Kun se aika tuli, jolloin olin aikonut matkustaa Assisiin, oli mailla vielä metrin paksuinen lumi. Vasta huhtikuussa alkoi kevät näyttää elonmerkkejä, ja lumi suli yhtäkkiä niin pahanenteisen nopeasti, ettei meidän kylässä oltu moista ennen nähty. Öin ja päivin ulvoi föhn, kaukaa kuului lumivyöryjen jyrinää, tulvapurot pauhasivat raivoten ja temmaten mukaansa suuria kallioita ja murskattuja puita heitellen niitä meidän köyhälle, kaltaiselle maakaistaleellemme ja hedelmäviljelyksillemme. Föhn karkoitti uneni, läpi öiden kuuntelin jännityksellä ja pelolla myrskyn pauhaavan, lumivyöryjen jyrisevän ja kuohuvan järven ryntäävän rantojaan vastaan. Tänä kevään taistelun kuumeisena aikana valtasi minut vielä kerran tuo jo voitettu rakkauteni sellaisella voimalla, että nousin yöllä ylös, menin ikkunaan ja huusin katkerien tuskien vallassa lemmensanoja Elisabethille ulos pimeyteen ja myrskyyn. Sen jälkeen kun Zürichissä yöllä raivosin rakkaudesta tuolla kukkulalla, yläpuolella italialaisen taiteilijattaren asuntoa, ei intohimo ollut tähän saakka saanut niin vastustamatonta valtaa kuin nyt. Usein tuntui minusta siltä, ikäänkuin olisi tuo ihana nainen minua aivan lähellä ja hymyilisi minulle, mutta väistyisi joka askeleelta, minkä häntä lähemmäksi kävisin. Tulivatpa ajatukseni mistä hyvänsä, aina palasivat ne muuttumatta tähän mielikuvaan takaisin, jota takaa-ajaessaan aivoni työskentelivät haavoitetun tavoin, joka aina on pakoitettu kutkuttavaa haavaansa kynsimään. Häpesin itseäni, vaikka sekin oli yhtä kiduttavaa kuin hyödytöntäkin, kirosin föhn-tuulta ja tunsin kuitenkin kaikkien tuskieni ohessa salaisen, lämpimän virran, samallaisen kuin poikuuteni aikoina ajatellessani ihanaa Rösiä, jolloin lämmin verivirta suonissani kuohui.
Ymmärsin ettei tälle sairaudelle voinut löytää mitään lääkitsevää yrttiä, ja koetin siis edes tehdä hiukan työtä. Rupesin tekemään alustavia töitä suureen teokseeni, tein muutamia harjoitelmia ja huomasin pian, ettei aika ollut sitä varten sopiva. Sillävälin kuului kaikkialta huonoja uutisia föhn-tuulen tekosista ja omassa kylässämmekin tuli hätä käteen. Purojen tokeet olivat puoleksi hävitetyt, monet talot, ladot ja tallit olivat tuntuvasti vahingoittuneet, ulkokylistä saapui useita, jotka olivat jääneet kodittomiksi, kaikkialla hätää ja valitusta eikä kellään rahaa. Silloin tapahtui omaksi onnekseni, että kylätuomari pyysi minua saapumaan raatihuoneelle ja kysyi, enkö tahtoisi avustaa heidän yhteisen hädän avustamiseksi asettamaansa valiokuntaa. Minulle uskottaisiin asian esittäminen kantonin neuvostolle ja erittäinkin pitäisi minun sanomalehtien kautta saada muu maa liikkeelle avunantoon. Oli omiaan, että sain tilaisuuden unohtaa omat hyödyttömät kärsimykseni vakavammissa ja arvokkaammissa tehtävissä, ja niin ryhdyin epätoivoissani asiaan. Kirjeellisesti sain Baselissa heti keräyksen toimeen. Kantonilla ei ollut kuten jo edeltäpäin tiesimme ollenkaan rahaa ja lähetti se vaan pari aputyömiestä. Nyt käännyin sanomalehtien kautta yleisön puoleen; kirjeitä, avustuksia ja kysymyksiä alkoi tulla ja kirjeiden kirjoittamisen ohella oli minun vielä kunnallisneuvostossa riiteleminen pahapäisten talonpoikaiskollojen kanssa.
Nämä pari ankaraa heltiämätöntä työviikkoa tekivät minulle hyvää. Kun asiat oli laitettu laidallensa ja minun osanottoni niiden hoitoon oli käynyt vähemmän välttämättömäksi, niin silloin jo viheriöitsivät yltympäri ruohokentät, järvi välkkyi lempeän sinertävänä ja vuorten rinteiltä oli lumi kadonnut. Näihin aikoihin oli isä ennen tervannut venheensä, äiti sitä katsellut puutarhasta ja minä myöskin seuraillut tuota vanhaa tuttua työtä, isän piipusta pullahtelevia savupilviä sekä keltaisia perhosia. Nyt ei ollut enää venhettä tervattavana, äiti oli aikoja sitten maannut maan mullassa ja isäni värjötti pahantuulisena turvattomassa kodissaan. Eno-Konrad muistutti myös usein mieleeni entisiä aikoja. Usein tarjosin hänelle isän tietämättä lasillisen viiniä, ja kuulin hänen juttujaan monista keksinnöistään, joita hän kuvaili ja kertoili hyväntahtoisesti hymyillen, mutta myöskin hiukan ylpeänä. Nykyisin ei hän enää uusia tehnytkään ja ikä oli häneenkin jo tuntuvasti koskettanut, vaikkakin siitä huolimatta hänen kasvoissaan ja naurussaan oli vieläkin jotakin poikamaista ja nuorta, joka virkisti minua. Hän oli usein lohdutuksenani ja ajankulukkina, kun en aina voinut viihtyä kotona isäukon luona. Viedessäni häntä viinin juontiin astua köpytteli hän kiireesti vierelläni ja koetti kaikin voimin pysyä rinnallani väärillä, laihoilla säärillään.
"Tartu purjeisiin, eno-Konrad!" kehoittelin minä häntä silloin, ja purjeesta johtui puhe aina vanhaan venheeseemme, jota ei enää ollut olemassa ja jota hän muisteli kuin rakasta vainajaa. Kun tuo vanha palvelija oli minullakin rakkaassa muistossa, muistelimme kaikki sen yhteydessä olevat asiat pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Järvi oli yhtä sininen kuin ennenkin, aurinko yhtä juhlallinen ja lämmin, minä vanhapoika katselin keltaisia perhosia ja tuntui mielestäni siltä, ikäänkuin kaikki olisi pohjaltaan aivan entisellään ja ikäänkuin voisin nyt kuten ennenkin heittäytyä ruoholle poikuuden unelmia uneksumaan. Mutta ettei asia niin ollut ja että jo olin menettänyt suuren osan elämääni koskaan näkemättömiin, siitä saatoin tulla joka päivä vakuutetuksi pestessäni, jolloin ruosteisesta läkkimaljasta isonokkainen ja hapansuinen naamani vastaani välkähteli. Vielä parempaa huolta piti Camenzind vanhempi siitä, etten joutunut väärään käsitykseen aikojen muuttuvaisuudesta, ja jos halusin kokonaan temmaista itseni keskelle nykyisyyden todellisuutta, niin en tarvinnut tehdä muuta kuin avata ahtaan pöytälaatikkoni, jossa tuleva suurteokseni virui ja nukkui, s.o. pakka vanhentuneita kokeita ja seitsemän kahdeksan suunnitelmaa. Mutta laatikon avasinkin harvoin.
Vanhuksen hoidon ohella oli minulla kylliksi työtä pitää kunnossa rappiolle joutunutta talouttamme. Lattioissa oli syviä kuiluja, uuni ja liesi olivat puutteelliset, savusivat ja toivat häkää sisään, ovet eivät menneet kiinni ja portaat vinnille, muinoiselle isän kurittavan olemuksen näyttämölle, olivat hengenvaaralliset. Ennenkuin siinä voitiin mitään tehdä oli kirves tahkottava, saha terotettava, vasara lainattava ja nauloja haalittava kokoon, ja lopuksi etsittävä muinaisesta puuvarastosta käsille kelpaavia laudankappaleita. Työkalujen ja vanhan tahkon korjuussa auttoi hiukan eno-Konrad, mutta hänkin oli käynyt liian vanhaksi ja kumaraksi ollakseen erityisesti avuksi. Niinpä hieroin rakoille valkoiset käteni vastahakoisia puita taivutellessani, pyöritin kolkkuvaa tahkoa, kiipeilin kaikinpuolin vuotavaksi käyneelle katolle, naulasin, vasaroitsin, panin uusia kattopäreitä, veistin, jolloin hiukan lihavanpuoleinen Aatamini monta hikipisaraa tipahdutti. Väliin herkesin työstäni keskellä vasaran iskua, erittäinkin ikävän pärekaton naulauksen aikana, suoristin selkääni, vetäsin puoleksi sammuneen sikarin palamaan, katselin syvää sinitaivasta ja nautin laiskuudestani siinä ilahduttavassa varmuudessa, että nyt ei isä ollut minua kiiruhtamassa ja haukkumassa. Sattuipa silloin naapureita, vaimoja, vanhuksia ja koululapsia käymään sivu, heti ryhdyin laiskuuteni kaunistukseksi ystävällisenä naapurina heidän kanssaan juttelemaan ja sain vähitellen sellaisen maineen, että siinä on mies, jonka kanssa sopii jutella järkevä sana silloin tällöin.
"Aika lämmin tänään, Lisbeth?"
"Niin on, Peter. Mitäs teet?"
"Kattoa naulaan."
"Kyllä jo kannattaakin, kauan se on jo sen tarpeessa ollutkin."
"Niinpä kyllä!"
"Mitäs ukko raataa? Hänhän täyttää jo pian seitsemänkymmentä."
"Kahdeksankymmentä, Lisbeth, kahdeksankymmentä. Mitähän arvelet, kun mekin kerran pääsemme niin vanhoiksi? Siinä ei ole leikin tilaa."
"Niinpä niin, Peter, mutta minun täytyy kiiruhtaa miehelleni ruokaa laittamaan. Tee työsi hyvin sillävälin!"
"Hyvästi, Lisbeth."
Ja kun hän kulki edelleen, juomanoppo kädessään huivilla peitettynä, puhaltelin savupilviä ilmaan, katselin hänen jälkeensä ja mietin, miksi kaikki ihmiset näyttivät hyörivän toimissaan niin ahkerina, ja minä vaan kaksi kokonaista päivää naulaisin samaa kattoa. Vihdoinkin sain sen toki valmiiksi. Poikkeuksen vuoksi seurasi isänikin hartaasti työtäni, ja kun en mitenkään voinut päästää häntä katolle, täytyi minun kuvailla työtäni perinpohjin ja tehdä tili jokaisesta päreenpuoliskostakin, jolloin kaikki kehuminen minun osaltani jäi sikseen.
"Hyvä on", myönteli hän, "hyvä on, vaikka en olisi juuri uskonut, että saat sen tänä vuonna valmiiksi."
* * * * *
Kun tarkastelen ja mietiskelen matkojani ja elämän yrityksiäni, niin minua sekä ilahduttaa että suututtaa se seikka, että olen omallekin kohdalleni tullut kokemaan sen vanhan totuuden, että kalat kuuluvat veteen ja talonpojat maalle, ja ettei Nimikonin Camenzindistä voi millään keinolla tehdä kaupunki- ja maailma-ihmistä. Totutan itseni pitämään tämän aivan säännönmukaisena ja olen iloinen, että kömpelö maailmallisen onnen metsästykseni päättyi vasten tahtoani tähän vanhaan kulmaukseen järven ja vuorien väliin, jonne kuulun ja jossa hyveeni ja paheeni, ja erittäinkin paheeni, ovat ikäänkuin asiaan kuuluvia ja perittyjä. Ulkona maailmalla olin ollut vähällä unohtaa kotiseutuni ja olinpa melkein jo pitänyt itseänikin jonakin harvinaisena kasvina; nyt ymmärrän taas, että se oli vaan Nimikonien henkeä, joka näytteli elonmerkkejä eikä tahtonut taipua muun maailman elämään. Täällä ei kenellekään juolahda mieleen pitää minua minään eräkkäänä, ja katsellessani vanhaa isääni tahi eno-Konradia olen minä aivan kelvollinen poika ja sisarenlapsi. Niitä muutamia harakanhyppyjä, joita olen tehnyt hengen valtakunnassa etsiessäni sitä niinsanottua sivistystä, saattaa vallan hyvin verrata enoni kuuluisaan purjehdusyritykseen, paitsi että ne tulivat minulle kalliimmiksi rahassa, vaivoissa ja ihanissa vuosissa. Ulkonaisestikin on minusta jälleen tullut kokonaan täkäläinen, nyt, kuin nepaani Kuoni leikkaa partaani ja kun jälleen käytän tuppivyötä housunkannattimeksi ja juoksentelen paitahihasillani, ja kun kerran vanhenen ja pääni harmaantuu, voin aivan huoleti huomaamatta siirtyä isäni tilalle ja ruveta hoitamaan hänen pientä tehtäväänsä kylämme elämässä. Ihmiset tietävät vaan, että olen vuosikausia oleskellut ulkona maailmalla, ja varonpa visusti heille ilmoittamasta, minkälaista koiranvirkaa siellä olen toimittanut ja minkälaisissa ämpäreissä uinut, sillä silloin sataisi pian pilkkaa ja liikanimiä. Aina kertoessani Saksasta, Italiasta ja Pariisista röyhistän rintaani hieman ja tulenpa itsekin joskus kunniallisimmissa kohdin epäilleeksi omaa totuudenrakkauttani.
Ja mitä on minulta nyt saalista näiltä näin monilta harharetkiltäni ja menneiltä vuosiltani? Nainen, jota rakastin ja rakastan vieläkin, kasvattaa paraillaan Baselissa kahta kaunista lastansa. Toinen, joka rakasti minua, on sopinut kohtalonsa kanssa ja myö edelleen hedelmiä, vihanneksia ja siemeniä. Isäni, jonka vuoksi olen palannut tähän pesään, ei ole kuollut eikä parantunut, istuu vaan vuoteellaan tuossa minua vastapäätä ja kadehtii minua hallussani olevan kellarinavaimen vuoksi.
Mutta siinähän ei ole kaikki. Onhan minulla paitsi äitiäni ja hukkunutta nuoruudenystävääni enkeleinä taivaassa vaalea Agi ja pieni, kyttyräselkä Boppi. Ja olenhan kokenut senkin, että kylämme talot on taas korjattu ja kivitokeet rakennettu uudelleen. Jos tahtoisin, valittaisiin minut kyläneuvostoonkin. Mutta siellähän on Camenzindeja jo entuudelta kylliksi.
Äskettäin on minulle avautunut uusi toimiala. Ravintolanisäntä Nydegger, jonka tuvassa isäni kera olemme tyhjentäneet monet litrat weltliiniläistä, wallisilaista ja waadtlantilaista, alkaa peloittavasti vanhentua eikä tunne toimestaan enää mitään iloa. Eräänä päivänä valitti hän minulle kurjuuttaan. Pahinta on se, että ellei ketään kotikylästä saada tähän virkaan, niin pian on meillä kylässämme joku ulkoa saapunut oluenpanija ja silloin on asia pilassa, eikä meillä ole kylässämme enää ollenkaan mieluista kapakkaa. Ketään vierasta kapakoitsijaa ei saisi päästää paikkakunnalle, sillä hän myö tietysti mieluummin olutta kuin viiniä, ja turmelee ja pilaa Nydeggerin hyvän viinikellarin. Saatuani tietää tämän en ole saanut hetken rauhaa; Baselissa on minulla pankissa hiukan rahaa ja kenties ei vanha Nydegger pitäisi minua kaikista huonoimpana seuraajana. Vaikeus on vaan siinä, etten tahtoisi ruveta ravintolanisännäksi isäni eläessä. Sillä ensiksi en voisi silloin aina estää isääni ryyppimästä ja toiseksi syntyisi hänelle iso ilo siitä, etten kaikella latinallani ja suurella opillani ollut päässyt kauemmaksi kuin Nimikonin kapakanisännäksi. Se ei käy laatuun, ja senvuoksi olenkin alkanut vähitellen odotella isäni kuolemaa, en minkään kärsimättömyyden, vaan yhteisen hyvän asian vuoksi.
Eno-Konradilla on taas vuosien perästä herännyt eloon aivan tavaton työnhalu, ja se ei minua miellytä. Hänellä on alituisesti etusormi suussa ja ankarat aatteelliset rypyt otsalla, hän astua tapsuttelee pienin kiireisin askelin tupansa lattialla ja katselee kirkkaalla ilmalla järvelle. Vanha Cenzine arvelee väliin: "Varmaankin meinaa hän ruveta venettä rakentamaan", ja hän näyttää todellakin taas vuosien perästä niin elämänhaluiselta ja rohkealta, hänen kasvonilmeensä ovat niin ylön ymmärtäväiset ja viisaat, ikäänkuin hän varmaan tällä kerralla tietäisi, miten oli oltava. Luulen kuitenkin, ettei kysymyksessä ole mitään semmoista, vaan että hänen väsynyt sielunsa ainoastaan pyrkii kohoamaan siivilleen aloittaakseen kotimatkaansa. Tartu purjeisiin, enovanhus! Mutta jos hänen elämänsä on nyt kerran sille kohdalle päässyt, niin silloin saavat Nimikonit kokea jotakin ennenkuulumatonta. Olen nimittäin päättänyt papin jälkeen lausua muutamia sanoja hänen haudallaan, seikka, jota ei vielä tällä seudulla ole tapahtunut. Aion ylistää enoni autuaaksi ja ja jumalan mielikiksi, ja tätä ylösrakentavaista osaa puheestani annan seurata toisen, jossa rakkaat jäljelle jääneet saavat osakseen kohtuullisen pivollisen suolaa ja pippuria, jota he eivät heti unohda eivätkä minulle anteeksi anna. Toivottavasti elää isänikin vielä silloin.
Ja pöytälaatikossani on yhä alku suureen runoteokseeni. "Elämäntyökseni" voisin sitä nimittää. Se tuntuu kuitenkin liian juhlalliselta enkä sitä nimeä mielelläni käytäkään, sillä tunnustanpa, että sen jatkaminen ja valmistaminen on vielä kokonaan epätietoista. Kenties saapuu joskus aika, jolloin aloitan uudelleen, jatkan ja valmiina lopetan; silloin on nuoruuteni kaiho sittenkin ollut oikeassa ja minä olen kuitenkin ollut runoilija.
Se olisi minusta samanarvoista tahi kentiesi arvokkaampaakin kuin kunnallisneuvosto ja kivitokeet. Mutta sille se ei vertoja vetäisi, mitä elämästäni on mennyt, eikä ole kuitenkaan kadoksiin mennyt, yhtävähän kuin kaikille rakkaille ihmisilleni alkaen Rösi Girtannerista aina Boppi-raukkaan saakka.