Ylitaivaallista paikkaa ei ole kukaan täkäläinen runoilija laulanut eikä ole milloinkaan laulava sen arvon mukaisesti. Mutta se on seuraavanlainen: (On näet uskallettava lausua totuus, erittäinkin kun puhuu totuudesta.) Värittömän, muodottoman ja näkymättömän todellisesti olevaisen olemuksen voi havaita ainoastaan sielun ohjaaja, järki, ja tämän tosiolevan ympärillä on tämä paikka sillä, mikä kuuluu todelliseen tietoon. Kun siis jumalan ymmärrys saa ravintonsa järjestä ja tiedosta — ja samoin jokaisen sielun ymmärrys, joka vain on vastaanottavainen sille, mikä on oikeata — niin se nähtyään jonkun ajan päästä olevaisen riemuitsee ja saa ravintoa ja onnea toden katselemisesta, kunnes kiertoliike vie sen samaan paikkaan (mistä se on lähtenyt). Kiertomatkallaan saa se nähdä itse oikeamielisyyden, kohtuullisuuden, tiedon, ei sitä, jolla on synty, ei sitä, joka on milloin millaistakin riippuen siitä, mitä se koskee siitä, mitä me nyt kutsumme todeksi, vaan sen tiedon, joka on siinä, mikä on todellisesti olevaista. Ja kun se samalla tavoin on muutenkin saanut nähdä todellisesti olevaisen ja siitä nauttinut, laskeutuu se jälleen sisälle taivaaseen ja palaa kotiin. Ja kun se on saapunut kotiin, asettaa ajomies hevoset seimen luo, heittää heidän eteensä ambrosiaa ja juottaa niitä sen jälkeen nektarilla.
Tämä on jumalien elämää. Mitä muihin sieluihin tulee, niin se, joka parhaiten seuraa jumalaa ja on enimmän hänen kaltaisensa, kohottaa ajajan päätä ulkopuoliseen avaruuteen ja kulkee sen mukana kiertoretken, mutta hevoset häiritsevät sitä ja se voi tuskin nähdä olevaisen. Toinen taas milloin nousee, milloin laskee ja hevosten vallattomuuden takia osan näkee, osaa ei. Kaikki muut sielut tosin seuraavat pyrkien ylöspäin, mutta siihen kykenemättöminä ne ajelehtivat alemmissa piireissä tallaten ja tuuppien toisiaan, toisen yrittäessä päästä toisen edelle. Näin syntyy hälinää, kiistaa ja hikoilua äärimäisessä määrin ja ohjaajien kehnouden takia useat tulevat raajarikkoisiksi, useilta taas taittuu paljon sulkia, ja kaikki palaavat paljon vaivaa nähtyään tulematta vihityiksi olevaisen katselemiseen, ja palattuaan on heillä ravintona pelkkä arvelu,[39] ja tuo suuri into päästä näkemään, missä totuuden kenttä on, johtuu juuri siitä, että siellä olevalta niityltä tulee sielun parhaalle osalle sopiva ruoka ja siipien luontainen voima, jolla sielu kohoaa ylös, saa siitä ravintoa. Ja Adrasteian[40] laki on tämä, että jokainen sielu, joka tultuaan jumalan seuralaiseksi näkee jotakin siitä, mikä on totta, on toiseen kiertokulkuun saakka oleva vahingoittumattomana, ja jos se voi aina näin tehdä, aina vahingosta vapaana. Mutta kun se voimatta seurata ei tätä näe vaan joutuneena johonkin onnettomuuteen täyttyy unohduksesta ja huonoudesta ja niin käy painavaksi ja painavaksi käytyään menettää siipensä ja putoaa maahan, silloin on voimassa laki, ettei sitä ensi syntymässä istuteta mihinkään eläimelliseen luontoon, vaan se, joka on nähnyt enimmän, joutuu sellaisen miehen siemeneen, josta on tuleva viisauden tai kauneuden rakastaja tai runotarten ja rakkauden palvoja; seuraava joutuu lainkuuliaisen tai sotaisan ja hallintakykyisen kuninkaan siemeneen; kolmas valtiomiehen, tai jonkun taloudenhoitajan tai elinkeinonharjoittajan siemeneen, neljäs rasittavien ruumiinharjoitusten harrastajan siemeneen tai sellaisen, jonka toimialana on ruumiin parantaminen, viides on elävä tietäjän tai salamenoihin pyhitettyä elämää; kuudennelle sopii runoilijan elämä tai jonkun muun, joka harjoittaa jäljittelyä, seitsemännelle käsityöläisen tai maamiehen elämä, kahdeksannelle sofistin tai kansansuosion tavoittelijan, yhdeksännelle itsevaltiaan.
Kaikista näistä saa se, joka on elänyt oikeamielisesti, osakseen paremman kohtalon, joka vääryyttä tehden, huonomman. Sillä samaan paikkaan, mistä kukin sielu on lähtenyt, ei se kymmenessätuhannessa vuodessa palaa. Sillä se ei saa siipiä ennenkuin näin pitkä aika on kulunut, lukuunottamatta sen sielua, joka ilman vilppiä on harrastanut filosofiaa tai filosofisesti harjottanut poikarakkautta. Nämä saavat siivet kolmantena tuhatvuotisena ajanjaksona, jos ne kolmasti peräkkäin valitsevat tämän elämäntavan, ja palaavat kolmantenatuhannentena vuotena. Muut taas joutuvat, kun ovat päättäneet ensimäisen elämänsä, tuomittaviksi ja tuomittuina joutuvat toiset maanalaisiin rankaisupaikkoihin ja kärsivät siellä rangaistuksensa, toiset taas nostaa heidän tuomionsa johonkin taivaan paikkaan, ja he viettävät siellä elämää, joka vastaa sitä, mitä he ihmishaahmossa ovat eläneet. Mutta tuhannentena vuotena joutuvat molemmat seuraavaa elämää koskevaan arvanheittoon ja vaaliin, ja kukin valitsee sen elämän, minkä hän haluaa. Silloin voi ihmissielu joutua eläimen elämään, ja eläimestä se, joka kerran oli ihminen, takaisin ihmiseen. Sillä se, joka ei milloinkaan ole nähnyt totuutta, ei ole pääsevä tähän hahmoon. Sillä ihmisen täytyy ymmärtää se, mitä kutsutaan käsitteeksi, joka useista aistimuksista ajatuksen kokoamana yhtyy yhdeksi. Mutta tämä taas on sen muistelemista, jota sielumme kerran on nähnyt kulkiessaan yhdessä jumalan kanssa katsoen ylitse sen, minkä me nyt sanomme olevan olemassa, ja kohottautuen todellisesti olevaiseen. Sentakia onkin oikein, että filosofin henki saa siivet. Sillä muistillaan se kykynsä mukaan pysyttäytyy siinä, missä pysyttäytymällä jumala on jumalallinen. Ja kun ihminen oikein käyttää tällaisia muisteluja, voi hän ja vain hän aina vihkiytyen täydellisiin vihkimenoihin tulla todella täydelliseksi. Kun hän näin pysyttäytyy erillään inhimillisistä harrastuksista ja omistautuu sille, mikä on jumalallista, soimaa häntä suuri yleisö pitäen häntä mielipuolena, eikä huomaa sitä, että hän on jumalan innoittama.[41]
Tähän on siis tullut koko meidän puheemme neljännestä lajista hulluutta, jonka takia jotakuta — kun hän näkee täkäläisen kauneuden ja muistellen todellista kauneutta saa siivet ja siivekkäänä haluaa lentää ylöspäin, mutta ei siihen kykenekään ja silloin linnun tavoin katsoo ylös ja on välittämättä siitä, mikä on täällä alhaalla — syytetään siitä, että on hulluuden tilassa, tähän on siis puheemme tullut, että juuri tämä on kaikista hurmiotiloista paras ja parasta alkuperää sekä sille, joka sen omistaa, että sille, joka siitä pääsee osalliseksi ja että kauneutta rakastavaa, joka on tästä hulluudesta osallinen, kutsutaan rakastajaksi. Sillä, kuten sanottu, on jokainen ihmissielu luonnostaan katsellut olevaista; muuten se näet ei olisi tullutkaan tähän olentoon. Mutta joka sielulle ei ole helppoa näiden olojen johdosta muistella noita entisiä, ei niille, jotka pikimältään ovat nähneet sen, mitä siellä oli, eikä niille, jotka pudottuaan tänne ovat joutuneet onnettomuuteen, niin että he jonkun seurustelun johtamina siihen, mikä on väärää, ovat unohtaneet sen pyhän, minkä silloin näkivät. Jää vain harvoja, joilla on muistia riittämiin. Kun ne saavat nähdä jonkin jäljennöksen sikäläisestä maailmasta, joutuvat he haltioihinsa eivätkä enää hallitse itseänsä, mutta eivät tiedä mitä he oikeastaan kokevat, koska he eivät sitä havaitse tarpeeksi selvästi. Nyt ei oikeamielisyyden, kohtuullisuuden ja kaiken muun sieluille arvokkaan täkäläisissä jäljennöksissä ole mitään loistoa, vaan tylsillä välikappaleilla voivat ainoastaan harvat, kun he menevät näiden kuvien luo, nähdä sen suvun, jota on jäljennetty. Kauneus oli silloin loistavaa nähdä, kun autuaallisen kuoron seurassa — me kulkien Zeun saatossa, toiset toisten jumalain — näimme autuaallisen näyn ja näytelmän ja kun meidät vihittiin salamenoihin, joita on oikeus sanoa autuaallisimmiksi ja joita me harjoitimme itse nuhteettomina ja kohtaamatta niitä onnettomuuksia, jotka myöhemmin meitä odottivat, vihittyinä ja pyhitettyinä katsellen täydellisiä, yksinkertaisia, muuttumattomia ja autuaita olentoja puhtaassa valossa itse puhtaina ja ilman merkkiäkään siitä, jota me nyt, kahlehdittuina siihen kuin simpukka, kannamme nimittäen sitä ruumiiksi.
Tämä olkoon sanottu mieliksi muistille, jonka takia nyt silloisen elämän kaipuusta on pitemmälti puhuttu. Mitä taas kauneuteen tulee, niin se, kuten sanoimme, loisti ollessaan tuossa toisessa maailmassa, ja tänne tultuamme me olemme käsittäneet sen selkeimmällä aisteistamme sen itse loistaessa kaikista selkeimmin. Sillä näkö on ruumiillisista aisteistamme terävin, mutta viisautta ei sillä nähdä. Se näet herättäisi kiihkeän rakkauden meissä, jos se tarjoaisi sellaisen selkeän kuvan itsestään nähtäväksi kuin kaikki muu, joka on rakastettavaa. Nyt on ainoastaan kauneus saanut tämän osan, että se on kirkkain ja enimmin rakkautta herättävä. Se, joka ei ole vastavihitty tai joka on turmeltunut, ei tunne kiihkeätä pyrkimystä täältä sinne, kauneutta itseään kohti, kun hän katselee sitä, millä täällä on sen nimi. Niinpä hän ei kunnioita sitä, sitä katsellessaan, vaan antautuneena nautinnon valtaan hän pyrkii nelijalkaisen eläimen tavoin siittämään ja synnyttämään lapsia ja kun hän raakuudessa yhtyy, ei hän pelkää eikä häpeä tavoitella luonnonvastaista nautintoa. Mutta kun vastavihitty, joka paljon on katsellut tuota silloista maailmaa, näkee jumalankaltaiset kasvot, jotka ovat hyvä jäljennös kauneudesta, tai jonkin ruumiin muodon, niin hän ensiksi värisee ja hänet valtaa jokin noista tuonnoisista pelontunteista, sitten hän katselee häntä kunnioittaen häntä kuin jumalaa, ja jollei hän pelkäisi joutuvansa täydellisen hullun huutoon, uhraisi hän lemmikille kuin pyhälle kuvalle tai jumalalle. Ja kun hän on nähnyt hänet, valtaa hänet ikäänkuin vilutaudin puuskan jälkeen lämmönvaihdos, hikoilu ja tavaton kuumuus. Sillä kun hän silmillään vastaanottaa kauneuden virtailun, lämpenee hän ja siten hänen sulkiensa idut ja hänen lämmettyään sulaa itujen ympäristö, joka jo kauan sitten kiinteäksi kovettuneena esti niitä versomasta. Ja kun ravintoa virtaa, paisuu sulkien ruoto ja kiiruhtaa kasvamaan juuresta yli koko sielun. Sillä ennen se oli kokonaan sulkien peittämä.
Sillä aikaa koko sielu kiehuu ja kuohuu, ja sen sielu, jolle alkaa kasvaa siipiä, tuntee samaa tunnetta kuin se hampaitten seutuvilla, jolle alkaa kasvaa hampaita: syhyntää ja ärsytystä ikenissä. Se kiehuu, on ärtynyt ja syhyy sen työntäessä ilmoille siipiä. Kun se siis luoden silmänsä pojan kauneuteen ja vastaanottaen sieltä virtaavat ja kaikkoavat osat — joita sentakia kutsutaankin kaihoksi[42] — kaihossa kostuu ja lämpenee, saa se lievennystä tuskasta ja riemastuu. Kun se joutuu hänestä erilleen ja kuivuu, niin kuivuvat myös tiehyitten suut, mistä siivet puhkeavat, menevät umpeen ja sulkevat siipien oraan, joka, kun siltä ja siihen liittyneeltä kaipuulta sulkeutuu tie, hyppii kuten suoneniskut ja tunkeutuu joka puolella sille tarjoutuvaan tiehyeen, niin että sielu yltympäriinsä tuntee pistoksia, raivoaa ja kärsii tuskia. Mutta jos sillä toiselta puolen on muisto kauniista, tuntee se riemua. Molempien näitten tunteitten sekaantuminen tekee sen levottomaksi tuon omituisen tilan takia ja neuvotonna se on raivoissaan, ja tässä raivon tilassa se ei voi öisin nukkua eikä päivin viipyä siinä paikassa, missä on, vaan juoksee kaihoissaan sinne, missä luulee näkevänsä sen, jolla on kauneus. Kun se on nähnyt hänet ja imenyt itseensä uuden kaipuun, niin se särkee sen, mikä on hyytynyt kiinteäksi, hengähtää ja vapautuu pistoksista sekä tuskista ja korjaa jälleen itselleen hetkellisesti mitä suloisimman nautinnon. Sentähden se ei vapaaehtoisesti hänestä luovu eikä pidä mitään suuremmassa arvossa kuin kauneutta, vaan unohtaa äidit, veljet ja kaikki toverit eikä välitä lainkaan siitä, että omaisuus huolimattomuuden takia häviää, halveksii kaikkea tahdikasta ja sopivaa, johon hän ennen pani suurta huolta, ja on valmis olemaan kaipuun esineen orja ja lepäämään tätä niin likellä kuin hän vain sallii.
Sillä sen kunnioituksen lisäksi, jota hän osoittaa kauneuden omistajalle, on hän tästä löytänyt ainoan mitä suurimpien kipujen parantajan. Tätä mielentilaa, kaunis poika, jota puheeni tarkoittaa, kutsuvat ihmiset rakkaudeksi (Erokseksi), mutta jos sinä kuulet, miksi jumalat sitä kutsuvat, niin sinä todennäköisesti tulet hymyilemään asian uutuuden takia. Muutamat Homerideista[43] lausuvat luullakseni salattujen säkeitten joukossa pari säettä Erokselle, joista toinen on jokseenkin uskallettu eikä erikoisen hyvä runomitaltaan. Näin he näet laulavat:
Siivehikäspä Eros nimi hällä on ihmisten mailla,Vaan jumalilta Pteros nimen sai hän voimasta siipein.
Tähän voi uskoa tai olla uskomatta. Kuitenkin on juuri tämä rakastavaisten tila ja sen syy.
Se Zeun seuralaisista, joka joutuu rakkauden valtaan, voi voimakkaammin kantaa sen taakan, jonka siivekkääksi mainittu tuo mukanaan. Mutta kun ne, jotka ovat Areen palvelijoita ja hänen seurassaan ovat vaeltaneet, joutuvat Eroksen vangeiksi ja luulevat kärsivänsä jotakin vääryyttä rakastetun puolelta, käyvät he murhanhimoisiksi ja ovat valmiit uhraamaan itsensä ja lemmikkinsä. Näin on laita jokaiseen jumalaan nähden: kenenkä piiriin kukin kuului, sitä voimainsa mukaan kunnioittaen ja jäljitellen hän elää, niin kauan kuin hän on turmeltumaton ja elää täällä ensi syntyänsä, ja tällä tavoin hän seurustelee rakastettujen ja muiden kanssa ja heihin suhtautuu. Rakkaussuhteen kauneihin ihmisiin valitsee jokainen luonteensa mukaisesti ja pitäen rakastettua jumalanaan hän muovailee ja koristaa häntä kuin jumalankuvaa palvoakseen ja juhliakseen häntä. Zeulle kuuluvat pyrkivät siihen, että heidän rakastamansa olisi jotenkin Zeun kaltainen sielu. He katsovat siis, onko hän luonteeltaan filosofinen tai hallitsemaan sopiva, ja kun he hänet löydettyään ovat häneen rakastuneet, tekevät he kaikkensa, jotta hänestä tulisi sellainen. Jolleivät he ennemmin ole harrastaneet tällaista asiaa, niin he käyvät siihen silloin käsiksi ja ottavat oppia mistä vain voivat ja tutkiskelevat ominkin neuvoin. Ja kun he koettavat itsestään löytää jumalansa luonnon, onnistuvat he siinä, koska he ovat pakotettuja yhtäjaksoisesti katsomaan jumalaan, ja kun he muistissaan koskettavat häneen, niin he hänen innoittaminaan omaksuvat hänen tapansa siinä määrin kuin ihmisen on mahdollista saada itselleen jotakin osaa jumalasta. Ja pitäen rakastettua syynä tähän kiintyvät he häneen vielä enemmän. Jos he ammentavat Zeusta kuten Bakkhottaret,[44] niin vuodattavat he (mitä ovat ammentaneet) rakastettunsa sieluun ja tekevät, mikäli mahdollista, hänet oman jumalansa kaltaiseksi. Ne taas, jotka seurasivat Heraa, etsivät kuninkaallista rakastettua, ja kun ovat löytäneet sellaisen, menettelevät he tätä kohtaan samalla tavalla. Apollonin seuralaiset taas ja jokaisen muun jumalan halajavat sitä, että heidän poikansa olisi luonnostaan heidän jumalansa kaltainen, ja kun he ovat saaneet sellaisen omakseen, he sekä itse jäljittelevät jumalaa että koettavat lemmikkiä taivuttaa siihen, kasvattaa häntä ja johtaa häntä jumalan elintapaan ja olemukseen, kukin kykynsä mukaan, antamatta sijaa kateudelle tai epäjalolle vihamielisyydelle lemmikkiä kohtaan, vaan menetellen siten, että kaikin tavoin koettavat saattaa hänet itsensä ja sen jumalan kaltaiseksi, jota he kunnioittavat. Todellisesti rakastavien into ja vihkimys, jos he kuvaamallani tavalla saavuttavat, mitä haluavat, niin kaunis ja onnellistuttava, tulee rakkaudesta hullun ystävän taholta ystävän osaksi, jos hänet on valloitettu. Hänet valloitetaan taas seuraavalla tavalla.
Tämän tarun alussa jaoimme jokaisen sielun kolmeen osaan, joista kaksi on hevosenmuotoista ja kolmas ajomiehen tapainen. Säilyttäkäämme edelleen tämä jaoitus. Hevosista taas on, sanoimme me, toinen hyvä, toinen ei. Sitä me emme sanoneet, mikä on hyvän hyve, ja mikä pahan pahe, mutta nyt se on sanottava. Se niistä, joka on jalommassa asemassa, on vartaloltaan suora ja hyvärakenteinen, korkeakaulainen, kaarevaturpainen, vaaleanvärinen, mustasilmäinen, kunnianhimoinen hillitysti ja häveliäästi, oikean arvelun ystävä, ja sitä ohjataan ilman lyöntejä, pelkällä käskyllä ja sanalla. Toinen taas on notkoselkäinen, kömpelö, muodoton, paksuniskainen, lyhytkaulainen, tylppäturpainen, mustanvärinen, sen silmät ovat lasimaiset ja veristyneet, se on hillittömyyden ja uppiniskaisuuden ystävä, korvien ympäriltä paksukarvainen, kuuro ja se tuskin tottelee ruoskaa ja piikkiä.
Kun ajomies on saanut nähdä rakastetun olennon, tällä aistimuksella levittänyt lämpöä koko sieluun ja kaikkialla tuntee kutkutuksen ja kaipuun pistoksia, niin ajomiestä totteleva hevonen, jota aina ja silloinkin häveliäisyys pitää aisoissa, pidättäytyy hyppäämästä rakastetun päälle. Toinen ei enää välitä ajomiehen piikeistä eikä ruoskasta, vaan syöksyy eteenpäin hillitönnä ja väkivalloin, tuottaa kaikkia ikävyyksiä valjakkoparilleen ja ajomiehelle ja pakoittaa niitä menemään lemmikin luo ja ajattelemaan lemmen suloa. Toiset ponnistavat alussa pahastuneina vastaan pitäen sitä, mihin heitä pakotetaan, kauheana ja laittomana. Viimein, kun ilkivallasta ei tule loppua, antautuvat he sen vietäviksi luvaten tehdä, mitä käsketään. Ja he tulevat hänen luokseen ja näkevät lemmikin loistavan muodon.
Kun ajomies on nähnyt hänet, niin hänen muistonsa kulkee kauneuden luontoon ja hän näkee sen jälleen kohtuullisuuden seurassa seisovan pyhällä paikalla. Kun hän sen näkee, pelästyy hän, ja täynnä kunnioitusta hän lankeaa taaksepäin ja samalla hän pakostakin vetää ohjaksia taaksepäin min rajusti, että molemmat hevoset joutuvat istumaan lautasilleen, toinen mielellään, koska se ei ponnista vastaan, mutta tuo toinen, tuo hillitön, sangen vastahakoisesti. Kun ne ovat poistuneet kauemmaksi, kostuttaa toinen häpeästä ja hämmästyksestä koko sielun hiellä, toinen taas, kun kipu on lakannut, jonka suitset ja kaatuminen ovat aiheuttaneet, ja se töintuskin on vironnut entiselleen, syytää kiukuissaan herjauksia, monella tavoin haukkuen sekä ajomiestä että iestoveria siitä, että he pelkuruudesta ja miehuuttomuudesta ovat jättäneet paikkansa ja rikkoneet sopimuksensa. Ja kun se koettaa pakottaa heitä vastoin heidän tahtoaan menemään eteenpäin, niin se töin tuskin heidän pyynnöstään suostuu lykkäämään tätä tuonnemmaksi. Kun sovittu aika on tullut, niin muistuttaa se näitä, jotka teeskentelevät sen unohtaneensa, käyttää väkivaltaa, hirnuu, riuhtoo ja pakottaa heidät uudestaan lähestymään lemmikkiä samassa tarkoituksessa, ja kun he ovat lähellä, kumartuu se ja ojentaa häntänsä ilmaan, pureskelee suitsia ja laahaa heitä hävyttömästi mukaansa. Ajomies, joka tuntee vielä enemmän samaa tunnetta (kuin äsken), heittäytyy taaksepäin ikäänkuin rajanuoran luota[45] ja tempoo vielä rajummin suitsia taaksepäin villin hevosen hampaista, saattaa verille herjaavan kielen ja leuat ja painaen hänen jalkansa ja lautasensa maahan tuottaa hänelle kipuja. Kun huono hevonen on useasti saanut kokea samaa, niin sen hillittömyys lauhtuu ja talttuneena se jo seuraa ajomiehen järkevää johtoa, ja nähdessään jonkun kauniin ihmisen, on se pelosta aivan menehtynyt. Siksipä käykin niin, että rakastajan sielu ujona ja peloissansa seuraa lemmikkiä.
Kun nyt rakastaja tätä kaikella tavoin palvelee kuten jumalien vertaista, hän kun ei teeskentele rakkautta, vaan todellisuudessa on tätä kokenut, ja kun tämä luonnostaan tuntee ystävyyttä ihailijaa kohtaan, niin hänet, joskin hän saattaa, kun häntä ensin toverit tai jotkut muut soimaavat, sanoen että on häpeällistä lähestyä rakastajaa, sentakia työntää tämän luotaan, jonkun ajan kuluttua sekä nuoruus että välttämättömyys vievät siihen, että hän sallii hänen tulla seuraansa. Sillä ei milloinkaan ole määrätty, että huono on huonon ystävä, tai että hyvä ei ole hyvän ystävä. Mutta kun hän on päästänyt hänet luokseen ja antautunut seurusteluun ja keskusteluun hänen kanssaan, niin hyväntahtoisuus, joka rakastajan puolelta läheltä tulee hänen osakseen, saattaa rakastetun hämmästymään, kun hän havaitsee, ettei kaikkien muitten ystävien ja tuttavien ystävyys miltään osaltakaan ole verrattavissa siihen, jota innoittunut ystävä tarjoaa.
Kun hän näin jatkaa, lähestyy häntä ja tulee kosketuksiin hänen kanssaan sekä gymnasioissa että muissa kokoontumistilaisuuksissa, niin silloin juuri sen virran lähde, jota Zeus Ganymedesta[46] rakastaen kutsui kaipuuksi, vuolaana virtaa rakastajaan; osa imeytyy häneen, osa juoksee pois, kun hän jo on täyttynyt. Ja kuten tuuli tai kaiku kimpoaa sileistä ja kovista kappaleista ja kulkee takaisin sinne, mistä se on lähtenyt, niin kulkee myös kauneuden virta takaisin kauniiseen ihmiseen silmien kautta, mistä on luonnollinen tie sieluun, ja sinne tultuaan se istuttaa sulkia sulkatiehyihin, kostuttaa niitä, kiihdyttää niiden kasvua ja täyttää taas rakkaudella rakastetun sielun. Hän rakastaa siis, mutta ei tiedä, ketä, eikä hän tiedä eikä osaa selittää, mitä on kokenut, vaan on kuten se, joka toiselta on saanut silmätaudin,[47] kykenemätön ilmaisemaan syyn; ei hän liioin huomaa, että hän rakastajassa näkee itsensä kuten peilissä. Ja kun tämä on läsnä, vapautuu hän tuskasta samoinkuin tämäkin. Kun tämä taas on poissa, kaipaa hän puolestaan yhtä paljon kuin häntä kaivataan, koska hänessä on rakkauden varjokuva, vastarakkaus. Tätä hän ei kylläkään nimitä rakkaudeksi eikä luule sen olevan sitä, vaan ystävyyttä. Samalla tavoin kuin tuo toinen, joskin vähemmin, hän haluaa nähdä, kosketella ja suudella tuota toista sekä levätä hänen vieressään ja kuten luonnollista on, tekeekin pian tällä tavoin. Heidän näin levätessään vierekkäin on rakastajan kurittomalla hevosella jotakin sanottavaa ajomiehelle, ja se vaatii suurten ponnistusten palkaksi hiukan nautintoa. Lemmikin hevosella tosin ei ole mitään sanottavaa, mutta hämärien vaistojen kiihoittamana hän syleilee ja suutelee rakastajaa ja armastelee häntä kuten parasta ystäväänsä. Ja kun he lepäävät vierekkäin, on hän valmis olemaan kieltäytymättä omasta puolestaan noudattamasta rakastajan mieltä, jos tämä sitä pyytäisi. Mutta valjakkotoveri ja ohjaaja ponnistavat sekä häveliäisyydestä että järkevyydestä vastaan.
Jos ymmärryksen paremmat voimat, jotka johtavat säännölliseen elämäntapaan ja filosofiaan, voittavat, niin viettävät he täällä autuaallista ja sopuisata elämää, koska he itseänsä halliten ja siveellisinä ovat nujertaneet sen puolen sielua, missä pahe asusti, ja vapauttaneet sen, missä asui hyve. Kuoltuaan he, miltei täysin sulkiintuneina ja keveinä ovat voittaneet yhden kolmesta todella olympialaisesta ottelusta,[48] jota suurempaa hyvyyttä ei inhimillinen tervejärkisyys eikä jumalallinen hulluus kykene ihmiselle hankkimaan. Jos he taas viettävät alhaisempaa epäfilosofista, mutta kuitenkin kunniaa rakastavaa elämää, voivat helposti heidän ollessaan juovuksissa tai jonakin muuna huolettomuuden hetkenä vauhkot hevoset saada valtaansa vartioitsemattomat sielut ja viedä ne yhteen, ja niin valita ja tehdä sen, mitä joukko pitää onnellisimpana. Ja kun he ovat sen kerran tehneet, niin he edelleenkin siitä nauttivat, kuitenkin harvoin, koska he eivät tee sitä koko ymmärryksen suostumuksella. Ystävinä siis, joskin vähemmässä määrin kuin nuo edelliset, elävät nämäkin, sekä rakkauden kestäessä että sen loputtua, käsittäen molemminpuolisesti antaneensa ja ottaneensa mitä suurimpia uskollisuuden lupauksia, joita ei ole oikein milloinkaan rikkoa ja siten joutua epäsopuun. Kuolemassa he tosin astuvat ruumiista sulattomina mutta valmiina sulkiintumaan, niin että he saavat melkoisen palkinnon rakkaudenhulluudestaan. Sillä ei ole säädetty, että ne, jotka jo ovat aloittaneet taivaallisen matkan, enää joutuvat pimeyteen maanalaiselle taipalelle, vaan että he onnellisina elävät valoisaa elämää matkaten toistensa seurassa ja että he yhtaikaa saavat, jos saavat, sulat rakkautensa takia.
Näitä näin suuria ja jumalallisia lahjoja antaa sinulle, rakas poika, rakastajan puolelta lähtenyt ystävyys. Mutta tuttavallisuus, joka on lähtöisin hänestä, joka ei rakasta, ja joka on sekoittunut maiseen tervejärkisyyteen, on vain kuolevaisten ja niukkojen lahjojen valtias, ja se synnyttää rakkaaseen sieluun joukon hyveeksi ylistämän alhaisuuden ja on syynä siihen, että se yhdeksäntuhatta vuotta ajelehtii järjettömänä ympäri maata ja maan alla.
Tämä on nyt, rakas Eros, se peruutuspuhe, jonka olemme sinulle omistaneet ja hyvityksenä suorittaneet niin kauniisti ja hyvin kuin vain olemme osanneet. Sen esittämiseen yleensä ja sanankäänteitten runollisuuteen erittäin on Phaidros ollut syypää. Mutta anna nyt anteeksi edelliset sanani ja omista näille suosiotasi, ole hyvänsuopa ja lempeä minua kohtaan, älä riistä minulta äläkä heikennä vihassasi sitä rakkauden taitoa, jonka olet minulle antanut, vaan suo minun nauttia vielä suurempaa kunnioitusta kauniiden ihmisten puolelta. Jos Phaidros ja minä edellisessä puheessa olemme sanoillamme sinua jotenkin loukanneet, niin lue se Lysiaan syyksi, joka on puheen isä, ja saata hänet filosofiaan, kuten hänen veljensä Polemarkhos[49] on kääntynyt, jottei tämä hänen rakastajansa tässä enää häilyisi sinne tänne, vaan suoraan omistaisi elämänsä filosofisessa tutkimuksessa Erokselle.
PHAIDROS: Minä rukoilen kanssasi, Sokrates, että niin tapahtuisi, jos kerran on parempi meille että niin käy. Sinun puhettasi minä jo kauan olen ihaillut, mitenkä paljon edellistä kauniimmaksi sinä olet tämän valmistanut, niin että pelkään, että Lysias minusta tulee näyttämään mitättömältä, jos hän tahtoo sinkahuttaa tätä puhetta vastaan toisen. Häntä onkin, oi ihmeellinen mies, äskettäin muuan valtiomiehistämme[50] parjaten juuri tästä herjannut ja kutsunut häntä pitkin herjauspuhettaan puheittenkirjoittajaksi. Sen takia hän kenties saattaakin kunniantunnosta pidättäytyä kirjoittamasta.
SOKRATES: Nuorukainen, sinä lausut jokseenkin naurettavan arvelun, ja erehdyt suuresti ystäväsi suhteen, jos pidät häntä noin arkana moitteelle. Kenties sinä myös luulet, että se, joka häpäisi häntä, todella tarkoitti sitä, mitä hän sanoi.
PHAIDROS: Niin hän näytti tekevän, Sokrates. Ja tiedäthän toki itsekin yhtä hyvin kuin minä, että mahtavimmat ja kunnianarvoisimmat miehet valtiossa häpeävät kirjoittaa puheita ja jättää kirjoituksia jälkeensä peläten myöhemmän ajan mielipidettä, nimittäin että heitä kutsutaan sofisteiksi.
SOKRATES: Sinä et huomaa, Phaidros, koko asian suloista mutkaa.[51] Ja sen lisäksi sinulta jää huomaamatta, että korskeimmat valtiomiehistä rakastavat puheitten kirjoittamista ja kirjoitusten jättämistä jälkeensä, koska he, aina kun kirjoittavat jonkun puheen, ovat niin ihastuneita sen ylistäjiin, että ensimäisiksi kirjoittavat niiden nimet, jotka kulloinkin ovat heitä kiittäneet.
PHAIDROS: Mitä sinä tarkoita? Minä en näet käsitä.
SOKRATES: Etkö käsitä, että valtiomiehen kirjoitukseen on heti alkuun ensimäiseksi kirjoitettu sen nimi, joka on kirjoitusta kiittänyt?
PHAIDROS: Mitenkä?
SOKRATES: "Neuvosto", sanoo hän, "on hyväksi nähnyt",[52] tai "kansa on nähnyt hyväksi", tai "molemmat". — Sanomalla sitten, kuka sen on esittänyt, kirjailija hyvin juhlallisesti puhuu itsestään ja kiittää itseänsä. Senjälkeen hän puhuu edelleen, esittäen viisauttaan ylistäjille ja joskus sepittäen aika pitkän kirjoituksen. Vai näyttääkö sinusta tämä tällainen olevan jotakin muuta kuin kirjoitettu puhe?
PHAIDROS: Ei minusta.
SOKRATES: Jos siis tämä jää säilymään, niin sepittäjä rientää näyttämöltä. Mutta jos se pyyhitään pois eikä hän saakaan puhettaan kirjoitetuksi, vaan jää arvottomaksi mitään kirjoittamaan, suree sekä hän itse että hänen ystävänsä.
PHAIDROS: Kovastikin.
SOKRATES: Ilmeisesti ei sentakia, että he halveksisivat tätä harrastusta, vaan sitä ihaillen.
PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Entä sitten? Kun puhuja tai kuningas on päässyt niin pitkälle, että hän saavutettuaan Lykurgoksen tai Solonin tai Dareioksen valta-aseman on tullut valtionsa kuolemattomaksi puheitten sepittäjäksi — eikö hän jo eläissään pidä itseään jumalien vertaisena ja eivätkö myöhemmät polvet ajattele hänestä tätä samaa katsellessaan hänen kirjoituksiaan?
PHAIDROS: Suurestikin.
SOKRATES: Luuletko sinä siis, että joku sellaisista, jotka ovat vihamielisiä Lysiaalle, kuka hän sitten lieneekin ja millä tavalla hän lienee, on häntä soimannut juuri siitä, että hän kirjailee?
PHAIDROS: Sen nojalla, mitä sinä puhut, ei se ole todennäköistä, sillä silloin hän, kuten näyttää, parjaisi omaa harrastustaan.
SOKRATES: Tämä siis on kaikille selvää, ettei puheiden kirjoittaminen itsessään ole häpeällistä.
PHAIDROS: Aivan varmaan.
SOKRATES: Mutta se minun mielestäni on jo häpeällistä, ettei puhu eikä kirjoita kauniisti, vaan rumasti ja huonosti.
PHAIDROS: Luonnollisesti.
SOKRATES: Mikä siis on se tapa, jolla saattaa kirjoittaa kauniisti tai epäkauniisti? Onko meidän tarvis, Phaidros, tässäkin suhteessa tutkia Lysiasta ja muita, jotka joskus ovat jotakin kirjoittaneet tai tulevat kirjoittamaan, joko jotakin valtiollista tai yksityisluontoista kirjoitusta, joko runomitassa runoilijoina tai ilman runomittaa proosakirjailijoina?
PHAIDROS: Sinä kysyt, onko meidän tarvis. Minkätakia sitä sitten — haluaisin sanoa — elettäisiin, jollei tällaisten nautintojen takia. Sillä ei kai niitä varten eletä, joitten takia saa alussa tuntea tuskaa tai sitten olla tuntematta tyydytystä, joka ominaisuus on melkein kaikilla ruumiillisilla nautinnoilla, minkä takia niitä syystä kutsutaankin alhaisiksi.
SOKRATES: Onhan meillä aikaa, kuten näyttää. Ja samalla minusta näyttää siltä, kuin sirkat, jotka, kuten ainakin helteessä, laulelevat meidän päämme päällä ja keskustelevat keskenään, katselisivat meitä. Jos ne nyt näkisivät meidän joukon tavoin keskipäivän aikaan olevan keskustelematta ja ymmärryksen tylsyydestä olevan unen horroksissa heidän tenhoaminaan, niin ne syystä nauraisivat meitä ja luulisivat, että me olemme joitakin orjia, jotka ovat tulleet tähän lepopaikkaan elukkain tavoin keskipäivän aikaan nukkuakseen lähteen reunalla. Mutta jos ne näkevät meidän keskustelevan ja purjehtivan heidän ohitsensa kuten seireenien ohitse, joutumatta heidän lumoihinsa, niin ne tyytyväisinä pian kyllä antaisivat meille sen lahjan, joka heillä on saatuna jumalilta ihmisille annettavaksi.
PHAIDROS: Mikä lahja heillä on? Minusta tuntuu, etten ole sattunut sitä kuulemaan.
SOKRATES: On sopimatonta, ettei runottaria rakastava mies ole tällaista kuullut. Sillä kerrotaan, että nämä olivat ihmisiä niiden joukossa, jotka elivät ennenkuin runottaria oli. Kun runottaret olivat syntyneet ja laulu oli ilmestynyt, oli muutamat silloisista tämä nautinto niin hurmannut, että he laulaessaan laiminlöivät ruoan ja juoman ja kuolivat huomaamattaan. Heistä on kehittynyt sitten sirkkojen suku, joka on runottarilta saanut sen lahjan, että se synnyttyään ei tarvitse yhtään ruokaa,[53] vaan että se heti laulaa syömättä ja juomatta kuolemaan asti ja että se tämän jälkeen saavuttuaan runotarten luo ilmoittaa, kuka täällä olevista ketäkin heistä kunnioittaa. Terpsikhoralle[54] he siis ilmoittavat ne, jotka ovat häntä khooreissa kunnioittaneet ja tekevät ne hänelle rakkaammiksi, Eratolle ne, jotka rakkauslauluissa ovat palvelleet häntä, ja siten muillekin aina sen tavan mukaan, miten kutakin kunnioitetaan. Vanhimmalle, Kalliopelle, ja häntä lähinnä seuraavalle Uranialle, joitten harrastus enimmin kaikista runottarista kohdistuu taivaaseen ja jumalallisiin ja inhimillisiin puheisiin ja jotka kaiuttavat kauneinta ääntä, he taas ilmoittavat ne, jotka elävät filosofisesti ja jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka kuuluu heille.[55] Useista syistä siis on puhuttava eikä nukuttava puolipäivän aikana.
PHAIDROS: Siis on puhuttava.
SOKRATES: On siis tarkasteltava sitä kysymystä, jonka äsken itsellemme asetimme, nimittäin millä tavoin puhutaan ja kirjoitetaan kauniisti ja millä tavoin ei.
PHAIDROS: Tietysti.
SOKRATES: Eikö tule olla ehtona, jos tahdotaan puhua hyvin ja kauniisti, että puhujan ymmärryksen pitää olla tietoinen sen todellisesta olemuksesta, mistä hän aikoo puhua?
PHAIDROS: Minä olen tästä kuullut siten, rakas Sokrates, ettei ole pakko sen, joka aikoo tulla puhujaksi oppia sitä, mikä todellisuudessa on oikeata, vaan mikä siltä näyttää joukosta, joka tulee tuomitsemaan, eikä myöskään sitä, mikä todellisuudessa on hyvää tai kaunista, vaan mikä vain siltä tulee näyttämään. Sillä sen perusteella voi taivuttaa ihmisiä mielipiteensä puolelle, ei totuuden perusteella.
SOKRATES: Ei tosiaankaan tule olla hyljätty, Phaidros, se sana,[56] minkä sanovat viisaat miehet, vaan tulee tutkia, tarkoittavatko he sillä mahdollisesti jotakin. Niinpä ei ole heitettävä syrjään äsken lausuttuakaan.
PHAIDROS: Oikein sanottu.
SOKRATES: Tarkastakaamme sitä sitten seuraavasti!
PHAIDROS: Mitenkä?
SOKRATES: Jos minä haluaisin taivuttaa sinua torjumaan vihollisia hankkimalla hevosen, emmekä me kumpikaan tuntisi hevosta, vaan minä sattumalta sen verran tietäisin sinusta, että Phaidros pitää hevosena sitä, jolla kesyistä eläimistä on suurimmat korvat —
PHAIDROS: Sehän olisi naurettavaa, Sokrates.
SOKRATES: Ei vielä se, vaan jos minä kaikella innolla koettaisin sinua suostuttaa ja sepittäisin ylistyspuheen aasista, jota nimittäisin hevoseksi ja sanoisin, että kaikella muotoa kannattaa pitää hevosta kotona ja sotaretkellä, koska sillä on taistelussa sopiva sotia ja koska se on kykenevä kantamaan varustuksia ja monessa muussakin suhteessa hyödyllinen.
PHAIDROS: Sehän olisi aivan naurettavaa.
SOKRATES: Mutta eikö ole parempi, että ystävänä on naurettava kuin vaarallinen ja vihamielinen ihminen.
PHAIDROS: Siltä tuntuu.
SOKRATES: Kun siis puhetaituri, joka ei tunne hyvää eikä pahaa, löytää samanlaisen valtion, ja alkaa sitä suostutella, ei ylistäen aasia hevosena, vaan pahaa hyvänä, ja kun hän pyrittyään tuntemaan vain joukon mielipiteitä yrittää taivuttaa sitä tekemään pahaa hyvän asemasta, niin millaisen hedelmän luulet puhetaidon tämän jälkeen korjaavan siitä, mitä se on kylvänyt?
PHAIDROS: En erikoisen hyvää.
SOKRATES: Mutta olemmeko me, hyvä ystävä, moittineet puhumisen taitoa karkeammin kuin tulee? Se saattaisi kenties sanoa: "Mitä te ihmeelliset miehet lörpöttelette? Minähän en pakota ketään, joka ei tunne totuutta, puhumista oppimaan, vaan jos joku seuraa minun neuvoani, hankkii hän ensin taidon siitä ja käy sitten vasta minuun käsiksi. Mutta siitä minä kerskun, ettei se, joka tuntee olevaisen, ilman minua kaikista huolimatta voi taiteen sääntöjen mukaan taivuttaa muita mielipiteensä puolelle."
PHAIDROS: Eikö se ole oikeassa tätä väittäessään?
SOKRATES: Myönnän olevan, jos ne väitteet, jotka ovat sitä lähenemässä, todistavat, että se on taidetta. Sillä olen kuulevinani muutamien vastaväitteitten lähenevän ja väittävän, että se valehtelee, ja ettei se ole taidetta vaan epätaiteellista askartelua.
[Puhumisen todellista taidetta[57] — sanoo Lakedaimonilainen — ei ole ilman käsitystä totuudesta eikä tule olemaankaan.]
PHAIDROS: Näitä vastaväitteitä on tarvis. Tuo ne siis tänne ja tutki, mitä ja millä tavalla ne puhuvat!
SOKRATES: Tulkaa tänne, jalot lapset, ja koettakaa saada Phaidros, kauniiden lasten isä, uskomaan, että jollei hän tarpeeksi pyri viisauteen, hän ei koskaan ole kykenevä puhumaan mistään! Vastatkoon nyt Phaidros!
PHAIDROS: Kysykää!
SOKRATES: Eikö puhetaito yleensä mahda olla sielujen ohjausta sanojen avulla, ei vain oikeussaleissa ja muissa julkisissa kokouksissa, mitä niitä sitten onkaan, vaan myös yksityisissä, ollen sama, olkoon kysymys sitten pienestä tai suuresta. Ja eikö sen oikea käyttö ole yhtä arvokasta tärkeissä kuin vähäpätöisissäkin asioissa? Vai miten sinä olet tästä kuullut?
PHAIDROS: En kautta Zeun ole kuullut lainkaan tällä tavalla, vaan taiteellisesti puhutaan ja kirjoitetaan varsinaisesti oikeusasioissa ja myöskin kansanpuheissa siten puhutaan. Enempää en ole kuullut.
SOKRATES: Oletko siis kuullut ainoastaan Nestorin ja Odysseun[58] puhetaidonoppaista, mitkä he kyhäsivät vapaina hetkinä Ilionin luona, mutta et ole kuullut Palamedeen[59] ohjeista?
PHAIDROS: En, kautta Zeun, ole kuullut Nestorin ohjeista mitään, jollet sinä tee Gorgiaasta Nestoria, tai jostakin Thrasymakhoksesta tai Theodoroksesta Odysseuta.
SOKRATES: Ehkä. Mutta jättäkäämme nämä! Sinä taas sano, mitä vastapuolet tekevät tuomioistuinten edessä! Eivätkö he puhu toisiansa vastaan vai mitä sanaa meidän tulee siitä käyttää?
PHAIDROS: Juuri niin he tekevät.
SOKRATES: Oikeasta ja väärästä?
PHAIDROS: Aivan niin,
SOKRATES: Eikö siis se, joka esiintyy taiteen sääntöjen mukaan, saa aikaan, että sama asia samoista ihmisistä näyttää milloin oikealta ja milloin, kun hän niin tahtoo, väärältä.
PHAIDROS: Kuinkas muuten?
SOKRATES: Ja puheessa kansalle hän taas saa samat asiat näyttämään milloin hyviltä valtiolle, milloin taas päinvastaisilta?
PHAIDROS: Niin kyllä.
SOKRATES: Emmekö tiedä, että elealainen Palamedes puhuu siinä määrin taiteen sääntöjen mukaisesti, että kuulijoista sama asia näyttää samanlaiselta ja erilaiselta, yhdeltä ja monelta, levossa olevalta ja liikkuvalta?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Se taito, jolla esitetään väitteitä ja vastaväitteitä, ei rajoitu vain tuomioistuimiin ja kansankokoukseen, vaan, kuten näyttää, kaikessa puhumisessa lienee vain yksi ainoa ja sama taide, — jos sellaista ylimalkaan on — jolla kyetään tekemään kaikkea mahdollista kaiken mahdollisen kaltaiseksi ja paljastamaan toinen, kun hän yhtäläistyttää asioita ja siten salaa jotakin.
PHAIDROS: Mitä sitä oikeastaan tällä tarkoitat?
SOKRATES: Jos sitä tutkistelemme, luulen sen seuraavalla tavalla selviävän: syntyykö petos ennemmin paljon kuin vähän toisistaan eroavissa asioissa?
262 PHAIDROS: Vähän eroavissa.
SOKRATES: Mutta jos siirryt jonkin vastakohtaan pienin askelin, on siirtymisesi vähemmin huomattava kuin jos siirryt suurin askelin.
PHAIDROS: Luonnollisesti.
SOKRATES: Sen, joka siis tahtoo pettää toista, mutta itse olla joutumatta petetyksi, tulee tarkasti tuntea olioitten yhtäläisyys ja erilaisuus.
PHAIDROS: Hänen täytyy tuntea.
SOKRATES: Mutta jos hän ei tunne kaikkien olioitten todellista olemusta, niin onko hän silloinkin kykenevä havaitsemaan muissa pientä tai suurta yhtäläisyyttä tuntemattoman kanssa?
PHAIDROS: Se on mahdotonta.
SOKRATES: Niille siis, joilla on todellisen vastaisia arveluja ja jotka näin pettyvät, on tämä päässyt tapahtumaan joidenkin yhtäläisyyksien takia.
PHAIDROS: Niin se kylläkin tapahtuu.
SOKRATES: Onko siis mahdollista, että joku, joka ei tiedä, mitä mikin olevaisesta on, omaa taidon pienin askelin johtaa muita yhtäläisyyksien kautta olevaisesta kulloinkin päinvastaiseen tai itse välttää tulemasta näin johdetuksi?
PHAIDROS: Ei milloinkaan,
SOKRATES: Se siis, ystäväni, joka ei tunne totuutta, vaan on pyydystellyt arveluja, tulee tekemään, kuten näyttää, puhetaidon aivan naurettavaksi ja epätaiteelliseksi.
PHAIDROS: Siltä näyttää.
SOKRATES: Tahdotko nyt, että katsomme Lysiaan puheesta, jota kannat mukanasi ja siitä, mitä me puhuimme, jotakin sellaista, mitä kutsuimme epätaiteelliseksi ja taiteelliseksi?
PHAIDROS: Kaikkein kernaimmin sitä, sillä tähän asti olemme puhuneet niin sanoakseni alastomasti eikä meillä ole ollut riittävästi esimerkkejä.
SOKRATES: Onneksi toki esitettiin tässä, kuten näyttää, sellaisia puheita, jotka sisälsivät esimerkin siitä, mitenkä se, joka tietää totuuden, puheessaan saattaa leikillään johtaa kuulijat harhaan. Minä puolestani, Phaidros, luen sen tämän paikan jumalien ansioksi. Kenties myös runotarten palvelijat, päämme päällä leijailevat laulajat, ovat meihin henkineet tämän lahjan. Sillä minä ainakaan en ole osallinen mistään puhetaidosta.
PHAIDROS: Olkoon, kuten sanot! Selitä vain, mitä sanoillasi tarkoitat.
SOKRATES: Kuule, lueppas minulle vielä Lysiaan puheen alku!
PHAIDROS: "Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sentakia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat silloin — —"
SOKRATES: Lopeta! On sanottava, missä hän erehtyy ja menettelee epätaiteellisesti. Eikö niin?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Eikö nyt ole jokaiselle selvää se, että muutamista asioista olemme yhtä mieltä, toisista taas eri mieltä?
PHAIDROS: Luulen ymmärtäväni, mitä sinä tarkoitat, mutta sano vielä selvemmin!
SOKRATES: Kun joku mainitsee sanan "rauta" tai "hopea", niin emmekö silloin kaikki ajattele samaa.
PHAIDROS: Varmasti.
SOKRATES: Mutta mitenkä on laita, jos joku mainitsee sanat "oikeamielisyys" ja "hyvyys"? Eikö silloin kuljeta kuka kunnekin ja emmekö joudu erimielisyyksiin toistemme ja itsemme kanssa?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Toisista asioista olemme siis yksimielisiä, toisista emme.
PHAIDROS: Niin,
SOKRATES: Kummassako tapauksessa olemme helpommin petettävissä ja kummassako puhetaito saa enemmän aikaan?
PHAIDROS: Ilmeisesti siinä, missä me olemme häilyväisiä.
SOKRATES: Siis sen, joka aikoo saavuttaa puhetaidon, tulee ensinnä oikean menettelytavan kautta osata eroittaa nämä asiat ja hankkia itselleen joku tunnusmerkki kummastakin lajista, siitä, missä joukon välttämättä täytyy horjua, ja siitä, missä sen ei täydy.
PHAIDROS: Se, joka tämän olisi hankkinut, olisi muodostanut itselleen kauniin käsitteen, Sokrates.
SOKRATES: Senjälkeen — luulen minä — ei yksityistapausten pitäisi jäädä häneltä huomaamatta, vaan hänen pitäisi terävästi havaita, kumpaanko lajiin se kuuluu, josta hän aikoo puhua.
PHAIDROS: Tietenkin.
SOKRATES: Miten siis? Sanommeko Eroksen kuuluvan riidanalaisiin tapauksiin vai riidattomiin?
PHAIDROS: Riidanalaisiin kai! Vai luuletko sinä, että hän muuten olisi sallinut sinun sanoa, mitä äsken sanoit hänestä, että hän on perikato rakastetulle ja rakastajalle, ja taas, että hän on suurinta siitä, mikä on hyvää?
SOKRATES: Erinomaisen hyvin puhuttu. Mutta sano minulle tämäkin — haltioitumiseni takia minä näet en täysin muista — määrittelinkö puheeni alussa rakkauden.
PHAIDROS: Kyllä, kautta Zeun, ja tavattoman hyvin.
SOKRATES: Kas vaan, miten paljoa taitavammiksi puhujiksi sinä esität Akhelooksen Nymfit ja Panin, Hermeen pojan, kuin Lysiaan, Kephaloksen pojan. Tai ehkä minä puhun hölynpölyä, ja ehkä Lysias rakkauspuheensa alussa pakoitti meidät käsittämään rakkauden olioitten joukosta joksikin määrätyksi, miksi itse tahtoi ja minkä mukaan hän sommitteli ja jatkoi loppuun saakka puheen jälkiosan? Tahdotko, että taas luemme alun siitä?
PHAIDROS: Jos niin haluat. Mutta sitä, mitä etsit, ei siinä ole.
SOKRATES: Lue, jotta saan kuulla häntä itseään!
PHAIDROS: "Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää, mitä ovat tehneet."
SOKRATES: Tämä näyttää olevan kaukana siitä, että tekisi, mitä me etsimme; sillä hän ei ryhdy puheeseen alusta, vaan lopustakäsin uimaan takaperin puheen lävitse, joka alkaa siitä, mihin rakastaja lemmikille puhuessaan lopettaisi. Vai puhuinko hölynpölyä, Phaidros, rakas ystäväni?
PHAIDROS: Loppu se näyttää todellakin olevan, Sokrates, mistä hän puhuu.
SOKRATES: Ja miten on muun laita? Eikö näytä siltä, että puheen osat on heitetty sikin sokin? Vai näyttääkö siltä, että sen, joka on sanottu toiseksi, välttämättä täytyy olla toisena, vai että joku muu kohta puheesta on paikallaan? Sillä minusta näyttää, minä kun en ymmärrä mitään, että puheen sepittäjä ylpeästi on lausunut mitä hänelle on mieleen muistunut. Mutta sinä ehkä tiedät jonkin puhetaidollisen välttämättömyyden, minkä takia hän on asettanut nämä kohdat vierekkäin tässä järjestyksessä?
PHAIDROS: Sinä olet ystävällinen, kun luulet minun niin tarkkaan kykenevän arvostelemaan hänen tuotettaan.
SOKRATES: Mutta sen sinä luullakseni toki myöntäisit, että jokaisen puheen tulee olla rakennettu kuin elävän olennon, niin että sillä on oma omituinen ruumiinsa, ettei se ole päätön eikä jalaton, vaan että sillä on keskiruumis ja ulkonevat osat, jotka ovat sepitetyt toisiinsa ja kokonaisuuteen soveltuviksi.
PHAIDROS: Tietysti.
SOKRATES: Tarkasta nyt ystäväsi puhetta, onko se sellainen vai toisenlainen! Ja sinä olet huomaava, ettei se lainkaan eroa siitä hautakirjoituksesta, jonka muutamat kertovat sepitetyn phrygialaiselle Midaalle.[60]
PHAIDROS: Millainen hautakirjoitus se on ja mitä omituista siinä on?
SOKRATES: Se kuuluu näin:
Vaskinen neito ma oon ja Midaan minä kummulla seison. Aina kunis vesi virtaa ja puut vain vihreöi pitkät, kummulla tällä mä seisova oon monikyynelisellä, annan kulkijan kuulla: Midas tähän haudattu ompi.
Sinä kai huomaat — luulen minä — ettei ole mitään väliä, mikä siitä sanotaan ensimäiseksi, mikä viimeiseksi.
PHAIDROS: Sinä teet pilkkaa meidän puheestamme, Sokrates.
SOKRATES: Jättäkäämme se siis, jottet sinä suuttuisi — vaikkakin se minusta näyttää sisältävän useita esimerkkejä, joista saattaisi hyötyä, jos niitä tarkastelee, muttei paljoakaan, jos niitä ryhtyy jäljittelemään — ja käykäämme toisiin puheisiin. Sillä niissä oli käsittääkseni jotakin, jota niiden on sopivata katsella, jotka tahtovat tarkastella puheita.
PHAIDROS: Mitä sinä tarkoitat?
SOKRATES: Nehän olivat toisilleen vastakkaisia. Toinenhan näet esitti, että tulee olla mieliksi sille, joka rakastaa, toinen taas, että tulee olla sille mieliksi, joka ei rakasta.
PHAIDROS: Ja sangen urheasti molemmat.
SOKRATES: Minä luulin, että olisit sanonut totuuden ja lausunut: hullun tavoin. Sillä se ainakin, mitä ne etsivät, on juuri tätä. Sanoimmehan näet rakkauden olevan jonkinlaista hulluutta. Eikö niin?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Mutta hulluutta sanoimme olevan kahta lajia, joista toinen syntyy inhimillisistä taudeista, toinen taas jumalallisen muutoksen kautta, joka siirtää pois tavallisesta tilasta.
PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Jumalallisen hulluuden jaoitimme neljän jumalan mukaan neljään osaan ja omistimme Apollonille tietäjähaltioitumisen, Dionysokselle salamenoihin innoittumisen, runottarille haltioitumisen runouteen, neljännen, rakkaudenhulluuden taas Aphroditelle ja Erokselle ja sen me sanoimme olevan parhaan. Ja esittäessämme ties minkälaisin kuvin rakkauden intohimoa, jolloin kenties jotenkuten osuimme oikeaan tai kenties myös jouduimme toisille teille, ja näin sommiteltuamme puheen, joka ei ollut kokonaan uskomaton, yhdistimme me siihen tarunomaisen laulun ja lauloimme leikillisesti, mutta tahdikkaasti, ja hurskaasti, Phaidros, minun ja sinun herrasi, Eroksen, kauniiden lapsien huoltajan ylistystä.
PHAIDROS: Mikä minusta ei suinkaan ollut vastenmielistä kuulla.
SOKRATES: Ottakaamme nyt tästä tarkastelun alaiseksi, mitenkä puhe saattoi siirtyä moittimisesta kiittämiseen!
PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?
SOKRATES: Minusta näyttää, että kaikki muu todellisuudessa on puhuttu leikillä. Mutta kun nyt tämä sattumalta lausuttu jakautuu kahteen eri lajiin, ei olisi hullummaksi, jos joku taiteen avulla voisi käsittää näiden kahden lajin perusolemuksen.
PHAIDROS: Minkä lajien?
SOKRATES: Ensiksikin, että pitämällä silmällä vain yhtä ainoata käsitettä voi koota yhteen monella tavoin hajaantuneen, jotta joka kohtaa tarkkaan määrittelemällä voisi tehdä selväksi, mistä kulloinkin haluaa opetusta antaa, kuten äsken puhuttiin rakkaudesta, joko sitten hyvin tai huonosti, senjälkeen kuin oli määritelty, mitä se on. Tällä tavoin voisi puheen ajatusjuoksu ainakin olla selvä ja johdonmukainen.
PHAIDROS: Ja mikä on se toinen laji, josta puhut?
SOKRATES: Se taas on siinä, että osaa käsitteellisesti jakaa jäsenittäin, niiden luontaisten kiintokohtain mukaan eikä rupea huonon kokin tavoin murtamaan yhtään osaa, vaan menettelee, kuten äsken meneteltiin puheessamme, jotka käsittivät järjettömän puolen sieluamme yhdeksi yhteiseksi käsitteeksi, ja samoinkuin ruumiista, joka on yksi, kasvaa kaksittain samannimisiä jäseniä, joista toisia kutsutaan vasemmiksi, toisia oikeiksi, samoin käsittivät molemmat puheet järjettömyyden meissä luonteeltaan yhdeksi käsitteeksi ja toinen niistä jakaen vasemmanpuolista osaa ei herjennyt tästä jakamisesta ennen kuin se löysi siitä vasemmanpuoliseksi nimitetyn rakkauden, mitä se syystä panetteli; toinen taas vei meitä hulluuden oikealle puolelle ja löydettyään sieltä rakkauden, joka tosin oli samanniminen kuin edellinen, mutta päinvastainen kuin se, jumalallinen, sekä näytettyään sitä, se ylisti sitä suurimpain meitä kohdanneitten hyvyyksien aiheuttajaksi.
PHAIDROS: Aivan oikein.
SOKRATES: Näiden rakastaja minä itse olen, Phaidros, näiden erittelyjen ja yhdistelyjen, jotta olisin kykenevä puhumaan ja ajattelemaan. Ja jos pidän jotakuta toista kykenevänä tajuamaan sen, mikä on syntynyt ykseydeksi tai moneudeksi, niin hänen jäljissään minä seuraan kuten jumalan. Niitä, jotka osaavat näin tehdä — jumala tietää, nimitänkö heitä oikein vai enkö — olen tähän asti kaikissa tapauksissa kutsunut dialektikoiksi. Mutta sanoppas, miksi tulee kutsua niitä, jotka ovat oppineet äsken esitetyn taidon sinulta ja Lysiaalta! Vai onko tämä sitä puhetaitoa, jota noudattaen Thrasymakhos ja muut ovat kehittyneet viisaiksi puhumaan ja muitakin siksi tekevät, jotka vain tahtovat heille kantaa lahjoja kuten kuninkaille?
PHAIDROS: Kuninkaallisia miehiä he ovatkin, vaikkeivät ymmärrä sitä, mitä sinä kyselet. Tätä suuntaa sinä näytät minusta kutsuvan oikein, kutsuessasi sitä dialektiseksi. Retoriikka näyttää toistaiseksi jääneen meille hämäräksi.
SOKRATES: Miten sanot? Se mahtaa olla jotakin kaunista, joka, vaikka onkin erillään tästä (dialektiikasta), on käsitettävissä taiteen avulla. Kaikessa tapauksessa ei minun eikä sinun ole sitä halveksittava, vaan on esitettävä, mitä puhetaidosta vielä on jälellä.
PHAIDROS: Aika paljonkin sentään, Sokrates, sellaista ainakin, mitä on puhetaidosta kirjoitetuissa kirjoissa.
SOKRATES: Sepä hyvä, että muistutat minua siitä. Ensinnäkin luulen minä, että johdanto on lausuttava puheen alussa. Näitähän sinä tarkoitat — eikö niin — näitä taiteen hienouksia.
PHAIDROS: Niin.
SOKRATES: Ja sitä, että toisena on kertomus siihen liittyvine todistajalausuntoineen, kolmantena todistukset, neljäntenä todennäköisyyssyyt, ja luulenpa, että tuo parahin Byzantionin mies, tuo sana-Daidalos,[61] puhuu vakuuttelusta ja lisävakuuttelusta.
PHAIDROS: Tarkoitatko oivaa Theodorosta?
SOKRATES: Kuinkas muuten? Ja että syytösten kumoamisen ja lisäkumoamisen tulee tapahtua sekä syytös- että puolustuspuheessa. Ja emmekö tuo esiin tuota ihaninta Paroksen miestä Euenosta,[62] joka ensinnä keksi vihjaustaidon ja sivukiitokset. Toiset sanovat hänen puhuneen sivumoitteista runomitassa — muistin vahvistamiseksi. Sillä hän on viisas mies. Jättäkäämme rauhaan Tisias[63] ja Gorgias, jotka ovat huomanneet että todennäköistä on pidettävä suuremmassa arvossa kuin totta, ja jotka sanan voimalla saavat pienen näyttämään suurelta ja suuren pieneltä, jotka saavat uuden näyttäytymään vanhassa asussa ja vanhan uudessa, ja jotka ovat keksineet, miten kaikesta voi puhua lyhyesti ja rajattoman pitkälti. Kun taas Prodikos[64] minulta kerran tämän kuuli, nauroi hän ja sanoi, että hän yksin oli keksinyt taidon, mitä puheita tulee käyttää: ei tule näet käyttää pitkiä eikä lyhyitä, vaan kohtalaisia.
PHAIDROS: Kerrassaan viisaasti, Prodikos!
SOKRATES: Emmekö mainitse Hippiasta?[65] Sillä minä luulen, että Elean muukalainenkin[66] yhtyisi häneen.
PHAIDROS: Niinpä tietenkin.
SOKRATES: Kuinka emme taas mainitsisi Poloksen[67] sanakokoelmia, hänen, joka sitäpaitsi on sepittänyt toistantaopin, mietelmä- ja kuvakieliopin ja niitten sanojen sointuopin, jotka Likymnios hänelle lahjoitti.
PHAIDROS: Mutta eikö jotakin sentapaista ole lähtöisinProtagoraasta.[68]
SOKRATES: Jonkinlainen oikeakielisyysoppi ainakin, poikani, ja paljon muuta kaunista. Mutta surkeasti valittavissa, vanhuutta ja köyhyyttä koskevissa puheissa näyttää Khalkedonilainen[69] voimassaan taiteellaan vieneen voiton. Sitäpaitsi on hän tavaton saamaan joukon kiivastumaan ja jälleen — hänen omien sanojensa mukaan — taikalaululla lepyttämään vihastuneet. Myös panettelemisessa ja panettelun torjumisessa — mistä se sitten onkaan lähtöisin — on hän etevin. Kaikki taas näyttävät minusta tulleen yhteiseen päätökseen puheen lopusta, jolle toiset antavat nimen yleiskatsaus, toiset jonkun toisen nimen.
PHAIDROS: Sinä tarkoitat sitä, että lopussa tulee pääpiirteissään muistuttaa kuulijoita kaikesta siitä, mitä on puhuttu.
SOKRATES: Sitä minä tarkoitan ja muuta, jos sinulla on sellaista esitettävänä puhetaidosta.
PHAIDROS: Pikkuasioita eikä mainitsemisen arvoisia.
268 SOKRATES: Antakaamme pikkuasiain olla. Mutta katsokaamme valossa tarkemmin näitä (edellä esitettyjä) asioita, mikä taiteellinen vaikutus niillä on ja milloin.
PHAIDROS: Sangen voimakas, Sokrates, ainakin kansankokouksissa.
SOKRATES: Niin on. Mutta katso sinäkin, merkillinen mies, näyttääkö sinusta koko kutomus yhtä höllältä kuin minustakin.
PHAIDROS: Osoita se vain!
SOKRATES: Sanohan minulle: Jos joku tulisi ystäväsi Eryximakhoksen tai hänen isänsä Akumenoksen luo ja sanoisi: "Minä ymmärrän johdattaa ruumiiseen jotakin sellaista, että saan sen sekä lämpenemään, jos tahdon, että kylmenemään, ja että, jos hyväksi näen, saan sen oksentamaan, tai jos niin haluan, tyhjenemään alaspäin, ja paljon muuta sentapaista, ja tämän ymmärrykseni takia väitän olevani lääkäri ja voivani siksi tehdä muita, joille minä tietoa tästä tarjoan" — niin mitä luulisit heidän sanovan tämän kuultuaan?
PHAIDROS: Mitä muuta kuin kysyvän, ymmärtääkö hän myöskin, keneen ja koska ja kuinka pitkälle hänen tulee soveltaa kutakin näistä hoitotavoista.
SOKRATES: Jos hän nyt sanoisi: "En suinkaan, vaan vaadin, että se, joka tätä oppii minulta, itse kykenee tekemään, mitä sinä kyselet."
PHAIDROS: He luullakseni sanoisivat, että mies on hullu ja luulee, saatuaan jostakin kirjoista tai muuten sattumalta tietää lääkeaineista, olevansa lääkäri, vaikka hän ei ymmärrä koko taidosta mitään.
SOKRATES: Miten taas kävisi, jos joku tulisi Sophokleen luo ja Euripideen ja sanoisi, että hän ymmärtää pikku asiasta laatia tavattoman pitkiä vuorosanoja ja suuresta asiasta hyvin lyhyitä, mielensä mukaan sääliä herättäviä ja päinvastoin taas pelottavia ja uhkaavia ja kaikkea muuta sentapaista ja luulee tätä opettaessaan opettavansa murhenäytelmän sepittämistä?
PHAIDROS: Nämäkin, Sokrates, luullakseni nauraisivat sille, joka luulee murhenäytelmän olevan jotakin muuta kuin näiden eri osien sellaista kokoonpanoa että ne soveltuvat toisiinsa ja kokonaisuuteen.
SOKRATES: Eivät he kuitenkaan, luullakseni, raa'asti häntä haukkuisi,[70] kuten ei säveltaiteilijakaan, jos hän kohtaa miehen, joka luulee olevansa sointumestari sentakia että hän sattumalta taitaa virittää kielen mahdollisimman korkealle tai matalalle, raa'asti sanoisi: "Sinä surkea mies, olet sekaisin päästäsi", vaan kuten säveltaiteilija ainakin kohteliaammin: "Oi parahin mies, kyllä sen, joka aikoo tulla sointumestariksi, täytyy ymmärtää tätäkin, mutta kuitenkaan ei mikään estä, että henkilö, jolla on sinun taitosi, voi olla aivan ymmärtämätön sointuopissa. Sinä näet taidat sointuopin välttämättömät esitiedot, muttet itse sointuoppia."
PHAIDROS: Aivan oikein.
SOKRATES: Niinpä siis Sophokles sanoisi sille, joka heille taidoistansa kerskuisi, että hän taitaa murhenäytelmärunouden esitiedot, mutta ettei hän itse tätä runoutta ymmärrä, ja Akumenos taas, että asianomaisella on lääketaidon esitiedot, muttei itse taitoa.
PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Mitä taas luulemme mesikieli Adrastoksen[71] tai vieläpä Perikleen sanovan, jos he kuulisivat noista koreista taidekeinoista, joita nyt olemme tarkastelleet, lyhyesti puhumisesta tai kuvissa puhumisesta, ja kaikesta muusta, jota sanoimme valossa olevan syytä tutkia — pahastiko ja sivistymättömästi kuten sinä ja minä, sanovan epähienon sanan niille, jotka ovat tätä kirjoittaneet ja opettaneet puhetaitona, vaiko meitäkin tulevan torumaan, koska ovat meitä viisaampia, sanoen: "Phaidros ja Sokrates, ei tule suuttua, vaan antaa anteeksi, jos jotkut, jotka eivät ymmärrä puhua käsitteellisesti, ovat olleet kykenemättömiä määrittelemään, mitä puhetaito oikeastaan on, ja tämän tilansa takia, omatessaan taidon välttämättömät esitiedot, ovat luulleet löytäneensä puhetaidon ja opettaessaan tätä muille katsovat opettaneensa muille täydellisesti puhetaidon, mutta ajattelevat, että jokaisen eri kohdan esittämisen vakuuttavalla tavalla ja kokonaisuuden suunnittelemisen heidän oppilastensa itse tulee saada puheissaan aikaan, koska tässä ei ole mitään vaikeutta."
PHAIDROS: Mutta suunnilleen sentapaista, Sokrates, näyttää se taide olevan, jota nämä miehet opettavat ja kirjallisesti esittävät puhetaitona, ja minusta sinä näytät puhuneen totta. Mutta mitenkä ja mistä sitten taitaisi hankkia itselleen todella kaunopuheisen ja vakuuttavan puhujan taidon?
SOKRATES: Mitä taitamiseen tulee, Phaidros, niin että kehittyy täydelliseksi taistelijaksi, on laita todennäköisesti, ehkäpä välttämättömästikin, sama kuin muuallakin. Jos sinulla on luontaiset puhujalahjat, on sinusta tuleva kuuluisa puhuja, kun olet hankkinut lisää tietoa ja harjoitusta, mutta jos sinussa on jossakin suhteessa näihin nähden joitakin puutteellisuuksia, olet sinä siinä suhteessa oleva epätäydellinen. Mutta siihen, mikä siitä on taidetta, ei sillä tiellä minusta näytä ilmenevän selvää johdatusta oikeaan, jota Tisias ja Thrasymakhos kulkevat.
PHAIDROS: Mutta millä tiellä sitten?
SOKRATES: Näyttää kai toki, parahin ystävä, Perikles olleen puhetaidossa täydellisin.
PHAIDROS: Eiköhän.
SOKRATES: Kaikkiin suuriin taiteisiin kuuluu välttämättä myös lennokas filosofointi asioitten olemuksesta. Sillä sieltäpäin näyttää johtuvan se ylevämielisyys ja kaikinpuolinen täydellisyys, minkä Perikleskin hankki suurten luonnonlahjojensa lisäksi. Sillä kohdattuaan Anaxagoraan,[72] joka oli juuri sellainen mies, hän luullakseni täyttyneenä hänen lennokkuudestaan ja päästyään perille järjen ja järjettömyyden olemuksesta, mistä Anaxagoras niin paljon puhui, siirsi sieltä puhetaitoon sen mikä sitä hyödytti.
PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?
SOKRATES: Lääketaidon laita on kai sama kuin puhetaidonkin.
PHAIDROS: Kuinka niin?
SOKRATES: Molemmissa tulee eroittaa olemus, edellisessä ruumiin, jälkimäisessä sielun, jos haluat et vain harjaantumisen ja kokemuksen nojalla, vaan taiteen sääntöjen mukaan hankkia ruumiille, lääkkeitä ja ravintoa määräämällä, terveyttä ja voimaa, sieluun taas, opettamalla sitä ja osoittamalla sille säädyllisiä pyrkimyksiä, istuttaa sen vakaumuksen, minkä haluat, ja hyveen.
PHAIDROS: Todennäköisesti ainakin, Sokrates, on asia siten.
SOKRATES: Luuletko sinä, että oikein voi tuntea sielun olemusta tuntematta kokonaisuuden olemusta.
PHAIDROS: Jos tulee luottaa Asklepiadeihin[73] kuuluvaan Hippokrateeseen, ei voi tietää mitään edes ruumiista ilman tätä menettelytapaa.
SOKRATES: Oikein hän siinä sanoo, hyvä ystävä. Mutta Hippokrateen lisäksi tulee tutkiskella järkeä, onko se samaa mieltä.
PHAIDROS: Sen minä myönnän.
SOKRATES: Katso nyt, mitä Hippokrates ja tosi järki sanovat asioiden olemuksesta. Eikö tule ajatella seuraavasti minkä olemuksesta tahansa? Ensinnäkin, onko se, jossa me itse tahdomme olla taiteilijoita tai muita siksi tehdä, yksin- vaiko moninkertaista; edelleen, eikö tule, jos se on yksinkertaista, tarkastaa sen kykyä luonnostaan vaikuttaa johonkin muuhun tai ottaa vastaan joltakin muulta vaikutuksia, jos siinä taas on monta lajia, laskea ja tarkastaa kussakin erikseen sitä, mitä tarkastettiin siinä, mikä oli yhtä, nimittäin, minkä kautta se luonnostaan vaikuttaa ja mitä vaikutuksia se siten saa.
PHAIDROS: Siltä näyttää, Sokrates.
SOKRATES: Se menettelytapa, jolta puuttuisivat nämä tarkastelut, olisi aivan kuin sokean vaelluksen kaltainen. Mutta ei mitenkään ole verrattava sitä, joka taiteen sääntöjen mukaan tavoittelee mitä asiata tahansa, sokeaan eikä kuuroon, vaan selvää on, että jos joku esittää puhetta jollekulle taiteen sääntöjen mukaan, hän tarkasti osoittaa sen luonteen olemuksen, johonka hän puheensa kohdistaa. Mutta tämä kai on sielu.
PHAIDROS: Mitä se muuta olisi?
SOKRATES: Hänen kilvoituksensa on siis kokonaan kohdistunut tähän.Sillä tässä hän pyrkii herättämään vakaumusta. Eikö niin?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Ilmeisesti siis Thrasymakhoksenkin ja kenen muun tahansa, joka vakavasti esittää puhumisen taitoa, ensinnä tulee kaikella tarkkuudella kuvailla sielua ja tehdä havaittavaksi, onko se luonnostaan yksi ja samankaltainen vaiko ruumiin tapaan moninainen. Sillä tätä me kutsumme asioiden olemuksen osoittamiseksi.
PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Toiseksi, minkä kautta ja mitä se vaikuttaa, ja keltä ja mitä vaikutuksia se saa.
PHAIDROS: Kuinkas muuten!
SOKRATES: Kolmanneksi on hänen järjestyksessä esitettyään puheitten ja sielujen eri lajit ja näiden kokemat vaikutukset tarkasteltava syitä, niin että hän sovelluttaa kunkin kuhunkin ja osoittaa, millainen sielu välttämättä saadaan taivutetuksi johonkin vakaumukseen tai jää taivuttamatta, millaisin puhein ja mistä syystä.
PHAIDROS: Parhaiten tapahtuisi se näin minun nähdäkseni.
SOKRATES: Varmasti siis, hyvä ystävä, ei koskaan taiteen sääntöjen mukaan kirjoiteta tai puhuta tätä eikä mitään muuta, jos se osoitetaan tai puhutaan toisella tavalla. Mutta ne, joita sinä olet kuullut ja jotka nykyään kirjoittavat puhetaidon oppaita, ovat ovelia ja vaikka heillä on varsin hyvät tiedot sielusta, salaavat he ne. Mutta ennenkuin he puhuvat ja kirjoittavat tällä tavalla, emme usko heidän kirjoittavan taiteen sääntöjen mukaan.
PHAIDROS: Millä tavalla sitten?
SOKRATES: Asian lausuminen määrätyin sanoin ei ole helppoa. Mutta tahdon esittää, mitenkä tulee kirjoittaa, jotta se olisi niin taiteellista kuin mahdollista.
PHAIDROS: Esitä sitten!
SOKRATES: Koska puheen voima on sielunohjauksessa, tulee sen, joka aikoo tulla puhujaksi, tietää, kuinka monta lajia sielulla on. Näitä taas on niin ja niin monta ja sellaisia ja sellaisia, minkä johdosta toiset ihmiset ovat sellaisia, toiset tällaisia. Kun tämä jaoitus on tehty, on puheittenkin lajeja niin ja niin monta, jokainen niistä taas on sellainen ja sellainen. Sen ja sen tapaiset ihmiset ovat sen ja sen tapaisin puhein siitä ja siitä syystä taivutettavissa sen ja sen tapaiseen käsitykseen, toisenlaiset taas toisesta syystä ovat vaikeat taivuttaa. Jos on tämän riittävästi käsittänyt, tulee tämän jälkeen tarkastaa sitä käytännössä ja voida sitä, kun sitä toteutetaan, havainnolla tarkasti seurata, tai ei osaa mitään enempää kuin ne ohjeet, jotka opintoaikanaan on kuullut. Kun pätevästi kykenee sanomaan, millainen on millaisinkin keinoin taivutettavissa ja kohdatessaan tällaisen, tuntemaan hänet ja itselleen osoittamaan, että tämä se nyt on ja tässä on nyt se luonne, josta silloin oli puhe ja joka nyt todellisuudessa on hänen edessään, johonka on kohdistettava juuri nämä puheet tällä tavalla, jotta hän uskoisi tätä; kun joku tämän kaiken taitaa ja vielä oivaltaa oikean hetken, milloin on puhuttava ja milloin lakattava, ja myöskin tietää milloin on sopiva tai sopimaton hetki lyhyeen, liikuttavaan, kauhistuttavaan ja jokaiseen puhetapaan, jonka hän on oppinut, silloin on hänen taiteensa kauniisti ja täydellisesti kehitetty, mutta ei ennen, vaan jos joku laiminlyö jotakin näistä eri puolista puhuessaan, opettaessaan tai kirjoittaessaan, mutta siitä huolimatta väittää puhuvansa taiteellisesti, niin on se oikeassa, joka ei usko häneen. "Kuinka siis, Sokrates ja Phaidros?" on kirjailijamme ehkä sanova. "Näyttävätkö nämä vaiko jollakin muulla tavalla esitetyt puhetaidon ohjeet hyväksyttäviltä?"
PHAIDROS: Eivät mitenkään jollakin muulla tavalla esitetyt. Mutta miltään vähäiseltä työltä ei tämä näytä.
SOKRATES: Olet oikeassa. Tämänpä takia tulee kääntää kaikki puheet ylösalaisin ja tähystellä, näyttäisikö jostakin tähän taitoon vievän helpompi ja lyhyempi tie, jottei turhaan lähtisi pitkälle ja epätasaiselle, kun tarjona on lyhyt ja tasainen. Mutta jos sinulla on jotakin apua siitä, mitä olet kuullut Lysiaan tahi jonkun muun puhuvan, niin koeta sitä muistutella ja esittää.
PHAIDROS: Kokeena minä kai voisin esittää, mutta en nyt ainakaan ole siinä kunnossa.
SOKRATES: Tahdotko sinä siis, että minä esitän muutaman lausunnon, jonka olen kuullut joiltakuilta, jotka näitä asioita harrastavat?
PHAIDROS: Tietysti.
SOKRATES: Sanotaanhan toki, Phaidros, olevan oikein ajaa sudenkin asiaa.
PHAIDROS: Tee siis sinäkin niin!
SOKRATES: He sanovat siis, ettei tarvitse käsitellä asiaa niin juhlallisesti eikä johtaa siihen pitkiä kiertoteitä myöten. Sillä kuten tämän puheen alussa sanoimme, ei sen, joka aikoo kehittyä taitavaksi puhujaksi, tarvitse lainkaan olla osallinen oikeitten tai hyvien asioitten todellisesta tuntemuksesta eikä ihmistenkään, jotka ovat sellaisia joko luonnostaan tai kasvatuksen kautta. Sillä tuomioistuimissa ei kukaan ollenkaan välitä siitä, mikä näissä asioissa on totta, vaan ainoastaan siitä, mikä on uskottavaa. Tämä taas on yhtä kuin se mikä on todennäköistä ja siihen tulee sen, joka aikoo kehittyä taiteen sääntöjä noudattavaksi puhujaksi, kiinnittää huomiotansa. Eipä toisinaan tule enempää syytös- kuin puolustuspuheessakaan esittää edes sitä, mikä on tapahtunut, jollei se ole tapahtunut todennäköisellä tavalla, vaan sitä, mikä on todennäköistä. Ja kaikin tavoin on puhujan tavoiteltava vain todennäköisyyttä ja sanottava iloiset hyvästit totuudelle. Tämän näkökohdan säilyttäminen kautta koko puheen juuri synnyttää koko taiteen.
PHAIDROS: Juuri sitä olet tarkastellut, Sokrates, mitä ne puhuvat, jotka ilmoittavat olevansa asiantuntijoita puhetaiteessa. Minä muistuttelen, että aikaisemmin jo lyhyesti koskettelimme tällaista seikkaa, mutta se näyttääkin olevan erittäin suuriarvoinen asia niille, jotka näitä kysymyksiä harrastavat.