Näsissä annettiin opetusta edelleenkin niinkuin vanhan herran aikana. Hän oli näet lahjoittanut koko kauniin talonsa koululle, ja hänen sisarenpoikansa johti ja hoiti kaikkea entiseen tapaan.
Joka kerta kun opettajatar kävi opistolla, oli siellä aina jotakin uutta nähtävää. Nyt ei siellä ollut vain veistokursseja, vaan johtaja tahtoi myöskin herättää henkiin kansan vanhat tavat ja vanhat ilonaiheet ja pani toimeen laululeikkikursseja ja monenlaisia muita leikkejä. Mutta siellä oli entisensä laista siinä suhteessa, että ihmisiä niinkuin ennenkin lämmitti hyväntahtoisuus ja että he tunsivat, kuinka täällä toimittiin ja johdettiin kaikki niin, että he olisivat onnellisia ja etteivät veisi mukanaan vain tietoja, vaan myöskin työn iloa, palatessaan pienten koululasten luo ympäri maata.
Ainoastaan muutama vuosi vanhan herran kuoleman jälkeen opettajatar sai eräänä pyhänä kirkolla kuulla, että Näsin johtaja oli sairastunut. Hän tiesi, että johtajalla viime aikoina usein oli ollut sydäntaudin kohtauksia, mutta mitään hengen vaaraa hän ei ollut tiennyt olevan olemassa. Mutta nyt arveltiin niin olevan.
Kuultuaan tämän ajatteli opettajatar vain sitä, että johtaja ehkä kuolee, hän niinkuin vanha herrakin, ennen kuin hän saa sanotuksi tälle kiitoksensa. Ja opettajatar mietti ja tuumi, millä tavoin saisi viedyksi kiitoksensa perille.
Sunnuntaina iltapäivällä kävi opettajatar naapurien luona pyytämässä, että heidän lapsensa saisivat lähteä hänen kanssaan Näsiin. Hän sanoi kuulleensa johtajan olevan sairaana ja arveli, että tämä ehkä ilostuisi, jos lapset tulisivat ja laulaisivat hänelle jonkin laulun. Olihan jo jotenkin myöhä, mutta kun nyt oli niin kirkas kuutamo, niin ehkä sentään voisi lähteä. Opettajattaresta tuntui siltä, kuin hänen olisi mentävä Näsiin juuri tänä iltana. Hän pelkäsi, että huomenna olisi jo liian myöhäistä.
Taru Länsi-Göötanmaasta
Sunnuntaina lokakuun 9. p:nä.
Villihanhilta oli jäänyt selän taakse Bohuslän ja he seisoivat ja nukkuivat eräässä suossa, joka oli Länsi-Göötanmaan läntisessä osassa. Pikku Niilo Holgerinpoika oli kömpinyt märkyyttä pakoon maantielle, joka kulki suon poikki. Hän etsi juuri makuupaikkaa, kun näki parven ihmisiä tulevan tietä myöten. Siinä oli nuori opettajatar ja toistakymmentä lasta. He tulivat tiheässä ryhmässä, opettajatar keskellä ja lapset hänen ympärillään. He juttelivat niin hauskasti ja tuttavallisesti, että pojan teki mieli seurata vähän matkaa mukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen.
Sen hän voi helposti tehdä, sillä kun hän juostessaan tiepuolessa pysyttelihe varjossa, ei häntä kukaan huomannut. Ja kun viisitoista ihmistä oli liikkeellä, niin syntyi siitä semmoinen töminä, ettei kukaan voinut kuulla soran narskahtelua hänen pienten puukenkiensä alla.
Pitääkseen lapsia matkan kestäessä hyvällä tuulella oli opettajatar kertonut heille vanhoja tarinoita. Hän oli juuri lopettanut yhden silloin, kun poika liittyi seuraan, mutta lapset pyysivät heti, että hän kertoisi vielä lisää.
"Oletteko kuulleet tarinaa Länsi-Göötanmaan jättiläisestä, joka oli muuttanut kaukaiseen pohjoismeren saareen?" kysyi opettajatar. — "Emme ole kuulleet!"
Ja opettajatar alkoi.
"Tapahtuipa kerran pimeänä ja myrskyisenä yönä, että laiva joutui haaksirikkoon pienen karin luona kaukana pohjoisessa meressä. Laiva pirstoutui rantakallioita vasten ja koko miehistöstä pelastui maihin ainoastaan kaksi miestä. He seisoivat karilla liejuisina ja kylmän kangistamina: ja kyllähän sen ymmärtää, että he ilostuivat nähdessään suuren nuotiotulen leimuavan rantatöyräällä. He riensivät tulta kohti aavistamattakaan vaaraa. Mutta kun olivat ihan lähellä, huomasivat he, että tulen ääressä istui hirmuinen, vanha soturi, niin suuri ja karkeatekoinen, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että heidän tapaamansa mies oli jättiläisten sukua.
"He pysähtyivät ja olivat kahden vaiheilla, mutta jäätävä pohjoismyrsky vinkui karin yli. He tiesivät paleltuvansa kuoliaaksi, elleivät saisi lämmitellä jättiläisen nuotion ääressä, ja rohkaisten mielensä he menivät hänen luokseen. 'Iltaa, taatto', sanoi miehistä vanhempi. 'Saako kaksi haaksirikkoutunutta merimiestä lämmitellä tulenne ääressä?'
"Jättiläinen säpsähti ajatuksistaan, kohottihe vähän ja veti miekan tupestaan. 'Mitä te olette miehiänne?' kysyi hän, sillä hän oli vanha ja huonosilmäinen eikä tiennyt, mitä olentoja puhuttelijat olivat.
"'Me olemme länsigöötalaisia', sanoi merimiehistä vanhempi. 'Laivamme joutui haaksirikkoon tämän saaren lähellä ja me pelastuimme maihin kohmeisina ja puolialastomina.'
"'Ei ole tapani sietää ihmisiä saarellani, mutta jos te olette länsigöötalaisia, niin se on eri asia', sanoi jättiläinen ja pisti miekkansa tuppeen. 'Saatte istua lämmittelemään, sillä minä itsekin olen Länsi-Göötanmaalta ja olen asunut Skalundan kummussa monta vuotta.'
"Merimiehet istahtivat kivelle. He eivät uskaltaneet puhutella jättiläistä, vaan tuijottivat häneen mitään sanomatta. Ja kuta kauemmin he häntä katselivat, sitä suuremmalta hän heistä näytti ja sitä pienempiä ja voimattomampia he olivat omasta mielestään.
"'Minulla on nyt huonot silmät', sanoi jättiläinen. 'Tuskinpa näen teistä hahmoakaan. Olisipa muuten ollut hauska tietää, miltä länsigöötalainen näyttää tähän maailman aikaan. Mutta ojentakoonpa toinen teistä minulle edes kätensä, että saan tuntea, onko ruotsalaisissa vielä lämmintä verta.'
"Mutta he katselivat vuoroin jättiläisen kämmeniä, vuoroin omiaan. Ei kumpaakaan heistä haluttanut mennä hänelle kättä paiskaamaan. Mutta he huomasivat, että jättiläiseltä oli unohtunut tuleen rautatanko, jolla tämän oli tapana liikutella kekäleitä nuotiossa. Se oli tulikuuma toisesta päästään. He kävivät siihen käsiksi yhteisin voimin ja ojensivat sen jättiläistä kohti, joka tarttui hiilihankoonsa ja puristi sitä niin, että sula rauta valui sormien lomitse. 'Hyvä on, näkyypä vielä olevan lämmintä verta Ruotsin miehissä', sanoi hän tyytyväisenä, merimiesten katsellessa häntä suu selällään.
"Syntyi taas hetken hiljaisuus nuotion ympärillä, mutta kun jättiläinen oli tavannut maanmiehiään, niin kulkivat hänen ajatuksensa takaisin Länsi-Göötanmaahan. Muistoja toisensa perään sukelsi esiin hänen mielessään. 'Minkähänlainen mahtanee Skalundan kukkula olla tätä nykyä?' kysyi hän merimiehiltä.
"Miehet eivät olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta kummusta, mutta toinen heistä vastasi kuitenkin kuin koetteeksi: 'On se aika tavalla luhistunut kokoon.' Hän ikään kuin tunsi, ettei käy laatuun olla vastaamatta tuommoiselle kysyjälle. — 'Jopa joo, kyllä, kyllä', sanoi jättiläinen ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. 'Niin kai, niin kai, sillä tuon kummun kantoivat siihen eukkoni ja tyttäreni esiliinoissaan yhdessä aamurupeamassa.'
"Taas hän istui ja tuumi ja koetti koota muistojaan. Siitä oli jo kulunut aikaa kotvanen, kun hän oli ollut Länsi-Göötanmaassa, ja kesti vähän aikaa, ennen kuin hän oikein pääsi syventymään muistoihinsa.
"'Kinnekulle ja Billingen ja ne muut pikkuvuoret, jotka olivat hujan hajan suurella tasangolla, ne ovat kai vielä jäljellä?' kysyi jättiläinen. 'Ovathan ne', sanoi länsigöötalainen, ja ilmaistakseen jättiläiselle, että hän ymmärsi, mimmoinen mies tämä oli, lisäsi hän: 'Te olitte rakentamassa jotakin noista vuorista, taatto?'
"'Enpähän juuri sitäkään', sanoi jättiläinen, 'mutta minä voin sanoa sinulle, että saat kiittää minun isääni siitä, että nuo vuoret ovat olemassa. Minun poikana ollessani ei Länsi-Göötanmaassa ollut mitään suurta tasankoa, vaan siinä, missä tasanko nyt on, oli silloin vuoriylänkö, joka ulottui Vetteristä Göötanjokeen. Mutta silloin pisti joidenkin jokien päähän ruveta murtamaan rikki vuorta ja viemään sitä Venneriin. Se ei ollut oikeata harmaakivivuorta, vaan enimmäkseen kalkki- ja liuskakiveä, niin että jokien oli helppo saada se valtaansa. Muistan, kuinka ne tekivät uomansa ja laaksonsa yhä leveämmiksi, ja viimein ne levensivät ne tasangoiksi. Isä ja minä kävimme joskus katsomassa jokien työtä, ja isä oli vähän tyytymätön siihen, että ne hävittivät koko vuoriston. 'Voisivat ne nyt jättää meille ainakin joitakin lepopaikkoja', sanoi hän ja riisui jalastaan kivikenkänsä ja asetti niistä toisen kauas länteen ja toisen kauas itään. Kivihattunsa hän asetti vuorennyppylälle Vennerin rannalle, minun kivimyssyni hän nakkasi kauemmaksi etelään ja heitti kivinuijansa menemään samaanne päin. Kaikki muut mukana olleet kivikalumme hän asetteli minkä minnekin. Sitten kävi niin, että joet huuhtoivat pois melkein koko vuoriston. Mutta niihin paikkoihin, jotka isä oli suojellut kivikaluillaan, ne eivät uskaltaneet koskea, vaan ne saivat jäädä paikoilleen. Siihen, mihin isä oli pannut toisen kenkänsä, jäi Helleberg kantapään alle ja Hunneberg anturan alle. Toisen kengän alla säilyi Billingen; isäni hatun suojassa oli syntynyt Kinnekulle, ja minun myssyni alla oli Mösseberg ja kivinuijan alla piili Ålleberg. Kaikki muut pikku vuoret Länsi-Göötan tasangolla säästyivät nekin isän tähden, ja nyt olisi hauska tietää, onko Länsi-Göötanmaassa montakin miestä, joille osoitetaan yhtä suurta kunniaa.'
"'Kukapa hänen tiennee', sanoi toinen miehistä, 'mutta jos joet ja jättiläiset ovat olleet näin mahtavia ennen vanhaan, niin tuntuu minusta kuin kunnioitukseni ihmisiä kohtaan ikään kuin hiukan kasvaisi, sillä nythän ne ovat sekä tasangon että vuorien isäntiä.'
"Jättiläinen irvisti hiukan. Näytti vähän siltä kuin hän ei olisi ollut oikein tyytyväinen tähän vastaukseen, mutta kohta hän taas alkoi puhua. 'Minkälainen on Trollhättan tätä nykyä?' kysyi hän. — 'Se kuohuu ja pauhaa niinkuin ainakin', sanoi merimies. 'Te olette ehkä ollut panemassa liikkeelle suuria vesiputouksia niinkuin olitte säästämässä Länsi-Göötan vuoria häviämästä?' — 'Enpä juuri', sanoi jättiläinen, 'mutta sen minä muistan, että minä pikku poikana laskin veljeni kanssa niistä mäkeä. Asetuimme hirren selkään ja hurautimme alas Gullön ja Toppön putouksista ja kaikista kolmesta putouksesta. Tultiin alas semmoista vauhtia, että oltiin vähällä mennä mereen saakka. Mahtaneekohan enää olla Länsi-Göötanmaassa ketään, joka huvitteleikse tällä tavoin?' — 'Kukapa hänen tiennee', sanoi merimies. 'Mutta minusta on vielä suurempi uroteko se, että me ihmiset olemme osanneet tehdä kanavia putouksia pitkin, niin että emme ainoastaan kulje alas Trollhättanista, niinkuin te teitte nuoruudessanne, vaan nousemmepa vielä vastavirtaankin venheinemme ja höyrylaivoinemme.'
"'Olipa se merkillistä kuulla', sanoi jättiläinen, ja näytti siltä kuin hän vastauksen johdosta olisi käynyt hiukan totiseksi. 'Voitko sanoa minulle, miltä nyt näyttää siinä Mjörn-järven takaisessa seudussa, jonka nimi ennen oli Smältarna?' — 'Siitä on meillä ollut paljon huolta', sanoi länsigöötalainen. 'Lienettekö te, taatto, ollut tekemässä siitä seudusta niin karua ja toivotonta?' — 'Enpä juuri', sanoi jättiläinen, 'minun nuoruudessani se oli komean metsän peitossa. Oli niin, että kun valmistin häitä yhdelle tyttäristäni, tarvittiin paljon puita leivän paistamiseen, ja silloin minä otin pitkän nuoran, kiersin sen metsän ympärille, kiskaisin kerran nykäisten kaikki puut kumoon ja kannoin ne kotiin. Mahtaneeko enää olla ketään, joka voi yhdellä kertaa kiskaista kumoon niin paljon metsää?' — 'Enpä uskalla sanoa', tuumi länsigöötalainen, 'mutta minun nuoruudessani tuo seutu oli paljasta ja hedelmätöntä, mutta nyt ovat ihmiset istuttaneet metsää koko alueelle. Se on minusta miesten teko sekin.'
"'No, mutta eteläisessä osassa Länsi-Göötanmaata, siellä ei kai kukaan voi elää?' sanoi jättiläinen. — 'Oletteko ollut sitäkin maata valmistamassa?' kysyi länsigöötalainen. — 'Enpähän tiedä', sanoi jättiläinen, 'mutta minä muistan, että kun me jättiläislapset kuljimme siellä paimenessa, rakensimme me itsellemme niin monta kivihuonetta ja teimme toisiamme kivittämällä maan niin louhuiseksi, etten ymmärrä, kuinka niillä seuduin on voitu peltoja perata.' — 'Niin, eihän siellä juuri maksa vaivaa maata viljellä', sanoi länsigöötalainen, 'mutta sen seudun kansa on oppinut kutomaan ja tekemään puutöitä, ja minusta on kuin olisi henkensä elättäminen semmoisessa seudussa kunnokkaampaa kuin semmoisen seudun turmeleminen.'
"'Nyt minä kysyn vielä yhtä asiaa', sanoi jättiläinen. 'Millaista on nyt rannikolla, missä Göötanjoki laskee mereen?' — 'Onko teillä ollut sielläkin jotakin tekemistä?' kysyi merimies. — 'Enpähän juuri tiedä', sanoi jättiläinen, 'mutta minä muistan, että meillä oli tapana mennä rantaan, houkutella luoksemme valaita ja ratsastaa niiden selässä vuonoissa ja saarien salmissa. Mahtanetteko te tehdä samalla tavalla?' — 'Se jääköön sanomatta', vastasi merimies, 'mutta teko se on sekin, että me ihmiset olemme rakentaneet kaupungin Göötanjoen suuhun, josta lähtee laivoja kaikille maailman vesille.'
"Jättiläisen otsa oli hänen näitä vastauksia kuullessaan vetäytynyt yhä syvempiin ryppyihin, ja näkyi kyllä hyvin, että hän oli kovin tyytymätön siihen, että ihmiset olivat päässeet luonnon herroiksi. 'Huomaan, että Länsi-Göötanmaassa on tapahtunut suuria muutoksia', sanoi hän, 'ja minun tekisi mieleni palata sinne takaisin asettamaan yhtä ja toista ennalleen.' Kun merimiehet kuulivat tämän, he alkoivat käydä hiukan levottomiksi. He pelkäsivät, ettei jättiläinen palaisi Länsi-Göötanmaahan missään hyvissä aikeissa, mutta siitä he eivät tietysti uskaltaneet olla tietävinään. 'Varmaankin otettaisiin teidät, taatto, siellä hyvästi vastaan', sanoi toinen. 'Me panemme kaikki kirkon kellot soimaan teidän kunniaksenne.' — 'Vai niin, vai vielä siellä on kirkonkellojakin, Länsi-Göötanmaassa', sanoi jättiläinen ja näytti epäröivän. 'Eivätkö ne jo ole rämpyttäneet rikki niitä karjan kellojaan Husabyssä ja Skarassa ja Varnhemissa?' — 'Kyllä ne ovat vielä tallella kaikki, ja ne ovat saaneet monta sisarta lisää sen jälkeen. Nyt ei ole yhtä ainoaa paikkaa koko Länsi-Göötanmaassa, jonne ei kuuluisi kirkonkelloja.' — 'Silloin minun kai pitänee jäädä tänne, missä olen', sanoi jättiläinen, 'sillä nehän ne olivat ne kirkonkellot syynä siihen, että minä muutin pois kotimaastani.'
"Hän vaipui nyt ajatuksiinsa, mutta kohta hän taas kääntyi merimiesten puoleen. 'Voitte rauhallisesti laskeutua levolle tulen ääreen', sanoi hän. 'Huomenna varhain taitaa tästä kulkea laiva ohi, ja se ottaa teidät ja vie kotimaahanne. Mutta palkkioksi siitä vieraanvaraisuudesta, jota olen teille osoittanut, pyydän teiltä vain sen palveluksen, että heti kotiin tultuanne menette Länsi-Göötanmaan parhaan miehen luo ja annatte hänelle tämän sormuksen. Sanokaa hänelle minulta ne terveiset, että jos hän panee sen sormeensa, tulee hänestä paljoa enemmän, kuin mitä hän on.'
"Palattuaan kotimaahansa menivät merimiehet heti Länsi-Göötanmaan parhaan miehen luo ja antoivat hänelle sormuksen. Mutta hän oli liian viisas pannakseen sen heti sormeensa. Sen sijaan hän ripusti sen pihallaan olevaan pieneen tammeen. Samassa alkoi tammi kasvaa niin pian, että kaikki sen huomasivat. Se alkoi versoa ja oksittua. Runko paksuni ja kaarna kovettui. Puuhun tuli uusia lehtiä ja ne karisivat, se kukki ja hedelmöi ja kasvoi vähässä ajassa niin suureksi, ettei kukaan ollut nähnyt sen mahtavampaa tammea. Mutta tuskin se oli päässyt täysikasvuiseksi, kun se yhtä nopeasti alkoi kuihtua, oksat putosivat pois, runko kävi ontoksi ja puu mätäni, niin ettei siitä jäänyt jäljelle mitään muuta kuin juurikanto.
"Silloin tuo Länsi-Göötanmaan paras mies otti sormuksen ja nakkasi sen kauas. 'Tämä jättiläisen lahja on semmoinen, että se antaisi miehelle suuria voimia ja tekisi hänestä lyhyessä ajassa muita mainiomman miehen', sanoi hän. 'Mutta se saisi hänet ponnistamaan niin, että hänen kuntonsa ja onnensa pian olisi lopussa. En tahdo sitä käyttää, ja minä toivon, ettei kukaan sitä löydä, sillä sitä ei lähetetty tänne missään hyvässä tarkoituksessa.' Mutta voihan olla mahdollista, että sormus on löydetty. Aina kun joku jalo ihminen ponnistaa liiaksi voimiaan tehdäkseen hyvää, tekee mieli kysyä, onko hän ehkä löytänyt sormuksen, ja sekö pakottaa häntä tekemään työtä niin, että hän turmelee itsensä ja että hänen täytyy jättää työnsä keskeneräiseksi."
Laulu
Pieni opettaja oli kertoessaan kävellyt reippain askelin, ja kun tarina oli lopussa, huomasi hän olevansa melkein perillä. Hän näki jo suuret ulkorakennukset, jotka olivat kauniiden puiden varjossa, niinkuin kaikki muukin tässä talossa. Ja ennen kuin hän oli mennyt niiden ohi, häämötti jo linna korkealta penkereeltään.
Tähän saakka hän oli iloinnut yrityksestään eikä vähääkään epäröinyt, mutta nyt kun hän näki linnan, rupesi rohkeus pettämään. Ajatella, jospa olikin ihan hullua se, mitä hän aikoi tehdä. Olihan hän niin pieni ja vähäpätöinen, ja kukapa nyt oli hänen kiitostaan vailla. Ehkä ne vain nauravat hänelle, kun hän tulla tupsahtaa tällä tavoin kansakoululasten kanssa. Eivät he eikä hän osaa laulaa niin kauniisti, että kukaan siitä välittää.
Hän alkoi kulkea hiljempää, ja kun hän oli tullut linnan kukkulalle vieväin portaiden luo, hän poikkesi tieltä ja nousi niitä myöten ylös. Hän tiesi aivan hyvin, että suuri linnarakennus oli ollut asumaton aina siitä pitäen, kun vanha herra oli kuollut. Hän meni sinne vain saadakseen aikaa ajatella, oliko hänen mentävä eteenpäin vai oliko hänen käännyttävä pois.
Tultuaan penkereelle ja nähtyään linnan, joka välkkyi valkoisena kuutamossa, nähtyään pensasaidat ja kukkaslaitteet ja kiviaidan nurmineen ja komeine portaineen, hän masentui yhä enemmän. Hänestä oli kaikki niin ylhäistä ja komeaa, ettei hän enää ymmärtänyt, mitä tekemistä hänellä oli täällä. Hieno, valkoinen linna näytti sanovan hänelle: "Älä lähesty minua! Luuletko, että sinä ja sinun koululapsesi voitte tuottaa mitään iloa sille, joka on tottunut asumaan tämmöisessä paikassa."
Päästäkseen epäilyksistään kertoi opettajatar koululapsille vanhasta ja nuoresta herrasta juuri sen, mitä itse oli kuullut ollessaan oppilaana Näsissä. Ja se rohkaisi hänen mieltään. Olihan se kuitenkin totta, että linna ja koko paikka oli lahjoitettu käsityöseminaarille. Ne oli lahjoitettu sitä varten, että opettajat ja opettajattaret saisivat elää täällä onnellisina jonkin aikaa ja sitten viedä täältä mennessään tietoja ja iloa koululapsilleen. Mutta jos he täällä olivat antaneet koululle semmoisen lahjan, niin olivathan he sillä myöskin osoittaneet osaavansa antaa arvoa kouluväelle. Juuri he olivat osoittaneet pitävänsä Ruotsin lasten kasvatusta kaikkea muuta tärkeämpänä. Täällä ei ollut mitään aihetta ruveta ujostelemaan.
Nämä ajatukset rohkaisivat häntä hiukan, niin että hänestä tuntui kuin pitäisi hänen panna toimeen, mitä oli aikonut. Ja saadakseen lisää luottamusta hän kääntyi alas puistoon, joka oli linnan kukkulan ja järven välissä. Kävellessään ihanain puiden alla, jotka seisoivat tummina ja salaperäisinä kuutamossa, heräsi hänessä monta iloista muistoa. Hän kertoi lapsille, millaista oli ollut täällä Näsissä hänen aikanaan ja kuinka onnellinen hän oli ollut opiskellessaan ja joka päivä puuhaillessaan tässä kauniissa puistossa. Hän kertoi juhlista ja leikeistä ja työstä, mutta ennen kaikkea hän kertoi siitä suuresta hyväntahtoisuudesta, jonka ansiosta hän ja niin moni muu oli päässyt tähän paikkaan. Tällä tavoin opettajatar sai ylläpidetyksi rohkeuttaan sen verran, että pääsi puiston läpi ja vanhan kivisillan yli ja saapui rantaniitylle, missä johtajan huvila oli koulurakennusten keskessä.
Ihan sillan korvassa oli vihreä kisakenttä, ja kun hän kulki sen ohi, kertoi hän lapsille, kuinka kaunista siellä oli kesäiltoina, kun kenttä oli täynnä valkopukuisia ihmisiä ja kun laululeikit ja pallopelit seurasivat toisiaan. Hän näytti lapsille Vänhemin, jossa oli kokoussali, seminaarin, jossa luennot pidettiin, huvilat, joissa olivat voimistelu- ja veistosalit. Hän kulki reippain askelin ja puheli lakkaamatta, ettei ehtisi ruveta hätäilemään, mutta kun hän viimein oli tullut niin pitkälle, että näki johtajan asunnon, pysähtyi hän yht'äkkiä.
"Tiedättekö, lapset, me emme taidakaan mennä edemmä", sanoi hän. "En tullut ennen ajatelleeksi, että johtaja ehkä on niin sairas, että me vain häiritsemme häntä laulullamme. Olisihan kauheaa, jos hän meidän tähtetnme tulisi huonommaksi."
Pieni Niilo Holgerinpoika oli seurannut lapsia koko ajan ja kuullut kaiken, mitä opettajatar oli puhunut. Hän tiesi myöskin sen, että he olivat lähteneet liikkeelle laulaakseen jollekulle, joka oli sairaana tuolla huvilassa, ja hän ymmärsi nyt, ettei laulusta tulekaan mitään sentähden, että he pelkäävät häiritsevänsä sairasta.
"Onpa vahinko, että he menevät tiehensä laulamatta", ajatteli hän. "Olisihan helppo asia ottaa selkoa siitä, jaksaako tuo sisällä olija kuulla heitä. Miksei opettajatar mene huvilaan kysymään joltakin?"
Mutta se ei näyttänyt johtuvan opettajan mieleen, vaan hän kääntyi ja meni hiljalleen pois. Koululapset väittelivät vähän vastaan, mutta hän sanoi: "Ei, ei! Oli tyhmää lähteä tänne laulamaan, kun on näin pimeä, me vain häiritsisimme."
Silloin Niilo Holgerinpoika ajatteli, että jollei kukaan muu niin hän menee ottamaan selkoa siitä, onko sairas niin heikko, ettei siedä kuulla hiukan laulua. Hän erosi muista ja juoksi taloon. Huvilan edustalla oli vaunut ja vanha kuski seisoi hevosten vieressä odottamassa. Poika oli tuskin ehtinyt portaiden eteen, kun eteisen ovi aukeni ja ovesta tuli sisäkkö tarjotinta kantaen. "Larsson saa vielä vähän aikaa odottaa tohtoria", sanoi hän. "Rouva lähetti minut tuomaan teille vähän lämmintä juotavaa."
"Kuinka isäntä voi?" kysyi kuski. "Kipuja ei ole enää, mutta on niinkuin sydän olisi pysähtynyt. Tuntiin johtaja ei ole liikahtanutkaan." — "Luuleeko tohtori lopun lähestyvän?" — "Se on sillä vaiheella, Larsson, se on sillä vaiheella. On niinkuin johtaja lepäisi ja kuulostaisi, kutsuuko kukaan. Jos tulee kutsumus ylhäältä, on hän valmis sitä seuraamaan."
Niilo Holgerinpoika lähti kiireesti juoksemaan tietä pitkin saavuttaakseen opettajattaren ja lapset. Hän muisti, kuinka oli ollut silloin kun äidin isä kuoli. Hän oli ollut merimies ja kun hän oli viimeisillään, oli hän pyytänyt avaamaan ikkunan, saadakseen vielä kerran kuulla tuulen kohinaa. Ja jos nyt se, joka oli sairaana, oli niin mielellään ollut nuorten keskessä ja rakastanut heidän leikkejään ja laulujaan…?
Opettaja asteli kahden vaiheilla käytävää myöten. Kun hän näin poistui Näsistä, teki hänen mielensä kääntyä, ja kun hän oli ollut matkalla sinne, oli hänen mielensä myöskin tehnyt kääntyä. Hän oli yhäkin suuressa tuskassa eikä tiennyt mitä tehdä.
Hän ei enää puhunut lapsille, vaan asteli äänetönnä. Käytävä oli niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään. Mutta hän oli kuulevinaan ihmisääniä ympäriltään. Hän oli kuulevinaan tuskaisia hätähuutoja tuhannelta taholta. "Olemme niin kaukana me muut", sanoivat äänet. "Mutta sinä olet lähellä. Mene ja laula, mitä me kaikki tunnemme!"
Ja hän muisteli kaikkia niitä, joita johtaja oli auttanut ja ottanut hoitoonsa. Olihan hän aivan suunnattomasti ponnistellut auttaakseen kaikkia niitä, jotka apua tarvitsivat. "Mene ja laula hänelle!" kuiskuteltiin hänen ympärillään. "Älä anna hänen kuolla, ennen kuin hän on saanut tervehdyksen koulustaan! Älä ajattele pienuuttasi ja vähäpätöisyyttäsi! Ajattele sitä suurta joukkoa takanasi! Saata hänen tietoonsa, ennen kuin hän lähtee meidän luotamme, kuinka me kaikki häntä rakastamme!"
Opettajatar kulki yhä hitaammin. Silloin hän kuuli jotakin, joka ei ollut vain hänen oman sielunsa ääntä ja kehoitusta, vaan joka tuli häntä itseään ulkopuolella olevasta maailmasta. Se ei ollut mikään tavallinen ihmisääni, se oli niinkuin linnun huutoa tai niinkuin sirkan soittoa. Mutta se huusi aivan selvästi sekin, että hänen pitäisi kääntyä.
Eikä enempää tarvittu. Hän kääntyi.
Opettajatar ja koululapset olivat laulaneet pari laulua johtajan ikkunan alla. Laulu oli hänen omastakin mielestään kaikunut niin merkillisen kauniilta tänä iltana. Oli niinkuin vieraat äänet olisivat laulaneet mukana. Oli kuin avaruus olisi ollut täynnä ääniä ja säveliä. Kun he vain alkoivat laulaa, niin oli heidän ääniinsä tullut sointua ja voimaa, jota niissä ei ennen ollut. Silloin aukeni äkkiä eteisen ovi ja joku riensi ulos. "Nyt tullaan sanomaan, ettei saa laulaa enää", ajatteli opettajatar. "Kun en vain olisi saanut aikaan jotakin onnettomuutta!" — Mutta eipä ollutkaan niin. Tultiin sanomaan, että hän tulisi huoneeseen lepäämään ja että hän sitten vielä laulakii pari laulua.
Siellä tuli tohtori häntä vastaan. "Vaara on tällä kertaa ohi", sanoi hän. "Hän oli horroksissa ja sydän löi yhä heikommin. Mutta kun te aloitte laulaa, oli niin kuin hän olisi saanut kutsun kaikilta niiltä, jotka häntä tarvitsevat. Hän tunsi, ettei hänen leponsa aika vielä ollut tullut. Laulakaa hänelle vielä! Laulakaa ja iloitkaa, sillä minä luulen, että teidän laulunne palautti hänet elämään! Nyt ehkä saamme pitää hänet vielä pari vuotta."
Torstaina marraskuun 3. p:nä.
Eräänä päivänä marraskuun alkupuolella lensivät villihanhet Hallandsåsin yllä Skoonessa. He olivat oleskelleet useita viikkoja Falköpingin ympärillä olevilla laajoilla tasangoilla, ja kun siellä oli ollut laumoittain muitakin villihanhia, oli aika kulunut hauskasti vanhain tarinoidessa ja nuorten alinomaa kilpaa urheillessa.
Niilo Holgerinpoika oli puolestaan ollut hyvinkin tyytymätön pitkään viipymiseen Länsi-Göötanmaalla. Hän koetti kyllä pysyä reippaana, mutta hänen oli kuitenkin vaikea tyytyä kohtaloonsa. "Kunpa vain Skoone olisi selkäni takana ja olisin ulkomailla", hän ajatteli, "niin tietäisin, ettei minun maksa mitään toivoa; ja silloin olisin rauhallisempi."
Vihdoin viimein villihanhet olivat eräänä aamuna lähteneet lentämään Hallantia kohti. Tuon maakunnan katseleminen ei ollut alussa paljonkaan huvittanut poikaa. Hänestä ei siinä ollut mitään nähtävää. Itäosa oli kanervikko-ylänköä ja muistutti Smoolantia, ja lännempänä oli maa täynnä pyöreitä, paljaita vuorenkukkuloita, ja se oli lahtien murtamaa melkein niinkuin Bohuslänikin.
Kuta etelämmäksi pitkin kaitaista rannikkomaakuntaa tultiin sitä uteliaammin poika kurkotteli maahan hanhen kaulan yli. Hän näki mäkien harvenevan ja tasangon avartuvan. Samalla hän myöskin huomasi, että rannikko kävi ehjemmäksi. Sen edessä oleva saaristo oheni ja katosi ja aava meri kävi ihan mantereeseen kiinni.
Ja sitten hävisi metsä. Olihan sisempänä maassa ollut montakin kaunista tasankoa, mutta ne olivat olleet metsän kehyksessä. Metsää oli ollut joka paikassa. Oli niinkuin maa oikeastaan olisi ollut metsän oma, ja viljelty maa oli ollut niinkuin raivio metsässä. Ja kaikilla tasangoilla oli ollut metsiköitä ja hakamaita, niinkuin olisi ollut tarkoitus näyttää, että metsä milloin tahansa voi ottaa maan uudelleen haltuunsa.
Mutta täällä oli toisin. Täällä oli tasangon valta. Se levittelihe aina näköpiiriin saakka. Oli kyllä suuria metsäistutuksia, mutta ei mitään luonnostaan kasvavaa. Mutta juuri se, että maa oli niin aukeata vainiota, sai pojan muistamaan Skoonea. Tutulta tuntui myöskin tuo aukea rannikko hiekkakenttineen ja kaislapenkereineen. Hänelle tuli hätä ja hyvä mieli tätä nähdessään. "Nyt ei enää voi olla pitkä matka kotiin", hän ajatteli.
Maisema kyllä muuttui. Tuli jokia kohisten Länsi-Göötanmaalta ja Smoolannista, ja ne vilkastuttivat tasangon yksitoikkoisuutta. Tuli järviä, soita, kanervikkokankaita ja lentohiekkakenttiä peltojen tielle, mutta ne laajenivat kuitenkin yhä suuremmiksi, kunnes Skoonen rajalla kohosi Hallandsåsin harju kauniine rotkoineen ja laaksoineen.
Matkan varrella oli usein tapahtunut, että nuoret hanhet olivat kysyneet vanhemmilta: "Millaista on ulkomailla? Millaista on ulkomailla?" — "Odottakaahan, odottakaahan! Sen saatte kohta tietää", olivat silloin vastanneet ne, jotka olivat matkustaneet halki maan moneen kertaan.
Kun nuoret hanhet olivat nähneet Vermlannin pitkät metsäharjut ja niiden välissä vilkkuvat kirkkaat järvet tai Bohuslänin kalliovuoret tai Länsi-Göötanmaan kauniit pikku vuoret, he olivat kummaillen kysyneet: "Onko koko maailma tämän näköinen? Onko koko maailma tämän näköinen?"
"Odottakaa, odottakaa! Kohta saatte nähdä, miltä suurin osa maailmaa näyttää", olivat vanhat vastanneet.
Kun villihanhet olivat lentäneet Hallandsåsin harjun yli ja tulleet vähän matkaa Skooneen, huusi Akka: "Katsokaa nyt alas! Katsokaa ympärillenne! Tämän näköistä on ulkomailla!"
Juuri silloin he kulkivat Söderdalin yli. Tuo pitkä harju kasvoi pitkin pituuttaan pyökkimetsää, ja metsästä yleni kauniita tornilinnoja. Puiden välissä käyskenteli kauriita laitumella ja metsäniityillä hyppelehti jäniksiä. Metsästäjän torvet kajahtelivat ja koirien terävä haukunta kuului lentävän lintulauman luo. Leveät tiet halkoivat metsän ja niillä ajeli herroja ja naisia välkkyvissä vaunuissa tai ratsasti komeilla hevosilla. Ringsjön järvi oli kukkulan juurella, ja vanha Bosjön luostari oli kapealla kannaksella. Halki harjun kulki Skäralidin rotko, jonka pohjassa oli joki ja jonka kallioseinät olivat pensaiden ja puiden peitossa.
"Onko ulkomailla tämän näköistä? Onko ulkomailla tämän näköistä?" kysyivät hanhenpojat. — "Tämän näköistä siellä on, kun on metsäisiä harjuja", huusi Akka, "mutta ei usein. Odottakaa, niin saatte nähdä, millaista siellä useimmittain on!"
Akka vei laumansa yhä etelämmäksi suurelle Skoonen tasangolle. Sielläpä oli leveitä peltoja, oli sokerijuurikasmaita, joilla juurikkaiden nostajat liikkuivat pitkissä riveissä, oli matalia valkaistuja ja umpinaisia taloja, oli lukemattomia pieniä valkeita kirkkoja, oli rumia harmaita sokeritehtaita, oli pikkukaupunkien kokoisia kauppaloita rautatieasemien ympärillä. Siellä oli turvepehkusoita pitkiin riveihin asetettuine turvepehkukokoineen, oli kivihiilikaivoksia mustine hiilikokoineen; tiet kulkivat leikeltyjen satamakujien välitse, ristiin rastiin kulkevat rautatiet olivat kuin tasangolle levitetty verkko. Pieniä pyökkireunaisia tasankojärviä kimalteli siellä täällä ja kunkin luona oli komea herraskartano. "Katsokaa nyt! Katsokaa tarkkaan!" huusi johtajahanhi. "Tämän näköistä on ulkomailla Itämeren rannalta aina korkeisiin vuoriin asti, ja niitä edempänä emme ole koskaan käyneet."
Kun hanhenpojat olivat nähneet tasangon, vei johtajahanhi heidät Öresundin rannalle, veteliä niittyjä laskeutui siellä hiljalleen merta kohti ja rannoille oli patoutunut mustunutta ruokolevää pitkiksi penkereiksi. Paikoitellen oli korkeita rantavalleja ja toisin paikoin lentohiekkakenttiä, joissa hiekka oli ajautunut särkiksi ja kukkuloiksi. Rannalla oli kalastajakyliä, ja niissä aina pitkä rivi samalla tavalla rakennettuja ja yhtä suuria tiilitaloja; kylän edessä pieni majakka aallonmurtajan päässä, ja ruskeita verkkoja riippui kuivamassa rannalla. "Katsokaa alas! Tähystäkää tarkkaan!" sanoi Akka. "Tämän näköistä on ulkomaan ranta."
Lopuksi johtajahanhi pistäytyi parissa kaupungissakin, missä oli äärettömän korkeita tehtaanpiippuja, syviä katuja korkeiden savuttuneiden talojen välissä, oli suuria kauniita puistoja ja kävelypaikkoja, oli satamia laivoja täynnä, oli vanhoja linnoituksia ja linnoja ja vanhanaikaisia kirkkoja.
"Tämän näköisiä ovat ulkomaan kaupungit, vaikka ne ovat paljon suurempia", sanoi johtajahanhi. "Mutta nämä kai kasvavat niinkuin tekin."
Näin kuljeskeltuaan Akka laskeutui eräälle suolle Vemmenhögin kihlakunnassa. Ja poika ajatteli, että Akka ehkä oli kuljetellut häntä tämän päivän Skoonessa näyttääkseen, että hänen maansa oli yhtä hyvä kuin mikä muu maa tahansa ulkomailla. Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Poika ei ajatellut, oliko maa rikas vai köyhä. Niin pian kuin hän oli nähnyt ensimmäisen satamapenkereen ja ensimmäisen ristikkohuoneen, oli koti-ikävä alkanut pakottaa hänen sydäntään.
Tiistaina marraskuun 8. p:nä.
Oli sumuinen ja raskas ilma sinä päivänä. Villihanhet olivat syöneet ateriansa niillä suurilla pelloilla, joita on Skurupin kirkon ympärillä, ja he istuivat ja lepäsivät ruokalepoaan, kun Akka tuli pojan luo. "Näyttää siltä kuin tulisi tyynet ilmat joksikin aikaa", hän sanoi, "ja minä luulen, että me matkustamme huomenna Itämeren yli." — "Vai niin", sanoi poika yksikantaan, sillä hänen kurkkuaan kuristi niin, ettei hän voinut puhua enempää. Hän oli sentään vielä toivonut Skoonessa ollessaan pääsevänsä lumouksestaan.
"Olemme nyt sangen lähellä Västra Vemmenhögiä", sanoi Akka, "ja minä ajattelin, että sinun ehkä tekisi mielesi pistäytyä kotonasi. Kestää kauan, ennen kuin saat nähdä ketään omaisistasi." — "Eikö liene parasta olla menemättä", sanoi poika, mutta äänestä kuului, että hän ilostui ehdotuksesta. — "Jos hanhikukko jää tänne meidän luoksemme, niin eihän voi tapahtua mitään onnettomuutta", sanoi Akka. "Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa selko siitä, kuinka ovat kotonasi asiat. Sinä ehkä voit auttaa heitä jollakin tavalla, vaikket muutukaan ihmiseksi." — "Sinä olet aivan oikeassa, Akka muori. Olisihan minun pitänyt tuota jo ennenkin ajatella", sanoi poika ja innostui ihan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ja johtajahanhi olivat matkalla Holger Niilonpojan luo, eikä kestänyt kauan, kun Akka jo laskeutui maahan kiviaidan taakse, joka oli mäkituvan pihan ympärillä. "Onpa merkillistä kuinka kaikki täällä on entisellään", sanoi poika ja kiipesi ketterästi aidan päälle nähdäkseen paremmin ympärilleen. "Tuntuu ihan kuin ei olisi kulunut päivääkään siitä kun istuin tässä ja näin teidän tulevan ylhäällä ilmassa."
"Onkohan sinun isälläsi pyssyä?" kysyi Akka yht'äkkiä. — "On", sanoi poika. "Sen pyssyn tähdenhän minä juuri jäin kotiin tuona sunnuntaina sen sijaan, että olisin mennyt kirkkoon." — "Sitten en uskalla jäädä tänne sinua odottamaan", sanoi Akka. "On parasta, että tulet tapaamaan meitä Smygehugin luona huomenaamuna varhain, niin saat jäädä kotiisi yöksi." — "Ei, älä lähde vielä, Akka muori!" sanoi poika ja hyppäsi alas aidan päältä. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta häntä aavistutti, että villihanhelle tai hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, niin etteivät he enää koskaan voisi tavata toisiaan. "Te kyllä näette, että minä olen suruissani siitä, etten koskaan saa takaisin entistä hahmoani", hän jatkoi. "Mutta minä tahdon sanoa teille, etten kadu sitä, että lähdin viime keväänä teidän mukaanne. Ei, ennemmin minä olen tulematta ihmiseksi, kuin että tuo matka olisi jäänyt tekemättä."
Akka särpäsi ilmaa nokkaansa pari kertaa ennen kuin vastasi. "On muuan asia, josta olisin puhunut kanssasi jo ennen, mutta kun et aikonut palata ihmisten luo, niin ajattelin, ettei sillä ole mitään kiirettä. Mutta saattaahan olla hyvä, että se tulee sanotuksi." — "Te kyllä tiedätte, että minä kernaasti teen, mitä tahdotte", sanoi poika. — "Jos olet meidän seurassamme oppinut jotakin hyvää, Peukaloinen, niin ehkä olet oppinut sen, että tämän maailman ei pitäisi olla ainoastaan ihmisiä varten", sanoi johtajahanhi juhlallisesti. "Ajatelkaa, teillä on suuri maa, ja teillä olisi kyllä varaa jättää muutamia karuja kallioita ja liejuisia järviä ja soita ja autioita tuntureita ja kaukaisia metsiä meille eläinparoillekin, jotta me saisimme elää siellä rauhassa! Kaiken ikäni minua on vainottu ja ahdistettu. Olisi lohdullista tietää, että minunkin kaltaisellani on jossakin turvapaikka."
"Olisin iloiten auttanut teitä siinä asiassa, jos vain olisin voinut", sanoi poika, "mutta en kai minä millonkaan saa mitään vaikutusvaltaa ihmisiin." — "Ei, mehän puhumme tässä niinkuin emme enää koskaan tapaisi toisiamme", sanoi Akka, "ja huomenna me kai kuitenkin näemme toisemme. Nyt minun täytyy lähteä joukkoni luo." Hän lähti lentoon, mutta tuli takaisin, hiveli pari kertaa nokallaan Peukaloista ja lensi sitten viimeinkin tiehensä.
Oli kirkas päivä, mutta pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä, niin että poika voi mennä mihin tahtoi. Hän riensi navettaan, sillä hän tiesi lehmiltä saavansa tarkimmat tiedot. Navetassa oli surullisen näköistä. Keväällä oli siellä ollut kolme komeaa lehmää, mutta nyt siellä oli vain yksi. Se oli Ruusu, ja näki heti, että hän ikävöi tovereitaan. Hänen päänsä oli riipuksissa ja hän oli tuskin maistanutkaan ruokaansa.
"Päivää, Ruusu!" sanoi poika ja juoksi pelkäämättä parteen. "Kuinka isä ja äiti jaksavat? Kuinka kissa jaksaa ja kuinka hanhet ja kanat? Minne ovat joutuneet Kulta-Lilja ja Tähdikki?"
Kuultuaan pojan äänen Ruusu säpsähti ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut puskea tulijaa. Mutta hän ei enää ollut niin kiivas kuin ennen, vaan malttoi mielensä ja tarkasteli Niilo Holgerinpoikaa, ennen kuin iskisi sarvillaan. Poika oli yhtä pieni kuin lähtiessäänkin ja samoissa vaatteissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut entisensä lainen. Se Niilo Holgerinpoika, joka oli matkustanut pois keväällä, oli kävellyt hitaasti ja raskaasti ja hänen puheensa oli ollut velttoa ja hänen silmänsä uniset, mutta se, joka tuli takaisin, oli keveä ja ketterä, puhui reippaasti ja hänen silmänsä loistivat ja salamoivat. Hänellä oli myöskin niin reipas ryhti, että häntä pienuudestaan huolimatta täytyi kunnioittaa, ja vaikka hän itse ei näyttänyt iloiselta, muuttui se, joka hänet näki, iloiseksi.
"Muu!" ammui Ruusu. "Ne ovat sanoneet, että sinä olet muuttunut, mutta minä en ole oikein osannut sitä uskoa. Tervetuloa kotiin, Niilo Holgerinpoika, tervetuloa kotiin! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni pitkästä kotvasta." — "Kiitoksia paljon, Ruusu!" sanoi poika ja tunsi tulevansa oikein iloiseksi tästä ystävällisestä vastaanotosta. "Sano nyt, kuinka on isän ja äidin laita!"
"Ei niillä ole ollut muuta kuin onnettomuuksia siitä pitäen kuin sinä lähdit", sanoi Ruusu. "Kaikista suurin onnettomuus oli se kallis hevonen, joka on seisonut syömässä koko kesän. Isäsi ei tahtoisi sitä ampuakaan, ja myydyksi hän ei ole sitä saanut. Hevosen tähdenhän ne on myyty sekä Kulta-Lilja että Tähdikki."
Pojan olisi oikeastaan tehnyt mieli tietää erästä toista asiaa, mutta hän oli niin hämillään, ettei kehdannut sitä suoraan kysyä. Sentähden hän vain sanoi: "Äiti varmaan pahastui kovin, kun sai nähdä, että Martti hanhikukko oli lentänyt tiehensä?"
"En minä luule että hän niin paljon olisi surrut hanhikukkoa, jos hän olisi tiennyt, kuinka hänen lähtönsä tapahtui. Nyt hän valittelee eniten sitä, että hänen oma poikansa hiipi kotoa pois ja vei hanhikukon mennessään."
"Vai niin, hän luulee, että minä varastin hanhikukon?" sanoi poika. — "Mitäpä hän muutakaan voisi luulla?" — "Isä ja äiti kai luulevat, että minä olen kuljeskellut koko kesän niinkuin mikäkin maankiertäjä?" — "Ne luulevat, että sinun asiasi ovat huonosti", sanoi Ruusu, "ja ne ovat surreet sinua niinkuin surraan silloin, kun kaikista rakkain on hävinnyt."
Poika poistui pian navetasta saatuaan kuulla tämän ja meni talliin. Seoli pieni, mutta siisti ja soma. Näkyi kaikesta, että HolgerNiilonpoika oli koettanut laittaa niin, että tulokas viihtyisi.Tallissa oli komea hevonen, joka oikein uhkui hyvinvointia.
"Päivää talliin!" sanoi poika. "Olen kuullut, että täällä on sairas hevonen. Et kai sinä ole se, kun näytät niin terveeltä ja hyvinvoivalta?" Hevonen käänsi päänsä ja katseli hyvin tarkasti poikaa. "Sinäkö olet se tämän talon poika?" sanoi hän. "Olen kuullut sinusta hyvin paljon pahaa. Mutta sinä olet niin siivon näköinen, etten mitenkään voisi luulla sinua häneksi, jos en tietäisi, että hänet on muutettu haltijaksi." — "Minä kyllä tiedän, että minusta jäi paha maine tähän taloon", sanoi Niilo Holgerinpoika. "Minun oma äitini luulee, että minä lähdin täältä varkaana, mutta se on yhdentekevä, sillä minä en aio kauan viipyä kotona. Ennen kuin lähden, tahtoisin kuitenkin tietää, mikä sinua vaivaa?"
"Ikävä, ettet jää", sanoi hevonen, "sillä minusta tuntuu kuin meistä voisi tulla hyvät ystävät. Minulla ei ole muuta vikaa kuin että olen saanut jotakin jalkaani, veitsen kärjen tai mikä tuo lienee. Se on niin piilossa, ettei tohtorikaan ole sitä löytänyt, mutta se pistää ja pistää niin, etten voi kävellä. Jos sinä puhuisit Holger Niilonpojalle, mikä minua vaivaa, niin minä luulen, että hän pian saisi minusta terveen. Olisin iloinen, jos minusta olisi jotakin hyötyä. Minua oikein hävettää, kun pitää seisoa syömässä eikä voi tehdä työtä."
"Olipa toki hyvä, ettei sinulla ole mitään oikeata tautia", sanoi Niilo Holgerinpoika. "Minun täytyy koettaa toimittaa niin, että paranet. Ei kai tee mitään, jos minä veitselläni piirrän jotakin kavioosi?"
Niilo Holgerinpoika oli juuri saanut tehdyksi sen mitä oli aikonut, kun kuuli ääniä pihalta. Hän raotti vähän tallin ovea ja katsoi ulos. Isä ja äiti tulivat maantieltä pihaan. Näkyi selvästi, että heitä painoi suru ja murhe. Äidin kasvoissa oli ryppyjä enemmän kuin ennen ja isän tukka oli harmaantunut. Äiti puhui isälle siitä, että tämän pitäisi koettaa saada lainaksi rahaa äidin lankomieheltä. "Ei, minä en enää tahdo lainata rahaa", sanoi isä. "Ei mikään ole niin vaikeaa kuin velassa oleminen. On parempi myydä tupa." — "Saattaisihan tuon myydäkin, ellei olisi sitä poikaa", sanoi äiti. "Mutta minne hän joutuu, jos hän jonakin päivänä tulee kotiin köyhänä ja kurjana, niinkuin varmaan tulee, ja me olemme poissa?" — "Niinhän se on", sanoi isä, "mutta meidän täytyy pyytää niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme, ottamaan hänet ystävällisesti vastaan ja sanomaan hänelle, että me odotamme häntä. Emme sano hänelle pahaa sanaa, olkoonpa hän millainen tahansa. Emmehän, äiti?" — "Eipä ei! Jos hän vain olisi täällä, niin että tietäisin, ettei hänen tarvitse kulkea nälissään ja viluissaan, niin enpä välittäisi mistään muusta."
Tämän sanottuaan isä ja äiti menivät sisään, eikä poika enää voinut kuulla, mitä muuta he puhuivat. Hän ilostui ja tuli hyvin liikuttuneeksi kuullessaan, että he rakastivat häntä näin paljon, vaikka luulivat, että hän oli joutunut aivan hunningolle, ja hänen teki mielensä rientää heidän luokseen. "Mutta ehkä heidän surunsa kaksinkertaistuu, jos he saavat nähdä minut semmoisena kuin nyt olen", ajatteli hän.
Hänen seisoessaan ja miettiessään pysähtyivät kärryt portin taa. Poika oli vähällä huutaa hämmästyksestä, sillä ne, jotka nousivat rattailta ja tulivat pihaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Oosa hanhityttö ja hänen isänsä. He kulkivat käsikkäin ovea kohti ja olivat hiljaisia ja totisen näköisiä, mutta heidän silmistään loisti onni. Kun he olivat tulleet noin keskipihalle, pysähdytti Oosa hanhityttö isänsä ja sanoi hänelle: "Sinä kai muistat, isä, ettei saa sanoa heille mitään puukengistä eikä hanhista eikä peukaloisesta, joka oli niin Niilo Holgerinpojan näköinen, että minä olen ihan varma siitä, että se oli hän." — "Eihän toki", sanoi Jon Assarinpoika. "Minä sanon vain, että heidän poikansa auttoi sinua monta kertaa, kun sinä etsit minua, ja että me sentähden olemme tulleet tänne kysymään heiltä, emmekö me puolestamme voisi auttaa heitä, kun minä olen varakas mies ja minulla on enemmän kuin tarvitsen, kun löysin sen kaivoksen sieltä pohjoisesta." — "Niin niin, minä kyllä tiedän, että sinä osaat puhua niinkuin pitää", sanoi Oosa. "Minä vain tahtoisin muistuttaa sinua, ettet mainitsisi siitä yhdestä asiasta."
He menivät tupaan ja pojan olisi kovin tehnyt mieli kuulla, mitä siellä sisällä puhuttiin, mutta hän ei uskaltanut mennä pihamaalle. Ei kestänytkään kovin kauan, kun he tulivat takaisin, ja silloin isä ja äiti saattoivat heitä portille. Oli oikein ihmeellistä nähdä, kuinka iloisilta he nyt näyttivät. He olivat ihan kuin uusia ihmisiä.
Kun vieraat olivat menneet, seisoivat isä ja äiti vielä portilla ja katselivat heidän jälkeensä. "Nyt minä en enää huoli surra, kun olen kuullut niin paljon hyvää Niilosta", sanoi äiti. — "Eiväthän ne kertoneet pojasta niinkään paljon", sanoi isä. — "Eikö siinä ollut tarpeeksi, että he tulivat varta vasten sanomaan tahtovansa antaa meille rahaa niin paljon kuin tarvitsemme, sentähden että meidän Niilomme oli heitä auttanut. Minun mielestäni sinun olisi pitänyt ottaa vastaan heidän tarjouksensa." — "Ei, äiti, minä en ota vastaan keneltäkään rahaa, en lahjaksi enkä lainaksi. Ensin minä maksan velkani ja sitten me työnteolla koetamme päästä entisellemme. Emmehän vielä ole niin pilavanhoja, äiti." Isä nauroi tätä sanoessaan. — "Näyttääpä melkein siltä kuin sinusta olisi hauskaa myydä tämä paikka, jonka hyväksi olemme niin uurastaneet", sanoi äiti. — "Sinä kyllä tiedät, miksi minä nauran", sanoi isä. "Pojan häviäminen se minua painoi niin, että olen ollut ihan kuin voimaton, mutta kun minä tiedän, että hän elää ja on hyvillä jäljillä, niin saatpa nähdä, että Holger Niilonpoika vielä kykenee johonkin."
Äiti meni tupaan, mutta pojalle tuli kiire painautua nurkkaan, sillä isä tuli talliin katsomaan hevosta. Hän meni pilttuuseen ja nosti tapansa mukaan hevosen jalkaa koettaakseen saada selville, mikä sitä vaivasi. "Mitä tämä on?" sanoi isä, sillä hän näki, että kavioon oli piirretty joitakin kirjaimia. "Ota rauta jalasta!" luki hän ja alkoi tarkastella ja tunnustella kavion pohjaa. "Siinä on totta tosiaan jotakin terävää", mutisi hän hetken päästä.
Kun isä puuhaili hevosen kimpussa ja poika istui tallin nurkassa piilossa, tapahtui, että taloon tuli toisiakin vieraita. Oli nimittäin käynyt niin, että kun Martti hanhikukko oli niin lähellä vanhaa kotiaan, hänessä oli herännyt vastustamaton halu näyttää vaimonsa ja lapsensa vanhoille tovereilleen entisessä kodissa, ja niinpä hän oli sen pitemmittä mutkitta ottanut mukaansa Hienohöyhenen ja hanhenpojat ja lentänyt tiehensä.
Ei ollut ketään Holger Niilonpojan pihalla, kun Martti hanhikukko tuli perille, ja hän laskeutui maahan kaikessa rauhassa ja käyskenteli paikasta toiseen ja näytteli Hienohöyhenelle, kuinka komeasti hän oli elellyt ollessaan kesy hanhi. Kun he olivat tarkastelleet pihamaan, hän huomasi että navetan ovi oli auki. "Katsokaapas pikimmältään tännekin", hän sanoi, "niin saatte nähdä, missä minä asuin ennen maailmassa! Se oli toista kuin se meidän soissa ja rämeissä rämpiminen."
Hanhikukko seisoi kynnyksellä ja katsoi navettaan. "Täällä ei ole ketään ihmistä", hän sanoi. "Tule Hienohöyhen, niin saat nähdä hanhenkarsinan! Älä pelkää! Ei tämä ole vähääkään vaarallista."
Ja niin astuivat hanhikukko, Hienohöyhen ja kaikki kuusi hanhenpoikaa suoraa päätä hanhikarsinaan nähdäkseen, missä komeudessa ja ihanuudessa suuri valkoinen oli elänyt, ennen kuin oli joutunut villihanhien pariin.
"Niin, näin sitä ennen elettiin. Tuolla oli minun paikkani ja tuossa oli ruoka-allas, joka oli aina täynnä kauroja ja vettä", hän sanoi. "Odottakaahan, täällä on vielä vähän ruokaa nytkin!" Ja hanhikukko juoksi altaalle ja alkoi särpää suuhunsa kauroja.
Mutta Hienohöyhen oli käynyt levottomaksi. "Mennään ulos jo!" hän sanoi. — "Muutama jyvänen vielä!" sanoi hanhikukko. Mutta samassa häneltä pääsi kova huuto ja hän riensi ovea kohti. Mutta se oli myöhäistä. Ovi paukahti kiinni, emäntä seisoi ulkona ja pani oven säppiin, ja siinä he nyt olivat satimessa!
Isä oli vetänyt terävän raudanpalasen Mustan jalasta ja seisoi tyytyväisenä ja hyväili hevostaan, kun äiti tuli talliin. "Tule ja katso, isä, millaisen saaliin minä olen saanut!" sanoi hän. — "Ei, odotahan, äiti, ja katso ensin tänne!" sanoi isä. "Nyt minä olen selvillä, mikä hevosta vaivasi." — "Näyttää siltä kuin onni taas alkaisi seurata meitä", sanoi äiti. "Ajatteles, että se suuri hanhikukko, joka katosi keväällä, lieneekin lähtenyt villihanhien mukana! Se on tullut takaisin ja tuonut tullessaan seitsemän villihanhea. Ne menivät hanhikarsinaan, ja minä telkesin ne sinne kaikki tyynni." — "Sepä nyt oli merkillistä", sanoi Holger Niilonpoika. "Mutta tiedätkö, äiti, parasta siinä on se, ettei meidän enää tarvitse uskoa, että poika vei hanhikukon mennessään." — "Niinpä todellakin. Mutta tiedätkö, että meidän taitaa täytyä teurastaa ne jo tänä iltana. Parin päivän perästä on Martin markkinat, ja meidän on pidettävä kiirettä, jos mieli jouduttaa ne kaupunkiin." — "Minusta on sääli teurastaa hanhikukko, kun se on tullut niin suuressa seurassa", sanoi Holger Niilonpoika. — "Jos olisi toiset ajat, niin saisihan se elää, mutta kun me itsekin muutamme täältä, niin emmehän voi pitää hanhiakaan." — "Niin, olet oikeassa." — "Tule sitten, niin kannetaan ne tupaan", sanoi äiti.
He menivät pois ja hetken kuluttua poika näki, kuinka isä tuli kantaen kainalossaan Hienohöyhentä ja Martti hanhikukkoa, ja meni huoneeseen äidin kanssa. Hanhikukko huusi: "Peukaloinen, auta! Peukaloinen, auta!" niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä oli hätä, vaikkei hän tietänyt, että poika oli lähitienoilla.
Niilo Holgerinpoika kuuli kyllä hänen huutonsa, mutta ei kuitenkaan liikahtanut tallin ovelta. Hän ei ollut liikahtamatta sentähden, että tiesi sen koituvan itselleen hyväksi, jos hanhikukko pantaisiin teurastuspenkkiin — hän ei sitä sillä hetkellä muistanutkaan — vaan sentähden, että jos mieli pelastaa hanhikukko, hänen täytyi näyttäytyä isälle ja äidille, ja se oli hänestä hyvin vastenmielistä. "Eihän niillä ilmankaan ole hyvä olla", hän ajatteli. "Täytyykö minun tuottaa heille vielä tämä suru?"
Mutta kun ovi oli pamahtanut kiinni, tuli pojalle kiire. Hän riensi pihamaan yli, hyppäsi ulko-oven edessä olevalle tammilaudalle ja juoksi porstuaan. Siellä hän vanhasta tottumuksesta pudisti jalastaan puukengät ja lähestyi ovea. Mutta hänen oli yhäkin niin vaikea näyttäytyä isälle ja äidille, ettei hän jaksanut nostaa kättään kolkuttaakseen. "Kuulehan sinä", hän ajatteli, "tässähän on kysymys Martti hanhikukosta, hänestä, joka on ollut sinun paras ystäväsi aina siitä lähtien, kun seisoit tässä viimeksi."
Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti kaiken, mitä hän ja hanhikukko olivat kokeneet jäisillä järvillä ja myrskyisillä merillä ja vaarallisten petoeläinten keskessä. Hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta ja rakkaudesta, ja hän voitti itsensä ja kolkutti oveen.
"Onko siellä joku, joka tahtoo tulla sisään?" sanoi isä ja avasi.
"Äiti, te ette saa koskea hanhikukkoon!" huusi poika ja samassa pääsi hanhikukolta ja Hienohöyheneltä, jotka oli sidottu penkkiin, ilonhuudahdus, niin että hän kuuli heidän vielä olevan elossa.
Mutta pääsipä äidiltäkin ilonhuudahdus. "Ei, mutta kylläpä sinusta on tullut iso ja komea poika!" huusi hän.
Poika ei ollut tullut tupaan, vaan seisoi kynnyksellä, niinkuin semmoinen, joka ei oikein tiedä, kuinka hänet otetaan vastaan. "Jumalalle olkoon kiitos, että olet taas täällä!" sanoi äiti. "Tule sisään! Tule sisään!" — "Ole tervetullut", sanoi isä, eikä saanut sen enempää sanotuksi.
Mutta poika seisoi vielä kynnyksellä. Hän ei voinut ymmärtää, että he ilostuivat nähdessään hänet, kun hän oli semmoinen. Mutta silloin tuli äiti ja syleili häntä ja veti hänet huoneeseen, ja silloin hän huomasi, kuinka oikein oli.
"Hyvät ystävät, minähän olen suuri, minähän olen ihminen!"
Keskiviikkona marraskuun 9. p:nä.
Poika nousi ennen päivän valkenemista seuraavana aamuna ja käyskenteli merenrantaan. Hän seisoi rannalla vähän matkaa itäänpäin Smygen kalastajakylästä. Oli vielä hämärä. Hän oli aivan yksin. Hän oli käynyt karsinassa Martti hanhikukon luona ja koettanut herättää häntä. Mutta suuri valkoinen ei ollut tahtonut lähteä kotoa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, pistänyt vain päänsä takaisin siiven alle ja nukkunut uudelleen.
Näytti tulevan ihmeen kaunis ja kirkas päivä. Oli melkein yhtä ihana ilma kuin sinä kevätpäivänä, jona villihanhet olivat tulleet meren yli Skooneen. Meri oli tyyni ja kirkas. Tuuli ei hengähtänytkään, ja poika ajatteli, että villihanhien olisi helppo lentää meren poikki.
Hän itse oli vielä kuin huumeessa. Milloin hän oli mielestään haltija, milloin ihminen. Nähdessään kiviaidan tien vieressä hän pelkäsi mennä edemmäksi, ennen kuin oli ottanut selkoa siitä, väijyikö sen takana jokin petoeläin. Kohta hän taas nauroi itselleen ja oli iloinen siitä, että oli niin suuri ja voimakas, ettei hänen tarvinnut mitään pelätä.
Tultuaan meren rannalle hän asettui seisomaan ihan veden rajaan, että villihanhet näkisivät hänet. Oli suuri muuttopäivä. Hän kuuli yhtä mittaa houkutteluhuutoja ylhäältä ilmasta. Hän hymyili itsekseen ajatellessaan, ettei kukaan niinkuin hän ollut selvillä siitä, mitä linnut huusivat toisilleen.
Nyt tuli myöskin villihanhia lentäen. Suuri parvi seurasi toistaan. "Kunhan nuo vain eivät olisi minun hanhiani ja menisi pois sanomatta minulle jäähyväisiä!" hän ajatteli. Hänen teki mieli kertoa heille, kuinka kaikki oli käynyt, ja näyttää heille, että hän nyt oli ihminen.
Tuli lauma, joka lensi reippaammin ja huusi äänekkäämmin kuin muut, ja jokin ääni hänen sisimmässään vakuutti, että se oli juuri se lauma. Mutta hän ei tuntenut sitä niin varmasti kuin edellisenä päivänä.
Lauma hiljensi vauhtiaan ja lensi edestakaisin rannikkoa pitkin. Silloin poika ymmärsi, että se oli se oikea. Sitä hän vain ei ymmärtänyt, miksi eivät villihanhet laskeutuneet hänen viereensä. Olihan mahdotonta, etteivät ne olisi häntä nähneet siinä, missä hän seisoi.
Poika koetti antaa merkkiäänen, kutsuakseen heitä sillä tavalla luokseen. Mutta kieli ei totellutkaan! Hän ei voinut saada esille oikeaa ääntä.
Hän kuuli Akan huutavan ylhäällä ilmassa, mutta ei ymmärtänyt, mitä tämä sanoi. "Mitä tämä on? Ovatko villihanhet ruvenneet käyttämään toista kieltä?" ihmetteli hän.
Hän asettui huitomaan heille hatullaan, ja hän juoksi rantaa pitkin huutaen: "Täss' olen ma, miss' olet sa?"
Näytti siltä kuin ne vain olisivat siitä pelästyneet. Ne kohosivat ylemmä ja lensivät merelle. Silloin hän ymmärsi viimeinkin! Ne eivät tienneet, että hän oli ihminen. Ne eivät tunteneet häntä.
Eikä hän voinut kutsua niitä luokseen sentähden, että ihminen ei voi puhua lintujen kieltä. Hän ei osannut puhua sitä eikä hän myöskään sitä ymmärtänyt.
Vaikka poika olikin iloinen siitä, että oli vapautunut lumouksesta, tuntui hänestä kuitenkin katkeralta, että hänet näin oli erotettu kunnon tovereistaan. Hän istahti hiekkaan ja pani kädet silmiensä eteen. Mitäpä enää hyödytti katsoa niitä?
Mutta kohta sen jälkeen hän kuuli siipien havinaa. Vanhasta Akkamuorista oli tuntunut raskaalta erota Peukaloisesta, ja hän oli kääntynyt takaisin vielä kerran. Ja kun poika nyt istui hiljaa, uskalsi Akka lähestyä häntä. Luultavasti hänen silmänsä olivat sittenkin auenneet näkemään, kuka istuja oli. Lintu laskeutui niemeen ihan pojan lähelle.
Pojalta pääsi riemunhuuto, ja hän otti syliinsä vanhan Akan. Muut villihanhet hivelivät häntä nokallaan ja tunkeilivat hänen ympärillään. Ne kaakattivat ja juttelivat ja toivoivat hänelle sydämestään onnea, ja hän puhui heille hänkin ja kiitti heitä ihmeellisestä matkasta, jonka oli saanut tehdä heidän seurassaan.
Mutta yht'äkkiä syntyi villihanhien kesken omituinen hiljaisuus ja ne vetäytyivät pois hänen luotaan. Oli niinkuin ne olisivat tahtoneet sanoa hänelle: "Ah, hänhän onkin ihminen? Hän ei ymmärrä meitä, me emme ymmärrä häntä."
Silloin poika nousi seisomaan ja meni Akan luo. Hän nosti hänet maasta ja suuteli häntä molemmille poskille. Samoin hän teki Yhdelle ja Kahdelle, Kolmelle ja Neljälle, Viidelle ja Kuudelle, noille vanhoille, jotka olivat olleet mukana alusta alkaen.
Sitten hän astui rantaa myöten maihin, sillä hän tiesi, ettei lintujen suru koskaan kestä kauan, ja hän tahtoi erota heistä, kun he vielä olivat suruissaan siitä, että olivat hänet menettäneet.
Kun hän oli päässyt rantapenkereelle, hän kääntyi ja katseli meren yli lentäviä lintulaumoja. Kaikki huusivat houkutteluhuutojaan, ainoastaan yksi villihanhilauma lensi äänetönnä niin kauan kuin hän saattoi seurata sitä silmillään.
Mutta sen lentorintama oli tasainen ja hyvin järjestäytynyt ja vauhti hyvä; ja lento oli varmaa ja voimakasta. Ja pojalle tuli lentäviä niin ikävä, että hän melkein toivoi olevansa entinen Peukaloinen, joka osasi ratsastaa yli maiden ja merten villihanhien selässä.
Peukaloisen retketII, 1907.