"'Suo levon maailmalle ja tyyneyden ulapalle, tuulet vaimentaa, surut unten rauhalla poistaa.'
"Tämä vapauttaa meidät vieraudesta ja täyttää meidät tuttavallisuudella saattaen meille kaikkia tällaisia yhtymätilaisuuksia toistemme kanssa, ollen johtajanamme juhlissa, khooritansseissa ja uhritilaisuuksissa, jakaen lahjaksi lempeyttä ja poistaen viileyden, mielellään lahjoittaen hyväntahtoisuutta, estäen pahantahtoisuutta, ollen lempeä hyville, ihailtava viisaille, jumalille rakastettava, kadehdittava hänestä osattomille, omistamisen arvoinen hänestä osallisille, hempeyden, ylellisyyden, sirouden, sulouden, kaipuun ja ikävöinnin isä, hyvien huoltaja, huonoja huoltamaton, hädässä ja pelossa, ikävöinnissä ja ajattelussa paras ohjaaja ja seuralainen, auttaja ja pelastaja, kaikkien jumalien ja ihmisten koristus, ihanin ja paras johtaja, jota joka miehen tulee seurata kauniisti hänen ylistystään veisaten ja yhtyen ihanaan lauluun, jota laulaen hän hurmaa kaikkien jumalien ja ihmisten mielen.
"Tämä puhe, Phaidros", sanoi hän, "olkoon minun osani jumalalle, sisältäen osaksi leikkiä, osaksi soveliasta vakavuutta sen mukaan kuin kykyni sallii."
Agathonin puhuttua kertoi Aristodemos kaikkien läsnäolijoitten äänekkäästi osoittaneen suosiotaan sen johdosta, että nuorukainen oli puhunut tavalla, joka oli sekä hänelle itselleen että jumalalle sovelias. Sokrates katsahti silloin Eryximakhokseen ja lausui: "Näyttääkö sinusta, Akumenoksen poika, siltä, että minä olen turhaan jo kauan pelännyt? Vai eikö näytä siltä, että se, mitä äsken lausuin, sisälsi oikean ennustuksen, että Agathon puhuu ihmeteltävästi, mutta että minä jään sanattomaksi?" — "Toiselta puolen", sanoi Eryximakhos, "näytät ennustaneen oikein, nimittäin että Agathon tulee puhumaan hyvin. Mutta siinä en usko ennustukseesi, että sinä joutuisit sanattomaksi." — "Kuinka niin, miekkonen", sanoi Sokrates, "enkö minä joutuisi sanattomaksi, minä yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, jonka pitää puhua niin kauniin ja monivivahteisen puheen jälkeen kuin äsken lausuttu on? Muut puheen kohdat tosin eivät olleet yhtä ihmeteltäviä, mutta lopussa — kuka ei olisi hurmaantunut kuullessaan sanojen ja sanankäänteiden kauneuden? Sillä minä ainakin, kun ajattelen, etten kykene lausumaan mitään kaunista, joka tulisi tätä lähellekään, häpeästä miltei karkaisin tieheni, jos minulla olisi, minne mennä. Sillä puhe muistutti minusta Gorgiasta,[24] niin että suoraan sanoen koin sellaista, mistä Homeros kertoo. Pelkäsin, että Agathon lopuksi viskaisi puheessaan minun puhettani vastaan Gorgiaan, suurpuhujan, pään ja tekisi minut mykkyydestä kiveksi. Ja minä huomasin silloin olevani naurettava, kun lupasin teille vuorostani pitää ylistyspuheen Erokselle ja vakuutin ymmärtäväni rakkausasioita, vaikken lainkaan tiennyt koko siitä asiasta, miten tulee ylistää mitä tahansa ylipäätään. Minä näet yksinkertaisuudessani luulin, että tulee puhua totta jokaisesta, jota ylistetään, että se muodostaisi perustan, ja että siitä sitten tulisi valita kauneinta ja kokoonpanna se niin taitavasti kuin mahdollista. Minä näet suurellisesti ajattelin tulevani puhumaan hyvin, minä kun muka tunsin totuuden minkä asian ylistämisessä hyvänsä. Mutta tämäpä ei ollutkaan, kuten näyttää, taitoa ylistää kauniisti mitä tahansa, vaan siihen sisältyy, että asiaan liitetään niin paljon ja niin kaunista kuin mahdollista, huolimatta siitä, onko sitä todellisuudessa olemassa vai eikö. Jos se on valheellista, ei se merkitse mitään. Sillä oli, kuten näyttää, sovittu, että jokainen meistä näyttäisi ylistävän Erosta, ei, että häntä ylistetään. Sen takia te luullakseni panette liikkeelle kaikki asiat omistaaksenne ne Erokselle ja sanotte hänen olevan sellaisen ja sellaisen ja saavan niin ja niin suurta aikaan, jotta hän näyttäisi niin kauniilta ja jalolta kuin mahdollista, tietysti niistä, jotka eivät häntä tunne; sillä niistä, jotka hänet tuntevat, hän tuskin siltä näyttää. Ja niin on ylistyspuhe kaunis ja jalo. Mutta minä en tuntenut tätä ylistämistapaa, ja sitä tuntematta lupasin teille minäkin vuorostani pitää ylistyspuheen. Kieli siis lupasi, mutta ei mieli. Jääköön se siis silleen, sillä en minä pidä tähän tapaan ylistyspuhetta; en näet sitä osaisi. Mutta totuuden minä tahdon sanoa, jos tahdotte, omalla tavallani, en teidän puheittenne mukaan, jotten joutuisi naurunalaiseksi. Katso nyt siis, Phaidros, haluatko kuulla tällaista puhetta, jossa Eroksesta sanotaan totuus, mutta sellaisin sanoin ja lauserakentein, jotka sattumalta tarjoutuvat!" Phaidroksen ja muiden kertoi Aristodemos kehoittaneen häntä puhumaan, sillä tavalla, millä hän luuli olevan velvollisuutensa puhua. "Phaidros", sanoi Sokrates, "salli minun vielä kysyä Agathoniita muutamia pikku asioita, jotta minä pääsisin yksimielisyyteen hänen kanssaan ja sitten puhumaan!" — "Sallin kyllä", sanoi Phaidros, "kysy vain!" Senjälkeen hän sanoi Sokrateen alkaneen jotenkin tähän tapaan.
"Tosiaankin, rakas Agathon, näytti johdatus puheeseesi minusta oivalliselta, kun sinä sanoit, että ensin tulee osoittaa, millainen Eros itse on, ja sitten hänen työnsä. Tätä alkua minä ihailen suuresti. No niin, kun sinä muissakin suhteissa olet kauniisti ja oivallisesti esittänyt, millainen Eros on, niin sano myöskin tämä: 'Onko Eros sellainen, että se on rakkautta johonkin, vai eikö se ole rakkautta mihinkään?' Minä en kysy, onko hän rakkautta johonkin äitiin tai isään, sillä naurettava olisi kysymys, onko Eros rakkautta äitiin tai isään, vaan ikäänkuin minä kysyisin itse käsitteestä isä, onko isä jonkun isä vai eikö, sinä kai sanoisit, jos tahtoisit kunnollisesti vastata, että isä on pojan ja tyttären isä. Vai miten?" — "Aivan niin", sanoi Agathon. — "Eikö ole samoin äidin laita?" — Tämänkin hän myönsi. — "Vastaa vielä", sanoi Sokrates, "vähän useampiin kysymyksiin, jotta paremmin oivaltaisit, mitä minä tahdon! Jos minä kysyisin: Miten on, onko veli itse käsitteeltään jonkun veli vai eikös? miten vastaisit?" — Hän vastasi myöntävästi. "Eikö hän siis ole veljen tai sisaren veli?" — Hän myönsi. "Koeta nyt", lausui hän, "sanoa mielipiteesi — Eroksestakin! Eikö Eros ole rakkautta mihinkään, vai onko se rakkautta johonkin?" — "On varmasti." — "Pidä nyt tämä mielessäsi", sanoi Sokrates, "ja muista, mihinkä rakkaus kohdistuu! Vastaa nyt sen verran, kaipaako Eros sitä, mitä kohtaan se on rakkautta, vai eikö!" — "Kyllä varmasti", sanoi hän. — "Omistaenko sen, mitä hän kaipaa ja rakastaa, hän kuitenkin kaipaa ja rakastaa, vai omistamattako?" — "Omistamatta, todennäköisesti." — "Mietippä", sanoi Sokrates, "ei onko todennäköistä, vaan onko välttämätöntä, että kaipaava kaipaa sitä, mitä tarvitsee, vai onko hän kaipaamatta, jos hän ei tarvitse! Sillä minusta se ihmeellisesti näyttää, Agathon, olevan välttämätöntä. Miten sinusta?" — "Niin minustakin näyttää", sanoi hän. — "Hyvin sanottu, sillä tahtoisiko joku, joka jo on suuri, olla suuri, tai joka on voimakas, olla voimakas?" — "Se on mahdotonta sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisyyteen. Sillä hän ei saattaisi olla sen tarpeessa, mitä hän on." — "Totta puhut. Sillä", sanoi Sokrates, "jos joku, joka on voimakas, tahtoisi olla voimakas, joka on nopea, olla nopea, ja joka on terve, olla terve — kenties näet joku saattaisi uskoa tätä ja kaikkea tämäntapaista, että nimittäin ne, jotka ovat tällaisia tai omaavat näitä ominaisuuksia, myöskin kaipaavat sitä, mitä omistavat — jottemme joutuisi erehtymään, sentakia minä tämän sanon — näiden on — jos vain ajattelet, Agathon — välttämätöntä tällä hetkellä omistaa kaikki, mitä omistavat, joko he sitten tahtovat tai eivät. Ja kuka vielä voisi kaivatatätä?Mutta joka kerta, kun joku sanoo: 'Minä, joka olen terve, tahdon myös olla terve, ja joka olen rikas, tahdon myös olla rikas ja kaipaan juuri sitä, mitä minulla on', sanoisin minä hänelle: Sinä, ihminen, joka omistat rikkautta, terveyttä ja voimaa, tahdot omistaa tätä myös vastaisuuden varalle, sillä nykyhetkellä sinulla tätä on, joko tahdot tai et. Mieti siis, tarkoitatko sinä sanoessasi: 'Haluan sitä, mitä minulla nykyään on' jotakin muuta kuin: 'Haluan, että se, mitä minulla nyt on, on myös vastaisuuden varalle tarjolla.' Eiköhän hän mahtaisi myöntää?" Agathonin kertoi Aristodemos vastanneen myöntävästi. Sokrates sanoi silloin: "Eikö siis se ole sen rakastamista, mikä ei vielä ole asianomaisella itsellään valmiina ja. mitä hän ei omista, että haluaa tämän olevan vastaisuudessakin itselleen varattuna?" — "Aivan niin", sanoi hän. — "Siis tämä ja jokainen muu kaipaava kaipaa sitä, mikä ei ole valmista eikä ole käsillä, ja mitä hänellä ei ole ja mitä hän ei itse ole ja mitä hän tarvitsee, sellaista suunnilleen on se, mihin on halua ja rakkautta." — "Aivan niin", sanoi hän. — "No hyvä", sanoi Sokrates, "kerrataanpa nyt vielä se, mitä on lausuttu. Eikö Eros ensinnä ole rakkautta johonkin, ja toiseksi siihen, mitä asianomaiselta puuttuu?" — "Kyllä", sanoi hän. — "Palauta tämän lisäksi mieleesi, mihin sinä puheessasi sanoit Eroksen olevan rakkautta! Jos haluat, muistutan minä sinua siitä. Minä näet luulen sinun sanoneen suunnilleen siten, että jumalien keskuudessa asiat saatettiin järjestykseen kauneuteen kohdistuvan rakkauden kautta; sillä rakkautta rumuuteen ei ole. Etkö sanonut jotenkin näin?" — "Sanoin kyllä", vastasi Agathon. — "Hyväksyttävästi sanoit, hyvä ystävä", sanoi Sokrates. "Ja jos asia on sillä tavoin, eikö Eros ole rakkautta kauneuteen, vaan ei rumuuteen?" — Hän myönsi. — "Eikö ole sovittu siitä, että rakastetaan sitä, minkä puutteessa ollaan ja mitä ei omisteta?" — "Kyllä", sanoi hän. — "Eros siis tarvitsee kauneutta eikä hänellä sitä ole." — "Välttämättä", sanoi hän. — "Miten siis? Senkö, joka tarvitsee kauneutta ja jolla ei sitä millään muotoa ole, senkö sinä sanot olevan kauniin?" — "En millään muotoa." — "Vieläkö nyt myönnät Eroksen olevan kauniin, jos näin ovat asiat?" — Agathon vastasi: "Näyttää siltä, Sokrates, kuin en tietäisi mitään siitä, mitä silloin sanoin." — "Taisit lausua aivan oikein, Agathon", sanoi hän. "Mutta sano vielä vähäisen! Onko hyvä sinun mielestäsi myös kaunista?" — "On kyllä." — "Jos Eros kaipaa sitä, mikä on kaunista, ja kaunis on hyvää, niin kaivannee hän myös hyvää." — "Minä, Sokrates", vastasi hän, "en kyenne väittämään sinua vastaan, vaan olkoon niin, kuten sanot." — "Niin, totuutta vastaan sinä et kykene väittämään, rakas Agathon, sillä Sokratesta vastaan väittäminen ei ole lainkaan vaikeata.
"Ja nyt minä jätän sinut rauhaan ja tahdon esittää puheen Eroksesta, jonka kerran kuulin mantineialaiselta vaimolta, Diotimalta,[25] joka sekä näissä että useissa muissa asioissa oli viisas, ja joka toimitti ateenalaisille heidän uhratessaan ennen ruttoa kymmeneksi vuodeksi taudin lykkäyksen, ja joka minulle opetti rakkausasioita — sen puheen, jonka hän puhui, tahdon minä teille esittää lähtien siitä, mistä minä ja Agathon olemme tulleet yksimielisiksi, kokonaan omin voimin, mikäli minä osaan. Nyt tulee, kuten sinä Agathon selitit, ensin esittää Eros itse, kuka hän on ja millainen hän on, ja sitten hänen työnsä. Minusta näyttää nyt helpoimmalta käyttää samaa esitystapaa, jota tämä vieras nainen käytti, tehden minulle kysymyksiä. Sillä minäkin puhuin hänelle jotakin samansuuntaista, kuin Agathon nyt minulle, että Eros on suuri jumala, ja että hän kuuluu kauniiden joukkoon. Hän todisti minun olevan väärässä samoilla perusteilla, joilla minä kumosin tämän (Agathonin) väitteet, osoittaen, ettei hän minun väitteeni mukaan saattanut olla kaunis eikä hyvä. Ja minä lausuin: 'Kuinka sanot, Diotima? Onko Eros siis ruma ja huono?' — 'Älä käytä syntisiä sanoja! Vai luuletko, että sen, mikä ei ole kaunista, välttämättä täytyy olla rumaa?' — 'Luulen kyllä.' — 'Tai että se, mikä ei ole viisautta, on tietämättömyyttä? Vai etkö ole huomannut, että on jotakin, joka on viisauden ja tietämättömyyden välillä?' — 'Mitä se on?' — 'Etkö tiedä', sanoi hän, 'että oikea arvelu[26] voimatta esittää todistusta, ei ole tietämistä? Sillä mitenkä tieto voisi olla jotakin, jota ei voi todistaa? Mutta se ei ole myöskään tietämättömyyttä. Sillä mitenkä se, joka koskee totuutta, voisi olla tietämättömyyttä? Jotakin sellaista on siis oikea arvelu, tietämättömyyden ja tietämisen väliaste.' — 'Puhut totta', vastasin minä. — 'Älä nyt siis pidä sitä johtopäätöstä välttämättömänä, että se, mikä ei ole kaunista, on rumaa ja että se, mikä ei ole hyvää, on huonoa! Niin myös mitä Erokseen tulee, niin älä sinä', sanoi hän, 'kun myönnät, ettei hän ole hyvä eikä kaunis, silti usko, että hänen tulee olla ruma ja huono, vaan jotenkin näiden ominaisuuksien välimailla!' — 'Mutta', sanoin minä, 'kaikkihan tunnustavat, että hän on suuri jumala.' — 'Tarkoitatko sinä', sanoi hän, 'kaikkia niitä, jotka eivät häntä tunne, vai niitäkin, jotka hänet tuntevat?' — 'Kaikkia.' — Hän hymyili ja lausui: 'Mitenkähän ne, Sokrates, voisivat tunnustaa häntä suureksi jumalaksi, jotka sanovat, ettei hän olekaan jumala?' — 'Kutka ovat näitä?' sanoin minä. — 'Yksi olet sinä', sanoi hän, 'ja toinen minä.' — Minä sanoin: 'Kuinka voit sanoa niin?' — Hän vastasi: 'Aivan hyvin. Sanoppa minulle, etkö väitä kaikkien jumalien olevan onnellisia ja kauniita! Vai uskaltaisitko sanoa, ettei joku jumalista ole kaunis ja onnellinen?' — 'Kautta Zeun, en suinkaan!' lausuin. — 'Etkö sinä kuitenkin kutsu niitä onnellisiksi, jotka omistavat hyvää ja kaunista?' — 'Varmasti.' — 'Mutta sinä olet myöntänyt, että Eros hyvän ja kauniin puutteesta kaipaa näitä ominaisuuksia, joita häneltä puuttuu.' — 'Sen olen myöntänyt.' — 'Kuinka siis se voisi olla jumala, joka ei ole osallinen hyvästä ja kauniista?' — 'Ei mitenkään, kuten näyttää.' — 'Näetkö nyt', sanoi hän, 'ettet sinäkään pidä Erosta jumalana?'
"'Mutta', sanoin minä, 'mitä Eros siis saattaa olla? Kuolevainenko?' — 'Ei mitenkään.' — 'Mutta mitä hän sitten on?' — 'Edelläsanotun mukaan', sanoi hän, 'on hän kuolevaisen ja kuolemattoman väliaste.' — 'Mitä siis, Diotima?' — 'Hän on suuri haltia, Sokrates. Sillä kaikki, mikä on haltiaolemusta, on jumalan ja kuolevaisen välillä.' — 'Mikä valta-asema on hänellä?' — 'Hän tulkitsee ja saattaa jumalien tietoon sen, mikä tulee ihmisiltä ja ihmisten tietoon sen, mikä tulee jumalilta, ihmisten rukoukset ja uhrit ja jumalien määräykset ja uhrien vastalahjat, hän täyttää molempien välitilan, niin että kokonaisuus on itsessään muodostunut yhtäjaksoiseksi. Ja tämän kautta kulkee kaikki tietäjätaito ja pappistaito, sekä uhreja koskeva, että juhlamenoja että manauksia että kaikenlaista ennustusta ja loihtimista. Sillä jumala ei yhdy ihmisen seuraan, vaan kaikki yhteys tapahtuu tämän välityksellä, ja kaikki keskustelu jumalien ja ihmisten välillä niin hyvin valveilla ollessa kuin unessakin. Ja se, joka tällaisissa asioissa on viisas, hän on haltioitunut ihminen, mutta se, joka on viisas muussa, joko joissakin taiteissa tai käsitöissä, hän on arki-ihminen. Näitä haltioita on useita ja monenlaisia, ja yksi heistä on Eros.' — 'Kuka on hänen isänsä', sanoin minä, 'ja kuka hänen äitinsä?' — 'Se käy tosin pitkälliseksi selittää, mutta kuitenkin kerron sen sinulle. Kun Aphrodite syntyi, viettivät jumalat pitoja, ja muitten muassa myös Metiksen poika Poros. Kun he olivat syöneet, tuli sinne Penia,[27] kuten ainakin kemuihin, kerjäämään ja seisoi oven ulkopuolella. Nyt Poros, joka oli juopunut nektarista — viiniä ei silloin vielä ollut — lähti Zeun puutarhaan ja väsynyt kun oli, vaipui uneen. Penia keksi silloin köyhyytensä takia ovelan tuuman synnyttää lapsen Poroksen kanssa, asettui lepäämään hänen viereensä ja tuli raskaaksi Eroksesta. Sentähden Eroksesta on tullutkin Aphroditen seuralainen ja palvelija, koska hän on siinnyt hänen syntymäjuhlanaan ja koska hän luonnostaan on kauniin rakastaja, koska Aphroditekin on kaunis. Koska Eros on Poroksen ja Penian poika, on hänen tilansa seuraavantapainen: Ensiksi on hän ikuisesti köyhä ja kaukana siitä että hän olisi hento ja kaunis, millaiseksi useimmat häntä luulevat, hän päinvastoin on karkearakenteinen ja likainen, paljasjalkainen ja koditon sekä makaa aina paljaalla maalla ja ilman peitettä ja nukkuu vapaan taivaan alla ovien edessä ja kujilla. Hänellä on äitinsä luonto ja puute on hänellä alituisena seuralaisena. Mutta isänsä mukaan hän tavoittelee hyvää ja kaunista, on urhoollinen, rohkea ja voimakas, mahtava metsästäjä, punoo aina juonia, pyrkii tietoon, on kekseliäs ja filosofoi kautta koko elämänsä, on mahtava noita, myrkynsekoittaja ja sofisti. Luonnostaan hän ei ole kuolematon eikä kuolevainen, vaan samana päivänä hän milloin kukoistaa ja elää, kun hänellä on menestystä, milloin taas kuolee, mutta elpyy uuteen eloon isänsä luonnon voimasta. Mitä hän hankkii itselleen, se häviää alituisesti, niin ettei Eros koskaan ole varaton eikä rikas ja hän on viisauden ja tietämättömyyden välitilassa. Asianlaita on näet seuraava: Jumalista ei kukaan harrasta filosofiaa eikä pyri tulemaan viisaaksi, jokainen heistä kun jo on viisas. Eikä myöskään, jos on joku muu viisas olemassa, tämä harrasta filosofiaa. Eivät toiselta puolen myöskään tietämättömät harrasta filosofiaa eivätkä halua tulla viisaiksi. Sillä juuri siinä suhteessa tietämättömyys on pahaa, että se, vaikkakaan se ei ole kaunista, hyvää eikä viisasta, pitää itseään täydellisenä. Se, joka ei luule olevansa puutteellinen, se ei halua sitä, mitä hän ei luule tarvitsevansa.' — 'Kutka siis, Diotima', sanoin minä, 'ovat filosofian harrastajia, jos niitä eivät ole viisaat eikä tietämättömät?' Hän lausui: 'Sehän on lapsellekin selvää, että niitä ovat ne, jotka ovat molempien välimailla, ja näihin kuuluu myös Eros. Sillä viisaus kuuluu kaikkein kauneimpaan, Eros taas on rakkautta kauniiseen, niin että Eroksen välttämättä täytyy olla filosofi ja filosofina olla viisaan ja tietämättömän välimailla. Siihen on hänellä syynä hänen syntyperänsä. Sillä hänen isänsä on viisas ja varakas, äiti taas ymmärtämätön ja varaton. Tällainen on, rakas Sokrates, haltian luonto. Siinä, että luulit Eroksen siksi kuin sen luulit, ei ole mitään ihmeteltävää. Sillä sinä luulit, kuten minusta näyttää, kun teen johtopäätöksiä sinun puheestasi, että Eros on se, jota rakastetaan, eikä se, joka rakastaa. Sentakia Eros luullakseni näytti sinusta ihmeen kauniilta. Sillä rakastettava on todellisuudessa kaunista, hienoa, täydellistä ja onnelliseksi ylistettävää. Mutta rakastavalla on toisenlainen olemus, sellainen, jommoisen olen esittänyt.'
"Minä sanoin: 'Hyvä, muukalainen! Hyvin puhuttu! Mutta jos Eros on tällainen, niin mitä hyötyä hänestä on ihmisille?' — 'Sen koetan minä, Sokrates', sanoi hän, 'tämän jälkeen sinulle osoittaa. Tällainen on Eros ja täten syntynyt, ja hän on, kuten sinä sanot, rakkautta kauniiseen. Mutta jos joku kysyisi meiltä: Miten Eros on rakkautta kauniiseen, Sokrates ja Diotima? tai sanoakseni tämän selvemmin: Mitä rakastaa se, joka rakastaa kaunista?' — Minä sanoin: 'Sitä, että se tulisi hänen osakseen.' — 'Mutta', sanoi hän, 'tämä vastaus kaipaa vielä seuraavaa kysymystä: Mitä tulee sen osaksi, jolle lankeaa se, mikä on kaunistat?' — Minä sanoin, etten ole aivan valmis vastaamaan tähän kysymykseen. 'Mutta', sanoi hän, 'jos joku vaihtaisi sanan 'kaunis' sanaan 'hyvä' ja tiedustelisi ja kyselisi: Kuule, Sokrates, mitä rakastaa se, joka rakastaa hyvää?' — Minä sanoin: 'Sitä, että se tulisi hänen osakseen.' — 'Mitä sitten tulee hänen osakseen, joka saa osakseen hyvää?' — 'Siihen voi helpommin vastata', sanoin minä: 'hän tulee onnelliseksi.' — 'Hyvän omistamisen kautta nimittäin', sanoi hän, 'ovat onnelliset onnellisia. Eikä enää tarvitse tehdä uutta kysymystä, minkä takia se tahtoo olla onnellinen, joka niin tahtoo, vaan vastaus näyttää täydelliseltä.' — 'Puhut totta', vastasin minä. — 'Luuletko siis, että tämä tahto ja tämä rakkaus on yhteistä kaikille ihmisille, ja että kaikki tahtovat, että heillä aina olisi hyvää, vai mitä tarkoitat?' — 'Sitä tarkoitan', vastasin, 'että se on yhteistä kaikille.' — 'Miksi siis, Sokrates', lausui hän, 'emme sano kaikkien rakastavan, kun kaikki rakastavat samaa ja lisäksi aina rakastavat, vaan sanomme toisten rakastavan, toisten ei?' — 'Sitä minä itsekin ihmettelen', vastasin. — 'Älä toki ihmettele!' sanoi hän. 'Sillä me erotamme rakkaudesta jonkun lajin ja nimitämme sitä, antaen sille kokonaiselle kuuluvan nimen, rakkaudeksi, muita nimitämme toisilla nimityksillä.' — 'Kuten esimerkiksi?' sanoin minä. — 'Esimerkiksi seuraavasti: Tiedät, että sepittäminen[28] on jotakin monenlaista. Sillä kaiken olemattomasta olevaiseen siirtyvän koko syynä on sepittäminen, niin että toiminta kaikkien taiteitten alalla on sepittämistä ja näitten harjoittajat kaikki sepittäjiä.' — 'Se on totta.' — 'Mutta kuitenkin', sanoi hän, 'tiedät, ettei heitä kutsuta sepittäjiksi, vaan on heillä toisia nimiä, mutta sepittämisestä kokonaisuudessaan on eroitettu yksi osa, joka käsittää sävel-, runo- ja rytmitaidon, ja sitä kutsutaan kokonaisuudelle kuuluvalla nimellä. Sitä näet yksinään kutsutaan sepittämiseksi (runoudeksi) ja sitä taidetta hallitsevia sepittäjiksi (runoilijoiksi).' — 'Oikein puhuttu', sanoin. — 'Samoin on myös rakkauden laita. Ylipäänsä on kaikki hyvän ja onnellisuuden kaipuu jokaiselle suurinta ja korkeinta rakkautta. Mutta niiden, jotka kääntyvät moneen muuhun suuntaan sen tavoittelussa, joko rikkauden hankkimiseen tai ruumiinharjoituksiin tai tieteen harjoittamiseen, ei sanota rakastavan eikä heitä kutsuta rakastajiksi, ne, jotka kääntyvät sen yhteen puoleen innostuksella, saavat kokonaisuuden nimen: rakkaus, rakastaa, rakastaja.' — 'Näytät puhuvan totta', sanoin minä. — 'Sellainenkin väite esitetään, että ne, jotka etsivät omaa puolikastaan, ne rakastavat. Minun mielipiteeni mukaan rakkaus ei kohdistu puoleen eikä kokonaiseen, jollei se, ystäväni, ole jotakin hyvää. Sillä ihmiset tahtovat jalkansa ja kätensä leikattaviksi pois, jos nämä — niin heidän omiaan kuin ne ovatkin — näyttävät olevan heille haitallisia. Sillä ei jokainen ole kiintynyt siihen, mikä on hänen omaansa, lukuunottamatta sitä tapausta, että joku kutsuu hyvää omaisuudekseen ja omakseen, ja pahaa vieraaksi. Siis eivät ihmiset rakasta mitään muuta kuin hyvää. Vai näyttävätkö he sinusta rakastavan?' — 'Kautta Zeun, eivät minusta!' sanoin minä. — 'Käykö siis', lausui hän, 'näin yksinkertaisesti sanominen, että ihmiset rakastavat hyvää?' — 'Kyllä', sanoin. — 'Kuinka?' sanoi hän. 'Eikö ole lisättävä, että he rakastavat myös sitä, että heidän omanaan olisi se, mikä on hyvää?' — 'On kyllä.' — 'Ja ettei se vain olisi', sanoi hän, 'vaan että se aina olisi?' — 'Sekin on lisättävä.' — 'Rakkaus on siis, lyhyesti sanoen', lausui hän, 'halua alituisesti omistaa se, mikä on hyvää.' — 'Aivan oikein lausuttu', sanoin minä.
"Kun siis rakkaus kohdistuu tähän', sanoi hän, 'niin millä tavalla ja mitä tehden ne sitä etsivät, joiden intoa ja ponnistusta voidaan kutsua rakkaudeksi? Mikä tämä teko on? Voitko sinä sanoa?' — 'Minä en silloin', sanoin minä, 'ihailisi sinua viisautesi takia, enkä kävisi luoksesi saadakseni sinulta juuri tätä tietää.' — 'No niin', sanoi hän, 'minä sanon sinulle. Se on synnyttämistä kauniissa, sekä ruumiin että sielun puolesta.' — 'Tarvitaan tietäjälahjaa', sanoin minä, 'jotta voisi käsittää, mitä sinä sanot, enkä minä sitä ymmärrä.' — 'Minä sanon', lausui hän, 'sen sinulle selvemmin. Kaikki ihmiset näet, Sokrates, ovat raskaita sekä sielun että ruumiin puolesta, ja kun he ovat tulleet vissiin ikään, pyrkii luontomme synnyttämään. Mutta se ei voi synnyttää rumuudessa, vaan kauneudessa. Sillä miehen ja naisen yhtyminen on synnyttämistä. Ja tämä on jumalallinen asia ja elollisessa olennossa, joka on kuolevainen, on tämä kuolematonta, raskaaksitulo ja synnyttäminen. Epäsuhtaisessa tämä ei voi käydä päinsä. Epäsuhtaista taas on se, mikä on kaiken jumalallisen kannalta rumaa, kaunis taas on sopusuhtaista. Kauneuden jumalatar (Kallone) on siis kohtalon ja kirvoittamisen jumalatar (Moira ja Eileithyia) synnyttämiseen nähden. Sentakia nimittäin, että kun se, joka on raskaana, lähenee kaunista, niin se ilosta ja riemusta laajenee ja synnyttää, mutta kun se lähenee rumaa, niin se harmistuneena ja surullisena vetäytyy itseensä, kääntyy pois ja kiertyy kokoon, eikä synnytä, vaan kantaa vaivaloisesti sikiötä. Siksipä se, joka on raskas ja valmis synnyttämään, tuntee kaipuuta kauniiseen sentakia, että se voi vapauttaa hänet suuresta tuskasta. Sillä, Sokrates', sanoi hän, 'rakkaus ei kohdistu kauniiseen, kuten sinä luulet.' — 'Mihinkä sitten?' — 'Kauniissa siittämiseen ja synnyttämiseen.' — 'Olkoon niin', sanoin. — 'Varmasti', sanoi hän, — 'Kuinka juuri synnyttämiseen?' — 'Koska synnyttäminen on ikuista ja kuolevaiseen verrattuna kuolematonta. Pyrkimyksen kuolemattomuuteen täytyy kuitenkin sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisiksi, tapahtua yhdistettynä hyvään, jos rakkaus kerta tavoittaa hyvän alituista omistamista. Tämän todistelun perusteella rakkauden täytyy kohdistua myöskin kuolemattomuuteen.'
"Kaikkea tätä hän opetti minulle, kun hän puhui rakkauden luonteesta ja toisella kertaa hän kysyi minulta: 'Minkä sinä, Sokrates, luulet olevan tähän rakkauteen ja kaipuuseen syynä? Vai etkö huomaa, mitenkä voimakkaan kiihoituksen valtaan kaikki eläimet joutuvat, kun he tuntevat synnyttämisen halua, sekä siivettömät että siivekkäät, kuinka he ovat sairaita ja kuinka rakkauden vaistot heitä kiihoittavat ensiksi yhtymään toisiinsa, ja sitten pitämään huolta synnytetyn elättämisestä, kuinka ne ovat valmiit, heikoimmatkin väkevimpiä vastaan näiden puolesta taistelemaan ja kuolemaan, kuinka ne antautuvat kärsimään nälkää elättääkseen näitä ja tekevät kaikkea muuta. Ihmisten voisi arvella näin tekevän järjellisen harkinnan perusteella, mutta mikä on syynä siihen, että eläimet siinä määrässä joutuvat rakkauden valtaan? Taidatko sanoa?' — Minä vastasin jälleen, etten tiennyt. Hän sanoi: 'Ajatteletko joskus tulevasi rakkausasioissa taitavaksi, jollet tätä käsitä?' — 'Mutta senhän tähden, kuten jo äsken sanoin, olen tullut luoksesi Diotima, että olen tuntenut tarvitsevani opettajia. Selitä siis minulle syy tähän ja muuhunkin, joka koskee rakkautta!' — 'Jos sinä siis uskot', sanoi hän, 'että rakkaus luonnostaan kohdistuu siihen, mistä jo useasti olemme päässeet yksimielisyyteen, niin älä ihmettele. Sillä samoin kuin siinä, koettaa tässäkin kuolevainen luonto mikäli mahdollista olla ikuinen ja kuolematon. Mutta se voi olla sitä vain tällä tavalla, synnyttämisen kautta, koska se jättää toisen uuden olennon vanhan sijaan. Sillä kun jokaisen elollisen olennon sanotaan elävän ja olevan saman, kuten jokaista lapsuudesta vanhuuteen asti kutsutaan samaksi, niin hänessä, vaikka häntä kutsutaan samaksi, ei kuitenkaan ole itsessään samaa olemusta, vaan hän syntyy aina uutena, ja kadottaa toisia osia, sekä hiuksista, että lihasta, luista, verestä ja koko ruumiista. Eikä niin ole vain ruumiin laita, vaan myöskin sielun: luonteesta, tavoista, mielikuvista, haluista, hyväntunteesta, suruista, pelosta, kaikesta tästä ei koskaan ole jokaisella kaikissa suhteissa samaa sielussa, vaan osa syntyy, osa häviää. Paljoa ihmeellisempää on, että meidän tietomme eivät ainoastaan osaksi synny, osaksi häviä ja ettemme tietoihimme nähden koskaan ole samoja, vaan että jokainen yksityinenkin tietomme joutuu saman kohtalon alaiseksi. Sillä se, mitä me kutsumme mietiskelyksi, se tapahtuu tiedon kadotessa. Sillä unohdus on tiedon häviämistä, mietiskely taas synnyttää katoavan sijasta uudestaan muiston ja säilyttää tiedon, niin että se näyttää olevan sama. Tällä tavalla kaikki kuolevainen säilyy, ei siten, että se kauttaaltaan aina olisi sama, kuten jumalallinen, vaan siten, että katoava ja vanheneva jättää toisen uuden kaltaisensa luoman sijalleen. Tällä keinoin, Sokrates, on kuolevainen osallinen kuolemattomuudesta sekä ruumiin että kaiken muun puolesta. Mahdotonta on sen olla sitä muulla tavalla. Älä siis ihmettele sitä, että jokainen olento luonnostaan pitää arvossa jälkeläistään, sillä kuolemattomuuden vuoksi on jokaisessa olennossa tämä into ja tämä rakkaus.'
"Kuultuani tämän puheen minä ihmettelin ja sanoin: 'Hyvä, viisahin Diotima! Onko tämän laita nyt todellakin niin?' — Hän vastasi, kuten aito sofisti: 'Ole varma siitä, Sokrates! Sillä jos tahdot kiinnittää huomiosi ihmisten kunnianhimoon, niin ihmettelet heidän mielettömyyttään, jollet käsitä, mitä olen sanonut, ajatellessasi, kuinka voimakkaasti rakkaus heitä kiihoittaa saamaan nimeä itselleen ja jättämään ikuisiin aikoihin kuolemattoman kunnian jälkeensä, kuinka he sen puolesta ovat valmiit antautumaan kaikille vaaroille alttiiksi vielä ennemmin kuin lapsien puolesta, uhraamaan varoja, kärsimään mitä vaivoja tahansa ja vieläpä kuolemaankin. Sillä luuletko sinä, että Alkestis olisi kuollut Admetoksen puolesta, tai Akhilleus seurannut Patroklosta kuolemaan, tai teikäläinen, Kodros[29] kuollut ennenaikaista kuolemaa hankkiakseen lapsilleen kuningasvallan, jolleivät he olisi uskoneet, että heidän hyveestään säilyisi kuolematon muisto, joka meillä siitä nyt on. Kaukana siitä että näin olisi', jatkoi hän, 'minä päinvastoin luulen, että kaikki hyveen kuolemattomuuden ja sellaisen loistavan maineen saavuttamiseksi tekevät kaikkensa, sitä enemmän, mitä parempia he ovat. Sillä he rakastavat kuolemattomuutta. Ne, jotka ruumiiltaan ovat raskaita', sanoi hän, 'kääntyvät etupäässä naisten puoleen ja ovat tällä tavalla rakastuneita, he kun lasten synnyttämisen kautta uskovat hankkivansa itselleen kuolemattomuuden, muiston ja onnellisuuden kaikeksi jälkeentulevaksi ajaksi. Toiset taas ovat raskaita sielultaan[30] — sellaisia näet on, jotka ovat hedelmällisempiä sielullisesti kuin ruumiillisesti, nimittäin siinä, mitä sielun sopii siittää ja synnyttää. Mitä siis sen sopii synnyttää? Viisautta ja muuta hyvettä; niiden synnyttäjiä ovat sekä kaikki runoilijat että kaikki ne taiteilijat, joita kutsutaan keksijöiksi. Mutta kaikkein tärkein ja kaunein laji viisautta on', sanoi hän, 'se, joka koskee valtion ja yksityistalouden järjestelyä, minkä nimenä on kohtuullisuus ja oikeamielisyys. Se, joka nuoruudesta asti sydämessään kantaa näitä hyveitä, ollen jumalallinen, se haluaa myöskin sopivan iän saapuessa synnyttää ja käy luullakseni ympäri ja etsii kaunista, missä voisi synnyttää. Sillä rumassa hän ei milloinkaan synnytä. Kauniita ruumiita hän rakastaa enemmän kuin rumia, hänessä kun elää halu synnyttää, ja jos hän kohtaa kauniin, jalon ja hyvin muodostuneen sielun, niin hän armastaa molempia yhdessä, ja tälle ihmiselle on hänellä heti valmiina runsaasti sanoja hyveestä ja siitä, millainen tulee hyvän miehen olla ja mitä hänen tulee harrastaa, ja hän ryhtyy opettamaan tätä. Sillä luulen, että hän, tullessaan kosketukseen ja yhteyteen kauniin kanssa, synnyttää ja elävöittää sen, jota hän kauan on kantanut, sekä läsnä- että poissaollen häntä muistellen, ja kasvattaa synnyttämänsä yhdessä sen kanssa. Sentähden on näillä paljon suurempi keskinäinen yhteys kuin se, joka syntyy lasten kautta, ja lujempi ystävyys, koska heille ovat yhteisiä kauniimmat ja kuolemattomimmat lapset. Sentähden halunneekin jokainen itselleen mieluummin sellaisia lapsia kuin ihmislapsia, jos hän luo silmänsä Homerokseen ja Hesiodokseen ja muihin hyviin runoilijoihin kateudella ajatellen, millaisia jälkeläisiä he ovat jättäneet, jälkeläisiä, jotka tuottavat heille kuolematonta kunniaa ja muistoa, koska ne itse ovat kuolemattomia; tai jos haluat, millaisia lapsia Lykurgos jätti Lakedaimoniin, Lakedaimonin ja lyhyesti sanoen koko Hellaan pelastajia. Meidän keskuudessamme taas on Solon arvossapidetty lakien synnyttämisen takia ja muut miehet monella muulla taholla, sekä hellenien että barbarien keskuudessa, miehet, jotka ovat tehneet monia kauniita tekoja ja synnyttäneet kaikenlaista hyvettä. Näille onkin jo rakennettu useita temppeleitä tällaisten lasten takia, mutta ei kenellekään inhimillisten jälkeläisten tähden.'
"'Tähän rakkauden tuntemiseen voidaan sinut, Sokrates, kenties vihkiä, mutta en tiedä, kykenetkö pääsemään kaikkein täydellisimpiin ja korkeimpiin salaisuuksiin, joihin tähänastinen esitykseni tähtää, jos päätelmäin tekoa vain oikein jatketaan. Kuitenkin', sanoi hän, 'tahdon ne sinulle esittää, jottei minulta ainakaan puuttuisi hyvää tahtoa. Koeta seurata, jos siihen kykenet! Sillä sen, joka oikealla tavalla käy tähän asiaan käsiksi, tulee nuoruudessa etsiä kauniita ruumiita, ja ensinnä tulee hänen, jos häntä oikein ohjaa hänen ohjaajansa, rakastaa yhtä ruumista ja siinä synnyttää kauniita ajatuksia, mutta sitten tulee hänen huomata, että missä ruumiissa tahansa oleva kauneus on sisarkauneutta toisessa ruumiissa olevalle, ja että jos tulee seurata sitä, mikä käsitteeltään on kaunista, on aivan järjetöntä olla pitämättä kaikissa ruumiissa olevaa kauneutta yhtenä ja samana. Ja tämän huomattuaan tulee hänen esiintyä kaikkien kauniiden ruumiiden rakastajana ja hellittää tuosta tulisesta rakkaudesta yhteen ainoaan ja pitää sitä halpana ja vähäarvoisena. Senjälkeen tulee hänen pitää sielun kauneutta suuremmassa arvossa kuin ruumiin kauneutta, niin että, jos jollakulla on oivallinen sielu, hän tyytyy siihen, vaikkakin tällä olisi ruumiillista kukkeutta vähäisessä määrässä, rakastaa tätä ja pitää tästä huolta ja synnyttää ja etsii sellaisia ajatuksia, jotka tekevät nuoret ihmiset paremmiksi, jotta hän tulisi pakotetuksi katselemaan inhimillisissä harrastuksissa ja laeissa esiintyvää kauneutta ja huomaamaan, että se kaikkialla on itselleen läheisesti sukulaista, ja pitäisi ruumiillista kauneutta vähäarvoisena. Harrastuksista tulee hänen kulkea eteenpäin tietojen piiriin, jotta hän huomaisi niiden kauneuden ja jo luoden silmänsä kauneuteen sen moninaisuudessa ei enää orjan tavoin palvelisi yksityisessä olevaa kauneutta eikä rakastaisi poikasen kauneutta, tai jonkun miehen tai yksityisen harrastuksen kauneutta eikä olisi matala pikkusielu, vaan kääntyen kauneuden aavalle ulapalle ja katsellen sitä synnyttäisi moninaisia kauniita ja ihania sanoja ja ajatuksia rajattomassa pyrkimyksessään viisauteen, kunnes hän tästä voimistuneena ja kehittyneenä käsittäisi yhden ainoan tällaisen tiedon, joka koskee tätä kauneutta. Koeta nyt', sanoi hän, 'olla niin tarkkaavainen kuin mahdollista!'
"'Sillä se, joka tähän asti on saanut opetusta rakkaudessa ja joka katsoo kauneuden eri asteita järjestyksessä ja oikealla tavalla, hän on käyden kohti rakkauden tuntemisen täydellisyyttä yhtäkkiä havaitseva jotakin luonnostaan ihmeellisen kaunista, juuri sitä, Sokrates, jota edelläkäyneet ponnistukset tarkoittivat, ja joka ensiksi on ikuista, syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä, joka ei ole toiselta puolen kaunista, toiselta taas rumaa, eikä milloin kaunista, milloin ei, eikä toiseen verraten kaunista, toiseen rumaa, eikä toisessa paikassa kaunista, toisessa rumaa, ikäänkuin se olisi toisille kaunista, toisille rumaa. Eikä tämä kauneus näyttäydy hänelle kasvoina tai käsinä tai minään muuna ruumiiseen kuuluvana, ei myöskään puheena tai tietona, eikä liioin toisessa olevana, kuten elollisessa olennossa, maassa, taivaassa tai muussa, vaan itsestään ja itsessään aina yhtenäisenä, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siitä osallisia, jotenkin siihen tapaan, että muiden syntyessä ja hävitessä se ei mitenkään enene eikä vähene eikä joudu minkään muutoksen alaiseksi. Kun nyt joku muusta kauneudesta oikean poikarakkauden kautta kohoten ylöspäin alkaa havaita äskenmainittua kauneutta, on hän miltei saavuttanut päämäärän. Sillä se on oikea tie rakkauden tuntemiseen, joko sitä itse kulkee tai antaa toisen johdattaa, että alkaen yksityisistä kauneuden ilmiöistä tuon mainitun kauneuden takia aina nousee ylöspäin ikäänkuin portaita myöten, yhdestä kahteen ja kahdesta kaikkiin kauneihin ruumiisiin, kauniista ruumiista kauneihin harrastuksiin, kauniista harrastuksista kauneihin tietoihin, kunnes kauniista tiedoista päätyy siihen tietoon, joka ei ole tietoa muusta kuin tuosta täydellisestä kauneudesta itsestään, ja lopulta oppii tuntemaan itse kauneuden.'
"'Tässä kohdassa elämää, rakas Sokrates', jatkoi tuo vieras Mantineian nainen, 'on, jos missään, elämä ihmiselle elämisen arvoista, kun hän katselee kauneutta itseään. Ja jos sen kerran näet, et ole vertaava sitä kultaan etkä vaatteisiin, et kauneihin poikiin etkä nuorukaisiin, joitten näkemisestä nyt olet hurmaantunut, ja olet valmis useitten muitten tavoin heidät nähdessäsi ja aina ollessasi yhdessä heidän kanssaan, jos se vain kävisi päinsä, olemaan syömättä ja juomatta ja aina vain heitä katselemaan ja olemaan heidän seurassaan. Mitä siis', sanoi hän, 'ajattelemme, jos jollekulle onnistuisi nähdä itse kauneus kirkkaana, puhtaana, sekoittamattomana ja vapaana inhimillisestä lihasta ja väreistä ja monenlaisesta muusta katoavasta turhuudesta, jos joku voisi nähdä jumalallisen kauneuden sen omassa yhtenäisessä muodossa? Luuletko', sanoi hän, 'että sen ihmisen elämä muodostuu alhaiseksi, joka siihen luo silmänsä, katselee sitä oikeilla katseilla ja elää sen yhteydessä? Vai etkö luule, että jos hän oikealla tavalla katsoo kauneutta, hänelle vain silloin käy mahdolliseksi synnyttää, ei hyveen harhakuvia, koska hän ei ole tekemisissä harhakuvan kanssa, vaan todellinen hyve, koska hän on saavuttanut totuuden? Mutta sen, joka on synnyttänyt todellisen hyveen ja sitä kasvattanut, on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja kuolemattomaksi, jos kuolemattomuus kerran on jollekin ihmiselle suotu.'
"Tämän, Phaidros ja te toiset, Diotima minulle puhui ja minä uskoin. Itse uskoessani koetan muitakin saada uskomaan, että tämän omaisuuden saavuttamiseksi ei helposti voi löytää inhimilliselle luonnolle parempaa auttajaa kuin Eros. Sentakia minä väitän joka miehen velvollisuuden olevan pitää arvossa Erosta, ja minä itse kunnioitan ja harjoitan rakkauden taitoa ja kehoitan muitakin niin tekemään, ja ylistän nyt ja aina Eroksen mahtia ja miehuutta niin paljon kuin voin. Jos tahdot, Phaidros, niin pidä nämä sanani ylistyspuheena Erokselle, muussa tapauksessa anna niille se nimi, joka sinua haluttaa!"
Kun Sokrates oli näin puhunut, olivat toiset kiittäneet, mutta Aristophanes oli aikonut lausua jotakin sen johdosta, että Sokrates oli puheessaan viitannut häneen hänen sanojensa johdosta, kun yhtäkkiä oli syntynyt kova meteli siitä, että ulko-ovelle kolkutti — ainakin siltä tuntui — juopuneita ja kuului huilunsoittajattaren ääni. Agathon sanoi: "Käykää katsomaan, pojat, ja jos siellä on joku tuttava, niin kutsukaa sisälle; jollei ole, niin sanokaa, ettemme juo, vaan lepäämme jo!" Vähän myöhemmin kuului eteissalissa Alkibiadeen ääni; tämä oli vahvasti juovuksissa ja huusi kovasti, kyseli, missä Agathon oli, ja käski viedä itseään Agathonin luo. He veivät nyt hänet heidän luokseen ja huilunsoittajattaren, joka talutti häntä käsivarresta sekä muutamia muita hänen seuralaisistaan. Hän seisahtui ovelle, päässään tiheä muratti- ja orvokkiseppele ja sangen paljon nauhoja, ja sanoi: "Terve, miehet! Otatteko juomatoveriksenne aika vahvasti liikutetun mieheni Vai pitääkö meidän lähteä seppelöityämme Agathonin, jota varten olemme tulleet? Minä näet — sanoi hän — en eilen kyennyt saapumaan, mutta nyt minä olen tullut päässäni nämä nauhat, jotta voisin ne ottaa sieltä ja sitoa viisaimman ja — jos niin saan sanoa — kauneimman miehen päähän. Te taidatte nauraa minua sentakia, että olen juovuksissa. Kuitenkin — vaikka te minua nauraisittekin — tiedän minä varmasti puhuvani totta. Mutta sanokaa nyt minulle heti paikalla, saanko näillä ehdoilla astua sisälle vai enkö! Juotteko te minun kanssani vai ettekö?" — Kaikki melusivat silloin ja käskivät hänen käydä sisälle ja asettua lepopaikalle, ja Agathon kutsui hänet. Hän kävi nyt sisälle joukon saattamana ja otti samalla päästään nauhoja seppelöintiä varten ja kun hänellä oli ne silmiensä edessä, ei hän nähnyt Sokratesta, vaan istuutui Agathonin viereen Sokrateen ja tämän väliin. Sokrates oli näet väistynyt syrjään antaakseen tälle istumasijaa. Hän istuutui nyt, syleili Agathonia ja seppelöitsi hänet.
Agathon sanoi silloin: "Riisukaa, palvelijat, kengät Alkibiadeen jaloista, jotta hän lepäisi tässä kolmantena!" — "Oikein!" sanoi Alkibiades. "Mutta kuka on meillä kolmantena juomatoverina?" Samassa hän kääntyi ja huomasi Sokrateen. Ja nähtyään hänet hypähti hän ylös ja sanoi: "Oi Herakles, mitä tämä on? Sokratesko täällä? Tännekin olet asettunut väijymään minua, kuten sinun tapanasi on ollut odottamatta siellä näyttäytyä, missä kaikkein vähimmin olisin luullut sinun olevan. Ja minkätähden sinä nyt olet tullut? Ja miksi olet asettunut lepäämään juuri tälle paikalle etkä Aristophaneen viereen tai jonkun muun viereen, joka on ja tahtoo olla hauska mies, vaan olet keinotellut itsellesi paikan läsnäolijoista kauneimman vieressä?" — Sokrates sanoi: "Katsohan, Agathon, tahdotko puolustaa minua! Tämän miehen rakkaus on tuottanut minulle aika lailla harmia. Sillä siitä ajasta alkaen, jolloin rupesin tätä rakastamaan, ei minun enää ole ollut lupa luoda katseitani yhteenkään kauniiseen mieheen eikä vaihtaa sanaakaan sellaisen kanssa, sillä silloin tekee tämä kateudesta ja mustasukkaisuudesta kummallisia tekoja, haukkuu minua ja tuskin pidättäytyy käymästä minuun käsiksi. Katso siis, ettei hän vain nytkin tekisi jotakin tällaista tekoa, ja sovita meidät keskenämme, tai jos hän ryhtyy käyttämään väkivaltaa minua vastaan, niin suojele minua, sillä minä kammoan vahvasti tämän miehen hurjaa rakastamishalua!" — "Ei ole", sanoi Alkibiades, "sovinto mahdollinen minun ja sinun välillä. Mutta tästä saat toisella kertaa minulta rangaistuksen. Nyt, Agathon", sanoi hän, "anna minulle osa nauhoja voidaksemme sitoa seppeleen myöskin tämän miehen ihmeelliseen päähän, jottei hän moittisi minua siitä, että olen sinut seppelöinyt, mutta en senjälkeen häntä, joka kuitenkin puheessa voittaa kaikki ihmiset, ei vain äsken, kuten sinä, vaan aina." Ja samassa hän otti nauhoja, seppelöitsi niillä Sokrateen ja heittäytyi lepäämään.
Kun hän oli asettunut leposijalleen, sanoi hän: "Hei, miehet! Tehän näytätte minusta olevan selviä. Sitä ei ole teille sallittava, vaan teidän on juotava, sillä niin olemme keskenämme sopineet. Juominkien päämieheksi valitsen itseni, siksi kunnes olette kyllin juoneet. Jos Agathonilla on joku suuri pikari, laittakoon hän sen tänne! Taikka oikeastaan ei tarvitakaan, vaan tuo, poika, tuo jäähdytysastia!" sanoi hän nähtyään sellaisen, joka veti enemmän kuin kahdeksan korttelia. Sen hän antoi täyttää itselleen ja tyhjensi sen ensin itse, sitte käski hän täyttää sen Sokratesta varten ja lausui samalla: "Sokratesta vastaan olen aivan neuvoton. Sillä niin paljon kuin hänen käsketäänkin juoda, niin hän juo tulematta silti koskaan humalaan." Poika kaatoi nyt maljaan, ja Sokrates joi. Eryximakhos sanoi silloin: "Miten nyt teemme, Alkibiades? Emmekö me maljojen ääressä puhu ja laula, vai juommeko me noin vaan ilman muuta ikäänkuin janoiset." Alkibiades vastasi: "Parhaan ja ymmärtäväisimmän isän paras poika, terve!" — "Terve, sullekin!" sanoi Eryximakhos. "Mutta mitä meidän pitää tehdä?" — "Kuten sinä käsket. Sillä sinua tulee totella." —.
"'Lääkärhän arvoltaan toki vastaa montakin miestä'.[31]
"Määrää siis, mitä haluat!" — "Kuulehan", sanoi Eryximakhos, "ennenkuin sinä tulit tänne, olimme me päättäneet, että jokainen vuorostaan — alkaen vasemmalta oikealle — pitäisi Eroksesta niin kauniin puheen kuin mahdollista ja ylistäisi häntä. Kaikki me muut olemmekin puhuneet. Koska sinä et vielä ole puhunut, vaikka olet tyhjentänyt pikarisi, on kohtuullista, että puhut ja puhuttuasi määräät Sokrateelle sellaisen aiheen käsiteltäväksi kuin haluat, ja että tämä tekee samoin oikeanpuoleiselle vierustoverilleen ja samaten toisetkin." — "Niin, Eryximakhos", sanoi Alkibiades, "ehdotuksesi on hyvä, mutta eihän liene sopivaa, että juopunut mies puheissa kilpailee selvien kanssa. Ja muuten, miekkonen, onko Sokrates saanut sinut uskomaan jotakin, mitä hän äsken on lausunut? Vai tiedätkö sinä, että kaikki on aivan päinvastoin kuin hän sanoi? Sillä jos minä hänen läsnäollessaan kiitän jotakin muuta kuin häntä, joko jumalaa tai ihmistä, ei hän pidättäydy käymästä minuun käsiksi." — "Ole vaiti!" sanoi Sokrates. — "Kautta Poseidonin", sanoi Alkibiades, "älä väitä mitään vastaan, sillä sinun läsnäollessasi en voisi ylistää ketään muuta!" — "Mutta tee niin", sanoi Eryximakhos, "jos haluat: kiitä Sokratesta!" — "Miten sanot", virkkoi Alkibiades. "Niinkö tahdot, Eryximakhos? Pitääkö minun käydä miehen kimppuun ja kostaa hänelle teidän läsnäollessanne." — "Kuule sinä", sanoi Sokrates, "mitä sinä ajattelet? Pilkataksesiko sinä aiot minua ylistää? Vai mitä sinä aiot tehdä?" — "Aion puhua täyttä totta. Katso siis, suostutko tähän!" — "Tottahan minä toden sallin", vastasi tämä, "ja käsken sinun lausua sen." — "Tahdon heti alkaa", sanoi Alkibiades, "sinun taas pitää menetellä seuraavasti: Jos minä sanon jotakin, mikä ei ole totta, niin puutu puheeseen, jos haluat, ja sano, että siinä kohden valehtelen! Jos minä taas esitän milloin minkin asian, sitä mukaa kuin ne palautuvat mieleeni, niin älä sitä lainkaan ihmettele! Sillä ei ole suinkaan helppoa esittää sinun omituisuuksiasi taitavasti ja järjestyksessä, kun olen tällaisessa tilassa.
"Sokratesta minä, hyvät miehet, ryhdyn ylistämään vertauksin. Hän itse kyllä kenties luulee, että teen niin pilkatakseni häntä, mutta vertaus on totuuden takia eikä pilkan. Minä väitän nimittäin, että hän on aivan niiden seileenien[32] kaltainen, joita on kuvanveistäjäin työpajoissa ja joita taiteilijat kuvaavat pitämässä paimenpillejä ja huiluja käsissään, mutta joissa, kun ne avataan molemmilta puolin, osoittautuu olevan jumalankuvia. Ja edelleen väitän minä, että hän on satyri Marsyaan kaltainen. Että ulkonäöltäsi olet näiden kaltainen, Sokrates, sitä et sinä toki itsekään kieltäne. Miten muissakin suhteissa olet samallainen, saat tämän jälkeen kuulla. Olet veitikka; vai etkö? Jollet myönnä olevasi, kutsun todistajia. Mutta et huilunsoittaja? Olet paljon ihmeellisempi kuin tuo. Sillä soittokoneensa avulla hän hurmasi ihmisiä suunsa voimalla, ja vielä nytkin vaikuttaa siten jokainen, joka puhaltaa hänen sävelmiään. Olympoksen huilunsoittosuoritukset näet luen Marsyaan ansioksi, tämä kun oli hänen opettajansa. Hänen sävelmänsä, esittäköön niitä sitten joko etevä huilunsoittaja tai kehno huilunsoittajatar, riittävät yksinään, koska ne ovat jumalallisia, hurmaamaan ja saattamaan ilmi ne, jotka kaipaavat jumalia ja vihkimysmenoja. Sinä eroat hänestä vain sen verran, että sinä ilman mitään välinettä paljailla sanoilla vaikutat samaa. Meitä ainakaan, jos kuulemme jonkun muun puhujan — olkoonpa hyvinkin hyvä puhuja — puhuvan jotakin muuta, ei se suoraan sanoakseni lainkaan liikuta. Mutta kun joku saa kuulla sinun puhuvan — tai jonkun toisen esittävän sinun puheitasi, olkoonpa tämä esittäjä hyvinkin kehno — niin, olkoon kuulija sitten joko nainen, mies tai nuorukainen, kaikki olemme me puheittesi hurmioissa ja lumoissa. Minä ainakin, hyvät miehet, valalla vakuuttaisin, jollen näyttäisi teistä olevan täydellisesti humalassa, miten tuon miehen sanat ovat minuun vaikuttaneet ja vieläkin vaikuttavat. Sillä joka kerta kun häntä kuulen, hyppii sydämeni paljoa rajummin kuin korybanttihurmion[33] täyttämäin ja hänen sanansa saavat kyyneleet vuotamaan silmistäni. Ja olen nähnyt useiden muidenkin kokevan samaa. Kun kuulin Perikleen ja muitten hyvien puhujien puhuvan, olin kyllä sitä mieltä, että he puhuivat hyvin, mutta mitään tällaista en kokenut, eikä sieluni tullut levottomaksi eikä siinä ollut mitään vastenmielisyyden tunnetta, joka olisi osoittanut minun olevan orjuuden tilassa. Mutta tämä Marsyas tässä on useasti saattanut minut sellaiseen mielentilaan, että minusta elämäni ei ole näyttänyt elämisen arvoiselta minun tilassani. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa, ettei tämä ole totta. Vielä nytkin tunnen tunnossani, että jos kallistaisin hänelle korvani, en voisi seistä lujana, vaan kokisin samaa. Sillä hän pakottaa minut tunnustamaan, että vaikka olen monessa suhteessa puutteellinen, kuitenkin laiminlyön itseäni ja hoitelen ateenalaisten asioita. Sentähden minun täytyy väkisin sulkea korvani kuin seireeneiltä[34] ja pötkiä tieheni, jottei minun tarvitsisi aina istua samassa paikassa ja vanheta hänen vieressään. Ja vain tähän ihmiseen nähden olen tuntenut tunnetta, mitä ei kukaan luulisi minussa kehenkään nähden olevankaan, häpeäntunnetta. Ainoastaan tätä miestä minä häpeän. Sillä tiedän tunnossani, etten voi väittää vastaan, ettei tule tehdä kuten hän käskee; mutta niin pian kuin olen lähtenyt hänen luotaan, sorrun minä joukon kunnianosoituksiin. Sentähden karkaan hänen luotaan ja pakenen häntä ja aina kun minä näen hänet, joudun häpeän valtaan sen johdosta, mistä olemme tulleet yksimielisiksi, ja useasti mielelläni näkisin, ettei hän olisi ihmisten ilmoilla. Mutta jos taas tämä tapahtuisi, niin se varmasti tuottaisi minulle paljon suurempaa surua. Näin en ymmärrä, miten tulla toimeen tämän ihmisen kanssa.
"Tähän tapaan ovat tämän satyrin huilun äänet vaikuttaneet sekä minuun että useihin muihin. Mutta kuulkaa minua, mitenkä samanlainen hän on kuin ne, joihin häntä vertasin, ja mitenkä ihmeellinen voima hänellä on! Olkaa varmoja siitä, ettei kukaan teistä häntä tunne, mutta minä paljastan hänet, koska kerran olen alkanut! Tiedättehän te, että Sokrates on rakastunut kauneihin ihmisiin, aina liikkuu heidän ympärillään ja on hurmaantunut heihin ja että hän toiselta puolen on kaiken suhteen tietämätön eikä mitään tiedä, kuten hänen ulkomuotonsa osoittaa. Eikö tämä ole seileenien tapaista? Aivan varmasti. Tämä on kuitenkin vain ulkokuorta hänessä kuten veistetyssä seileeninkuvassa. Mutta jos paljastaa hänet sisältäpäin, niin tiedättekö, hyvät miehet ja juomatoverit, millainen määrä kohtuullisuutta hänet täyttää? Tietäkää, että jos joku on kaunis, ei se liikuta häntä lainkaan, vaan hän pitää sitä niin vähässä arvossa kuin ei kukaan voisi luullakaan. Ei hän myöskään pane mitään arvoa siihen, onko joku rikas tai onko jollakin joku sellainen etu, jonka omistajia suuri joukko ylistää onnellisiksi. Hän on sitä mieltä, että nämä kaikki asiat eivät ole minkään arvoisia emmekä me mitään, vaikkakaan hän ei tätä sano, vaan teeskentelee ihmisten edessä ja tekee heistä pilkkaa ja näin kuluttaa elämänsä. Mutta kun hän on puhunut täyttä totta ja paljastanut itsensä, niin en tiedä, onko kukaan nähnyt hänen sisäisiä aarteitaan. Mutta minä olen ne joskus nähnyt, ja ne näyttivät minusta niin jumalallisilta ja kultaisilta, ihanilta ja ihmeellisiltä, että minusta tuntui, että heti oli tehtävä, mitä Sokrates vain käski. Uskoen, että hän oli vakavasti kiintynyt minun nuorteaan kauneuteeni, pidin minä tätä erinomaisena voittona ja ihmeellisenä onnenani, koska minun oli mahdollista, jos miellyttäisin Sokratesta, kuulla kaikki, mitä hän tiesi. Sillä minulla oli jo ihmeellisen suuret ajatukset kauneudestani. Kun olin johtunut näihin ajatuksiin, niin minä silloin, sen sijaan ettei minulla ennen ollut ollut tapana yksinäni ilman palvelijaa olla hänen seurassaan, lähetin palvelijan pois ja jäin yksinäni hänen seuraansa. Täytyyhän minun puhua teille koko totuus. Tarkatkaa siis te, ja jos minä valehtelen, niin todista sinä, Sokrates, minun puhuvan väärin! Minä olin siis, hyvät miehet, kahdenkesken hänen kanssaan ja minä luulin hänen heti alkavan puhua minulle sellaisia asioita kuin rakastaja yksinäisyydessä puhuisi lemmikilleen ja olin iloissani. Mutta mitään siitä ei tapahtunut, vaan tapansa mukaan keskusteltuaan kanssani ja vietettyään päivän seurassani lähti hän tiehensä. Senjälkeen haastoin hänet kanssani voimisteluharjoituksiin ja voimistelin hänen kanssaan, tätä tietä muka saavuttaakseni jotakin. Hän voimisteli minun myötäni ja painiskeli usein kanssani kenenkään olematta läsnä. Mutta miksi puhua siitä? Sillä ei minulla ollut tästä sen enempää hyötyä. Kun en tällä tavoin päässyt mihinkään, päätin väkivallalla käydä miehen kimppuun ja olla hellittämättä, koska kerran olin alkanut, ja päinvastoin saada selville, miten asian laita oikeastaan oli. Minä kutsun nyt hänet kanssani aterialle aivan niin väijyen häntä kuin rakastaja lemmikkiään. Tähänkään pyyntöön hän ei heti suostunut, mutta ajan pitkään hän kuitenkin taipui. Kun hän ensimäisen kerran tuli, tahtoi hän aterioituaan poistua. Ja silloin minä häpeissäni annoin hänen mennä. Mutta minä yritin samaa juonta uudelleen, ja kun hän oli aterioinut, keskustelin hänen kanssaan pitkälle yöhön asti, ja kun hän tahtoi mennä pois, esitin hänelle, että oli liian myöhäistä, ja pakotin hänet jäämään. Hän asettui lepäämään vuoteeni viereen leposijalle, jossa hän oli syönytkin, eikä huoneessa nukkunut ketään paitsi meitä. Tähän saakka kertomukseni kai on aivan säädyllinen ja sovelias esittää kenelle hyvänsä. Sitä, mitä sitten seuraa, ette kuulisi minun puhuvan, jollei ensiksi sananlaskun mukaan viini toisi ilmi totuutta — olkoon sitten palvelijoita kuuntelemassa tai ei — ja jollei toiseksi minusta näyttäisi olevan väärin salata Sokrateen ylevää tekoa, kun kerran on ryhtynyt pitämään hänelle ylistyspuhetta. Sitäpaitsi on minulla samanlainen tunne kuin käärmeen puremalla. Sanotaan näet, että se, joka on tämän saanut kokea, ei tahdo kertoa siitä muille kuin niille, joita myös on käärme purrut, koska ainoastaan nämä voivat ymmärtää ja antaa anteeksi, jos hän tuskasta on rohjennut tehdä ja puhua mitä tahansa. Kun minä olen haavoittunut tuskallisemmasta puremasta ja arimmasta kohdin, mistä ylipäänsä voi haavoittua — sillä sydämeen eli sieluun, eli miksi sitä pitää nimittää, olen saanut iskun ja pistoksen filosofian sanoista, jotka tavatessaan luonnostaan terveen nuoren sielun tarttuvat kiinni lujemmin kuin käärme ja saattavat hänet tekemään ja puhumaan mitä tahansa — ja kun näen Phaidrokset, Agathonit, Pausaniaat, Aristodemokset ja Aristophaneet — ja miksi minun pitää mainita Sokrates ja ketä muita täällä on; kaikkiahan teitä on samoinkuin minuakin ahdistanut sama mieletön hulluus filosofiaan — sentähden pitää teidän kaikkien kuulla, sillä te tulette antamaan anteeksi, mitä silloin tein ja nyt puhun. Mutta palvelijat, ja jos täällä on muita vihkimättömiä ja sivistymättömiä, asettakoot korviinsa tarpeeksi suuret salvat.
"Kun siis, hyvät miehet, lamppu oli sammutettu ja palvelijat olivat ulkona, tuntui minusta siltä, ettei minun mitenkään tullut teeskennellä hänen edessään, vaan vapaasti lausua ajatukseni. Minä tyrkkäsin häntä ja sanoin: 'Sokrates, nukutko?' — 'En suinkaan', sanoi hän. — 'Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?' — 'Mitä sitten?' kysyi hän. — 'Sinä näytät minusta', sanoin minä, 'olevan ainoa, joka ansaitsee päästä minun rakastajakseni, mutta minusta tuntuu kuin sinä epäröisit tästä minulle huomauttaa. Minun kantani on tämä: minä pidän hyvin typeränä olla tässä taipumatta tahtoosi samoinkuin silloinkin, jos tarvitsisit jotakin omaisuudestani tai ystävieni omaisuudesta. Sillä minulle ei mikään ole tärkeämpää kuin että tulen niin hyväksi kuin mahdollista, eikä siihen kukaan luullakseni voi minua paremmin auttaa kuin sinä. Jos minä en taipuisi tällaisen miehen tahtoon, häpeäisin sentakia paljon enemmän ymmärtäväisiä miehiä, kuin ymmärtämätöntä joukkoa siten tehtyäni.' — Kun hän oli tämän kuullut, sanoi hän aivan pilkallisesti ja niin kuin hänen tapaistansa on: 'Rakas Alkibiades, sinä et todella näytä olevan huono mies, jos se kerran on totta, mitä sinä minusta puhut, ja minussa on joku voima, jonka kautta sinä saattaisit tulla paremmaksi. Sinä näkisit silloin minussa ihmeellisen kauneuden, joka olisi paljoa edellä sinun kauneudestasi. Jos sinä nyt tämän nähdessäsi aiot liittyä yhteyteeni ja vaihtaa kauneutta kauneuteen, et aio saavuttaa vähäistä etua minuun verraten, vaan yrität hankkia luulotellun kauneuden asemasta todellisen kauneuden ja aiot itse asiassa vaihtaa vaskea kultaan. Mutta, miekkonen, katso paremmin, ettei sinulta jää huomaamatta, etten mitään ole. Sielun silmä alkaa terävästi nähdä, kun ruumiin silmät alkavat kadottaa terävyyttään. Mutta sinä olet tästä vielä kaukana.' — Kun minä olin tämän kuullut, sanoin minä: 'Minun puoleltani on asia näin, enkä ole tästä mitään lausunut toisin kuin ajattelen. Mutta mieti sinä itse, mitä pidät sekä itsellesi että minulle parhaana!' — 'Kas', sanoi hän, 'siinä sinä sanoit oikein. Sillä tulevaisuudessa me harkiten teemme, mikä meille kummallekin sekä tässä että muissa suhteissa näyttää parhaalta.' — Kun minä tämän keskustelun kuluessa olin ikäänkuin ampunut nuolia häneen, luulin hänen haavoittuneen. Minä nousin ylös ja antamatta hänelle tilaisuutta sanoa sanaakaan, heitin minä viittani hänen ylleen — oli näet talvi — asettauduin lepäämään hänen kuluneen vaippansa alle, kiedoin käteni tämän jumalallisen ja todella ihmeellisen miehen ympärille ja lepäsin niin koko yön. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa minun tätäkään valehtelevan. Ja vaikka olin näin tehnyt, kesti hän kaiken voitollisesti, halveksi ja ivaili minun nuorteata kauneuttani sekä teki siitä pilkkaa. Ja sen minä kuitenkin luulin olevan jotakin, arvoisat tuomarit. Sillä te olette Sokrateen ylimielisyyden tuomareita. Ja kautta jumalien ja jumalattarien, tietäkää, että nousin Sokrateen vieressä mitään erinomaisempaa unessa kokematta, aivankuin olisin nukkunut isän tai vanhemman veljen vieressä!
"Missä mielentilassa luulette te minun tämän jälkeen olleen, toiselta puolen katsoessani tulleeni loukatuksi, toiselta puolen taas ihaillessani tämän miehen luonnetta, kohtuullisuutta ja miehuullisuutta, tavattuani sellaisen miehen, jollaista en koskaan olisi uskonut tapaavani viisauteen ja pidättäytyväisyyteen nähden. Senpätähden en saattanut hänelle suuttua enkä riistäytyä irti hänen seurastaan, mutta en myöskään tiennyt keinoa, millä vetää häntä puoleeni. Sillä tiesin hyvin, että häntä oli paljon vaikeampi haavoittaa rahoilla kuin Aiasta miekalla, ja käyttäessäni sitä keinoa, jonka olin luullut ainoaksi mahdolliseksi hänen valloittamisekseen, oli hän päässyt minulta pakoon. Minä olin neuvoton ja kuljeskelin ympäri tuon miehen orjana enemmän kuin kukaan kenenkään muun.
"Kaikki tämä oli tapahtunut minulle, kun senjälkeen sattui meille yhdessä sotaretki Potidaiaan[35] ja siellä olimme pöytätovereita. Ensinnäkin oli hän rasitusten kestämisessä ei vain minua, vaan kaikkia muita etevämpi. Kun me joskus olimme joutuneet muista eristetyiksi ja, kuten sotaretkellä tapahtuu, olemaan syömättä, niin eivät muut olleet mitään häneen verraten nälän kestämisessä. Kemuissa taas hän yksin oli kykenevä nauttimaan niin hyvin muissa suhteissa kuin siinä, että kun hänet, joka ei yleensä ollut halukas juomaan, siihen pakotettiin, hän voitti kaikki ja mikä on kaikista ihmeellisintä, kukaan ihminen ei koskaan ole nähnyt Sokratesta juovuksissa. Tästä on nähdäkseni täälläkin todistus saatavissa. Talven kestämisessä taas — talvet ovat näet siellä ankaria — olivat hänen saavutuksensa ihmeellisiä yleensä ja erikoisesti kerran, jolloin oli mitä tuimin pakkanen. Kaikki joko silloin olivat menemättä sisältä ulos, tai, jos joku meni, oli hän tavattomasti vaatetettu ja hänellä oli jaloissa kengät, joihin oli kiedottu huopaa ja turkiksia. Mutta tällaisella säällä hän meni ulos yllään vain se vaippa, jota hän aikaisemminkin tavallisesti oli kantanut ja kulki jäätä myöten avojaloin helpommin kuin toiset kengät jaloissa. Sotilaat katsoivat häntä karsaasti luullen hänen halveksivan heitä.
"Tämä tästä, mutta
"'Kuin uros valtainen tuo toimensa täytti ja kesti'.[36]
"tuolla sotaretkellä, on kuulemisen arvoista. Kun joku asia oli johtunut hänen mieleensä, seisoi hän samassa paikassa varhaisesta aamusta asti sitä mietiskellen, ja kun tämä mietiskely ei häneltä edistynyt, ei hän antanut myöten, vaan jäi tutkistellen seisomaan. Ja oli jo keskipäivä, kun miehet huomasivat hänet ja ihmeissään kertoivat toinen toiselleen, että Sokrates aamuvarhaisesta asti oli seissyt paikallaan ja miettinyt jotakin. Lopuksi, kun oli ilta, kantoivat muutamat ioonilaiset aterioituaan makuupatjansa ulos, sillä silloin oli kesä, osaksi nukkuakseen vilpoisessa ilmassa, osaksi pitääkseen silmällä, jäisikö hän yönkin seisomaan. Ja hän jäi seisomaan, kunnes aamu koitti ja aurinko nousi. Sitten hän rukoili aurinkoa ja lähti pois. Tahdotteko kuulla millainen hän oli taisteluissa? Sillä on oikeudenmukaista, että hän siitäkin saa tunnustuksen. Kun näet se taistelu tapahtui, josta sotapäälliköt antoivat minulle palkinnon, niin ei kukaan muu ihminen minua pelastanut kuin hän. Hän ei näet tahtonut minua jättää, kun olin haavoittunut, vaan pelasti sekä aseeni että minut vaarasta. Ja minä käskin kyllä silloin, hyvä Sokrates, päälliköiden antaa sinulle palkinnon, etkä sinä voi minua tästä moittia etkä väittää minun valehtelevan. Mutta kun päälliköt kiinnittivät huomionsa minun arvoasemaani ja tahtoivat antaa palkinnon minulle, olit sinä päälliköitä innokkaampi puoltamaan minulle palkintoa mieluummin kuin itsellesi. Edelleen, hyvät miehet, kannatti nähdä Sokratesta, kun sotajoukko paeten väistyi Delionin[37] luota. Minä satuin näet olemaan mukana ratsumiehenä, hän raskasaseisena jalkamiehenä. Hän väistyi vasta, kun kaikki miehet oli lyöty hajalle, hän ja Lakhes. Minä kohtaan heidät ja nähtyäni heidät kehoitan heitä olemaan rohkealla mielellä ja sanoin, etten jätä heitä. Silloin saatoin vielä paremmin katsella Sokratesta kuin Potidaiassa, sillä olin nyt vähemmän peloissani, koska kuljin ratsain. Silloin saatoin ensinnä nähdä, kuinka paljon paremmin hän säilytti mielenmalttinsa kuin Lakhes. Edelleen näytti hän minusta — kuten sinun sanasi kuuluvat, Aristophanes — niin siellä kuin täälläkin kulkevan pöyhkeänä ja mulkoillen silmillään, rauhallisesti katsellen sekä ystäviä että vihollisia, niin että jokaiselle jo kaukaakin kävi ilmeiseksi, että jos joku käy tuohon mieheen käsiksi, hän sangen voimakkaasti tulee puolustautumaan. Sentähden hän turvallisesti pääsi poistumaan, hän ja tuo toinenkin. Sillä niihin, jotka näin esiintyvät sodassa, tuskin käydään käsiksi, mutta niitä ajetaan takaa, jotka suin päin pakenevat.[38]
"Monesta muusta ihailtavasta ominaisuudesta voisi Sokratesta ylistää. Mitä hänen muuhun toimintaansa tulee, saattaisi kukaties jostakusta toisesta esittää samantapaista, mutta se, ettei hän ole kenenkään ihmisen, ei entisten eikä nykyisten kaltainen, ansaitsee kaikkea ihailua. Sillä sellaiseksi kuin Akhilleus oli, saattaisi esittää Brasidaan[39] ja muita, sellaiseksi kuin Perikles taas, sekä Nestorin että Antenorin, ja on niitä muitakin. Ja samaan tapaan voisi vertailuja muihinkin nähden tehdä. Mutta tämän miehen kaltaista, sellainen kuin hän omituisuudessaan on, sekä hän että hänen puheensa, ei etsimälläkään voisi löytää, ei nykyisten eikä entisten joukosta, jollei häntä mahdollisesti vertaisi niihin, joihin minä häntä vertaan, ei kehenkään ihmiseen, vaan seileeneihin ja satyreihin, häntä ja hänen puheitaan.
"Sen olen aivan alussa jättänyt mainitsematta, että hänen puheensa ovat aivan noiden seileenien kaltaisia, joita voidaan aukaista. Sillä jos joku tahtoo kuulla Sokrateen puheita, saattavat ne aluksi tuntua naurettavilta. Sillä ne ovat verhotut sanoihin ja käänteihin aivan kuin julkea satyri nahkaansa. Hän näet puhuu kuorma-aaseista, sepistä, suutareista ja nahkureista ja näyttää aina samoilla sanontatavoilla puhuvan samaa, niin että jokainen kokematon ja ymmärtämätön ihminen saattaa nauraa hänen puheilleen. Mutta jos joku näkee ne paljastettuina ja syventyy niihin, niin huomaa hän ensiksi, että kaikista puheista vain niillä on syvällinen sisältö, ja edelleen, että ne ovat aivan jumalallisia ja täynnään hyveen ihania kuvia ja että ne koskettavat enintä osaa siitä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä sen tulee tutkistella, joka tahtoo tulla hyväksi ja jaloksi ihmiseksi.
"Tästä, hyvät miehet, minä kiitän Sokratesta. Ja minä olen myöskin sovittanut esitykseeni sen, mistä häntä moitin, kertomalla, miten ylimielisesti hän on minua kohdellut. Tätä hän ei kuitenkaan ole tehnyt yksistään minulle, vaan myöskin Kharmideelle, Glaukonin pojalle ja Euthydemokselle Diokleen pojalle[40] ynnä monelle muulle, joita hän on pettänyt ollen muka heidän rakastajansa, mutta paremminkin asettuessaan heidän lemmikikseen rakastajan asemasta. Ja tämän sanon myös sinulle, Agathon, ettet sinä antaisi tämän miehen pettää itseäsi, vaan viisastuneena meidän surullisista kokemuksistamme olisit varuillasi, niin ettet — kuten sananlasku sanoo — kuten lapsi vahingoista viisastu."
Kun Alkibiades oli näin puhunut, oli hänen avomielisyytensä synnyttänyt naurua, koska näytti siltä, että hän vielä oli rakastunut Sokrateeseen. Sokrates lausui silloin: "Sinä näytät olevan selvä, Alkibiades. Muuten et olisi yrittänyt niin viekkailla kiertoliikkeillä salata sitä, minkätähden olet tämän kaiken lausunut, ja ikäänkuin sivuseikkana asettanut sitä puheesi loppuun, ikäänkuin et olisi kaikkea sentähden puhunut, että saisit minut ja Agathonin eroitetuiksi toisistamme. Sillä sinun mielestäsi pitää minun rakastaa sinua eikä ketään muuta ja Agathonin taas olla sinun rakastettusi eikä kenenkään muun. Mutta sinun tarkoituksesi ei ole jäänyt huomaamatta, vaan sinun satyri- ja seileeninäytelmäsi ydin[41] on paljastunut. Mutta, rakas Agathon, älköön hän tässä onnistuko, vaan ole varuillasi, ettei kukaan saata eroittaa minua ja sinua toisistamme!" — Agathon sanoi: "Tosiaankin, hyvä Sokrates, sinä näytät puhuvan totta. Minä oletan myös, että hän asettui minun ja sinun välille lepäämään saattaakseen meidät erillemme. Mutta se ei hänelle onnistu, vaan minä käyn sinun viereesi lepäämään." — "Aivan oikein", lausui Sokrates, "asetu tänne minun alapuolelleni." — "Oi Zeus", sanoi Alkibiades, "mitä saan tuon ihmisen puolelta kärsiä. Joka paikassa hänellä mielestään täytyy olla etusija minun edelläni. Mutta jollet suostu muuhun, sinä ihmeellinen mies, niin anna Agathonin levätä ainakin keskellämme." — "Se on mahdotonta", sanoi Sokrates. "Sinähän olet pitänyt minulle ylistyspuheen, ja nyt tulee minun vuorostani ylistää oikealla puolellani olevaa. Mutta jos Agathon asettuisi sinun alapuolellesi, niin pitäisi hän minulle uuden ylistyspuheen, sen sijaan että minun ennemmin pitäisi pitää sellainen hänelle. Jätä siis asia silleen, sinä mainio mies, äläkä kadehdi nuorukaista sentakia, että minä pidän hänelle ylistyspuheen! Sillä minä halajan suuresti kiittää häntä." — "Hei, hei Alkibiades", sanoi Agathon, "en voi mitenkään jäädä tähän, minun on ehdottomasti muutettava paikkaa, jotta saisin ylistyspuheen Sokrateelta." — "Taas tuo vanha juttu", sanoi Alkibiades. "Kun Sokrates on saapuvilla, on kenenkään toisen mahdotonta saada osaa kauniista nuorukaisista. Miten helposti hän nytkin keksi todennäköisen tekosyyn siihen, että tuon tuossa pitää levätä hänen vieressään." —
Agathon nousi nyt ylös asettuakseen Sokrateen viereen. Mutta yht'äkkiä oli joukko yökulkijoita tullut portille, ja kun he huomasivat sen olevan auki, sen takia että joku meni heitä vastaan, tulivat he sisään heidän luokseen ja asettuivat lepäämään. Syntyi yleinen meteli, ja seura tuli pakotetuksi juomaan suuria määriä viiniä ilman mitään järjestystä. Eryximakhoksen, Phaidroksen ja muutamien muitten sanoi Aristodemos nyt lähteneen tiehensä, hänet taas valtasi uni ja hän nukkui hyvin kauan, yöt kun siihen aikaan olivat pitkiä. Hän heräsi vasta päivän koittaessa kukonlauluun, ja näki herättyään, että muut osaksi nukkuivat, osaksi olivat poistuneet, mutta Agathon, Aristophanes ja Sokrates yksistään olivat vielä valveilla ja joivat suuresta maljasta, joka kiersi oikealle päin. Sokrates piti yllä keskustelua heidän kanssaan. Muuten ei Aristodemos sanonut keskustelua muistavansa, hän kun ei alusta alkaen ollut ollut mukana ja yhä uudelleen oli nukahtanut, mutta pääasian siinä sanoi hän olleen sen, että Sokrates pakotti toiset myöntämään, että saman miehen tulee osata sepittää sekä huvi- että murhenäytelmiä ja että se, joka on taituri murhenäytelmänkirjoittajana, on myöskin huvinäytelmän kirjoittaja. Tämän hän pakotti heidät myöntämään, mutta he eivät oikein jaksaneet seurata mukana, vaan nukahtivat. Ensin nukahti Aristophanes, ja päivän jo koittaessa Agathon. Sokrates taas nousi saatettuaan heidät uneen ja lähti pois, ja Aristodemos seurasi häntä kuten tavallisesti. Saavuttuaan Lykeioniin kylpi hän ja kulutti siellä — kuten muulloinkin — muun osan päivää ja niin vietettyään päivänsä meni illalla kotia lepäämään.