Heikin puhuessa kelmeni laulutyttö-paran kasvot niin kalmankarvaisiksi, että sepän täytyi häntä tueta, muuten hän olisi kaatunut. Hetkisen päästä hän kuitenkin tointui jälleen ja pyysi heikolla äänellä saattomiestänsä matkaa jatkamaan.
"No, no", sanoi Heikki, kun oli liikkeelle lähdetty, "ota kiinni minun nutustani taikka käsi kynkästäni, jos siitä olis apua. Somiltapa me nyt mahdammekin näyttää tosiaan! Jos minulla vaan olisi viulu tai harppu selässäni ja marakatti olkapäälläni, niin luultaisiin meitä varmaan mitä lystimmäksi maankuljeksija-pariskunnaksi, mikä ikinä on soiton kieltä helistellyt jonkun linnan portin edustalla — voi hitsi", kirosi hän itseksensä, "jos nyt joku naapureistani tulisi vastaan ja näkisi minut tällä lailla, tään pikku lutkan vaatevasu selässä, hänen koiransa kainalossa, ja hän itse kiinni käsikynkässäni — mitä muuta he voisivat arvella, kuin että minä muka olen ruvennut marakatintanssittajan virkaan täydellä todella? Enpä paraankaan minun kalkuttamani haarniskan hinnasta soisi, että joku meidän kielilerkku-naapureistamme näkisi mun tässä tämmöisessä asussa. Siitä nousisi pilapuhetta, joka kestäisi Valentinin-päivästä ensi Loppiaiseen saakka."
Tämä pelko oli syynä, että seppä, vaikka sen kautta matka, jonka päähän hän muuten olisi suonut joutuvansa niin pian kuin mahdollista, tulikin pitemmäksi, teki pitkän kierroksen mitä syrjäisimpiä raitteja myöten; hän tahtoi näet välttää pää-katuja, joilla yhä vielä kihisi väkeä, äsköisen metelin ja rauhattomuuden tähden. Mutta valitettavasti ei tästä varovaisuudesta tullut mitään apua; sillä eräässä kulmauksessa sattui hänelle yht'-äkkiä eräs mies vastaan. Silläkin oli kasvot viitalla peitettynä — sekin näet näkyi tahtovan tuntematonna kulkea tietänsä, mutta vartalon lyhyys ja mitättömyys, viitan alta näkyvät säippärisääret, ja viitan ylitse vilkkuvat pienet, tummat silmät ilmoittivat apteekkaria yhtä selvästi, kuin jos hänellä olisi ollut kylttinsä lakin lippaan naulattuna. Tämä arvaamaton, vastenmielinen kohtaus saattoi sepän aivan hämille. Meidän rohkea, suora Heikki ei ollut luonteeltaan kovin sukkela hätävalhetta keksimään, ja hän tiesi, että tuo vastaantulija oli tarkka huomaamaan, häijy kielikontti sekä kaikkea muuta kuin ystävällinen häntä kohtaan; siksi hän melkein olisi suonut, että arvoisa apteekkari antaisi hänelle jonkun syyn vääntää tuolta vieraalta-mieheltä niskat nurin ja sillä lailla sitoa sen kieltä.
Mutta apteekkari ei tehnyt eikä virkkanut mitään, joka semmoiseen jyrkkään tekoon olisi syytä antanut; päinvastoin hän, kun näki tulleensa niin liki urhoollista kaupunkilaistansa, ettei ollut mahdollista tuntematta sivumennä, näkyi päättäneen olla hänen kanssaan tekemisissä niin vähän kuin suinkin kävi laatuun. Hän ei näkynyt millään lailla oudoksuvan sepän seurakumppalia eikä heidän yhtymistään tässä paikassa; hän vaan ohitse-astuessaan, vilkahtamattakaan toistamiseen Heikin kumppaliin ensimmäisen katsahduksen perästä, laski suustansa nämät sanat: "Toivotan sinulle vielä kerran hauskaa pyhää, uljas seppä! Mitä! Tuotko orpanasi, sorean neiti Johanna Letham'in kaluinensa, kiluinensa jokirannalta — hän on varmaan juuri tullut Dundeesta, arvaan ma? Kuulinhan että häntä odoteltiin vanhan korduanintekijän taloon."
Näin puhuessansa ei hän katsahtanut oikealle, ei vasemmalle; ja lausuttuansa "Jumalan haltuun!" johon seppä joillakin samallaisilla, pikemmin vaan mutistuilla kuin selvään puhutuilla sanoilla vastasi, hiivi hän eteenpäin aivan kuin haamu.
"Hiisi vieköön, jos sen pillerin saan niellyksi", tiuskasi Heikki Seppä, "vaikka se kyllä oli hyvin sokeroittu. Tuo lurjus kyllä pitää kaikki hameet tarkalla silmällä, ja osaa eroittaa metsäsorsan kesystä yhtä hyvin kuin paraskin mies Perth'issä. — Olisipa hän tosiaankin vihoviimeinen, joka luulisi tuomenmarjoja kirsikoiksi ja minun yksinkertaista Johanna orpanaani täksi turhamaiseksi teaterinkoristeeksi. Luulenpa hänen vaan tahtoneen ikään kuin sanoa minulle, 'en minä huoli nähdä, mitä sinä et soisi minun näkeväni' — ja sen hän tekikin varsin oikein, koska hän minun asioihini sekaantumalla helposti voisi saada kolon kallohonsa — ja siis on hän oman etunsa tähden oleva vaiti. — Mutta kukas nyt taas tuosta tulee? No, St. Dunstan auttakoon! Onhan se itse tuo loruileva, kerskaileva, pelkurimainen hupsu, Olivier Proudfute!"
Uljas lakintekijä olikin todella nyt ensimies, jota he kohtasivat.Lakki toisella korvallaan, astui hän, rallatellen laulua:
"Liian kauan imet pulloa, Tom, Tom!" josta kyllä voi arvata, ettei hän ollut kovin kuivaa päivällistä syönyt.
"Hui hai, lysti seppäseni", virkkoi hän, "sainko sinut nyt tuommoisista kepposista kiinni! — Vai niin, pehmeneekö joskus kova teräskin? Osaako Vulkani, runoniekkain puheenpartta käyttääkseni, maksaa Venus'en velat samoilla rahoilla? — Mahtaapas, totta maar', sinusta vielä tulla aika Valentini-veitikka ennen vuoden loppua, koska sinä tästä pyhästä näin iloisesti aloitat!"
"Kuules, Olivier", virkkoi seppä, joka oli mielipahoillansa, "pane silmäs umpeen ja jatka tietäs, veikkonen. Ja vielä — älä pane kieltäs soimaan asioita, jotka eivät sinua koske, jos tahdot että sinulle jäisi yksikin eheä hammas leukapielihis."
"Minäkö rupeaisin sinulle petturiksi! Minäkö kielilakkariksi, vieläpä omaa sotakumppaliani vastaan! — Enpä toki — minä en virka siitä yhtään sanaa edes puiselle soldanilleni! — Ohhoh! olen minäkin joskus salaa tuommoinen villiveitikka aivan kuin sinä, veikkonen. Ja, nyt kun asiaa oikein ajattelen, lähden sun kanssas johonkuhun, missä voimme saada pikku pitoset aikaan, ja tää sinun Delilas saa meille laulella. Hohhoh, eikös se ollut oiva neuvo?"
"Erin-omainen", virkkoi Heikki, jonka koko aika teki mieli nuijata sotakumppaliansa päähän, vaan joka kuitenkin, viisaasti kyllä, valitsi rauhallisemman keinon, päästäksensä tuosta vastuksesta. Erin-omainen! — Ja voipipa olla, että myös tarvitsisin sun apuasi — sillä tuolla on viis, kuus Douglas'in miehistä edessämme — he varmaankin yrittänevät temmaista tätä tyttöstä pois halvalta porvarilta kuin minä olen; senvuoksi olisi minulle sinunkaltaisen kiljuvan jalopeuran apu sangen tervetullut."
"Kiitoksia — kiitoksia", vastasi lakintekijä; "mutta eikös olisi parempi että minä juoksisin hakemaan suurta miekkaani ja käskemään, että hätäkelloa ruvettaisiin soittamaan?"
"Kyllä, kyllä — juokse vaan niin joutuun kuin jaksat — ja muista ettet kerro mitään siitä, mitä olet nähnyt."
"Vai minäkö? — Ei, älä pelkää. Hohhoh, kielilakkareitahan minä kovin ylenkatson."
"Pois nyt vaan — minä jo kuulen heidän rautavarustensa kalinan."
Se sana antoi hyvän vauhdin lakintekijän säärille; kääntyen selin tuohon luultuun vaaraan, läksi hän juoksemaan niin joutuisaan, että hän, sen seppä varmaan näki, oli hyvin pian kerkiävä kotiin.
"Kas siinäpä jo on toinenkin hatsahteleva harakka sattunut tielleni", arveli seppä; "mutta onpa mulla suitset hänenkin suutaan vasten. Harppumiehillä on viisu naakasta, joka kävi lainahöyhenissä — ja tää Olivier se on juuri samallainen lintu, ja — sen vannon St. Dunstan'in kautta! — jos hän päästää lorukielensä liikkeelle minun asioistani, niin minä hänet höyhennän niin paljaaksi kuin ei vielä mikään peltopyy ole tullut höyhennetyksi haukan kynsissä. Ja sen hän tietää."
Silloin kun nämät ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, oli hän jo melkein saapunut matkansa päähän. Laulutyttö yhä vielä riippui kiinni hänen käsikynkässänsä, voimattomana osaksi pelosta, ja näin he viimein tulivat keskipaikoille Wynd-katua, jolla oli kunnia nähdä hänen talonsa rivissänsä ja josta Heikki oli saanut yhden liikanimistänsä, tuolla ajalla, jolloin sukunimet vielä olivat niin vakaantumattomat. Täällä arkipäivinä hänen ahjonsa lekkui ja naapurien korvat tahtoivat mennä lumpeen neljän puolialastoman sällin kalkuttelemisesta vasaroillaan, valkkamillaan. Mutta St. Valentinin päivän tähden olivat nuot teräs-miehet nyt sulkeneet pajan ja ulkona omilla asioillaan, mikä kirkossa, mikä killantuvassa. Pajan viereinen talo oli Heikin oma; se oli kyllä pieni ja kapean raitin varrella; mutta sen takana oli avara puutarha hedelmäpuineen, joten se kuitenkin oli hauskanlainen asunto. Seppä ei kolkuttanut eikä huutanut, sillä se melu olisi saattanut naapurit ikkunoilleen tai ovenkynnyksilleen, vaan hän veti ulos omatekemänsä tasku-avaimen, joka siihen aikaan oli suuri, kadehdittu harvinaisuus. Sillä hän avasi ulko-oven ja astui kumppalinsa kanssa sisään.
He tulivat ensin kyökkiin, jota huonetta meidän sepän säätyläisissä myös tavallisesti käytettiin perhekunnan olotupana, vaikka tosin Simo Hanskurilla sekä parilla muulla porvarilla oli eri huone ruoan syömistä, eri ruoan laittamista varten. Tämän, erittäin huolellisesti puhtaana pidetyn huoneen nurkassa istui vanha vaimo, jota, jos katsoi hänen pukunsa sievyyteen, sekä huolellisuuteen, jolla tulipunainen huivi oli laitettu hänen päähänsä, olisi luullut korkeampisäätyiseksi kuin Ludie Shoolbred'iksi, sepän taloudenhoitajaksi. Semmoinen oli kuitenkin arvonsa, ei mitään sen enempää. Hän ei ollut käynyt messussa aamulla, siksi hän nyt istui tässä hiljaa takan ääressä. Helminauhansa puoleksiluettuna roikkui vasemmalta käsivarrelta; rukouksensa puoleksi lausuttuna värjättelivät kielellä; silmänsä, puoleksi ummessa, tahtoivat uneen vaipua. Näin hän odotteli holhottiansa, kun ei hän voinut arvata mihin aikaan tämä mahdollisesti saattoi tulla kotiin. Kuullessaan että joku tuli, kavahti hän ylös torkuksistaan ja tuijotti sepän kumppaliin, ensin suurimmalla hämmästyksellä, joka kuitenkin vähitellen antoi sijaa suurelle harmille.
"No, pyhät miehet varjelkoot minun silmiäni, Heikki Seppä!" huudahti hän hyvin hartaalla siunauksella.
"Amen, niin suon minäkin koko sydämestäni. — Mutta laitapas nyt vaan vähän ruokaa, imettäjä-kulta, sillä tää matkalainen, pelkään mä, on vaan laihan päivällisen saanut."
"Ja vielä kerran rukoilen minä, että Pyhä Neitsyt Maaria varjelisi silmiäni saatanan häijyistä lumouksista!"
"Niin tapahtukoon, johan sen sanoin, akka rukka. Mutta mitä apua nyt kaikesta tuosta siunaamisesta ja silmäilemisestä? Etkös kuule niitä sanon? Vai etkö huoli tehdä mitä käskin?"
"Itse hän se on sitten kuitenkin, oli asia miten oli! Mutta voi! enemmän näyttää siltä kuin seisoisi tuossa Paholainen Heikin muotoon puettuna, koska hänellä on mokoma käsikynkässään. — Voi Heikki Seppä, paljon vähemmistäkin syistä sanottiin sinua ennen aikaan hurjaksi pojaksi! Mutta kukapa sen olisi ikinä uskonut, että Heikki toisi porton tänne tään katoksen alle, jonka suojassa hänen kunnian-arvoinen äitinsä aikoinaan eli, ja missä hänen oma imettäjänsä on kolmekymmentä vuotta asunut!"
"Ole nyt jo vaiti, muori, ja älä hulluttele", virkkoi seppä. "Tämä laulutyttö tässä ei ole minun jalkasiippani, eikä myös kenenkään muunkaan, sen verran kuin minä tiedän. Hän vaan tahtoo huomenna aamulla aluksella mennä Dundeehen, ja meidän pitää antaa maja hänelle."
"Yömajako!" vastasi akka. "Anna sinä yömaja tuommoisille luontokappaleille, jos niin mielesi tekee, Wynd'in Heikki — mutta sama katos ei voi olla suojana tällä koruvauvalla sekä minulla, ja siitä voit olla ihan varma."
"Teidän äitinne on vihoissaan minulle", sanoi Loviisa, joka talon asukasten keskinäisen välin väärin ymmärsi. "En minä tahdo jäädä tänne, jos se hänelle on kiusallista. Jos täällä on talli tahi navetta, niin on tyhjässä hinkalossa oleva tarpeeksi hyvä sija minulle sekä Charlot-koiralleni."
"Niin oikein, niin oikein, se kortterihan, luulen ma, onkin sinulla ollut tavallisin", sanoi matami Shoolbred.
"Kuules, imettäjä Shoolbred", sanoi seppä. "Sinä tiedät että sua rakastan niin hyvin äitini kuin myös itsesi tähden. Mutta — St. Dunstan auttakoon, joka pyhämies oli minun ammattiveljeni — tahdonpa, kun tahdonkin, olla isäntänä omassa talossani. Ja jos sinä nyt lähdet täältä ilman mitään tukevammitta syittä kuin omakeksimäin hulluin luulojesi tähden, niin katso millä lailla palatessas saat tämän talon oven auki; sillä minä en aio siihen olla apuna, sen takaan."
"Olkoon niin sitten, lapsukaiseni, vaan en minä senvuoksi kuitenkaan huoli häväistä kunniallista nimeäni, joka minulla on ollut näinä kuutenakymmenenä vuotena. Ei ollut koskaan tapana sinun äidilläsi seurustella maankuljeksijain, ja silmänkääntäjäin, ja laulutyttöin kanssa, enkä minäkään sitä tapaa ota omakseni. Eikä minun ole niin peräti mahdoton saada toista majaa itselleni, että minun olisi pakko jäädä tänne saman katoksen alle tämän näin maankuljeksija-prinsessan kanssa."
Näin puhuen rupesi uppiniskainen emännöitsijä suurella kiiruulla laittamaan ruudullista päällysviittaansa ylleen ulos-lähtemistä varten, vetäen sen peitoksi valkoiselle liinamyssylle, joka reunoitti hänen rypylliset, mutta yhä vielä tuoreet ja terveet kasvonsa. Sen tehtyään hän otti sauvan, tukevan matkakumppalinsa, ja alkoi kömpiä ovelle päin, mutta seppä astui väliin.
"Odotahan toki edes, muija, siksi kun tilimme on selvillä. Olenhan sinulle velkaa sekä palkkaa että juomarahoja."
"Ja sekin on taas sinun hupsun pääsi keksintöjä. Mitä palkkoja tahi juomarahoja minä muka ottaisin sinun äitisi pojalta, kun se vainaja minua syötti, ja vaatehti ja katoksensa alla suojeli aivan kuin omaa siskoansa?"
"Ja korea kiitos se onkin, imettäjä, kun jätät hänen ainoan poikansa juuri nyt tähän pahaan pulaan."
Tämä lause näkyi sattuneen oikeaan paikkaan akan sydämeen. Hän seisahtui ja katsoi vuoroin isäntäänsä, vuoroin laulutyttöön; vaan sitten hän pudisti päätänsä ja näkyi taas olevan lähtemäisillään ovelle päin.
"Otanhan minä tämän kulkijain-paran katokseni alle ainoasti siksi", intti taas seppä, "että saisin hänet vankeudesta sekä piiskasta suojelluksi."
"Ja mitä varten se olisi niistä suojeltava?" kysyi leppymätön matami Shoolbred. "Onpa hän, uskallan sanoa, varmaan ansainnut kumpaisetkin, yhtä hyvin kuin joku varas hamppuisen kaulaliinansa."
"Ansaitseeko hän niitä vai eikö, siitä vähät tiedän. Mutta ei hän toki varmaankaan ansaitse että hänet piiskataan kuoliaksi tai vankeudessa nälällä surmataan; ja se olisi sen kohtalo, joka on joutunut Mustan Douglas'in vihan alle."
"Ja sinä vai aiot suututtaa Mustaa Douglas'ia mokoman laulutytön tähden? Siitä toki nousee pahin kaikista sinun vihollisuuksistas. — Voi, moi, Heikki Seppä, onpa sinun päässäs rautaa juuri yhtä paljon kuin sinun alaisimellaskin!"
"Niinhän minä itsekin joskus olen arvellut, matami Shoolbred. Mutta jos minä saan puukonpistoksen tai pari tämän näin uuden asian tähden, kukapa, sitä arvelen, niitä voidellee ja hoidellee, jos sinä nyt minulta karata häpsähdät pois niinkuin säikytetty metsähanhi? Ja paitsi sitä, kukapa ottanee vastaan mun kaunoisen morsiameni, jonka aion näinä päivinä tuoda tänne Wynd-kadulle?"
"Voi, Heikki, Heikki", virkkoi vanha vaimo, pudistellen päätänsä, "eipä tää ole oikea tapa, jolla valmistetaan kunniallisen miehen taloa nuorikkoa varten — sinun tulisi elää siivosti ja säädyllisesti, eikä irstaisuudessa ja vallattomuudessa."
"Ja minä taas sanon sulle, että tämä tyttö raukka ei minullen ole mitään. Minä vaan tahtoisin, että hän olisi hyvässä turvassa, ja luulenpa että rohkeinkin rajalainen on jättävä minun oveni telkeen koskematta, yhtähyvin kuin jos se olisi Carlislen linnan portti. — Minä menen nyt Simo Hanskurin luokse — sinne jään luultavasti yöksi, sillä tuo Vuoriston sudenpenikka on juossut takaisin erämaillensa, pedon sikiöin tavan mukaan, niin että siellä on yksi liika vuode, ja Simo vaari on kyllä sanova minut tervetulleeksi sille lepäämään. Sinä saat jäädä tänne tämän tyttö-paran kanssa, syöttää häntä ja olla hänen suojanansa yön aikana, ja minä tulen ennen päivän koittoa häntä noutamaan. Ja sinä saat sitten, jos tahdot mennä häntä laivalle saattamaan, niin saat yhdessä minun kanssani nähdä hänet viimeistä kertaa."
"Siinä puheessa on toki jotain järkeä", virkkoi matami Shoolbred, "vaikken minä taida käsittää, minkätähden viitsit saattaa hyvän nimen ihmisten kielille mokoman tähden, joka kahden hopeapennin edestä taikka vielä vähemmästä saisi itsellensä yömajan."
"Heitä se minun huolekseni, muija kulta, ja ole sinä vaan hyvä tälle tytölle."
"Kylläpä minä aion olla parempi hänelle kuin mitä hän ansaitsisi, sen lupaan. Ja, totta puhuen, vaikkei tuommoisten luontokappaleitten seura ole minulle kovin hauska, lienee siitä kuitenkin, arvelen ma, minulle vähemmin turmiota pelättävänä kuin sinulle — jos ei hän vaan liene noita, joka myös olis varsin mahdollista, koska paholainen on hyvin voimallinen kaikessa tuossa maankulkija-joukkiossa."
"Ei hän ole noita enempää kuin minäkään mikään poppamies", vastasi kunnon seppä. "Alakuloinen tyttö-parka hän on, joka, jos lieneekin jotain pahaa tehnyt, on saanut siitä kalliin hinnan maksaa. Ole siis hyvä hänelle. — Ja kuules nyt sinä, laululintuseni — huomenna aamusella tulen sinua noutamaan ja vien sun joelle. Kyllä tää vanha muija on kohteleva sinua hyvin, jos vaan et puhu hänelle muuta kuin mitä kunniallisen vaimon korvan sopii kuulla."
Laulutyttö-parka oli tätä heidän keskinäistä puhettansa kuullellut, vaan ei ollut ymmärtänyt siitä muuta paitsi pääjuonta; sillä vaikka hän osasi Englannin kieltä vallan hyvin, oli hän sen taidon itse Englannissa saanut, ja Skotlannin murre oli silloinkin, niinkuin nytkin vielä, leveämpi ja karkeampi. Hän käsitti kuitenkin sen, että hän saisi jäädä vanhan muijan kanssa, jonkatähden hän nöyrästi pani käsivartensa ristiin rinnan päälle ja kumarsi päätänsä. Sitten hän loi seppään hartaan, kiitollisen katseen, jonka perästä hän, kohottaen silmänsä taivaan puoleen, otti Heikin vastustamattoman käden, jonka jänteviä sormia hän näkyi aikovan suudella syvän, sydämellisen kiitollisuuden sa osoitukseksi. Mutta matami Shoolbred ei sallinutkaan vieraan tällä lailla ilmoittaa tunteitansa. Hän riepsahti väliin, työnsi Loviisa paran poikemmaksi ja huudahti: "Ei, ei, en minä tuommoisia kepposia salli. Mene sinä vaan tuonne takanviereiseen nurkkaan, vauvaseni, ja jos mielesi niin palaa käsiä suutelemaan, saat Heikki Sepän lähdettyä suudella minun kämmeniäni vaikka kuinka paljon. — Ja sinä Heikki, laita nyt itses Simo Hanskurin luokse; sillä jos kaunoinen Katri neito saisi kuulla minkälaisen seurakumppalin sinä olet tuonut kotiisi, eipä hänkään mahtais olla siitä mielissään enempää kuin minä. — Vaan mitäs nyt? — Onkos sen pojan pää ihan pyörällä? — Lähdetkö vai ulos ilman haarniskaasi, nyt kun koko kaupunki on nurinnarin?"
"Oikeassa olet, muija kulta", virkkoi seppä; hän puki haarniskan päälleen leveitten hartioittensa peitoksi, ja läksi sitten ulos, mitään enempää kysymystä odottamatta.
Sävelet sotalaulun hurjastiYön läpi kaikuu, ja kun täyttyviIlmasta säkkipilli, sydämetVuoriston urhoin myöskin paisuvi,Kun mieleen vuotaa muistot muinaiset,Vuos-satain sankarteot veriset.
Byron.
Meidän nyt tulee jättää tarinamme aikaisemmat osat ja lähteä katselemaan tapauksia korkeammissa, arvokkaammissa paikoissa.
Me menemme kerrassaan asesepän matalasta majasta kuninkaan neuvoittelukammariin, ja jatkamme kertomuksen juuri siitä hetkestä, koska vihastuneet herrat, metelin asetuttua, kutsuttiin kuninkaan eteen. He tulivat sisään, äkäisesti tuijotellen toisihinsa, jokaisen mieli niin täpötäynnään hänelle muka tehtyjen vääryyksien muistosta, etteivät he tahtoneet eivätkä edes voineetkaan kuullella mitään selitystä tai vastasyytä. Albanyn herttua yksin, aina kylmäsydäminen ja viekas, näkyi olevan siinä mielentilassa, että saattoi kääntää heidän tyytymättömyyttään omaksi hyödyksensä, ja käyttää jokaisen tapauksen, mikä sattuikin, omain mutkallisten tarkoitustensa edistämiseksi.
Vaikka kuninkaan mielenpehmeys oli melkein pelkuriuden sukua, oli kuitenkin hänen ulkonainen ryhtinsä hänen korkealle arvolleen sopiva. Ainoasti kovassa ahdistuksessa, niinkuin tuossa ennen kerrotussa tilaisuudessa, menetti hän ulkonaisen vakavuutensa. Ylimalkaan voi saada hänet luopumaan päätöksestään, vaan ei arvokkaisuudestaan. Hänen tervehdyksensä Albanyn herttualle, Douglas'in ja March'in kreiveille sekä abotille (hänen kirjavan neuvoskuntansa keskenään sopimattomille jäsenille) oli kohtelias, mutta samassa majesteetillinen, niin että se jokaiselle noista ylpeistä herroista muistutti mieleen, että he seisoivat kuninkaansa edessä, ja pakoitti heidät sopivaan kunnioitukseen.
Otettuaan heidän tervehdyksensä vastaan, käski kuningas heitä istumaan, jota käskyä he juuri tottelivat, koska Rothsayn herttua astui sisään. Miellyttävillä liikunnoilla astui hän isänsä luokse, laskeusi polvilleen hänen tuolinsa eteen ja pyysi siunausta. Kuningas, jonka kasvot huonosti peitettyä rakkautta ja surua ilmoittivat, yritti kuitenkin muodostaa katsantonsa moittivaiseksi, kun hän laski kätensä nuorukaisen päähän ja huo'aten sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, huima poikani, ja tehköön sinusta viisaamman miehen tuleviksi ajoiksesi!"
"Amen, isä kultani!" vastasi Rothsayn herttua tunteellisuudella, jommoista hän parempina hetkinänsä joskus osoitti. Hän suuteli kuninkaan kättä lapsen ja alamaisen kunnioituksella; sen jälkeen ei hän istahtanutkaan neuvoittelupöydän ääreen, vaan jäi seisomaan kuninkaan tuolin taakse, missä hän, jos tahtoi, saattoi isänsä korvaan kuiskata.
Kuningas sitten viittasi Dominikolais-abottia käymään sijallensa pöydän ääreen; siinä paikassa nähtiin pöydällä kirjoitusneuvoja, joita tää hengellinen herra yksin kaikista läsnä-olevista, ainoasti Albanyn herttua poisluettuna, osasi käyttää. Sitten kuningas ilmoitti kokouksen tarkoituksen; hän lausui sangen arvokkaasti:
"Tehtävämme, korkeat herrat, koskee noita onnettomia eripuraisuuksia Vuoristossa, jotka — niin olemme äsken tulleitten sanansaattajain kautta saaneet kuulla — tuottavat häviötä ja saattavat maata autioksi niinkin likellä kuin muutamien virstojen päässä tästä meidän hovistamme. Mutta vieläkin likempänä kuin se meteli on toinen, jonka meidän kova onnemme sekä häijyin miesten yllytykset ovat nostaneet tässä Perth'issä; riitaa ja kiistaa on nimittäin viritetty toiselta puolen kaupungin porvarien, toiselta teidän niinkuin myös toisten ritarein ja aatelisherrain seuralaisten välillä. Minun täytyy siis ensiksi kääntyä teihin, korkea-arvoiset herrat, ja kysyä, miksikä meidän hovimme rauhaa häiritään tuommoisilla sopimattomilla eripuraisuuksilla, ja millä keinoilla ne voitaisiin saada kukistetuiksi? — Veli Albanyn herttua, lausu sinä ensiksi mielipiteesi tästä asiasta."
"Korkea herra, kuninkaallinen hallitsijani ja veljeni", vastasi herttua, minä olin palveluksessa teidän luonanne, koska tuo meteli nousi, enkä siis voi tietää sen syntyä."
"Ja mitä minuun tulee", sanoi prinssi, "en kuullut sen pahempaa sotakarjuntaa kuin laulutytön laulun, enkä nähnyt sen vaarallisempia nuolia lentämässä kuin pähkinöitä".
"Ja minä", virkkoi March'in kreivi, "näin vaan, että Perth'in uljaat porvarit ajelivat muutamia lurjuksia, jotka olivat ilman oikeudettaan pistäneet Verisen Sydämen vaakunan kiinni olkapäähänsä. Sillä he pötkivät pakoon kovin nopsaasti, että luulisi heidän todella olleen Douglas'in kreivin miehiä."
Douglas ymmärsi pistoksen, mutta vastasi ainoasti yhdellä noista vertä hyydyttävistä silmänluonneistansa, joilla hänellä oli tapana ilmoittaa verivihollisuuttansa. Hän puhui kuitenkin ylpeällä kylmäkiskoisuudella.
"Herrani ja kuninkaani", sanoi hän, "tietysti jo arvasi, että Douglas'in tulee vastata tästä ankarasta syytöksestä; sillä milloinka täällä Skotlannissa jotain kahakkaa tahi verenvuodatusta tapahtuu, jolloin ei kohta ilkeät kielikontit soimaa Douglas'ia tahi jotakuta Douglas'in miestä siihen syypääksi? Meillä on täällä kunnon vieraitamiehiä. En puhukaan Albanyn herttuasta, joka ainoasti sanoi olleensa, niinkuin hänen tuleekin, teidän seurassanne, armollinen herra kuningas. En puhu myös Rothsayn herttuasta, joka, niinkuin hänen säädylleen, hänen ijälleen ja hänen älylleen sopii, pureskeli pähkinöitä kilpaa kuljeksivan soittoniekan kanssa. — Hän hymyilee. — Tässä paikassa hän puhukoon mitä tahtoo — en minä unhota sidettä meidän välillämme, joka hänen muistostaan näkyy haihtuneen. Mutta tässä seisoo tää herra March'in kreivi, joka näki minun seuralaisteni pötkivän pakoon Perth'in poroporvarein edestä! Voinpa selittää tälle kreiville, että ne, joilla on Verinen Sydän olkapäässään, ryntäävät päälle ja peräytyvät, sen mukaan kuin heidän päällikkönsä käskee ja kuin Skotlannin etu vaatii."
"Ja siihen minä voin vastata", huudahti yhtä ylpeä March'in kreivi, jolle veret lensivät poskihin; mutta kuningas kävi väliin.
"Hiljaa, te närkkäät herrat!" käski hän, "ja muistakaa kenenkä edessä te seisotte! — Ja te, herra kreivi Douglas, selittäkää meille, jos voitte, syy siihen kahakkaan, ja miksikä teidän väkenne, jonka hyvästä avusta ylimalkaan me kyllä olemme kiitolliset, nyt olivat yksityiseen riitaan ruvenneet?"
"Minä tottelen teidän käskyjänne, kuninkaallinen herrani", vastasi Douglas, hiukkaa kumartaen päätänsä, joka harvoin taipui. "Olin matkalla tänne majapaikastani, Karthausilais-luostarista ja kuljin Perth'in pääkatua muutamien ainaisten seuralaisteni kanssa; silloin näin muutamien alhaisempien porvarien tungeksivan hirsipuun ympärillä, johon oli naulattu tää julistus sekä kalu."
Hän otti lakkarista, nahkakylterinsä povesta pärmä-liuskan sekä ihmiskäden. Kuningasta inhotti ja hänen mielensä tuli levottomaksi.
"Lukekaa", käski hän, "hyvä isä abotti, ja vietäköön tuo julma kappale pois."
Abotti luki näin kuuluvan julistuksen:
"Koska viime yönä, St. Valentinin pyhän aatto-yönä, vallattomat yöjalkalaiset, kuuluvat jonkun par'-aikaa tässä kaupungissa majailevan vieraan herran seuralaisiin, väkivallalla pyrkivät erään Perth'in porvarin huoneesen — ja koska siitä nousseessa kahakassa tämä käsi hakattiin poikki yhdeltä noista omavaltaisista peuhaajoista — siksi on ylituomari sekä kaupungin majistraatti käskeneet, että tämä käsi naulattaisiin tähän hirsipuuhun kiusaksi ja häväistykseksi niille, jotka sen metelin ovat nostaneet. Ja jos joku ritarisäätyyn kuuluva väittää tätä meidän tekoamme vääräksi, niin minä, Patrik Charteris, Kinfauns'in herra ja ritari, tahdon puolustaa sitä ritarillisilla aseilla aidatulla tanterella. Taikka jos joku halvempisäätyinen ajaa näitä sanoja valheeksi, niin lähetetään häntä vastaan joku tämän kauniin Perth'in kaupungin porvari, hänen sääty-arvonsa mukaan. Ja suojelkoon Herra Jumala sekä Pyhä Johannes meidän kaunista kaupunkiamme!"
"Totta ette nyt enää kummeksine, kuninkaallinen herra", jatkoi Douglas, "että minä, niin pian kuin kotikappalaiseni oli minulle tämän hävyttömän liuskan sisällyksen lukenut, käskin yhden knaappini repiä alas voitonmerkin, joka on niin häpäiseväinen Skotlannin ritaristolle ja aatelistolle. Tuosta uskalsivat muutamat noista uhkarohkeista porvareista ruveta haukkumaan ja soimaamaan minun joukkoni ta'immaisia miehiä, jotka pyörähdyttivät hevosensa ympäri ja olisivat kuitanneet velan, jos eivät olisi saaneet minun nimen-omaista käskyäni, että seuraisivat minua niin rauhallisesti kuin suinkin noilta halvoilta lurjuksilta voisivat. Ja näin tapahtui, että he tulivat tänne pakolaisten kaltaisina, vaikka, jos minä vaan olisin käskenyt heidän panna kovaa kovaa vastaan, he olisivat voineet virittää valkeaa kaikkiin tämän hökkelikylän nurkkiin, ja tukehduttaa nuot hävyttömät tolvanat, niinkuin pahan-ilkinen ketunpoikue savustetaan kuolijaksi sytytetyllä kanervakasalla."
Kaikki olivat ääneti tämän Douglas'in puheen jälkeen, siksi kunRothsayn herttua siihen vastasi, isänsä puoleen kääntyen:
"Koska Douglas'in kreivillä näkyy olevan valta polttaa tämä teidän asumanne kaupunki, kuninkaallinen majesteetti, niin pian kuin hänellä ja kaupungin ylituomarilla sattuu olemaan eri mieli jostain yöllisestä metelistä tahi jonkun kahdentaistelu-vaatimuksen sanoista, niin tulee meidän, arvaan ma, olla hänelle hyvinkin kiitolliset siitä, että hän ei niin tee."
"Rothsayn herttualla", sanoi Douglas, joka näkyi päättäneen hillitä vihansa, "olisi syytä kiittää Jumalaansa siitä, että Douglas on yhtä uskollinen kuin mahtava. Tää nykyinen aika on semmoinen, jolloin alamaiset kaikissa maissa nousevat lakia vastaan. Olemmehan me kuulleet Jacquerie-kapinasta Franskan maalla;[23] ja Jaakko Straw'sta ja Hob Miller'istä, ja Parson Ball'ista Eteläläisten[24] kesken; ja voimmepa olla varmat, että meilläkin olisi kuivaa kuloa kyllin, jos se tuli singahtaisi meidän rajamme yli. Kun näen maanmoukkien vaativan ritareita taisteluun sekä naulaavan aatelismiesten käsiä kaupungin hirsipuuhun, niin en tahdo sanoa pelkääväni kapinaa — sillä se ei olisi totta — vaan minä näen sen olevan tulossa ja olen varusteilla sitä vastaan ottamaan."
"Ja milläpä oikeudella Douglas'in kreivi voi sanoa", kysyi March'in kreivi, "että tämä vaatimus taisteluun on maanmoukista lähtenyt? Näen minä ritari Patrik Charteris'in nimen tässä sen alla, eikä hän, minun luullakseni, ole maanmoukan sukua. Kelpaisipa itse Douglas'in kreivinkin, koska hän tästä on niin kiivastunut, nostaa ritari Patrik'in hansikka maasta, kunniaansa tahraamatta."
"March'in kreivin", vastasi Douglas, "ei pitäisi puhua muuta kuin mitä hän ymmärtää. En minä vääryyttä tee Punaisen Rosvon jälkeiselle, kun sanon hänen olevan liian köykäisen yhdessä vaa'assa Douglas'in kanssa punnittavaksi. Tuomas Randolf'in perillisellä olisi parempi oikeus minun vastaukseeni."
"Ja, sen vannon kunniani kautta, se ei saa suinkaan tulla laiminlyödyksi, sen kautta että minä en pyytäisi teitä niin hyvä olemaan" — sanoi March'in kreivi, tempaisten kintaan kädestänsä.
"Hiljaa, kreivi", käski kuningas. "Älkää toki minulle niin törkeää loukkausta tehkö, sillä että te annatte vihanne tässä paikassa puhjeta surmatöihin. Parempi on että ojennatte kintaattoman kätenne hyvässä ystävyydessä tälle jalolle kreiville ja halaatte häntä merkiksi, että te molemmat olette uskollisuutta velkapäät Skotlannin kruunulle."
"Ei kuninkaallinen herrani", vastasi March'in kreivi; "teidän käskystänne voin taas vetää kintaan käteeni, sillä se niinkuin koko rautavarukseni, johon se kuuluu, on teidän käskyinne alainen, niin kauan kuin hallitsen kreivikuntaani Skotlannin kruunun vallan alla — mutta jos minun tulee sulkea käsivarteni Douglas'in ympäri, niin ei se ole tapahtuva muuten kuin rautakintaat kädessä. Hyvästi, herrani ja kuninkaani! Minun neuvoistani ei ole täällä apua; päinvastoin ovat ne niin vastenmieliset, että kenties pitempi viipyminen täällä ei olisi minun turvallisuudelleni edullinen. Jumala varjelkoon teitä, kuninkaallinen majesteetti, julkivihollisista sekä myös petollisista ystävistä! — Minä lähden Dunbar-linnahani, josta te luultavasti pian saatte sanomia. Hyvästi myös teille, Albanyn ja Douglas'in herrat — te pelaatte kallista peliä, katsokaa vaan, että te sitä rehellisesti pelaatte. — Ja hyvästi teille, ajattelematon prinssi parka, joka leikittelette niinkuin gazellin-vasikka likellä päällehyppäämäisillään olevaa tiikeriä! — Hyvästi kaikki — Dunbar'in Yrjö jo näkee kaiken tulevan pahan, vaikkei sitä voi auttaa. Hyvästi vaan kaikki!"
Kuningas olisi jotakin vastannut, mutta sanat jäivät keskitielle hänen kielellensä, sillä Albanyn herttua iski hänelle silmää, varoittaen häntä vaiti olemaan. March'in kreivi läksi ulos kammarista, saaden äänettömät vastajäähyväiset toisilta neuvoskunnan jäseniltä; Douglas yksin vastasi hänen jäähyväis-sanoihinsa ainoasti halveksivaisella, uhkamielisellä katseella.
"Tuo uskoton petturi aikoo nyt ruveta liittoon Eteläläisten kanssa", sanoi Douglas; "hän pöyhkeilee siitä, kun hänen käsissään on tuo aaltoin pureksima Dunbar'in linna, joka voi avata Englantilaisille tien Lothian'in kreivikuntaan. — Ei, älkää pelästykö, kuninkaallinen herrani, kyllä minä takaan mitä sanon — mutta onhan vielä aikaa. Virkkakaa vaan pari sanaa, herra kuningas — virkkakaa vaan: 'Pankaa kiinni!' niin March'in kreivi ei olekaan pääsevä Carn-joen poikki petturimatkallaan."
"Ei, jalo kreivi", sanoi Albanyn herttua, joka paremmin soi, että nuot molemmat mahtavat herrat olisivat olemassa, toisilleen vastapainona, kuin että toinen heistä yksinvaltaan pääsisi, "se olisi ajattelematon neuvo. March'in kreivi tuli tänne kuninkaan turvakirjan nojalla, ja sen turvanlupauksen rikkomista ei minun kuninkaallisen veljeni kunnia salline. Mutta jos te, korkea herra, voitte tuoda esiin jonkun selvän todistuksen — —"
Tässä silmänräpäyksessä torventorahdus keskeytti hänen puheensa.
"Armollinen herra Albanyn herttua on tavattoman arkatuntoinen tänään", virkkoi Douglas; "mutta eipä nyt enää maksa vaivaa sanoja tuhlata — otollinen hetki on mennyt — tuossa jo soivat March'in torvet, ja takaanpa että hän lähtee ratsastamaan täyttä nelistä, niin pian kun Etelä-portista on päässyt ulos. Kyllä me aikanaan saamme kuulla hänestä; ja jos niin käy, kuin minä arvaan, niin kylläpä me hänelle vastaan menemme, vaikka olisikin koko Englanti sen petturin apuna".
"Ei, toivokaamme parempaa siltä jalolta kreiviltä", sanoi kuningas, suuresti mielissään siitä, että March'in ja Douglas'in riita näytti ajaneen umpeen jäljet taannoisesta riidasta Rothsayn herttuan sekä hänen appensa välillä. "Hänellä on kyllä äkkipikainen luonne, vaan ei pitkävihainen. Hänelle on muutamassa seikassa tapahtunut — vääryyttä — tahi paremmin sanoen: hänen omat toivonsa ovat pettäneet — sentähden tulee meidän hiukan kärsiä näin korkeasukuisen, mahtavan herran ärtynyttä mieltä. Mutta, Jumalan kiitos, me kaikki nyt tänne jääneet olemme yhtä mieltä, ja, voinpa niin sanoa, myös yhtä perhekuntaa; meidän neuvoittelumme ei siis enää voi tulla häirityksi eripuraisuuden kautta. — Isä abotti, ottakaa, olkaa niin hyvä, kirjoitusneuvonne, sillä teidänhän tulee, niinkuin ennenkin, olla meillä pöytäkirjurina. — Ja nyt työhön, hyvät herrat — ensin on meidän mietittävä tuota Vuoriston rauhattomuutta".
"Chattan'in ja Duhelen clan'ien välillä", sanoi abotti, "on, sen mukaan kuin meille veljiltämme Dunkildessä äsken tulleet sanomat ilmoittavat, syttymäisillään sota, joka on oleva hirvein kaikista noiden Belial'in poikien välillä vielä olleista; sillä he eivät puhu mistään muusta kuin että aikovat toinen toistaan perinjuurin hävittää. He kokoelevat molemmin puolin voimiansa, ja jokaisen miehen, joka vaan kymmenennessäkin polvessa on heille sukua, täytyy rientää heimonsa lipun luokse, jos tahtoo välttää rangaistusta tulella ja miekalla. Tuliristi on, pyrstötähden tavoin säkenöiden, kierrellyt kaikkia paikkoja myöten, nostaen myös outoja, tuntemattomia joukkokuntia aina tuon kaukaisen Murrayn-lahdenkin takaa. — Jumala ja St. Dominicus meitä varjelkoot! Ja jos ette te, korkeat herrat, tälle pahalle parannuskeinoa keksi, niin se on leviävä laajalle ja pitkälle, niin että kirkon perintö joka paikassa joutuu alttiiksi noiden Walesiläisten julmuudelle, joissa on yhtä vähän Jumalan pelkoa kuin rakkautta tai sääliväisyyttä naapureitaan kohtaan — Pyhä Neitsyt olkoon meille suojana! — Kuuluuhan yksi osa heistä vielä olevan pimeitä pakanoita ja palvelevan Mahound'ia sekä Termagaunt'ia".
"Hyvät herrat ja sukulaiset", lausui kuningas, "te olette nyt kuulleet kuinka vaarallinen tämä asia on, ja te tahtonette kenties tietää minun ajatukseni siitä, ennen kuin tuotte esiin ne neuvot, jotka teidän oma viisautenne on keksivä. Ja, totta puhuen, minä en tiedä parempaa keinoa kuin että me lähetämme kaksi käskyläistämme, antaen heille täyden vallan ratkaista kaikki riidat Vuorelaisten välillä. Ja lähettiläitten tulee samassa myös varoittaa noita Vuorelaisia, laillisen edesvastauksen uhalla, heittämään pois aseensa sekä lakkaamaan kaikesta väkivallasta toinen toistaan vastaan".
"Minä hyväksyn meidän armollisen kuninkaamme ehdoituksen", virkkoi Rothsayn herttua, "ja toivonpa, että tää kunnon abotti ei ole kieltäyvä pois lähtemästä ehdoitetulle sovittaja-matkalle. Ja hänen arvoisa virkaveljensä, Karthausilais-luostarin abotti on luultavasti myös pyrkivä tähän kunnia-virkaan, joka epäilemättäkin on taas lisäävä kaksi kelpo rekryyttiä marttyyrien suureen armeijaan — sillä Vuorelaiset vähän huolinevat siitä onko teidän lähettiläänne hengellinen mies vai maallikko".
"Kuninkaallinen herttua", vastasi abotti; "jos minulle marttyyriuden autuuttava kruunu lienee määrätty, niin Jumala epäilemättä on johdattava minut sille tielle, missä se on saatava. Mutta jos te tämän vaan pilalla puhutte, niin Jumala teille suokoon anteeksi ja valistakoon teitä, niin että näkisitte teille olevan sopivamman teljetä itsenne rautavaruksin kirkon omaisuuden suojelemiseksi, joka nyt on niin suuressa vaarassa, kuin piestä kieltänne, laskien kokkapuheita sen palvelijoista".
"Minä en puhu pilaa kenestäkään", virkkoi nuorukainen haukoitellen, "enkä juuri ole myös muuten vastahakoinen varuksiini pukeumaan, paitsi että se puku on raskaanlainen ja että Helmikuussa turkki on enemmän ilman mukainen kuin teräspantsari. Vaan onpa minulle kylmän rauhan pukeminen päälleni tällä nipisteleväisellä ilmalla vielä kiusallisempi siitä syystä, kun tiedän että jos kirkko vaan viitsisi lähettää yhden lippukunnan omista pyhistä miehistänsä — onhan niissä useampia Vuorelaisiakin, jotka hyvin tuntevat ne seudut ja varmaan myös ovat siihen ilman-alaan tottuneet — niin kirkko voisi itse sotia sotansa Englannin iloisen St. Yrjänän tavalla. Mutta enpä tiedä mikä lienee syynä — kyllähän meille puhutaan heidän ihmetöistään niiden hyväksi, jotka heitä ovat lepyttäneet, sekä heidän kostostaan, jos joku heidän perintöönsä koskee, ja tätä aina tuodaan esiin syyksi, minkätähden heidän omaisuuttansa yhä pitäisi runsailla lahjoilla laajentaa. Mutta annas jos Vuoristosta ilmautuu vaikkapa vaan parinkymmenen miehen suuruinen parvi, eipä silloin pappi kelloineen, kirjoineen, kynttilöineen tee mitään joutua, vaan miekkavyöllisen ritarin kai täytyy suojella niitä maita, jotka hän kirkolle on lahjoittanut, aivan yhtä paljon kuin jos vilja niistä vielä tulisi hänen omaan hinkaloonsa".
"Taavetti poikani", varoitti kuningas, "sinä annat sopimattoman vallan kielellesi".
"Enkä, herra kuningas, kyllä mä jo vaikenen", vastasi prinssi. "Ei minulla ollut suinkaan aikomus saattaa teidän mieltänne levottomaksi eikä suututtaa tätä isää abottia, joka, vaikka hänellä olisi niin paljon ihmetöitä käskynsä alla, ei näy kuitenkaan huolivan mennä vastaan paria kymmenkuntaa Vuorelais-rosvoa".
"Kylläpä me tiedämme", virkkoi abotti hillityllä vihastuksella, "mistä lähteestä nuot häijyt opit tulevat, joita me kauhistuksella kuulemme vuotavan tästä suusta. Koska prinssit ottavat väärä-uskolaisia seuralaisikseen, niin heidän ymmärryksensä ja tapansa molemmat turmeltuvat. He liikkuvat kadulla naamusjoukkoin sekä porttoin seurassa, ja neuvoittelussa he tekevät pilaa kirkosta sekä kaikesta pyhästä".
"Hiljaa, hyvä isä!" käski kuningas. "Kyllä Rothsayn herttua on antava sovittajaisia siitä, mitä hän näin ajattelematta on puhunut. Voi neuvoitelkaammehan toki nyt hyvässä ystävyydessä! Älkäämme olko niinkuin kapinalliset merimiehet uppoovassa laivassa, jotka ovat kiivaammat riitelemään keskenänsä kuin auttamaan tuskittelevaa kapteenia laivan pelastamisen yrittämisessä. — Herra kreivi Douglas, teidän sukunne on melkein aina ollut saapuvilla, milloin Skotlannin kruunu on ollut viisaitten neovojen taikka miehen töitten tarpeessa. Toivonpa että te tässäkin hädässä olette meille apuna".
"Sitä minä vaan kummeksin, että semmoinen hätä muka on olemassa", vastasi ylpeä Douglas. "Siihen aikaan kun minä kuninkaansijaisena hallitsin valtakuntaa, oli myös muutamat noista metsäläis-clan'eista tulleet alas Grampian-vuorilta. Minäpä en vaivannutkaan valtioneuvoskuntaa sillä asialla, vaan käskin maaherran, lord Ruthven'in, nousta hevosen selkään lääninsä voiman sanalla — siinä oli Hayt, Lindsayt, Ogilviet sekä muita herroja. Ja kun sitten — St. Priitta auttakoon! — teräspaita ja sarkanuttu törmäsivät yhteen, saivatpa ne rosvot silloin kokea mihin peitset kelpaavat ja onko miekoissa teräs vaiko ei. Jäipä noin kolmesataa heidän parhaista sulkalakeistansa, päällikön, Donald Cormacin myöskin siinä joukossa, Thorn'in kankaalle sekä Rochinroyn saloon; ja yhtä monta roikutettiin hirsipuihin Houghman Stairs'issä, jolla on vieläkin nimensä siellä tehdyistä hirttäjän töistä. Tällä lailla menetellään rosvoin kanssa minun kotipuolellani; ja jos katsotte pehmeyden Gaelilais-roistoja kohtaan sopivammaksi, niin älkää toki moittiko Douglas'ia, vaikka hän puhuu suunsa puhtaaksi. — Te nauratte, herra Rothsayn herttua. — Saanko kysyä, mistä syystä nyt taas olen tullut teidän naurunne alaiseksi, ennen kuin edes vielä olen taannoiseen vastannut?"
"Oh, älkää suuttuko, hyvä kreivi Douglas!" vastasi prinssi. "Minä vaan nauroin, ajatellessani kuinka pieneksi teidän ruhtinaallinen seuralais-joukkonne kutistuisi, jos jokaiselle rosvolle niin tehtäisiin kuin noille Vuorelais-paroille Houghman Stairs'issä",
Kuningas taas kävi väliin, estääkseen vihaista vastausta kreivin puolelta. "Teidän neuvonne on viisas, herra kreivi", sanoi hän, kun kehoitatte meitä aseisin turvaamaan, jos nuot miehet karkaavat meidän alamaistemme päälle aukealle, tasaiselle alangolle. Mutta vastus onkin juuri siinä, kuinka heidän rauhattomuutensa saataisiin asettumaan, niin kauan kun he vielä piilevät oman vuoristonsa suojassa. Eihän minun tarvitse selittääkään, että Chattan clan'i sekä Duhele clan'i ovat suuria liittokuntia, kumpikin käsittävä koko joukon heimokuntia, jotka ovat yhteen-liittäyneet kukin oman puolueensa kannatukseksi, ja että niiden välillä on noussut eripuraisuus, joka on ollut syynä verenvuodatukseen, missä ikinä he vaan ovat yhteen sattuneet, niin hyvin yksittäin kuin myös joukoittain. Koko se maa on raadeltuna heidän lakkaamattomain taisteluinsa kautta".
"Enpä minä huomaa mitä haittaa siitä olis", sanoi Douglas. "Ne rosvot näin tavoin hävittelevät toinen toistaan, ja Vuoriston metsäkauriit pääsevät karttumaan, sitä myöten kuin ihmiset vähenevät. Me saamme sitten useammin tilaisuutta ruumiinliikuntoon metsämiehinä, josko tosin harvemmin sotureina".
"Sanokaa pikemmin, että sudet pääsevät karttumaan sitä myöten kuin ihmiset vähenevät", virkkoi kuningas.
"Eipä väliä", jatkoi Douglas. "Enemmän pidän metsän susista kuin metsäläis-rosvoista. — Asettakaamme vahva sotavoima koko Gaeliläis-rajaa myöten, niin että rauhallinen ja rauhaton maa tulevat erotetuiksi toisistaan. Rajoitetaan keskinäis-sodan kulovalkea Vuoristoon, palakoon se vaan siellä hillitsemättömällä vimmalla; kylläpä se viimein sammuu poltettavan puutteesen. Jäljellejääneet sitten ovat voimattomat ja tottelevat teidän kuiskaustanne, herra kuningas, paremmin kuin heidän esi-isänsä ja nyt elävätkin roistot teidän ankarinta käskyänne".
"Se neuvo on kyllä viisas, vaan jumalaton", sanoi abotti, pudistain päätänsä; "minun omatuntoni ei salli minun siihen kehoittaa. Se on viisautta, mutta Ahitofel'in viisautta, yhtä viekasta kuin myös julmaakin".
"Niin minunkin sydämeni sanoo", virkkoi kuningas, laskien kätensä rintansa päälle; "minun sydämeni sanoo, että minulta tuona kauhistuttavana vihan päivänä tulisi kysyttäväksi: 'Robert Stuart, missä ovat alamaiset, jotka minä sinulle annoin?' — Sydämeni minulle sanoo, että minun tulee tili tehtäväksi heistä kaikista, niin Saksilaisista kuin Gaeleistakin, sekä Alankolaisista ja Rajalaisista että myös Vuorelaisista; että minulle ei tule vastaamista ainoasti rikkaista ja oppineista alamaisistani, vaan myös niistä, jotka köyhyytensä tähden olivat rosvoja, ja oppimattomuutensa tähden kapinan-nostajia".
"Se on oikeaa kristityn hallitsijan puhetta, kuninkaallinen majesteetti", sanoi abotti; mutta teillä on kuitenkin myös valtiomiekka kädessänne, ei yksistään valtikka ja tämä puheen-alainen tauti on sitä laatua, joita ei muulla saa parannetuksi kuin raudalla".
"Kuulkaapas, hyvät herrat!" virkkoi nyt prinssi, katsahtain ylös, niinkuin olisi hänelle lysti ajatus äkkiä johtunut mieleen. "Entäs jos noille raa'oille Vuorelaisille opettaisimme hiukkasen ritarin-tapoja? Ei taitais olla kovin vaikea asia, saada nuot molemmat suuret sotaherrat, Chattan-clan'in päällikkö sekä myös uljaan Duhele-clan'in päällikkö vaatimaan toinen toistansa taisteluun elämästä ja kuolemasta. He voisivat taistella taistelunsa täällä Perth'issä; me heille lainaisimme varukset sekä hevoset. Näin heidän riitansa tulisi lopetetuksi toisen, tai mahdollisesti kumpaisenkin rosvon kuoleman kautta — sillä minä arvaan, että he ensimmäisessä yhteentörmäyksessä kohta molemmat taittavat niskansa — näin tulisi minun isäni jumalisen toivon mukaan paljon vertä säästetyksi ja me saisimme huviksemme nähdä tappelun kahden metsäläis-ritarin välillä, jotka olisivat ensi kerta eläissään vetäneet pöksyt jalkaan ja hevosen selkään kiivenneet. Se olisi näkö, jonka vertaista ei ole nähty eikä kuultu hamasta Arthur kuninkaan ajoista!"
"Hyi sinua, Taavetti!" torui kuningas. "Otatko sinä isänmaasi kurjuuden ja meidän neuvoskuntamme ahdingon pilapuheen aineeksi?"
"Älkää pahaksi panko, kuninkaallinen veljeni", sanoi Albanyn herttua, "vaan vaikka veljenpoikani, kruununperillinen on tämän mielijohteen leikillisellä tavalla esiintuonut, niin siitä mahdettaisiin saada jotain, joka voisi olla hyvänä apuna puheen-alaisen vaarallisen pahan parantamiseksi".
"Veli kulta", vastasi kuningas, "se ei ole ystävällistä tekoa, kun sinä Rothsayn ajattelemattomuutta vielä enemmän saatat huomioon hänen ajattomasta leikistänsä puhetta jatkamalla. Tiedämmehän me, ettei Vuorelais-clan'it ymmärrä meidän ritaritapojamme eivätkä semmoisen taistelun menoja ja sääntöjä, jommoista meidän tapamme vaatii".
"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas", vastasi Albanyn herttua; "mutta minä en puhukaan pilaa, vaan täyttä totta. Tosin eivät Vuorelaiset osaa meidän menojamme ja sääntöjämme aidatulla tanterella taistellessa; mutta heillä on omat keinonsa, joilla yhtä hyvin voivat saada ihmisen pois hengeltä. Ja kunhan se verileikki tulee leikityksi, kunhan toinen voittaa, toinen jää tappiolle, mitä väliä siitä, taistelevatko nuot Gaelit miekalla sekä peitsellä miekkavyöllisten ritarein tavalla, tai hiekkasäkeillä niinkuin Englannin miehuuttomat talonpojat, tai raatelevatko toinen toistaan puukoilla omalla barbarilais-laillansa? Heidänkin tapansa, samoin kuin meidän, heittää kaikki riidan-alaiset oikeudet ja vaatimukset taistelun ratkaistaviksi. He ovat myös yhtä turhamieliset kuin hurjat — se ajatus, että molemmat clan'it saisivat taistella itse kuninkaan sekä hänen hovinsa nähden, on helposti houkuttava heidät heittämään koko riitansa tämmöisen taistelun ratkaistavaksi, vaikka olisikin täänlaatuinen väkivaltainen tuomio vähemmin heidän tapainsa mukainen, kuin se on; ja heitä on tuleva niin suuri joukko kuin me soveliaimmaksi päätämme. Me pidämme vaaria, etteivät he saa tulla tänne likelle hovia semmoisella tavalla ja niin suurella joukolla, että saattaisivat asiat arvaamatta karata meidän päällemme. Ja kun vaan se vaara estetään, niin on sitä parempi, mitä suuremman joukon sallitaan tulla tappeluun molemmin puolin; sillä sitä useampia kaatuu heidän urhokkaimmista, levottomimmista miehistänsä, ja sitä vahvempi toivo on meillä, että Vuoristo jonkun aikaa on pysyvä rauhassa".
"Se olisi veristä valtioviisautta, veljeni", sanoi kuningas, "ja minä vielä kerran sanon, etten saa omaatuntoani sallimaan surmaa niin monelle noista villeistä miehistä, jotka ovat varsin vähän paremmat pimeitä pakanoita".
"Ja onko sitten heidän henkensä kalliimmassa arvossa", kysyi Albanyn herttua, "kuin meidän aatelisherrain, jotka teidän luvallanne, kuninkaallinen majesteetti, niin usein saavat taistella aidatulla tanterella jonkun lakiriidan ratkaisemiseksi taikka ilman mitään muuta, paljaan maineen tähden?"
Kuningas, näin ahtaalle ajettuna, ei voinut sen enempää vastustaa tuomiota taistelun kautta, joka oli niin juurtunut valtakunnan lakiin sekä ritariston tapoihin. Hän vastasi vaan: "Jumala sen tietää, etten ole koskaan ilman suurinta vastahakoisuutta antanut semmoista lupaa, josta puhut. Enkä ole koskaan nähnyt ihmisten taistelevan veriin asti, suomatta että olisin voinut sammuttaa sen taistelun oman vereni vuodatuksella".
"Mutta, armollinen kuningas", virkkoi abotti; "minusta näyttää, että jos emme ota noudattaaksemme jotakin sentapaista kuin Albanyn herttuan neuvoa, niin meidän täytynee kreivi Douglas'in keinoon ryhtyä. Tässä jälkimäisessä tapauksessa tulisi vaan meidän Alankolais-miekoillemme tehtäväksi, mitä edellisessä nuot hurjat Vuorelaiset tekisivät omin käsin, jota paitsi taistelu-onni olisi epätietoinen ja monen kunnon alamaisen surma liioinkin tietty. — Mitä te, kreivi Douglas, itse virkatte tässä meidän armollisen Albanyn herttuan valtioviisaasta ehdoituksesta?"
"Douglas", vastasi ylpeä kreivi, "ei ole koskaan neuvonut valtioviisailla vehkeillä tekemään mitä suoralla väkivoimalla voipi saada aikaan. Minä pysyn entisessä mielipiteessäni ja olen valmis sotaan lähtemään omieni niinkuin myös kaikkein Perth'in ja Carsen läänien paronien seuralaisten kanssa. Ja taikaa saatan nuot Vuorelaiset tottelemaan ja nöyrtymään taikka jätän yhden Douglas'in kreivin ruumiin tuonne heidän jylhiin erämaihinsa"
"Se oli jaloa puhetta, herra Douglas'in kreivi", virkkoi Albanyn herttua, "ja lujasti voisi kuningas luottaa teidän pelottomaan sydämmeenne sekä teidän uljaan väkenne miehuuteen. Mutta ettekö huomaa kuinka pian voisi sattua, että teidät kutsuttaisiin toiseen paikkaan, missä teidän läsnä-olonne ja apunne on Skotlannille sekä Skotlannin kuninkaalle ihan välttämätön. Ettekö kuulleet millä synkällä äänellä tuittupäinen March'in kreivi sanoi olevansa uskollinen meidän tässä läsnä-olevalle kuninkaallemme 'niinkauan kuin hän olisi Robert kuninkaan vasalli'? Ja ettekö te itse puhuneet ilmi siitä epäluuloa, että hänellä on salainen aikomus antautua vasalliksi Englannin kruunun alle? — Toiset herrat, heikommat mahtavuudeltaan, halvemmat maineeltaan, menkööt Vuorelaisia vastaan. Mutta jos Dunbar'in Yrjö päästää Percyn Englantilaisineen meidän rajamme yli, kuka ne karkoittaa takaisin, jos Douglas on muualla?"
"Minun miekkani", sanoi Douglas, "on yhtä valmis kuninkaallisen majesteetin palvelukseen Englannin rajalla, kuin Vuoriston jylhimmissä perukoissa. Olen minä ennenkin nähnyt noiden ylpeiden herrojen, Percyn kreivin sekä Dunbar'in Yrjön, selät, ja voipipa tapahtua että ne vielä kerran saan nähdä. Ja jos niin on kuninkaan tahto, että minun pitää ryhtyä varustuksiin tuota kyllä luultavaa liittoa ulkomaalaisen ja petturin välillä, niin minä, pikemmin kuin heikompaan ja halvempaan käteen uskoisin tuon tärkeän Vuorelaisten rauhoittamisen toimen, olisin taipuvainen suostumaan Albanyn herttuan valtioviisauteen ja sallimaan, että metsäläiset saavat hakkaella toinen toistensa lihaa, joten vapaaherroilta ja ritareilta säästyy niiden maahanpolkemisen vaiva".
"Kreivi Douglas", virkkoi prinssi, joka näkyi päättäneen, ettei laiminlöisi yhtään tilaisuutta ylpeän appensa suututtamiseen, "ei tahdo jättää meille Alankolaisille edes niitä pikkuisia kunnian murusia, jotka olisivat saatavana Vuorelais-talonpoikain kukistamisella, sillä aikaa kun hän Rajalais-ritariensa kanssa on täysin kourin kokoeleva voiton lyhteitä Englantilaisilta. Mutta ompa Percylläkin ollut tilaisuus nähdä toisen miehen selkäpuoli; ja olenpa minäkin nähnyt suurempia kummia tapahtuvan, kuin että se, joka lähtee villaa keritsemään, tulee itse kerittynä kotia".
"Se on puheenparsi", vastasi Douglas, "joka hyvin sopii prinssille, mikä puhelee kunniasta, suosion-osoitteeksi saatu maatakuljeksivan porton nauha lakissansa".
"Suokaa anteeksi, korkeasukuinen herra", sanoi Rothsay; "vaan miehet, jotka ovat sopimattomaan avioliittoon kietoutuneet, eivät pidä suurta lukua siitä, kenenkä he par amours[25] itselleen valitsevat. Kahlitun koiran täytyy haukata sitä luuta, mikä häntä on lähinnä".
"Rothsay! Onneton poikani"! huudahti kuningas, "oletko hullu? Vai tahdotko vetää päällesi isäsi ja kuninkaasi vihastuksen täyden määrän?"
"Voinpa vaikka olla kuuromykkä", virkkoi prinssi, "jos te, armollinen kuningas, niin käskette".
"No, herra Albanyn herttua", kysyi kuningas, "koska te annoitte sen neuvon ja koska Skotlantilais-verien välttämättömästi täytyy virrata; sanokaas siis, olkaa niin hyvä, millä tavoin me nuot vimmaiset miehet saisimme heittämään riitansa teidän ehdoittamallanne taistelulla ratkaistavaksi?"
"Se, armollinen kuningas", vastasi Albany, "on tarkemmalla neuvoittelulla päätettävä. Mutta se tehtävä ei mahda tulla kovin vaikeaksi. Kultaa luultavasti tarvitaan, millä heimokuntain runosepät, sekä mahtavimmat neuvoja puhemiehet saadaan lahjotuiksi. Molempien liittokuntien johtajille paitsi sitä pitää antaa tiedoksi, että jos he eivät suostu tähän rauhalliseen ratkaisutapaan — —"
"Rauhalliseen, veli" virkkoi kuningas, painaen sitä sanaa.
"Niin,rauhalliseenjuuri, armollinen kuningas", vastasi kuninkaan veli, "sillä parempi on että maalle tulee rauha tusinan Vuorelais-maanmoukan hengen maksulla, kuin että sota yhä edelleen saa riehua, siksi kun yhtä monet tuhannet ovat saaneet surmansa miekan, tulen, nälän sekä kaikkien Vuoristo-sodan kauhujen kautta. Vaan palatkaamme asiaan. Minun luullakseni se, jolle ensiksi ehdoitamme tätä ratkaisukeinoa, on siihen halukkaasti tarttuva kiinni; ja toista sitten varmaan hävettää kieltää, kun ehdoitettu on että riita ratkaistaan heidän urhoollisimpien miestensä miekoilla. Kansallinen ylpeys sekä puolueellinen keskinäinen viha ovat estävät heidät huomaamasta, mitä meillä, tämmöistä ratkaisua ehdoittaessa, on silmämääränä. Ja he varmaankin tulevat olemaan vielä kiivaammat toinen toistaan palasiksi hakkaamaan, kuin me heitä siihen ussuttamaan. — Ja nyt, koska neuvoittelumme, senverran kuin minä siihen voin olla avullinen, on loppunut, niin aion lähteä".
"Odottakaa vielä hetkinen", virkkoi abotti, "sillä minullakin on yksi paha esiintuotavan, niin musta ja niin kauhea, että teidän jumalinen sydämenne, kuninkaallinen majesteetti, tuskin on uskova sitä mahdolliseksi. Ja suurella surulla minä sen tuonkin esiin, sillä, niin totta kuin minä olen St. Dominikon halpa palvelija, on siinä paikassa syy Jumalan vihastukseen tätä meidän onnetonta maata vastaan. Se on syy, jonka tähden meidän voittomme muuttuvat tappioiksi, meidän ilomme suruksi — jonkatähden eripuraisuus häiritsee meidän neuvoitteluitamme ja keskinäis-sota raatelee meidän maatamme".
"Puhukaa, arvoisa abotti", sanoi kuningas; "jos se syy lienee minussa tahi minun huonekunnassani, niin lupaan kohta paikalla pitää huolta sen poistamisesta".
Hän virkkoi nämät sanat epävakaisella äänellä ja odotti hartaasti abotin vastausta, siinä pelossa epäilemättä, että siinä mahtoi tulla esiin joku uusi kanne Rothsayn hullutuksista tai pahoista tavoista. Hänen pelkonsa siitä, kun hän näki hengellisen herran silmänräpäyksen aikaa tuijottelevan prinssiin, oli kuitenkin kenties turha; sillä abotti lausui juhlallisella äänellä: "Vääräuskoisuutta, minun jalo ja armollinen kuninkaani, väärä-uskoisuutta on ilmautunut meidän keskehemme. Se anastaa yhden sielun toisensa perästä seurakunnan yhteydestä, samoin kuin susi ryöstää lampaita tarhasta"
"Olispahan toki noita paimenia yltäkyllin tarhan suojelemiseksi", vastasi Rothsayn herttua. "Onhan täällä tään mitättömän Perth'in kylän seudulla jo yksistään neljä säännöllistä munkkiluostaria, kaikkea maallis-papistoa lukemattakaan. Minun luullakseni linnan, missä on niin yltäkyllin puolustusväkeä, pitäisi kyetä vihollista poistorjumaan".
"Yksikin kavaltaja linnaväen seassa, korkea herra", vastasi abotti, "voi jo suuresti haitata linnan turvallisuutta, vaikka sitä olisi useammat legionat puolustamassa. Ja jos ne, joiden tulisi olla kiivaimpia semmoista kavaltajaa linnasta ulos-ajamaan, päinvastoin häntä kevytmielisyydestä, mieltymyksestä uusiin muoteihin tahi ties häntä mistä syystä, suojelevat ja hoitavat, niin hänen tilaisuutensa pahan aikaansaamiseen tulee vielä arvaamattomin määrin suuremmaksi".
"Teidän sananne näkyvät tarkoittavan jotakuta meistä läsnä-olevista, isä abotti", sanoi Douglas; "vaan jos ne minua tähtäävät, niin ne häijysti tekevät minulle vääryyttä. Kyllä mar' tiedän Aberbrothock'in abotin tuoneen esiin typerät valituksensa siitä, etten ole sallinut hänen härkiensä sijitä siksi kunnes ne eivät olisi enää mahtuneet hänen laitumilleen, enkä myös hänen viljansa karttua, siksi kunnes se painaisi luostarin hinkalot rikki, sillä aikaa kun minun väkeni olisi ollut häränlihan ja heidän hevosensa ohrien nälässä. Mutta muistakaa, että laitumet sekä ohrapellot, joista ne runsaat varat saadaan, ovat kaikkityyni tulleet Aberbrothock'in luostarille lahjaksi minun esivanhempieni kädestä, eikä ollut suinkaan niitä antaessa tarkoitus, että heidän jälkeisensä piti keskellä sitä yltäkylläisyyttä nälkää nähdä eikä hän otakaan nälkää nähdäksensä, St. Priitta auttakoon! Mutta mitä väärään uskoon ja väärään oppiin tulee", lisäsi hän, lyöden suuren nyrkkinsä raskaasti pöytään, "kuka uskaltaa semmoisesta syyttää Douglas'ia? En juuri mielelläni näkisi ihmisraukkoja poltettavan jonkun hullun ajatuksen tähden; vaan käteni ja miekkani ovat aina valmiit kristin-uskoa puolustamaan".
"Herra kreivi, sitä en epäilekään", sanoi abotti; "niinhän on kaikkina aikoina ollut teidän jalon sukunne tapa. Mitä Aberbrothock'in abotin valituksiin tulee, ne nyt jääkööt toiseksi kerraksi. Mutta nykyinen pyyntöni olisi, että jollekulle korkeasukuiselle maallikkoherralle annettaisiin valta, yhdessä muutamain Pyhän Kirkkomme palvelijain kanssa, miekan voimalla, jos tarvis tulisi, auttaa niitä tutkistelemisia, joihin kunnian-arvoinen ingvisitionituomari yhdessä muutamain toisten arvokkaitten kirkon-ylimysten kanssa — minäkin arvoton niihin kuulun — aikoo ryhtyä noiden uusien oppien johdosta, mitkä par'-aikaa houkuttelevat yksinkertaista kansaa sekä turmelevat Pyhän Isän Paavin hyväksymää puhdasta ja kallista oppia".
"Annettakoon Douglas'in kreiville kuninkaallinen valtakirja tätä varten", virkkoi Albanyn herttua; "ja älköön olko kukaan vapaa hänen tuomiovaltansa alta, paitsi itse kuninkaan persona. Mitä minuun tulee, kyllä tiedän, etten ole teollani enkä ajatuksillanikaan hyväksynyt tai suosinut mitään oppia, jota Pyhä Kirkko ei ole luvalliseksi päättänyt. Vaan kuitenkin hävettäisi minua kuninkaallisen vereni perustuksella vaatia itselleni vapautusta, ettei näyttäisi ikään kuin hakisin suojaa tuota hirmuista syytöstä vastaan".
"Minä en huoli puuttua koko siihen asiaan", sanoi Douglas. "Minä lähden marssille Englantilaisia sekä tuota rajalais-kavaltajaa, March'in kreiviä vastaan, siinä on työtä kyllin minulle. Paitsi sitä olen oikea Skotlantilainen, enkä huoli sallia mitään, mikä voisi vielä lujemmin kiinnittää Roman ikeen Skotlannin kirkon niskoille tai saattaa vapaaherran kruunun alaiseksi hiipan ja munkinpäähineen vallalle. Pankaa siis te, jalo Albanyn herttua, oma nimenne siihen valtuukirjaan, ja hillitkää, olkaa niin hyvä, armollinen herra, noiden teille avuksi määrättyin Pyhän Kirkon miesten intoa, niin ettei tulisi mitään liikaa kiivautta. Sillä kaiku roviotulesta Tay-virran rannalla tuottaisi kohta Douglas'in takaisin vaikkapa York'in muurien edustalta".
Herttua hartaasti vakuutti kreiville, että tämä asia tulisi toimeenpantavaksi lempeydellä ja kohtuudella.
"Ilman epäilemättä", virkkoi Robert kuningas, "pitää sille tutkijakunnalle annettaman laaja valtuus; ja jos kruununi arvo sen sallisi, me emme itsekään pyrkisi vapaiksi sen tuomiovallan alta. Mutta kuitenkin luotan siihen, että, samassa kun Kirkon ukkosen-nuolet välähdytetään noiden inhottavien väärien oppien ilkeäin alkuunpanijain tuomioksi, laupeus ja armahtavaisuus tulee osoitettavaksi heidän petostensa viattomille uhreille".
"Niinhän aina onkin Pyhän Kirkon menetystapa, herra kuningas", virkkoiDominikolais-abotti.
"No, kirjoitettakoon sitten semmoinen valtuuskirja asianmukaisella huolella meidän veljemme, Albanyn herttuan nimelle, ja lisättäköön tutkijakuntaan muitakin jäseniä, semmoisia, jotka sopiviksi havaitaan", päätti kuningas. — "Ja nyt me voimme lopettaa tämän neuvoittelumme — Rothsay, tule sinä kanssani ja taluta minua — minulla olisi sinulle jotakin kahdenkesken puhuttavaa".
"Prruu, prruu!" huusi prinssi, niinkuin olisi puhutellut opetettua ratsuhevostansa.
"Mitä tää sivistymätön käytös merkitsee, poika?" torui kuningas; "etkös koskaan opi järkeviin ihmis-tapoihin?"
"Älkää luulko minun tarkoittaneen mitään pahennusta, herrani ja kuninkaani", vastasi prinssi. "Mutta me olemme eroamaisillamme, päättämättä mikä tulee tehtäväksi tuon erin-omaisesti hullunkurisen jutun, tuon poishakatun käden suhteen, jonka Douglas'in kreivi niin ritarillisesti korjasi talteensa. Meidän olomme täällä Perth'issä on oleva sangen ikävä, jos olemme eripuraisuudessa kaupunkilaisten kanssa".
"Jättäkää se asia minun haltuuni", virkkoi Albanyn herttua. "Jollakin pienellä maatilus- ja rahalahjalla sekä runsailla koreitten sanojen määrällä saanemme porvarit kyllä asettumaan tällä kerralla. Mutta hyvä olisi, jos hovissa oleskelevat vapaaherrat seuralaisineen saisivat varoituksen, että he eivät saa kaupungin rauhaa häiritä".
"Tietysti, niin on meidän tahtomme", lausui kuningas; "julistettakoon siitä kohta ankara käskymme".
"Se on aivan liika suosion-osoitus noille poroporvareille", virkkoiDouglas, "mutta tapahtukoon teidän korkea tahtonne, herra kuningas.Minä nyt vaan pyydän saada lupaa lähteä".
"Sitä ette saa ennenkuin olette hiukan Gascognen viiniä maistaneet, korkea herra", vastusti kuningas.
"Älkää pahaksi panko," vastasi kreivi, "mutta ei minua janota; enkä minä tosiaan juo paljaan tavan vuoksi, vaan ainoasti tarpeen tahi ystävyyden tähden". Näin puhuen hän läksi pois.
Kuningas, jolle hänen lähtönsä tuntui olevan ikään kuin helpoitukseksi, virkkoi sitten: "Ja nyt, veljeni, meidän oikeastaan olisi asia ruveta torumaan tätä meidän huliviliämme, Rothsaytä. Vaan onpa hänestä ollut meille neuvoittelussamme niin hyvä apu, että tulisi ottaa se ansio johonkin määrään lukuun hänen hullutustensa suorituksena".
"Hyvin iloinen olen siitä tiedosta", vastasi Albanyn herttua, jonka katsanto surkuttelevaisuutta ja uskomattomuutta ilmoitti, ikään kuin ei hän olisi tuosta huhutusta avusta mitään tietänyt.
"No, veikkonen, nyt oletkin oikein hidas ymmärtämään", sanoi kuningas, "sillä ethän toki vaan liene kateellinen. Etkö muista, että Rothsay kaikkein ensiksi keksi tuon neuvon Vuoriston rauhoittamiseksi, jonka sinä, kokenut mies, tosin laitoit soveliaampaan muotoon, ja johon sitten kaikki suostuivat. — Ja nytkin taas me olisimme eronneet, yhtä tärkeää asiaa miettimättä, jos ei hän olisi meille muistuttanut mieleen tuota kahakkaa porvarein kanssa".
"En epäile ollenkaan", virkkoi Albanyn herttua, antaen myönnytyksensä, jota hän näki kuninkaan odottavan, "että minun kuninkaallinen veljenpoikani pian on varttuva isänsä vertaiseksi viisaudessa".
"Taikkapa myös", sanoi Rothsayn herttua, "kenties katsoen helpommaksi toiselta sukuni jäseneltä lainata tuon kauniin, mukavan ulkokultaisuuden kaavun, joka kaiken pahuuden peittää, ja silloin siitä on vähän lukua, onko se pahuus olemassa vai ei".
"Herra abotti", virkkoi Albanyn herttua, kääntyen Dominikolaisen puoleen; "me pyydämme että te hetkiseksi menisitte täältä pois. Kuninkaalla ja minulla olisi puhuttavana prinssille semmoista, mikä ei saa tulla kenenkään vieraan kuultavaksi, ei teidänkään korvihinne".
Dominikolais-munkki kumarsi läksi.
Koska näin molemmat kuninkaalliset veljekset ja prinssi olivat jääneet kahden kesken, näytti kuningas olevan kovasti hämillä ja tuskassa; Albanyn herttua oli mietteisinsä vaipunut ja synkällä mielellä; Rothsay, vaikka hänellä sydämessään oli pelkoa, koki peitellä sitä tavallisella kevytmielisyydellänsä. Hetkisen aikaa olivat kaikki vaiti. Vihdoin Albanyn herttua puhkesi sanoihin.
"Kuninkaallinen veljeni", sanoi hän, "veljenpoikani prinssi katselee niin suurella epäluulolla kaikkia minun suustani tulevia varoituksia, että minun täytyy pyytää teitä itse näkemään sitä vaivaa ja selittämään hänelle, mitä hänen on hyvin tarpeellista saada kuulla".
"Se mahtaa olla hyvinkin ikävä sanoma sitten", virkkoi prinssi, "koska ei Albanyn herttua osaa sitä mesisanoihin kääriä".
"Heitä jo hävyttömyytesi viimeinkin, poika", vastasi kuningas suuttuneena. "Sinä tiedustelit juuri ikään sitä kahakkaa porvarien kanssa — vaan kukas siihen kahakkaan on alkusyy, Taavetti? — Mitä miehiä ne olivat, jotka kapusivat ylös rauhallisen porvarin ja alamaisen ikkunoille, häiritsivät yörauhaa tulisoihduillaan sekä huudoillaan, ja saattivat meidän kansaamme vaaraan ja pelkoon?"
"Suurempaan pelkoon kuin vaaraan", vastasi prinssi; "mutta kuinka voin juuri minä kaikista ihmisistä yksin tehdä selvää, kutka ne yörauhan-rikkojat olivat?"
"Siinä oli yksi sinun seuralaisistas joukossa", jatkoi kuningas; "tuommoinen Belial'in mies, jonka minä aion saattaa asianmukaiseen rangaistukseen".
"Ei minulla ole yhtään seuralaista, minun tietääkseni", vastasi prinssi, "joka teidän mielipahaanne ansaitsisi, kuninkaallinen majesteetti".
"Ei mitään verukkeita, poika — Missäs sinä olit St. Valentin'in aatto-iltana?"
"Toivottavasti sitä hyvää pyhäämiestä palvelemassa, niinkuin tomun lapsen sopii", vastasi nuorukainen huolettomasti.
"Jospa minun kuninkaallinen veljenpoikani olisi hyvä ja kertoisi meille minkälaisilla asioilla hänen tallimestarinsa kävi sinä pyhän-aattona", kysyi Albanyn herttua.
"Puhu, Taavetti — minä käsken sinua puhumaan", sanoi kuningas.
"Ramorny oliminunpalveluksessani — se vastaus, toivon mä, riittänee minun sedälleni".
"Vaan se ei riitäminulle", jatkoi suuttunut isä. "Jumala sen tietää, etten ole koskaan himonnut kenenkään miehen verta — mutta tuon Ramornyn pään minä tahdon saada poikki, jos suinkin vaan laki sen voi sallia. Hän on ollut yllyttäjänä sekä osan-ottajana kaikkiin sinun irstaisuuksiisi ja hullutuksiisi. Mutta kyllä pidän huolta, ettei niin enää tapahdu. — Kutsu Mac-Lewis sekä muutamia vahtimiehiä!"
"Älkää tehkö pahaa viattomalle miehelle", virkkoi prinssi, joka tahtoi millä hinnalla hyvänsä pelastaa suosituistansa tuosta uhkaavasta vaarasta. "Minä panen kunniasanani pantiksi, että Ramorny oli minun asioillani, eikä siis voinut olla tuohon yömeteliin osallinen".
"Kavala valehtelija!" sanoi kuningas, näyttäen prinssille erästä sormusta, "tässä näet Ramornyn sinetti-sormuksen, joka häneltä siihen häpeälliseen kahakkaan katosi! Se oli joutunut yhden Douglas'in seuralaisen käsiin, ja kreivi sen on antanut veljelleni. Älä puhu mitään Ramornyn puolesta, sillä hänen tulee kuolla. Ja mene sinä pois minun silmieni edestä, katumaan hänen turmiollisia neuvojansa, jotka tekevät että sinä nyt tässä seisot edessäni, valhe kielelläsi! — Hyi häpeä, Taavetti, häpeä! Sinä, minun poikani, olet valehdellut isällesi; sinä ritari, olet valehdellut ritaristosi päällikölle!"
Prinssi seisoi ääneti, sillä hänen omatuntonsa oli herätetty, ja hänen petoksensa ilmi todistettu. Sitten hän antoi valtaa kunniantunnolle, joka hänellä kuitenkin oli sydämensä pohjassa, ja heitti itsensä isänsä jalkojen juureen.
"Tää petollinen ritari", sanoi hän, "menettäköön arvonsa, valheellinen alamainen rangaistakoon kuolemalla! Mutta voi! — sallikaa pojan pyytää isältään anteeksi-antoa palvelijalle, joka ei minua ole tähän pahantekoon yllyttänyt, vaan vastahakoisesti ryhtyi siihen minun käskystäni! Antakaa minun saada kantaa rangaistuksen koko kovuus hullutuksestani, vaan säästäkää ne, jotka ovat enemmän vaan olleet minun välikappaleinani kuin minun rikoskumppaleinani! Muistakaa, että minun autuas äitini itse on valinnut Ramornyn minun seuralaisekseni".
"Älä häntä mainitse, Taavetti, sen kiellän!" sanoi kuningas. "Häntä voi onnelliseksi sanoa, kuin ei hänen tarvinnut nähdä rakasta lastansa edessään kaksinaisella tavalla häväistynä, häpeällisen teon ja häpeällisen valheen kautta!"
"Minä tosin olen mahdoton hänen nimeänsä mainitsemaan", sanoi prinssi, "vaan kuitenkin, isä kulta, minun täytyy hänen nimeensä rukoilla Ramornylle armoa".
"Jos saisin neuvoa antaa", virkkoi Albanyn herttua, joka näki, että isän ja pojan välillä pian taas sovinto tulisi toimeen, "niin kehoittaisin erottamaan Ramornyta prinssin palveluksesta ja seurasta sekä määräämään hänelle vielä lisäksi sakkoja, sen verran kuin hänen varomaton tekonsa, näkyy ansaitsevan. Tähän luovuttamiseen suosiosta on kansa tyytyvä, ja koko asia saadaan sitten helposti sovitetuksi ja unohdetuksi, jos vaan ei prinssi koettane suojella palvelijaansa".
"Tahdotko minun tähteni, Taavetti", virkkoi kuningas kyynelsilmin ja vapisevin äänin, "luovuttaa palveluksestasi tuon vaarallisen miehen? Rakkaudesta minuun, joka en hennoisi kieltää, vaikka tahtoisit sydäntäni ulos rinnastani?"