— Ei, supisi hän itsekseen, tänään se oli viimeinen kerta. Jätän hänelle hyvästit terveenä miehenä. Säästän häntä näkemästä miten kärsin. Hän tapaa minut sitten kun jo rauhallisena lepään.
Vaikka hän luuli olevansa yksin, katseltiin häntä kuitenkin lehteriristikkojen takaa. Nunnat olivat nousseet sinne jälleen abbedissan käskystä, sillä Pescaran oli saatava kuulla luostarin kuoroa. Salaperäinen Beatakin oli kömpinyt lehterille ja hänen haaveelliset katseensa kohdistuivat toisten paljon tulisempain ja tummain silmänsäteiden keralla Pescaran sankariolentoon. Kaikki kokoontuneet taivaan morsiamet ylistivät autuaaksi Colonnaa ja kadehtivat hänen maallista onneaan, mutta onnelliseksi luultu vääntelikin tuolla läheisessä kammiossa käsiään epätoivosta. Olipa Beatakin langeta ihailemaan tätä ylevää maailman herraa, mutta uljaasti kukisti hän luontonsa ja rukoili palavasti, että taivas riistäisi Colonnalta hänen epäjumalansa hänen sielunsa pelastukseksi. Mutta viaton turhamaisuus tukautti nämä intohimon tunteet ja hieman supateltuaan, neuvoteltuaan ja ryiskeltyään virittivät siskot riemuiten loistokappaleensa, Te deumin, joka sopikin Pavian voittajalle paremmin kuin jokin prosa tai seiquiensi.
Pescara olisi kai kuunnellut laulua, ellei häntä yhtäkkiä olisi lumonnut tuo suuri alttaritaulu, joka kuvasi ristiinnaulittua ja jo henkensä antanutta Kristusta ja jonka värit vielä loistivat aivan tuoreina. Mutta eipä hän tarkastellut jumalaista päätä, vaan soturia, joka pisti keihäällään pyhää ruumista. Soturi oli varmaan sveitsiläinen, maalari oli tiettävästi tutkinut tavattoman huolellisesti sen pukua ja asuntoa tai maalannut ne suoraan luonnosta. Mies seisoi hajasäärin, vasen housunlahe oli keltainen ja oikea musta, käsissä nahkakintaat ja pisti alhaalta suoraan ylöspäin vankasti ja hitaasti. Kattilahattu, haarniskakaulus, käsivarsien ja reisien suojukset, punaiset sukat, leveät jalkineet, kaikki oli kuvattu. Mutta ei tuo hyvin tunnettu puku kiinnittänyt enimmän Pescaran mieltä, vaan miehen härkämäiset hartiat ja hänen päänsä. Pienet, siniset, kristallinkirkkaat silmät, nykerönenä naaman sisässä, irvistelevä suu, ruskeat kasvot ja punertavat posket, lusikan muotoiset korvahelat ja kasvojen sävy, jossa kummallisesti yhtyivät suoruus ja kavaluus. Sotapäällikköinä kun oli tottunut kasvoja tuntemaan, muisti Pescara heti jossain ennenkin nähneensä tuon pienen, leveäselkäisen, nokkelan vintiön, minkä saattoi arvata urilaiseksi hänen mustan ja keltaisen kirjavista housuistaan. Mutta milloin ja missä? Silloin pisti hänen kylkeensä yhtäkkiä kuin keihäällä ja nyt tunsi hän kuvan: sveitsiläisen, joka Pavian luona oli lävistänyt hänen kylkensä. Epäilemättä oli se hän. Kun vintiö oli kyyryllään maasta pistänyt häntä, oli hän vilaissut noihin kristallisilmiin ja nähnyt tuon samaisen suun tyytyväisesti irvistelevän. Tunnettuaan kuvan, ei päällikkö enää piitannut paljon tuon sveitsiläisen jälleen näkemisestä ja hilpeästi kysyi luin abbedissalta, joka seisoi hänen vieressään ja oli tullut noutamaan häntä donna Victorian luo, kuka taulun oli maalannut. Luoden katseensa häveliäästi alas vastasi abbedissa: — Pari lahjakasta nuorukaisia Mantuasta, vaan olivat tavoiltaan kovin epäilyttäviä, joten kiitti onneaan kun he lähtivät täältä pois.
Avatessaan kammion oven, näki Pescara Victorian polvillaan maassa. Kuten peläten häiritsevänsä vaimoaan, katseli hän hetken vaieten ulos kupukattoisen huoneen akkunasta, jonka pieleen hän nojaili, ja näki ruohoisia kumpuja ja hautaristejä. Vihdoin kysyi hän: — Mitä teet. Victoria?
— Teen katumusta, vastasi tämä.
— Kenen puolesta?
Victoria nousi ylös ja vastasi vielä kädet ristissä: — Itseni, Teidän ja Italian. Italian puolesta sen julkeain pahain tekojen ja rajattomain syntein tähden, joihin se hukkuu, sillä Te olitte ainoa, joka sen olisitte voinut pelastaa. Itseni puolesta, koska tulin luoksenne kiusatakseni Teitä. Ja Teidän puolestanne, koska sanotte kuolevanne. Rukoilin Teille katoamatonta osaa, mutta, — hän pudisti surullisesti päätään, — taivas ei ole minua vielä kuullut.
Pescara veti hänet istumaan viereensä penkille akkunan luo ja piteli häntä kädestä kuin veli sisarta. Hänet valtasi halu heittäytyä hetken unohdukseen kai siksi että salaisuus hänen ja vaimon väliltä nyt oli kadonnut tai sentähden, että hän tietämättään tahtoi pidentää tätä heidän yhdessä olonsa viimeistä hetkeä.
— Heikkouskoinen, alkoi hän hilpeästi, jätä minut oudon suojaajani huomaan! Poikana uskoin äitini kanssa, joka oli oikea pyhimys, kirkon lupauksiin: nyt näen ympärilläni ikuisuuden häilyvän. Jo ensimäisessä taistelussani oli kintereilläni kuolon enkeli, kun toverini, sinun veljesi, Victoria, kaatui sanaa päästämättä kuula sydämessä. Sille jumalalle olen uhrannut monet hekatombit ja onpa hänkin puolestaan muistanut usein minua ja koskenut tervehtien minuun melkein joka ottelussa, sillä näyttääpä kuin olisin herkempi haavoittumaan kuin muut. Mutta kauan kesti ennenkuin opin rakastamaan tuota viikatemiestä. Vielä Pavian taistelun jälkeen, jo tietäessäni että olin hänen valittunsa, ponnistelin ja kapinoin häntä vastaan ja kiukuttelin kuin uppiniskainen nuorukainen. Vähitellen aloin kuitenkin aavistaa ja uskon nyt varmaan, että hän tietää sopivan hetkeni. Eloni solmua ei voi avata, hän sen katkaisee.
Victoria kuunteli kalpeana ja hiiskumatta Pescaran sanoja ja tuijotti kummastunein silmin kuten nähden ihanan palatsin palavan ja loimuavain liekkien nuoleskelevan joka pylvään kruunua.
— Sanon sinulle, vaimo, jatkoi Pescara, maa suistuu jalkaini alta! Voittoni ja maineeni kukistavat minut. En voisi enää elää, vaikken olisi haavoittunutkaan. Espanjan puolelta on osanani kateus, kavalat parjaukset, kauna ja horjuva hovisuosio, joka viimein loppuisi ja kukistaisi minut. Italia vihaisi minua myrkyllisestä kuten halveksijaansa.
Mutta jos olisin luopunut keisarista, olisin tuhonnut itse itseni ja kuollut petollisuuteeni, sillä kaksi minussa on sielua, toinen italialainen, toinen espanjalainen, jotka olisivat tuhonneet toisensa. En myöskään usko, että olisin voinut luoda Italiasta elävää kokonaisuutta. Tosin sillä on hengen säihkyvä lamppu, mutta se on ottanut elämänsä perusohjeeksi hillittömät himot ja niskoittelun ikuisuuden lakeja vastaan. Sinäpä sen sanoit, Victoria, Italian on sovitettava rikoksensa. Kahleissa kituen oppikoon se ymmärtämään vapautta. Mutta tuo espanjalainen maailman valtias, jonka päivä verenpunaisena nousee meren tältä ja toiselta, puolen, se minua kauhistaa: orjia ja pyöveleitä! Minuun itseenikin on jo tarttunut jonkinlaista julmuutta. Ja vielä kauheampaa: jonkinlaista munkin uskonnollista mielipuolisuutta. Ja kuitenkin on tuo sinun turmeltunut Italiasi kaikkein epäinhimillisin.
Victorian katse kirkastui kun hän näki Pescaran rakastavan Italiaa. — Sinä olisit antanut sille vapauden keralla hyveet! huusi hän, mutta Pescara jatkoi kuin ei olisi hänen sanojaan kuullutkaan: — Vaan nyt olen ylennetty matalasta maasta, olen vapautettu ja uskon, että vapauttajani on tehnyt kaikki parhaakseni ja kantaa minut pois lempeästi. Minne? Lepoon. Ja nyt erotkaamme, Victoria. — Pescara yritti suudella kyyneleet hänen silmistään, mutta hänen huuliinsa sattuikin Victorian hempeä suu, joka kurottautui hänen puoleensa.
— Vielä sana, virkkoi Pescara, anna maailman tuomita minua miten tahtoo. Juopa on minun ja heidän välillänsä. Voi hyvin. Älä seuraa minua! Tule Milanoon, mutta vasta kun kutsun!
Victoria ei luvannut totella.
Kun Pescara jätti hyvästit abbedissalle, ei tämän tarvinnutkaan lausua hänelle anomustaan. Suoranaisena vastalahjana vaimonsa majoittamisesta vapautti päällikkö luostarin vielä maksamattomista sotakuluista. Tästä taloudellisen pulan ja varattomuuden loppumisesta syntyi luostarissa sellainen ilo, että sisaret kattoivat pöydän vieraansa kunniaksi kaikkein parhaimmilla herkuillaan. Mutta Victoria ei tullut aterialle.
Luostarin siunaamana ratsasti Pescara jälleen hiljaa kohti kaupungin torneja. Hänen tulinen mustansa näytti kummastelevan tällaista vakavaa kulkua. Tasangolla kajahtelivat marssinsävelet ja kaikkialla astelevat joukot saivat sen vainuamaan, että sotaretki alkaa. Se päristeli kuin ruudin savua haistellen ja kulki ylpeästi kuin tietäen kantavansa voittoa.
— Raskaat ovat jäähyväiset, ajatteli sotapäällikkö, en voisi jättää niitä uudelleen! — Vielä kerran tulvahti elinhalu hänen sydämeensä ja hänet valtasi olemassaolon parhain onni, kauneuden ja sielunvoiman tunto. Nuorukaisveri kiehahti hänessä ja vain joku hetki sen jälkeen kun hän oli puhellut Victorialle niin sovittavasi, alkoi olentonsa kapinoida tyhjäksi tulemista vastaan. Jalo veri, joka kuolevaisen suonissa virtaa, ja ponteva toiminnan halu eivät jaksaneet käsittää ikuista lepäämistä. Kirkkaista, harmaista silmistään sinkosi vihan salama tuohon murhaajaan, jonka hän näki sielussaan kuin taulussa ja hän löi haarniskoidulla kädellään rintaansa kuten tappaakseen vaapsahaisen, joka siihen oli pistänyt. Silloin hirnahti orhi ja alkoi nelistää, liekö sen kylkeen sattunut herran kannus tai oliko se niin tottunut ratsastajaansa, että vainusi tämän olevan vihoissaan.
Sellaisten tunteiden kuohuessa huomasi Pescara, miten miesjoukko läheisellä vainiolla otteli vimmatusti ja tallasi viljaa jalkoihinsa. Yksi taisteli epätoivoisesti ylivoimaa vastaan. Pieni mies, yllään mustan, ja keltaisen kirjavat, repaleet, hosui kuin hullu paria kymmentä espanjalaista peitsen kappaleellaan. Kaksi vastustajaa oli hän jo suistanut, mutta silloin toiset, hänet kaatoivat ja uhkasipa urhon kurkkua jo miekan kärki kun joku espanjalaisista riuhtasi miehen hänen rintansa päältä ja osoitti paikalle kiitävää sotapäällikköä.
Pescara viittasi kädellään ja miehet seurasivat vankineen häntä mahtavan tammen alle, joka kasvoi maantien laidassa ja oli ainoa puu koko suurella, paahteisella alangolla. Sotapäällikkö laskeutui hevosen selästä ja asettui seisomaan puun jättiläisvahvuista, sammaltunutta runkoa vasten. Hän huohotti kovasta ratsastuksesta ja hänen sopi nyt levähtää teeskennellen syyksi tähän seisahtumiseensa tuon vangitun kuulustelemisen.
Espanjalainen vahtipäällikkö ilmoitti, että he olivat nähneet tämän sveitsiläisen — kai Pavian luona selkäänsä saaneita — juoksevan laihoon, johon oli piiloutunut. He olivat ottaneet hänet kiinni, kun epäilivät häntä milanolaiseksi vakoojaksi. Päättäen esityksensä katsahti tuo espanjalainen pujoparta pitkään, vankkaan oksaan, joka kasvoi vaakasuorasi tammessa.
Pescara viittasi espanjalaiset poistumaan. He muodostivat vahtiketjun jonkun matkan päähän, mutta Pescara tarkasteli nyt kiireestä kantaan sveitsiläistä. Vaikka haarniska oli vallan ruosteessa ja keltaisen ja mustan kirjavat housut repaleina, tunsi hän kohta luostarin tauluun kuvatun puvun ja vielä paremmin nuo kiiluvat, pienet silmät ja kohtapa vetäytyi tuon lumen edessään seisovan suu hymynsekaiseen irvistykseen ehkä siksi, että hän pelkäsi tuomiota tai muisti nyt yhtäkkiä nähneensä sotapäällikön ennenkin.
— Anna tänne, käski Pescara osoittaen keihäänpätkää, jonka muudan huoveista oli heittänyt vangin jalkain juureen todistukseksi toveriensa haavoittumisesta. Se oli peitsen kärkipuoli, terä oli vielä veressä. Sveitsiläinen totteli ja sormellaan hivellen koetteli päällikkö terää. Sitten nakkasi hän pätkän pois.
— Mikä nimesi? kysyi hän.
— Bläsi Zgraggen, Urista, vastasi mies.
Päällikkö ei yrittänytkään lausua tätä vaikeaa sukunimeä, joka oli luultavasti jotain Sveitsin syrjäisen alppiseudun murretta, vaan käytti ristimänimeä sen italialaisessa muodossa. — Biagio, sanoi hän, haavoitit kahta soturiani. Ehkäpä annan sinut hirttää tuohon oksaan.
Bläsi Zgraggen vastasi rohkeasti: — Jos annatte minut hirttää, niin ette tee sitä enimmin äskeisen tekoni vuoksi, vaan sentähden että minä —
— Hiljaa! vaati päällikkö. Hän olisi saattanut kostaa sveitsiläiselle tuomiten tarkoin sotalain mukaan, mutta hän ei olisi voinut tunnustaa tuomiotaan kostoksi ei itselleen eikä tuolle uhrilleen. — Mitenkä sinä jäit näille maille? kysyi hän.
Zgraggen, joka puhui sujuvasti Lombardian murretta, alkoi rohkeasti: — Pavialla sain haavan ja jäin virumaan hevosten jalkoihin katkaistu peitsi vieressäni. Öillä laahasin itseäni vuoristoon, näin nälkää ja kerjäsin. Näettehän, herra, tuolla kahden poppelin oikealla puolella tuon pitkän, punaisen katon? Siellä asuu Narracivallia miehensä kanssa. Isäntä palkkasi minut peltotöihin kunnes sota loppuisi, sen ajalla en kuitenkaan pääsisi rajan yli. Antaapa sitten ajan kulua, niin Narracivallin alkaa tykätä minusta. Silloin näin unessa isän ja isovanhukset, jotka elävät vielä siellä kotipuolessa, vaikka hyvin huonojahan ne vanhukset jo ovat. Ensin tuli isä, pudisti sormeaan ja sanoi: "Varoppa itseäsi, Bläsi!" Sitten tuli ukko, pani kätensä ristiin, sanoi: "Murehdi sielustasi, Bläsi!" Viimein tuli mummo, näytti ovea, sanoi: "Ala laputtaa, Bläsi". Minä hyppäsin makuulta ja aloin hakea vaatteitani, mutta Narracivallia oli vietellyt minulta silkkihanskat ja käätykauluksen komeillakseen niillä kirkossa. Olin vielä ihan hölmönä ja meni viimeinenkin älyni kun tulin huomenna Pyhiin haavoihin ja — no sen arvaatte miten minä säikähdin — näin itseni ilmielävänä pistämässä keihäällä Jumalaa.
— Ai jai! nauroi Pescara.
— Se oli koiran kujetta! äkäili Zgraggen. — Kuulkaas, herra, pari maalinsutaajaa oli näet, puuhaillut siellä jo pitkän aikaa kompeineen ja tulivat kerran meijeriin juomaan lasin maitoa. Toinen äkkää minut… "No tuossahan se nyt on mitä puuttuu", tuumii ja töllistelee mustankeltaisia housujani. — "Kuulkaas mies, juoskaa hakemaan keihäänne ja haarniskanne". Tein työtä käskettyä. No sitten komentaa hän minua levittämään sääriäni ja samassa kiskoo ne itse hajalle ja kuvaa minut vaatteeseen. Lupasivat kelmit saattaa muotoni suureen kunniaan, mutta siinäpä nyt seison Pyhissä haavoissa ja pistelen Vapahtajaa!
Päällikköä miellytti tuo suorasuinen vintiö. — Täss' on! huusi hän merkillisesti liikutettuna ja antoi uriaiselle täyden kukkaronsa. Tämä otti sen vastaan oikealla kädellään ja luki kultakolikoita solutellen niitä harvaan ja hartaasti vasemmalle kämmenelleen. Sitten tunki hän dukatit taskuunsa ja tahtoi antaa kukkaron takaisin.
— Pidä pois! Siinä on kultaiset nauhat!
Urilainen pisti kukkaron samaan läpeen kuin dukatitkin. — Mihin väkeen nyt joudun, herra? kysyi hän. Hän oletti tietysti, että Pescara oli pestannut hänet palvelukseensa ja antanut pestirahat.
Pescara vastasi: — En minä sinua palkannut ja luulenpa että nyt kun nuo kolme vanhustakin ovat, sinua niin vakavasti varoittaneet, sinun on parasta palata kotiisi ja elää ihmisten iloksi, kuten sananlaskussa sanotaan.
— Mutta minkästähden te annoitte minulle näin paljon rahaa, vaikken ole tehnyt Teille mitään hyvää? kysyi Zgraggen. — Vaan paljon pahaa, aikoi hän lisätä. — Pescaran kostotapa pani Urilaisen pään pyörälle ja teki hänet aivan levottomaksi, kun ei oikeudentuntonsa sitä ymmärtänyt.
— Ylevyydestä! laski Pescara leikkiä.
Se sana oli Bläsille outo. Silloin pälkähti hänen päähänsä, että se merkitsi kai samaa kuin "ylpeydestä" ja kun hän leirissä oli nähnyt, miten usein rahoja tuhlataan pöyhkeilyn vuoksi, niin hän rauhoittui. — Jahah, virkkoi hän. Mutta Pescara viittasi että hänen ratsunsa tuotaisiin.
— Ja päästäksesi vartijain läpi, puhui sotapäällikkö jo ratsaille nousemaisillaan, ota vielä tuo! — Hän heitti sveitsiläiselle pääsylapun ja vähällä oli Zgraggen häntä kiittää. Hän tahtoi toivottaa Pescaralle edes pitkää ikää, mutta kun hän jäähyväisiä heittäessään katsoi Pescaraa kasvoihin, näki hän hänet kovin sairaaksi tarkoilla alppilaisen silmillään, joita ei voinut, pettää edes Pescaran kasvojen kaikkia harhauttava henkinen elävyys. Tahtomattaan toivotti Zgraggen: — Jumala suokoon Teille autuaan lopun, herra! ja omia sanojaan ja niiden pahaa merkitystä pelästyen juoksi hän suoraa päätä laihoon kädessään peitsen puolikas, jonka hän oli ottanut maasta ja jota käytti matkasauvanaan. Espanjalaiset olivat ihmeissään katselleet tapausta, mutta vanha vartioston johtaja pudisti arveluttavasti ja taikauskoisesti päätään nähdessään tarkan päällikön noin kummallisen anteliaana.
Miehet, jotka olivat vanginneet Urilaisen, kuuluivat samaan sotaväen osastoon, mikä nyt rumpujen päristessä ja tomupilvessä marssi paikalle. Sotapäällikkö ratsasti urheita poikiaan vastaan ja huikea riemuhuuto kajahti joukosta. Hän ohjasi hevosensa soittokunnan ja ensimäisen komppanian väliin, jonka päällikkö päästi hänet kunnioittavasti paikalleen.
Hetken ratsasti hän yksinään joukkojen etunenässä. Silloin läheniNovarasta ratsumies valkea mantteli hartioillaan ja tuli Pescaran luo.Yhdessä ratsastivat he sitten linnan portista sisään. Vaieten kulkiseuralainen Pescaran jälestä hänen huoneeseensa.
Pescara kääntyi hänen puoleensa. — Mitä haluatte, Moncada? kysyi hän ja ritari vastasi: — Salaista keskustelua, jota ette enää toista kertaa minulta kieltäne.
Olen valmis kuuntelemaan.
— Teidän ylhäisyytenne, alotti ritari, kuten lupasitte, puhuttelin kansleria tuolla toisella puolen. Hän oli hädissään ja kalpea ja vakuutteli tuhansilla valoilla tulleensa anomaan vain lykkäystä ja helpompia ehtoja, yksinomaan se oli tuonut hänet Novaraan. Sitten sotki hän asioita huimasti kuin paha omatunto. Se mies on oikea valheiden kuilu, jonka perille, ei katse pääse. Olen varma, että hän tuli tänne Liigan asioilla.
— Niin tuli, vastasi sotapäällikkö.
— Ja että hän tarjosi Teille Liigan päällikkyyttä?
— Niin teki.
Odotushuoneesta kuului tavatonta meteliä ja lykäten Ippoliton tieltään syöksyi kansleri sisään hurjistuneena, raivoisana ja silmät pyörien kuin hullulla. Hänen kintereillään seurasivat Bourbon ja Del Guasto sotavaruksissa. Heidät oli kansleri tavannut tänne juostessaan ja he olivat koettaneet estää hänen tuloaan. Epätoivoissaan heittäytyi Morone päällikön jalkoihin ja Moncada vetäytyi huoneen perälle.
— Hyvä Pescara! huusi hätääntynyt, kärsivällisyyteni loppuu! En voi kestää enää tätä kidutusta! Joka silmänräpäys on minulle kuin tuskallinen ijankaikkisuus. Minä näännyn. Armahda minua, vastaa jo!
Levollisesti lausui Pescara: — Suokaa anteeksi, kansleri, jos annoin Teidän odottaa. En ehtinyt ennemmin, mutta olin nyt juuri aikeissa lähettää Teitä noutamaan. Tuumiskelin eilistä puhettanne, sillä koko kansan kohtalo ei ole mikään vähäpätöinen asia — mutta, olkaa hyvä ja istukaa, enhän voi puhua kuin sotkette asiaa noin kiihkeästi liikkuen.
Suonenvedon tapaisesti puristi kansleri istuimensa käsipuita.
— Tuumiskelin asiaa… mutta, kansleri, älkäämme nyt keskustelko siitä asianomaisina, ajatellaan sitä kuten ei se Teihin ja minuun kuuluisi. Siis kysymme ensin: ansaitseekohan Italia nyt vapautta ja onko se kelvollinen sitä vastaan ottamaan ja säilyttämään? Minun mielestäni ei. — Sotapäällikkö puhui verkkaan kuten punniten jokaisen sanansa oikeuden vaa'alla.
— Kaksi kertaa ja kahtena erilaisena aikana viihtyi Italiassa vapaus. Ensi kerran Rooman nuoressa tasavallassa, jolloin valtion hyvä oli kaikki kaikessa. Sitten noissa oivallisissa yhdyskunnissa, Milanossa, Pisassa ynnä muissa. Mutta nyt on maa orjuuden partaalla sillä se ei välitä eikä piittaa kunniasta ja kunnosta. Näin ollen eivät sitä voi pelastaa ihmiset eivätkä jumalat. Millä tavoin valloitetaan kerran takaisin kadotettu vapaus? Kansan syvissä riveissä herääväin siveellisten voimain väkevällä ryntäyksellä. Suunnilleen samoin kuin Germaniassa nyt valloitetaan uutta oppia vihan ja rakkauden liekillä.
Mutta täällä! Missä on italiassa, en kysy uskoa ja omaatuntoa, jotka ovat teille liian vanhanaikuisia kapistuksia, vaan edes oikeudenmukaisuutta ja vakaumusta? Ei ole teillä kunniaa, ei häveliäisyyttäkään. Alaston itsekkyys. Mihin tekoihin te italialaiset pystytte? Viettelyihin, petoksiin ja salamurhiin. Mihin turvaatte? Sattuman oikkuihin, onnen arpaan, politisiin juoniin. Niin ei synny eikä uusiinnu kansakunta. Sellaista se on, kansleri! — ja Pescara korotti ääntään kuten lausuakseen lopullisen tuomionsa — Italiasi on pelkkää mielivaltaa ja hullun haaveita kuten sinä ja Liigasikin.
— Se on totta, kuului Moncadan ääni.
— Myös sitä sankaria. Morone, jonka valitsitte, ei voi olla olemassa.
Mutta Moronen ääni vaiensi kuulumattomiin Pescaran viimeiset sanat. Hän huomasi yhtäkkiä ritarin ja tietäen juonensa nyt espanjalaiselle paljastetuksi, raivostui hän, suunsa vääntyi irvistykseen ja hän riehui kuin hourupäinen.
— Kavala, julma! Kavala ja julma! Voi minua sokeaa raukkaa! — Ja himoiten mielettömästi kostoa, huusi hän Moncadalle: — Kuulkaa ritari, tuo tuossa, — hän osoitti sotapäällikköä — on syyllinen kaikkeen. Hän se sai aikaan Liigan! Hän talutti minua kuin lammasta ja nyt se julmuri uhraa minut itse pelastuakseen.
Silloin hypähti häntä hillitsemään herttua, joka oli seissyt Del Guaston kanssa Pescaran selän takana ja jota kanslerin huima temmeltely oli kovin huvittanut. — Saute, Paillasse mon ami, saute pour tout le monde! [Juokse, Pajatso ystäväni, juokse käpälämäkeen!] pilkkasi hän Moronea. — Aivan totta, ellemme me kaksi olisi kuunnelleet lausuntojasi noiden punaisten verhojen ja kultatupsujen takana! Minun täytyy, kultalintuseni, sinulle vakuuttaa, että olit tappaa meidät nauruun. Etkös kuullut, miten sinulle vihelsin? — Sitten muuttui hän vakavaksi ja katsoen Moncadaa suoraan silmiin ja painaen käden sydämelleen vakuutti hän: — Kuninkaallisen vereni kautta, sotapäällikkö ei horjunut eilisessä keskustelussa hiuskarvaakaan kunniastaan ja uskollisuudestaan!
Morone ei voinut enää mitään. Del Guasto tarttui hänen käsivarteensa ja kiskoi hänet, muassaan ulos. — Herra kansleri, pilkkasi hän, iloitkaa, että kuuntelemisemme pelasti Teidät piinapenkiltä! — Myös herttua lähti salista, kun Pescara oli viitaten pyytänyt häntä poistumaan.
— Teidän ylhäisyytenne, alkoi Moncada, tässä suhteessa en Teitä epäile. Tuon miehen kanssa Te vain ilveilitte, ehkä tosin alentuen enemmän kuin mitä espanjalaisylpeys sallisi. Tuollaisen kanssa ei solmi salaliittoja Pescara. Mutta voimattomassa vihassaan puhui tuo valehtelija totta syyttäessään Teitä italialaisen salaliiton aikaan saajaksi. Ette ole sen alkuun panija, vaan suosija. Sitä kehtoonsa tukeuttamatta olette olleet sen kasvattajana ja kiihoittajana. Teidän olisi ollut helppo lausua ratkaiseva sana ja pysäyttää liike vain vihastuneella, mutta paljon vaikuttavalla mielenilmauksella. Sitä ette tehneet. Menettelynne on outo ja kuitenkin käsitettävä.
— Ritari, keskeytti Pescara, en ole velvollinen selittelemään menettelyäni Teille, vaan ainoastaan keisarilleni.
— Kuninkaallenne, oikaisi Moncada. — Kunnioitus vaatii, että kutsutte häntä kuninkaaksi, sillä Espanjan kuningas on enemmän kuin keisari. Ja Ferdinandin pojanpojasta tulee Espanjan kuningas. Karl kehittyy hitaasti ja erilaisten ja vastakkaisten vaikutteiden alaisena, mutta kerran puhdistuu hänen espanjalaisverensä täydellisesti saksalaisuudesta. Hän inhoo kerettiläisyyttä ja hurskautensa tekee hänestä espanjalaisen. — Moncada virkkoi tämän hieman hymyillen ja silmissään haaveellinen loiste.
— Avalos [Pescaran markiisin kastilialainen sukunimi], jatkoi hän, esi-isäsi taistelivat maurilaisia pakanoita vastaan uskonsa edestä aina siihen aikaan saakka, jolloin iso-isäsi purjehti Alfonson kanssa Neapeliin. Muutu jälleen sukusi lapseksi! Jalo veri suonissasi virtaa. Miten voit sinä, joka rakastat suurta, epäröidä kumpaako suosit, espanjalaista maailman valtaa vai surkeaa Italian uudistusajatusta? Meitä tottelee herroinaan koko maailma kuten muinoin roomalaisia. Katso Jumalan ihmeellisiä teitä. Castilian ja Aragonian yhdisti avioliitto. Burgundi ja Flanderi perittiin keisaruus saavutettiin, Uusi maailma löytyi ja valloitettiin ja kaikkea tätä hallitsee karaistu kansa siunatulla ja monen monesti pakanain veressä kastetulla miekallaan! Tuhatkertaisesti korvaa Espanja sinulle kurjan Italian tarjoukset, se antaa sinulle aarteita, maita, mainetta ja — taivaan!
Sillä taivaan ja katolisen opin puolesta taistelemme me, ettäyksikirkko vallitsisi maailmassa. Muuten olisi jumala tullut turhaan ihmiseksi. Ennen aikain alkua hän tiesi, miten helvetti kerran tahrii katolisuuden istuinta ja oksentaa kidastaan maailmaan viimeisen kerettiläisen, tuon saksalaisen munkin, ja edellisen puhdistajaksi ja viimemainitun tuhoojaksi hän loi espanjalaisen. Siksi antaa hän maailman käsiimme, sillä kaikella maallisella on taivaallinen tarkoitus. Olen miettinyt tätä asiaa luostarissa Sisiliassa ja valmistauduin sankariksi tähän hengen sotaan. Mutta sitten huomasin, että siksi oli valittu jo toinen. En ollut syntieni tähden kelvollinen siihen kunniaan ja minä palasin maailmaan.
Pescara katseli vaieten tuota haltioitunutta miestä.
— Mutta teen työtä niin kauan kun päivä on. Tuskin vuosi sitten seisoin Ferdinand Cortezin takana kun kiusaaja vuoren huipulta näytti hänelle Meksikon kultaiset tornit kuten se nyt näyttää sinulle. Pescara, Italian. Ja tämä käsi pidätti häntä lankeamasta ja nyt ojentuu se jälleen sinun puoleesi. Pescara, ettäs pysyisit Espanjan poikana, Espanjan, joka on sama kuin koko maailma ja jonka suojelijana on gloorioin ympäröimä Ferdinand Katolinen.
Vihaisesti virkkoi päällikkö: — Älä puhu sanaakaan hänestä, hän murhautti isäni!
Moncada huokasi raskaasti.
— Kadutko?
Ritari löi nyrkillään rintaansa ja mumisi: — Syntini… ripittämättä… sovittamatta…
Nyt tiesi Pescara, että tuo hurskastelija ei katunut murhaansa ja että hän oli tappanut hengellisesti kuolemaan valmistumattoman. — Ulos! huusi hän.
Kuten unesta heräten vetäytyi Moncada ovelle. Sitten tointui hän mietteistään ja lausui: — Anteeksi, Teidän ylhäisyytenne! Olin hajamielinen. Ja vielä pari suoraa sanaa. En tiedä, mikä on määränne. Vielä en ole vihamiehenne. Milanon valloitatte, joka tapauksessa ja siitä ensimäisestä askeleestanne ei voi varmaan päättää oletteko uskollinen vai uskoton. Odotan toista askeltanne: sitä, panetteko herttuan viralta ja rankaisette kapinoitsijoita. Ellette tätä tee, niin petätte Espanjan ja kuninkaanne! — Ja hän lähti.
Pescara meni ruualle. Sitten kutsutti hän herttuan ja Del Guaston kamininsa ääreen, jossa aina syysehtoina paloi valkea, ja antoi viimeiset määräyksensä. Loput iltaa tarkasteli hän salaisia papereitaan, todisteita mahtavaa miestä ympäröivästä halpamaisuudesta. Enimmät niistä hän poltti liedessä: hän ei tahtonut syöstä ketään onnettomuuteen. Keisarin salainen kirjekin tuomittiin tuhottavaksi, mutta sen tuhka ei saanut sekautua muiden poltettujen poroon. Hän tuotatti hehkuvan hiilimaljan, jonka sinervissä liekeissä hän sitten poltti keisarin kirjoen. Tämän tehtyään olivat kynttilänsä palaneet jo puoliväliin: läheni sydänyö. Pescara kietoi käsivarret ristiin ryntäilleen ja vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei kuullut miten joku tuli huoneeseen. Silloin sanottiin hänelle: — Mikä on määräsi. Avalos? — Siinä oli Moncada.
Päällikkö otti sammuneen hiilimaljan, sulki sen ja ojensi Moncadaa kohti. — Määräni? virkkoi hän ja avasi kättään: tomua ja tuhkaa.
Linnassa kajahti torven toitotus. Rummut vastasivat pärähtäen. Kaikkialla syntyi touhua. Sotapäällikkö puetti palvelijoilla ylleen sota-asun. Kun hän astui soihtujen loimuavassa valossa, joka kimelteli keihäiden kärissä ja rautapaidoissa, alas linnan kivipermantoiseen halliin, näki hän siellä mustan ratsunsa, joka kalliit sälyt yllään kuopi kärsimättömästi permantoa niin että kipenet sinkoilivat. Sen vieressä oli kaksi hyvää juoksijaa ja kantotuoli. Hän oli käskenyt laittamaan nekin kuntoon hetken varalta. Huoaten nousi hän kantotuoliin salatakseen taas alkavaa kipuaan. Hänen kadotessaan ovesta sisään, alkoi halveksittu sotaratsu telmää äkäisesti ja nakkasi maahan ratsupalvelijan, joka yritti nousta sen satulaan. Hevosta täytyi taluttaa herransa jälestä.
Nyt tuotiin pihalle myös vangittu kansleri. Espanjalaiset soturit karkasivat hänen kimppuunsa, riistivät häneltä kaulaketjut, sormukset ja kukkaron ja nostivat hänet kurjan aasin selkään, eivät oivan milanolaisen hovimuulin satulaan, asettivat siihen takaperin ja pistivät hännän hänen sidottuihin käsiinsä julman tapansa mukaan. Niin sitä sitten mentiin ulos portista pirullisesti nauraa rähisten eikä epätoivoinen kansleri siihen nauruun suinkaan yhtynyt.
Sillävälin oli Frans Sforza Onnelasta kauhun majaksi muuttuneessa Milanon linnassa viettänyt surkeita päiviä ja öitä vielä surkeampia. Avutonna ja neuvotonna huuteli hän alinomaa kanslerin nimeä. Del Guasto oli käynyt hänen luonaan ilmoittamassa, että päällikkö oli päästänyt kanslerin puheilleen ennen koetusajan loppua, mutta että kansleri oli tehnyt odotettujen tunnustusten asemasta hänen korkeutensa nimessä niin mahdottoman hulluja ja rikoksellisia ehdotuksia, että ne pakottavat sotapäällikön nyt viipymättä ja muuten aivan ensimäisen uhkauksensa mukaan marssimaan Milanoon ja kohtelemaan hänen korkeuttaan kuin valtiopetturia ainakin. Del Guasto oli nauttinut kovasti herttuan kauhistuksesta ja kadonnut sitten kaupungista. Keisarillisen armeijan kiireesti lähetessä ja yhä kun se jo näkyi Milanon muureille, oli tuo horjuvainen ruhtinas kahden vaiheella antautuako vai tehdä vastarintaa, mutta viimein sai pari lombardilaista ylimystä hänet kunnian teille ja hänet itsensäkin valtasi sotaisa mieli, sillä suonissaan oli vielä tilkka iso-isänsä verta. Hän antoi pukea ylleen taiteellisesti taotut sotavarukset ja painoi ihanan, korkokuvilla kirjaillun kypärän heikkoon päähänsä.