Kun nyt on se historianpualiki selvillä, nii luarahan samalla pikaane yleeskattahrus Petsamon alueesehen ja väjestöhö kokonaasuures, ennenkö käyrähän kylihin ja tupihi sisälle ja ruvethan ihmisiä puhuttelohon muun elämän ja toimhentulon pualesta.
Ensiksiki on muistettava kumminki, jotta Petsamo nimiä käytethän kahres merkitykses. Petsamoksi sanothan ensiksi koko sitä uutta maa-aluetta, jonka Suami on nyt Jäämeren rannalla saanu, ja toiseksi tämän aluehen pääpaikkaa, elikkä sanothan oikee pääkaupunkia, Petsamon kylää, johna aluehen hallintopaikka sijaattoo.
Petsamo sana tuloo lappalaasten tälle paikalle antamasta nimestä, Betsenn eli Betzam, joka suameksi merkittöö »mäntymettä». Ryssät ovat siitä lappalaasten Betsam’ista vääntänhet nimen Petsenga. Ja meirän itäruattalaasemma rakastaavat ryssää enempi ku suamia ja sitä varte käyttäävät mialuummin ryssäläästä Petsenga-nimiä ku suamalaasta Petsamua. — Mutta mitäs me niistä!
Petsamon aines on pinta-alaltansa 10,150 neliökilometriä eli melkeen yhtä suuri ku Uurenmaan lääni. Pituutta on 240 km. ja leveyttä 65 km. levjimmältä kohtaa. — Venäjän pualohoone raja on ku puukoolla veretty suara viiva, joka alkaa Korvatunturilta ja kulkoo halki suurten syränmairen Jäämeren rantahan asti. Siitä jatkuu raja soukkaa kannasta pitki Kalastajasaarennolle Pummangin vuanon perukkahan, kääntyy siitä vähä itähän ja jatkuu sitte taas suaraa pohjoosehen pualivälihi toista saarentua, johna kääntyy Vaitolahren pohjukkahan. Raja jakaa Vaitolahren ja sen perukas olevan vanhan suuren suamalaasen kalastajakylän kahtia. Toinen ranta kuuluu Suamelle ja toisella ryssäsoltut paitojansa peseskelöövät.
Oli kovin onnetoonta, jotta toinen puali Kalastajasaarentua jäi Venäjälle, sillä kaikki asukkahat koko saarennolla ovat syntyperääsiä suamalaasia. Ryssiä on siälä vai ne, mitä sinne nyt on sotilahiksi tuatu. Saarennon asukkahat ovat toistensa kans sukulaasia, ja kun raja nyt on suljettu, tuattaa se tiätysti omaasille rajan kummallakin pualelle paljon harmia ja kaikellaasia vaikeuksia. Sattuu häitä, ristiääsiä ja hautajaasia, mutta likimmät omaaset eivät pääse toistensa tyä. Salateitä joskus saa sanan kulkemhan.
Venäjän pualelle jäivät rajankäynnis saarennon suamalaaskylät:Tuovila, Supuska, Tsyp-Navolok, Muotsi, Eina ja Muotka. Meille jäivätVähä-Muotka, Pummanki, Kervanto ja suurin osa Vaitolahtea.
Viälä toinenkin huano puali on tualla ryssänrajalla. Se, jotta pitkä ja uittokelpoone Luttojoki, joka alkaa Laanilan paikoolta ja kulkoo Petsamon suuren mettäalueen läpi, laskoo Venäjän pualelle. Se laskoo suurehen Nuortijärvehen, josta sitten mahtavana Tuulomajokena virtaa Kuallanvuanohon.
Luttojoen varsilla Petsamon aluehella on laskettu mäntymettää olevan n. 500,000 tynnyrin alaa ja arviolta 5 milj. tukkipuuta. Se on rahaa se, vai mitä?
Luttojoesta on viälä muistettava yks merkilline seikka. Se on siitä imhelline ja harvinaane joki, jotta se virtaa kahtahalle. Se alkaa lähtehestä josta toinen joki juaksoo Jäämerehen ja toinen Kemijoen kautta Pohjanlahtehen. Luttojoen yks sivujoki, Suomujoki, saa nimittään alkunsa samasta paikasta, josta Kemijoen Luirojoen Kopsusjokihaara alkaa.
Ihmisasutus on Petsamon aluehella levinny pääasiallisesti kolmen vesitiän vartehen. Vanhin asutus on Patsjoki-varres. Sitte tuloo Petsamon vuano ja Kalastajasaarennon vuanot. Niiren asukkahat ovat melkee yksinomaan kalastajia. Kolmas asutusalues on Luttojoki, mutta siälä asuu pääasias kolttia ja vain harvas joku yksinääne suamalaane mettäneläjä.
Voi sanoa, jotta Petsamon aluehen sisäosat on melkee asumattomia. Samoon on Petsamonjoen varsi asumatoon. Se on 110 km pitkä mutta sen varrella ei oo muuta ku yläluastari ja yks pahaane kolttakylä. Jos tua kylä on kurja ja piäni, nii on sillä eres mahtava nimi. Sen nimi on Moskova! ja sijaattoo n. 8 k. Yläluastarista jokivartta ylöspäi.
Asukkaina on Petsamon alueheila nykyänsä tuas 1,700 henkeä. Oikee henkikirjoos ei niit’oo niinkää paljo, sitä varte ku ei eres tiäretä viälä mitä kaikkia siälä erämais elääkää. Vuanna 1921 laskettihin Petsamon väki 1,423 hengeksi, mutta mettis arveltihin elävän nuan kolmisen sataa, jokk’ei oo kirjoos ei kansis, enempää papin ku nimismiähenkää.
Ja kuinkas nuasta »mettän elävistä» nii helpolla selvän ottaa ja kirjaa pitää? Saa vain kuulla, jotta johnaki kymmenen peninkulman pääs pohjattomien soiren ja monien tunturien takana kuuluu asustavan jokin Ontrei, Illep, Kärppä, Huotari, Kiuril, Ann-Evvan, Mitri, Oskari tai Jussa tai paljas »leski» piänes turvemajas. Se pyyrystelöö lintuja, onkii kalaa ja elättää ittensä herratiätää millä konstilla. Akkaki kuuluu olevan ja joitaki kastamattomia lapsia. Ei tiärä tällääne »Jussa» mihkä valtakuntahan hän kuuluukaan. Eikä välitäkkää. Se on sille yhrentekevää. Se onkii kalaa, koittaa elättää ittensä ja kualoo ku aika tuloo joko jumalan tautihi, tapaturmaasesti eli nälkähän tai viluhu — ilman enempää melua.
Ei »Jussa» syytä maailmaa, eikä muilta ihmisiltä mitää apua vaari. Niin, mitä mailmalla sitte on oikiastansa Jussan elämisen kans tekemistä? Mailma, ja nua valtion virkamiähet, ei ne mitää Jussalle anna, mutta ottamas ovat perhanat heti jos ei muuta, nii »henkirahaa».
Muuta vuarovaikutusta ei näiren erämaan ihmisten ja »hallituksen» välill’oo, ku se mitä esivalta yrittää havertaa mettän »Jussaa» tukasta kiinni jonkin »lain» rikkomisesta, poronvarkauresta, »kruunun» mettän kaatamisesta, Jussan oman viinan kuljetuksesta (!), kahren ihmisen välisestä rehellisestä tappelusta, johna kellää muull’ei pitääsi olla mitää sanomista j.n.e. Ku laki ja esivalta tällä lailla kaikes vain sortaa Jussaa, niin Jussa pualestansa ei liijoo välitä tukkia ittiänsä tuallaasten herrojen kirjoohin.
Jos virkamiäs tahtoo haastaa Jussaa käräjille, pitää siinä tämmimiähen varata ittellensä kahren viikon eväskontin selkähän, venehen ja apumiähen soutamhan ja sauvomhan. Ku on sitte viikko taivallettu ja ehkä viimme osuttukin Jussan mökille, nii saattaa se olla kylmillä ja Jussa muuttanu aikoja sitte jonnekin mualle. Ota selvä! — Taikka on mökis vai akka ja lapset, mutta Jussa itte on lähteny Venäjän pualelle Kaariahan jauhoja ostamahan ketun ja oravan nahoolla. Sopii istua alha tämmimiäs, ja orottaa. Ei se siälä viivy jos kolme viikkua jos ei oo sattunu samalla tyätä saamahan. Näin paljo vaivaa ja kuluja on korkialla kruunulla esim. Jussan piänestä pöhnästä, josta laki määrää Jussalle ehkä 50 mk ryyppysakon. Joka koko sakkotuamiokaa ei merkitte mitää muuta ku lisää kuluja valtiolle. Kas näin: Oulusta pitää lähtiä tuamarin kiärtämhän Ruattin ja Norjan kautta laivalla Petsamhon pitämähän käräjiä, jonkin juapumuksen, tappelujupakan eli muun joutavan takia. Tuamarin matka tuloo nykyään maksamhan lähes pari kymmentätuhatta markkaa. Kansa on köyhää, ei oo sakkorahoja. Pitääs siis lähtiä linnahan esim. 10 päivän rangaastusta istumhan. Oulus on linna. Kannattaa sinne kiikuttaa miästä, vaatettaa ja syättää välillä — ja tuara takaasi taas korjasti friikyytillä Petsamhon! S’oon tämä tällääne muarollisuus ja kankeus, joka niälöö suuria summia Petsamon hoiros. Syy on virkakoneestos ja sen kaavamaasuures.
Kerrompa täs piänenä esimerkkinä meirän virkakomennosta yhä viäläki meillä käytetystä virkämiähen matkalaskun teosta, johna on yhtenä vakinaasena tulopualena »matkatavaran siirto asemalle». Ennenvanhaan ku mäkin kuuluun läänin virkakuntahan ja jouruun silloon tällöön tekhön juhlallisia virkamatkojaki läänis, opiin tuan olemattoman »matkatavaran siirron», joka tapahtuu 4 kertaa joka matkalla, à 2 mk kerta, 8 mk yht. Nyt on taksaa vissihi nostettuki. Mun oli vähä noukka punaasna, ku ensi laskua kirjootin, jotta paanko mä tuan matkatavaran siirron tuahon vai en, ku ei mulla kerran mitää matkatavaraa ollu?
Kysyyn neuvua vanhemmalta virkaveljeltä jotta:
— Passaako se, ja eihän siitä vai tuu krateeria perästä päi, ku ei mulla kapsäkkiä ollukkaa, ja jos oliki, nii ku mä itte kannoon.
Vanheet kaveri sanoo, jotta:
— Saapas! Ota nii tyyni ku saat ja laki sallii. Siit’ ei kukaa kronklaa. Ja sullahan on oikeus lain mukhan kannattaa — — vaikka toista kalossias kahren markan erestä, jos ei muut’oo. Kanna eli et, s’oon sun asias mutta rahat pois —
No nii, se siitä. Niin tein mä ja niin teköö virkamiäs meillä viälä tänä päivänä. Mutta se oikeurenhoitokin siälä Petsamos pitääs saara vähä halvemmaksi ja nopiemmaksi. Petsamo olismionis asioos pantava erikoos-asemahan muuhun maahan nähren, nii oikeushoironkin alalla. Kruununvouti kelpaas hyvin lukhon siälä lakia.
Petsamon väestö on sekalaista. Suamalaaset ovat suurena enemmistönä. Niit’on n. 700 ja asuvat ne pääasias Patsjoki-varres ja Kaiastajasaarennella. Petsamon vuanos asuu Vienan karjalaasia, suamalaasia ja venälääsiä sekaasinsa, joitaki norjalaasia ja joku koltta. Karjalaasia on laskettu olevan n. 300 ja venälääsiä 225. Yks kylä, Kagarkka, Petsamonjoen itärannalla on aivan venälääne.
Petsamon vuano on samallaanen näöltänsä ku kehutut Norjan vuanot. Sen suu on n. 1—1 1/2 km leviä, kummallakin rannalla kohuaa jylhän korkiat tunturit. Vuanon itääses niämes seisoo pikkuune vilkkuloisto, joka kovasti iski silmää meille tulijaasiksi, vaikkei sumua ollukkaa.
Petsamon vuano on 16 1/2 km pitkä. Sen leveys vaihteloo 1—1 1/2 km, ja syvyytt’ on aina 70 sylehen asti. Nuan 5—6 km suusta teköö vuano syvän polven länsirantahan, joten siihen on muarostunu kaikilta tuulilta suajattu mutka. Siinä on se Liinahamarin satama, meirän Jäämeren satama ja Petsamon tulevan rautatiän päätepiste. Aivan rannas on 44 syltä vettä ja ainaanen avovesi! Talvella jäätyy Petsamon vuanon perukka, mutta Liinahamari ei ikänä.
Kummallakin vuanon rannalla rupiaa nyt näkymhän harmaita piäniä asumuksia. Länsirannalla on ensin Heikinpaikka, sitte Trifoonanniämi, john’on valtion majataloo ja n. 80 asukasta. Itärannalla näkyy Iivananmutka ja Peuravaaran kylä.
Mutta vuano maraltuu hiljoollensa sen perukkahan päi nii, että, jos meinaa päästä venehellä, nii pitää orottaa nousuvettä ja jatkaa matkaa piänemmällä paatilla. Mekin muutimma Trifoonas Suami-laivasta parihin moottorivenehesehen, ja niillä hyristettihin Petsamon Parkkinan kylän rantahan.
Rannas oli meitä vastas paljo väkiä, puvultansa ja muaroltansa vähä ouronnäkööstä, ryssän nuttuja, furaskoja ja rupaskoja melkee joka miähellä; naisilla roikkuvia kirjavia karttuuna-hamehia. Joukos seisoa kökötti killisilmääne ja takkupartaane munkkiki topattu musta patalakki pääs. Kovasti kumartivat ja olivat kunnioottavaasen näköösiä. Mutta suuria, isoomahaasia ja korkeeta hallitusherroja siinä kans tuliki pulska trusa. Ja paljo valituksia oli väellä hampahankolos.
Ehjinä ja tervehinä oli ny perille päästy Petsamhon. Vai Kunnallisneuvokselle oli tapahtunu yks harmillinen vahinko. Sillä ku oli mammaltansa kovat tervehyyset tuatava jollekin vanhalle tuttavalle Petsamos, mutta kelle se oli — sit’ei meirän kunnon Kunnallineuvoksemma enää muistanu eikä saanu päähänsä, vaikka kuinka muistutteli. — Kysyy multaki jotta:
— Oliko se ny lääkärille vai sen frouvalle, vai tiakonissalle, vai kätilölle, ku se muija niitä tervehyysiä lähretti?
— En mä vaa tiärä — piti mun sanua.
Mutta viimmee Kunnallisneuvos jahkaa jotta:
— Mä sanon kaikille muijalta tervhyyset, nii vissihi tuloovakki perille — —.
Kun me siinä venhen pohjalta matkareppujamma valikoottimma Kunnallisneuvoksen kans, ennenku maihi astuttiin Parkkinan rannas, äkkäs se jotta sen housunpultut olivat mennehet matkan varrella pahoo kruttuuhi. Olivat nii mones kiärtees koipien ympärillä, jotta hra Kunnallisneuvoksen mahtava ja arvovaltaane kruppi näytti seisovan kahren tukevan korkkikruuvin päällä.
— Kuinkas mä, kansani erustaja voin tällääses putsus astua kansan nähtäväksi — — haikaasi Kunnallisneuvos. — Mun pitää ensi töiksi heti rantahan päästyä mennä johki kräätärinliikkeesehe ja prässööttää nämä housut.
Mutta suuri oli hra Kunnallisneuvoksen ällistys, ku laivamieheltä sai kuulla jotta:
— Prässirautaa ei oo Petsamos muilla ku kruununfoorin frouvalla!
— Mitä?! — Eikö tääl’oo kräätäriä koko Petsamos?
— Ei oo! Eik’oo suutariakaa. Eikä nikkaria, eikä muitakaa käsityälääsiä — seliitti miäs.
Niin on hullusti asiat Petsamos. Mitä uutta vaatetta hankithan, se tuarahan valmihina Norjasta. Samoon on kenkien laita. Ku repeemähän eli ratkeemahan rupiaa, nii sellaasta hantvärkkäriä ei oo koko Petsamos, joka pystyys vähä ihmiste laihi korjaamaha. Sitä varte ei verhoja paljo paikkaallakkaa, pirethän vai sellaasina riapuuna päällä nii kauan ku pysyyvät. Nikkarinpuuttehen tähre on sellaasten ihmisten, jokka voisivat varojensa puolesta jotaki teettää, niinku virkamiesten ja kauppiasten huanekalut — pakkalaatikoota, kolmijalkaasia lavittoota ja jos jotaki Aatamin-aikaasta tyyliä. Katkerasti ihmiset valittelivat, jotta lavittanki pitää tilata Tamperehelta eli Etelä-Norjasta asti, ja ku perille viimmee tuloo, nii on luajan lykkyy, jos siin’on kolme tervestä jalkaa jäljellä.
Suutaria, kräätäriä, nikkaria ja muita sellaasia hantvärkkiä siälä tarvitaas. Samoon on Pohjoos-Norjas aiva yhtä suuri puutos käsityölääsistä. Tavailine rajasuutari otetaas siälä suurellä riamulla vastahan. Sitä kannetaas pönttöönsä päällä riamusaatos taloosta taloohi.
Rannasta ohjattihin meirät kauppias Ludvik Munsterhjelmin asuntohon, johna kauppiahan iloone ja hauskannäkööne norjalaane frouva otti meirät lämpöösellä kaffikullalla vastahan. Frouv’ on suuren mailman naine, tohtorin tytär Tromsööstä, kirjallisesti sivistyny ja herttaane ihmine. Isäntä itte oli pitkä solakka hiano miäs, josta heti huamas olevansa tekemisis tavallisuuresta poikkiavan kauppiahan kans. Kaffipöyräs keskusteltihin jo Hamsunista ja Ibsenistä. — Tääläpä vasta fiiniä kauppamiähiä on! — imehtelimmä me.
Koitin ottaa vähä tarkempaa selvää tästä merkillisestä miähestä ja sainkin kuulla imhellisiä asioota.
Tämä »Klondyken kauppias» Munsterhjelm, on varsinaaselta ammatiltansa eläin- ja kasvistiäteelijä, joka tutkimusmatkoolla on kiärtäny Kiinat, Jaapanit ja Huippuvuaret. Paljo merta ja maata on se miäs nähny. Ja nyt s’oon ruvennu kauppamiäheksi Petsamoho ja lyä rahaa ku roskaa. Myy niiskua, tupakkia, kaffia, sokuria, paitoja, housuja, fläskiä, karamälliä, valeskelloja ja mitä vai. Ja ostaa kans mitä Petsamon kalastaja ja syränmaan kolttaäijä vai kiinni verestä, ilmasta ja maasta saa. Sille tuarahan kalaa, nahkoja, villoja, heiniä j.n.e.
Ku mäkin tein kauppaa sen puaris ja ostin poronnahaasta tehryt toffelit, tuli sinne yks äijänkänttyrä, joll’ oli kainalos nii suuri kuallu krapu, jott’ oikee hirvitti. Paperossilooran ja markan antoo kauppias siitäki. Se oli Jäämeres elävä kuariaane nimeltä krevetti, joka muutoon koiviltansa ja saksiltansa muistuttaa krapua, mutt’ on kropiltansa aiva ympyriääne ku fiilipunkki ja sen kokoonenki, punane färiltänsä. Kun oikaasi sen koivet, nii kyynärää pitkät olivat! S’ oli ku mikäki pyykkilavitta ku sen tälläs laattialle seisomhan. Sanoo se kauppias, jotta sitä voi syäräkki, mutta nurkkaha mä sylkääsin ja sanoon, jotta ainaki multa se jää vissisti maistamata.
Suamen Matkaaluyhristys on huvimatkaalijoota varte majatalooksi hyyränny Petsamos yhrestä karjalaasesta tuvasta toisen pään, joh’ on kaks pikkuusta ja matalaa kamaria. Tätä viarastalua hoitaa kaupp. Munsterhjelmi ja neljä paksuunta äijää meistä sijootettihin sinne. Ne oli nii mataloota huanehia ja soukat ovet, jotta hätinä me mahruumma sisälle. Klasit oli ku flikkaan lutis pikkuuset. Niis oli kuus kämmenen kokoosta kruutua, n’otta ku mä ja Hermanni koitimma yhtaikaa klasista kattella, nii ei kummankaa mahtunu ku toinen silmä klasihin. Nenä otti foorilautaha ja toisella silmällä sai vai kattella. — Mutta me soviimma sitte Hermannin kans niin jotta kattothin vooron perähän.
Mutta puhrasta ja kaikin pualin piäntä ja siävää niis huanehis oli. Ja oikee rautasängyt. Mutta laattialaurat kiikkuuvat ja notkuuvat melkee ku olis Jäämerellä kulkenu. Vaikka ovet ja laattiat oli hiaralla ja verellä nii purkkihiksi hinkattu jotta puu loisti valkoosena, ja seiniski oli aiva uuret kuvaaset tapeetit, nii joka paikasta pisti väkevä sualan haju nenähä ja muistutti, jotta ollahan kalamaiimas ja Jäämeren rannalla.
Nämä karjalaaset tuvat, johna tämä majatalooki sijaatti, ovat rakennetut sillä lailla, jotta kaikki ihmisten ja eläänten huanehet ovat saman katon alla. Siin’ on väentupa, navetta, talli, heinälarot ja muut tarveshuanehet viäretyste ja ovi vai välis. Kukoot ja kanat asustaavat parhaasta päästä väentuvas.
Ei tarvitte talvella mennä ulkoilmalla ollenkaa. — Ulkuapäi on tällääne Petsamon »taloo» matala, harmaa, vino ja väärä hökkeli. Se muistuttaa meirän puales jotakin torpan vanhaa ulkokartanua. Katto on mättähistä. Tälläästä nutukylää on koko Näsykän kylä, jok’ on Parkkinan kylästä nuan kilometrin pääs jokia ylhäppäi. Parkkinan kyläs on kumminki joitaki parempiaki rakennuksia, jokk’on siltä aijalta ku Petsamo viälä kuuluu Venäjälle. Parkkina oli silloon Petsamon hallintakeskus. Siäl’ on suurellaane kansakoulu, pari luasterille kuuluvaa pyhiinvaeltajia varte rakennettua rakennusta, nykyyne Petsamon apteekkitaloo ja ent. venäläänen pappila, johna nyt asuu Petsamon lääkäri. Samas rakennukses on piäni sairaala. Lääkärinhoiron ja lääkkehet maksaa Petsamos kokonansa valtio. Apteeki saatihin vasta kesällä 1922. Ilmaasta apuansa tarjoo ihmisille viälä sairahanhoitaja ja kätilö.
Kylän toimeliahin ja kätevin miäs on yks ryssä, joka kymmenkunta vuatta sitten tuli Petsamhon niis meiningiis jotta rupiaa munkiksi. Mutta hyvä jumala johtiki asiat sillä lailla, jotta tämä kunnon miäs rakastuuki luasterin ylimmääsellä portahalla yhtehe karjalaasehe flikkaihmisehe. Siit’ oli se seuraus jotta miäs paiskas luasterin portin vähä äkkiää kiinni, nai sen flikan ja rupes tavalliseksi ihmiseksi. Kaks paljasta kättä oli alkaes, mutta tyällä ja tarmolla on nii pärjänny, jotta on rakentanu jo kaks oikiaa ihmismoosta talua, joista toisen on nyt hyyränny Munsterhjelmille. Kaikkia on miähelle siunaapunu: lehmiä, lampahia ja lapsia, n’otta s’oon ny Parkkinan kylän suurin ja rikkakin taloolline. Muuta vikaa ei täs ryssäs oo ku se, jottei se osaa suamen sanaa. Kaikki kylälääset kunnioottaavat sitä ja panoovat aina erestänsä puhumhan, ku on jotaki yhtehöösiä asioota ajettavana. Eikä se tyhmä miäs ookkaa. Ei nauti väkijuamia, eikä polttele. Se saa kirvehellä muutaki tehtyä ku kiälehensä haavoja.
Omituust’ oli nährä jotta kyläs oli kaikki airat tehty monikertaasesta piikkilangasta, jot’ oli nii pitkältä ja vahvalta, jotta joka taloo näytti olevan varustettu piikkilanka-esteellä. Se johtuu siitä, jotta mailmansoran aikana tälläki mailman kantilla oli vilkasta sotaelämää. Enklantilaaset, m.m. se Millerin armeija majaali Petsamoski, kaivoo kylien ympäri vallihautoja ja rakenti pitkiä piikkilankaestehiä ja vallituksia kilometrikaupalla tunturiille. Näistä riittää asukkahilla nyt hyvää aitavärkkiä ilmaaseksi nii paljo ku kukin vai viittii irti keriä.
Sota-aikana oli monia meritaisteluja saksalaasten, ryssien ja enklantilaaste välillä Jäämerellä. Monta niitä suaritettihin Petsamon ja varsinkin Kalastajasaarennon erustalla. Saksalaaset upottivat satoja purje- ja höyrylaivoja enklantilaasilta ja ryssiltä. Näistä hävityksistä oli rannikon asukahille paljasta hyätyä. Haaksirikkoontunehet laivat ajalehtiivat rantahan ja niistä repiivät ihmiset ittellensä puuta, lautoja, ovia ja ikkunoota minkä irti saivat. Ja kaikellaasta muutaki hyvää tavaraa niistä saatihin. Niin paljo puuta saivat ihmiset hävitetyystä laivoosta sota-aikana, jotta niist’ on rakennettu monia uusia tupia, joita näköö ny valmihina ja pualivalmihina varsinki Kalastajasaarennolla.
Parkkinan kylä sijaattoo kaunihilla tasaasella hiatakankahalla, jolla kasvaa vain kanervikkua ja piäniä miähenkorkuusia koivunvesakoota. Tuskin kilometrin pääs on vähä suurempi Näsykän kylä kuivunhes joenuamas n’otta sitä tuskin huamaakaa ennenku äärehe pääsöö. Ja taas parin kilometrin pääs Näsykästä on n.s. Alaluasterin paikka. Nämä kolme kylää ovat siksi likillä toisiansa, jotta voi sanua niiren yhtehensä muarostavan varsinaasen Petsamonkylän, eli Petsamon pääkaupungin, johna aluehen hallinto, virastot ja laitokset sijaattoovat. Kruununfoorin virkataloksi ja asunnoksi on otettu ennen luasterille kuulunu kakskerroksine majataloo, johna on runsahasti huanehia. Toisehen samallaasehe mutta viälä suurempaha rakennuksehe on sijootettu Petsamon rajavartioston kasarmi. Ja upseeriille on saatu jokirannasta tilava rakennus, johka on sijootettu postitoimisto ja sähkölennätinkonttori. Alaluasterin venälääsestä kirkosta on tehty Petsamon luterilaane kirkko. Kirkko on alballa laaksos, mutta tapuli on rakennettu aiva tiän viärehe. Se on vain avonaane kellokatos, johna riippuu 6—7 suurempaa ja piänempää kaunisäänistä kirkonkelloa. Kellojen soitto vuarilaaksos on erinomaasen kaunista kuulla. Ääni kulkoo pitkääsenä kaikuna vuarelta toiselle, toistuen ja sulaen kaunihiksi monikertaasiksi soinnuuksi.
Petsamon kasarmilla on vissihin paras harjootuskenttä koko Suames. Kasarmi seisoo lähes neliökilometrin laajuusella aivan tasaasella ja kovalla hiatakankahalla. Se on kun tulitikkulaatikko tyhjällä pöyrällä. On siinä sotapojilla lääniä marssia ja temppuja tehrä. Poijat harjootteloovakki innokkahasti urheeluja ja potkupalloa. Monia kilpaaluja on siälä toimhenpantu.
Mutta ykstoikkooseksi tahtoo tulla sotilahien elämä tualla komjalla kasarminkentällä. Poijat heittölöövät kaipaavia silmäyksiä Näsykän kylän matalihin mökkiihin. Siäl’ on ilo ja sinne miäli palaa. Siäl’ on flikkoja ja siäl’ on oikee kaffilaki, johka pruukathan iltaasin kokoontua. Tuvan emäntä myy teetä ja kaffia, pian rupiaa haitari laulamhan jotta syräntä riipoo ja ovensuuhun ilmestyy kylän nutipäitä. Kohta on tanssintöminä käynnis ja sitä mennähän halulla hartahalla. Ja puserrethan lujaa. Petsamon tukevatekooset flikat ovat kovia hyppelemhän ja sotapoijat on aika väättyriä. Karttuunihamehet kahajaa, silkkinauhat liahuu ja hanuri huutaa haikiaa — — Aamupualehe kuluu aika, eikä tahrota malttaa tanssista lähtiä, vaikka poijill’ on aamuhuuto ankara ja ylhänousu hirviä.
Mutta kesä onkin Petsamos lyhyt ilon aika, talvi pitkä ja pimiä. — Aavasaksalle matkustaavat ihmiset nähräksensä kesäyön auringon ja suuri imeshän se onki, ku aurinko ei ollenkaa laske yäksi taivhanrannan taa. Mutta jota kauemmas pohjoosehe tullahan, sitä pitemmän aikaa pysyy aurinko yätä päivää näkyvis. Ja täälä Petsamos ei aurinko laske kesällä ollenkaa. Se paistaa 65 voorokautta yhtämittaa taivahalla. Päivä on siis yli kaks kuukautta pitkä. On siinä einehenväliä aamusta iltahan! Kun Petsamon aurinko 26 p:nä toukokuuta nousoo taivahalle, nii vasta heinäk. 18 p:nä se ensi kerran laskoo taas taivhanrannan taa.
Mutta jos on kesäpäivä Petsamos pitkä ja valoosa, nii ompa yätäkin eri lailla. Kokonaasta 60 voorokautta yhtehe painoho yätä! Kun aurinko laskoo marraskuun 27 p:nä, nii ei se iloosta silmäänsä näytä ennenku vasta tammik. 17 p:nä. Kakskuukautt’ on yhtämittaane yä.
Talviyät on silloo Petsamos samallaasia ku meilläki. Se vain jotta yätä piisaa kaks kuukautta. Mutta ei pirä luulla jotta siälä sentäs on nii pimiä ku korannoki. Paistaa siälä valojaki: kirkas kuu ja roihuavat revontulet, jokk’ on niin mahtavia, jotta meillä tämänpualen ihmisill’ ei oo aavistustakaa. Valomerenä saattaa räiskyä ja säteellä koko taivas ku ilotulitukses. Mutta on niitä aiva mustiaki päiviä, varsinki pilvisäällä ja myrskyn aikana. Sanoovat jotta ihmisen miäli silloon pitkän pimeyren tähre käy siälä kovi raskahaksi ja olo tuskalliseksi. On paljo sellaasiaki, jokk’ eivät monta talvia kestäkkää. Tuloovat raskasmiälisiksi. Ja miälisairahia onkin Petsamos suhtehellisesti enempi ku mualla.
Useen riahuu Petsamos talvella hirmuusia lumimyrskyjä, jokka hautaavat tupatönöt kokonansa niatoksihi, jotta ihmiset joutuuvat elämhän viikkokausia tuvisnansa. Syyskuun pualivälin aikhan raivuaa säännöllisesti kolme voorokautta kestävä pohjoosmyrsky, joka on nii kova, jotta silloon ei kukaan tahro pistää nenäänsä pihalle. Eik’ oo hyvä mennäkkää, sillä myrsky paiskii ihmisiä ku tuahiropehia menemhän. Tuulta vastahan ei kärsi naamaansa kääntää ollenkaa. Lyä heti hengityksen tukkuhu.
Mutta muutoon ei Petsamos kuitenkaa oo talvet niin kylmiä ku luulis. Sattuuhan kyllä joskus koviaki pakkaasia, mutta esimerkiksi tammikuun keskilämpö on siälä vain 6—7 astetta kylmää. Se on samallaasta talvia ku Haminan paikkeella, ja lauhkiampaa ku esim. Etelä-Pohjanmaalla. Talven lauhkeus johtuu avonaasesta Jäämerestä, joka lämmittää. — Mutta Petsamon sisämais on oikeeta tulipalopakkaasia, jokka puristaavat veren juaksemhan nenästä.
Petsamon kesä ei oo suinkaa lämmin. Ilmanhenki mereltä on kylmänkostia ja pitää ilman kalsiana. Heinäkuun keskilämpö on 8—9 lämpöastetta. Kesän pilaavat viälä ainaaset sakiat sumut, joit’ on harva se päivä. Useen on sumu nii sakiaa, jottei näe syltä ethensä. Tiätää sen, mikkä vaarat ja vastukset siit’ on kalastajille ja merenkulkijoolle.
Kevät tuloo Petsamos toukokuus ja se tuloo äkkiä ja aika rytinällä. Jäät sulaavat nopiaa, syntyy kovia tulvia tunturiilta — ja yäksi jäätyyvät lammet ja purot uurestansa, sulaaksensa taas päivällä.
Syyskuus on taas tultu syksyhyn, lehret putuaavat puista, muuttolinnut jättäävät pohjolan ja lokakuus on jo täysi talvi. Lyhyt on siis Petsamon kesä.
Kesä on tyän ja toimen aika. Silloon on menua ja liikettä joka paikas. Kolmen kesäkuukauren kulues pitää Jäämeren rannan asukkahan saara koko talven elantonsa, sillä talvi on kuallutta aikaa. Silloo ei tehrä juuri mitää muuta kun maatahan ja syärähän mitä kesällä on kokohon saatu. Elämän järjestys on siälä toine ku mualla maailmas. Meistä etelänmiähistä tuntuu ourolta ku yks Petsamon äijä valiteli jotta:
— Huanot on aijat sitte ku Suami tänne tuli. Kolme kuukautta min’ oon kovaa tyätä tehny, eikä siltäkää tahro tulla talvia toimhen.
Ne pitäävät siälä luannollisena, jotta ku miäs on kolme kuukautta tehny tyätä, nii lopun vuatta pitää sen saara maata. Sellaasehe lojumisehen ollahan siälä osaksi pakotettujaki, mutta johtuu tämä käsitys pääasiallisesti kumminki entisestä helposta toimhentulosta ryssävallan aikana, ku Petsamon kalastajat olivat tottunhet myymähän kalansa sualaturskana Venäjälle, josta sitte saatihin halvalla viljaa ja muita tarpehia. Mutta kun nyt on kaupankäynti Venäjälle kokonansa tukus, eikä kalakauppaa oo saatu viälä järjestetyksi mualleppäi, niin on petsamolaasten elämäki joutunu aivan pois raiteeltansa. Petsamolaaset ovat tottunhet valmistamhan kalansa vain Venäjälle viäntiä varte, joka on ainua maa, mihnä turskaa syärähän sualakalana. Kun Venäjälle viänti loppuu, nii jäivät Petsamon ihmiset aivan avuttomiksi.
Kun tämä maankolkka nyt on tullu Suamelle nii lankee siitä luannollisesti, jotta Suamen pitää koittaa nostaa Petsamon asukkahat jaloollensa ja auttaa niitä elämisen alkuhun. Tätä varte perustettihin kuuluusaksi tullu Petsamo-yhtiö, jonka piti ottaa hoitohonsa Petsamon kalakauppa ja välittää kalastajille kalastusvälinehiä verkkoja, venehiä ja muuta selasasia. Mutta tämän yhtiön johtohon satuttihin saamahan kykenemättömiä ja kunnottomiaki miähiä, jokka tekivät jos jonkillaasia rötöksiä ja väärinkäytöksiä. Mutta suurimpana syynä epäonnistumisehen oli kumminkin epäälemätä miästen kykenemättömyys nii suurisuuntaasehe ja vaikiaha tehtävähän. Ei oo suinkaa mikää pikkuasia lähtiä perustamhan ilman kokemusta suurta kalastusliikettä, jonka pitääs olla toiselta pualen hyväntekevääsyyslaitos ja samalla tuattaa suuria voittoja. On muistettava, jotta Norjan pualell’ on monta vanhaa suurta ja vakavaraasta kalakauppiasta ja yhtiötä, joiren hallus on jo kauan ollu Eurooppahan suunnattu Jäämeren kalakauppa. Niill’ on suuret kalakuivaamot, mahtavat varastomakasiinit, tarkootuksenmukaaset kuljetuslaivat ja ennen kaikkia pitkäaikaane kokemus tällä alalla. Kun meillä nyt valtio koittaa ottaa Petsamon kalakauppaa hoitaaksensa, ja valtion liikehommat muutoonkin pakkaavat olemahan vähä niin ja näin, nii ei tartte kovinkaan kummastella, jotta se Petsamopuulaakin menestyminen on ollu vähä huanonpualeesta. Mutta on siälä saatu jo jotaki aikahanki. Vähitellen rupiaa asiat järjestymhän, mutta oppirahat pitää aina maksaa.
Yhtiöllä on kolme kauppapuaria eri kylis ja ne oli aika hyväs kunnos. Petsamos on pari kolme yksityyskauppiasta ja niille on yhtiön liike paha tikku silmäs. Jos ei siäl’ olsi yhtiön kauppoja, nii yksityyset voisivat kiskua tavarasta kuinka kohtuuttomia hintoja tahansa. Mutta nyt pitää yhtiö niitä vähä kuris.
Se on huanolla tällillä tämä Petsamon kalajuttu. Lipiäkaloona syärähän meirän maas joka vuasi nuan 600,000 kilua kuivattua turskaa, joka ostethan Norjasta. Petsamon kalastajat laskoovat oman turskankalastuksensa tuattavan nykyään vain 60—70,000 kilua, mutta sitäkää ei saara tulenahan meirän omhan maahan. Koko tarvittava lipiäkala saataas kyllä Petsamonkin vesiltä, mutta ei pystytä asioota järjestömhän! Tarvitaas kalakuivaamo, parempia vehkehiä ja miähiä, jokka pystyysivät asioota hoitamhan. Jos vain saataasihin asiat järjestetyksi nii, jotta Suames syätääs Petsamon lipiäkalaa, nii Petsamos tulis kulta-aijat.
Vika ei oo sysis, se on sepis. Mutta kaippa ne asiat siitä lutviutuu, ku keriithän. Tallellapa on meillä siälä pohjooses pohjatoon lipiäkalatiinu, kun vai keksithän keinot, millä ne kalat kuljetethan tänne alamaihin väen purtaviksi.
Jäämeren loppumattomat kalarikkauret ovat houkutellehet ihmisiä asettumhan asumahan nualle kaukaasille ja ilottomille rannoolle. Kalastus onkin ihmisten pääelinkeino Petsamos. Kala leipänä, kala lihana ja kala kalana, sanothan siälä. Se on kaikki kaikes. Ja suunnattoman paljo kalaa kaikellaasta, suurta ja piäntä, siälä sakiana kuhajaa. Ei muuta ku nostaa ja lappaa venheshen sen ku kerkiää. Meirän pualen miäs, jok' on tottunu näkemhän vai parin korttelin mittaasia ahvenia, silakoota ja salakoota ja joskus imehiksensä parin kolmen kilon painoosen hauen, lentääs vissisti seljällensä, jos sen onkehen näppaas Suamen valtakunnan uusimmat ja suurimmat kalat, esimerkiksi yks 700 kilon painoone holkeri. Elikkä vaikka vai tuallaane piäntälaija valaskalanpoika, jok’ ei oo ku 5—6 meeterin pituune. Elikkä merikissa, eli meripantteri, eli jokin muu Jäämeren kumma kala. Meillä kattokaas ku on ny omastatakaa sellaasia merieläviä ku paremmillaki kansoolla ja valtakunnilla.
Itte en herraparakkohon trengänny nährä kaikkia nuata meirän maan uusia merihirviöötä matkallani; ei muita ku siistiä ja kilttiä valaskaloja ja pyäriääsiä. Ja niitäki vai parhultaasen hollin päästä. Valaskaloja näköö Petsamon vuanon suulla harva se päivä, n’ottei n’oo eres harvinaasiakaa. N’oon rauhootettuja, eikä niitä saa pyyrystääkkää. Kalastajat sanoovat, jotta valaskala on niille hyäryllinen elään sillä lailla, jotta se karhaa kalaparvia erellänsä rannalle. Laivasta näköö Petsamon vesillä useen kuinka hiljoollensa nousoo merestä valaskalan musta selkä, jok’on ku nurinkääntynhen venhen pohja. Valaskalat liikkuuvat parvis, n’otta niitä näköö tavallisesti usiempia yhtaikaa.
Pyöriääset ovat tuas sylen pituusia ympyriääsiä mossikoota, ku jaloottomia sikoja, jokka halusti rupiaavat seuraamhan laivaa ja asettuuvat useen leikkimhän höyrylaivan kohisevhan keulavethen. Siinä ne uiva molskiivat justhin laivan eres, jotta luulis ala jäävän, mutta nekös vasta ovakki vikkeliä ja ilooosia venkalehia, jokka hyppiivät ja puikkelehtivat siinä ku salakat. Helposti sellaane parin saran kilon painoone rötkäles pompahuttaa ittensä yhrellä iskulla korkialle ilmahan ja purota puljahuttaa taas ku sukkula takaasi vethen. Meirän laivaa följäs yhtenä päivänä suuri joukko pyäriääsiä, parikymmentä luvultansa, tehren hauskoja temppujansa. Mutta Hermanni nukkuu silloonki n’otta s’ei nähny koko lystiä olleskaa. Ja kyllä sitä harmitti sitte ku heräs ja pyäriääset olivat jo mennehet.
Mutta se holkeri se se vasta kauhia peto on. Pahin susikala, mikä Jäämeren pohjia möyrii. Se syä kaikellaasia elukoota, mitä vasthan tuloo. Ja ittiänsäkki. Ei ny itte ittiänsä, mutta toisia samallaasia. S’oon niin raatelevaane ja siivotoon peto, jotta jos vai vois, nii kyllä se liiat rasvat puris omasta hännästänsäkki. Kalastajat kertoovat, jotta monaasti ku ne nostaavat tukevat koukkupyyrystimensä merestä, nii johnaki koukus riippuu vai paljas holkerin pää. Ku yks holkeri on tarttunu leuvastansa nii lujasti kiinni, jottei irti pääse, nii jo ovat toiset joka puolelta elävältä syämäs, — tuata, tuata, vaikka niinhän se pakkaa olemhan meirän kaksjalkaastenkin holkerien joukos.
Holkeria pyyrystethän vain sen maksan takia. Sen lihaa ei syärä. Holkerin maksasta keitethän jotaki öljyä. Sanoovat jotta holkerin maksa on seittemäs osa koko kalan painosta. Ku holkeri on tarttunu kiinni, eikä sitä toiset viäl'oo keriinnehet koukus syärä, nostethan sitä vai nii paljo merestä ylhä laivan viärehen jotta maksa irtileikattuna saarahan veneshe ja loppu kroppaa purotethan takaasi merehen. Sellaasten suurten kalaan nostamine merestä tapahtuu laivamoottorin avulla. Eikä sitä sellaasta 7—8 meeterin pituusta ja monen saran kilon painoosta kalarössikkää hyväkää miäs jaksaasi korvista paattihin kinnata, se on selvää. S’oon yhtä mahrotoonta ku holkerin korvista vetäminenki, ku ei sillä korvia ookkaa.
Varsinaane leipäkala on Petsamos kumminki turska; se sama päätöön kalaparka, joka ilmestyy meiränkin puales säännöllisesti joka kauppapuarihi joulun erellä kuivina halaaspualina rautalangalla yhtehe kniputtuna ja jota sanothan kuivaksi- eli lipiäkalaksi. Ja merkillist’ on jotta meirän puales puhuthan »lipiäkalan äänellä puhumisesta», vaikkei s’oo täälä koskaa suutansa aukaassu siitä yksinkertaasesta syystä, jottei sill’ oo koskaa enää päätä ollukkaa, ku s’oon tänne jouluksi tullu.
Turskaa pyyrethän varahin keväällä, ku se tuloo Petsamon erustalle suurina parvina lännestä päi. Sitä pyyrethän pitkälläsiimalla, john'on 2—3000 koukkua aina yhres köyres. Köysi upotethan pohjahan ja pirethän siälä 2—3 tiimaa, jolloon siitä Saarahan noukkia keskimäärin nuan 2,000 kilua kalaa. Yhtehe veneskuntaha kuuluu tavallisesti 4—5 miästä, joill'on kolme-neljä sellaasta pitkäsiimaa ja niillä nostaavat pyyntikerralla veneslastin kalaa, n. 25,000 kilua kerralla. Tiätää sen, jotta siin'on silloo tyätä kalojen perkaamiseksi. Kuivia-kaloja tehrähän sillä lailla, jota ku pää ja sisälmykset on parilla puukoonverolla poispurotettu ja selkä halkaastu, nii sitte pannahan halaastut kalat samankaltaasille orsille ku heinähaasioolle ulkoilmahan kuivamahan, johna ne saavat olla viikkokausia, jott’ ovat aiva koviksi kuivettuneina. Venäjälle ennen viäty sualaturska valmistethan sillä lailla, jotta kala raamastethan halaaspualiksi ja lyörähän suurihin makasiiniihin laattialle sylenkorkuusiksi pinooksi paksujen sualakerrosten välihin. — Olimma kattomas Petsamo yhtiön suures kalamakasiinis Vaitolahres sillä lailla sualattua turskaa ja oli se ouron näkööstä nährä puali makasiinia riitattuna kalaa päälletyste.
Turskaa pyyrethän myäs juksaamalla ja väliinsä nuatillaki, mutta meirän Petsamon kalastajamma ovat siksi köyhiä, jottei niil’oo varaa hankkia kalliina paremmin kalastavia pyyryksiä. Juksaaminen on yksinkertaane, helppo ja kätevä kalastuskonsti. Siihen ei tarvita muuta ku venes, jolla pääsöö vähä kauemmas merelle, parikymmentä syltä nuaraa, ja siihen aikamoone terävä ja suuri koukku sekä lähes kilon painoone rautapunnus, joka sirothan painoksi likille koukkua, jotta se menis nopiasti ja suaraa pohjahan. »Juksan» koukku on n. 6—7 senttiä pitkä. Niis on tinasta valettu jonkillaane kalankuva syättinä. Muuta syättiä ei siinä juuri käytetäkkää. Paljakalla koukulla vai pyyrethän. Ja itte kalastaminen tapahtuu sillä lailla, jotta venhen lairas on oksahaarukka, jonka välis on pyäriä puurulla. Sen ylitte laskethan siima rautapainoonensa ja koukkuunensa merehen likille pohjaa. Sitte nykäästähän narunpäästä äkkiä kerran pari — ja silloo on kans jo kala koukus. Ei muuta ku lappaa siimaa rullan ylitte nopiaa ja nostaa parinkolmen kilon painoone turskanvonkales venheshe.
— Että kuinkako se kala nii vai koukkuhu tarttuu?
— Siinä se justhin onkin, mutta nii vai tarttuu ja vissisti tarttuuki sen tiärän toristaa, ku itte oon koittanu ja viires minuutis nostanu neljä mahtavaa parin kilon painoosta turskaa Jäämerestä. Ja samoon tekivät toisekki reisukampraatit jokahinen. Mutta suurimman turskan sai kumminkin se meirän Neitineuvoksemma. Sen kala painoo ainaki viirettä kilua, mutta kyllä se kans oli mahtavaa ja kehuskeli koko lopun matkaa. Musta tuntuu siltä, jotta sen neirin kala rupes heti kasvamhan niinku Palomäjen-Matin hauki.
Me istuumma kerran sen Matin kans ongella Ahvensaaren erustalla ja ku Matti oli laiska onkimiäs, nii lauleskeli vai eikä kattonu olleskaan korkkinsa perähä. Viimmee se nukahti venhen perhän ja samas kans hairas yhtäkkiää sen korkin veren ala ja mä krääkääsin jotta: verä nyt!
Ja se ku unenpöpperös säikähti ja rupes vethön ylhä — nii sen onkehe oli tarttunu tuas tupenmittaane hauenpoika! Ja Matti ku riamastuu ja rupes trossaamahan, jotta hän se vasta onki kalamiäs.
— Mitäs s’oot saanu? — rupes multa kysymhän. Sattuu niin harmillisesti, jotta suaraa sanojen min’en olin saanu oikiastansa viälä yhtää mitää. — Siit'on ny jo lähes kakskymmentä vuatta, mutta aina vai viäläki Matti muistaa haukiansa ja ku se ny näyttää, kuinka pitkä se hauki oli, nii on se jo kasuanu toiselle kyynärälle.
Niin, niitä kaloja on siälä Jäämeres nii sakialta, jotta ku sinne kalaparvehen purottaa kiiltävän juksakoukun, nii on siinä heti monta kalaa ympärillä kattornas, jotta mikäs siinä tuli? Ovat uteliaina, koittavat vissihin haistaa ja vähä maistaakki sitä koukkua, jota samalla riipaastahan ylhäppäi. Ja silloo tarttuu koukkuhan aina jokin kala, jok’ei kerkiä tiältä pois. Kala riippuu koukus kiinni mistä paikasta sattuu, leuvasta, vattasta, seljästä ja usee hännästäki.
Hetken aikaa mekin koittelimma sitä juksookonstia ja parikymmentä kilua kalaa kans nostimma. Laivas kokki sitte paistoo pari kalaa, jotta saimma maistaakki. Ja hyvää s’oon tuarehelta laitettu turska, ei voi moittia.
Kerraasti mä pistin juksan koukkuhu tyhjän tulitikkulooran, laskin pohjahan jotta saas nährä tulooko tuallaki kala. Ja nii nousi ku häkää vai! Juksaamalla voi miäs päivän mittahan nostaa satoja kiloja kalaa.
Jos lukijasta tuntuu kummalta tällääne kalastus, nii ei se ny vielä mitää oo. Mutta mäkin hämmästyyn ja epäälin jotta eikhän täs meinata meitä rumasti jutkuttaa, ku näin Parkkinan kylän rannas miähen noukkivan kuivalla maalla verkosta kaloja koppahansa.
Aivan totta, omin silmin näin! Ja paljo kaunihia ja eläviä kaloja siinä verkos olikin.
Asia oli kattokaas sillä lailla, jottei siin’oo mitää imhellistäkää, vaikka se nii kummalta kuuluu. Petsamon vuanos on nousu- ja laskuvesi, joka säännöllisesti tapahtuu päivittään, nii että veren korkeus vaihteloo pari kolme metriä. Ku on laskuvesi, nii paljastuu matala vuanon perukka Parkkinan kylän rannas aiva kuiville pitkän matkaa, n’otta hiataane lahrenpohja vai on näkyvis. Silloon sopii siihen kuivalle maalle pystyttää verkkoaitaa ja lähtiä kotia orottamhan nousuvettä. Jonkun tiiman päästä rupiaaki vesi taas nousemhan ja sen mukana tuloo kalakki ja tarttuuvat verkkohon. Laskuveren aikana saa ukko sitte saapastella kuivin jaloon verkkonsa äärehen ja noukkia kalat koppahansa.
Ei se sen kummeet konsti oo!
Pruukathan sanua, jotta elämä on taistelua ja sitä s’oon ainaki Jäämeres. Siälä karhaa toinen elukka toista aina suu auki takaa. Mutta järjestys s’oon siinäki, niinku kaikes muuski homnias täs mailmas. Ja s’oon sillä lailla jotta piäneet saa aina plyniä henkensä erestä suurempansa erellä. Eikä se muutoon passaasikkaa, sillä kuinkas piänet suurempansa söis? Sen repees maha, ja sitä varte sen on tiätysti ponkiminen pois tiältä. Mutta herra s’oon herrallaki. Tuskin on vähä suureet keriinny piänempänsä nialaasta, n’otta häntä suus viälä lipajaa, ku jo on ittekki menos parempansa kitaha. Ja ku tuas tuuman mittaasesta kalanpoijasta alkaavat toisiansa niälemhän, nii ennenku on tultu 700 kilon painoosehe holkerihi, on siinä sisätyste kala toisensa vattas jo kymmenettä kertaa. Ja kalojen joukos huseeraavat viälä tuhannet merilinnut ja satapäiset hyljeslaumat. Ja niiren niskas häärii ihminen pyssyynensä, paukkuunensa.
Samoohin aikoohin ku turskaparvet tuloo Petsamon vesille lännestä, ilmestyy rantavesihin irästäpäi tuhansia hylkehiä, jokka prissaavat turskaa ku koirat lammaslaumaa. Mutta pian siihen tuloo sellaasiaki herroja, jokka pistelöövät poskehensa kokonaasia hylkehiä. Ja s’oon yks lai valaskaloja, jota sanothan miakkavalahiksi, ku niill'on nii pitkä ja terävä noukka ku miakka. Silloo saavat hylkehet voorostansa panna propellit käynthin n’otta vesi prisajaa. Kalastajat sanoovat, jotta s’oon mahtavaa kattella ku valaskalat ajaavat eteliänsä hyljeslaumoja. Siinä käy kuulemma eri kohu.
Jäänieres on monellaasia hylkehiä, joita sanothan eri nimillä, mutta siitä ne tuntoo kumminki kaikki, jotta niill' on parta, oikee pitkät näävelit. Ja naamastansa on hyljes nii vanhan tummanverisen klanipää äijän näkööne, jotta kun sen näköö meres, nii helposti erehtyy, niinku on monaasti sattunukki.
Kerraasti meinattihin täälä Vaasan saaristos vahingos ampua hylkehenä yks lyysionkoulun opettaja, nimeltä Kröömpäri. S’oli kesää viättämäs merikyläs ja meni yhtenä päivänä uimahan jottei siitä näkyny verestä muuta ku pää ja näävelit. Samalla saarell’oli kaks hylkehenampujaa hylkehiä vahtaamas ja ku ne näkivät Kröömpärin äijän pään kelluvan veres, nii heti oikaasi toine pyssynsä ja rupes sihtaamhan. Mutta onneksi huamas Kröömpäri pyssynpiipun ja sekös huuthon jotta:
— Älkää herrantähre ampuko, tääl’on Kröömpäri!
Tuli syvä hiljaasuus ja Kröömpäri kuuli ku miähet keskenänsä hiljaa neuvotelivat rannalla. Viimee kuiskas toinen miäs jotta:
— Se valehteloo! — ja oikaasi pyssynsä.
Mutta silloo tuli Kröömpärille hätä ja sekös huuti hengen erestä jotta:
— Oikee totta m’oon Kröömpäri, älkää herrinjee ampuko!!
Mutta vasta sitte ku se nosti molemmat kätensä ylhä ja puali kruppia näkyy, miähet uskoovat eiväkkä ampunhet.
Niin oli Kröömpäri hylkhen ja hyljes Kröömpärin näkööne.
Hylkehiä pyyrethän Petsamos paljo. Niitä Saarahan erityysillä verkoolla ja ampumalla. Tuhansia hylkehiä siälä tapethan vuasittaan. Hylkhen rasvasta keitethän öljyä ja samoon otethan nahka talthen. Mualla Suames maksethan hylkehestä tapporaha, muttei Petsamos, ku niit'on siälä nii paljo.
Paitti turskaa pyyrethän Petsamos monia muita syämäkaloja. Silliäki saarahan jotta hyvästi piisaas oman maan tarpeheksi, jos vai järjestetääs pyynti ja hommataas tulemhän. Samoon saarahan paljo lohia, josta sanothan, jotta »lohi on kala, mutta hauki vai vesielään».
Mutta paras kala mitä me matkalla maistoomma, oli kumminki pallas-kala. S’oon samallaane kala ku kampela eli maariankala, leviä ku lahna. Sellaane suuri flatuskaane laiska kalarössikkä, joka makaa aina lameellansa pohjas, eikä viitti kääntää kylkiäkää n’otta s’oon toiselta pualelta aiva suamutoon ja nahka paljas valkoone. Toinen puali, jok’on päälläpäi, on niin sekaasen färine, jottei sitä tahro pohjasta eroottaa, ja niin on rutilaiska kala, jottei viitti siälä pohjas maatesnansa päätänsä eres sen vertaa kääntää, jotta kattelis molemmilla silmillä, niinku luaja on tällänny ja tarkootus ollu. Koko pää on menny aiva vinhon, jotta silmäkki on vääntyny samalle pualen päätä. Siälä pohjas se vai maata mollottaa ja mäihää mitä sattuu suuhun tulemhän. Mutta hyvä liha siin’on. S’oon aiva valkoosta ja paksua ku fläski, eik’oo ruatojakaa olleskaa, ainakaa niis paloos, jokka mä satuun saamhan. Ja s’oon sitte suuri kala; keskikokooset painaavat 60—70 kilua, mutta on saatu kuulemma 200 kilonki painoosia. Sellaane pallaskala on tiätysti tavallisen kahrenhengen maattavan polsterin näkööne ja kokoone. —
Alutta s’oon harmin paikka ku siälä meirän Petsamon kalavesillä rupiaa kulkemhan varkahia. Kalastus kauempana Jäämerellä on vapaa kaikille kansoolle, mutta rantavesi kuuluu yksin sille valtakunnalle, jonka erustalla se on. Enklantilaaset harjoottaavat oikee suurkalastusta Jäämerellä. Niill’ on paljo erityysesti Jäämeren pyyntiä varte pykätyytä suuria höyrylaivoja, jokka kolmes, neljäs voorokaures ajaavat Lontoosta Petsamon vesille ja sitä väliä tyäksensä hyppäävät. Ne harjoottavat ryästökalastusta »troolaamalla». S’oon sellaasta, jotta laivasta laskethan merehe suuri rautaane nuatta, jonka alaosas on rautavannas ja se kraapii niinku lapio pohjia myäri irti kaikki kalat ja kasvullisuuren. Rautakettingiillä vetää laiva tuata suurta nuattaharaa peräsnänsä ja yhrellä verolla nostaavat kymmeniätuhansia kiloja kalaa ylhä. Pian sillä lailla on suuriki laivan lastiruuma täytetty ja sitte lährethän takaasi Enklantihi. Mutta sillä lailla möyrimällä kaikki pohjia myäri pilathan ja hävitethän kalakantaa. Siitä enkesmanni kumminki viis veisaa ja mitäs me sille voimma? S’oon siinäki se sama juttu suuresta ja piänestä kalasta Jäämerellä. Mutta s’oon jo hävitööntä, ku nua enklantilaaset troolarilaivat rupiavat kulkemhan varkahis meirän aluevesillä. Monta kertaa niit’ on rookattu varsinki yän aikhan, niinku ainaki varkahia, Suamen aluerajan sisältä. Suamelle kuuluu parahat kalastuspaikat niillä vesillä, niinku Vaitolahren erusta ja Heinäsaarten ympäristöt. — Toiset kansat ampuuvat varkahin kalastavat laivat pohjahan, mutta milläs me ammumma, ku Petsamos ei oo yhtäkää tykkiä? Meirän täytyy vai valittaa, prostesteerata, kattua päältä ja puristaa nyrkkiä housunplakkaris.
Paitti kalastusta harjottavat petsamolaaset väliinsä karjanhoitua. Maanviljelystä siäl'ei juuri voi harjoottaa ollenkaa; korkiastansa vähä pärinää kasvattaa. Mutta heinää kasvaa joinki ja enempiki rupiaavat saamahan, ku oppiivat hoitohon maatansa. Nykkin saavat siältä täältä laaksoosta ja jokien varsilta kohuamalla sen verran heiniä tehryksi talven varaksi, jotta voivat huushollis pitää lehmän pari ja joitaki lampahia. Tätä nykyä on Petsamon aluehella tuas 500 lehmää, nuan 700 lammasta ja hevoosia vai kolmisenkymmentä. Tästä karjast’ on suurin osa Patsjokilaaksos, johna karjanpito vois viäläki paremmin menestyä. Petsamos syätethänlehmillä talvella paljo kuivatuita kalanpäitä. Ja kuuluuki olevan oikee himoruakaa lehmille. Näsykän kyläs mä satuun näkemhän joka seipään nenäs ja airalla suuria kasoja turskanpäitä kuivamas lehmänruuaaksi. Oli kuuma aurinkopaistet ja nua kalanpäät haisivat nii tuhannen erestä häjyltä jotta hätinä pääsi kylän läpi kulkemhan. Ku mä pakkasin liikaa löyhkää moittimhan, nii kehoottivat menhön paluumatkalla Norjan kautta kattomhan ja haistamhan johki tehtahasehe johna valmistethan kalanperkooksista apulantaa. Kuuluu olevan nii peräti paksua ja myrkyllistä se katku, jottei mailmas pahempaa. — Siitä tulin ajatelleheksi jotta pitääs meilläki ottaa ne sarattuhannet kilot kalanperkooksia taltehe, jokka siälä ny heitethän merehe, ja valmistaa omaa maata varte apulantaa niinku norjalaaset teköövät. Tulis siitä monia laivalastia hyvää pellonhöystettä, joka ny menöö aiva hukkaha. Ja rahat jäis omhan maahan.
Heikkua ja huanua s’oon ihmisten toimhentulo Petsamos ennenku kerithän oloja ja asioota auttamhan ja aluullepanemhan. Sitä varte nauttiivakki petsamolaaset tulli- ja verovapautta. Norjan pualelta Saarahan ilman tullia tuara monellaasta tavaraa, niinku jauhoja, kaffia, sokuria ja paljo muuta. Kaffit oliki Petsamos kymmentä markkaa halvempia ku inualla Suames. Samoon moni muu kauppatavara. Erinomaane helpootus on petsamolaasille se, jotta ne voivat halvalla postimaksulla tuattaa kaikellasta tavaraa eteiä-Saumesta kolmen kilon painoosina postipakettiina. Postimaksuhan on sama koko maas, oli matka pireet eli lyheet. Sopii Helsingistä vai tilata voitaki pari kilua postipaketis ja tuloo jotta ketajaa. Ne etuuret mitä Petsamon asukkahille on myännetty, ne hyvin tarvittoovakki, jotta pääsisivät vähä elämisen alkhun.
Maanomistusolot on Petsamos viälä kokonansa järjestämätä. Lairunmaata on vuakrattu vai kesäksi kerrallansa. Ne tullahan pian erityysellä lailla järjestämhän. Maa kuuluu siälä nyt kaikki valtiolle, paitti se mitä jo on annettu luasterille, mutta tulevas lais tullahan määräämhän, jotta petsamolaaset saavat maata täyrellä omistusoikeurella.
Pitääs täs viälä tehrä selkua Petsamon sivistys- ja siveellisyysoloostaki, mutta ku n’oon nii kuivia asioota ja vähä nii ja näi, nii jääkhön. Mainittakhon kuitenki, jotta eristystä on havaattavis nii aineen ku hengenviljelyksen alalla, sillä hiljan on Petsamhon perustettu sikaosuuskunta ja lauluseura.
Petsamon aluehen kans sai Suami kaiken muun tavaran joukos yhren kaikin pualin kunnos ja täyres käynnis olevan luasterinkin, nimittään Petsamon luasterin, joka sijaattoo 19 kilometrin pääs Petsamonjoen suusta, juuri siinä jokimutkas, johna pikkuune Mannajoki laskoo Petsamonjokehe. Tavallisesti nimitethän tätä luasteria vai »yläluasteriksi» erootukseksi »alaluasterin» paikasta, johna sanothan ennen kans ollehen luasterin. Alaluasterin paikka on 3 km. pääs joen suusta. Sillä paikalla olevat nykyyselle luasterille kuulunehet suuret rakennukset on otettu valtion haltuhun ja on niihin sijootettu Petsamon rajavartiosto ja hallitusvirastot. Kun puhutahan Petsamon luasterista tarkootethan sillä aina n.s. yläluasteria, eli yksinkertaasesti Petsamon luasteria, kun ei Petsamos muuta luasteria ookkaa.
Historiat kertoo, jotta Petsamon luasterin on perustanu vuaren 1550:n paikoolla Venäjältä lappalaasia kääntämhän lähteny venälääne munkki nimeltä Trifon. Lappalaaset ja vähääset karjalaasheimon pirstalhet, jokka niihin aikoohi asustivat Jäämeren rannalla, olivat siihen asti pakanoona ja palvelivat kiviä ja kantoja epäjumalinansa. Mutta munkki Trifon oli kovakouraane tuffa, joka hakkas kumhon pakanaan uhripuut ja pakotti ne kääntymhän kreikkalaaskatolishen uskon. Hän perusti tuan luasterin ja pian kokos ympärillensä monia muita uskonmiähiä, jokka rupesivat munkiiksi hänen luasterihinsa. Venäjän silloone tsaari, kuuluusa Iivana Julma antoo tälle munkille luvan laskia alustalaasiksensa kaikki tuan kaukaasen ja tuntemattoman rannikon asukkaat, jokka vain sai siihen pakotetuksi. Trifon onnistuuki hommissansa nii hyvin, jotta pian oli Petsamon luasteri kasvanu suureksi ja rikkahaksi.
Tämän käännytystyän kautta laski kaukaane Venäjä valtansa alle Kuallan niämen ja Muurmannin rannikon, josta meirän Petsamo on vai piäni osa. Petsamon luasteri oli venälääsvallan äärimmäänen länsi-Eurooppahan tungettu etuvartioasema. Jo Tritonin aikana oli luasteris 50 munkkia ja 200 luasterin tyäjäsentä.
Niihin aikoohin käythin tuimia hävitysretkiä Vianan-Karjalan ja Oulun pualen miästen kesken. Ryästöretkiä tehtihin vooron perhän ja yks verisin ja kuuluusin oli se retki, jonka teki Pekka Vesainen joulupäivänä v. 1589 Petsamon luasterihin. Vesaisen ristimänimi on Ivalon romaanis saanu väärän nimen, sitä ku sanothan Juhoksi, vaikka sen nimi olikin Pekka. — Vesaanen hävitti silloo Petsamon luasterin aivan perin pohjin, poltti kaikki rakennukset, jotta vai yhren sauna-pahaasen sanothan paikalle jäänehen. Samalla sai silloon surmansa melkeen kaikki munkit. Suuren ryästösaalihin vei Vesaanen mennesnänsä. Luasteri rakennettihin kyllä uurestansa, mutta entisensä verooseksi s’ei oo koskaa sen jälkehen päässy.
Tämän venälääsen luasterin merkitys Petsamon aluehella on tunnustettava erikoosen suureksi. Tästä luasterista on perääsin kaikki ainehellinen ja se vähäänenki sivistys, joka näillä mailla on versonu. Luasterin munkit ovat ensimmääset maanraivaajat Jäämeren äärillä. Niiren vuasisataasen tyän tuloksina nährähän luasterin ympärillä laajoja raivatuita heinämaita. Ne on munkit, jok’on tänne tuanhet karjanhoironki. Ne on ojittanhet ja kuivannehet suuria aloja Petsamonjoen rantanevoosta. Heitän tyätänsä on myäskin se parinkymmenen kilometrin pitunne tiä, joka viä Petsamon vuanon perukasta yli hyllyvien nevamairen luasterille. Samoon on kaikki suuremmat ja parhaat rakennukset niiren tekemiä. Kun Petsamo kuuluu Venäjälle oli luasterin hallus suuret alat Petsamon jokilaaksosta, mutta Suamen tultua isännäksi siälä, on siltä otettu pois paljo maata ja jätetty vai kahta kilometriä leviä ja neljää pitkä sorko luasterin ympärille.
Nykyysin on Petsamon Iuasteris 45 munkkia, eli »munkkaa», niinku siälä sanothan. Niist' on 7 pappismunkkia, kymmenkunta tyämunkkia, ja loput tavallisia munkkia. Luasterin nykyyne päämiäs, eli igumeni, on nimeltänsä Jankif, jok’ on siirtyny sinne pari vuatta sitte Valamon luasterista. Hän on oppinu ja sivistyny miäs, ystävällinen ja huamaavaane. Muut tavalliset munkit sensijahan tuntuuvat karkiatekoosilta sisältä ja päältä. Kaikki Petsamon munkit ovat ummikkovenälääsiä, n’ottei niiren kans tuu suamenkiälellä toimhen. N’oon kaikki jo vanhoja miähiä, tuas 50—70 vuaren ikääsiä. Uusia munkkia, ei Petsamon luasterihin saa ottaa, nii jotta jonkun vuaren perästä, ku munkkien luku on Iuasteris siksi vähentyny n’ottei ne voi enää sitä hoitaa, siirrethän loput Valamon luasterihin. Petsamon luasteri ei siis oo kovin pitkäaikaane.
Polseviikkiaikana huseerasivat tavaarissit kamalasti kaukaases Petsamon luasteriski. Olivat ryästänhet ja viänehet mennessänsä luasterin kaiken karjan, 25 nautaa ja kolme-neljä hevoosta. Luasterin kirjastosta olivat viänehet kaiken muun kirjallisuuren, mutta uskonnolliset kirjat olivat jättänhet. »Ja mitäs ne niillä olsivat tehnehekkää», selitti luasterinpäämiäs. Kirkosta olivat ryästänhet joitaki kalleuksia, mutta suurimmat aartehet oli jollakin imhellisellä lailla saatu viimmeeses tingas pelastetuksi. Ryästön jälkehen ovat munkit tehnehet parahansa saaraksensa huushollinsa taas pystyhyn. Karjaa on kasvatettu n’otta nyt on taas 15 lehmää ja hevoosiakin 5.
Luasteris vallittoo ankara kuri. Jokaikisen munkin on tehtävä säännöllisesti tyätä ja toimitettava jumalanpalveluksia luasterisääntöjen mukhan. Kullakin on omat tyänsä. Toiset kalastaavat joesta ja merestä, toiset hoitaavat karjaa, toiset teköövät askaresta. Mik’ on suutari, mikä kräätäri, seppä, pakari eli karjapiika. Kesän mittahan teköövät munkit paljo heinää, jota omilla laivoolla kuljettaavat Norjahan myytäväksi. Sinne viävät myäs kasvattamiansa härkämullia ja lehmiä, joista saavat rahaa. Kun munkin uskontohon kuuluu, jotta s’ei saa tappaa muita eläviä ku kärpääsiä, hyttyysiä ja omia syäpälääsiä, nii teurastuksehen käytethän jotakin tavallista syntistä.
Ny kysyy lukija vissihin, jotta eikös kala ookkaa elään?
— Joo, joo, mutta munkit vai pyyrystäävät kalan, ja se kualoo ittestänsä, n’ottei sitä trenkää tappaa.
Laki on kattokaas niinku se lujethan ja seliitykset on tavallisesti viisahampia ku itte laki.
Munkit ovat Petsamon kätevimpiä ja yritteliähimpiä miähiä. Niill’ on oikee sahalaitoski omia tarpehia varte ja samoo polttaavat ne kivistä suuria määriä kalkkia, jota myivät. Omat tarpehensa ne valmistaavat kaikki mitä vai voivat itte. Niill’ oli parast’ aikaa tekeellä oikee riippusiltaki luasterin kobralla Petsamonjoen yli, kun niill’ on heinämaita toisella pualella.
Mailmansoran aikana ku enklantilaasia sotalaivoja risteeli Petsamon erustalla, uppos yhrestä sotalaivasta suuri nopiakulkuune moottorivenes. Sen nostivat munkit meren pohjasta ja enklantilaaset kenkkäsivät sen luasterille. Tämä komia sarantuhannen markan moottorivenes, john’ on kuulemma parinsaran hevoosvoiman moottori, makaa Parkkinan kylän rannas maalle verettynä. Munkit saivat suuren lahjan, muttei ne tee siilä mitää, ku niiren ei kannata sitä käyttää. Se ku syä penssiiniä tunnis nuan 250 markan erestä. Se on oikia veren päällä lentäjä, mutta mihkäs munkiilla sellaane kiirus olis? Kovasti halusta myisivät koko paatin, muttei oo tullu ostajaa. Luasterin omat paatit, joilla Norjas kuljethan, ovat tavallisia Jäämeren purjelaivoja 30—40 jalaan pituusia, john’ on yks masto. Sellaasella munkki seilaa topattu patalakki pääs heinäkuarmansa päällä Norjahan niinku muukki miähet kaupoolle ja tua jauhopussia tullesnansa.
Pääasia luasteris on kumminkin uskontopuali, vaikka pitäähän sitä munkinkin hualehtia tästä maallisesta toimhentulosta sen verran jotta henki riapu kulkoo. Luasterin kirkos pirethän jumalanpalvelusta voorokauret umpehensa. Kello kolmelta aamulla jo aljethan ja juhlapäivinä viäläki varemmin.
Luasterin perustajan Tritonin kunniaksi viätethän suuret juhlat helniik. 10—12 päivinä. Silloon saapuu sinne juhlihin ympäristön ryssänuskooset koltat ja paikkakunnan venälääset. Tavallisis oloos on Petsamon luasteris hyvin hiljaasta, munkit vain yksistänsä lukoovat lukujansa.
Ourolta ja viarahalta se tuntuu suamalaasesta tällääne luasterielämä. Munkiksi rupiavan miähen pitää katkaasta kaikki suhtehensa mailmahan. Sen jälken ku se on koetusaikansa suarittanu ja munkiksi otethan, ei sillä saa olla isää, äitejä, veljiä, sisarta, ei sukulaasia, ei omaasia. Se on kuallu mailmalle ja menettää entisen nimensäkki. Munkiksi otetulle annethan näet uusi nimikin, tavallisesti jokin vanha kirkollinen nimi. Sukunimiä ei munkiill’ oo olleskaa. N’oon vain jotakin Anttoonia, Johanneksia ja Mattiaksia. Kaiken elämänsä ja aikansa, mitä luasterin yhteesistä töistä jää ylitte, on niiren omistettava uskonnon harjoottamiselle. Naiset, jokka muiren ihmisten joukos ovat kaunistuksia, ovat munkille kauhistuksia. Nii ainakin pitääs olla, vaikka paljohan niistä puhuthan kaikellaasta. Ja monta jännittävää ja liikuttavaa kertoomusta mäkin oon lukenu ja kuullu niiren kilvootuksesta ja taistelusta »paholaasen» viättelyksiä vastahan.
Ku ny näin on etukäthen saatu vähä seliitystä Petsamon luasterista ja munkiista yleensä, nii ajethan nyt suaraa luasterihi sisälle kattomhan minkälaasta siäl oikee on.
Käynthin Petsamon luasteris meni meiltä kokonaane päivä. M’olimma tilannehet luasterista meitä hakhon kaks hevoosta ja rajavartiosta saathin yks lisää. Aamulla varahin oli puhet lähtiä, mutt'eihän niistä herraan kiiruhista tullu mitää ennenku vasta pualelta päivää. Toinen meirän fröökynööstä ei tohtinu lähtiä ollenkaa sinne luasterihi. Sen tuli heti pää kipiäksi ku se vai ajatteliki munkkia. Mutta se toinen fröökynä oli toista maata. Se hommas ittellensä heti komjan upseerin ja ratsuhevoosen ja prissas aika lailla kumpaakin. Niin n’oon erillaasia naiset. Mutta me vanhat vakavat saran kilon painooset kokoomukset, joonka varta ei sellaasta rytkytystä kestä jotta haarrarreisin hevoosen seljäs pomppia, me punnastimma ittemmä parittaan kärrypelille ja istua könötimmä ku isoon taloon meijäriflaskut tyyninä, tukevina ja täysinääsinä.
Luasterist’ oli lähretty meitä häkemhan oikee paraattihoijakalla, neliipyärääsillä puulinjaalikääsiillä, jollaasia ei enää näe muualla ku museos. Niis’ oli linjaalina kuus leipävarthan pituusta ja paksuusta pihlajaasta ortta, joonka päällä kruusattu istumapenkki kiikkuu ku soutumalavitta. Kyllä mä epäälin ja sanoonkin Hermannille ja Kunnallisneuvokselle jotta:
— Kuinkhan teirän käyrähän ja kestääkhän nua puufiäterit, jotteivät prätkährä poikki? — mutta kesti ne ja kovasti hyvin kehuu Hermanni niiren fietrannehen.
Tiän varsi luasterihin on ykstoikkoosta nevamaata, johna kasvaa vai miähenkorkuusta vaivaaskoivua, parhuultaasta vihtamettää. Pari kylmille jäänyttä munkkien rakentamaa majatalua on vai matkan varrella. Hiljaa mennä nytkyteltihin, sillä luasterin hevooset olivat kans vissihin munkkilupauksensa tehnehet, jottei ne mailman kiiruhista liikoja perusta. Juhlallisen harvaksensa ne kinttujansa liikuttivat ja välistä jäivät funteeraamhan, jotta kumpaas jalkaa nyt pitikää siirtää. Ja kauan sai seliittää niille matkahan lähröski, ennenku käsittivät jotta nyt sais lähtiä. Mutta hyväs lihas vaikka takkukarvaasia olivat, niinku kuskipukilla istuva musta munkkiki, joka kattoo mahtavuuksisnansa ristihi ja luuli vissihin ajavansa parihevoosilla. Niin oli äijällä peukalo keskellä kämmentä ja heikot voimat jotta, ku hevooselta irtaantuu matkalla kenkä jalaasta ja jäi vai parista naulasta retajamhan, niin ei saanu sitä irti, vaikka kovasti kinnas. Käsiänsä vai levitteli ja päätänsä kynsii. Mutta silloo astoo Hermanni alha kääsiistä, sanoo munkille jotta annas minä, hairas hevoosen koiven ylhä jotta koko kakku oli pyllähtää isthallensa, ja nyppäs pois ku ei mitää. Pisti kengän munkin kouraha ja sanoo jotta tuas on! Kovasti oli munkin silmät pyäriääsnä.
Toises kuarmas oli kuskina tuas viirentoista vanha poijanmälkki, joll’oli kans munkin puku yllä: pitkä musta kauhtanatakki polvihi asti, nuaranpätkä vyällä ja pääs ympyriääne paksu topattu patalakki. Kysyymmä siltä, onko se kans munkki, mutta sanoo olevansa vai muutoon luasteris, kun saa siältä ruaan, verhat ja asunnon. Jostaki Venäjältä oli kulkeepunu sinne, orpoo poika oli. Aika junkkari oli silmistä päättään ja siitähän sen ihmisen tuntoo. Kuka tiätää vaikka sillä olis olin jo hilsukin katteltuna Näsykän kylän flikoosta.
Päästihin siitä kumminkin lopuksi perillekki asti luasterihin. Tultihin tiänmutkahan ja piänelle mäelle, josta aukes yhtäkkiä ethen laaja tasaane nurmikkotanner. Siinä seisoo vehriääsellä kerolla joen partahalla koivikon keskellä Petsamon luasteri, jota joen toiselta rannalta suajaa mahtava vuari, Pyhitysvaara nimeltä. Piäni, siävä luasterin kirkko seisoo aukian lairas ja luasterin asuun- ja muut rakennukset keskempänä kentällä. Varsinaane luasteri eli munkkien asumus on suuri kakskerroksine rakennus, johna kullaki on oma kopperonsa. Siinä likill'on luasterin suuri navettarati, talli, sauna ja muut rakennukset. Navetta niill'oli oikee uurenaikaane, suuri, hyvin järjestetty ja puhraski. Karjanhoitajamunkkien asunnot on tehty navetan päälle. Matkustajia varte on erityyne majataloorakennus. Yks luasterin rakennuksista on otettu rajavartioston majapaikaksi, ja sen portahilla sotilas justhin veteli aikansa kuluksi hartahasti haitaria, ku me tulimma. Aika luritusta päästiki, mutta heti loppuu, ku meirät äkkäs. Sinne porraspäähän pisti käsimasiinansa ja hairas vähä äkkiää kiväärin olaalle.
Kun ajoomma luasterin pihalle, tuli meitä vastahan heti luasterin esimiäs neljän korkiamman munkin kans juhlapukimis ja toivottivat tervetulleheksi. Esimiähen johrolla lährettihin sitte kattomhan kirkkua. S’oon pikkuune hauskannäkööne puukirkko, jok’ on rakennettu sillä lailla, jotta siin’on oikiastansa lyäty kaks kirkkua yhtehe. Piänen ikivanhan kirkon kans yhtehe on rakennettu uusi ja suureet n'otta vanhast'on tehty uutehen kirkkohon alttarikuari. Itte kirkko oli sisältä häikääsevästi koristeltu. Kaikki seinät oli pyhimysten kuvatauluja täynnä, jokka väläjivät hopialta ja kullalta. Oviseinällä oli kaks suurikokoosta uurenaikaasta tairemaalausta, venäläästen maalarien tekua. N’oon kuulemma ennen ollu alaluasterin kirkos, mutta ku siitä tehtihin Petsamon luteerilaasille kirkko, nii tuathin taulut tänne. Toises soitti Taavetti harppua Saulille, toises saarnas Paavali voimallisesti Akripalle. Molemmat olivat hianua taiteellista tyätä. Yhres kolmannes suurikokooses mutta taithellises suhtees tökerös taulus oli kuvattuna Vesaisen hävitysretki tähän samahan luasterihin. Panssaripukuuset ritarit (!) siinä miakoolla surmasivat munkkivanhuksia. Arvasin mitä taulu kuvaa, mutta kysyyn kumminkin luasterin esimiäheltä kuullakseni, mitä se sanoo. Mutta näppärästi se selviytyy ikävästä seliityksestä. Sanoo vai jotta taulu kuvaa sitä, ku »ruattalaaset» hävittivät luasterin kolmesataa vuatta sitte. Hianotuntoosena miähenä ei se tahtonu sanua suarahan, jotta suamalaaset sen tekivät, vaan käytti sanaa »ruotshalaiset», jolla rajantakaaset karjalaaset tarkoottavat suamalaasia. Tällääne väärä sanankäyttö on perääkin siltä aijalta, ku Suami kuuluu Ruattin valtakuntahan. Ja samalla laillahan meilläki nimitethän karjalaasia viälä monin paikoon pussiryssiksi.
Mä nyäkkäsin selitykselle päätä, hymyylin ja sanoon vain jotta ponimaaju. Ymmärrimmä hyvin toisiamma.
Kirkon suurin kalleus ja nähtävyys on metrin korkuune ja pualentoista pituune hopiaane hianoolla korkokuvilla kaunistettu pyhäänjäännös-arkku. Sen on luasterille lahjoottanhet aikoonansa Arkkankelin kaupungin asukkahat. Samoon on siälä hopiaaset sylen korkuuset kynttyläjalaat, jokka seisoovat laattialla. Ja kynttylä on niis käsivarren paksuusta. Kirkos on monia piäniä kuarialttaria, jokk’on ympärinsä koristeltuja kullatuulla ja hopiaasilla pyhimystauluulla.
Meitä tukkii pari miästä kattomhan oikee sisälle yhtehe tuallaasehe sivualttarihi ja meirän peräs tuli sinne se meirän reima fröökynämmäki syynäämhän paikkoja. Mutta ku munkki huamas sen, nii sekös vasta kauhistuu, rupes hosumhan molemmin käsin ja ajoo vähä äkkiää sen flikan siältä pois. Sanoo jotta sinne ei saa jalallakaa astua ykskää naisihmine. — Mahtoo siinä tulla munkiille perästäpäi jälkien lakaaseminen ja loitsujen lukeminen.
Ku oli kirkko, navetat, tallit, leipomatupa, sauna ja muut paikat katteltu joka puolelta, haastoo luasterin esimiäs meirät omhan asuntohonsa murkinalle. Pöyräs tarjottihin teetä, vehnäleipää, voita ja lohta. Ja munkki heiluu kyypparina! Esimiäs itte ei kumminkaa syäny muuta ku leipää ja hörppii teetä päälle. Oli paaston aika, eikä munkit saa silloon syärä lihaa, eikä lehmällistäkää. Kysyyn esimiäheltä, kuinkas on markariinin laita, passaako se. Sanoo jotta ei saa paaston aikaan sitäkää syärä, koska markariinia valmistettaas siihe käytethän vähä piimää. Ja piimä on lehmällistä! Tarkat on paikat.
— Uskonsa kutaki auttakhon! — huakaasin mä, levitin kahren pualen voita leivälle, panin lohta päälle ja pistin suukkuhuni, mä syntinen ihminen.