaisten tuomitsemista varten peruutettavaksi, koska se häiritsee omiatuntoja — että Henrik Wardlaw'in määräys St. Andrews'in arkkipiispaksi jätetään parlamentin päätettäväksi — ynnä kaikellaista muuta kansalle mieluista. Ja useimmat aatelisherrat, jotka kuninkaan kanssa oleskelevat Perth'issä, missä myös ritari Charteris, teidän kunnian-arvoinen ylituomarinne, kannattavat Douglas'in vaatimuksia. Albanyn herttuakin on niihin suostunut; lieneekö hän sen tehnyt vakuutuksesta vai valtioviisaudesta, sitä en tiedä. Meidän hyvä kuninkaamme taipuu helposti leppeyteen ja laupiuteen. Ja näin ovat siis vainomiesten torahampaat muserretut leuvoissaan, ja saalis temmattu pois heidän raatelevista kynsistänsä. Tahdotteko nyt tulla kanssani alas Alankomaille vai viipyä täällä vielä vähän aikaa?"
Niilo Lehmipaimen säästi ystävältään vastaamisen vaivan.
"Päällikkö on käskenyt", sanoi hän, "että Simo Hanskurin tulee viipyä täällä, siksi kun taistelijat menevät alas tappeluun". Tässä käskyssä porvari näki pienen kammitsan vapaalle tahdollensa; mutta sillä hetkellä ei hän huolinutkaan siitä liioin, koska sen kautta sai hyvän syyn kieltäytyä pois matkakumppaliudesta Klemetti-isän kanssa.
"Se on erin-omainen mies", sanoi hän ystävälleen Niilo Lehmipaimenelle, niin pian kuin Klemetti-isä oli jäähyväiset sanonut; "hän on syvä-oppinen herra ja pyhä mies. Melkein on sääli, ettei häntä enää mikään polttamisen vaara uhkaa, sillä hänen saarnansa polttoroviolla käännyttäisi tuhansia. Voi Niilo Lehmipaimen! Klemetti-isän poltto olisi makealta hajahtava uhri ja johtava tulitorni kaikille hartaille kristityille. Mutta mitä apua siitä olisi, jos minun kaltaiseni halpa, oppimaton porvari poltettaisiin? Ei ole tapa polttaa vanhaa nahkaa pyhäksi suitsutukseksi eikä käyttää valmistamattomia vuotia polttopuiksi tulitorneissa, vai kuinka? Totta puhuen, on minussa kovin vähän oppia ja kovin paljon pelkoa, että kunnialla kestäisin tuommoisessa koetuksessa, ja siis minulle, vanhaa sananlaskua käyttääkseni, vaan tulisi siitä sekä hätä että häpeä".
"Sinä olet aivan oikeassa", vastasi paimen.
Nyt on meidän aika palata niiden henkilöimme luokse, jotka jätimme Perth'in kaupunkiin, silloin kun seurasimme hanskuria sekä hänen kaunista tytärtänsä Kinfauns'iin ja kun siitä vieraanvaraisesta kartanosta menimme Simo-ukon kanssa Tay-järvelle. Prinssi, ylimpänä henkilönä, nyt ensiksi vaatii meidän huomiotamme.
Tämä hätäinen, ajattelematon nuorukainen oli jo jokseenkin kärsimätön yksinäisyydessänsä sotamarskin luona. Vaikka tämän herran seura muuten olisi ollut kaikin puolin hauska, tuli se kuitenkin prinssille vastenmieliseksi, siitä ainoasta syystä, että sotamarski tavallaan oli hänen vanginvartijansa. Suuttuneena sedällensä, närkästyneenä isälleen Rothsayn herttua aivan luonnollisesti ikävöitsi ritari Ramornyn seuraa, jonka kautta hän jo oli niin kauan tottunut saamaan huvitusta, samoin kuin myös ohjausta, vaikka kyllä prinssi olisi varmaan vihastunut, jos hänelle tätä viimeinmainittua olisi sanottu. Hän käski siis Ramornya luokseen, jos hänen terveytensä sen salli; hänen piti tulla vettä myöten pieneen huvimajaan sotamarskin puutarhassa, joka, samoinkuin ritari Ramornynkin, ulottui Tay-joen rantaan asti. Tätä vaarallista ystävyyttä uudistaessaan Rothsayn herttua ainoasti muisti sen, että hän oli ollut ritari Ramornya kohtaan avokätinen ystävä. Ramorny puolestaan, tätä käskyä saadessaan, ei muistanut muuta kuin herraltaan saatuja oikullisia loukkauksia, menetetyn kätensä, kevytmielisyyden, millä prinssi siitä kädestä aina puhui, sekä huolimattomuuden, millä Rothsayn herttua oli hänet avutta jättänyt tuossa lakintekijän murhaa koskevassa asiassa. Hän nauroi siis katkerasti, prinssin käskyn saatuansa.
"Eviot", sanoi hän, "varusta vahva vene sekä kuusi luotettavaa miestä — luotettavaa miestä, huomaa se — älä vitkaile silmänräpäystäkään. Ja käske Dwining'iä paikalla tänne. — Päivä paistaa meidän puolellemme, uskollinen ystäväni", virkkoi hän sitten sisääntulevalle lääkärille. "Minä täällä ajattelin ympäri päätäni, millä keinoin voisin päästä tuon häilyväisen pojan luokse, ja kas siinä samassa hän jo kirjoittaakin ja käskee minua tulemaan".
"Hum! — Kyllä mar' minä yskän ymmärrän", virkkoi Dwining. "Päivä paistaa ja antaa siunauksensa muutamille ikäville seurauksille — hi, hi, hii!"
"Ei huolta niistä — satin on virityksessä. Ja syötti siihen, veikkonen, on pantu semmoinen, joka houkuttaisi sen pojan kirkonkin turvista ulos tulemaan, vaikka vihollisjoukko, paljaat miekat kädessä, väijyisi jo kirkkotarhassa, mutta sitä syöttiä tuskin olisikaan tarvis. Hänen ikävänsä yksin jo kyllin auttaisi. Laita kapineesi valmiiksi — sinä saat tulla kanssamme. Kirjoita sinä hänelle, koska minä en sitä enää voi, että me kohta tulemme, hänen käskyään totellen. Kirjoita sievästi; hän osaa hyvin lukea; hän on sen minulta oppinut".
"Kylläpä hän teiltä, uljas herra ritari, on oppiva paljon muutakin ennen kuin kuolee — hi, hi, hii! Mutta onko vaan teidän kauppanne Albanyn herttaan kanssa luotettava?"
"Meille on luvattu kyllin minun kunnianhaluni, sinun ahneutesi sekä meidän molempain kostonhimomme tyydyttämiseksi. Vesille, vesille nyt vaan joutuun! Eviot pankoon veneesen mukaan muutamia pulloja parasta viiniä sekä muutamia kylmiä piirakoita".
"Mutta käsivartenne, ritari Ramorny? Eikö se teitä vaivaa?"
"Sydämeni tykytys nyt vaientaa haavan kivun. Se sykkii niinkuin tahtoisi lyödä puhki rintani".
"Jumala varjelkoon!" sanoi Dwining, sitten lisäten puoliääneen: "Kumma näkö se olisikin, jos se niin tekisi. Olisipa hauska sitä leikellä, vaikka tosin sen kivenkovuus tylsyttäisi paraatkin veitseni".
Muutamien minuuttien kuluttua he istuivat veneessä, ja joutuisa sanansaattaja samassa lähetettiin prinssille heidän tuloansa ilmoittamaan,
Rothsay par'-aikaa istui sotamarskin seurassa päivällisen jälkeen. Hän oli nurea ja ääneti, ja kreivi juuri kysyi, pitikö pöytää korjata, kun tuotu kirje äkkiä muutti prinssin koko näön.
"Kuinka itse tahdotte", vastasi prinssi kreiville. "Minä menen tuohon huvimajaan puutarhassa — tietysti jos minun herrani, sotamarski, sen sallii — minä aion siellä ottaa vastaan entisen tallimestarini".
"Herra prinssi?" ihmetteli sotamarski.
"Niin juuri, jalo herra. Pitääkö minun kahdesti pyytää lupaa?"
"Ei suinkaan, kuninkaallinen herttua", vastasi sotamarski; "mutta muistatteko te vaan, että ritari Ramorny — —"
"Ei toki liene ruttotautinen, toivon ma?" vastasi Rothsayn herttua. "Kuulkaa, kreivi, te nyt tahtoisitte hiukan olla olevinanne vanginvartija mutta ei se sovi teidän luonteesenne — hyvästi nyt vaan puoleksi tunniksi".
"Taas uusi hullutus!" sanoi itsekseen Errol'in kreivi, koska prinssi, temmaten auki yhden lasi-ikkunan siinä huoneessa alakerrassa, missä he istuivat, hyppäsi ulos puutarhaan. "Se oli taas uusi hullutus, kun hän tuon konnan kutsui takaisin seurahansa. Mutta hän on umpisokea".
Prinssi sillä välin katsahti taaksepäin ja sanoi kiireesti: "Tottahan, jalo herra, teidän runsaista varoistanne joutanee pari pullollista viiniä sekä hiukan haukkaamista vietäväksi alas tuonne huvimajaan. Minusta on niin hauska syödessä ja juodessa nähdä joki edessäni".
Sotamarski kumarsi ja antoi tarpeelliset käskyt, niin että ritari Ramorny, astuttuaan veneestänsä maalle ja tultuansa huvimajaan, jo näki siellä herkullisen aterian varustettuna.
"Mieleni on paha, kun täytyy nähdä teidät, armollinen herttua, näin lukon takana", virkkoi Ramorny hyvin teeskellyllä surkuttelevaisuudella.
"Sinun mielipahasi on myös minun mielipahani", virkkoi prinssi. "Onpa tuo Errol'in kreivi, vaikka tosin hän on niin kunnon mies, jo niin kyllästyttänyt minua ykstotisella naamallansa sekä vielä ykstotisemmilla saarnoillansa, että on väkisinkin ajanut minut takaisin sinun luoksesi, sinä ilkiö, jolta tietysti en toivo mitään hyvää, vaan kenties kuitenkin saanen jotakin huvittavaa. — Mutta, ennenkuin muusta puhumme, olipa se ilkeä työ tuo Laskiais-iltana, Ramorny. Tottahan, toivon ma, se ei tapahtunut sinun tahdostasi?"
"Ei suinkaan, herttuallinen armo, sen vakuutan kunniasanallani — se oli vaan erehdys tuolta luontokappaleelta Bonthron'ilta. Minä vaan satuin mainitsemaan, että soisin kuuman selkäsaunan sille lurjukselle, joka minulta käden poikki hakkasi — ja katsokaas, kun se roisto kahdella eri tavalla erehtyi. Hän kävi toisen miehen kimppuun toisen sijasta, kirveellä kepin sijasta".
"Hyvä oli ettei siitä tullut sen pahempaa. Vähät tuosta lakintekijästä; mutta sitä en olisi ikinä anteeksi antanut, jos Wynd'in aseseppä olisi surmansa saanut. Hänen vertaansa ei ole koko Britannian saaressa. — Totta, toivon ma, tuo roisto tuli hirtetyksi kyllin korkeaan hirsipuuhun?"
"Jos kolmenkymmenen jalan pituinen välttänee", vastasi Ramorny.
"Pyh! ei sanaakaan hänestä nyt enää", virkkoi Rothsay; "hänen ilkeä nimensäkin jo voi tehdä, että kelpo viini maistaa vereltä. — Mutta mitä kuuluu Perth'istä, Ramorny? — Kuinkas on hameväen ja lystiveikkoin laita?"
"Sangen vähän kuuluu nyt lystiveikoista, armollinen herra", vastasi ritari. "Kaikki silmät nyt vaan tarkkaavat Mustan Douglas'in liikuntoja, joka on tulossa tänne viidentuhannen valitun miehen kanssa, laittamaan kaikki väärät oikeiksi, marssien aivan kuin taas aikoisi Otterburn'iin.[36] Sanotaan hänen nyt taas pääsevän kuninkaan sijaiseksi. Varma on ainakin, että hyvin suuri joukko on ruvennut hänen puolelleen".
"Olisi aika sitten, että jalkani olisivat vapaat", sanoi Rothsay; "muuten minulle saattaisi tulla osaksi pahempikin vanginvartija kuin Errol'in kreivi".
"Voi, armollinen herra, jos te vaan kerran pääsisitte pois tästä paikasta, sopisipa teidän sitten astua pää pystyssä yhtä ylpeästi kuin Douglaskin".
"Ramorny", lausui prinssi ykstotisesti, "minulla on hämärä muisto siitä, että sinä kerta ehdoitit minulle jotakin kauheata. Varo, ettet taas semmoista neuvoa anna. Minä tahtoisin olla vapaa — omassa vallassani; vaan en suostu ikinä kokoomaan armeijaa isääni taikka niitä vastaan, jotka hän luottamusmiehikseen valitsee".
"Teidän vapaaksipääsemisestännehän minä vaan rohkeninkin puhua", vastasi Ramorny. "Jos teinä olisin, armollinen herttua, niin istahtaisin tuohon kelpo veneesen tuossa, joka uipi Tay-joella, ja pujahtaisin hiljakseen pois Fifen lääniin, missä teillä on paljon ystäviä, ja missä te voitte uskaltaa ottaa Falkland'in linnan haltuunne. Se on kuninkaallinen linna; ja vaikka tosin kuningas on sen teidän sedällenne lahjoittanut, niin te kuitenkin, herttuallinen armo — vaikka teillä ei olisikaan valtaa sitä lahjaa aikananne peruuttaa — toki saattanette uskaltaa vapaasti käyttää niin likeisen sukulaisenne kartanoa".
"Hän on kyllin vapaasti käyttänyt minun omaisuuttani", sanoi herttua, "niinkuin Renfrew'in hovimestari saattaisi todistaa. Mutta maltas, Ramorny — maltas! — Muistanpa minä Errol'in kreivin puhuneen, että rouva Margareta Douglas, jota ihmiset Rothsayn herttuan puolisoksi sanovat, on Falkland'issa! En tahtoisi olla yksissä paikoissa tuon rouvan kanssa enkä myös häväistä häntä pois-ajamalla".
"Se rouva oli siellä, herttuallinen armo", vastasi Ramorny, "vaan minulla on varma tieto, että hän on mennyt isällensä vastaan".
"Haa! Douglas'inko vihaa minua vastaan vielä enemmän kiihoittamaan? Vai kenties rukoilemaan minulle armoa, sillä ehdolla että matelen polvillani hänen sänkynsä luokse, niin kuin toivioretkeläiset kertovat emir'ien sekä amiral'ien tekevän, joille saraceniläinen sultaani suopi tyttärensä puolisoksi? Ramorny, minä tahdon noudattaa tuota Douglas'in omaa puheenpartta: 'Parempi on kuulla leivosen liritystä kuin hiiren piipitystä'.[37] Minä tahdon pitää sekä jalkani että kätenikin vapaina kahleista".
"Ei ole siksi tarpeeksi mitään sopivampaa paikkaa kuin Falkland", vastasi Ramorny. "Minulla on tarpeeksi kelpo sotamiehiä linnan puolustukseksi; ja jos te, armollinen herttua, tahdotte sieltä pois lähteä, niin pääsette lyhyellä ratsastuksella meren rantaan kolmelle haaralle".
"Sinä puhut hyvin. Mutta me kuolemme ikävään siellä. Ei mitään ilonpitoa, ei musiikkia, ei tyttösiä — haa!" sanoi kevytmielinen prinssi.
"Te erehdytte, armollinen herttua. Sillä vaikka rouva Margareeta Douglas onkin, niinkuin laulujen vaeltavat prinsessat, lähtenyt pyytämään apua uljaalta isältänsä, onpa, voin sanoa, suloisempi tai kumminkin nuorempi neito nyt Falkland'issa taikka tulossa sinne. Ettehän te, armollinen herttua, toki liene unohtaneet Perth'in kaupungin Kaunotarta?"
"Unohtanutko kauneinta neitoa koko Skotlannissa! — Enpä, yhtä vähän kuin sinä lienet unohtanut kätesi, joka sinulla oli tuossa tappelussa Curfew-kadun varrella St. Valentin'in aattoyönä".
"Sitä kättäkö, joka minullaoli. — Sitä kättä, jonka menetin, arvelitte kai sanoa, armollinen prinssi. Niin varmaan kuin se käsi ei ole koskaan enää kasvava kiinni tynkkähänsä, on Hanskurin Katri nyt Falkland'issa tahi tulee pian sinne. En tahdo imarrella teitä, herra prinssi, ja sanoa, että hän teitä odottaa — totta puhuen hän luulee pääsevänsä rouva Margareetan suojan alle".
"Tuota pientä petturia!" sanoi prinssi. "Vai hänkin on kääntynyt minua vastaan. Hän ansaitsee rangaistusta, Ramorny".
"Toivonpa, ettette, herttuallinen armo, määrää hänelle kovin kovaa katumustyötä", vastasi ritari.
"Kyllä mar' minä jo aikaa sitten olisin ruvennut hänelle rippi-isäksi, vaan hän on aina ollut niin arka".
"Ei ollut tilaisuutta, armollinen herra", sanoi Ramorny, "ja tiukassa on nytkin aika".
"Olenhan minä aina liiankin kärkäs hulluttelemaan; vaan isäni — —"
"On hyvissä turvissa", sanoi Ramorny, "ja vapaudessakin niin paljon kuin hän voi olla. Te, armollinen herttua, sitä vastaan — —".
"Minun aina täytyy olla kahleissa, milloin aviollisissa, milloin oikeissa rautaisissa — kyllähän tiedän. — Tuossahan nyt on Douglas tulossa, taluttaen tytärtänsä, joka on yhtä ylpeä ja ruma kuin hän itsekin, puhumattakaan vanhuudesta".
"Ja Falkland'issa istuu yksinäisyydessään kaunein kaikista Skotlannin neidoista", virkkoi Ramorny. "Täällä on kova kuri ja paha paasto, siellä vapaus ja huvitus".
"Sinä olet voittanut, viisas neuvonantajani", sanoi Rothsay; "mutta, huomaa se, tää on oleva viimeinen hullutukseni".
"Niin minäkin toivon", vastasi Ramorny; "sillä, kerran päästyänne vapaaksi, te voitte hyvin sopia isänne kuninkaan kanssa".
"Minä tahdon kirjoittaa hänelle, Ramorny — tuokaa kirjoitusneuvoni. —Vaan ei, en saa ajatuksiani kokoon sanoiksi — kirjoita sinä".
"Te unohditte, armollinen herra", sanoi Ramorny, osoittaen vaivaista käsivarttansa.
"Ah tuota riivattua kättäsi! Mikäs sitten nyt neuvoksi?"
"Jos te, armollinen herttua, suvaitsisitte", vastasi neuvon-antaja, "niin voitaisiin käyttää tuon lääkärin, Dwining'in kättä — hän osaa kirjoittaa aivan kuin pappi".
"Onko hänellä mitään tietoa asianhaaroista? Oletko ne hänelle virkkanut?"
"Kaikki", sanoi Ramorny, ja, läheten ikkunaa, hän huusi Dwining'iä veneestä ylös tulemaan.
Tämä tuli kruununperillisen eteen, hiivien ikään kuin olisi ollut astuttava munien välitse; silmänsä olivat alaspäin luodut, ja koko ruumis oli ikään kuin kokoonkutistunut kunnioittavaisesta pelosta.
"He tässä, veikkonen, kirjoitusneuvot. Minä tahdon koettaa taitoasi — tiedäthän koko asianlaidan — kaunista minun tekoni oikein koreaksi isäni silmissä".
Dwining kävi istumaan, ja oli muutamien minuuttien jälkeen saanut valmiiksi kirjeen, jonka hän antoi ritari Ramornylle.
"No kas, onpas sua tosiaankin paholainen nyt auttanut, Dwining", ihmetteli Ramorny. "Kuulkaas vaan, armollinen herra. — 'Arvoisa isäni ja kuninkaani! Saan teille ilmoittaa, että tärkeät syyt pakoittavat mun lähtemään pois hovistanne. Minä aion mennä asumaan Falkland'iin, sekä sen vuoksi kun se on rakkaan setäni, Albanyn herttuan oma, jonka kanssa te, kuninkaallinen majesteetti, soisitte minun olevani kaikessa ystävyydessä, että myös kun siinä on sen vaimon asunto, josta olen liian kauan aikaa ollut vieraantunut, vaan jonka kanssa lupaan täst'edes elää hellimmässä, keskinäisessä rakkaudessa'".
Rothsayn herttua sekä ritari Ramorny molemmat purskahtivat kovaan nauruun; ja lääkärikin, joka oli kuullellut oman kirjoittamansa lukemista ykstotisena niinkuin olis se ollut hänen kuolemantuomionsa, näkyi saavan rohkeutta heidän hyväksymisensä kautta, kohotti silmiään, nauraa hihitti hiljakseen totutulla tavallaan, ja vaikeni sitten jälleen, muuttaen muotonsa ykstotiseksi, ikään kuin pelossa, että oli mennyt kunnioittavaisen alamaisuuden rajain yli.
"Erin-omaista!" sanoi prinssi. "Erin-omaista! Ukko on ymmärtävä tätä, ikään kuin sillä olisi tarkoitettu tuota niin sanottua Rothsayn herttuan puolisoa. Dwining, sinun pitäisi olla sihteerinä pyhällä herralla paavilla, sillä hänkin joskus, niin kuuluu, tarvitsee kirjuria, joka saa yhden sanan kahta asiaa tarkoittamaan. Annas kun kirjoitan alle ja niin otan tämän keksinnön kunnian omakseni".
"Ja nyt, armollinen herra", kysyi Ramorny, lakattuaan kiini kirjeen ja ja jätettyään sen pöydälle, "ettekö jo suvaitsisi tulla alas veneesen?"
"En ennen kuin kammaripalvelijani tulee muutamien vaatteitten sekä muitten tarpeitten kanssa — ja myös saat käskeä tänne hovimestarini".
"Armollinen herra", sanoi Ramorny, "aika on tiukassa ja kaikki tämmöiset valmistukset voivat nostaa epäluuloa. Teidän palvelijanne kalujen kanssa voivat tulla huomenna jäljestä. Täksi iltaa voisitte tyytyä minun mitättömään apuuni pöydässä sekä kammarissa".
"Kas, tällä kertaa sinä taas unohdit", virkkoi prinssi, koskettain haavoitettua käsivartta kepillään. "Muista toki, veikkonen; eihän sinusta olekaan enää kapuna-paistin leikkaajaksi eikä housupaulain sitojaksi — olisitpa tosiaan kelpo hovimestari taikka kammaripalvelija!"
Ramorny irvisti kivusta sekä vimmasta; sillä hänen haavansa, vaikka jo umpeen mennyt, oli aina vielä kovin arka, ja häntä jo vapisutti, jos vaan joku sitä sormellaankin osoitti.
"Suvaitsetteko te, armollinen herra, nyt tulla veneesen?"
"En ennenkuin olen sanonut jäähyväiseni sotamarskille. Rothsayn herttuan ei sovi pulahtaa pois tästä Errol'in kreivin kartanosta niinkuin varas vankihuoneestaan. Käske häntä tänne".
"Armollinen herttua", sanoi Ramorny, "siitä mahtais tulla vaaraa hankkeellemme".
"Mene hiiteen vaaroinesi, hankkeinesi! — Minun tulee ja minä tahdon käyttää itseäni Errol'in kreiviä kohtaan meille molemmille sopivalla tavalla".
Kreivi tuli siin, prinssin käskyn saatuansa.
"Minä vaivasin teitä tänne, herra kreivi", virkkoi Rothsayn herttua sillä arvokkaalla kohteliaisuudella, jossa hän oli niin taitava, kun tahdoin kiittää teitä hyvistä vieraanvaroistanne ja hyvästä seurastanne. Kumpaakaan en nyt enää kauemmin voi nauttia, koska tärkeitten asiain tähden täytyy mennä Falkland'iin".
"Armollinen prinssi", muistutti sotamarski, "ettekö muista, että te täällä olette holhoukseni alla".
"Mitä! — holhouksenko alla? Jos olen vanki, niin sanokaa se suorin sanoin — jos en, niin tahdon olla niin rohkea ja lähteä".
"Minä soisin, että te, armollinen prinssi, ensin kysyisitte kuninkaalliselta majesteetilta lupaa tähän matkaan. Tästä nousee muuten paljon mielipahaa".
"Tarkoitatteko mielipahaa itseänne vastaan, herra kreivi, vaiko minua vasaan?"
"Minä jo sanoin, että te olette uskottu minun holhoukseni alle. Mutta jos te olette päättäneet lähteä, ei minulla ole valtaa — Jumala varjelkoon! — väkisin estää teitä tekemästä mieltänne myöten. Voin ainoasti rukoilla teitä oman itseni tähden — —"
"Omat etuni minä itse paraiten ymmärrän. — Hyvästi nyt vaan, herra kreivi!"
Itsepäinen prinssi nyt astui veneesen Dwining'in sekä Ramornyn kanssa, ja Eviot, muuta seuraa odottamatta, lykkäsi veneen vesille, joka alkoi joutuisasti kulkea Tay-jokea alaspäin purjeen, airoin sekä virran yhteisellä voimalla.
Jonkun aikaa istui Rothsayn herttua ääneti, jörömäisenä, eivätkä seuralaisetkaan häirinneet hänen miettimisiään. Viimein hän kohotti päätänsä ja virkkoi: "Isälleni ovat lystit kepposet mieleen, ja kun kaikki on tehty, hän ei ole tätä hullutusta katseleva ankarammilla silmillä kuin mitä se ansaitsee — hän on katsova sen nuoruuden hurjuudeksi ja antava sen anteeksi niinkuin entisetkin. — Tuolla, hyvät herrat, nyt on tuo vanha Kinfauns'in luola törröttämässä Tay-joen äyräällä. Ja virkapas minulle nyt, Ramorny, millä keinoilla sinä sait Perth'in kaupungin Kaunottaren pois tuon lautapään härän, ylituomarin käsistä? Sillä Errol'in kreivi sanoi minulle, huhun hokevan, että tyttönen oli hänen turvansa alla".
"Niinpä se olikin, armollinen prinssi, sillä aikomuksella, että hän sitten sieltä vietäisiin herttuattaren — arvelinpa sanoa: rouva Margareeta Douglas'in turvan alle. Mutta tuolla pölkkypäisellä ylituomarilla, joka, oikein katsoen, onkin vaan tuommoinen rohkea pässinpää, on, niinkuin useimmilla hänen kaltaisillaan, hiukan sukkela ja viekas palvelija, jonka apua hän kaikissa asioissaan käyttää, ja jonka neuvoja hän ylimalkaan luulee omasta päästään lähteneiksi tuumiksi. Aina kun tahdon saada tuommoisen maajunkkari-paronin kynsiini, käännyn semmoisen hänen uskotun palvelijansa puoleen. Tässä tilaisuudessa se on Kitt Henshaw, vanha Tay-joen laivamies, joka aikanansa on käynyt merellä aina Hollannissa asti, joten ritari Charteris häntä pitää arvossa niinkuin ulkomailla käynyttä ainakin. Tämän hänen palvelijansa olen omaksi apulaisekseni pestannut, ja olen hänen kauttansa saanut aikaan kaikellaisia esteitä, ettei Katri ole päässyt ennen Falkland'iin lähtemään".
"Mutta miksi hyväksi?"
"Enpä tiedä, lieneekö viisasta, että sen teille virkan, herttuallinen armo, koska te kenties ette minun tuumiani hyväksy. — Olisin, näetten, suonut, että tuon väärä-uskoisuus-tutkiokunnan virkamiehet olisivat löytäneet Kaunottaren Kinfauns'ista — meidän kaunokaisemme on tuommoinen vallaton, itsepäinen karkulainen kirkon vallan alta — ja totta puhuen, tahdoin että Kinfauns'inkin herraan sattuisi hiukkanen noista nyt otettavista sakoista ja ryöstöistä. Munkit olisivat olleet halukkaat hänen kimppuunsa käymään, koska hänellä usein on ollut riitaa heidän kanssaan lohikymmenyksistä".
"Mutta mistä syystä sinä olisit tahtonut saattaa ritari Charteris'iä häviöön sekä tuon kauniin, nuoren neidon polttoroviolle?"
"Pyh, herra prinssi! — Munkit eivät koskaan polta sieviä tyttösiä; vanha ämmä olisi tosin saattanut olla jossain vaarassa. Ja mitä tuohon herraan ylituomariin tulee — sehän hänen arvonimensä muka on — niin jos he olisivat häneltä karsineet pois muutamia hänen lihavista pelloistansa, se toki olisi ollut jotain kostoa siitä, kun hän minua niin tarpeettomasti häpäisi St. Johanneksen kirkossa".
"Minun mielestäni, Ramorny, se oli jokseenkin ilkeä kosto", virkkoiRothsayn herttua.
"Älkää olko millännekään, armollinen herttua. Sen, joka ei voi itselleen hankkia oikeutta kädellään, täytyy kai päähänsä turvata. — No, koko se hanke menikin myttyyn, sen kautta kun arkaluontoinen Douglas rupesi pitämään arkojen omientuntojen puolta. Sitten, armollinen herra, Henshaw-ukon kaikki estelyt loppuivat kerrassaan ja hän otti viedäkseen Perth'in kaupungin. Kaunottaren Falkland'iin — missä tyttönen ei, niinkuin ritari Charteris sekä hän itsekin luulee, ole ottava osaa rouva Margareetan ikävään seuraan, vaan kuluttava aikaa teiltä, armollinen herttua, kun me iltasilla palaamme väsyneinä metsäretkiltä linnan saloilla".
Taas tuli nyt pitkä äänettömyys, sillä prinssi näkyi vaipuneen syviin miettimisiin. Viimein hän sanoi: Ramorny, yksi seikka tässä asiassa minua arveluttaa; mutta jos sen sinulle virkan, niin on sinussa asuva viekastelun perkele saava omantuntoni viihtymään, niinkuin monesti ennenkin. Tuo tyttönen on kaunein mitä ikinä olen nähnyt — yksi poisluettuna; ja minä olen häneen sitä enemmän ihastunut, senvuoksi kun hänen näössään on jotain — Dunbar'in Elisahetin kaltaista. Mutta hän, minä tarkoitan Hanskurin Katria, on kihlattu morsian, ja pian vihittävä vaimoksi Heikki Sepälle, käsityöläiselle, jolla ei ole vertaansa taidossa, ja miekkamiehelle, jota ei vielä koskaan ole voitettu taistelutarhassa. Tässä lempiseikassa edemmäksi meneminen saattaisi kelpo miehelle kovin suuren surun".
"Ette toki, armollinen prinssi, vaatine, että minun pitää kovin pitää huolta Heikki Sepän edusta", virkkoi Ramorny, katsahtain haavoitettuun käsivarteensa.
"Pyhä Anterus ja hänen viistoinen ristinsä auttakoon! liian useinpa sinä tuota sinulle tullutta vahinkoa yhä tuot esiin, Ramorny. On niitä, jotka aina pistävät sormensa joka miehen puuroon, vaan sinunpa muka pitää paiskata siihen koko verinen käpäläsi kerrassaan. Se on tapahtunut eikä sitä saa tapahtumattomaksi — olkoon siis myös unohdettu".
"Armollinen herra, tehän siitä nostattekin puhetta useammin kuin minä", vastasi ritari, "vaikka pilanteolla. Minä puolestani — vaan voinhan minä olla siitä vaiti, josko en unohtaakaan".
"No hyvä, sitten sanon sulle, että minulla on hiukan omantunnon vaivaa tuosta lempiseikasta. Muistatko, kun me hullulla päällä kerta läksimme Klemetti-isän saarnaa kuulemaan — taikka oikeastaan tuota kaunista väärä-uskolaista katselemaan — kuinka se munkki niin liikuttavilla sanoilla kuin runoniekka puhui rikkaasta miehestä, joka ottaa pois köyhän miehen ainoan karitsan".
"Suuri vahinko tosiaan se muka olisi", vastasi ritari Ramorny, "jos Skotlannin kruununperillinen olisikin tuon poroporvarin vaimon vanhimman pojan isä! Onhan niitä monta kreiviäkin, jotka kauniille puolisoilleen hyvinkin haluaisivat samaa kunniaa! Ja kuinka moni, jolle sama onni on sattunut osaksi, nukkuu yönsä yhtä rauhallisesti kuitenkin".
"Ja jos minäkin saisin niin olla rohkea ja puhua", virkkoi lääkäri, "meidän vanha Skotlannin lakimme antoikin jokaiselle aatelisherralle semmoisen vallan naispuolisiin alamaisiinsa, vaikka rohkeuden puute sekä rahanhimo sitten ovat tehneet, että se oikeus veroksi muutettiin".
"En minä tarvitse mitään viekoitusta, osoittaakseni lempeä sievälle tyttöselle. Mutta tää Katri on minulle aina ollut kylmä", sanoi prinssi.
"Ohoh, armollinen herra", sanoi Ramorny, "jos te, nuori, kaunis mies, ja vielä prinssi, ette tiedä kuinka päästä kauniin tytön suosioon, niin ei asiasta enää ole mitään sanomista".
"Ja jos ei sitä liiaksi rohkeudeksi katsottaisi, että minä taaskin puhun", virkkoi lääkäri, "niin sanoisin koko Perth'in kaupungin tietävän, että se tyttö ei olekaan vapaasta ehdostansa Wynd'in seppää valinnut, vaan että isä hänet suoraan sanoen on pakoittanut. Minä tiedän varmaan, että seppä useammat kerrat sai rukkaset".
"Vai niin, jos sen varmaan voit vakuuttaa, niin asia suuresti muuttuu", sanoi Rothsayn herttua. "Vulkanus oli seppä aivan kuin Wynd'in Heikki; hän nai Venus'en väkisin, ja kertovatpa meidän aikakirjamme mitä siitä tuli".
"Eläköön siis neiti Venus ja palveltakoon aina!" sanoi ritari Ramorny. "Ja onnea pulskille Mars-ritarille, joka sitä jumalatarta nyt menee kosimaan!"
Puhe kääntyi nyt vähäksi aikaa lystiksi, kevytmieliseksi; vaan Rothsayn herttua jätti sen pian jälleen kesken. "Olenhan", sanoi hän, "kyllä jättänyt tuon umpinaisen vankihuone-ilman taakseni, vaan eipä tahdo mieleni kuitenkaan tulla iloiseksi. Olen nyt tuolla uneliaalla mielellä, joka tosin ei ole kovin paha, vaan alakuloinen, ja joka tulee meille, koska olemme liikkumisesta väsyneet tai huvituksiin kyllästyneet. Hiukkanen musiikkia, joka hiivisi korvan sisään, kuitenkin niin kovasti soimatta, että pakoittaisi silmiä kohottamaan, olisi nyt oikein jumalain herkkua".
"Tuskin olette te, armollinen herra, kerjinneet puhua ilmi, mitä te soisitte, niin jo ovat Tay-joen haltija-neidot teille yhtä suosiolliset kuin rannankin kaunokaiset. — Kuulkaa — se on harpun ääni".
"Harppu!" virkkoi Rothsayn herttua kuullellen. "Niin onkin, ja mestarin tavalla sitä soitetaan. Tunnustelenpa tuota raukeavaa loppu-ääntä ikään kuin tutuksi. Laskekaa sitä laivaa kohti, mistä musiikki kuuluu".
"Se on Henshaw-ukko", sanoi Ramorny, "joka vastavirtaa soutelee. —Laivuri hoi!"
Venemiehet vastasivat huhumiseen ja toivat veneensä prinssin aluksen viereen.
"Ohhoh! vai vanha tuttavani se on!" virkkoi prinssi, puvusta sekä muodosta tuntien franskalaisen harpputytön Loviisan. "Olenpa sinulle luullakseni hiukan velkaa, siitä että sinua minun tähteni kumminkin peloitettiin St. Valentinin päivänä. Tule nyt vaan tänne veneeseni harppuinesi, rakkeinesi, laukkuinesi päivinesi — minä vien sinut erään rouvan palvelukseen, missä sinun rakkiaskin elätetään paljailla kapunipaisteilla sekä Kanarianviineillä".
"Ajatelkaa toki vähän, armollinen prinssi — —" sanoi Ramorny.
"En huoli nyt ajatella mitään muuta kuin huvitustani, Ramorny. Ole sinä niin hyvä ja ajattele samalla tavalla".
"Erään rouvan palvelukseenko te todellakin hankkisitte minulle sijan?" kysyi harppu-tyttö. "Ja missäs hän sitten asuu?"
"Falkland'issa".
"Vai niin, olenpa minä siitä korkeasukuisesta rouvasta jo kuullutkin!" virkkoi Loviisa. "Ja tahdotteko te todella hankkia minulle paikan kuninkaallisen puolisonne palveluksessa?"
"Niin tahdon, sen vakuutan kunniasanallani — niin pian kun hänet semmoisena seuraani otan — huomaa se ehto", kuiskasi hän Ramornyn korvaan.
Laivassa olevat matkustajat kuulivat tämän puheen, josta päättivät prinssin olevan sopimaisillaan puolisonsa kanssa. He kehoittivat siis Loviisaa tarttumaan hänelle tarjouvaan onneen ja rupeamaan Rothsayn herttuan rouvan palvelukseen. Useammat samassa antoivat hänelle palkkaa hänen soitostansa.
Tämän viivytyksen ajalla Ramorny kuiskasi Dwining'ille: "Keksi joku este, sinä konna. Tää tyttö lisäksi on liikaa. Ponnista älyäsi, sill'-aikaa kun minä Henshaw'ta puhuttelen".
"Jos saisin luvan puhua", virkkoi Dwining, "miehenä, joka olen ollut opissa sekä Espanjassa että myös Arabiassa, niin huomauttaisin, armollinen herttua, että Edinhurg'iin on rutto ilmautunut, ja että siis saattaisi olla vaaraa siitä, jos tää nuori matkalainen pääsee tänne teidän matkaseurahanne".
"Vai niin! Ja mitäs se sinua koskee", virkkoi Rothsayn herttua, "jos minusta on hauskempi tulla myrkytetyksi ruton kuin apteekkarin kautta? Pitääkö muka sinunkin pistää jotain vastaan?"
Sill'-aikaa kun prinssi näin käski estelevän Dwining'in pitää suunsa, oli Ramorny käyttänyt tämän lyhyen hetkisen hyödykseen ja saanut Henshaw'lta kuulla, että Rothsayn herttuan puolison lähtö Falkland'ista vielä oli aivan salassa. Hanskurin Katrin piti siis tulla mainittuun linnaan tänä samana iltana tai seuraavana aamuna, siinä luulossa että hän oli pääsevä sen korkeasukuisen rouvan turvan alle.
Rothsayn herttua, joka oli syviin mietteisin vaipunut, kuuli hänen ilmoituksensa siitä niin kylmäkiskoisesti, että Ramorny uskalsi häntä nuhdella.
"Olettepa" sanoi hän, "oikein pilattu onnen kantamoinen. Te halusitte vapautta — se tuli. Te ikävöitte kaunokaista — se on oleva teille tarjona juuri vaan semmoisen pienen viivytyksen perästä, joka sen huvin vielä hauskemmaksi tekee. Näkyypä onni tahtovan totella teidän pienimpiäkin käskyjänne; sillä vaikka, teidän halutessanne musiikkia, olisi luullut sen olevan niin kaukana kuin suinkin mahdollista, niin oli kuitenkin kohta soitto ja laulu täällä käsillä. Näitä onnen lahjoja meidän pitäisi ilolla nauttia; muuten me olemme niinkuin liian hemmitellyt lapset, jotka saatuaan särkevät ja viskaavat pois samat lelut, joita itkien huusivat".
"Voidakseen oikein nauttia iloa, Ramorny", virkkoi prinssi, "olisi pitänyt ensin kokea surua, aivan kuin ei ilman paastoomatta saa hyvää ruokahalua. Me, jotka saamme vaikka mitä, kunhan haluamme, sangen vähän tunnemme iloa, koska pyydetty on käsissämme. Näetkös tuon paksun pilven tuolla, joka on sateeksi puhkeemaisillaan? Se minun hengitystäni ahdistaa ja vesi näyttää niin mustalta ja synkältä — rannat ei enää näytä niin ihanilta — —"
"Armollinen herra, älkää panko pahaksi palvelijanne muistutusta", sanoi Ramorny. "Te annatte valtaa vilkkaalle mielenkuvituksellenne, aivan kuin taitamaton ratsumies antaa tulisen hevosen karata pystyyn, niin että se viimein kaatuu herransa päälle, ja musertaa hänet. Pudistakaa pois tää alakuloisuus! Pitääkö harpputytön soitella vähäisen?"
"Soittakoon vaan — mutta jotain surullista — kaikki iloiset laulut nyt koskisivat korvaani kipeästi".
Tyttö lauloi Normandian franskalaisella murteella surullisen laulun, jonka tässä käännettyihin sanoihin oli liitetty yhtä surullinen nuotti.
Mist' ilot on?Saat yhden kerran katsahtaa,Ihaillen maata ihanaa;Ja sitten Tuoni saavuttaaSun, onneton.
Levolle käy.Puolestas munkki rukoileeJa kirkonkello helisee;Ne lähtöäsi ilmaisee —Sua koht' ei näy.
Pois pelko nyt!Yks kipeä vaan vihlaus,Yks peloittava vavahdus.Niin kaikki tuskas, kamppailusOn viihtynyt.
Prinssi ei virkkanut tästä laulusta mitään; ja harpputyttö, totellen Ramornyn kädenviittausta, lauloi yhä toisia, siksi kun ilta joutui. Illan kanssa tuli sadetta, ensin pientä, hienoa, sitten rankkaa, ja samassa myös nousi kolkko tuuli. Prinssillä ei ollut mitään viittaa eikä muuta päällysvaatetta, ja hän hylkäsi yrmeästi sen, jota Ramorny tarjosi.