Mutta voitoistaan ei tuo nuori ja vielä suurempia voittoja kaipaava uros kertonut vaimolleen koskaan mitään, sillä hän varoi, kuten sanoi, vaimoaan sekä ikävystyttämästä että verellä tahraamasta. Sotaretki oli hänen mielestään pitkäin kärsimysten polku, joka johti teurastuslavan verilätäköihin. Politikasta sekä menneestä että vallitsevasta puhui hän Victorialle sangen harvoin, joskin lienee kerran sattunut mainitsemaan, että ylväintä työtä maailmassa on ohjata näkymättömin käsin ihmisiä ja tapahtumia ja ken sitä hyvää kerran saa maistaa, se ei muista herkuista huoli. Kuitenkin tuumi Pescara tavallisesti, että politikka on vain saastainen markkinatori, jonka ilettävässä liejussa hänen vaimonsa ei pitäisi tahrata hameensa puhdasta lievettäkään.
Victoria myönsi itselleen, että tuo pettämättömän tarkkanäköinen Pescara oli hänelle sentään käsittämätön ja hänen ajatuksensa ja uskonsa häneltä salassa.
Niinkö tosiaan? Oliko hänen miehensä sielussa häneltä kiellettyjä ovia ja suljettuja kammioita? Hänen sotaherran suunnitelmiaan ja valtiomiehen toimiaan ei Victoria halunnut tietää, mutta hän tahtoi tyystin tuntea hänen kunnianhimonsa ja omantuntonsa. Ja nyt kun Pescaran oli tehtävä hirvittävä, ratkaiseva päätös, nyt ei Victoria tosiaan antaisi karkoittaa itseään hänen kamppailevalta sydämeltään, nyt ei hän vieroittuisi miehestään pelkillä hyväilyillä ja leikkipuheilla, nyt tahtoi hän olla apuna ja toimia yhdessä hänen kanssaan. Olihan hän jo antanut Pescaralle sielun raikkauden ja puhtaan nuoruuden! Olihan hän Colonnain sukua! Ja kruununkin hän hänelle vielä tarjoo! Vaikka Pescara sen hylkää tai sitten ottaa hänen käsistään ja painaa päähänsä, joka tapauksessa tahtoo Victoria olla hänen kanssarikollisensa tai kanssauskollisensa, itsetietoinen osa hänen vaikenevasta sielustaan. Olisipa hän jo Pescaran luona! — Sydän ja askeleet polttivat häntä, niin kärsimätön hän oli. Nyt asteli hän jo poikki Apostolin torin, missä häntä vastaan tuli haarniskoitu nuorukainen, joka oli häntä odottanut palatsin portilla.
— Olin levoton tähtenne, ylhäinen rouva, kun kantotuolinne ja saattueenne palasivat Vatikanista ilman Teitä, tervehti nuorukainen. — Mutta vihdoinpa saavuitte, kummini, jos saan sanoa teitä siksi, joksi olen lapsuudestani tottunut ja mikä on oikeuteni. — Mitään vastaamatta nousi Victoria hänen kanssaan ylös portaita nojautuen vastahakoisesti hänen käsivarteensa.
Tätä tavanmukaista palvelusta ei Victoria voinut häneltä kieltää, vaikka nuori mies olikin hänestä hyvin vastenmielinen. Sillä Del Guasto — se oli nimensä — oli Pescaran sisarenpoika ja Avalosien sukua kuten Pescarakin. Viisitoistavuotiaina molemmat olivat Pescara ja Victoria nostaneet pojan yhdessä kastemaljasta. Näin oli kastetoimituksen järjestänyt Victorian isä, sotapäällikkö Fabritius Colonna saadakseen nähdä lemmikkinsä, nuoren soturin ja kukoistavan tyttärensä saman kastemaljan ääressä ja suodakseen heidän ihailla toistensa ryhtiä ja kauniita kasvoja.
Sitten hoiteli Victoria kuin omaa lastaan tuota ruumiiltaan sopusuhtaisesti kehittynyttä ja tulista poikaa, joka kallisarvoinen kastemyssy päässään oli perustanut hänen ja Pescaran avioliiton ja jonka vanhemmat olivat aikaisin kuolleet. Olisipa hän vain poikasena pysynyt! Kasvojen hempeyden haihtuessa hävisi myös hänen sielunsa rakastettavuus. Kaunis profiilinsa sai korppikotkan ilmeen ja yhä rajummiksi käyristyvät petolinnun piirteet ja hänessä heräävä kovasydämisyys teki hänet Victorialle vastenmieliseksi ja kartettavaksi. Pescara oli sitten vienyt pojan sotaan ja yksinomaan jumaloimansa päällikön koulussa oli hänestä kasvanut uhkapää soturi, joka Pavian taistelussa alotti voiton lyömällä Parkmanerin, mutta myös tunnoton, julma ihminen, joka viime vuonna, kiireisellä peräytymismatkalla Provencesta, antoi silmäänsä räpäyttämättä sytyttää tuleen ja polttaa poroksi talon, minkä kellariin parvi hänen miehiään oli jäänyt juopottelemaan myöhästyen paluumatkalta.
Mutta vielä pahemmasta oli Victorian nyt häntä toruttava, niin konnamaisesta työstä, että Victorian naiselliset tunteet olivat aivan kuohuksissa. Nuori mies oli saava kuulla kunniansa astuessaan ensi kertaa tämän tuoreimman rikoksensa jälkeen Victorian eteen. Victoria tiedusteli, tuliko hän Pescaran luota ja mitä hänellä oli asiaa. Del Guasto vastasi, että hänet oli lähetetty noutamaan herratarta Novaraan. Hän sanoi tietävänsä, ettei hän herratarta miellyttänyt, vaan ei ollut voinut kieltäytyä sotapäällikön vaatimasta tehtävästä, minkä markiisi uskoi vain varmimman soturin suoritettavaksi. Teiden virkkoi Del Guasto olevan nykyjään yhtä epävarmani kuin ajan tapahtumainkin ja lausui olevansa pahoitettu kehoittamaan markiisitarta valmistautumaan matkalle varhain huomenaamuna ja kehui hehkuvansa halusta palata jälleen leiriin, missä joka hetki odotetaan sotaa, joten hän ei voi viipyä sieltä kauan poissa. Milano, Venetsia ja hänen pyhyytensä vakuuttavat kilpaa rauhaa: siis tulee sota. — Tämän olemme jo kauan tienneet. Liittolaisilta puuttui vain suotuisa hetki. Mutta. — Del Guasto astui hieman taapäin — jotain toista, uutta, jotain tavatonta sain kuulla matkallani Keski-Italiassa enkä tarvinnut edes kuunnella. Kaupungeissa ja majataloissa kohisi se selkeästi kuin suihkukaivot toreilla. Totta on, että liikuin valenimellä ja palvelija muassani. — Hän vaikeni vähän ja katseli Victoriaan tarkoin, palavin silmin kuten seuraten jonkin jännittävän metsästyksen kulkua tai vaaniskellen hiiviskelevää vakoilijaa.
— Puhukaa, Don Juan, kuiskasi Victoria.
— Teille, madonna, joka palaatte Vatikanista, ei liene mikään salattua ja eihän tämä ole edes salaisuus, vaan kuten sanoin, julkista kuiskailua, kateeniloista, kostonhimoista naurun hihitystä, italialaisten vaivoin pidätettyä riemua, yleistä isänmaallista puhetta ja kerskumista, josta minun täytyy kaikella kiiruulla ilmoittaa sotapäällikölle. Sillä hän ei tiedä asiasta vielä mitään. Niin luulen, lisäsi hän ilkeästi.
Victoria kalpeni. — Mitä kuiskaillaan? kysyi hän ahdistuksissaan. —Kenestä? Eihän vain Pescarasta?
— Juuri hänestä. Kaikkialla. — Del Guasto puhui hiljemmin. — Kerrotaan että sotapäällikkö luopuu keisarista ja hieroo sopimuksia hänen pyhyytensä ja Italian valtioiden kanssa.
Victoria säpsähti nuorukaisen hehkuvan aistillista kasvojen ilmettä. —Entä Pescara…? virkkoi hän käsittämättömästi.
— Kadehdin päällikköäni! haaveksi Don Juan. — Sellaiset kapinat ja nautinnot! Italia heittäytyy hänen turviinsa, hän sitä mairittelee, sen kukistaa ja hylkää… oi, hän leikkii kuin kissa hiirellä! — Ja Del Guasto teki kädellään sieppaavan liikkeen.
Victoria suuttui hillittömästi. — Ilkiö, huusi hän, olenko kysynyt sinulta mitä Pescara tekee? Luuletko sinä voivasi sen tietää? Olenko antanut sinulle luvan tulkita häntä!… Kuin kissa hiirellä… inhoittavaa! Siten leikit sinä Julialla, kunniaton!
Mainittu Julia oli ylhäistä novaralaista sukua ja oppineen mestari Numa Datin pojantytär, lääkärin, joka oli parantanut Pescaran peitsenhaavan. Del Guasto oli asunut lääkärin talossa, vietellyt tyttösen ja muuttanut sitten pois. Hyljätty pakeni häpeänsä tuskassa Novarasta iso-isänsä rehellisten kasvojen edestä kauas Roomaan ja meni luostariin ja hän oli polvillaan rukoillut mahtavaa Colonnaa, että tämä armahtaisi häntä ja pelastaisi hänen kunniansa.
Victorian mainitessa sanan "kunniaton" puraisi Del Guasto rajusti huultaan. — Vaietkaa, rouvani, virkkoi hän. — Punnitkaa sanojanne. En ole kunniaton nyt, vaan olisin sitä, ellen olisi hyljännyt Juliaa. En puhu Avalosien ja Datien sukuverten eroavaisuudesta, vaan yksinomaan siitä, ettei minulle enemmän kuin muillekaan kunnon miehille kelpaa morsiameksi langennut, vaan puhdas nainen.
Victorian hellä sydän kiehahti. — Sinähän itse viettelit tuon onnettoman hyväilyilläsi, vakuutuksillasi, ehkäpä pyhillä lupauksilla ja valoillakin! Sen sinä teit! Väitätkö valheeksi?
Del Guasto vastasi: — En. Mutta se tapaus oli sotaoikeuden tuomiota, sillä vaino vallitsee miehen tahdon ja naisen viattomuuden välillä. Minä viettelin häntä. Miksi ei hän vastustanut? Miksi antautui? Minkä tähden syytätteminuasiitä, ettähänoli heikko ja että häntä nyt halveksin ja katson ylön?
Rajaton inho väristi Victoriaa. — Ilkiö! voihki hän.
— Madonna, lyhensi nuori mies keskustelun. — Tämä on kiusallinen puheen aihe ja Te tuotatte sanoillanne minulle tuskaa. Esitän siis Teille tuomioistuimen. Kun saavumme Novaraan, käymme sotapäällikön eteen ja Te nostatte kanteen minua vastaan. Minä puolustan itseäni ja sotapäällikkö, joka tuntee maailman ja sen järjestyksen, vannaan minut vapauttaa. Nyt lähden luotanne. Minun täytyy vielä palkata väkeä, sillä en voi olla näinä levottomina aikoina varma matkanne turvallisuudesta ilman vankkaa vartiostoa. — Hän kumarsi ja lähti pää pystyssä.
Victoria kääntyi hänestä vihoissaan ja meni vastapäisestä ovesta ulos. Raikasta ilmaa kaivaten laskeutui hän alas puistoon. Päivän viimeisten säteiden loistaessa kulki hän palatsin taa korkeiden muurien ympäröimään sopukkaan, joka kasvoi täynnä laakereja ja myrttejä ja jota sadepisarat raikastivat. Hän meni puistikon päähän huvimajaan.
Oli vielä siksi valoisaa, että hän vaivoin saattoi eroittaa kirjaimet uudesta testamentista, minkä hän ohimennen oli ottanut kirjastosta ja jota tutkimaan hän nyt asettui nojaten palavaa otsaansa ristiin pantuihin käsiinsä. Julian ja Pescaran vielä vaikeampaa kohtaloa ajatellen liukuivat hänen katseensa sameina pitkin sivuja ja täysin povin hengitti hän tuoretta ilmaa. Hetken päästä huomasi hän mitä hän luki: Herran kolmasti yritettyä kiusausta korvessa. Hän luki enemmän sielullaan kuin silmillään tuota kertomusta, jonka hän jo lapsuudestaan muisti ulkoa.
Hän näki pahanhengen tulevan vapahtajan luo, joka torjui kiusaajan sofismeja uskollisuuden ja kuuliaisuuden yksinkertaisilla sanoilla. Kun kiusaaja teki yrityksiään yhä kiukkuisemmin, osoitti ihmisen poika kylessään tulevan keihään haavan paikkaa… Samassa muuttui valkea puku kirkkaaksi haarniskaksi ja rauhaa tarjoava oikea käsi pukeutui panssariin. Nyt painoi Pescara kätensä haavalleen, joka sormien välitse kuulsi ja kiusaaja esiintyi pitkässä, mustassa juristin takissa ja ilveili kuin silmänkääntäjä. Tämän oli Colonna näkevillään avoimen raamatun lehdiltä. Mielikuvituksissa leikittelyistä tuskastuneena karkoitti hän ne sielustaan ja katsahti ylös.
— Kuka olet, mitä sinä tahdot? huudahti hän hämmästyneenä ja hänen edessään seisova tumma olento vastasi: — Olen Girolamo Morone, haluaisin jutella Victoria Colonnan kanssa. — Victoria muisti nyt, että paavi oli esitellyt tuon miehen hänelle tänään ja huomasi myös palvelijansa, joka oli saattanut vieraan sisään. Palvelija sytytti tulen lamppuun, joka riippui katossa herrattaren kohdalla, toi ripeästi kanslerille jakkaran ja poistui samalla kun markiisitar kirkastuvassa valossa alkoi voida tarkastaa öisen vieraansa rumia, mutta voimakkaita kasvoja, jotka häntä melkein miellyttivät.
— Kovin myöhäänpä tulette luokseni, virkkoi Victoria. — Mutta Teillä on kai miehelleni asiaa, jonka voitte kauttani suorittaa. Matkustan hänen luokseen huomenna varhain.
— Itse aion käydä pian Pescaran luona, vastasi Morone, enkä puhu nyt kanssanne hänestä, vaan yksinomaan Victoria Colonnasta, jota minä ja koko Italia kunnioitamme, ja ihailemme, mutta jolle minä olen pahastunut ja jota nyt aion syyttää.
Mikä oikeuttaa Teidät noin minulle puhumaan? aikoi markiisitar kysyä, vaan virkkoikin oitis herttaisesti: — Minkätähden aiotte minua syyttää? Mikä on rikokseni, Morone?
— Se että kätkette kirkkaat ja ihastuttavat kasvonne näytelmäin ja kirjain joukkoon ja elätte varjojen ja satuolentojen mailla. Että ensimäistä Cesaria inhotte ja viimeistä hellitte, että Troian kohtaloa surette ja oman kansanne unohdatte, että Prometheuksen siteitä itkette eivätkä Italian kahleet tuota Teille huolta. Kolme naista on Italian kahlinnut!
— Mitkä kolme? kysyi Victoria.
— Ensimäinen oli Beatrix Este. Kun Mauri, hänen ijäkäs puolisonsa, painoi hänen upeille huulilleen suudelman, kuiski nainen, että diademi sopisi hänen kellerville palmikoilleen; viisaan Maurin pauloivat nuo kellervät kiharat ja hän myrkytti veljensä pojan, Milanon perijän.
— Sitä kyytä!
— Surmatun kivuloisella pojalla oli ylpeä ja tulinen vaimo, Aragonian Isabella, joka vihasi leppymättömästi Beatrixiä ja tahtoi nuorilla, väkevillä käsillään nostaa puolisonsa, kuihtuvan pojan, tältä vääryydellä riistetylle valtaistuimelle; vaimo vannotti ja vaati isäänsä, Neapelin kuningasta, kunnes tämä alkoi Mauria uhkailla.
— Onneton nainen!
— Mauri ei ollut millänsäkään niin kauan kuin Florensin hallitsija, nuori Medici oli hänen puolellaan. Mutta tämäpä olikin lelu vaimonsa, korskean Alfonsine Orsinin käsissä ja vaimo sai aikaan sen, että houkkio mies rikkoi ystävyytensä ja liittolaisuutensa Maurin kanssa. Silloin kutsui Mauri avukseen muukalaiset.
— Kurja!
— Kolme on Italian kahlinnut. Neljäs, Te, sen vapauttakoon!
— Kansleri. En ole vanhuksen, en nuoren pojan, en houkkien enkä jonkun muun sellaisen puoliso, joka antaa vaimon itseään hallita… ja minä en kruunua himoitse! — Victoria lensi purppuran punaiseksi.
— Herratar, virkkoi kansleri, kruunu himoitsee. Teitä. Armahtakaa kansaanne, puhukaa Pescaralle sen puolesta! En pyydä Teitä häntä mairimaan, viettelemään ja juonilla kietomaan! En liittoudu kanssanne, en valmista osajakoja. Annan Teidän lähteä ja kiidän, kilpailen kerallanne kumpi meistä ehtii ennen hänen luokseen. Ja jos Te ehditte ennen, niin syleilkää hänen polviaan, puhukaa sydämenne kyllyydestä ja rukoilkaa: — Pescara, minä olen Italia ja virun jatkaisi juuressa. Nosta minua ja paina minut rintaasi vasten!
Victoria heltyi ja kanslerikin ihan itki.
— Ylhäinen rouva, lausui hän, mikä olen minä Teidän kanssanne näitä asioita puhumaan! En ole kelvollinen koskemaan huulillani edes hameenne lievettä. Ludvig Mauri, kaikkein jalomielisin herrani, korjasi minut Milanon kadulta ja soi minun hypellä jaloissaan kuin pienen, leikkisän villakoiran. Hänen luonaan nautin opetukseni ja hänen hovissaan ja myöhemmin hänen palveluksessaan sain tarkastella aikani ihmisiä ja elämää, koko vuosisadan hillitöntä riemukulkua.
Mauri parka! Kova onni ja ranskalaiset veivät hänet Locheen, niissä hän sai kymmenen pitkää ajastaikaa kitua vankeudessa. Hänen viimeisenä vuotenaan tapasin hänet siellä vielä; sillä olin silloin, asiain pakosta, ranskalaisten palveluksessa ja kaipasin nähdä hyväntekijäni kasvoja. Kun ensin hänet näin, niin oikein säikähdin ja olin tuskin hänet tuntea. Hän oli kuin henki: vankila ja kurjuus olivat merkillisesti kirkastaneet hänen kasvonsa. Vasta kun hän alkoi puhua, tunsin hänet entiseksi herrakseni. Hän hymyili ja lausui tuolla hänelle ominaisella, verrattoman hienolla tavalla: "Sinäkö, Girolamo? Kunnon mies, kun tulit minua katsomaan. En minä ole äkeissäni siitä, että menit vihamiesteni palvelukseen. Asiat voivat sinut siihen pakottaa ja mikäli sinua tunnen, olet kerran vielä oleva poikieni uskollinen ystävä ja neuvonantaja kun onnenpyörä toisin kääntyy. Sinusta on nyt tullut kypsynyt valtiomies eikä sinussa huomaa huonon koulun jälkiä. Muistatko vielä, miten kehoitin sinua säilyttämään hassut eleesi ja kohtuuttomat liikkeeni, joilla nyt sait uudet ystävät valtaasi?"
Niin laski hän leikkiä ylevämielisesti jonkun aikaa, mutta jatkoi sitten vakavasti ja lausui: "Arvaatko Girolamo, mikä täällä työttömyydessä aina painaa mieltäni? Ei oma kohtaloni, vaan Italian ja yhä alinomaa vain Italian. Suren sieluni syvimmästä, että naisen houkuttelemana kutsuin avukseni muukalaiset, joiden kanssa te nyt saatte taistella ja joista uhkaa tulla häiritsevä osa valtioruumiiseenne. Mutta tiedänpä miten jälleen pääsette vapaiksi. Sitä koetti Valentine», se Cesar Borgia, pelkän pahan avulla. Mutta Girolamo, poikaseni, pahaa saa käyttää vain varovaisesti ja pienin annoksin, muuten se tappaa koko yrityksen. Sitä koettaa nyt myös tuo Roverilainen paavi Julius, joka ukonpilvenä hyökkää muukalaisia vastaan, mitkä hän itse kuten minäkin, hankki maahan. Mutta vanhus hukkaa voimansa vaivoissa, pian on hänen uhmaava henkensä häilyvä tuonen mailla ja häntä seuraa vain tavallinen ylimäinen pappi, mikä on liian heikko Italiaa parantamaan, mutta kyllin vahva estämään muita sitä parantamasta.
"Kaikkein rakkahin Girolamo, en usko Italian viimeisen hetken vielä tulleen, sillä se on kuolemattomuuteen luotu; mutta tahtoisin säästää sitä orjuuden kiirastulelta. Muista, poikaseni: näen silmistäsi, että sinulla kerran on osa siinä tapahtumain hurjassa tanssissa, joka kiitää Lombardian ylitse. Jos yhtäkkiä ilmestyisi näistä vaihtuvista muodostumista mahti ja näiden hetkellisten olemusten joukosta yksilö, ei ilkimys eikä pappi, vaan soturi, jonka rautaisen anturan astuntaa voitto seuraa, niin antaudu hänelle, ruumiinesi, sieluinasi, olipa hän sitten mitä sukua tahansa, kunhan ei vain ole muukalainen! Missä kavaluutta ja valhetta tarvitaan, — sillä ilman niitä ei valtakuntia perusteta — siinä toimi sinä, poikaseni, mutta hän pysyköön moitteetonna!"
Kansleri hypähti ylös istualtaan. Innostuksessaan eksyi hän huomaamattaan — eikä kiihtynyt Victoriakaan sitä huomannut — kauas totuuden rajapyykeiltä. — Ja tuon valitun apuna! huudahti Morone, olkoon mitä ihanin ja puhtain nainen! Italian täytyy saada nähdä hyvät avut ruumillistuneina, että voisi niitä elämässään seurata. Tapain turmelus ja siveyden verhojen repiminen meidät tuhoaa. Tässä suhteessa on meidän saatava voitto vielä suurempi kuin tappotantereilla ja liikutettava taikasauvaa mahtavampaa kuin sotapäällikön valtikka. Näen sielussani hänet, tuon avujen kuningattaren, papittaren, joka holhoo pyhää tulta, valtiuden ylläpitäjän, ja hosianna! koko Italia on häntä kiittävä ja ylistäen seuraavaa! — Näytti kuin olisi kansleri aikonut heittäytyä nöyrästi Victorian jalkoihin, mutta vetäytyikin takaisin ja kuiskasi hämillään: — Näin sanoi Ludvig Mauri vankeudessaan.
Victoria ummisti silmänsä, sillä hän tunsi että ne säteilevät autuasta riemua ja hehkuivat kuin auringot.
Silloin virkkoi kansleri: — Olen väsyttänyt Teitä, jalo rouva, silmänne painuvat umpeen. Teidän on oltava jalkeilla varhain aamulla ja olette nyt kovin uuvuksissa. — Ja tuo viekastelija katosi pimeään yöhön, joka sillä välin oli kattanut ikuisen kaupungin.
Akkunan ääressä, josta näki yli Novaran tornien ja hellettä höyryilevän alangon aina etäisen Monte Rosan aamunraikkaille lumihuipuille, istui Pescara tehden sotasuunnitelmaa, jonka mukaan keisarin armeija oli marssiva Milanoon. Hän oli siksi kiihkeässä ajatustyössä, ettei kuullut kamaripalvelijan hiljaisia askeleita eikä huomannut tätä, ennenkun hänelle tarjottiin virvoitusjuomaa. Tuota kevyttä nestettä lusikalla sekoitellen virkkoi Pescara: — En toru sinua, Battista, vaikka vasten nimenomaista kieltoani tulit viime yönä huoneeseeni. Maatessasi lähelläni kuulit kai, miten hengitin tavallista raskaammin — painajainen, ahdistus…. ei maksa vaivaa puhua. — Pescara otti kulauksen lasista.
Battista, ovela neapelilainen, salasi säikähdyksensä ja tekeytyi varsin viattomaksi. Kautta pyhän neitsyen hän valehteli ja vakuutteli, että oli ollut kuulevinaan huudettavan nimeään ja ettei millään muotoa muuten, käskemättä, olisi tohtinut pistää nokkaansa hänen ylhäisyytensä makuukamariin. Oikeastaan oli asia sellainen, että hän oli sulasta ihmisrakkaudesta, ilman kehoitusta ja vasten ankaraa kieltoa rientänyt auttamaan herraansa, kun oli kuullut hänen kauheasti voihkivan. Sitten oli hän tukenut Pescaraa käsivarsillaan vuoteella, kunnes tämä saattoi jälleen hengittää tasaisesti.
— Ei se ollut yhtään vaarallista, toisti Pescara. — En tarvinnut apua. Mutta, kuten sanottu, en tahdo sinua torua, nyt kun meidän on erottava toisistamme. Mielelläni olisin pitänyt sinut palveluksessa, mutta pojan velvollisuuttasi on kunnioitettava. Ja kun kerran ijäkkäät ja kivuloiset vanhempasi Tricaricossa kärsivät köyhyyttä, niin ei minulla ole oikeutta pitää sinua luonani. Mene ja tee huolettomiksi heidän vanhuutensa päivät. Oivallisena parturina ja liukaskielisenä hulivilinä tulet sinä kyllä toimeen kaikkialla hyvin. Jumala kanssasi, poikani, minua vastaan ei sinulla pidä oleman syytä nurkua. — Ja hän otti kynän käteensä.
Battista oli kuin puusta pudonnut. Hän vannoi epätoivoisesti ja tällä kertaa aivan totta puhuen, että hänen isänsä oli majaillut taivaissa jo monta vuotta ja että äiti, Carambaccia, oli toimelias, terve kuin pukki ja lihava kuin ankerias. Sotapäällikkö vastasi kirjoittaessaan: — Ai, niinhän se olikin, Battista, köyhät vanhempasi eivät asukaan Tricaricossa, vaan Potenzassa, mutta ne paikathan ovatkin toisiaan aivan lähellä. — Hän antoi eroitetulle palvelijalle kassaosoitteen.
Vaikka Battista olikin aivan murtunut — hän tiesi ettei Pescara peruuta sanojaan — vilkaisi hän sentään pikaisesti lappuun, mihin oli merkitty vain hyvin kohtuullinen summa. Sotapäällikkö ei tuhlaillut pienissä eikä suurissa asioissa, ei keisarin eikä omaa tavaraansa. Hän varoi myös, ettei ilmaisisi parturille liian suuren lahjan kautta tapahtuman tärkeyttä eikä näyttäisi myöskään siltä kuin haluaisi häntä lahjoa vaikenemaan, sillä Pescara oli varma, että Battista ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa kauppaisi tuon tiedon vielä kalliimmasta niille, joille oli välttämätöntä saada tarkka selko päällikön terveyden tilasta.
Tuskallisesti pettyneenä ja kiroten sitä hetkeä jona syntyi, lankesi Battista armollisen herransa jalkain juureen, syleili hänen polviaan ja silitteli hänen kättään. — Voi hyvin, virkkoi päällikkö, ja vie vielä nuo pois. — Hän osoitti juoma-astioita ja eroitti näin käskynsä rikkojan suopeasti palveluksesta.
Ennenkun hän jälleen ehti syventyä suunnitelmiinsa, kuului ulkoa putoavan lusikan ja särkyvän lasin kilinä ja pitkä, hoikka herttua Bourbon, joka oli kovakouraisesti nakannut onnettoman Battistan tieltään, tuli huoneeseen ilmoittautumatta, sillä hänellä oli vastaanottotuntinsa tähän aikaan.
— Kas, Teidän korkeutenneko? virkkoi Pescara kääntyen häntä kohti ja nousten seisalleen.
— Anteeksi. Ratsastin joukkojeni luo, niin näin etukaupungissa kuleksivan kauppamiehen, joka laskeutui muulinsa selästä juuri Teidän ylhäisyytenne lääkärin Numa Datin portilla. Ellei hän olisi kasvoiltaan ollut niin arvokkaan näköinen, olisin valmis vannomaan, että hän oli unohtumaton ystäväni, Milanon kansleri. Lähetin palvelijan ottamaan selkoa vieraasta ja sain kuulla, että matkustaja on muka lääkärin tuttava, jokin milanolainen juvelikauppias nimeltä Scipione Osnago. Ehkäpä hän kumminkin lienee vain joku tuon monissa muodoissa kummittelevan kanslerin lukemattomista varjoista. Hän keikutteli vartaloaan niin mukavasti, ettei sitä muut voi matkia, ja kun olin vielä aivan lähellä kaupunkia, niin saatoin helposti ratsastaa takaisin ilmoittaakseni Teille tuon jalon urhon mahdollisesta vierailusta.
— Minä olenkin jo kauan odottanut häntä tekemään milanolaisen puolesta verukkeita ja vakuutuksia, vastasi sotapäällikkö. — Vaan kun häntä ei alkanut kuulua ja varmalta taholta saimme tietää, että herttua yhä varusteleikse ja jatkaa linnoitustöitään, niin jätin hänet herran haltuun. Nyt tulee hän liian myöhään. Huomenna, keskiyöllä, päättyy herttuan koetusaika. Lähdemme liikkeelle täsmälleen kello kaksitoista, vaikka kansleri toisikin merkittäviä uutisia.
— Niin, sillä Moronella, jutteli Bourbon, on taas jotain juonia mielessään. Kun vein Milanoon ultimatumiamme, huomasin ajatusten kiehuvan hänen aivoissaan kuin muurahaispesän. Te markiisi ette voi käsittää, miten hävytön se mies oikeastaan on. Siihen aikaan kun hoitelin Milanon hallitusta, oli hän minulla neuvonantajana ja kirjurina ja nosteli minua niin sanoakseni yli pöydän — sillä söin mielelläni hänen kanssaan ja kuuntelin hänen kaskujaan ja päähän pistojaan — kaiken maailman valtaistuimille ja paritteli joka ruhtinattaren kanssa. Ja mikä on kaikkein hulluinta: hänen hassutuksissaan on järkeä. Olenpa utelias näkemään, mitä hän jälleen on keksinyt päästääkseen itsensä ja herttuansa pulasta. Tietysti jotain ennen kuulumattoman nerokasta, jotain ihan äärimäistä. Ehkäpä hän esimerkiksi, — herttua nauroi pakahtuakseen — tarjoo meille kahdelle keisarin sotapäällikölle Liigan johdon ja vetää togansa poimuista esiin pari houkuttelevaa italialaista kruunua?
— Teidän korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä.
— No mitäs muuta, markiisi, vastasi herttua ja aikoi lähteä. Mutta vielä tarttui hän sotapäällikön käteen ja virkkoi hellällä äänellä, joka ilmaisi heidän keskinäistä, maailmalta salattua ystävyyttään:— Kiitos siitä, Pescara, että pidät loitolla minusta tuota Leyvaa ja annat minulle oikean ja hänelle vasemman siiven johdettavaksi. En jaksa kärsiä häntä, en voisi ratsastaa lähistöllään. Voisi sattua onneton tapaus, vielä pahempi kuin äskettäin täällä Novarassa. Hän saattaisi jälleen eksyä minua sättimään ja minä, minä tappaisin hänet kuin kurjan koiran. — Herttua virkkoi tämän hiljaa ja katsoi maahan.
Pescara piteli herttuan oikeaa kättä kädessään, varoitteli ja pyyteli. — Mitä teittäkään silloin! Täällä, julkisella torilla, riita viheliäisestä majapaikasta! Lähetin kohta Leyvan Neapeliin pyytämään varakuninkaalta väkeä sotaretkelle, vaikka tiesin ettei hänellä ole sitä antaa. Tahdoin päästää Teidät näkemästä vihamiestänne. Kuinka saatoitte kohdella sillä tavoin kanssapäällikköänne! Siinä ette tehneet oikein. Suren sitä tapausta. Tällaista älköön toistuko vastedes, sitä pyydän.
— Aihe oli joutavanpäiväinen, Pescara, mutta —
— Pahin mitä Leyva, todistajain kuulustelun mukaan, lausui Teille, oli ettei hän antaisi ylvästelijän itseään komennella, mutta Te veditte miekkanne huotrasta ja omain miestenne täytyi Teitä hillitä.
— Voi, kuiskasi herttua, ei hän sanonut ylvästelijä. Olen tarkkakuuloinen! Se oli toinen sana… ja sen tungen vielä kerran keisarin ja paavin kurkkuun takaisin!
— Toinen sana? virkkoi Pescara ja katui kohta kysymystään, sillä hän näki herttuan aivan kalpenevan ja lentävän valkeaksi kuin liitu. Hän arvasi vanhan Leyvan murahtaneen, ettei hän antaisi petturin itseään komennella tai että Bourbonin arka omatunto oli saanut hänet kuulemaan Leyvan sanat sellaisina.
Salainen ystävyys, mikä yhdisti tavallisen aatelisen ja kuningassukuisen miehen ja sai aikaan sen ihmeen ettei ollut kateutta näiden kahden nuorekkaan ja jo kuuluisan päällikön välillä, joiden valta ja oikeutukset olivat vielä suuressa määrin yhteiset, johtui etupäässä herttuasta, joka tiesi, ettei hänen liittoutumisensa Ranskan vihollisiin voinut riistää häneltä Pescaran kunnioitusta. Olipa se sitten viisautta tai välinpitämättömyyttä siveellisistä seikoista, vapautta paraitenkin perustelluista ennakkoluuloista tahi mitä täydellisintä ihmistuntemusta ja korkeinta oikeudenmukaisuutta, mitä tahansa — avosylin oli Pescara ottanut vastaan keisarin palvelukseen astuvan ruhtinaallisen suurpetturin ja kohdellut häntä mitä hienoimmin yhdistäen virkaveljeyden ja kunnioituksen. Ehkäpä oli Pescara myös huomannut tässä särkyneessä olennossa, joka muukalaisten aseilla ja itseään kiroten tuhosi isänmaataan, synnynnäisen ja katoamattoman aateluuden. Ja siitä oli herttua Pescaralle kiitollinen.
Lempeästi puheli sotapäällikkö onnettomalle ja piteli hänen kättään kädessään: — Harhaluuloja, Teidän korkeutenne! Olette varmaan kuulleet sellaista mitä ei sanottu. Olkaa mies! Tukkikaa laakereilla hornan kuilut! Olettehan sodan jumalan lemmityinen ja mestari valtiomiehenä. Olemme molemmat vielä nuorukaisia, edessämme lukemattomien päivien elämä, seisomme keski-ijän tällä puolen, tuskin puolivälissä kolmaskymmenes. Elämillehän sellaisen vuosisadan ensimäisellä kolmanneksella, joka tarjoo loputtomiin asti suuria toiveita ja monia mahdollisuuksia! Meidän on nykyhetken täyteläisyys! Kaarle, me elämme!
Bourbon ei kuullut tukahutettua huokausta, joka kohosi sotapäällikön rinnasta. Hän puristi lujasti Pescaran kättä ja tummat silmänsä säikkyivät taistelun haluisesti. Ja salatakseen syvää liikutustaan, alkoi hän tapansa mukaan lasketella rivoja sukkeluuksia. Pescaran tuliset sanat olivat saaneet jälleen hereille hänen uljaimman nuorekkuutensa. — Ja me sitä olemme vasta poikia! riemuitsi hän. — Sinä, komean Victorian mies arvaat, että minulta olivat sydän ja suolet vaihtaa paikkaansa, kun Porcaccia kuningatar-äiti tahtoi kaikin mokomin minua miehekseen! Voitko ajatella minua kuningas Fransin isänä? Oi rakas poikapuoleni. "Madame", vastasin kuningattarelle kumartaen syvään hänen edessään, "madame, ei käy päinsä! Lykkäisitte minut nenällänne pois sängystä!" Ja koko käännös, mars yli rajan! — Herttua rähähti raikuvaan nauruun ja samassa astui sisään Del Guasto matkasta pölyisenä ja tervehti enoaan, sotapäällikköä ja kumarsi iloiselle Bourbonille.
Sitten kääntyi tulija Pescaran puoleen, jota tarkasteli hämmästynein ja ihailevin silmin kuten olisi sotapäällikön tehnyt valtavamman näköiseksi se osa, jota näyttelemään italialainen salaliitto häntä tahtoi: Del Guasto kertoi: — Matkasimme Roomasta, ei suurena seurueena herrattaren iloksi, vaan Neapelistä palaavan Leyvan ja erään ylimyksen kanssa, joka kuuluu olevan kuninkaallista sukua ja kutsuu itseään Moncadaksi. Häneen saatte tutustua kun hän tuo Teille tietoja varakuninkaalta. Ehdin ennen muita ilmoittamaan rouva Victorian tulosta. Hän säteilee riemusta tietäessään saavansa nähdä Teidät jälleen ja on samalla sangen niukkasanainen, sillä hänellä on Teille ilmoitettavana valtiollinen salaisuus, kuten oletan, ja paavillinen salaperäisyys, kuten, aavistan, ja samainen donna Victoria kantaa ankaraa kaunaa hänen epäsuosioonsa joutunutta sisarenpoikaanne kohtaan, jonka hän on pian kaikkien lain kaavain mukaan haastava eteenne oikeuteen. Erään aivan inhimillisen seikan vuoksi, hymyili Del Guasto.
— Tai epäinhimillisen, pisteli Pescara. — Ilmoitatteko vielä muiden tulosta. Don Juan?
— Elleivät, silmäni pettäneet, Milanon kanslerin.
— Ah, nauroi Bourbon.
— Töytäsin häneen jo Roomassa lähellä Colonnain palatsia. Palatessani sinne öiseen aikaan näin muurin kylkeä myöten hiiviskelevän jonkun varasmaisen olennon pitkissä pukimissa ja kun valaisin tuota epäilyksen alaista palvelijani soihdulla, niin olikin juristin baretin alla tuo julkea mukulanenä ja hävytön kähärä tukka, mitkä muistan aina Pavian ajoilta, kun se hullu kansleri, kuten häntä sanotaan, tuli Teitä, onnittelemaan taistelun jälkeen. Hän oli kai käynyt ilmoittamassa paavin uusimman salaisuuden donna Victorialle, joka oli jättänyt paaville jäähyväiset saman päivän iltapuolella. — Del Guasto lausui tämän ilkeästi vihjaillen.
Sotapäällikkö katsoi häneen ankarasti: — Don Juan, sanoi hän. Teidän ei tarvitse pitää huolta donna Victorian käytöksestä ja vielä vähemmin häntä vartioida. Hänen jokaisesta askeleestaan, vähimmästäkin aiheestaan ja liikkeestään lausun jo etukäteen pelkän hyväksymiseni ja kiitokseni.
Don Juan kumarsi. — Matkalla Novaraan, jatkoi hän, tapasin vielä monta kertaa kanslerin, se on erään hedelmäkauppias Paciaudin Markenista, jolla oli hirmuisen iso käsnä nenässä ja joka sanoi minulle, kun häntä puhuttelin, en pakoittanut puhumaan, olevansa kovan onnen poika: odottamaton paavillinen asetus oli näet kieltänyt hedelmäin viennin maasta ja hän oli tehnyt Teidän ylhäisyytenne kanssa ankaran kuletussopimuksen. Sitä selitellyssään keikkui ja kujeili hän aivan kuin kansleri. Tämä häärää nykyjään jos jonkinmoisissa puuhissa ja esiintyy mitä hassuimpain otusten muodossa. Hänestä jutellaan joka paikassa niemimaalla, kuten myös — ilman vähintäkään vertailua — Teidän suuresta persoonastanne.
— Mitä tarkoitatte, Don Juan?
Del Guasto, jolla ei ollut tapana pelätä juuri mitään, epäröi nyt kuitenkin vastata kun näki Pescaran kylmän ilmeen. Sitten sai herttuan läsnäolo hänet tuiki vaikenemaan.
— Minun ja hänen korkeutensa välillä ei ole salaisuuksia, lausui sotapäällikkö. — Puhukaa, Don Juan.
Käskystä huolimatta tuntui rohkeasta nuorukaisesta niin hirveältä puhua peittelemättä tällaisesta asiasta tässä paikassa ja tähän aikaan — keskellä keisarillista leiriä ja espanjalaisen sotaväenosaston marssiessa juuri tahdikkain askelin akkunan ohi — että hän peitti italialaisen juonen julkeat aikeet kaunopuheisuutensa verhoihin.
— Eno, kertoi hän halveksuvasti, yhä vinkuvat korvani raivoisasta riidasta, joka on noussut joka kauppakojussa, kapakassa ja parturissa, joka pallopaikassa ja luullakseni sakaristojen juttusopukoissakin — Avalosien oikeasta ja velvoittavasta isänmaasta, siitä, olemmeko neapelilaisia vai espanjalaisia. Eikä riitä edes kirkuna ja hälinä, alkuperästämme lentelee lehtisiä ja kirjelmiä ympäri maailman.
Päällikkö kohautti hartioitaan. — Sen tapainen kyhäys, virkkoi hän, ilmestyi kerran pöydällenikin, heitin sen nurkkaan. Joutavaa riitaa.
Don Juan jatkoi itsepintaisesti: — Sain myös kuulla, että juristit ja teologit yliopistoissa väittelevät ankarasti paavin läänitysoikeudesta Neapeliin, sen laajuudesta ja rajoista.
— Jätämme sen oppineiden huoleksi, vai mitä, Teidän korkeutenne? laski Pescara leikkiä. — Mitä muuten Avalosien isänmaahan tulee, niin neuvon sinua, sukulaiseni, olemaan kunnon mies, olipa sitten kuntosi espanjalainen tai neapelilainen.
Nyt ilmoitti paashi, lääkäri Numa Datin pojanpoika ja Del Guaston pettämän Julian veli, hento, suurisilmäinen ja viaton lapsi, joka oli määrätty väliaikaisesti palvelijaksi, että etuhuoneessa odotti puheille pääsyä muudan apteekkari nimeltä Baldassare Bosi, Orvietosta. Hänellä oli jokin käärö kainalossa eikä hän tahtonut lähteä pois millään ilveellä. Hän sanoi poikenneensa isoisänsä luona, joka oli antanut vieraalleen tämän lapun tuotavaksi hänen ylhäisyydelleen. Poika antoi Pescaralle paperin, johon oli vapisevalla kädellä kirjoitettu: "Morone".
Pescara mietti hetkisen. — Tietääkö vieras, että nämä herrat ovat täällä? kysyi hän paashilta.
— En minä usko, Teidän ylhäisyytenne, vastasi poika.
— No tuo hänet sisään, mutta älä ennen kun minä huudan.
Sitten alkoi päällikkö puhua herttualle: — Teidän korkeutenne, pyydän Teiltä nyt pientä palvelusta. Koska pidätte mahdollisena, että Milanon kansleri koettaa houkutella minua salaliittoon, niin olisin kovin varomaton, jos antaisin tuon ulkona odottavan jutella kanssani ilman todistajia. Tahdon kaksi luotettavaa todistajaa ellei olemaan aivan läsnä, niin kuitenkin kuulemaan jokaista sanaamme, ettei hovin epäluulo, ei rakkaan Leyvanne kateus eikä, — hän puhui hiljemmin — tuo kirottu, jonka kanssa, Don Juan, ratsastitte tänne ja joka varakuninkaan lähettiläänä muka aikoo täällä vaaniskella tekojani, saisi aihetta syyttää minua, en sano juuri valtiokavalluksesta, mutta edes väärästä menettelytavastakaan. Tahdon kuunnella kanslerin juttuja, hän voi hölmöydessään ja innossaan paljastaa vihollistemme, aikeet ja keinot. Siihen hän on herkempi kuin kukaan muu. Asiain pakosta suvaitkoon siis Teidän korkeutenne alentua vakoojaksi. Ja Te, Del Guasto, seuratkaa esimerkkiä. — Pescara astui kultatupsuilla koristetun, raskaan, punaisen verkon luo, jonka laajat laskokset peittivät viereisen huoneen oven aina kynnykseen asti. Sen hän nyt avasi. — Täällä on Teidän korkeutenne hyvässä piilossa, virkkoi hän.
Vaikka tuo omituinen seikkailu tuntui herttuasta kovin houkuttelevalta, epäröi hän sentään vähän. — Mutta jos Morone nostaa verhoa? epäili hän, vaan markiisi vastasi: — Ei nosta, siitä ei huolta. Sen minä takaan. — Del Guaston sieraimet paisuivat kuten hekumasta. Hän toi jakkaran herttualle, jonka selän taa hän asettui toiseksi kuuntelijaksi. Punainen esirippu laskeutui oven eteen.
Mutta nyt riensi sisään paashipoika Ippolito, syleili Pescaraa ja supatti hänen korvaansa vesissä silmin: Ei se olekaan apteekkari, vaan noita. Se on pitkä ja kamalan näköinen, sillä on musta takki ja taikakalu kaulassa.
— Pelkurihan sinä olet, poika! Tuo hänet sisään.
— Tuossa se jo on! huusi Ippolito ja pakeni huoneesta.
— Kas, Tekö, Morone? ja noin valtiomiehen asussa? vaikka vähän hiestynyt markasta. Kolme naamarianne on nähtävästi paahtanut Teitä niin että olette aivan tukehtua.
Morone läähättikin raskaasti ja hikipisarat kihoilivat hänen otsalleen.Hän ei virkkanut mitään.
— Mitä on Teidän viisaudellanne asiaa? kysyi sotapäällikkö vakainen ilme silmissään, mutta ei saanut muuta vastausta kuin epäselvää sopertelua. Pienen vaitiolon jälkeen tarttui Pescara leikittelevästä siihen rahaan, joka riippui raskaissa kultakäädyissä kanslerin ryntäillä. — Lionardo, kansleri? Ja kenen kuva? Maurinko? Nerokkaan näköinen pää.
Mutta kansleri ei voinut aiottua pakinaa edes rakkaasta herrastaankaan, niin ymmällä hän oli.
Silloin alkoi sotapäällikkö muitta mutkitta: — Teidän herttuanne, Morone, toivoo kai edullisempia ehtoja? Ne kyllä voitanee laatia, kun hänen korkeutensa ensin saa minut vakuutetuksi siitä, ettei hänellä ole pahoja aikeita. Tarkastakaamme siis yhdessä ultimatumiani pykälä pykälältä. — Hän meni pöydän luo, josta otti jonkin paperin.
Silloin tunsi hän poskeensa lehahtavan kuuman henkäyksen ja hänen korvaansa kuiskattiin läähättäen:
— Pescara, ei ole nyt kysymys siitä. Italia antaa sinulle sotajoukkonsa.
— No sehän on hyvä! vastasi sotapäällikkö päätään kääntämättä. — Se siis antautuu keisarille?
Silloin kiljaisi kansleri hänen selkänsä takaa: — Ei keisarille, vaan sinulle, jos luovut keisarista!
Pescara kääntyi tuon hurjimuksen puoleen ja teki uhkaavan, vihaisen liikkeen. — Mitä riehut! Tekisipä mieleni nakata sinut ulos akkunasta!
Kansleri ei säikähtänyt. Hän huusi uudelleen silmät palaen: — Tämä hetki voi tehdä sinut suureksi, Pescara! Älä hylkää hyvää tilaisuutta! Saisit ehkä vielä sitä katua! Voisit katumukseesi kuolla!
— St! Mitä huudat! Jospa joku kuuntelee! tämän verhon takana… ehkäpä minä itse… oletko varma, etten voisi sitä tehdä? Ota selko, kohota verhoa!
Morone hallitsi nyt täysin tunteitaan kun oli puraissut pään hävyltään ensimäisillä sanoillaan. — Pescara, lausui hän, minä olen tullut kokemaan, että kaikkein kavalin ja epäluuloisinkin lopulta joutuu sellaiseen tilaan ja sellaisen kuilun partaalle, että hänen täytyi uskoa ja luottaa. Niin Valentino [Cesare Borgia] suhteessaan Rovereen [paavi Julius II], niin myös Mauri, rakas herttuani, suhteessaan päämiehiinsä ja sveitsiläisiin.
— Mutta heidät petettiinkin. Morone!
— Kyllä. Pescara, mutta sekä jalo Mauri että kunnoton Borgia, molemmat he kulkivat turmioonsa epäluulotta, mikä on inhimillisyyden loistetta heidän ansaitun häviönsä synkeydessä. Kun tällä hetkellä uskallan kaikkein korkeimpani ja vaadin sinulta kaikkein korkeinta, niin olisinpa naurettava narri, jos tänä pyhänä silmänräpäyksenä kahmisin verhoja kuin petetty aviomies, joka etsii eukkonsa piiloitettua henttua. Ei. Minä antaudun täysin alttiiksi! Kuuntele sanojani ja mestauta minut sitten vaikka jos tahdot.
— Tuo on suurta! virkkoi Pescara tosissaan ja lisäsi sitten epäillen: — Mutta oikeinkohan minä nyt annan sinun puhua? Olen, suoraan sanoen, kovin utelias ja enhän voi noin sankarillista miestä ajaa uloskaan ilman muuta. Mutta vastatkaapas, kansleri, ensin erääseen kysymykseen: olenko antanut Teille tai Teidän ruhtinaallenne pätevää syytä tai edes pienintäkään aihetta epäillä minun sotapäällikön uskollisuuttani?
Kansleri vastasi kieltävästi.
— Paljon valehdellaan maailmassa: hänen majesteettinsa kerrotaan palkinneen minua huonosti ja siitä olisin minä muka suuttunut. Mutta sen sanon, että jos luotatte keisarin kiittämättömyyteen ja Pescaran salaiseen vihaan, niin älkää astuko askeltakaan eteenpäin: muuten hukutte tuohon harhaluulonne petolliseen suohon.
— En luota niihin.
— Tai rohkaiseeko Teitä ehkä se, mitä Italiassa yleensä huhutaan. Italia minua imartelee, uhkailee ja saattaa epäillyksi. Mutta tuo italialaisten mielipide on vain salakavalaa tekotyötä. Se tahtoo syöstä minut hovin suosiosta ja samalla pitää minua kurissa Italiassa. Olen ollut varuillani ja lähettänyt nuo katalat kyhäykset kuin häkkiin suljetut käärmeet keisarille. Oletteko Tekin, Morone, olleet tätä myrkkyä keittämässä?
— Kansleri kalpeni. — Kautta manalan jumalten, sitä en ole tehnyt! huudahti hän.
— Ellet aio voittaa minua viekkaudella, niin kai sitte yllytyksillä, kansleri?
— En.
— Milläs sitten?
— Vakuutuksilla.
— Kaikkein tehokkaimmalla tavalla. Mutta minä en vakuutu vain noin tuostaan. Siis istukaa, kansleri! — Pescara toi reippaasti kaksi tuolia ja nyt asettuivat he toisiaan vastapäätä. Morone istui selkä kumarassa ja polvet koukussa, sotapäällikkö mukavasti nojaillen.
— Pescara, mikä on ihanin taistelusi, sotataidon ihmetyö? kysyi kansleri.
Päällikkö ei virkkanut mitään, vaikka vastaus oli itsestään selvä. Hän huokasi hiljaa.
— Ja miksi on keisari sen tehnyt?
Salama leimahti Pescaran silmistä. — Irvikuvaksi, murahti hän.
— Annoit hänelle saaliina voitetun kuninkaan, mutta Kaarle ei tiedä mitä sillä tehdä. Hän nylkee voiteltua kuin koronkiskuri. Mahdollisen ja yksinkertaisen asemasta vaatii hän mahdotonta ja moninaista. Suuri voittaja olisi sanonut hänelle: "Luovu Italiasta, siinä ovat luonnolliset lunnaasi, jotka voit suorittaa Ranskaa vahingoittamatta. Luovu ja ole vapaa". Pescara hymyili. — Sinä olet vaarallinen mies, Morone, kun luet noin ajatuksiani. Mutta vain sinä olet ne julkisesti lausunut, minä en ole virkkanut sanaakaan.
Tästä innostuneena jatkoi kansleri: — Olen kiitollinen keisarille, että hän solvasi Pavian voitonjumalatarta, joka kääntyy jälleen puoleesi, Pescara. Se jumalatar on otellut myös keisaria vastaan eikä vain hänen puolestaan. Se on yhdistänyt Italian karkoittamaan muukalaisia maasta ja näyttänyt meille sotapäällikkömme.
Pescara, suotuisasti ovat tähdet yllesi asettuneet! Kypsynyt on hetki ja sinä myös. Ratkaiseva aika täynnä epätoivoista ottelua, jumalia ja titaaneja, hirmuvaltaa vastaan nousee vapaus, vielä tänään on kaikki kuohua ja liikehtimistä, huomenna ehkä jo jähmettynyttä laavaa. Ja teko, joka sinua odottaa ja johon olet luotu! Eikö vavahda kätesi ottaakseen ajan aineet muovailtavikseen? Järjellinen tehtävä, ikuisen perustaminen! Vilkaise vain karttaa ja katso niemimaata kahden meren ja lumihuippuisten vuorten välissä. Tutki historiaa: usein väkivalloin revitty ja alati jälleen yhteen kasvava kudos tasavaltoja ja ruhtinaita kahden vanhan vihollisensa kynsissä, kaksine väärine johtoaatteineen, hirveine harhakuvineen, paaveineen ja keisareineen! Katso jumalan sormea, jonka viittauksella syntyy uusi ihmisyys: vapaa ja itseään jalostava ihmisyys, ilman korkeinta viranomaista, ei maallista eikä hengellistä. Vapaasti kehittyneiden kykyjen yhtymä, saman arvoisten valtioiden sopusointu —
Pescara tarttui haltioituneen puhujan käsivarteen kuin pakenijaa pidättäen: — Älähän vain lehahda lentoon, Girolamo, ilveili hän.
Kansleri tempautui irti ja huusi: — Älä anna itseäsi estää jumalaisesta tehtävästä taikauskoisten ennakkoluulojen tai vanhentuneiden käsitteiden, jotka eivät perustu järkeesi, eivät sydämeesi eivätkä asiain luontoon. Tunnen sinut, Pescara! Sinä olet Italian poika ja siis uskollinen ja tunnoltasi ylevä!
— Mutta Te italialaisethan olette kovin kevytmielistä väkeä, hymyili Pescara. — Vaan sinäpä tekeydyt pahassa suuremmaksi kuin mitä oletkaan: sillä nuo viisaat sanat eivät ole omiasi, niissä vain puhuu haltijahenkenne, Florensilainen. Elääkö hän vielä?
Kansleri arvasi ketä päällikkö tarkoitti. — Kituu köyhyydessä, unohdettuna ja halveksittuna, vastasi hän hämillään. — Suurin neromme.
— Syystä kyllä. Sillä on politisia lauselmia, jotka selvän järjen ja harkitsevan käden käyttäminä ovat hyödyllisiä, mutta jotka muuttuvat turmiollisiksi ja vääriksi heti kun niitä virkkavat julkeat huulet ja kirjoittavat rikokselliset kädet. Vaan se mitä nyt sanoin, on aivan ylimalkaista ja kaikkihan riippuu vain käytöstä. Miten olet, kansleri, suunnitellut esimerkiksi petokseni käytöllisen puolen?
Kansleri aikoi alkaa puhua kuten riittäisi hänellä sanoja loppumattomiin. Silloin kosketti Pescara häntä käsivarteen. — Hiljaa, varovasti! varoitti hän. — Nyt astut kaidalle ja horjuvalle portaalle: voi sattua että olen puhuttuasi pakoitettu vangitsemaan sinut kavaltajana. Neuvon, ettet puhu omassa nimessäsi. Naamioi siis itsesi miksi haluat, vaikkapa tuoksi kadonneeksi Florensilaiseksi sihteeriksi, olkoon hän sitten joukossamme tai vainaiden valtakunnassa. Puhu, Niccolo Macciavelli! Minä vaikenen, kuuntelen ja ihmettelen sanojasi ja ehkäpä vielä todistan, että sinulla on aivan ylenpalttisen rikas mielikuvitus valtiomieheksi. Oo, kyllä arvostelen sinua, hyvä Niccolo!
Tämä yhä jatkuva päällikön leikillinen sävy loukkasi kansleria ja hän otti suuttuakseen. — Loppukoon jo pila! Älä alennu näyttelijäksi, joka esittää kuolemaa isänmaan edestä! Pescara, pyydän sinua ymmärtämään asian vakavuuden.
— Vakavuuden? No olkoon menneeksi! vastasi päällikkö ja pani silmänsä umpeen kuten tarkemmin kuullakseen. Silloin säikähti kansleri hänen laihain kasvojensa tavatonta kalpeutta ja ankaruutta. Mutta hän piti päänsä.
— Teidän ylhäisyytenne, ei olo vahingoksi asialle se mitä olette ilmoittaneet keisarille: on hyvä että hän luottaa Teihin niin kauan kuin mahdollista ja että pidätte luopumuksenne salassa vielä silloinkin kun jo paavi ja Liiga julistavat manifestinsa. Sillä välin vahvistatte asemianne ja karsitte joukkojanne.
Pescara rypisti otsaansa.
— Leyva on eroitettava, vaati kansleri.
Pescara laski sormillaan.
— Mitä laskette? kysyi kansleri ihmeissään.
Levollisesti vastasi päällikkö: — Jos Leyva on eroitettava, niin lienee myös saksalaisten päällikköjeni kuoltava, sillä he ovat uskollisia keisarille ja valtakunnalle. Heidät on mestattava. Tai juotanko niille ehkä myrkkyä kekkereissä? Mikähän olisi parasta, kansleri?
Morone kalpeni.
— Ja miten pääsen eroon espanjalaisista ylimyksistä? Murhantanko minä heidätkin?
— Kastilialaiset, vastasi Morone jyskivin sydämin, jäävät kai keisarin puolelle. Toiset Te viettelette äärettömällä saaliilla. Ainakin nuo Neapelin aragonialaiset suostuvat. Minä tunnen sen rodun, se on kuin nuo Uuden maailman rosvomaiset sankarit. Ajatelkaas vain millainen hirviö on esimerkiksi tuo Teidän Del Guastonne!
Pescara ei tenännyt vastaan.
— Alempi väki taas, joka on virtaillut lippujenne alle kaikilta maailman kulmilta, sen hallitsee horjumaton hengenmahtinne ja rautainen sotakuri, tietysti muistaen maksaa myös säännöllisesti palkkaa, johon keisari ei koskaan kyennyt — vaan Teillähän on hallussanne kaikki Italian aarteet. Ja kun menetätte väkeä, niin voitte täydentää riviä sveitsiläisillä, jotka pestautuvat kenen palvelukseen tahansa nyt kun he johdon ja valtioajatuksen puutteessa menettivät jo saavuttamansa itsenäisen aseman ja ulkopolitikkansa.
— Sääli heitä, virkkoi Pescara itsekseen. — Hän tunsi jonkinlaista hellyyttä sveitsiläisiä kohtaan, mitkä hän oli voittanut kahdessa taistelussa ja joita hurjapäitä hän oli Bicoccan luona tuhonnut kokonaista tuhat erityisen, heidän raivoisaa ryntäystään vastaan keksityn tykistöjärjestelmän avulla. Hän rakasti tuota urheaa kansaa, vaikka saikin olla kiitollinen sveitsiläispeitselle Pavian luona saamastaan haavasta. — Sääli heitä! Mennyttä kalua on vapautensa, toisti Pescara.
— Teidän hyödyksenne, jatkoi kansleri.
— Valloitanko siis Milanon? lopetti Pescara. — Suunnitelmani on tehty.
— Eihän Teidän tarvitse sitä valloittaa, herttuahan on jäsenenä samassaLiigassa, jonka sotapäällikkö Te olette.
— Aivan niin, kas kuin sen unohdin. Kaikessa tapauksessa tuleeMilanosta sotaliikkeitteni keskusta? Entä sitten?
— Sitten on käskettävissänne hänen pyhyytensä, Venetsian ja Neapelin joukot puhumattakaan muiden pienempäin valtioiden väestä.
— Seis, Morone! Neapeli on Espanjan!
— Neapeliin olette silloin jo lähettäneet varakuninkaaksi sisarenpoikanne ja hän kukistaa sen julmuudellaan lyhyessä ajassa.
— Varakuninkaaksi? Olenko minä siis Neapelin kuningas? Milloinka se kruunu tuli päälläni? kysyi Pescara kylmästi.
— Katso, ne siivitetyt jalat, jotka Teille sen tuovat, ovat jo ovienne vaiheilla, vastasi kansleri punastuen.
Sotapäällikön kylmä ilme lämpeni kuin olisi kasvojaan valaissut säde, ei kruunusta, vaan saapuvan vaimonsa kirkkaasta läsnäolosta. — Haaveksi lisää, Morone, sanoi hän.
— Kun kerran Italian yhdistyneet joukot ovat komennettavinanne ja kun olette valloittamattomassa asemassa, jatkoi kansleri hämmästyttävän varmasti, niin ei mikään estä Teitä enää tekemästä tiliä selväksi keisarin kanssa, ehkäpä ilman taisteluakin, sillä vaikka, ei:koskaolette aikanne suurin sotapäällikkö, niin luotatte myös mieluummin älykkääseen shakkipeliin ja laajoihin strategisiin laskelmiin kuin noihin yhtäkkisiin ja aina umpimähkäisiin taistelun ratkaisuihin. Sanon: ehkä ilman verenvuodatusta, sillä keisarin ei ole kovinkaan helppo saada itselleen uutta sotapäällikköä ja koota Italiaan toista armeijaa, kun Te joukkoinenne olette hänestä luopunut. Etenkin kun vielä Ranska ja Englanti hankkivat hänelle kyllin tekemistä Liigalle annetun lupauksensa mukaan.
— Tunnen sopimuksenne kuningas Fransin kanssa aivan yksityiskohtaisesti, keskeytti Pescara, mutta en usko siitä olevan mitään hyötyä. Kuningas nääntyy Espanjassa vankeudessa. Alkamalla yrityksen hetkenkin liian aikaiseen, pettäisi hän Liigan heti, mikäli häntä tunnen.
— Juuri joku päivä sitten, vakuutteli kansleri hullunkurisesti, kirjoitti kuningatar Louise minulle ja lupasi pysyä liitossa yhtä horjumatonna kuin siveydessään.
Huoneessa kajahti vihellys… kansleri kuunteli kummastellen. Kai oli lintu lentänyt visertäen akkunan ohi.
— Vielä on keisarilla muutkin vastuksensa, jatkoi kansleri, Puolikuu jaSaksan ruhtinaat.
— Puolikuu, niinpä niin, päätteli sotapäällikkö. — Mutta Saksan ruhtinaiden ja heidän uuden oppi osakin kanssa voisi keisari helposti sopia. Vai mitä arvelet, Morone?
Kansleri vastasi mietiskellen: — Niin luulisi, mutta tokko se sentään käynee päinsä. Keisari tarvitsee kirkkoa raskaan ja synkeän luonteensa vuoksi, jonka hän on perinyt äidiltään. Tuo uusi usko vaatii voimakkaampia sieluja.
— Oikeinko sinä käsität näitä asioita? kysyi sotapäällikkö uteliaana.
— Kuinkas minä, Pescara. — Olen kuten sinä ja me kaikki muutkin meikäläiset todellisuuden asujan, valon lapsi, joka antiikisessa viisaudessaan ei kuitenkaan näe muuta kuin harhakuvia ja varjoja, oman olemuksensa jättiläismäisiä kuvastuksia häilyvissä usvissa. Vaan nuo ihmiset, jotka rahvaan tavalla uskovat hyvään ja pahaan, ruumiiseen ja sieluun ja viimeisen tuomion tarinaan, ne taistelevat nyt, kuten tiedät, leppymättömästi siitä, miten on paras varustautua mylvähtelevän pasuunapäivän varalle. Viisas kirkkomme avaa myymälän ja tarjoo suuren varastonsa oivallisia valmisteita kaupaksi. Mutta saksalainen munkki tiuskii ja huutaa: "Tavara on roskaa! Älkää tuhlatko rahaanne tyhjään! Saatte sellaista ilmaiseksi! Syntivelkanne on maksettu. Uskokaa vain, niin sitä ei ole olemassa!" — Mutta moisen uskominen vaatii suurta uskallusta, sillä se on uskomattomista kaikkein uskomattominta. Mutta kun saksalaiset kerran saavat tuon uskon päähänsä, eivät he enää tarvitse mitään papillista ja he ovat itsepäisessä varmuudessaan valtavasti voimakkaammat kuin me uskottomat tai taikauskoiset italialaiset.
Puhun ehkä törkeästi. Mutta nämä itsessään mitättömät kuvittelijat muuttuvat nyt elämän vaikuttavimmiksi voimiksi, joita ei ainakaan valtiomiehen ole halveksittava. Ei etenkään sinun, Pescara, jolla on suuri tehtävä edessäsi, vaikka luullakseni oletkin jumalaton. — Sotapäällikkö ei hymyillyt.
— Taisit vähän erehtyä kansleri, vastasi Pescara totisesti: — Uskon minä johonkin jumaluuteen, enkä lainkaan kuvitteluun. Vaan muissa väitteissäsi olet oikeassa. Näin sen kerran todeksi omin silmin. Taisteluni iltana, — hän tarkoitti Pavian taistelua — näin sairaalassa kahden sangen rikoksellisen miehen olevan kuolemaisillaan. Toinen oli espanjalainen, toinen saksalainen. Edellämainittu vapisi ja värisi pyhäin jäännösten turvissa ja kahden papin käsissä, saksalainen oli yksin, mutta aivan luottavaisena ja iloisena. Puhelin hänen kanssaan, sillä osaan vähän saksaa, ja hän väitti uskovansa ja luottavansa kuin katuvainen ryöväri. Vaan jättäkäämme nyt nämä sieluntutkimukset. Jatka asiaasi, sillä enpä luule sinun vielä saaneen suutasi puhtaaksi.
— En sanonutkaan, Pescara. — Vasta sitten kun miekalla tai viisaalla sopimuksella olet lyönyt keisarin laudalta, vasta sitten lasket perustuksen omalle suuruudellesi ja Italian vapaudelle. Edessäsi on Herkilleen kaksitoista urostyötä! Nostat aseisiin olemuksesi kaikki ominaisuudet ja vivahdukset: maltillisuuden ja päättäväisyyden, innostuksen ja harkinnan, viekkauden ja ylevyyden. Pieninkään ominaisuutesi ei saa olla toimetonna. Sinä et tunne itseäsi vielä lähimainkaan, Pescara! Vasta sitten sinä esiinnyt koko nyt salatussa suuruudessasi: kansalle ankarana ja hyvänä haltijana, sotaväelle erehtymättömänä voittajana, isänmaan ystäville Italian luojana, oppineille jälleen eloon heräävän roomalaisen kunnianhimon ilmestyksenä ruhtinaille, mikäli niitä enää sallit olevan, hallitsevana liittolaisena. Hyväksesi lankeavat kaikki ajan mahdollisuudet ja edut. Rupeat paavin suojelijaksi ja valloitat takaisin hänen menetetyt kaupunkinsa ja alusmaansa, jotka pidät itse; asetut sovittajaksi kituvan tasavallan ja Florensin Medicin välille ja he tottelevat molemmat sinua. Jopa tuo ylpeä ruhtinatar Hadriakin [Adrianmeren ruhtinatar = Venetsia] on alistuva valtasi alle. Minä näen sinut jo dogina, riemuitsi Morone, ja kihlautuvan meren kanssa.
Niin vartut kunnes sinut tuhanten iloitsijan kätten varassa, hurmaava vaimo vieressäsi kohotetaan Roman Kapitoliolla kaiken Italian kansan kuninkaaksi ja sinä olet silloin tätä maata hiukan rakastavakin, mitä vielä luullakseni et voi tehdä, ja oletpa joutuva siihen millä minä alotin, sillä ainoastaan rakkaus Italiaan, ainoaan aarteeseeni, sai minut polvillani sinua rukoilemaan, oi kovasydäminen! — Ja hän syleili päällikön polvia niin palavan kiihkeästi, että tämä hypähti ylös kieltäytyen sellaisesta jumaloimisesta, mutta näytti kuitenkin olevan syvästi liikutettu. Ehkä tuon petollisen olennon tositunteista? Tai ehkäpä syntyi hänen mahtavissa aivoissaan tahdottomasti elävä kuva omasta ja Italian suuruudesta kanslerin tekemäin viittausten mukaan?
Pescara asteli kauan hiljalleen edestaas huoneessa käsivarret ristissä ryntäillä ja pysähtyi viimein kuin sattumalta jälleen kanslerin etoen. — Miten monta vuotta ijästäni vaadit tuohon tehtävään, Morone? kysyi hän.
— Monta, epäilemättä monta, vastasi kansleri. — Kuta useampia, sitä parempi. Vain pitkäin, hedelmällisten seisauksien kautta, jotka antavat asiain kehittyä hiljaa ja vastustamattomasti ja jotka vähitellen kuluttavat horjumattomilta näyttävät esteet ja höllentävät, rauhoittavat omiatuntoja, jopa sovittavat ja pyhittävät kaiken alkujaan epäpuhtaankin, vain sellaisten leveiden ja välttämättömien portaiden kautta noustaan valtiossa johonkin pysyväiseen. Parahin liittolaisesi, Pescara, on elämä. Kymmenen, kaksikymmentä, miksei kolmekymmentäkin vuotta, Pescara? Ovathan voimasi kukoistavimmillaan, ammennat niitä kuin ehtymättömästä lähteestä. Tuskin olet aarteisiisi vielä koskenutkaan ja juuri siksipä kutsuvatkin Italian kuolemattomat jumalat sinua tähän tehtävään, että, roomalaisesti puhuen, olet nuorukainen, eikä päällesi pitkiin aikoihin vielä kuolon varjo lankee?
Yhtäkkiä ilmestyi päällikön kasvoihin synkeä ja kova piirre. Hän heitti kansleriin niin tuikean katseen että tämä väistyi askeleen hänen edestään. — Tiedätkös, uhkasi Pescara, että jos kunnianhimoni pääsee valloilleen, on sen ensimäisenä uhrina oleva Sforza, sinun hallitsijasi? Sillä minä alottaisin antamalla Milanon Bourbonille, joka on toinen itseni ja oikea käteni, Gonzagain sukua. Sen sallisin mielelläni hänelle. Jätätkö minulle Sforzan?
— En, kautta kaikkien jumalten! huusi kansleri kauhuissaan. — Pettää herttuani! En koskaan! En milloinkaan. Ja, — huusi hän suuttuneena — miten voisit Borbonilla saastuttaa puhdasta ja pyhää asiaamme!
— Kas siinä on mies! ivaili Pescara. — Liekö julkeampaa taivaan alla? Hän pysyy uskollisena kaikkein kurjimmalle ruhtinaalle, mutta vaatii minua rikkomaan valani korkealle keisarilleni! Kas sitä johdonmukaisuutta! Yllyttää minua kavallukseen ja tahtoo itse pysyä syyttömänä!
— Se on aivan toista, vaikeroi kansleri. — Konnetabli petti isänmaansa, mutta sinä pelastat isänmaasi luopumalla ruhtinaasta, joka ei ole ruhtinaasi. Pettäisinkö herttuani, lempeän herrani! Maurin haamu ilmestyy minulle unessa… — Morone huokasi surkeasti… — Vaan kumminkin, olkoon niin! Mutta nyt Pescara, älä myös sinä enää vastusta! Armahdathan Italiaa? Vastaa jo, julmuri! — Ja kyyneleet puhkesivat kanslerin silmiin.
— En tänään. Morone, lohdutteli Pescara. — Olemme nyt molemmat väsyksissä ja kaipaamme lepoa. On päivällisunen hetki. — Pescara soitti. — Ippolito, neuvoi hän poikaa, opasta tätä herraa, joka on suuri valtiomies, tornirakennuksen puolelle. Hovimestari avatkoon hänen käytettäväkseen koko huonerivin yläkerrassa ja palvelkoon ja kestitköön häntä huomaavaisesti ja runsaasti. Valittu kirjasto on käytettävänänne kansleri, ja jos haluatte raikasta ilmaa, niin voitte, mennä varjoisaan puistoon, joka ulottuu aina valleihin saakka. En kutsu Teitä luokseni aterialle, sillä odotan donna Victoriaa, jonka kanssa vietän tämän illan. Kulukoon aikanne hupaisesti. Huomenna tavataan.
— Miten saan päiväni kulumaan? vaikeroi kansleri.
— Kyllä totutte. Vielä eräs asia: älkää vain lähestykö vartiopaikkoja, muuten saisitte tutustua saksalaisiin. — Hän näki kanslerin kalpenevan. — Älkää pelätkö, lopetti hän ystävällisesti ja laski hänet luotaan.
Kääntyessään seisoivat Pescaran edessä herttua ja Del Guasto, jotka olivat tulleet piilostaan esiin. Molemmat olivat kovin kiihkoissaan, kalpean Bourbonin posket hehkuivat kuumeen tapaisesti ja Del Guaston silmät liekehtivät kummallisesti. Pescara arvasi että keskustelu ja kuvailtu maine oli heidät vietellyt ja hurmannut. Del Guasto himoitsi saalista ja herttua puhdistavia laakereita. He vaikenivat vielä, mutta heidän vaativista ja rukoilevista eleistään voi päättää että he halusivat kohta ruveta puhumaan asiasta. Silloin Pescara tukki heidän suunsa.
— Herrani, sanoi hän, esitimme täällä teatterikappaleen. Näytelmä oli pitkä. Eikö Teitä ruvennut haukottamaan?
Silloin muuttui yhtäkkiä Bourbonin mieliala ja hän rähähti nauramaan. —Murhenäytelmäkö vai ilveily? kysyi hän.
— Murhenäytelmä, Teidän korkeutenne.
— Nimeltään?
— Kuolema ja narri, vastasi Pescara.