The Project Gutenberg eBook ofPeter CamenzindThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Peter CamenzindAuthor: Hermann HesseTranslator: Eino RailoRelease date: September 5, 2016 [eBook #52989]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PETER CAMENZIND ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Peter CamenzindAuthor: Hermann HesseTranslator: Eino RailoRelease date: September 5, 2016 [eBook #52989]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Peter Camenzind
Author: Hermann HesseTranslator: Eino Railo
Author: Hermann Hesse
Translator: Eino Railo
Release date: September 5, 2016 [eBook #52989]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PETER CAMENZIND ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Herman Hesse
Saksasta suomentanut Esko Railo
WSOY, Porvoo, 1908.
Taru, joka jumalista kertoi, oli alussa. Kuten suuri jumala eli runohenkenä hindujen, kreikkalaisten ja germaanien sielussa, pyrkien ilmoille, samoin hän nytkin päivittäin jokaisen lapsen sielussa runollista elämää luo.
En vielä tiennyt, mitkä olivat kotiseutuni järven, vuorien ja purojen nimet. Muttet auringon valossa levisi silmäini eteen sinivihreänä tasankona vetten lakeus, jonka pintaan valo tuhansiksi säteiksi särkyi, ja vetten ympärillä näin jättiläisseppeleenä äkkijyrkät vuoret, niiden huipuilla rotkoissa kimaltelevan lumen ja pienet pauhaavat puroset, juurella viettävät, valonväriset ruohokentät, omenapuineen, tupasineen ja harmaine alppikarjoineen. Ja kun köyhä, pieni sieluni niin tyhjänä, niin hiljaisena ja niin odottavana tuota katsoi, kirjoittivat järvien ja vuorien henget sen syvyyteen omat kauniinrohkeat tekonsa. Nuo jäykät seinät, nuo uhmaavat kivijoukot kertoivat uhkamielin ja kunnioituksella niistä ajoista, joiden lapsia ne olivat ja joiden antamia arpia ne rinnassaan kantoivat. Ne kertoivat ajasta, jolloin maa halkesi ja taipui, kidutetusta ruumiistaan voihkivassa tulemisen tuskassa synnyttäen huippuja sekä teräviä kallioita. Vuoria tungeskeli jymisten ja rysähdellen ahtaudessaan, kunnes ne sinne tänne lukemattomiksi huipuiksi pirstoutuivat; epätoivon tuskassa taistelivat kaksoiskalliot keskenään, kunnes toinen voitti ja ilmoille kohosi, veljensä murskaten ja syrjään heittäen. Ja yhä vieläkin on noiden aikojen perintönä vuorten kuiluissa irtimurtuneita kallioita, syrjääntungettuja ja muserrettuja huippuja, ja jokaisen kevään vesiputouksena alas syöksyvä lumi toi mukanaan laaksoon huoneensuuruisia kallioita, murskaten ne kuin lasin tahi mahtavalla iskulla lyöden ne syvälle kedon pehmeisiin uumeniin.
Nuo vuoret kertoivat aina samaa. Ja helppo oli niitä ymmärtää, kun näki niiden äkkijyrkät seinämät, miten ne olivat kerros kerrokselta murskautuneet, taipuneet, karhistuneet, täynnä ammottavia haavoja. "Kauheasti olemme kärsineet", sanoivat ne, "ja me kärsimme vielä". Mutta ne sanoivat sen ylpeästi, ankarasti ja jurosti, kuten vanhat, taipumattomat, karaistut sotilaat.
Sotilaat! Näin niiden taistelevan vettä, sadetta ja myrskyä vastaan kauheina aikaisen kevään öinä, jolloin vimmainen föhn-tuuli mylvi niiden vanhojen päitten kiireellä, ja jolloin alas syöksevät ouruvedet repivät niiden kyljestä tuoreita, raakoja kappaleita. Näinä öinä ne seisoivat uhmaillen, juuriaan maan uumeniin jännittäen, synkkinä, päättäväisinä ja hengähtämättä, ojensivat myrskyä vastaan pirstoutuneet tuulien puremat seinämänsä ja kalliosarvensa, ja jännittivät kaikki voimansa nöyryytetyn uhmaavaan asentoon. Ja jokaiselta uudelta haavalta antoivat ne kuulua raivon ja kauhun pöyristyttävän jylinän, ja kautta kaukaisuuden kaikui murtuneena, mutta raivoisana niiden kauhean voihkinan ääni.
Näin ruohokenttiä ja vuorten vierteitä, joilla kasvoi ruohoa, kukkia, kuolemankouria, sammalta, joilla kansankielessä oli omat salaperäiseen vivahtavat nimensä. Huoleti väriloistossaan elivät nuo vuorien lapset ja lastenlapset siellä paikoillaan. Tunteissani elin niiden keralla, katselin niitä, nautin niiden tuoksusta ja opin tuntemaan niiden nimet. Vakavammin ja syvemmin vaikutti minuun puiden näkeminen. Näin jokaisen niistä elävän omaa erityistä elämäänsä, muodostavan itselleen oman omituisen muotonsa ja latvansa kruunun ja luovan tämän erikoisuuden mukaisen varjon. Mielestäni olivat ne ikäänkuin vuorien läheisiä sukulaisia, erakoita ja taistelijoita, sillä jokainen niistä, nekin, jotka korkeampana vuoren juurella kasvoivat, taisteli hiljaista ja sitkeää taistelua tuulta, myrskyä ja kivikkoa vastaan voidakseen elää ja kasvaa. Näin niiden joukossa petäjiä, joihin myrsky oli jättänyt ikäänkuin säälistä oksat vaan yhdelle puolelle, toisia, joiden punaiset rungot olivat kiertäytyneet kuin käärmeet yllänsä riippuvien kallioiden ympäri, niin että puu ja kallio toinen toistansa tukivat. Ne katsoivat minuun kuin sotaisat miehet, ja herättivät sydämessäni arkaa pelkoa ja kunnioitusta.
Meidän miehemme ja vaimomme olivat niiden kaltaisia, ankaroita ja ryppy-otsaisia, harvapuheisia, ja kaikista harvapuheisimpia juuri parhaimmat. Siitä opin minä katselemaan ihmisiä aivan samoin silmin kuin puita tahi kallioita, ajatuksissani heidän kanssaan askaroimaan ja heitä yhtäpaljon rakastamaan ja kunnioittamaan kuin hiljaisia honkianikin.
Pieni Nimikon-niminen kylämme on järven rannalla pienellä kolmikulmaisella kahden vuorihaaranteen väliin puristuneella viettävällä maapalalla. Läheiseen luostariin viepi tie, ja toinen neljän ja puolen tunnin matkan päässä olevaan naapurikylään; muihin järven rannalla oleviin kyliin päästään vesitse. Talomme ovat rakennetut vanhaan puutyyliin; niiden ikää ei juuri voi määrätä, sillä uutisrakennuksia rakennetaan harvoin, ja vanhoja korjataan kohta kohdalta tarpeen mukaan yhä uudelleen; tänä vuonna tämä lauta, toisena jo osa kattoa, ja moni laudan puolisko ja tukihirsi, jotka ennen ovat kuuluneet tuvan seinään, on nyt kattomalkana, ja jos ne eivät enää siihen kelpaa, mutta ovat sittenkin liian hyviä poltettaviksi, niin käytetään niitä seuraavalla kerralla tallin tahi heinäladon paikkaukseen tahi tuvan oven poikkilaudoiksi. Samoin on itse asukkaidenkin laita; jokainen heistä on mukana niinkauan kuin voimat riittävät, siirtyy senjälkeen vähitellen käytäntöön kelpaamattomien lukuun ja katoaa lopuksi unohduksen pimeään, ilman että siitä sen enemmän välitetään. Joka vuosia oloistamme poissa oltuaan niihin jälleen palaa, huomaa, että tuskin mitään muuta on muuttunut kuin että pari vanhaa kattoa on uudistettu ja pari uutta vanhentunut; taannoiset vanhukset ovat tosin poissa, mutta toisia on ilmestynyt sijaan, jotka asuvat samallaisissa majoissa, ovat samannimisiä, kaitsevat samaa tummatukkaista lapsiparvea ja ovat kasvoiltaan ja käytökseltään niin edeltäjäinsä kaltaisia, että heitä tuskin toisiksi tiesi.
Puutoksena yhteiskunnassamme oli se, että ulkoapäin niin harvoin tuli joukkoomme raikasta verta ja elämää. Jokseenkin voimakasta rotua olevat asukkaat ovat melkein kaikki keskenään hyvin läheistä sukua, ja hyvinkin kolmen neljäsosan nimenä oli Camenzind. Se täyttää kirkonkirjojen sivut ja hautausmaan ristit, upeilee öljyvärimaalauksena tahi rohkeatyylisenä leikkaustyönä talojen päätyseinillä ja on näkyvissä kyytimiehen vaunuissa, talli-ämpäreissä ja venheissä. Isänikin tuvan oven yläpuolelle oli maalattu: "Jost ja Franziska Camenzind ovat rakentaneet tämän talon", mikä ei kuitenkaan tarkoittanut isääni, vaan hänen esi-isäänsä; ja vaikka minäkin kuten luultavaa on kerran kuolisin lapsia jälkeeni jättämättä, niin tiedän kuitenkin, että uudelleen taas tuohon vanhaan pesään joku Camenzind muuttaa, jos se vaan muutoin siihen saakka kestää ja kattoa päällänsä pitää.
Huolimatta näennäisestä yksivärisyydestä oli yhteiskunnassamme kuitenkin sekä hyviä että pahoja, ylhäisiä ja alhaisia, mahtavia ja vähäväkisiä, monen viisaan rinnalla pieni huvittava narrinjoukkue, hassahtavia ollenkaan huomioonottamattakaan. Kuten yleensä oli tämäkin suuren maailman pienoiskuva, ja kun suuret ja pienet, älymestarit ja narrit olivat keskenään eroittamattomasti sukulaisia, astuivat usein ylpeys ja pöyhkeilevä kevytmielisyys toistensa varpaille saman katon alla, niin että elämämme kyllä tarjosi riittävästi aineksia ihmisluonnon syvimpien ominaisuuksien tutkimiseen. Ainoastaan salaperäisyyden ja itsetiedottoman masentumisen tukahduttava huntu tuntui peittävän kaikki. Riippuvaisuus luonnonvoimista ja vaivaloinen rehkiminen toimeentulon eteen olivat painaneet aikojen kuluessa jo ilman sitäkin vanhuuttaan vaappuvan sukumme luonteeseen syvämietteisyyden piirteitä, jotka tavallaan sopivatkin kasvonpiirteiden karkeuteen ja särmikkäisyyteen, mutta eivät koskaan mitään, ei ainakaan iloisia, hedelmiä kantaneet. Ilomielin kohdeltiinkin senvuoksi paria narria, jotka olivat kylläkin hiljaisia ja vakavia, narreja ollakseen, mutta silti kykenivät vaihtelua antamaan ja herättämään pilanhalua ja raikasta naurua. Ja kun joku heistä jollain uudella kepposellaan sai puheen itsestään kiertämään, kajasti Nimikonin poikain ruskeilla, ryppyisillä kasvoilla poutainen välke, ja aivan suussa sulavaksi kohosi pilan tuottama nautinto, kun siihen ryydiksi hiipi farisealainen itsetunto omasta ylemmyydestä, joka esti miehen itsensä moisiin erehdyksiin ja harha-askeliin horjahtamasta. Siihen lukuisaan joukkoon, joka horjahteli vanhurskaitten ja syntisten välimailla, ja joka kernaasti olisi kummankin puolelta nauttinut nautintoon kelpaavan, kuului myös minun isäni. Ei yhtään koiranjuonta keksitty, ettei se olisi täyttänyt hänen sydäntään autuaalla levottomuuden tunteella, ja niin hän vaarui kahtaanne, milloin osaa-ottavaisesti veitikkata ihaellen, milloin lujalla omanarvon tunteella teatterimaisesti viitaten omaan nuhteettomuuteensa.
Enoni Konrad taasen kuuluikin jo suorastaan narrien joukkoon, olematta silti kuitenkaan järjeltään hiventäkään tyhmempi kuin isäni tahi kylän muut sankarit. Päinvastoin oli hän täydellinen älyniekka, jota vaivasi rauhaton keksimishalu, mitä toiset olisivat saaneet häneltä sydämestään kadehtia. Mutta vika oli vaan siinä, ettei hänelle mikään onnistunut. Oikeastaanhan oli yksi hänen etevistä puolistaan se, että hän, vaipumatta noloon mietiskelevään torkuntaan, ryhtyi aina vaan puuhaamaan jotakin uutta, samalla kuitenkin aina eloisasti tuntien yritystensä surettavan koomillisuuden. Tuota pidettiin kuitenkin vaan jonakin hänen naurettavana erikoisominaisuutenaan, jonka vuoksi hän yhteiskunnassamme sai olla ja elää aivan itseoikeutettuna pilapukkina. Häneen nähden isäni alituisesti vaappui sinne tänne vuoroin häntä ihaillen, vuoroon halveksuen. Jokainen uusi ehdotus, jonka hänen lankonsa teki, saattoi isäni tavattoman levottomaksi ja uteliaaksi, jota mielentilaa hän turhaan koetti salata pilkallisilla kysymyksillään ja viittauksillaan. Ja kun enoni joskus luuli olevansa puuhainsa onnistumisesta ihan varma ja rupesi esiintymään suurena keksijänä, viehättyi isäni joka kerta samaa uskomaan liittyen tuon neron kannattajaksi toivorikkaalla veljellisyydellä, mutta kun aivan välttämätön epäonnistuminen olikin tapahtunut, holvasi isäni suorastaan enoni vihansa ja pilkkansa ylenpalttisuudella, kuukausimääriin pitämättä häntä tuskin sanan ja katseen arvoisena, sillävälin kun tämä vaan kohautteli olkapäitään.
Konradiamme sai kylämme kiittää ensimäisestä purjevenheestään, ja isäni sai siihenkin kokeiluun ruuhensa antaa. Sirosti valmisti enoni kalenterin puupiirrosten mukaan venheeseen purje- ja köysilaitteet, ja jos ruuhemme lopuksi huomattiinkin purjevenheeksi liian kapeaksi, niin eihän se lopultakaan ollut Konradin syy. Valmistukset kestivät viikkokausia, isäni muuttui melkein elohopeaksi jännityksestä, toivosta ja pelosta, ja muukin kylä puheli ainoastaan Konrad Camenzindin uusimmasta yrityksestä. Se oli meille muistorikas päivä, jolloin uusi venheemme piti eräänä tuulisena syyskesäpäivän aamuna aalloille laskettaman. Onnettomuuden pahaenteiset aavistukset saivat isäni pysyttelemään syrjässä koko puuhasta ja kieltämään minutkin suureksi surukseni lähtemästä mukaan vesille. Füsslileipurin poika yksinään meni purjehdustaiteilijalle kumppaniksi. Koko kylä oli kokoontunut pihallemme ja puutarhaan katsomaan tuota ennenkuulumatonta näytelmää. Järvellä puhalteli veltto itätuuli. Aluksi täytyi soutaa, siksi kunnes venhe ehti tuulenhenkeen, purjeensa pullistutti ja ylpeänä läksi pois aaltoja pitkin liukumaan. Ihmetellen näimme sen lähimmän vuoriniemekkeen taakse katoavan ja valmistauduimme sukkelaan enoa hänen palatessaan jo voittajana tervehtimään sekä ivallisia takapanettelujamme häpeämään. Mutta yöllä takaisin palatessaan ei venheessä enää ollutkaan purjeita, laivurit olivat paremmin kuolleita kuin eläviä ja leipurin poika yski ja sanoi: "Suurin huvi meni teiltä kuitenkin suun sivu, sillä helposti olisi voinut ensi sunnuntaiksi sattua pari hautajaiskemuja". Isäni täytyi nitoa ruuheensa kaksi uutta lautaa, ja sen jälkeen ei ole konsanaan purje järven sinipintaan kuvastellut. Konradille huudettiin vielä kauan jälkeenpäin, kun hänellä oli jonnekin kiire: "Laita purjeet kuntoon, Konrad!" Isäni nieli kiukkunsa, ja vielä kauan aikaa jälkeenpäin, kun onneton enoni tuli häntä vastaan, katsoi hän vaan poispäin syläisten pitkän sylen sanomattoman halveksimisensa osoitteeksi. Tätä kesti niin kauan, kunnes Konrad eräänä päivänä suositteli hänelle uutta, tulenkestävää leivinuuniaan, joka sittemmin saattoi keksijänsä suunnattoman pilkan alaiseksi ja maksoi isälleni neljä taaleria puhdasta rahaa. Voi sitä, joka uskalsi muistuttaa hänelle tästä neljän taalerin jutusta? Kun kerran myöhemmin hätä saapui taloomme vieraaksi, sanoi äitini noin sivumennen, että olisipa nyt hyvä olemassa sekin synnillisesti tuhlattu raha. Isäni sävähti punaiseksi aivan paidankaulusta myöten, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi ainoastaan: "Soisinpa ne yhtenä ainoana sunnuntaina juoneeni!"
Kun talvi oli lopussa, alkoi myrskyinen föhn-tuuli syvänkumisevan huminansa, jota alppien asukas vavisten ja kauhulla kuuntelee, ja jota hän vieraalla maalla, nääntyen koti-ikävästä, kaipaa.
Kun föhn lähestyy, tuntevat sen miehet, vaimot, vuoret, metsän eläimet ja karja jo aikoja edeltäpäin. Lämmin syvä suhina ilmoittaa sen tulon, jota ennen melkein aina tuntuu viileitä vastapuuskia. Sinivihreä järvi muuttuu parissa silmänräpäyksessä musteenmustaksi, ja kuohahtaa äkkiä valkoisiksi vaahtoharjoiksi. Ja meren tavoin sen jälkeen tuo äsken, muutama minuutti sitten, niin rauhallinen järvi jyristen syöksee rantoja vastaan, katkerassa raivossaan sen kallioihin sumuksi pirstoutuen. Koko seutu näyttää samalla ikäänkuin pelokkaan arkana lysähtävän kokoon. Huipuilla, jotka muutoin kaukaisuudessa sinertivät, voi nyt laskea kallioiden luvun, ja ennen kaukaisuudesta ruskeina pilkkuina silmiisi siintäneet kylät näkyvät nyt selvästi kattoineen, päätyineen ja ikkunoineen. Pelokkaan lauman tavoin kokoutuu kaikki yhteen, vuoret, niityt ja talot. Ja niin alkaa jyrisevä pauhu, tuntuu kuin maanpohja vapiseisi. Kuohuvia aaltoja kuljettaa myrsky savuna ilman läpi, ja alituisesti, yölläkin, kuuluu myrskyn epätoivoinen taistelu vuoristosta. Hetkistä myöhemmin kertoo huhu kautta kylien umpeen peittyneistä kaivoista, murskautuneista rakennuksista, rikki ruhjoutuneista venheistä, kadotetuista isistä ja veljistä.
Lapsena pelkäsin föhn-tuulta, jopa sitä vihasinkin. Mutta kun poikuuden hurjuus rinnassani heräsi, rupesin rakastamaan tuota kapinoitsijaa, tuota ijankaikkisesti nuorta ja röyhkeää ratsastajaa, joka kevään tuloa ennustaa. Ihana oli se elämää pursuavana, rajuna ja toivorikkaana esiin rynnätessään, ihana, kun se taistelunsa alkoi, myrskyten, nauraen, voihkien, ulvoen läpi kuilujen kiidättäessään, lunta vuorilta ahmiessaan ja jäykkiä vanhoja honkia karkein käsin kumarruttaessaan ja niistä huokauksia esiin pusertaessaan. Myöhemmin muuttui rakkauteni syvemmäksi ja nyt kertoi föhn minulle suloisesta, kauniista, rikkaasta etelänmaasta, josta aina yhä uudelleen ilman, lämmön ja valon virtoja kumpuilee, täällä vuoriin musertuakseen ja vihdoin pohjolan kylmillä mailla verensä kuiviin vuodattaakseen. Ei ole mitään harvinaisempaa ja kalliimpaa kuin tuo suloinen föhn-kuume, joka föhn-tuulen aikoina palaa vuoriston ihmisten ja erittäinkin naisten veressä, poistaa unen ja kiihoitellen kaikkia aisteja hyväilee. Se on etelän hengetär, joka yhä uudelleen myrskyten ja leimuten tunkeutuu köyhemmän, hennomman pohjolan sisarrintaan ja julistaa lumien peittämille alppikylille, että jälleen Italian purppurassa väreilevien järvien rannoilla kevätesikot, narsissit ja mantelikukat kukoistavat.
Mutta sitten kun föhn on loppuun puhaltanut ja viimeiset likaiset lumivyöryt tiensä ovat löytäneet, silloin vasta seuraa kaikista kaunein. Silloin kuroittelevat pitkin vuorien rinteitä kaikilla puolilla kukkasin kukoistavat, kellahtavat ruohomatot. Lumihuippuiset vuoret kohottavat kruunujaan puhtaina ja autuaina sekä välkyttävät jäävirtojaan, järvi muuttuu siniseksi ja lämpimäksi sekä kuvastelee pinnassaan aurinkoa ja pilvien ikiteitä.
Kaikki tuo voi antaa sisältöä lapsen elämälle ja hätätilassa myös kokonaisen ihmisijän kululle. Ihmisen huulilta ei ole koskaan jumalan sana niin selvänä ja keskeymättömänä virrannut, kuin näiden puhe jumalasta oli. Joka sen itselleen lapsuudessaan omisti, sen sydämessä kaikuu se koko elämän ajan suloisena, voimakkaana ja peloittavana, eikä sen pauloista voi koskaan irti päästä. Se, joka on kotoisin vuorilta, saattaa vuosikausia tutkia viisaustiedettä ja luonnonhistoriaa sekä niin juurittaa sydämestään tiehensä vanhan Herran-Jumalan, — kuullessaan föhn-tuulen pauhaavan tahi lumivyöryn puita katkovan, vapisee sydän hänen rinnassaan ja hän ajattelee jumalaa ja kuolemaa.
Isäni tupasen vieressä oli pieni aidattu puutarha. Siinä kasvoi katkeran makuista salaattia, juurikkaita ja kaalia, sitäpaitsi oli äitini istuttanut sinne liikuttavan kapean, vaatimattoman kukkapenkin, jossa pari ruusupensasta, georgiini ja kourallinen reseedoja toivottomuudessaan ja ikävissään nääntyivät. Puutarhan ja järven välillä oli pienoinen somerpenger. Siinä oli pari rikkinäistä ruukkua, muutamia lautoja sekä paaluja, alhaalla vedessä köydessään venheemme, joka vielä siihen aikaan joka toinen vuosi uudelleen tilkittiin ja tervattiin. Ne päivät, jolloin tämä tapahtui, ovat painuneet syvään muistooni. Ne olivat kevätkesän lämpimiä jälkeenpuolisia, jolloin keltaiset kesäperhoset tanssivat puutarhassamme auringon valossa, järvi oli rasvatyyni, sininen ja rauhallinen, väliin vähän väreilevä, vuorten huiput autereen peittämät, ja tuolla pienellä somerpenkereellämme tuoksusi väkevä pien ja öljyvärin haju. Vielä jälkeenkinpäin tuoksusi ruuhi koko kesän ajan tervalta. Ja milloin hyvänsä monta vuotta myöhemmin tunsin nenässäni jossain meren rannalla käydessäni tuon omituisen veden ja tervan sekaisen hajun, kuvastui mieleeni hetipaikalla tuo pieni oman järvemme ranta, ja niin näin isäni jälleen paitahihasillaan käyttelevän sivellintään ja keltaisten perhosten lyövän ilmassa häilyvää leikkiään. Sellaisina päivinä oli isäni tavattoman hyvällä tuulella, vihelteli itsekseen, jota hän oivallisesti osasikin, ja kukatiesi hiukan laulaa hyräyttikin itsekseen, vaikkakin sen puoliääneen. Äiti keitti silloin jotakin hyvää illalliseksi, tehden sen siinä hiljaisessa toivossa, ettei Camenzind sinä iltana menisi ravintolaan. Kuitenkin hän meni.
En voi väittää, että vanhempani olisivat mitenkään joko edistäneet tahi estäneet sieluni kehitystä. Äidilläni oli aina työtä enemmän kuin tarpeeksi ja isäni ei ollut maailmassa mitään niin vähän harrastanut kuin kasvatuskysymyksiä. Hänelle oli aivan kylliksi siinä, että hän jaksoi hoitaa kitukasvuiset omenapuuparinsa, pitää perunamaapalasensa kunnossa ja katsoa että heiniä oli riittävästi. Mutta noin joka toinen viikko ennen ulosmenoaan otti hän minua kädestä ja vei minut sanaasanomatta tallin heinäylisille. Siellä toimitettiin sitten harvinainen jonkinmoinen rangaistus- ja sovitusmeno: sain selkäsaunan, ilman että isäni tiesi paremmin kuin minäkään, miksi. Ne olivat vaan kostottaren alttarille uhrattuja hiljaisia uhreja ja ne suoritettiin ilman saarnaa hänen huuliltaan paremmin kuin huutoa minun, jonkinmoisena velkapäänä verona jollekin salaperäiselle voimalle. Aina kun myöhempinä vuosinani kuulin puhuttavan "sokeasta kohtalosta", muistin nämä salaperäiset menot ja tuntuivat ne minusta tuon käsitteen plastilliselta esitykseltä. Tietämättänsä seurasi hyvä isäni tässä tuota elämän yksinkertaista kasvatusoppia, jota aina saamme kokea, kun salama kirkkaalta taivaalta leimahtaa, ja jättää meidät miettimään, millä pahoilla teoilla olemme jälleen ylimmät voimat kamppailuun haastaneet. Paha kyllä, en minä tullut tällaista itsetutkistelua viljelleeksi, vaan otin tämän opetustavan vastaan välinpitämättömästi, ilman tarpeellista tuomiolle käyntiä, taikka myöskin uhkamielisesti, aina sellaisina iltoina mielessäni iloiten jälleen sakkoni maksaneeni ja niin rangaistuksesta taas pariksi viikoksi päässeeni. Paljoa itsenäisempi olin esiintyessäni vanhempiani vastaan silloin, kun he halusivat totuttaa minua työhön. Käsittämätön ja tuhlaavainen luonto oli yhdistänyt minuun kaksi vastakkaista lahjaa: aivan tavattomat ruumiinvoimat, mutta ikävä kyllä aivan yhtäsuuren pelon työtä kohtaan. Isäni pani kaikki voimansa liikkeelle tehdäkseen minusta käyttökelpoisen pojan ja apulaisen, mutta minua nuo työt vaan muka häpäisivät, ja vielä kimnasistina ollessani pidin kaikista antiikin sankareista eniten Herkuleesta juuri sen vuoksi, että hänet pakoitettiin noihin kuuluisiin, vaivaloisiin töihin. Joskus en tiennyt mitään hauskempaa, kuin joutilaana vetelehtiä kallioilla, niityillä ja järven rannalla.
Vuoret, järvi, myrsky ja aurinko olivat ystäviäni, kertoivat minulle, kasvattivat minua ja olivat minulle kauan aikaa rakkaammat ja tutummat kuin mitkään ihmiset ja ihmiskohtalot. Mutta vasituisia lemmikkejäni olivat pilvet, joita pidin parempina kuin kimaltelevaa järveä, surullisia honkia ja aurinkoisia vuoria.
Sanokaa minulle mies, joka maailmassa paremmin pilvet tuntee ja niitä enemmän rakastaa kuin minä? Tai sanokaa minulle jotakin, joka on kauniimpaa kuin pilvet! Ne ovat iloa ja silmien sulostusta, siunausta ja jumalanlahjaa, vihaa ja kuolemanvoimaa. Ne ovat helliä, herkkiä ja rauhallisia kuin vastasyntyneiden sielut, ne ovat kauniita, rikkaita ja anteliaita kuin hyvät enkelit, ne ovat synkkiä, kaikkialla ahdistavia, armottomia kuin kuoleman lähettiläät. Hopeisina leijailevat ne keveissä kerrostumissa, hymyten purjehtivat ne kultaruskoisina, kellan, punertavan ja sinertävän väikkeessä seisahtuvat ne levähtämään. Synkkinä hiipivät ne hiljaa kuin murhamiehet, suhisten lennättävät ne eteenpäin nurinniskoin kuin hurjat ratsastajat, ja alakuloisen erakon tavoin viipyvät ne surullisina vaaleassa korkeudessaan. Ne muistuttavat autuaitten saaria, siunaavia enkeleitä, uhkaavia käsiä, lepattavia purjeita ja kuljeksivia kurkia. Ne leijailevat jumalan taivaan ja köyhän maan välillä kaiken inhimillisen kaipuun kauniina vertauskuvana, kuuluen molemmille — maan unelmina, joissa se syntisen sielunsa antaa taivaan puhtauteen kohota. Ne ovat kaiken vaeltamisen, kaiken hakemisen, kaipuun ja koti-ikävän iankaikkinen vertauskuva. Ja samoin kuin ne ovat taivaan ja maan välillä epäröivinä, kaipaavina ja paatuneina, samoin viipyvät ihmisten sielut epätietoisina, kaivaten, mutta uhkamielisinä ajan ja ijankaikkisuuden välillä.
Oi, nuo kauniit, leijailevat, väsymättömät pilvet! Tietämättömänä lapsena niitä rakastin, katselin, enkä aavistanut, että itsekin pilven tavoin läpi elämän kiitäisin — vaeltajana, kaikkialla vieraana, vaappuen ajan ja ijankaikkisuuden välillä. Lapsuuden päivistä alkaen ovat ne olleet minulle rakkaita ystäviä ja sisaria. Kadun yli mennessäni en voi olla niille päätäni nyökäyttämättä, me tervehdimme toisiamme ja hetkisen silmästä silmään katselemme. En ole myöskään unhottanut, mitä kerran niiltä opin: niiden muodot, värin, piirteet, leikit, karkelot, tanssit ja lepohetket, ja niiden harvinaiset maasta ja taivaasta kertovat tarinat.
Erittäinkin muistan tarinan lumiprinsessasta. Tapahtuman paikka on keskellä vuoristoa, kevättalven aikaan, kun lämmin tuuli puhaltaa alhaalta laaksoista. Lumiprinsessa ilmaantuu pienen seurueen kanssa pyörryttävästä korkeudesta ja valitsee itselleen lepopaikaksi laajan kattilalaakson tahi jonkun leveämmän huipun. Kateellisena näkee petollinen pohjatuuli puhtaan hengettären laskeutuvan lepäämään, hiipii himokkaana vuorta ylös ja hyökkää äkkiä hänen päällensä raivoten ja pauhaten. Hän heittää prinsessaa vastaan rikkirevityitä, mustia pilvenriekaleita, pilkkaa häntä, sättii häntä ja tahtoisi ajaa hänet pois. Hetkisen on prinsessa rauhaton, odottaa, kärsii, ja usein kohoaa hän päätään pudistellen, hiljaa ja pilkallisena jälleen korkeuteensa takaisin. Mutta usein kokoaa hän myös äkkiä pelokkaat ystävättärensä ympärillensä, paljastaa häikäisevän ruhtinaalliset kasvonsa ja poistaa vuorenhaltijan kylmin käsin luotansa. Tämä vapisee, ulvoo ja pakenee. Ja prinsessa asettuu jälleen rauhallisesti levolle, käärii istuimensa laajalta ympäriinsä harmajaan sumuun, ja kun sumu on haihtunut, ovat laaksot ja kukkulat kirkkaat ja välkkyvät, puhtaan, pehmeän, vastasataneen lumen peittämät.
Tässä sadussa oli jotakin niin ylhäisen hienoa, jotakin kauneuden kunniasta ja sielusta, että se minua ihastutti ja liikutti pientä sydäntäni kuin iloinen salaisuus.
Pian tuli myöskin aika, jolloin sain itse pilviä lähestyä, astua niiden väliin ja katsella monta niiden joukosta yläpuolelta. Olin kymmenen vuoden vanha, kun ensi kerran nousin vuoren huipulle, Senn-alpin huipulle, jonka juurella kylämme Nimikon on. Siellä näin minä ensikerran vuorien kauhut ja kauneudet. Syviä kuiluja, täynnä lunta ja lumivettä, vihreitä jäävirtoja, ja kaiken yllä kuin kellonkupu korkeana ja pyöreänä taivas. Joka kymmenen vuotta on elänyt ahdattuna vuoren ja järven väliin ja läheisten kukkuloiden aitaamana, se ei unohda sitä päivää, jolloin ensi kerran hänen yllään kaareutuu vapaana suuren taivaan kansi ja ympärillään leviää ääretönnä taivaan ranta. Jo ylös noustessani hämmästytti minua, että nuo tutut alhaalta niin usein näkemäni rosot ja kallioseinämät olivatkin niin mahtavan suuret. Ja nyt näin pelolla ja riemulla, ensi kerran mahtavan silmänräpäyksen valtaamana, kuinka koko tuo ääretön avaruus ikäänkuin joka haaralta tunkeutui päälleni. Niin satumaisen suuri oli siis maailma! Koko meidän kylämme, joka ikäänkuin katosi alhaisuuden syvyyteen, oli vaan pieni, kirkas täplä. Ja ne huiput, jotka laaksosta katsoen näyttivät olevan aivan toistensa läheisyydessä, olivatkin toisistaan monen tunnin matkan päässä.
Silloin rupesin aavistamaan, että olin nähnyt maailmaa vaan silmänvilahdukselta enkä sen laveammalta, ja että tuolla ulkona saattoi vuoria seistä ja vuoria kaatua ja suuria asioita tapahtua, ilman että niistä hiljaisinkaan tieto syrjäiseen vuorenkoloomme kerkesi. Mutta samalla rupesi sielussani jotakin väräjämään kompassineulan tavoin ja itsetiedottomasti pyrkimään tuonne suureen kaukaisuuteen. Ja nyt vasta ymmärsin oikein pilvien kauneuden ja surumielisyyden, kun näin, mitä loppumattoman kaukaisuuden polkua ne kulkivat.
Molemmat täysikasvuiset seuraajani kehuivat reipasta vuorelle nousuani, levähtivät hetkisen tuolla jääkylmällä huipulla ja nauroivat minun käsittämättömälle ihastukselleni. Mutta minä, päästyäni selviämään suuresta hämmästyksestäni, mylvin suorastaan ilosta ja liikutuksesta ikäänkuin härkä kirkkaaseen ilmaan. Se oli minun ensimäinen luonnonlauluni kauneudelle. Olin odottanut kuulevani uhkaavan kaiun jylinän vastaan, mutta huutoni kaikui pois rauhallisiin korkeuksin jäljettömästi, heikon linnun huudon lailla. Silloin häpesin ja olin hiljaa.
Tämä päivä mursi jonkun jään elämästäni. Sillä nyt tapahtui sattuma toisensa jälkeen. Ensinnäkin otettiin minut yhä useammin mukaan vuorimatkoille, vaikeammillekin, ja minä tunkeuduin erityisellä mieltä painostavalla hekumalla korkeuksien suuriin salaisuuksiin. Senjälkeen pantiin minut vuohia paimentamaan. Eräällä niistä vuorenkaltaista, joille tavallisesti laumani ajoin, oli pieni tuulilta suojainen nurkka, jossa kasvoi sinertäviä katkerokukkia ja joka oli rakkain paikkani maailmassa. Kylää ei näkynyt sinne ja järvestäkin vaan vuorien yli kapea, kirkas kaistale; sen sijaan loistivat kirkasväriset kukat, sininen taivas kaareutui lumihuipusta huippuun kuin teltin katto ja vuohien kellojen hienon kilinän ohella kaikui lakkaamatta jonkun matkan päässä olevan vesiputouksen pauhu. Siellä loikoilin paistatellen itseäni, töllistellen pieniä valkoisia pilviä ja loruten puoliääneen itsekseni, kunnes pukit laiskuuteni huomasivat ja kohta olivat valmiit tekemään kaikenmoisia kiellettyjä tepposia. Ja sen kautta sattui minulle jo ensi viikoilla ankara keskeytys ihanassa laiskurinelämässäni, kun putosin pukkineni muutamaan vuorenhalkeamaan. Pukki kuoli, minun pääkalloani pakotti ankarasti ja muutenkin olin kuin surkeasti pieksetty, juoksin kotiani, mutta palautettiin takasin manauksilla ja valituksilla.
Helposti olisi tämä seikkailu saattanut olla minun ensimäinen ja viimeinen. Silloin olisi tämä kirja jäänyt kirjoittamatta ja monet muut vaivat kokematta sekä hulluudet tekemättä. Olisin luultavasti nainut jonkun serkuistani tahi makaisin kentiesi myös jossain unohdettuna, jäätyneenä jäävirran vesissä. Eikähän sillä väliä. Mutta kaikki tapahtui toisin, eikä minun asiani ole vertailla tapahtumattomia tapahtuneisiin.
Isäni teki silloin tällöin pientä palvelusta Welsdörferin luostariin. Kerran sattui hän kipeäksi ja käski minun mennä sinne hänen sijastaan siitä ilmoittamaan. Sitäpä minä en tehnyt, vaan lainasin naapurilta kynän ja paperia sekä kirjoitin oikein kiekuraisen kirjeen luostariveljille, annoin sen sananviejävaimolle sekä menin niine teineni vuorille.
Seuraavalla viikolla tullessani eräänä päivänä kotia oli isäni siellä jo valmiina odottamassa tuon kauniin kirjeen kirjoittajaa. Minua hiukan jo peloitti, mutta hän vaan kiitti minua ja kehoitti enemmän opiskelemaan. Eno Konrad oli sillä kerralla jälleen suosiossa ja hän otettiin avuksi. Luonnollisesti innostui hän asiaan kohta, ja haaveili, että minun piti oppia ja myöhemmin oikein asioita tutkia, minusta piti tulla oppinut herra. Isä antoi myöskin vakuuttaa itsensä asian tarpeellisuudesta, ja niin kuului myös minun kohtaloni noihin samoihin vaarallisiin eno-yrityksiin, joihin leivinuuni, purjevenhe ja monet muut samallaiset mielikuvitelmat olivat kuuluneet.
Alkoi niin ankara opiskelu, latinan, raamatun historian, kasviopin ja maantieteen tutkistelu. Tuo kaikki huvitti minua suuresti, enkä ollenkaan ajatellut, että nuo vieraat asiat saattoivat maksaa minulle kotimaani ja monta kaunista vuotta. Latinan ainoan laita ei ollut se. Isäni olisi tehnyt minusta talonpojan, vaikkapa olisin tainnutviri illustresulkoa edes ja takaisin. Mutta tuo viisas mies oli nähnyt olemukseni perusluonteen, jossa painopisteenä ja päähyveenä oli aivan voittamaton laiskuuteni. Milloin vaan suinkin pääsin, juoksin pois työstäni, ja riensin sen sijaan vuorille tahi makasin syrjässä piilossa läheisellä vuorenkaltaalla, luin, uneksuin ja laiskottelin. Lopullisesti varmistuttuaan iässä huomiossaan antoi hän minun olla.
Sanottakoon tässä tilaisuudessa sananen vanhemmistani. Äitini oli ollut aikoinaan kaunis, mutta siitä oli nyt jäljellä ainoastaan luja ja suora vartalo sekä miellyttävät tummat silmät. Hän oli suuri, erinomaisen väkevä, ahkera ja hiljainen. Vaikka hän oli kehumatta yhtä viisas kuin isäni ja ruumiinvoimiltaan häntä väkevämpi, ei hän kuitenkaan huoneessaan hallinnut, vaan luovutti hallinnon isälleni. Isäni taas oli keskikokoinen, heikko- ja hentojäseninen, mutta itsepäinen ja viisas, jonka kirkkailla kasvoilla oli täynnänsä pieniä, harvinaisen elokkaita poimuja. Huomattavat olivat lyhyet, pystysuorat kulmapoimut. Niinpian kun hän kulmakarvojaan liikutti, synkistyivät ne, antaen hänen kasvoilleen surullisen kärsivän ilmeen; silloin näytti siltä, ikäänkuin koettaisi hän miettiä jotakin hyvin tärkeää, mutta jo itsekin edeltäpäin tietäisi, ettei hän kysymystä koskaan ratkaistuksi saisi. Olisi voinut pitää häntä raskasmielisenä, mutta niin ei kuitenkaan kukaan ajatellut, mutta melkein kaikki seutumme asukkaat ovat aina luonteeltaan keveän surumielisiä, johon on syynä pitkät talvet, vaarat, vaivaloinen elämisen eteen ponnistelu ja syrjäisyys maailmasta.
Molemmilta vanhemmiltani olen saanut osia olemukseeni. Äidiltäni vaatimatonta elämänviisautta, hiukan jumalaan luottamusta sekä hiljaisen, harvapuheisen luonteen. Isältäni taas pelon lujia päätöksiä kohtaan, tuhlaavaisen rahan pitelemistaidon sekä kyvyn juoda paljo ja oikein harkinnan mukaan. Tämä viimemainittu ominaisuus ei kuitenkaan osoittautunut minussa tänä hentona ikäkautena. Ulkonaisesti on minulla isältäni silmät ja suu, äidiltäni raskas ja luja käynti sekä ruumiinrakennus ynnä tuimat lihasvoimat. Isältäni ja rodultani yleensä sain elämään astuessani tosin sen talonpoikaisen viekkaan järjen, mutta myös suruisen luonteen ja taipumuksen perusteettomaan raskasmielisyyteen. Kun määräni oli kerran oleskella kaukana kotimaastani vieraitten keskellä, niin olisihan ollut parempi saada tuon sijasta jonkun verran käytännöllistä liikkuvaisuutta ja iloista kevytmielisyyttä.
Siten varustettuna ja päälläni uusi puku astuin matkalleni maailmaan. Vanhempaini lahjat ovat kestäneet koetuksen, sillä maailmassa olin ja elin omien voimaini varassa. Mutta jotakin on täytynyt puuttua, jota eivät tieteet eikä maailma ole minulle koskaan antaneet. Vaikka vielä tänäänkin taidan kiivetä vuoren huipulle yhtä hyvin kuin koskaan ennen, kävellä tahi soutaa kymmenen tuntia ja hätätilassa paljain käsin lyödä miehen kuoliaaksi, niin puuttuu minulta elämisen taitoa yhtä paljo tänään kuin koskaan ennen. Aikaisin alkanut yksipuolinen seurustelu maan, sen kasvien ja eläinten kanssa oli kasvattanut minuun hyvin vähän yhteiskunnallisia kykyjä ja vielä nytkin ovat uneni selvänä todistuksena siitä, kuinka paljo minulla paha kyllä on taipumuksia puhtaasti animaaliseen elämään. Uneksun nimittäin hyvin usein makaavani merenrannalla jonakin eläimenä, useimmiten hylkeenä, ja tunnen silloin niin voimakasta hyvinvointia, että herätessäni ei minua ihmisarvoni jälleen tunteminen lainkaan ilahduta tahi tee ylpeäksi, vaan mieluumminkin surulliseksi.
Tavalliseen tapaan sain minäkin kimnaasissa vapaan paikan ja pöydän ja määrättiin minut filoloogiksi. Miksi, ei tiedä kukaan. Mitään toista niin hyödytöntä ja ikävää alaa ei löydy, eikä mitään, joka olisi minusta ikävämpää.
Kouluvuodet kuluivat minulta pian. Tappeluiden ja koulutöiden välillä sattui aina koti-ikävän hetkiä, rohkeita tulevaisuudenunelmia, tieteen harrasta palvelusta. Väliin puuttui asiaan myös minun synnynnäinen laiskuuteni, saattoi minulle kaikellaista harmia ja rangaistuksia, väistyäkseen jälleen uuden innostuksen tieltä.
"Peter Camenzind", sanoi kreikanopettajani, "sinä olet niskoittelija ja jääräpää, sekä pusket kerran vielä pääsi puhki". Katsoin tuota ihraista rilliniekkaa, kuuntelin hänen puhettaan: minusta hän oli koomillinen.
"Peter Camenzind", lausui matematiikanopettajani, "sinä olet nero, kun on kysymyksessä vaan laiskotteleminen, ja minä valitan, ettei ole alempaa numeroa kuin nolla. Tämänpäiväiset työsi arvostelen minus puoleentoista". Katselin häntä, surkuttelin hänen karsaskatseisia silmiään ja huomasin hänet hyvin ikäväksi olioksi.
"Peter Camenzind", sanoi kerran historianprofessori, "et ole mikään hyvä oppilas, mutta siitä huolimatta tulee sinusta vielä kerran hyvä historioitsija. Olet laiska, mutta osaat eroittaa pääasiat sivuseikoista."
Sekään ei minusta ollut niin erityisen tärkeätä. Kuitenkin kunnioitin opettajiani, sillä arvelin heillä olevan hallussaan tieteen, ja tiedettä kohtaan tunsin hämärää, voimakasta kunnioitusta. Vaikka opettajani olivat yksimielisiä laiskuuteeni nähden, edistyin kuitenkin ja istuin keskikohdan yläpuolella. Tosin huomasin hyvin, että koulu ja koulutiedot olivat vaan mihinkään riittämätöntä hajanaista työtä, mutta minä odotinkin myöhäisempiä aikoja. Otaksuin, että näiden koulupoikamaisuuksien jälkeen avautuisi puhdas, henkinen, epäilemätön tieteen tie totuuden tuntemiseen. Silloin vasta saisin tietää, mitä historian hämärä sekasorto, kansojen taistelut, jokaisen yksityisen sielun arat kysymykset merkitsivät.
Vielä voimakkaampi ja eloisampi oli toinen toivo minussa. Halusin mielelläni saada itselleni ystävän.
Tovereissani oli eräs kähärätukkainen, vakava poika, nimeltä Kaspar Hauri, ijältään kahta vuotta minua vanhempi. Hänen käyntinsä, esiintymisensä oli varmaa ja hiljaista, hän piti päätänsä pystyssä ja vakaana sekä puhui vähän toveriensa kanssa. Kuukausimääriä katselin häntä suurella kunnioituksella, pysyttelin kadulla hänen jäljissään ja toivoin, että hän minut huomaisi. Olin mustasukkainen jokaiselle poroporvarille, jota hän tervehti, jokaiselle talolle, jonne näin hänen menevän tai josta näin hänen tulevan. Olin kuitenkin pari luokkaa hänestä jäljellä ja hän piti luultavasti itseään jo minun luokkalaisiani miehekkäämpänä. Koskaan emme ole sanaakaan keskenämme vaihtaneet. Hänen sijastansa liittyi seuraani ilman minun myötävaikutustani eräs pieni, kivuloinen poika. Hän oli nuorempi kuin minä, arka ja lahjaton, mutta hänellä oli kauniit, kärsivät kasvonpiirteet ja silmät. Senvuoksi että hän oli heikko ja huonosti kasvanut, sai hän luokallaan kärsiä paljo ikävyyksiä, sekä haki minusta vankemmasta ja enemmän arvossa pidetystä, suojelijaa. Pian tuli hän niin kipeäksi, ettei hän enää voinut käydä koulua. En häntä kaivannut ja unhotin hänet pian.
Oli sitten luokallamme eräs vallaton vaaleatukka, tuhattaituri, soittoniekka, matkija-eläin ja veitikka. Hänen ystävyyttään en saavuttanut ilman vaivaa, ja asettuipa tuo veitikka ikätoverikseni alituisesti hiukan suojelevan suosivalle kannallekin minuun nähden. Olipa miten hyvänsä, olihan minulla nyt ystävä. Kävin hänen luonansa hänen pienessä huoneessaan, luin pari kirjaa hänen kanssaan, suoritin hänen kreikantehtävänsä ja annoin hänen sen edestä auttaa itseäni laskennossa. Usein menimme myös yhdessä kävelemään ja lienemme silloin näyttäneet samalta kuin karhu ja kärppä. Hän se aina jutteli, nauroi, laski sukkeluuksia eikä koskaan joutunut hämilleen, ja minä kuuntelin, nauroin ja olin iloinen siitä, että minulla oli niin poikamainen ystävä.
Mutta kerran iltapäivällä tulin sattumalta näkemään, miten tuo pieni kujeilija koulun etehisessä parhaillaan esitti eräille tovereilleen muutamia koomillisista mielitempuistaan. Juuri oli hän matkinut erästä opettajaa, nyt huusi hän: "Arvatkaa, kuka tämä on?" ja alkoi ääneensä lausua paria värssyä Homerosta. Sitä tehdessään matki hän minua hyvin osaavasti, ujoa ryhtiäni, aran pelokasta lukutapaani, ylimaalaisen karkeata kieltäni, ja myös minun alituisia tarkkaavaisuudenmerkkejäni, silmäin räpyttämistä ja vasemman silmän sulkemista. Hän piti itseään hyvin onnistuneena ja oli niin sukkela ja ilkeä kuin suinkin.
Kun hän sulki kirjan ja odotti hyvin ansaittuja suosionosoituksia, astuin minä takaa esiin ja kostin. En sanonut mitään, vaan osoitin koko suuttumukseni, häpeäni, raivoni yhdessä ainoassa, jättimäisessä korvapuustissa. Heti sen jälkeen alkoi tunti ja opettaja huomasi entisen ystäväni, joka muutoin oli hänen mielikkinsä, valituksen ja posken punoituksen.
"Kuka sinua noin on opettanut?"
"Camenzind."
"Camenzind, astu esiin! Onko se totta?"
"Kyllä."
"Miksi olet häntä lyönyt?"
Ei vastausta.
"Eikö sinulla ole ollut mitään syytä siihen?"
"Ei."
Niinpä rangaistiin minua ankarasti, ja tyynenä kannoin kohtaloni riemulla ajatellen marttyyrinä kärsiväni. Mutta kun en ollut mikään stoalainen enkä pyhimys, vaan ainoastaan koulupoika, ojensin viholliselleni rangaistuksen kärsittyäni kieleni niin pitkälle kuin voin. Äkämystyneenä karkasi opettaja kimppuuni.
"Etkö häpeä? Mitä tämä merkitsee?"
"Sitä, että tuo tuolla on halpamainen kanalja ja että häntä halveksin. Pelkuri on hän myöskin."
Siihen päättyi ystävyyteni matkijaeläimen kanssa. Hänellä ei ollut paikallaan ketään seuraajaa, ja niin vietin kypsyvät poikuusvuoteni aivan yksinään ilman ystävää. Mutta vaikkakin ihmisten ja elämän ymmärtämiseni senjälkeen on joitakin kertoja muuttunut, niin en voi koskaan olla muistelematta tuota korvapuustia ilman syvää tyydytystä. Toivottavasti ei valkotukkainenkaan ole sitä unohtanut.
Seitsemäntoista vanhana rakastuin erääseen asianajajan tyttäreen. Hän oli kaunis, ja minä olen ylpeä siitä, että elämäni pitkään olen rakastanut vaan kauniita naisia. Mitä hänen ja muiden vuoksi kärsin, siitä kerron toiste. Hänen nimensä oli Rösi Girtanner, ja on hän vielä tänäänkin toisellaisten miesten rakkauden arvoinen kuin minä olen.
Siihen aikaan kohisi kaikissa jäsenissäni vielä käyttämätön nuoruudenvoima. Sotkeuduin tovereineni hulluihin tappelunkahakoihin, olin ylpeä ollessani paras painija, pallonlyöjä, kilpajuoksija sekä soutaja, ja olin siinä sivussa alituisesti surumielinen. Se oli yksinkertaisesti kevään suloista raskasmielisyyttä, joka vaikutti minuun voimakkaammin kuin muihin, niin että ilonani olivat surulliset mielikuvittelut, kuoleman ajatukset ja alakuloiset mietteet. Luonnollisesti ilmestyi sitten sekin toveri, joka antoi minulle luettavaksi Heinen "Laulujen kirjan". Se ei ollut oikeastaan enää mitään lukemista, vaan vuodatin minä runoihin oman täyteläisen sydämeni, kärsin runoilijan kanssa, runoilin ja vaivuin lyyrilliseen haaveiluun, joka sopi luultavasti minun kasvoilleni kuin valkoinen kaulus porsaan kaulaan. Siihen saakka ei minulla ollut ollut aavistustakaan mistään "kaunokirjallisuudesta". Nyt tulikin sensijaan Lenaun, Schillerin, sitten Goethen ja Shakespearin vuoro, ja äkkiä oli tuo veretön varjo "kirjallisuus" muuttunut minulle suureksi jumalaksi.
Suloisella väristyksellä tunsin, kuinka noista kirjoista virtasi sydämeeni elämän tuoksuvan viileä ilma, ja elämän, jota ei ollut koskaan maan päällä ollut, mutta joka oli silti todellista ja halusi nyt liikutetussa sydämessäni aaltoihinsa kuohahtaa ja kohtalonsa kokea. Goethen ja Shakespearen henkilöt kävivät luonani vierailemassa lukukomerossa ullakkokamarissa, jonne kuului ainoastaan läheisen tornikellon lyönti ja tuossa vierellä asustelevan haikaran nokan kalistus. Minulle selveni ihmisolemuksen jumalalliset ja naurettavat puolet: oman ristiriitaisen kesyttömän sydämemme arvoitus, maailmanhistorian syvä tosiasiallisuus, ja mahtava, ihmeellinen hengen voima, joka kirkastaa meidän lyhyet päivämme ja kohottaa meidän vähäpätöisen olemassaolomme välttämättömän ja ijankaikkisen piiriin. Pistäessäni pääni kapeasta ikkunaluukusta näin auringon paistavan katoille ja kapeille solakaduille, kuulin ihmetellen työn ja jokapäiväisyyden pienen melun hälinänä korkeuteeni kaikuvan ja tunsin suurten henkien täyttämän ullakkokamarini ja yksinäisyyden ja salaperäisyyden ympäröivän itseäni kuin jonkun erikoisen kauniin tarinan. Kuta enemmän luin, kuta ihmeellisemmin minuun noiden kattojen ja katujen katseleminen vaikutti, sitä useammin sukelsi vähitellen esiin sydämessäni ujo ja painostava tunne siitä, että minäkin olin kentiesi näkyjen näkijä ja että tuo eteeni levitetty maailma odotti vaan, että nostaisin ilmoille osan sen aarteista, irrottaisin siitä satunnaisuuden ja alhaisuuden hunnun, ja siten tempaisin perikadosta esiin runoilijan voimalla avatun maailman ja vihkisin sen katoamattomuudelle, ikuisuudelle.
Puoleksi häpeissäni aloin hiukan runoilla ja niin täyttyi vähitellen muutamia vihkoja runoilla, suunnitelmilla ja pienillä kertomuksilla. Ne ovat hävinneet ja olivatkin luultavasti arvoltaan mitättömiä, mutta valmistivat itselleni kyllä kylliksi sydämen tykytystä ja salaista riemua. Hitaasti kehittyi näiden yritysten seuraajana itsenäisyys ja itsearvostelu, ja vasta viimeisenä kouluvuotenani tapahtui minulle tuo välttämätön suuri pettymys. Olin jo ruvennut raivailemaan esikoisrunojani säilöstäni pois ja kirjoittelemistani ylipäätänsä hiukan epäilemään, kun sattumalta pari Gottfried Kellerin teosta joutui käsiini, jotka heti luin läpeensä pari kolme kertaa. Silloin tulin äkkiä huomaamaan, kuinka paljo minun epäkypsistä unelmistani puuttui, että ne olisivat olleet oikeaa, läpeensä omintakeista, todellista taidetta, — poltin runoni ja novellini ja katselin maailmaa selvällä päällä ja surullisena, kovan kohmelon kiristämänä.
Pulmakseni rakkaudesta, — niin, niissä asioissa olen aina ollut poikasten kirjoissa. Minulle on naisten rakkaus ollut aina puhdistavaa, harrasta palvelemista, joka lämmittävänä liekkinä leimahtaa raskasmielisyyttäni vastaan ja kohottaa taivaalle rukoilevia käsiään. Jo äidistäni pitäen, ja omainkin epäilevien tunteitteni perusteella kunnioitan naisia yleensä vieraana, kauniina, arvoituksentapaisena sukuna, joka on meitä etevämpi synnynnäisen kauneutensa ja olemuksensa sopusuhtaisen kokonaisuuden vuoksi ja jota meidän tulee pitää pyhänä, koska se on meistä kaukana kuin tähdet ja siniset vuorenkukkulat ja näyttää olevan lähempänä jumalaa. Mutta kun elämän raakuus on siihen lisäksi sinappiaan runsaalla kädellä siroittanut, niin on naisten rakkaus tuottanut minulle yhtäpaljo katkeraa kuin makeaa; tosin jäivät naiset aina korkealle jalustalleen seisomaan, mutta minun osani juhlallisesti rukoilevana pappina joutuikin petetyn narrin tuskallisen koomilliseksi tehtäväksi.
Syömään mennessäni kohtasin Rösi Girtannerin melkein joka päivä. Hän oli noin seitsemäntoista vanha neito, luja ja notkeakasvuinen. Hänen kapeilla, ruskean terveillä kasvoillaan lepäsi hiljainen, sielullinen kauneus, jonka huomasi vielä hänen äidissäänkin ja jonka hän oli perinyt esi-isiltään, Tästä vanhasta, ylhäisestä ja siunatusta suvusta oli lähtenyt kaunis joukko naisia, sukupolvi sukupolven perästä, kaikki hiljaisia ja ylhäisiä, terveitä, aatelisia, poikkeuksetta kauniita. Eräs tuntematon mestari on maalannut Fugger-perheeseen kuuluvan neidon kuvan kuudennellatoista vuosisadalla, ja on se kauneimpia kuvia, mitä koskaan olen nähnyt. Sellaisia olivat Girtannerin naiset ja sellainen oli myös Rösi.
[Fugger, vanha ja rikas kauppias-, pankkiiri- ja ruhtinassuku Augsburgista. Kaarlo V:n kerrotaan Augsburgissa käydessään vierailleen Jacob von Fuggerin luona, jolloin tämä antoi lämmittää hänen huonettaan kaneelilla. "Fuggertochter"-niminen kuuluisa taulu kuvaa erästä tämän suvun naisjäsentä.Suom. muist.]
Tosin en tuota kaikkea silloin tiennyt. Näin vaan hänen hiljaisen ja iloisen arvokkaana kulkevan ja tunsin hänen yksinkertaisen olentonsa aateluuden. Silloin istuin iltaisin hämärässä mietiskellen, kunnes minulle onnistui saada mielikuvitukseni avulla hänen kuvansa selvänä ja tajuttavana eteeni, ja silloin värisytti suloinen salaperäinen vavistus pojan-sieluani. Pian kuitenkin hämmentyivät nämä ilon hetket ja tuottivat minulle katkeria tuskia. Tunsin äkkiä, kuinka vieras hän oli minulle, hän ei minua tuntenut eikä minusta perustanut, vaan oli uneni sieppaama varkaansaalis hänen autuaasta olemuksestaan. Ja juuri kun tunsin sen mitä selvimmin ja tuskallisemmin, näin aina siinä silmänräpäyksessä hänen kuvansa silmäini edessä niin todellisena ja ilmielävänä, että tumma, lämmin aalto tulvahti sydämeeni ja vei oudon tuskan tunteen suonien kaukaisimpaan sopukkaan.
Päivisin saattoi tuommoinen tunnehyrsky sattua keskellä oppituntia tahi keskellä kiivainta tappelua. Silloin suljin silmäni, annoin käsieni vaipua ja tunsin liukuvani välinpitämättömyyden kuiluun, kunnes minut herätti opettajan huomautus tahi toverini nyrkinisku. Siirryin erilleen muista, juoksin ulos ja katselin hämmästyksellä, oudoin unelmin maailmaa. Nyt näin äkkiä, kuinka kaunista ja väririkasta kaikki oli, kuinka kaikesta virtasi elämää ja henkeä, miten kirkkaanvihreä oli virta, punaisia katot ja sinisiä vuoret. Tämä minua ympäröitsevä kauneus ei kuitenkaan saattanut minua hajamieliseksi, vaan nautin minä hiljaa ja surumielisenä. Kuta kauniimpaa kaikki oli, sitä vieraammalta se näytti minusta, ikäänkuin minulla ei olisi ollut siihen mitään osaa, vaan olisin ollut siitä pois suljettu. Sen ohessa johtuivat sumuiset ajatukseni jälleen Rösiin: Jos tällä hetkellä kuolisin, niin ei hän siitä tietäisi, ei siitä välittäisi, eikä surulliseksi tulisi!
Kuitenkaan en toivonut, että hän minut huomaisi. Olisin mielelläni tehnyt jotakin ennenkuulumatonta hänen puolestaan tahi sellaista hänelle lahjoittanut, ilman että hänen olisi tarvinnut tietää, keneltä tuo tuli.
Ja paljo teinkin hänen vuoksensa. Sattui juuri lyhyt lupa-aika ja minut lähetettiin kotia. Siellä suoritin kaikellaisia voimanäytteitä, kaikki vaan mielessäni muka Rösin kunniaksi. Vaikeimmin kavuttavalle huipulle kiipesin sen jyrkintä puolta. Järvelle tein minä turhanpäiväisiä matkoja, pitkät taipaleet lyhyessä ajassa. Tullessani eräältä sellaiselta matkalta päivettyneenä ja nälkäisenä, juolahti päähäni olla iltaan saakka syömättä ja juomatta. Kaikki Rösi Girtannerin tähden. Kaukaisille huipuille ja ennen tuntemattomille kuiluille kannoin minä hänen nimensä kunniaa.
Mutta samalla pääsi minun koulusalissa nuokkunut nuoruuteni myös oikeuksiinsa. Hartiani levisivät voimakkaiksi, kasvoni ja niskani ruskehtuivat ja lihakseni kehittyivät ja paisuivat kaikkialla ruumiissani.
Viimeistä edellisenä lupapäivänä uhrasin rakkaudelleni vaivaloisen kukkaisuhrin. Tosin tiesin monella houkuttelevalla vuoren vierulla, kapeilla maakannaksilla edelweiss-kukkia kasvavan, mutta tuo tuoksuton ja väritön, sairaaloinen hopeakukka oli mielestäni aina ollut sieluton ja tuskin sanottavasti kauniskaan. Sen sijaan tunsin pari yksinäistä alppiruusupensasta, jotka kasvoivat ikäänkuin paenneina muutaman suunnattoman kallion kyljen uomassa, myöhään kukkien ja houkuttelevien vaikeuksien takaa noudettavina. Nyt sen täytyi tapahtua. Ja koska nuoruudelle ja rakkaudelle ei ole mitään mahdotonta, saavutin vihdoin revityin käsin ja horjuvin polvin päämääräni. Vaarallisessa asemassani en tosin voinut hyppiä ilosta, mutta sydämeni riemuitsi ja kuohui hyvästä mielestä, kun varovaisesti leikkasin poikki pensaan jäykät oksat ja sain saaliin käsiini. Takaisin täytyi minun kiivetä kukat suussa, takaperin, ja Jumala yksin tietää, miten minä uhkarohkea poika jälleen pääsin kallion juurelle. Aikoja sitten olivat alppiruusut muualla vuorilla kukkineet, vuoden viimeiset umpuilevat ja hennosti kukoistavat oksat olivat kädessäni.
Seuraavana päivänä kannoin kukkia koko viiden tunnin matkan kädessäni. Alussa tykytti sydämeni innosta lähestyessäni kauniin Rösin kaupunkia; mutta kuta kauemmaksi korkea vuoristo jäi, sitä voimakkaammin veti synnynnäinen rakkaus minut takaisin. Muistan niin hyvin tuon rautatiematkan. Senn-alpit olivat aikoja sitten painuneet näkymättömiin, ja nyt katosivat terävähuippuiset läheisimmätkin vuoret toinen toisensa perään taivaanrannan taa kukin niistä valittaen sydämestäni eroten. Nyt olivat kaikki kotivuoreni poissa, ja laaja, alava, vaaleanvihreä maisema levisi silmäini eteen. Ensi matkallani ei tuo minua niin liikuttanut. Mutta tällä kerralla valtasi minut levottomuus, pelko ja suru, ikäänkuin olisi minut tuomittu matkustamaan kauemmaksi yhä tasaisemmille maille, ja saavuttamattomiksi menettämään vuoreni ja kotiseutuni kansalaisoikeudet. Samalla näin aina Rösin kauniit ja kapeat kasvot edessäni, niin hienoina, niin vieraina ja kylminä sekä minusta välittämättä, että tuskasta ja katkeruudesta hengitykseni pysähtyi. Ikkunoista näin iloisten ja puhdasten maisemien solakoine tornineen ja valkoisine päätyinen liukuvan ohitseni, näin ihmisten nousevan junaan ja siitä pois, kuulin heidän puhuvan, tervehtivän, nauravan ja tupakoivan, laskevan leikkiä, — kaikki he olivat paljaita iloisia alamaalaisia, sukkelia, vapaita ja notkeita ihmisiä, minä taas, ylämaan vakava poika, istuin mykkänä, surullisena ja itseeni sulkeutuneena. Tunsin, etten ollut enää kotona. Tunsin tulleeni ijäksi erilleni temmaistuksi vuoristani, mutta samalla myöskin, ettei minusta ikinä tulisi alamaalaista, ei koskaan niin iloista, niin notkeaa, liukasta ja varmaa kuin he olivat. Heikäläiset tulisivat aina minulla hauskaa pitämään, heikäläinen naisi joskus Girtannerin ja olisi aina tiellänsä askeleen minusta edellä.
Sellaisissa aatoksissa saavuin kaupunkiin. Ensi tervehdysten jälkeen nousin ullakolleni, avasin arkkuni ja otin siitä pakan paperia. Eihän se juuri hienointa ollut, ja kun olin käärinyt alppiruusuni siihen ja sitonut paketin kotoani tuomallani nauhalla, ei se suinkaan näyttänyt miltään lemmen lahjalta. Vakavana vein sen mukanani sille kadulle, jossa asianajaja Girtanner asui, pistäysin ensimäisessä sopivassa silmänräpäyksessä ovesta sisään, katsahdin hiukan ympärilleni puolihämärässä etehisessä ja panin muodottoman kääryni siihen leveälle, hienolle portaalle.
Kukaan ei nähnyt minua, enkä itse koskaan saanut tietää, saiko Rösi tervehdystäni koskaan nähdäkseenkään. Mutta minä olin kiivennyt kallioitten seinämille ja olin pannut elämäni alttiiksi saadakseni laskea yhden ruusunoksan hänen kotinsa portaille, ja siinä oli minusta jotakin suloista, surumielisen iloista, runollista, joka teki minulle hyvää ja jota vielä tänäänkin tunnen. Ainoastaan jumalattomina hetkinäni tuntuu minusta joskus, ikäänkuin olisi tämäkin ruususeikkailu samoinkuin myöhemmät rakkausseikkailuni ollut paljastaDonquichotteriaa.
Tämä ensimäinen rakkauteni ei loppunut koskaan, vaan säilyi sydämessäni kysyvänä, ratkaisemattomana koko nuoruuteni ajan, esiintyen myöhempien rakastumisieni rinnalla ikäänkuin vanhempana sisarena. En vieläkään voi kuvitella itselleni mitään ylhäisempää, puhtaampaa ja kauniimpaa kuin tuo nuori, jalosyntyinen ja tyynikatseinen ylimysneito. Kun monta vuotta myöhemmin Münchenissä eräässä historiallisessa näyttelyssä näin muutaman nimettömän, viehättävän neidon kuvan, tuntui minusta, ikäänkuin olisi haaveileva, surullinen nuoruuteni edessäni ja katsoisi minuun tutkimattoman syvillä silmillään syviin aatoksiinsa vaipuneena.
Sillävälin kehityin minä, hitaasti ja ikäänkuin arvellen tosin, vähitellen täydeksi nuorukaiseksi. Eräästä valokuvastani niiltä ajoilta katselee maailmaan luiseva, suurikasvuinen, huonoihin koululaisen tamineisiin puettu talonpoikaisnuorukainen, jonka silmät ovat hiukan raukeat ja jäsenet keskenkehittyneet ja suhdattomat. Ainoastaan päässä on jotakin pikkuvanhaa ja lujaa. Jonkunmoisella hämmästyksellä huomasin heittäväni poikuuden tavat ja odottelin hämärää ilon esimakua tuntien ylioppilasaikoja.
Minun piti jatkaa opintojani Zürichissä ja olivatpa suosijani suunnitelleet erityistarkoituksia varten jonkunmoista opintomatkaakin. Kaikki tuo kuvastui mielessäni kauniina, klassillisena kuvana: ystävällinen, hymyilevä lehtimaja, jossa olisivat Homeroksen ja Platon rintakuvat, minä siellä istumassa kumartuneena tutkimaan suuria nidoksia, joka haaralla, yli kaupungin, järven, vuorien ja ihanan kaukaisuuden, kirkas näköala. Olin muuttunut järkevämmäksi, mutta samalla lennokkaammaksi, ja iloitsin tulevasta onnestani uskoen vahvasti itse olevani sen onnen arvoinen.
Viimeisenä kouluvuotenani viehätyin tutkimaan italiankieltä ja Italian vanhoja novellinkirjoittajia, joiden tarkemman tutkimisen määräsin tulevaa Zürichin lukukautta varten sivutöistäni ensimäiseksi. Sitten tuli se päivä, jolloin sanoin hyvästit opettajilleni ja isännälleni, laitoin pienen matka-arkkuni kuntoon, naulasin kannen kiinni ja mieluisella surun tunteella jättäen hyvästit aloitin matkani ohitse Rösin talon.
Nyt seuraava lupa-aika antoi minun tuntea elämän katkeraa esimakua ja repi äkkiä ja raa'asti rikki kauniin unelmalinnani. Äitini oli kipeä. Hän makasi vuoteessaan, ei puhunut paljoksi mitään, eikä näyttänyt tuloani juuri huomanneenkaan. Paljoa en siitä välittänyt, mutta kävihän tuo kuitenkin sydämelleni, kun ei iloni eikä nuori ylpeyteni näyttänyt herättävän mitään vastakaikua. Vihdoin selitti isäni, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan, että jatkoin lukujani, mutta ettei hänellä ollut antaa minulle rahaa sitä varten. Ellei pieni apurahani riittäisi, saisin itse hankkia tarvittavan lisän. Minun ijässäni oli hän jo aikoja sitten ollut omassa leivässä j.n.e.
Tällä kerralla ei tullut paljo mitään kuljeskelemisesta yhtä vähän kuin soutamisesta ja vuorilla kiipeilemisestäkään, sillä minun täytyi olla työssä mukana kotona ja pellolla, ja vapaina hetkinäni ei minulla ollut halua mihinkään. Ei edes lukemiseen. Suuttuen ja väsyen näin, miten tavallinen arkipäiväinen elämä suurisuisesti vaati itselleen oikeutensa ja ahmi kaiken ylevämmän ja liikarohkeuden, mitä olin tuonut mukanani. Muutoin oli isäni, saatuaan rahakysymyksen sydämeltään kevennetyksi, tapansa mukaan tosin raaka ja lyhytsanainen, mutta ei kuitenkaan epäystävällinen minua kohtaan, josta minulla ei tosin silti mitään iloa ollut. Myöskin se seikka häiritsi ja loukkasi minua hiukan, että koulusivistykseni ja koulukirjani näkyivät herättävän hänessä hiljaista puoleksi halveksivaa arvonantoa. Ja niin ajattelin usein jälleen Rösiä, ja kiusasin itseäni talonpoikaisesta kykenemättömyydestäni johtuvalla ilkeällä ja kateellisella mielialalla, ajatellen, etten koskaan voisi saavuttaa maailmanmiehen varmuutta ja keveyttä. Mietiskelinpä jo päivät pitkät, eikö olisi parempi jäädä kotiin, ja unohtaa kodin jokapäiväisen köyhän elämän ahtaudessa kaikki latinat ja muut toivomukset. Tuskissani ja suutuksissani kuljeskelin ympäriinsä, löytämättä edes sairaan äitini vuoteen äärestä lohdutusta ja rauhaa. Haaveiltu lehtimajani Homeros-kuvineen kuvastui jälleen ikäänkuin pilkkana mielessäni, ja niinpä hävitinkin sen kaiken kidutetun sieluni katkeruuden ja vihan kostoksi. Viikot venyivät sietämättömän pitkiksi, tuntui siltä, ikäänkuin olisin kadottanut koko nuoruuteni näinä ristiriitojen ja vihan aikoina.
Mutta jos olinkin ollut hämmästyksissäni ja mielipahoissani nähdessäni elämän arkipäiväisyyden niin äkkiä ja perinpohjin hävittävän onnellisen unelmoimiseni, niin vasta oli vuoroni hämmästyä, huomatessani, kuinka äkkiä tuollekin ikävyydelle ilmestyi voittajansa. Elämä oli minulle näyttänyt siihen saakka harmaan työpäiväpukunsa, mutta nyt avasi se lyhytnäköisyyteni eteen yhtäkkiä ijankaikkisuutensa syvyyden, rikastuttaen nuoruuttani yksinkertaisella, mutta mahtavalla kokemuksella.
Aikaisin erään kuuman kesäpäivän aamuna tunsin vuoteessa maatessani janoa, ja nousin ylös mennäkseni kyökkiin, jossa aina oli saatavissa saavissa raikasta vettä. Sinne päästäkseni täytyi minun mennä vanhempieni makuuhuoneen lävitse, jolloin huomasin äitini ähkivän omituisella tavalla. Astuin hänen vuoteensa ääreen, mutta hän ei minua nähnyt eikä minulle vastannut, vaan voihki itsekseen kuivaan ja hätääntyneesi, hänen luomensa nykähtelivät ja hän oli kasvoiltaan sinertävän kalpea. Se ei kuitenkaan minua erityisesti säikähdyttänyt, vaikkakin hätäydyin siitä hiukan. Mutta silloin näin hänen molemmat kätensä lakanalla lepäämässä kuin nukkuvat, sisarukset. Niistä näin, että äitini taisteli kuoleman taistelua, sillä ne kädet olivat niin omituisesti kuolemanväsyneet ja tahdottomat, etteivät ne enää elävälle kuuluneet. Unhotin janoni, polvistuin vuoteen ääreen, panin käteni sairaan ohimolle ja koetin katsoa hänen silmiinsä. Huomatessaan minut oli hänen katseensa lempeä ja tuskaton, mutta jo sammumaisillaan. En tullut ajatelleeksi, että minun olisi ollut herätettävä isäni, joka makasi tuossa vierellä raskaasti hengittäen. Niin polvistuneena siinä vuoteen ääressä seurasin parin tunnin ajan äitini kuolinkamppailua. Äitini kesti sen hiljaa, vakaasti ja uljaasti, sukunsa esikuvan mukaan, ja antoi minulle hyvän esimerkin.
Hiljaisuus vallitsi tuvassa, johon nousevan aamuauringon kirkkaus vähitellen valaisemaan heräsi; talo ja kylä uinui unien helmoissa suoden minulle rauhan ja tilaisuuden seurata kuolevan sielua ajatuksissani yli talojen ja kylän, järven ja lumihuippuisten vuorten puhtaan nousevan aamuvarhaisen viileään vapauteen. Surua en tuntenut paljon, sillä hämmästyen ja kunnioituksella olin katsonut tuon suuren arvoituksen ratkaisua, miten elämän taistelu loppui hiljaiseen vavahdukseen. Kuolevan valitukseton uljuus oli niin ylevää, että hänen katkerasta kunniastaan lennähti minunkin sieluuni kirkkaana säteenä viileä ylevyyden tunne. En tullut huomanneeksi, että isäni nukkui tuossa vierellä, ettei pappia ollut saapuvilla ja etteivät sakramentit ja rukoukset olleet kotiin palaavaa sielua siunaten saattamassa. Tunsin vaan hämärtävän tuvan läpi virtaavan ijankaikkisuuden väristyttävän henkäyksen, joka omituisesti olemukseeni tuntui yhtyvän.
Viime silmänräpäyksessä, kun silmät olivat jo sammuneet, suutelin ensi kertaa elämässäni äitini viileätä, veltostunutta suuta. Silloin valtasi minut tuon kylmän kosketuksen vuoksi äkillinen pelko, istuuduin vuoteen reunalle ja tunsin, kuinka suuri kyynel toisensa perään hitaasti, ikäänkuin viivytellen vieri alas poskiani, leukaani ja käsiäni.
Pian sen jälkeen heräsi isäni, näki minun istuvan paikallani ja kysyi unimielissään, mitä oli tekeillä. Tahdoin vastata hänelle, mutta en voinutkaan sanoa mitään, vaan menin ulos huoneesta, tulin ikäänkuin unessa kamariini ja rupesin pukeutumaan hitaasti, aivankuin itsetiedottomasti. Pian tuli isäni luokseni.
"Äiti on kuollut", sanoi hän. "Oletko tiennyt siitä?"
Nyökäytin päätäni.
"Miksi et herättänyt minua? Ja pappiakaan ei ollut! Vieköön sinut — — — ", hän kirosi synkästi.
Silloin tunsin jostakin syystä päässäni tuskaa ikäänkuin joku suoni olisi ratkennut. Astuin isäni luo ja tartuin häntä lujasti molempiin käsiin — hän oli voimiltaan kuin lapsi minuun verraten — ja katsoin häntä tiukasti silmiin. En saattanut sanoa mitään, mutta hän oli aivan hiljaa ja arkana, ja kun sitten molemmat menimme äitini luo, valtasi hänetkin kuoleman mahtavuus ja toi hänen kasvoilleen vieraan ja juhlallisen ilmeen. Sitten kumartui hän kuolleen yli ja alkoi valittaa aivan hiljaa ja lapsellisesti, uikuttaen heikosti melkein kuin joku lintu. Menin ulos ja ilmoitin tapahtumasta naapureille. He kuuntelivat sanomaani, eivätkä kysyneet mitään, vaan puristivat kättäni ja tarjosivat apuansa orvoksi jääneeseen talouteemme. Joku juoksi heti läheiseen luostariin noutamaan jotakin luostariveljeä, ja palatessani kotia oli jo eräs naapurin eukko navetassamme lehmiä ruokkimassa.
Hänen korkea-arvoisuutensa saapui, melkein kaikki paikkakunnan perheenemännät saapuivat myöskin, kaikki kävi menoaan tarkalleen ja oikein, ikäänkuin itsestään, olipa itse ruumisarkkukin tullut hankituksi ilman meidän erityistä huolenpitoa. Ensikerran huomasin, kuinka edullista on vaikeissa oloissa olla kotonansa ja kuulua vaikkapa pieneenkin varmaan yhteiskuntaan. Seuraavana päivänä sain kokea saman seikan vieläkin perinpohjaisemmin.
Kun nimittäin kirstu oli siunattu ja laskettu hautaan, sekä tuo merkillinen, vanhanaikainen, villava sylinterihattujoukko kadonnut kukin koteloonsa ja laatikkoonsa, siinä joukossa isänikin samanlaatuinen, silloin muuttui isäni heikoksi raukaksi. Hän alkoi äkkiä armoitella itseään ja puhui minulle kurjuudestaan omituisin sanoin, sotkien sekaan raamatullisia lauseparsia ja puheenkäänteitä sekä lausuen kadottaneensa vaimonsa ja nyt vielä lisäksi olevansa pakoitettu kadottamaan poikansa ja näkemään tämän vaeltavan vieraille maille. Hänen valituksensa tuntui loppumattomalta, säikähtyneenä sitä kuuntelin ja olinpa jo vähällä luvata, että jäisin kotia.
Silloin, juuri kun olin tämän sanomaisillani, tapahtui minulle jotakin merkillistä. Yhdessä ainoassa sekunnissa näyttäytyi minulle yhtenäisenä sarjana kaikki, mitä olin pienestä saakka unelmoinut, toivonut ja kaivaten halunnut, ikäänkuin äkkiä auenneen henkisen näkövoiman edessä. Näin suurien, kauniiden töiden odottavan minua, näin luettavia kirjoja, näin myös kirjoitettavia. Kuulin föhn-tuulen puhaltavan, näin kaukaisuudessa autuaita järviä ja rantoja etelämaisessa kirkkaudessa välkkyvän. Näin viisaita ja henkeviä ihmisiä, kauniita ja hienoja naisia, näin katuja, alppien yli vieviä teitä, näin rautatiejunien kiiruhtavan kautta maiden, kaikki näöt yhdellä kertaa, mutta jokaisen kuitenkin erikseen, ja kaikkien takana kirkkaan taivaanrannan äärettömän kaukaisuuden, jossa pilvenhattarat tietänsä vaelsivat. Oppia, luoda, nähdä, vaeltaa — elämän koko täyteläisyys kimalteli sielussani katoavana hopeanäkynä, ja taas, samoinkuin poikuuteni vuosina, pyrki minussa jälleen jotakin vavisten itsetiedottomuuden mahtavalla pakolla kohti maailman suurta kaukaisuutta.
Vaikenin ja annoin isäni puhua, pudistaen vaan päätäni ja odottaen, kunnes hänen intonsa väsähtäisi. Se tapahtui vasta illalla. Nyt ilmoitin hänelle lujan päätökseni jatkaa lukujani ja hakea tulevaa kotimaatani henkien valtakunnasta, pyytämättä häneltä kuitenkaan mitään avustusta. Silloin jätti hän minut rauhaan katsoen minuun vain surkutellen ja päätään pudistellen. Hän ymmärsi, että siitä alkaen kulkisin omia teitäni ja että pian muuttuisin hänen elämälleen kokonaan vieraaksi. Kun tänään kirjoittaessani muistan tuon päivän, näen isäni jälleen samanlaisena kuin silloinkin hänen istuessaan tuona iltana tuolilla ikkunan luona. Hänen terävä, viisas talonpojanpäänsä on liikkumatta heikon kaulansa nenässä, lyhyt tukka rupeaa harmenemaan ja noissa kovissa ankarissa kasvonpiirteissä taistelee murtumaton miehuudenvoima lähestyvän vanhuuden kanssa.
Hänestä ja silloisesta oleskelustani hänen kattonsa alla on minulla vielä kerrottavana pieni, mutta ei silti vähemmän tärkeä tapahtuma. Lähtöviikollani otti isäni eräänä iltana lakkinsa ja tarttui ovenripaan ulos mennäkseen. "Minne menet", kysäsin häneltä. "Mitäpä se sinuun kuuluu?" vastasi hän. "Kyllä sen voisit minulle sanoa, jos se vaan jotakin oikeata on", arvelin minä siihen. Silloin naurahti hän sanoen: "Voithan sinäkin tulla mukaan, sillä ethän ole enää juuri lasten kirjoissa". Niin menin mukaan. Kapakkaan. Siellä istui pari talonpoikaa olutruukun ääressä, pari outoa rahtimiestä joi absintia, ja pöydän ääressä pelasi joukko nuoria miehiä korttia ja elämöitsi.
Olin kyllä tottunut juomaan silloin tällöin lasin viiniä, mutta vasta nyt saavuin kuitenkin ensi kerran kapakkaan ilman varsinaista tarvetta. Että isäni taas oli aikamoinen ryypiskelijä, tiesin jo huhupuheista. Hän joi paljo ja hyviä tavaroita, ja niin jäi hänen kotinsa ilman mitään tahallista huolimattomuutta ainaiseen toivottomaan tilaansa. Isäntä ja vieraat osoittivat hänelle kunnioitusta niin silmäänpistävällä tavalla, että minäkin sen huomasin. Hän antoi tuoda eteemme litran waadtlantilaista viiniä, käski minun täyttää lasit ja opetti, miten se oli tehtävä. Aluksi piti kaataa matalalta, sitten pidentää viinin suihkua kohtuullisesti ja lopuksi jälleen laskea pullo niin matalalle kuin suinkin. Sitten alkoi hän kertoa eri viinilajeista, joita hän tunsi ja joita hänellä oli tapana joskus harvinaisuudeksi nauttia käydessään kaupungissa tahi vuorien toisella puolen Italiassa. Vakavalla kunnioituksella haasteli hän tummanpunaisesta weltliniläisestä, jota hänen tiedossaan oli kolmea eri lajia. Senjälkeen alkoi hän jutella hiljaisella, tuttavallisemmalla äänellä erityisistä waadtlantilaisista pulloviineistä. Ja lopuksi kertoi hän aivan kuiskaamalla sadunkertojan tapaanNeuchâtelinviinistä. Muutamilta vuosilta oli tämä viini muka sellaista, että sen vaahto muodosti lasiin kaataessa tähden kuvan. Ja hän piirusti tähden kuvan pöytään kostutetulla sormellaan. Sitten vaipui hän syvämietteisiin arveluihin aprikoiden sampanjan sisäistä olemusta ja makua, juoman, jota hän ei ollut koskaan maistanut ja jota hänen luulonsa mukaan yksi pullo pystyi saamaan pari miestä sikapäihinsä.
Vaieten ja aatoksissaan sytytti hän piippunsa. Huomatessaan, ettei minulla ollut mitään polttamista, antoi hän minulle rahaa ostaakseni paperosseja. Ja niin istuimme me siinä vastakkain, puhallellen savua toistemme silmiin ja ryypiskellen ensimäisen litran tyhjäksi. Keltainen mieluisa waadtlantilainen maistui minusta erinomaiselta. Vähitellen uskalsivat viereisen pöydän ääressä istuvat talonpojat sekautua keskusteluumme, ja lopuksi muuttihen yksi toisensa jälkeen arastellen ja varovaisesti istumaan meidän luoksemme. Pian olin minä keskustelun esineenä, ja pian huomasin, ettei maineeni hyvänä vuorten kiipeilijänä ollut unohtunut. Kaikenlaisia rohkeita ylös nousuja ja uhkarohkeita alas syöksyjä, kaikki sadun sumuun peittyneinä, kerrottiin, pohdittiin ja puolusteltiin. Sillävälin oli meillä jo toinen litra melkein lopussa ja veri suhisi jo silmissäni. Kokonaan vastoin luontoani aloin kerskata ääneensä ja kerroin myöskin rohkean matkani Senn-alppien seinämälle, josta olin noutanut Rösi Girtannerille alppiruusuja. Minua ei uskottu, ja kun minulle asiaa todeksi vakuuttaessani naurettiin, suutuin. Jokaisen, joka ei minua uskonut, vaadin painiin kanssani, ja annoin heidän huomata, että hätätilassa heidät siihen pakoittaisin. Silloin nouti vanha, köyry, pienikasvuinen talonpoika anniskeluhuoneesta suuren saviruukun ja asetti sen pitkin pituuttaan pöydälle.
"Minulla on sinulle hiukan sanomista", naurahti hän. "Jos olet niin väkevä, niin lyö ruukku nyrkilläsi rikki. Silloin maksamme sinun edestäsi viiniä niin paljo kuin se vetää. Mutta ellet pysty siihen, niin saat itse maksaa saman verran."
Isäni yhtyi kohta ehdotukseen. Niinpä nousin, käärin nenäliinani käteni ympärille ja löin. Ensimäiset kaksi iskua eivät vaikuttaneet mitään. Kolmannella meni ruukku kappaleiksi. "Maksakaa", huusi isäni ja oikein loisti ilosta, vanhus näytti olevan yhtä iloinen. "Hyvä", sanoi hän, "minä maksan viinin, niin paljon kuin sitä ruukkuun menee. Mutta paljon sitä ei enää sinne mahdu." Ja todellakaan ei sirpaleisiin mahtunut juuri mitään, ja niin sain osakseni vielä pilkkaa sen tuskan lisäksi, jota tunsin käsivarressani. Nyt nauroi isänikin minulle.
"No niin, sinä olet siis voittanut", sanoin minä, täytin ruukun sirpaleet pullostamme ja kaasin viinin vanhuksen pään päälle. Nyt olivat naurajat meidän puolellamme ja voitto meidän.
Paljo samallaista karkeaa pilaa tehtiin vielä. Sitten haalasi isäni minut kotiin ja me jaarittelimme kiivaasti ja vihaisesti siinä samassa huoneessa, jossa tuskin kolme viikkoa sitten oli ollut äitini ruumisarkku. Makasin kuin kuollut ja olin seuraavana aamuna aivan kuin murtunut ja rikkipieksetty. Isäni pilkkasi minua, oli iloinen ja hilpeä sekä nähtävästi mielissään omasta etevämmyydestään. Minä puolestani päätin hiljaisuudessa, etten koskaan enempää joisi, ja odotin kiihkeästi lähtöpäivää.
Lähtöpäivä tuli ja minä matkustin, mutta lupaustani en ole pitänyt. Keltainen waadtlantilainen, tummanpunainen weltliniläinen, neunburger-tähtiviini ja monet muut ovat siitä saakka olleet minulle tuttuja sekä hyviä ystäviä.