Väsyneellä ruumiilla, vaan tyvenemmällä mielellä tuli hän vihdoin kotiin. Kalpeana ja äänetönnä, kuten hahmo, astui hän äiti- ja sisar-puoliensa luokse saliin.
Hän lähestyi tohtorinnaa ja vapisevalla äänellä rukoili häntä kertomaan isän viime hetkistä, oliko kuolonkamppaus pitkällinen, ja ennen kaikkia, oliko isä jättänyt minkäänmoisia tervehdyksiä hänelle.
Ensi kerran elämässään näki Mea kyyneleitä kasvatusäitinsä ankaroissa silmissä, liikutusta hänen kylmissä kasvoissaan. Ensi kerran kuuli hän lempeyden vivahdusta hänen äänessään, kun hän vastasi tytärpuolensa kysymyksiin.
"Hänellä ei ollut ollenkaan tuskia. Pari tuntia nukkui hän tyynesti, enkä minä aavistanut mitään vaaraa. Vaan kun hän heräsi, näyttivät hänen silmänsä jo sammuneen, eikä viipynyt monta minuuttia, ennenkuin hän veti viime henkäyksen. Viimeinen selvä sana, minkä hän lausui, oli 'pieni Mea', jota hän uudisti kaksi kertaa."
Mean rusennettu sydän etsi huojennusta viljavissa, äänettömissä kyynelissä.
Tohtorinna kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja tahtoi sulkea hänet syliinsä, vaan Mea ei ollut koskaan tottunut löytämään hänessä osanottavaisuutta ilossa eikä surussa, eikä voinut sentähden itkeä tätä katkerinta itkuaan hänen rinnoillaan. Hän vetäysi kylmästi äitipuolensa syleilystä ja juoksi omaan huoneeseensa. Tohtorinnan kasvot synkistyivät.
"Aina sama tylyys", sanoi hän katkerasti. "Aina sama itsepintainen kieltäytyminen vastaanottamasta pienintäkään ystävyyden-osoitusta!"
Muutamia viikkoja tohtorin kuoleman jälkeen sai hänen vaimonsa kirjeen Mean äidinäidiltä, joka halusi saada ainoan enään elossa olevan sukulaisensa luoksensa. Hänellä oli pieni maatila, johonka hän oli perustanut pienen lapsikodon, missä hän antoi vuosittain vapaan hoidon ja opetuksen 10:lle turvattomalle tytölle. Hänen ainoa, naimaton tyttärensä oli ollut hänellä apuna lasten kasvatuksessa ja samassa hyvin tarpeellisena seurakumppalina vanhukselle yksinäisyydessä, vaan tämäkin oli nykyään kuollut, ja äidinäiti kaipasi suuresti pientä tyttärensä tytärtä, jotta tämä voimiensa mukaan koettaisi korvata poismennyttä.
Nämät olivat ne syyt, joita äidinäiti ilmoitti kirjeessään tohtorinnalle, vaan varsinainen syy, jonka tähden hän halusi saada Mean luoksensa, oli se, että hän aavisti, että pieni Mea nyt isänsä kuoleman jälkeen tuntisi itsensä sangen yksinäiseksi isänsä kodissa, ja hän halusi saada jakaa Mealle osan siitä rakkaudesta, joka tulvaili hänen sydämessään.
Tohtorinna antoi kirjeen Mealle ja kysyi, mitä hän arveli, mutta tämä tapahtui sellaisella tavalla, joka osoitti, että äitipuoli jo, huolimatta Mean vastauksesta, oli tehnyt päätöksensä. Hän ei suinkaan voinut suostua lähettämään tytärpuoltansa luotansa heti isän kuoltua; naapurit ja tutut olisivat voineet selittää sen tapauksen tohtorinnalle hyvin epäsuosiollisella tavalla.
Sentähden tekikin Mea sangen viisaasti, pyytäessään äitipuoltaan määräämään hänen kohtalonsa, sillä ei olisi ollut mitään hyötyä, jos hän olisikin ilmoittanut tohtorinnaa tahtoa vastaan sotivan halunsa.
Mea oli aniharvoin kuullut puhuttavan äidinäidistään, eikä kukaan ollut opettanut häntä rakastamaan ja arvossa pitämään tätä nimeä. Hän oli Mealle vieras, ja kun Mea osoitti orjallista pelkoa kaikkiin vieraisiin oloihin, oli hän heti valmis taipumaan äitipuolensa tahtoon ja luopumaan tästä matkasta.
Velvollisuudentunto tosin vastusti tätä päätöstä ja sanoi, että oli hyvin itsekästä kieltäytyä, kun hän voisi olla iloksi ja avuksi vanhalle äidinäidilleen; mutta silloin sanoi toinen ääni hänen rinnassaan, että äidinäidille olisi oikeastaan vähän hyötyä siitä, että Mea tulisi hänen luoksensa, sillä koska oli Mean läsnäolo levittänyt ympärilleen iloa ja hupaisuutta?
Mealla oli hänen ikäisilleen aivan tavaton taipumus vanhoihin tuttuihin esineisiin ja oloihin, ja kaikki uusi, mikä tavallisesti ilahduttaa muita nuoria, oli hänen mielestään samaa, kuin kieltäytyminen jostakin vanhasta, joka jo oli tullut hänelle rakkaaksi.
Hän rakasti hautausmaata, jossa nyt molemmat vanhemmat lepäsivät; siellä oli niin tyventä, niin hiljaista, niin rauhallista, ja siellä tuntui hänestä vanhemmat olevan niin lähellä.
Hän rakasti vanhaa harmajaa rakennusta metsänrinteessä viheriöine luukkuineen, korkeine, jyrkkine kattoineen, johon hänen isänsä oli ensikerran tuonut nuoren, rakastetun morsiamensa, jossa he olivat eläneet yhdessä yhden ainoan sekoittamattomalla, taivaallisella autuudella täytetyn vuoden; jossa Mean kehto oli seisonut, ja jossa lopuksi isä ja äiti, ainoat olennot, jotka olivat hänelle kalliit, olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä.
Olisi ollut hänelle suuri uhraus jättää nämät rakkaat tutut seudut ja käydä tuntemattomia kohtaloita kohden. Hän tyynnytti omaatuntoansa sillä, että äidinäiti kyllä helposti löytää jonkun toisen, sopivamman ja paremman, kuin hän.
Niin pieni kuin Mea olikin, eli hän sulkeutuneena menneisiin, ja hänen kovasti kiihoitettu kuvitusvoimansa sai tulla avuksi silloin, kun ei muisti riittänyt.
Hän koetti lakkaamatta muodostaa itselleen kuvaa siitä elämästä, jota hänen vanhempansa nauttivat lyhyellä yhdessäolo-ajallaan, hän kutsui sielussaan esiin äitinsä kuvan, ympäröittynä runollisella ruusuloisteella, ja hän uudisti yhä muistossaan jokaisen hyväilyn, jokaisen lempeän sanan eli silmäyksen, joilla isänsä eläessään oli kohdellut häntä.
Nämät muistot ja kuvitukset tekivät hänet onnelliseksi, eikä hän tuntenut ensinkään tarvitsevansa solmia uusia ystävyyden liittoja.
Nyt oli koko hänen elämänsä ainoa päämaali elää niin, että hän voi ilahuttaa vanhempiansa taivaassa, taistella vikojansa vastaan ja saada kerran kohdata rakkaimpansa. Tähän tarkoitusperään kiinnitti hän kaiken halunsa, toivonsa ja unelmansa.
Tohtorinna kirjoitti äidinäidille, että, koska jo isän eläessä oli päätetty, että pastori Klint valmistaa ensi talvena Marttaa ja Meaa ynnä kolmea muuta koulutoveria Herran ehtoolliselle, ja koska tämä päätös oli saavuttanut isän suostumuksen, niin ei hän nyt tahtonut muuttaa sitä, vaan hän toivoi sydämellisesti, että Mea jonakin muuna vuotena voisi käyttää hyväkseen äidinäidin kutsua j.n.e.
Mea täytti viisitoista vuotta samana syksynä, kun rippikoulu alkoi,Martta tuli 17 vuotiaaksi talven kuluessa.
Martalla oli vilkkaampi ja nopeampi käsityskyky kuin useilla hänen ikäisillään, vaan pienen Mean ymmärrys oli kypsyneempi, hänen luonteensa oli syvempi ja itsetietoisempi, kuin tämänikäisillä tytöillä tavallisesti on.
Mea veti rippikoulussa huomiota puoleensa taidollaan yhtä vähän, kuin kouluajallakin. Hän ei vastannut koskaan kysymystä, jos ei sitä suoraan oltu aivottu hänelle, ja näitäkin jätti hän usein vastaamatta, sillä hänen suuri kainoutensa ja itseensä luottamattomuus oli syynä siihen, että hän ei uskaltanut koskaan vastata, jos hän ei ollut ihan varma vastauksen oikeudesta, ja jos hän ei voinut sitä lausua selvillä sanoilla. Ei kukaan kuullut hänen milloinkaan vastaavan väärin, vaan siitä huolimatta olivat toverit yhä samaa mielipidettä, joka heillä kouluajallakin oli hänestä, että hän oli sangen yksinkertainen. Mea oli ajatustapansa, koko henkisen suuntansa suhteen niin eroava heistä, että ei ollut ihmeellistä, jos he eivät tunteneetkaan taipuvaisuutta ja myötätuntoisuutta häneen, samoin kuin Meakaan ei tuntenut taipumusta ajatusten vaihtoon heidän kanssansa.
Hän oli niin suuresti eroava tavallisista tytöistä, että pastori Klint, jolla ei ensinkään ollut rakkautta nuorisoon, eikä siis myöskään todellista kykyä tutkimaan heidän luonnettaan, erehtyi samoin kuin kaikki muutkin, ja luuli hänen umpimielisyyttään ja itseensä sulkeutumista kylmyydeksi, hänen hiljaisuuttaan ja kainouttaan henkisten lahjojen puutteeksi.
Ehtoolliselle valmistus-aika ei ollut ensinkään hauskaa Mealle; se oli täynnä levottomuutta ja hiljaista taistelua. Kuta lähemmäksi kasteenliiton vahvistuspäivä läheni, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi tuli hänen mielensä. Hänen luottamattomuutensa aikeittensa puhtauteen, hänen epävakavuutensa päätöksissä tuli yhä suuremmaksi, ja hän vartosi suurella tuskalla ja pelolla päivää, jolloin hänen alttarin edessä pitäisi antaa lupaus, jota hän ei luullut voivansa täyttää. Lisäksi nuhteli omatuntonsa häntä ankarasti siitä, että hän oli hyljännyt mummon kutsumuksen. Eikö olisi ollut suuri ilo kalliille äitivainajalle, jos hän olisi omistanut elämänsä hänen äitinsä hoitamiseen tämän vanhoilla päivillä? Tuleeko mikään uhraus edes kysymykseenkään tuonlaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi? Kuinka itsekäs hän oli ollut, kuinka vastoin parhaita aikeitaan hän oli toiminut? Ja kumminkin, vaikka hän oli niin kurja, niin itsekäs, niin rakkaudeton ja niin horjuva uskossaan, kumminkin rohkeneisi hän astua Herran alttarin eteen! Mahdotointa.
Kumminkaan ei hän tiennyt mitään keinoa, jolla hän voisi välttää tämän. Mitä sanoisi äitipuoli, mitä pastori, mitä sisarukset ja toverit, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa Herran ehtoolliseen?
Mutta kuinka hän toiselta puolen taasen, kuinka rohkenisi hän astuaKaikkitietävän silmien eteen jaetulla sydämellä, horjuvalla uskolla?
Hän oli kauheassa tuskassa, eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jakaa huolensa, ei ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut häntä. Turhaan haki hän tukipaikkaa horjuvalle mielelleen, harhaileville aatteilleen. Rukous ei tuottanut hänelle lohdutusta, sillä hän ei uskonut, että se oli kykeneväkään tuottamaan sitä.
Herran ehtoolliselle laskemispäivän aamulla koputettiin hiljaa tohtorinnan ovelle. Mea astui sisään kalpeana, arat silmäykset maahan luotuna. Martta istui äitinsä jalkojen juuressa eräällä jakkaralla käsi kädessä hänen kanssansa, niin kauniina valkeassa puvussaan, pelokas ja kumminkin onnellinen mielen-ilmaus kasvoilla.
Tohtorinna nousi ylös Mean tultua, sulki hänet ystävällisesti syliinsä, suuteli häntä ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Mea, tänä juhlallisena päivänä!"
Mea irtausi nopeasti hänen syleilystään. "Tahdoin ainoastaan sanoa äidille", sanoi hän nopeasti, "että olen ajatellut — että olen aikonut, se tahtoo sanoa, olen päättänyt etten ota osaa ehtoolliseen tänään."
Lausuttuaan suurella ponnistuksella tämän, riensi hän syvään huoaten ulos, ennenkuin tohtorinna tahi Martta edes ehtivät tointua hämmästyksestään.
Mea oli mennyt ulos, ei kukaan tiennyt mihin, ja vasta kirkon-ajan loputtua palasi hän kotiin.
Kurt ja Eerik, jotka olivat tulleet kotiin katsomaan sisarien ripille laskemista, ryntäsivät päivällispöydässä hänen kimppuunsa lukemattomilla kysymyksillä, eikä Mea parka tiennyt, kumpi häntä enemmän vaivasi, veljestenkö pilkalliset sanat, vai tohtorinnan jäätävä kylmyys.
Ei kukaan lausunut ystävällistä sanaa hänelle, ei kukaan koettanut saada häntä avaamaan sydäntään. Heti päivällisen jälkeen riensi hän vanhempiensa haudalle, saadakseen siellä edes kyyneleillä lieventää pakahtuvaa sydäntään.
Päätös, jonka hän oli tehnyt, oli tulos kahden yön valvomisesta rukouksessa ja sisällisissä taisteluissa. Hän oli toiminut omantuntonsa mukaan ja luullut, että kun hän teki sen, mitä hän katsoi velvollisuudekseen, palaisi tyyneys ja rauha hänen mieleensä. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä. Levottomuus, suru ja katkeruus olivat suuremmat kuin koskaan ennen.
Illempana tuli kotoa sana tohtorinnalta, että hänen piti heti tulla kotiin; pastori oli siellä ja tahtoi puhella hänen kanssansa. Mea tiesi, että kova myrsky odotti häntä, ja hän varustautui kohtaamaan sitä jäätävällä kylmyydellä sekä välinpitämättömyydellä.
Kalman kalpeana, vaan suorana ja uhkamielisenä koko olennoltaan astui hän isänsä entiseen kamariin, jossa pastori ja äitipuolensa odottivat häntä.
Pastori Klint nuhteli häntä terävästi ja pikaisesti siitä, että hän oli tehnyt niin tärkeän päätöksen ominpäinsä, kysymättä neuvoa opettajaltaan tahi äidiltään, selitti tämän hänen salamielisen käytöksensä solvaukseksi niitä kohtaan, joilla oli oikeus vaatia hänen luottamustaan, ja selitti kuinka syvästi se loukkasi niin hellää äitiä, kuin tohtorinnaa, kun hän palkitsi kaiken tämän hyvyyden ja sydämellisen rakkauden kylmyydellä, itsepäisyydellä sekä avonaisuuden ja totuuden puutteella.
Mea vastasi tavalla, jota hän silmänräpäystä ennen olisi katsonut ihan mahdottomaksi uskaltaa, ja jota hän silmänräpäystä myöhemmin katkerasti katui. Hänen tunteensa olivat kovassa kuohussa ja hän tunsi vastustamattoman halun laskea esiin kaiken sen vastahakoisuuden ja katkeruuden, joka vuosikausia oli asunut hänen sielunsa syvyydessä. Hän unhoitti sen kunnioituksen, jota hän oli velvollinen osoittamaan äitipuolelleen, hän unhoitti kaikki hyvät aikeensa, sana syntyi toisesta, kunnes hän oli mennyt niin pitkälle, että näytti ihan mahdottomalta, että tohtorinna koskaan voisi antaa anteeksi sitä, mitä hän oli lausunut. Heikko side, joka oli olemassa heidän välillään, oli katkaistu ja mahdottomalta näytti sen uudelleen solmiminen.
Ei pastori Klint, eikä tohtorinna olleet keskeyttäneet Meaa ajattelemattomassa, kärsineestä sydämestä kumpuavassa puheessa; hän sai puhua, kunnes hänen tulisuutensa raukeni itsestänsä; silloin hän peitti kasvonsa käsillään, puhkesi kiihkeään itkuun ja syöksyi ulos huoneesta.
Samana iltana sai hän Martan kautta käskyn heti panna tavaransa kokoon ja olla huomen-aamuna valmis jättämään lapsuuden-kotinsa; sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei hän enään saanut jäädä äitipuolensa luokse.
Mea ei kysynyt, mihinkä hänet aiottiin lähettää, tahi mitä hänelle aiottiin tehdä, se oli hänelle aivan yhdentekevää siinä alakuloisuuden ja toivottomuuden tilassa, jossa hän nyt oli.
Kun kaikki olivat käyneet levolle, ja kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, viskasi hän saalin hartioillensa ja riensi nopein askelin kalmistoon polkua myöten, joka puiden välitse johti vanhempien haudalle. Täällä polvistui hän, painoi päänsä hautakumpuun ja kasteli kuumilla kyyneleillään sen sammalvaipan.
Oli vielä varhain keväällä, ja yöt olivat kylmiä. Kun Mea aamupuoleen yötä palasi kotiinsa, oli hän ihan läpi vilustunut. Hän kääreytyi peitteeseen ja heittäysi sohvalle, vaan hän ei voinut tulla lämpimäksi. Useita tunteja puisti vilu häntä ankarasti ja tätä seurasi polttava kuume.
Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä kovasti pää kipeä, ja tämä esti hänet kaikesta selvästä ajattelemisesta. Martta piti hänestä ystävällistä huolta, sai hänet juomaan kupin kahvia ja pani hänen koskemattoman aamiaisensa koriin matkaevääksi. Sen jälkeen saattoi hän Meaa vaunuihin, jotka odottivat ovella ja suuteli sekä syleili häntä todellisella siskon rakkaudella. Kurt ja Eerik seisoivat portailla, ja myöskin he sanoivat sydämelliset jäähyväiset. Heistä oli paha, kun heidän sisarpuolensa näytti niin kalpealta ja kärsineeltä.
Neiti Ros istui vaunuissa Mean vieressä. Hänelle oli annettu huoleksiMean hoito matkalla.
Vaunut vierivät pois, ja Mea kumartui nurkkaan sulkien silmänsä. Hänen päänsä humisi, hänen ohimonsa löivät kovasti ja ajatuksensa olivat yhtenä ainoana sekasotkuna. Hän luuli koko matkalla näkevänsä ilkeää unta, josta hän ennemmin tahi myöhemmin heräisi ja huomaisi elämän kulkevan tavallista, yksitoikkoista kulkuaan harmajassa kototalossa metsän rinteellä.
Neiti Ros antoi Mean olla omissa mietteissään ja lausui tuskin koko matkalla sanaakaan. Toisen päivän iltana saapuivat he Mealle tuntemattoman matkan päähän. He ajoivat suhisevan lehmuskäytävän läpitse hiekoitettuun ja kauniilla kukkapenkereillä koristettuun pihaan ja pysähtyivät pienen valkeaksi kalkitun rakennuksen eteen, jota kokonaan ympäröi viheriät köynnöskasvit.
Neiti Ros nousi vaunuista, vaan käski Mean odottaa. Hän meni sisään, ja Mea näki hänet kohta sen jälkeen erään valaistun huoneen ikkunassa keskustelevan vilkkaasti hopeahiuksisen ja sanomattoman lempeän ja rakkaan näköisen rouvan kanssa.
Vanha nainen osoitti nopeasti vaunuihin ja katosi kohta ikkunan luota.
Pienen Mean sydän alkoi sykkiä kovasti. Ajatteles, jos tuo olisikin hänen mummonsa, ja jos hän täällä saisi lempeän vastaanoton.
Nyt seisoi vanhus jo ovella, vaunun ovi temmattiin auki, ja Mean sulki rinnoilleen syleily niin hellä, niin sydämellinen, kuin hänen vilkkaat kuvitelmansa koskaan olivat uneksineet.
"Tervetuloa, rakas lapsiparkani. Katso ylös, armas lapseni, minä olen äitisi äiti."
Tuo ääni oli yhtä lempeä ja sointuisa kuin se, mitä Mea oli kuullut unelmissaan, — suudelma yhtä lämpöinen, silmäys yhtä lempeä.
Mean päätä pyörrytti; uneksiko hän, vai oliko hän todella valveilla? Oliko hänen äitinsä noussut haudasta sulkeaksensa hyljätyn lapsensa sydämellensä?
Hän kietoi käsivartensa mummonsa kaulaan, kätki kasvonsa hänen rinnoillensa, ja lempeät, virvoittavat kyyneleet huojensivat hänen täysinäistä sydäntään.
* * * * *
Väsyneenä sekä sielultaan että ruumiiltaan yönvalvomisesta, matkan vaivoista ja kovasta mielen liikutuksesta, vaipui Mea unettaren helmoihin, ja kun hän jälleen heräsi, lepäsi hän yksinään pehmoisella sohvalla pienessä kamarissa. Ovi ulommaiseen huoneeseen oli raollaan, ja siellä näki hän katetun teepöydän ympärillä joukon kukoistavia ja onnellisia lapsia, jotka loivat väliin puoleksi arkoja, puoleksi uteliaita silmäyksiä kamariin päin. Pöydän toisessa päässä istui isoäiti tyvenine, rauhaa ja lempeä loistavine kasvoineen, ja hänen toisella puolellaan istui neiti Ros eikä Mea luullut koskaan nähneensä niin suurta lempeyttä tämän naisen kasvoilla kuin nyt.
Kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, ja kun väliin joku lapsista koroitti ääntänsä, esti hänet heti mummo, joka pani sormen suullensa merkiksi, että tuli olla vaiti.
Oli selvä, että he ajattelivat Meaa, että he hänen tähtensä käyttivät tuonlaista varovaisuutta.
Sanomaton, selittämätön rauhan ja onnellisuuden tunne oli niin suuri, että sitä ei voinut tulkita muu kuin viljava kyyneltulva. Hän lepäsi kauan hiljaa, ilmoittamatta pienimmälläkään liikkeellä, että hän oli valveella. Hänellä oli sanomattoman hauskaa levätä ja katsella onnellista joukkoa toisessa huoneessa ja tietää että hän nyt sai viipyä tässä rauhallisessa piirissä ja että synkkä, iloton osa hänen elämässään oli loppunut, ja hän sai mielinmäärin osakseen sitä, jota hän oli kaivannut — rakkautta. Hän tunsi, että hänen sydämmensä oli jalostuneena ja puhdistuneena eronnut taisteluista ja suruista ja että uusi elämä nyt avautuisi hänelle. Nyt tulisi hänelle helpoksi kulkea hyvyyden tietä ja koettaa sovittaa, mitä hän menneisyydessä oli rikkonut.
Seikkailu Missisippi-virralla.
Kertomus soutualuksen kuljettajan elämästä.
Felix Lilla.
Voin vielä aivan vilkkaasti muistaa sen ajan, jolloin parikymmentä vuotta sitte ensimmäinen höyryalus näkyi Missisippillä ja Ohiolla. Me soutualuksen kuljettajat olimme siitä hirveästi suutuksissa, sillä me luulimme, että meidän ammattimme sen kautta sortuisi perin juurin.
"Vieköön hitto kaikki uudet keksinnöt!" sanoi minun ystäväni ja yhtiötoverini Jim Brewer minulle, kun Cincinnatin laiturissa näimme ensimmäisen jokihöyryn. "Mietippäs, eikö olisi ollut parempi, jos me tämän olisimme tienneet, ettemme ensinkään olisi koko alustamme rakentaneet. Mitä siihen arvelet, Jack Colley?"
"Olen kokonaan sinun mielipidettäsi, Jim", vastasin. "Luultavasti tulevat nuo kirotut savulaivat vähitellen tekemään surkean lopun soutualuksista, niin ettei meidän enään kannata saattaa rahtia alas New-Orleans'iin. Toivottavasti kestää kuitenkin vielä moniaita vuosia, kunnes höyryt tulevat niin lukuisiksi ja siksi täytyy meidän koetella, huolimatta uudesta kilpailijasta, ansaita ne dollarit, joita tarvitsemme."
Meillä oli parastaikaa asioimistoimi vireillä. Satakahdeksankymmentä liikkiötä ja kolmekymmentä kylkiäistä olimme osittain puhtaalla rahalla, osittain velaksi meille tutuilta Ohion farmereilta ostaneet, samoin neljäsataa säkkiä omenoita, neljäkymmentä koria sipulia ja parituhatta kaalinkerää. Sitä paitsi vielä kaikenlaista pientä. Nämät tavarat, jotka pohjoisessa olivat sangen halvassa hinnassa, toivoimme me myyvämme hyvällä voitolla etelässä, Orleansissa, kuten jo ennen useamman kerran olimme onnistuneet. Uudessa veneessämme olivat tavarat osittain lastiruumaan, osittain keulakannelle tarkoituksenmukaisesti sijoitetut, ja siinä meillä sipulikorien ja omenasäkkien keskellä oli vuoteemme.
Kokeneempana pidin minä laivurina päällikön virkaa, ystäväni ja yhtiömieheni Jim Brewer oli perämies. Sitte oli meillä aluksellamme pari irlantilaista ja vanha skottilainen, joka hoiti ruoanlaitosta ja muuten joka paikassa, missä vaan tarvittiin miestä, heti kävi käsiksi ja auttoi.
Siihen aikaan tekivät muutamat merirosvojoukkiot Missisippin epävarmaksi. Varovaisuuden vuoksi olimme sitä varten varustetut pyssyillä ja pistooleilla, revolvereita ei vielä tunnettu. Suurta ylivoimaa vastaan me viisi emme olisi suinkaan paljoa kyenneet. Kuitenkin oli meillä tähän saakka ollut onni esteettömästi liikkua ja sitä toivoimme nytkin. Oikean jokilaivurin luonteeseen kuului vanhaan aikaan, että hän oli huolettoman rohkea ja halveksi jokaista vaaraa.
Me läksimme siis eräänä kauniina päivänä matkalle, liu'uimme alas Ohio-virtaa ja saavuimme jonkun ajan päästä "Virtojen isälle", joksi punanahat nimittävät Missisippiä. Täällä tuli huolellisesti tarkata lukemattomia, mutaisessa vedessä ajeiehtelevia puunrunkoja ja usein muuttuvia matalikkoja satojen ruoko- ja mutasaarien vierillä. Eräitä raskaita, myöskin etelään pyrkiviä virta-aluksia sivuutimme me, joka teki meidät vallan ylpeiksi. Vaan siksipä nolaantuikin ylpeytemme sitä enemmän, kun muudan höyrylaiva kohisi sivutsemme, jota meidän vielä täytyi nopeasti väistää. Silloin lisäksi aivan olimme joutumaisillaan aluksinemme erääseen uivaan ajopuu- ja törkykasaan kiinni.
Jim ja minä ynnä muut kirosimme mitä hartaimmin hävitöntä höyrylaivaa, pudistellen viisi nyrkkiparia heidän takanaan. "Fulton'in" — se oli savulaatikon nimi — kannella olevat matkustajat kajahuttivat vielä meidän voimattomalle raivolle raikuvan naurun, joka luonnollisesti yhä enemmän yllytti meidän vimmaamme. Me emme vielä aavistaneet, että meillä monias päivä myöhemmin oli syytä siunata mr Pulton'ia, kuuluisaa höyrylaivan keksijää.
Olimme vähitellen tulleet Missisippiä niin pitkälti alas, että olimme lähellä sitä paikkaa, missä Walkonne Wirta laskee emävirtaan. Oikealle meistä, länteen, levisi Arkansas-maa, idässä Missisippin valtio. "Virtojen isä" on tällä paikkuulla mahdottoman leveä ja täynnä mutakareja, pitkulaisia hieta- ja heinäsaaria, ja kummallakin rannalla mustat suot ja pitkät alakuloisilta näyttävät ruoistot. Sen takana sitte synkän aarniometsän juhlallinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Seudun eräät pienet kylät, jotka nyt ovat kuuluisat todellisina kuumepesinä, olivat silloin vielä olemattomissa.
Oli ilta myöhä, kun meitä kohtasi se onnettomuus, että vasemmalla rannalla laskimme vasta muodostuneelle mutakarille ja puutuimme siihen niin lujasti, ettemme voineet päästä irti oitis, emme pimeän tullessakaan. No, onnettomuus ei nyt kuitenkaan ollut peräti suuri, meidän täytyisi malttaa mielemme toiseen aamuun. Kyllä kirkkaalla päivällä irti kiskomme itsemme, niin ajattelimme. Ja niin laskimme maata omenasäkkien ja sipulikorien väliin ja nukuimme hurskaan unta, sill'aikaa kun vuolaan veden paino, virraten pohjoisesta, pusersi meitä yhä lujemmin mutaan.
Kun päivä koitti ja me uurastelimme, miten saisimme veneemme mutakarilta, näyttäytyi puuhamme valitettavasti turhaksi. Meidän voimamme olivat liika heikot. Hyväksi onneksi tuli pian myötävirtaa kulkeva virtavenhe näkyviin, yksi niistä, joiden ohitse edellisenä päivänä olimme laskeneet. Siis siinä oli apu saatavissa. Yksi aluksen kuljettaja auttaa mielellään toista hädässä.
"Halloo!" huusin, "vene hoi!" kun vene oli kyllin lähellä meitä.
"Halloo!" huusi sen laivuri, vanhanpuoleinen, laiha mies, laskiessaan vieläkin lähemmäksi. "Mikä hätänä?"
"Tulkaa avuksemme, jos teidän sopii! Me olemme tähän puuttuneet kiinni."
"Sen näen. Keitä te olette?"
"Laivuri ja kauppias Jack Colley Cincinnatista. Ja te?"
"Laivuri ja kauppias Fineas Hopkins Louisvillestä, muuten en ole syntyperäinen Kentykkyläinen, vaan Massashusettmies, oikein vanhaa sukuperää, sen saatte uskoa!"
"Yankee!" murisi ystävä Jim Brewer huolestuneena. "Hänessä vaan ei ole liioin rakkautta eikä avuliaisuutta."
"Auttakaa meitä, hyvä herra!" huusin.
"Lähimmäisen rakkaus on sangen kaunis ja ylistettävä hyve", sanoi Hopkins hartaasti. "Ja Jumala suokoon meille terveyttä ja hyvää vointia, sillä se on pääasia! Minne aiotte te?"
"New-Orleaasiin."
"Sinne minäkin pyrin. Mitä on teillä lastina?"
"Liikkiöitä ja kylkiäisiä."
"Onko siinä kaikki?"
"Myöskin omenoita, sipulia ja kaalinkeriä."
"Kuinka paljon omenoita?"
"Neljäsataa säkkiä."
"Hm, hm! Surkuttelen teitä, herra. Minulla on kuusisataa säkkiä omenoita lastiruumassa ja toivon pääseväni ensimmäisenä New-Orleansiin. Kaiken ikäni täytyisi minun harmitella, jos teidän nopeampi aluksenne sinne ensin saapuisi. Siksipä onkin minulle kovin mieluista, että te istutte kiinni ettekä voi päästä irti. Älkää panko pahaksi, Mr Colley! Koska olette kilpailija omena-asioimisessa, en voi teitä auttaa, sillä se olisi aivan vasten omaa etuani. Jokaisella on oma suu lähinnä!"
Ja sitte huusi hän miehilleen: "Kääntäkää peräsin! Me olemme jo liian kauan viipyneet täällä."
"Kerrassaan oikea yankee-lurjus!" murisi Jim Brewer vihan vimmoissaan.
Muutkin huusivat hänelle kilvan yhtä mieluisia koristusnimiä, sillaikaa kun lastivene eteni meistä. Se vaan ei näyttänyt häneen ensinkään koskevan. Hän ei pitänyt meitä sanankaan arvoisena. Pian oli hänen aluksensa hävinnyt näkyvistämme.
Uudestaan ponnistelimme kaikin voimin turhaan. Meidän ei onnistunut saada irti suoperäiseltä matalikolta venettämme ja jälleen syvälle vedelle. Sen ohessa oli, vaikka jo olimmekin lokakuussa, näillä eteläisillä seuduin polttavan kuuma, ja lämpö lisääntyi yhä sen mukaan kuin aurinko nousi. Myöskin moskiittoparvet ja muut läheisen suomaan hyönteiset tekivät kanssamme ikävällä tavalla tuttavuutta.
Brewer sanoi, osotellen itään: "Luulen että erämaan takana, Yazoo-virran yläjuoksulla on eräitä kreoolien viljelysmaita, heidän väkevät neekerinsä olisivat ehkä avuksi meille."
"Siihen herrat kreoolit tuskin suostuvat", vastasin minä. "Nämä neekerinruoskijat ovat meille pohjoisvaltiolaisille sangen vihamieliset. Luultavasti asuvat he myöskin liika etäällä täältä; jos heitä tahtoisimme tavata, voisimme helposti eksyä näihin suo- ja erämaihin. Parempi on odottaa seuraavaa ohikulkevaa jokivenettä. Uskottavasti siinä kumminkaan ei ole taas mikään konnamainen yankee."
Ystäväni täytyi myöntyä huomautukseni todenmukaisuuteen.
Olimme ehkä noin kaksikymmentä askelta Missisippivaltion rannasta. Vesi jokiveneemme etukeulan puolella oli tässä niin kovaliejuista, että melkein kuivin jaloin saattoi nousta maihin, jos vaan uskalsi reima hypyn.
Silloin kuulimme ruokoisesta suopensaistosta valittavan ruikutuksen ja sen tiheiköstä hoiperteli esiin nuori neekeri, joka eriskummallisinten viittausten ja nöyrimpäin kumarrusten kautta näkyi pyytävän suojelustamme.
Siinä toivossa että häneltä kuulisimme jotakin tarkempaa paikkakunnasta, viittasimme hänelle ja huusimme, että hän vaan rauhallisesti tulisi luoksemme alukselle.
Niinpä hiipi hän läähättäen laivallemme ja me nostimme hänet laivalle. Kauhean uupuneelta ja kurjalta näytti hän. Me virkistimme häntä oitis ruoalla ja juomalla. Sitte otimme hänet lähemmän kuulustelun alaiseksi.
"Sinä olet kai kotoisin näiltä seuduin?" kysyin. "Tietysti orja?"
"Niin, Massa", änkytti hän neekerin murretulla englanninkielellä.
"Kuinka kaukana sijaitsee lähin viljelys täältä?"
"Noin parikymmentä englannin peninkulmaa."
"Kuka on herrasi?"
"Herra Drouot toisella puolen Yazoo'ta."
"Mikä nimesi on?"
"Tiberius", ähkyi musta. "Julmasti on minua kohdeltu ja pidelty pahemmin kuin koiraa."
"Käsitän, ja siksi olet lähtenyt karkuun."
"Niin, Massa, kun minua on ruoskittu aivan syyttä."
Hän alkoi huoata ja itkeä. Säälini tuli aina vilkkaammaksi. "Mitä voin tehdä sinun hyväksesi?" kysyin minä.
"Oi, ottakaa minut mukaanne", rukoili hän.
"Minä purjehdin New-Orleansiin niin pian kuin pääsen kirotulta matalikolta. Sinne en voi mitenkään ottaa mukaan karannutta orjaa, jonka laillisesta omistamisesta minulla ei ole todistusta."
Hän näkyi sen käsittävän ja mutisi: "jospa vaan olisin tuolla toisella puolella!"
"Arkansasissako?"
"Niin, Massa, sinne voisin helpommin paeta."
"No, sen kyllä annan sinun tehdä, kun vaan saamme laivamme irti jälleen."
Hänen koko ruumiinsa vavahti äkkiä ja hän oihkasi: "Oi, kuulkaa!Vainoojani ovat lähellä."
Me kuulimme karkean, kovan haukkumisen etäältä lähennellen.
"Mitä tuo tietää?" kysyin.
"Ne ovat verikoiria!" kuiskasi hän kauhistuen. "Drouot'in ystävä ja naapuri, tilallinen ja tuomari Girard, omistaa niitä kaksi, ne hän on tuottanut Kubasta."
Todella olikin etelävaltioihin tullut joku aika sitten hirvittävä tapa verikoirilla etsityttää erämaassa pakolais-orjia. Noita julmia petoja tuotiin Kubasta.
"No, sehän on selvää, mikä on tapahtuva", sanoi olkapäitään kohauttaenBrewer.
"Mitä tarkoitat, Jim?"
"Meidän täytyy viipymättä antaa ulos onneton Tiberius, ettemme itse joutuisi turmioon. Sillä nuo pirulliset elikot, jotka seuraavat hänen jälkiään, vainuavat hänet varmaan täältä, kun ne lähestyvät alustamme."
"Hyvä Massa, rukoilen, antakaa minulle veitsi!" vaikeroi musta.
"Mihin tarpeeseen, Tiberius?"
"Minä tahdon tappaa itseni."
"Rohkeutta, poikaparka!" sanoin. "Jim, minä sanon sinulle: hän on meidän turviimme paennut, me tahdomme suojella häntä."
"Älä ole järjetön, Jack!" huusi ystäväni. "Me emme mitenkään uskalla ottaa häntä suojelukseemme. Jos me sen teemme, on vaara tarjolla että meitä orjuuden hävittäjinä lynkataan."
"Lähinnä riippuu asia siitä, kuinka lukuisat takaa-ajajat ovat. Ha, tuolla kaukana tulevat he jo näkyviin! Vaan kolme ratsumiestä; yksi heistä on aivan nuori, keltanokka poika."
Neekeri oli laskeunut kyykkysilleen, ettei häntä huomattaisi rannalta.Hän tirkisteli eräästä kansilaudan raosta etukeulassa.
"Tuo yksi, vasemmalla, on herra Drouot, isäntäni", kuiskutti hän. "Nuori mies on hänen poikansa. Heidän seuralaisensa on herra Girard, tuomari."
Molemmat tilalliset näyttivät komeilta, melkeen herramaisilta, kun he tuossa nelistivät, aivan niinkuin he yksin omistaisivat koko maailman.
"Ehkä niitä tulee vielä useampia noita kuumaverisiä etelämaalaisia", arveli Brewer huolissaan. "Jos olisimme puhtaalla vedellä, silloin voisimme tehdä pilkkaa heistä, kun ei heillä ole venettä. Mutta kun me tässä istumme kiinni, on tämä arveluttava asia. Älä tahallasi tee mitään tyhmyyksiä, jotka saattavat katkaista meiltä kaulan, Jack! Anna ulos musta!"
"En, ystävä Jim!"
"Ehkä me silloin saisimme vangitsemislunnaatkin."
"No, mitä siitä, minä sanon vaan niinkuin tuo kirottu jankee Hopkins: oma suu lähinnä!"
"Älä puhu noin Jim, tahi minun täytyy halveksia sinua!"
"Olkoon sitte, kuten tahdot! Katsokaamme, kuinka tämä asia selviää. Jos käy hullusti, on syy sinun."
Verikoirat syöksivät ratsumiesten edellä nuuskien pitkin rantaa. Ne olivat suuria, mustia, rumannäköisiä eläviä. Hampaitaan kiristellen juoksivat ne edestakaisin etsien silmänräpäykseksi hävinneitä jälkiä.
Minä lykkäsin lähimpiä omenasäkkiä ja sipulikoria erilleen toisistaan ja sanoin hiljaa: "Tuonne sisään, Tiberius!"
Niinkuin käärme kömpi neekeri sinne ja katosi kasaan. Hänestä ei näkynyt mitään sitte kun oli siirretty hiukkasen säkkiä ja koria.
"Ei tuosta ole mitään hyötyä", arveli Jim. "Minusta näyttää siltä kuin elävät olisivat saaneet hänestä jo vainun."
Niinpä todella olikin asian laita, joka näkyi petojen kaikista elkeistä ja vimmatusta haukunnasta.
Molemmat tilanherrat laskeutuivat alas hevosten selästä, jotka he jättivät nuoren miehen hoitoon. Sitten tulivat he vallan lähelle meitä.
"Hoi, laivuri!" huusi Drouot.
"Mitä tahdotte, herra?" kysyin kohteliaasti.
"Oletteko tarttuneet kiinni tähän?"
"Valitettavasti on asian laita niin."
"Oletteko nähneet neekeriä?"
"Olen ijässäni nähnyt monta neekeriä, varsinkin etelävaltioissa."
"Koirahammas!" huusi hän. "Mitä teillä on lastina?"
"Kaikenlaista kalua."
"Arvelen, että teillä on laivassanne minun elävää neekerinlihaa. Nämät koirat näkyvät selvään sen vainuavan."
"Erehdytte, herra. Nämät koirat vainuavat silminnähtävästi sianlihaa; meillä on nimittäin lastiruumassani liikkiöitä ja kylkiäisiä."
"Hyvä, sitä tutkimme oitis tarkemmin ja nousemme laivallenne."
"Oho! Täällä teillä ei ole mitään tutkittavaa. Me olemme täällä vapaalla Missisippillä, ja minä olen herra näillä minun laudoillani."
"Minä olen Yazoo-kihlakunnan tuomari", sanoi Girard. "Te olette tarttuneet minun piirikuntani jokirajalle. Minä, lain edustaja, vaadin kunnioitusta, herra!"
"No, tuomari, tulkaa te yksin laivalle."
"Koirien kanssa."
"Ei suinkaan, ilman petoja!"
"Kas vaan, hyvä mieheni, näyttää varmalta, että luulette viekkaudella voivanne kiehtoa minut. Jos teillä on karkulaisneekeri laivassanne piilossa, niin kyllä nämät kunnon elävät hänet oitis löytävät. Siis —"
Hän usuutti kiivaasti verikoiria kiipeemään laivan kannelle.
"Pidä varalla, Jim!" kiljasin.
Me kohotimme kumpikin panoksessa olevat pyssymme. Toinen koira hyppäsi liika lyhyeeseen ja putosi veteen, toinen jäi etukäpälistään riippumaan kannen reunaan. Minä laukasin pyssyni sen vaahtoavaan kitaan ja musersin sen pääkallon. Samalla aikaa tähtäsi Jim varovasti ja ampui alhaalla vedessä pulikoivaa toista koiraa.
"Sen saatte kalliisti maksaa!" huusi uhaten tuomari.
"Joka tapauksessa on minun neekerini Tiberius laivalla", huusi Drouot. "Hei, te laivuriveitikka, aiotte varmaan jossakin myydä minun omaisuuteni?"
"En tee kauppaa ihmislihalla", sanoin minä. "Se ei kuulu ammattiini.Pois tästä alukseltani!"
Mutta eivät kumpikaan olleet ensinkään halukkaat poistumaan. Uhaten kohottivat he pistoolinsa, sillä niillä olivat he varustetut ynnä ajoruoskilla.
Mutta meillä oli ylivoima. Meidän viisi pyssyämme ojensimme heidän kahta vastaan ja siksipä eivät he uskaltaneetkaan lauaista.
Tämä kummankinpuolisen uhkauksen aika kesti noin minuutin ajan ja muuttui sitte omituisimmalla tavalla. Rannalta kaikui nuoren Drouot'in huuto. Me katselimme kaikki sinne. Siellä oli pensastosta astunut näkyviin tusinan verta aseellisia miehiä. Kaksi heistä toimi juuri parhaillaan sitoakseen nuorukaisen käsiä selän taakse.
Tämän sangen epäiltävän lauman päällikkö, noin neljäkymmenvuotias mustapartainen mies, uhkarohkein katsein huusi minulle: "Rohkeutta, kunnon laivuri! Tullaan teidän avuksenne!"
Sen jälkeen ojensivat nuo kaksitoista pyssynpiippunsa meidän vastustajiamme vastaan.
"Antautukaa!" huusi mustaparta.
Kumpasetkin tilalliset näkivät itsensä joko hyvällä tahi pahalla pakoitetuksi tottelemaan vaatimusta. Pistoolit täytyi heidän luovuttaa ja samoin orjaruoskat, jonka jälkeen hekin sidottiin.
"Herra", sanoin johtajalle, "jalosti teette, kun noin uljaasti riennätte avuksi virtalaivuriparalle. Siitä kiitän teitä vilpittömästi."
"Ei mitään syytä!" huusi hän. "Hyvä herra, minä pyydän, ei mitään tarpeettomia kohteliaisuuksia! Me tulimme aivan sattumasta rannalle ja huomasimme, mitä tapahtui. Silloin ajattelin: seis, tässä on pieni asioiminen tarjolla."
"Kenen kanssa minulla on oikeastaan kunnia keskustella?"
"Arvoisa laivuri, kuule se: minä olen Simon Teach, Missisippin erämaitten herra!"
Olimme siis joutuneet yhteen sen ajan kaikkein pahamaineisimman virtarosvon kanssa. Olimme jo ennestään kuulleet hänestä monta ihmeellistä asiaa ja urostyötä; mutta nyt näimme hänet ensimmäisen kerran.
"Miksi nuo kaksi kreoolia uhkasivat?" kysyi hän.
"Niin, he syyttivät minun ryöstäneeni heiltä neekerin", vastasin minä.
"Ahaa!"
Hän kääntyi tilallisten puoleen ja sanoi kohottaessaan leveälieristä hattuaan: "No, kentlemanit, nyt joutuun! Meidän tulee nyt sopia lunnasrahoista. Tarjotkaa!"
"Vaatikaa!" sanoi synkästi Drouot.
"Tuhat dollarsia miehestä."
"Myöskin pojastani tuolla?"
"Ei, hänet annan ilmaiseksi kaupantekijäisiksi."
"Ja hevosemme?"
"Niin, niistä täytyy myöskin luonnollisesti saada maksu. Nepä ovat pulskia eläviä. Olen tuntija — joskus harjoitan myöskin hevoskauppaa. Sanokaamme sata dollarsia joka hevosesta. Siis kaikki yhteensä kaksituhatta ja kolmesataa dollars'ia."
"Meillä on vaan vähän rahaa mukanamme."
"Teidän poikanne tulee hankkia rahat perille."
"Camille!" sanoi Drouot, "tule tänne!"
Nuori mies tuotiin saapuville.
"Laskekaatte hänet irti!" käski mustaparta. "No, antakaa hänelle määräyksenne."
Drouot ja Girard tekivät niin. Nuorukaisen piti nousta hevosen selkään ja nopeimman mukaan ratsastaa maatiluksille.
"Mutta älä yritäkään mitään petosta!" sanoi Teach, "muuten saisivat isäsi ja hänen seuralaisensa sen kauheasti maksaa, poikaseni; sinun pitää yksin tulla rahoinesi. Kauanko saattaa viipyä?"
"Seitsemän tuntia", vastasi tilallinen. "Camille, sinun tulee ratsastaa täyttä laukkaa ja kotoa ottaa veres hevonen."
Nuorukainen vakuutti, että hän pitäisi huolta kaikesta. Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti itäänpäin erämaahan. Rosvojoukko, jonka nyt täytyi vartoa lunnasrahoja, piti virta-alusta omana vesilinnoituksenaan. Molemmat vangit tuotiin laivan kannelle ja käskettiin siihen asettumaan. Hevoset sidottiin kiinni rannalla.
"Ensimmäinen kauppa olisi nyt hyvällä alulla; käykäämme nyt toiseen", sanoi Teach tyytyväisenä. "Luovuttakaa aseenne pois ja esiin lantit, te kunnon merimiehet!"
"Kuinka, herra, tämäkö on teidän jalomielisyyttänne?" huusin kauhistuneena.
"Ei mitään lörpötystä, arvoisa laivuri! Totelkaa silmänräpäyksessä!"
Jim Brewer ja minä emme siihen olleet taipuvaiset; mutta meidän kumpaisetkin nuoret irlantilaiset ja vanha skottilainen pelkäsivät joukkiota; he tekivät mitä vaadittiin; silloin täytyi ystäväni ja myöskin minun myöntyä. Vastustus olisi ollut hulluutta.
"No, herra, mitä maksatte lunnaiksi veneestänne ja miehistöstä?" sanoi mustaparta minulle.
"Minä olen vaan köyhä laivuri, minulla on niukalti dollarsia", vastasin.
"No, no! Enhän minäkään ole mikään peto ja suosin periaatetta: Elän itse ja annan muitten elää! Mitä teillä on lastina?"
"Omenoita, sipulia ja kaalinkeriä."
"Tuollaisista kasviksista en paljoa välitä. Minä pitäisin enemmän jostakin tukevammasta."
"Onhan mulla myös liikkiöitä ja kylkiäisiä."
"Sangen mieluista minun kuullakseni."
"No, jos teille sitte ehkä soveltuu neljä kaunista liikkiötä ja kunnon kylkiäinen —"
"Voisinpa tarvita koko määrän."
"Mutta, herraseni, ettehän te kumminkaan voi miehinenne syödä suuhunne sataakahdeksaakymmentä liikkiötä ja kolmeakymmentä kylkiäistä!"
"Niin valtava ruohakalumme ei olekaan, kunnon laivuri. Tässä lähellä minulla on purjekutteri kätkettynä korkeaan ruohistoon. Siihen tahdon siirrettäväksi liikkiöt ja kylkiäiset. Eräs kauppatuttavani, joka asuu virran alajuoksulla, ostaa ne minulta."
"Silloin olen minä perikatoon joutunut mies", mutisin hämmästyneenä.
Sillä hetkellä kuului pohjoisesta päin alas virtaa tulevan höyrylaivan koneen puuskuttava ääni.
"Asentoon, toverit!" huusi Teach kylmäverisesti. Ja meille toisille antoi hän käskyn: "Laskeutukaa pitkäksenne kaikki! Joka vaan äänenkään päästää, on kuoleman oma!"
Meidän täytyi totella.
Höyrylaiva läheni nopeasti ja oli pian noin sadan askeleen päässä meistä. Sen päälliköllä oli ihmisystävällinen mieli. Hän antoi seisauttaa koneensa ja huusi meille: "Hoi, lastivene!"
"Mitä tahdotte, katteini?" kysyi Teach, kohteliaasti tervehtien.
"Oletteko tarttuneet kiinni siihen? Tarvitsetteko apua?"
"En, katteini! Paljon kiitoksia! En tarvitse mitään apua! Minulla on pieni kauppatoimi tässä rannalla ja siksi viivyn täällä."
"No, tehkää hyvä kauppa!" Ja katteini komensi: "Eteenpäin, täyttä vauhtia!"
"Toivotan onnellista matkaa, katteini!"
Silloin huusi muudan höyrylaivan matkailija: "Seis! Seiskaa vielä! Seis! Mustaparta ei ole mikään rehellinen laivuri! Hän on Simon Teach, virtarosvo! Tunnen hänet; hän on kerran paitaan saakka ryöstänyt minut. Katsokaas — minusta näyttää kuin aluksen kannella makaisi vangittuja ihmisiä!"
"Minusta näyttää myöskin todella siltä!" huusi katteini. "Seis!"Höyryalus seisahtui toistamiseen.
Nyt esiintyi Teach koko ryövärimäisessä suuruudessaan.
"Ylös, toverit!" kiljasi hän miehillensä ja kaikki nousivat aseineen. Sitten huusi hän höyryalukselle: "Niin, olen kyllä Simon Teach, erämaan ja puolen Missisippin herra! Luistakaa tiehenne höyrylaivoinenne tahi muuten annan ampua teitä!"
"Hurraa!" räyhäsi uskalikko joukkio.
Höyryn katteini ja sen matkustajat rämähyttivät raikuvan pilkkanaurun.
"Tarkatkaa! Valmiit ampumaan!" kaikui sieltä syvä upseerin ääni.
Joukko merisotilaita — siihen vielä tarkk'ampujia — tuli näkyviin laivan kannelle. Tämä joukko-osasto, joka tuli pohjoisesta, oli määrätty erästä lounaista linnoitusta varten, kuten jälestäpäin kuulimme.
"Kirottua, heillä on sotaväkeä laivassa!" huusi kalmankalpeana mustaparta.
"Lauaiskaa!" kajahti sieltä käsky.
Yhteislaukaus pamahti; luodit vinkuivat ympärillämme; moni niistä tunkeutui minun omenasäkkeihini ja sipulikoreihin. Teach itse haavoitettiin; moniaita hänen miehistään tapettiin.
"Pelastakoon itsensä, ken voi!" huusi hän ja hyppäsi järveen.
Muut roistot, jotka siihen vielä kykenivät, seurasivat häntä. Kuitenkaan ei ainoakaan saavuttanut hengissä suojelevaa pensastoa rannalla.
Höyrylaivalta sotamiesten varmat laukaukset murskasivat heidät kaikki.Voitto oli aivan täydellinen.
Herra Drout'ia haavoitti helposti päähän muuan puunsäle. Hänen ystävänsä, tuomari, sitoi hänet. Molemmat olivat kovin mielissään, että sillä tavalla olivat päässeet velvoituksesta maksaa kallis lunnasraha. Pakolaisesta neekeristä ei ollut puhettakaan enään. Kun molemmat herrat eivät olleet nähneet häntä näinä järkähyttävinä hetkinä, olivat he varmaankin tulleet vakuutetuiksi, ettei hän kuitenkaan ollut virtavenheessä. Sittenkun he olivat osoittaneet kiitollisuuttaan upseereille ja laivanpäällikölle, jättivät he meidät ilman mitään vihaa ammuttujen verikoirien vuoksi.
Katteini antoi kiinnittää paksun touvin veneeseen. Höyry tempasi meidät irti ja kuljetti meidät ulos virralle. Maksua siitä ei jalomielinen mies tahtonut ottaa. Muuten niitti hän sen kautta, että hänen laivansa välityksellä pahamaineinen merirosvojoukkue oli hävitetty, kaikkein alisen Missisippin kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja kiitoksen.
Sittekun höyrylaiva meidät oli jättänyt, laskimme reippaasti virtaa alaspäin. Neekeri Tiberius tuli puolikuolleena ja vavisten kauhusta ahtaasta piilopaikastaan esiin. Minä sanoin hänelle, että vaara oli ohitse, ja laskin hänet varustettuna eväsrahoilla tahtoansa myöten Arkansasin rannalle, josta hänen sitten täytyi omin neuvoin pyrkiä eteenpäin. Toivottavasti on se hänelle onnistunutkin.
Rahtiveneemme saapui onnellisesti New-Orleans'iin, jossa meidän asioimisemme hyvin onnistui. Sitte ostimme etelän hedelmiä ja muitakin tavaroita ja hinautimme itsemme halvasta palkkiosta virtaa ylös jälleen. Emme sittemmin koskaan enään sadatelleet Fultonin hyödyllistä keksintöä; itse olimme sen siunausta kokeneet. Oikoisen ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta kohosi sitten nopeasti asukasten lukuisuus Missisippin rantamilla, niin että meidänkin oma vaatimaton jokikuljetus- ja kauppatoimemmekin kohosi melkoiseksi lähimpinä vuosikymmeninä.
Uskollinen naissydän.
Kirjoittanut W. Heimburg.
Suomennos.
Ei ollut aurinko moniin päiviin noussut niin kauniina; sen lämmin suudelma kosketteli vuorten huippuja, ja laaksosta kohousi keveä usva — pitkään, valkoiseen morsiushuntuun verrattava.
"Mikä ihana hää-ilma jahtiinestarin Gustchenilla tänään!" huudahtivat muutamat kyläläiset, jotka olivat olleet taittamassa lehtiä vuohilleen; "viime yönä on vihmaillut aika lailla." Ja toden totta kimaltelikin kaikkialla ruohistossa lukemattomia kastehelmiä, ja kuvaansa, ihmeellisen sinertävää, katseli taivas kiemuroivien metsäpurojen vedessä, ikäänkuin olisi se kaartanut Itaalian hymyileviä seutuja eikä Saksan harmaata Hartzvuorta.
Metsän rinteessä, missä avo maisema loppui, oli jahtimestarin puustelli jotenkin suuren kasvipuiston keskellä, jonka portti oli selällään ja jonka molemmissa pielissä tammen lehdistä tehty köynnös liehui. Tie, joka vei asuinhuoneeseen, oli hienolla, Valkosella hiekalla siroitettu, ja oven edustalla kasvaviin vanhoihin kastanjapuihin oli kukkavihkoja riipustettu. Koko kylän nuoriso oli kokoontunut pihakentälle, ja muuan urhea nuori poika oli kiivennyt toiseen kastanjapuuhun ja sitonut oven päälle kiinnitettyyn hirvensarveen kukkakimpun. Sitten huusi kokoontunut nuorisoparvi: "Morsian ulos!"
Pieni tyttö, joka oli uskaltanut nousta aina huoneen kynnykselle, piti kädessään levitettynä punaisen silkkinauhan ja lauloi:
Morsiamen sulho voitti,Kaunis on hän, hyvä, hurskas;Parempat' ei maailmassa!Kiitä, sulho, onneasi!Tällä nauhasella tässäSidomme me hänet sinuun.
Huoneesta kuului raikas nauru, ja kynnykselle astui juhlapukuun puettu palveliatyttö, helmassaan kaikenlaisia leivoksia, joita hän hymyen jakeli joukolle.
"Eläköön!" huusi pieni miehen alku ja heitti ilmaan lakkinsa. "Eläköön morsian ja sulhanen myös, eläköön!"
Etehisessä nyykähytti lumivalkoisten uutimien takaa pari tyttöä päätään, ja ullakkokamarissa avautui akkuna, josta kalpea, vienonsuruisesti hymyvä nainen pari silmänräpäystä katseli auringonpaisteisella pihalla liikkuvaa joukkoa.
"Näittekö?" kuiskasi muuan nuori tyttö ympärillään seisoville tovereille, "vanha Karolina-neiti kurkisti ulos. — Huu! Näytti haudasta nousseelta; vähemmästäkin säikähtää." Ja meluava joukko vaikeni hetkeksi ja tirkisteli uteliaasti ullakkoakkunaa.
Siellä — tuolla yläällä Karoliinan pienessä kamarissa — leikkivät auringonsäteet lumivalkoisella lattialla ja pöydällä lepäävän, suuren nojatuolin edessä auki olevan vanhan kirjan lehdillä, joihin kaksi syvälle päähän vajonnutta ja pitkien päivien suruista ja huolista kertovaa silmää oli kiinnitetty. Kalpea suu sopersi hiljaan sanat:
"Alituisessa auringonpaisteessa ei maa saata kantaa hedelmiä, eikä ihmissielu kypsyä alituisten hyvien päiväin kestäessä. Mutta jos joskus tämän maallisen elämän kuorma tuntuu sinusta liian raskaalta, niin ajattele: 'Hän ei kumminkaan pane hartioillemme suurempaa taakkaa, kuin kantaa jaksamme.' — Sitten kuului hiljaisena kuiskauksena: 'Amen', ja kirja suljettiin ja heikko olento nousi nojatuolista ja kulki — horjuen ja pitäen kiinni huonekaluista — pienen vaatetuspöydän luo, jolla oli sijansa akkunain välissä peilin alla.
"Pitänee minunkin siistiä itseäni vähäsen Gustchenin kunniaksi", sanoi hän hiljaan itselleen; "taivas ja vuoret tuolla ulkona ovat sen jo tehneet. — Tosin pysyy luonto ainian nuorena, jonka tähden ei raihnaisen ihmislapsen pitäisi koettaakaan jäljitellä sitä, mutta tämä päivä on poikkeus, ja sentähden sallittakoon minunkin koettaa, miltä näytän uudessa sininauhaisessa päähineessäni." — "Mitä riemua tuolla ulkona!" keskeytti hän ajatusjuoksuansa ja käänsi kasvonsa ovelle päin; "minun täytyy pitää kiirettä, muuten ehkä tulee morsiuspari tänne ylös ja näkee, ettei sisar Karoliina vielä olekaan häävaatteissaan." Ja vapisevin käsin peitti hän uudella päähineellä hivuksensa ja kiinnitti sinivalkosen kauluksen mustaan hameeseensa kultaisella soljella, jonka hän varovasti otti esille pienestä kotelosta ja jota katsellessa kaksi suurta kyyneltä valui alas hänen poskiansa myöten, jättääksensä jälkeensä valkosiniseen nauhaan kaksi tummaa pilkkua.
Sitten laahasi hän itsensä kainalosauvansa avulla ympäri pientä, somaa huonetta ja pyyhki huolellisesti pois jokaisen tomuhitusen yksinkertaisista huonekaluista. Kun se oli tehty, asetti hän pöydälle hienon, koruompeluksilla reunustetun nenäliinan — se oli hänen morsiuslahjansa nuorelle sisarelle. Itse oli hän neulonut sen koristeet niinä harvoina tunteina, joina hän tuskiltaan sai rauhaa. Viimein pani hän lahjansa viereen vasta puhjenneen ruusun ja vaipui sitten väsyneenä tuoliinsa takaisin.
"Ei käy enää", huokasi hän; "tänään kaipaan minä Dooraa; mutta — nythän onkin häät", lohdutti hän itseään, ja hymyily, miltei iloinen, valaisi hänen kalpeita kasvojansa. "Nyt tulee tänne kohta Gustchen, pieni tyytyväinen morsiamemme; paraikaa pukeutuu hän kunniapukuunsa."
Ja hän pani ristiin kätensä ja odotti. Väliin, kun joku iloinen nauru kohousi aina hänen kamariinsa asti, käänsi hän päänsä ovea kohden ja kuunteli. Kuului vaunujen kolinaa; tervehdyshuutoja ja onnentoivotuksia kaikueli. "Nyt tulivat Eberstodtilaiset", kuiskasi hän; "olin kuulevinani Mimmin äänen, — Oikein! Nyt puhuu Heinrich lanko… No, nyt tulee kohta Mimmi tänne." Mutta — ei ketään tullut. Tuolla alaalla mäikyteltiin ovia, kiireisesti kuljettiin edes takaisin; väliin kuului talonemännän ääni, ja yht'äkkiä huudettiin: "Muistakaa lähettää vaunut pastorin luo, mutta pian; kellohan on kohta 12. Kukkaiskimputkaan eivät vielä ole pöydällä."'
Ja sitten kuului: "Mummo, mummo! kuinka hieno täti Gustchen on!"
Hälinä tuolla alaalla yltyi; ajopeliä tuli ehtimiseen: vanhan naisen kasvojen juonteet tuolla ullakkokamarissa väräilivät liikutuksesta.
"Naidut sisareni ovat nyt kaikki koolla", puhui hän itsekseen surunvoittoisesti; "olisi joku niistä saattanut tulla tänne ylös tahi ainakin lähettää jonkun lapsista. — Lapset, niin, ne kyllä tulevat lähettämättä ja koputtavat ovelleni." Onnellinen hymy huulillaan otti hän ompeluvasustaan esiin nuken ja koristeli sitä pienelle lemmitylleen, jonka raikas ääni nyt kuului läpi koko rakennuksen. "Mummo, valjastatko sinä vanhan hiirakon Gustchen-tädin häävaunujen eteen?" kuuli hän hänen huutavan, ja sitten: "Täti, täti! Kaarle on pannut tahran minun hameeseeni", ja kohta sen jälkeen puol'itkien: "Mimmin pitää pukea minua; tule, Mimmi!"
"Tottahan ehtinee ajoissa valmiiksi", tuumaili ullakkokamarin yksinäinen itsekseen ja heitti silmäyksen kelloon, jonka posliinitaululla viisarit juuri osottivat 12. "Puolen tunnin perästä lähtevät kirkkoon… Oi, minä olisin niin mielelläni nähnyt Gustchenin vielä kerran, ennenkuin hän tulee rouvaksi."
"Rouvaksi!" Hän hymyili. Kuinka oli se mahdollista? Pieni sisar esiintyi hänen silmiensä edessä semmoisena kuin hän oli saanut vastaanottaa hänet hänen syntyessään — hoidettavakseen ja kasvatettavakseen, äiti kun monta vuotta oli yhtä jaksoa sairastanut. Hän muisti, kuinka hän oli opettanut pientä Gustchenia tuntemaan kirjaimet ja kutomaan ensimäiset silmät. Ja jo tänään astui tämä lemmitty lapsi alttarin eteen, tullaksensa onnelliseksi aviopuolisoksi! — Niin, kyllä hän tulisi onnelliseksi — siitä oli vanha Karoliina vakuutettu — sillä joutuihan hän hyviin naimisiin. Gustchen, nuorin seitsemästä sisaresta, lähtisi nyt kodista ulos maailmaan; kaikki muut olivat jo sieltä lähteneet, paitsi hän, ullakkokamarin asukas; hän yksin oli enää jälellä vanhain vanhempain luona, ja hän oli itse vanha, kuihtunut, syvä, umpeen menemätön haava sydämessä.
Pihalta kuului taasen vaunujen kolinaa, joihin sekausi talonpoikaisnaisien kimakkaita ääniä, ja — nyt alkoivat kirkonkellot soida niin ihmeen juhlallisesti. Sairas nainen oli noussut; nojaten akkunalautaan katseli hän pihalla hyöriviä häävieraita. Hänen kasvonsa olivat entistänsä vaaleammat. Mitä hälinää siellä alaalla oli! Emäntä antoi vaunuistansa viimeiset käskyt niiaaville piioille, ja lapset sullottiin suuriin perhevaunuihin.
Vihdoin tulivat viimeiset vaunut rappusten eteen. Ullakkokamarin akkuna avautui hiljaan, ja kalpeat, kyynelistä märät kasvot kumartuivat ulos, juuri samassa kuin morsian uljaan ylkänsä käsivarteen nojaten astui rappusia alas pihalle. Kauniin nuoruuden unelman kaltaisena haamoittivat hänen kukoistavat kasvonsa viheriän myrttiseppeleen alta; hänen sinisissä silmissään, jotka olivat kiinnitetyt sulhaseen, eli lempeä loiste; hänen löyhyvän, valkoisen hameensa laahokset koskettelivat hiljaan ja ikäänkuin hyväillen kukkasia ja lehtiä, joita pienet kädet hänen tielleen sirottelivat, ja ympärillä seisovat kyläläiset kuiskasivat toisilleen: "kuinka kaunis haa on!"
Nyt nosti nuori mies morsiamen vaunuihin ja kääntyi sitten takanaan seisovaan neitiin, solakkaan, kalpea-ihoiseen ja tummatukkaiseen tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, mutta tyttö ei sitä huomannut; hänen silmänsä olivat käännetyt ylöspäin, ja samassa katosi naisen pää ullakkokamarin akkunasta.
"Liina-täti raukka!" huokasi tyttö hiljaan; "luulenpa melkein, ettei kukaan ole käynyt tänään häntä katsomassa."
Nainen ullakkohuoneessa oli taaskin istuutunut nojatuoliinsa. Verkalleen vierivät kyynelet toinen toisensa jälkeen hänen kuihtuneita poskiaan alas. "Onnellinen", kuiskasi hän, "onnellinen unohtaa onnessansa koko maailman, miksi siis ei myös vanhaa, ikävää Karoliinaa täällä yläällä? Minulle ei ole ollut suotuna niin paljon hyvää; suojelkoon Jumala hänen onneansa!"
Nyt kulkivat sairaan naisen ajatukset kirkkoon. Hänen huulensa kuiskasivat hiljaa sitä virren värssyä, jonka hän oli siellä kuulevinansa, ja sydämessänsä rukoili hän lemmittynsä puolesta. — Doora tuli nyt huoneeseen ja asetti aamiaisen pöydälle. "Ah, neiti! tänään on kaikki ylösalasin", huusi hän tavattomassa kiireessä; "älkää ottako pahaksi, vaikka olisikin teillä syytä moittimiseen — en tiedä miten on laitani, mutta oikein päätäni pyörryttää." — Ja kuten tuulispää oli hän jälleen kadonnut.
Yksinäisen silmä kohtasi höyryävää vesivelliä — ainoa ruoka, jota hänen oli sallittu syödä. Hän tahtoi nopeaan aterioida, sillä kun hääväki tuli kirkosta, niin tulisi varmaan ainakin Gustchen häntä tervehtimään… Oi, vellihän on pohjaanpalanut ja savustunut…
"No, eihän se kummaa — tänäänhän on juhla…"
Hän kantaa vaivalla lautasen uunin luo ja kuuntelee. Hänen lepotuntinsa on tullut, mutta tänään on pysyttävä valveilla. Hän aukaisee pöytälaatikkonsa ja ottaa sieltä esille pienen kirjan. "Karoliina Gosslebenin muistikirja" oli kirjoitettu sen kanteen, ja nimen ympäri oli ruususeppele piirustettu, kaksi suutelevaa kyyhkyistä keskellä. Hän käänteli varovasti kirjan lehtiä, kunnes käsi yht'äkkiä tempovaisesti vetäysi takaisin. Siinä oli hivuskihara sinisellä silkkilangalla kiinnitetty lehteen, ja sen viereen oli suurilla, miltei uhkaavilla kirjaimilla piirretty: "Kauneinta maailmassa on minusta terve ruumis ja sielu, hyvä ja puhdas omatunto, sekä uskollinen naissydän — kaiken muun voin itseltäni kieltää."Uskollinen naissydänoli alleviivattu ja sen alle kirjoitettu: "Siitä, että olen semmoisen löytänyt, tulee minun kiittää sinua, rakas Karoliina; suojelkoon Jumala sitä minulle! Tämän olen piirtänyt kihlauksemme muistoksi. Sinun Gottlieb Dietlien. Koulun opettaja ja kanttori Hartzissa."
Auringon säteet kohtasivat niin kirkkaana lehteä, että vanhan neidin täytyi ummistaa silmänsä. Pää vaipui taaksepäin tuolin selkätukea vastaan ja surunvoittoiseen onnelliseen hymyhyn vetäysivät hänen huulensa. Hellästi nosti hän lehden ja painoi sen poskeansa vastaan. Olihan kuin olisi hän vielä ollut nuori ja hiljaa silitellyt hänen poskiansa. Hän vaipui muinaisiin autuaallisiin unelmiin; hän ei kuullut takaisin palaavien vaunujen kolinaa, ei kuinka lasit kilisivät, ei väkijoukon eläköönhuutoja. Uni piti vartiatointa yksinäisessä ullakkokamarissa ja peitti hunnullaan unohdetun.
Iltarusko heitti jo valoansa akkunaan, kun hän heräsi. Hänen ensimäinen silmäyksensä kohtasi muistikirjan lehteä, ja hieno puna, jota illan säteet yhä enemmän kohottivat, nousi hänen kalpeisiin kasvoihinsa, kun hän samassa näki nuoren tytön seisovan keskellä huonetta.
"Mimmi", huudahti hän ja ojensi tyttöä kohtaan molemmat kätensä, "kuinka hyvä olet, kun tulet; olen nukkunut kauan — väsymyksestä tahi mielen liikutuksesta kaiketi", lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.
"Täti, armas täti", sanoi tyttö ja istuutui jakkaralle vanhuksen jalkoihin, "saanko jäädä tänne luoksesi vähäksi aikaa?" Ja hänen tummat silmänsä katsoivat rukoilevaisesti vanhaan neitiin.
"Mutta, lapsi, tuolla alaallahan on sinun paljo hauskempi olla; eihän sinulla täällä mitään iloa ole vanhan ikävän Karoliinan luona."
"Oi täti, salli minun jäädä; minä olen tuolla alaalla ikävöinyt sinua ja sinun hiljaista kamariasi."
Sairas ei vastannut mitään. "Näyttääkö Gustchen hyvin onnelliselta,Mimmi?" kysyi hän viimein.
Tyttö nyökäytti päätään.
"Ja isä ja äiti?"
"He ovat varsin hilpeällä mielellä; en muista nähneeni heitä ennen niin iloisina; iso-isä on pitänyt hauskoja puheita. Kuule, täti, kuule! Nyt ovat soittajat tulleet; nyt alkaa tanssi."
Musiikki soitti. Sävelet aaltoilivat juhlallisesti etäisiä vuoria kohden. Ilma oli aivan tyyni; näytti kuin olisi koko luonto vaipunut kuuntelemiseen.
Mutta äkkiä syntyi eloa puistossa. Parittaisin astuskelivat häävieraat käytäviä, äsken vihitty nuori pariskunta etupäässä. Naurua ja iloista puhetta sekausi soittoon, ja kun tämä muuttui tanssiksi, pyöreilivät parit iloisesti ruohokentällä. Valkoiset hameet liehuivat, ja ruusuja loisti valko- ja tummatukkaisten kutrien välistä — ruusuja kaikkialla minne päin silmänsä loi; mutta kaunein kaikista oli nuori, onnellinen morsian.
Vanha, sairas sisar katseli surunvoittoisilla silmillä nuorten hyörinää, ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, kun musiikki pitkänveteisesti soitti: "Kun ukkovanhus mummon omaks' sai", ja samalla ijäkkäät vanhemmat iloisen seuran erinomaiseksi ratoksi valmistausivat tanssiin. Pieni tyttärenpoika juoksi riemuten jälestä, ja nuori aviomies otti morsiamensa syliinsä ja heitti hymyvän silmänluonnin hänen punastuviin suloisiin kasvoihinsa. Iltarusko levitteli kiillettään metsän vanhojen puitten yli ja heitti sitten viimeisen purppurahohteensa puhtainta onnellisuutta kuvastavaan nuoreen pariskuntaan.
Ei ajatellut kukaan juhlavieraista, että tuolla yläällä kaksi itkeentynyttä silmää katseli heidän iloaan ja hauskuuttaan, ei tiennyt kukaan, että sairastava pusertunut sydän itselleen kuiskasi: "Minulta kielsi elämä auringonpaistettaan; minulle piti se varalta vain katkeruutta?"
Ei ollut hänen muistojensa kirjassa sen monien pimeiden ja huolista puhuvien lehtien välissä tavattavana ainoatakaan kirjavaa, joka olisi tietänyt kertoa yhdestäkään tuollaisesta nuoruuden hämmentymättömän ilon tunnista. Työtä ja itsensäkieltämistä oli tullut hänen osakseen, ja vastustamattomasti kohousi nyt kysymys hänen sielussansa: "Minkätähden, Herra? Mitä tein minä, että niin raskaan taakan panit minun kannettavaksi?"
Silloin tunsi hän kuumia kyyneleitä tippuvan kädellensä, ja kun hän kohotti päänsä, kohtasivat häntä nuoren tytön kyyneleiset silmät.
"Miksi itket sinä, Mimmi?" kysyi hän pelästyneenä. "Mene alas lapseni, tanssi, laula ja ole iloinen; sinä tulet vain alakuloiseksi ja suruiseksi täällä sairashuoneessa."
"Oi, salli minun olla täällä, täti; en voi enää kärsiä tuota iloa tuolla alaalla; siellä tuntuu, kuin pitäisi huutaa tuskasta ja surusta."
"Sinä, Mimmi", sanoi vanha nainen epäileväisesti ja loi silmänsä valkoseen pukuun puettuun nuoreen tyttöön; mutta kun hän näki hänen hymyväin kukkaisseppelten siimestämät suruiset kasvonsa, kysyi hän hämmästyneenä: "Mikä sinun on, lapsi? Voiko täti Karoliina auttaa sinua?"
Mimmi pudisti päätään. "Et, täti" vastasi hän; "tuskin sitä itsekään tiedän, mikä minun on. Elämä tuntuu niin raskaalta, niin yksitoikkoiselta. Olen niin levoton, etten voi sitä sanoa. Tahtoisin lentää kauas pois noitten vanhojen vuorten yli, sillä minusta on kuin uhkaisi huone romahtaa meidän päällemme."
"Ethän vaan ole sairas, Mimmi?"
"En, täti; olen aivan terve; olen hyvissä voimissa", vastasi tyttö, ja todisteeksi siirsi hän ylemmäksi harsovaatteista hihaa, näyttääkseen hienoa, mutta lujaa käsivarttaan. "Ei, täti, terveyteni on hyvä, mutta meillä on kaikki ainian yhtä ja samaa, ja päivät kuluvat ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa. Kun minä aamulla herään, tahtoisin mieluummin taasen sulkea silmäni ja nukkua — aina nukkua, kunnes tulisi jotakin parempaa. Miksi nousta alkamaan ihan samaa elämää kuin eilen?"
"Ja siinäkö kaikki huolesi, lapsi?"
"Oi täti, kuinka voit niin kysyä?" mumisi nuori tyttö. "Minä — oi, en, en — minä…" ja hän purskahti yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun.
"Usko huolesi minulle, Mimmi", sanoi Karoliina täti ja silitteli ystävällisesti päätä, jonka tyttö oli painanut hänen rintaansa vastaan.
"Oi täti, minä en voi, minä häpeän; ja sinä puhut sen äidille, ja sitä minä en uskalla; isäkään ei saa siitä tietää."
"Minä lupaan olla mitään ilmaisematta, Mimmi; puhu nyt äläkä itke, muuten et saa mitään iloa tanssista tuolla alaalla."
"En tahdo tanssia. En tanssi enää kenenkään kanssa. Minä, oi rakas täti, minä pidän niin sanomattoman paljon… hänestä."
"Ai, ai, mitä kuulen! Mimmillä on jo joku, jota hän rakastaa."
"Oi, täti Liina, älä sano sitä kenellekään!"
"En, Mimmi, kun sinä et sitä tahdo; mutta miksi minä en…"
"Sentähden, että meidän täytyy odottaa", huokasi tyttö. "Vasta puolen kolmatta vuoden kuluttua palaa hän."
"Missä hän nyt on?"