Kampsu-Mikko.
Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei vartalossa ole mitään hoikempaa paikkaa, vaan ovat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa. Semmoiset henkilöt tavallisesti syövät kuin kaksi, mutta tekevät työtä kuin viisi. Suolanen ja jauhonen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut turpeenkaan vertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli, johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei vaan viitsinyt omassa työssään olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikoi hän siellä laiskana, puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon päivätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi vieraan työhön. Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän viisi; pääasia oli vaan se, kun hän sai kuokkia.
Tiheässä kylässä oli soitten raivaamisen innostus sysännyt kuokkamaat kauvas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti, jossa pidettiin majaa työnaikana.
Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina vuoden aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talvet perkkaili hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja voirasioineen; mutta siitä hän piti varsin erinomaista huolta, ettei suinkaan puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittävän useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hyväksi pohjusteli silakoilla ja piteli puuroa tarpeeksensa ja sitten levähdettyään vielä parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa jälkeen käveli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leivän puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leveässä kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten toisessa kädessään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi. Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aivan juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa varrelle. Syksymmällä paistoi Mikon polun oikean puoleinen varsi pelkiltä silakan hänniltä. Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korven laitaan, silloin ei ollut vankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla vyöteli vankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin lujassa, vuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös kaatuessaan ja Mikko heti veisti piilullansa liian maan siitä pois. Sitten vyörytti hän puun keskelle sarkaa ja välipaikat repi hän kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin levyihin.
Hän ei kaivannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän vaan yksin työpaikallaan, käyden vaan tavasta noutamassa evästä.
Piippua hän ei viljellyt ensinkään, vaan sen ankarammin rakasti hän mälliä, eikä aivan vähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun suitsivarren vahvuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen venäjän-lehden sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa ja leveässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli naama, vaikka hän pistikin tuon mällin vasempaan poskeensa; oli vaan niinkuin mäki olisi sukeltanut johonkin vuoren onkaloon. Kokonaisen vuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle. Kun hän syömään ruvettuaan väänsi sen pois poskestansa ja pani saunan kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa.
Tuli sitten tuo kamala nälkävuosi ja Mikollemme oli se yhtä kova, kenties kovempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka olisi vaatinut häntä tuonne korven laitaan vallottamaan ikimetsältä alaa viljelykselle.
Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintava vatsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko voinut sen velkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi lähteä mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin vatsan täytettä. Eipä sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin vatsan täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon velkova vatsa ei saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se vaan muistutti Mikolle, etteivät asiat ole hyvin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla oli säästössä vanhaa viljaa, sai hän tavasta tuon ankaran velkojansa suun tukituksi.
Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Vanha tuttava kun hän oli, menin heti häntä tervehtimään.
"Hyvä Jumala, aivanhan te olette jo kaikki!" sanoin tervehtiessäni.
"Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa jos kerran kuussa syödä kylläkseen ravitsevaa ruokaa", sanoi hän melkein iloisesti.
"Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!" kysyin häneltä, ikäänkuin vanhaa uulaa.
"Mitäs … kunpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siltipä tässä hätä kapuileekin", sanoi Mikko.
"Teidän kasvonne näyttävät olevan pöhötyksissä", muistutin häntä.
"Niinhän ne ovat ja onhan koko ruuminikin pöhötyksissä", myönteliMikko.
Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaavinani, että se oli nälkäpöhötystä, joka tavallisesti oli nälkäkuoleman enteenä.
"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin häneltä melkein huomaamattani.
"Tuolla Jylyssä sain minä menneellä viikolla syödä oikein vankasti. Siinä oli vanhaa, selvää leipää kyllitellen, silakkalahturi vieressä ja vankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se toista viikkoa vastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo, siinä sai kylläksensä syödä", selitteli hän.
"Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?" kysyin häneltä.
"Kyllä, kyllä … mitäs, eihän sitä yhdellä hyvälläkään aterialla kauvas päästä; sainhan minä tuolla Kivistössäkin menneellä viikolla syödä vatsani täyteen", sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita parhaita nykyisen elämänsä aikoja.
"Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa", sanoin minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläkseen syödä.
"Ei, ei … älkää sitä tehkö, minä en nyt tarvitse", sanoi hän.
"No miksi ette, eihän teillä liene niin lihavat ajat", sanoin melkein hämmästyksissäni.
"Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarvitse. Mutta jos te tahdotte huomenna tai seuraavana päivänä antaa, niin se on aivan eri asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harvain syönnöspaikkain kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna voin ehkä käydä täällä saamassa jotakin ruokaa. Kiitos vaan tarjoamastanne … kyllä sitä eteenkinpäin tarvitaan", sanoi ukko.
Minulla ei ollut mitään vastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli viime yönä kuollut istuvalleen naapurin saunan penkille.
Talon pyhäaamu-eine.
Tuo monasti kerrottu kuolon enkeli kävi ahkerasti nuuskimassa, missä olisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin vähällä vaivalla voi tuonen tuville saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli vielä ankarampi. Vatsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis saada siitä ravintoansa. Semmoinen luonnoton ravintoaine pakeltui vaan sisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tavallista rataa. Luonnollinen seuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saivat kauhean polton.
Meillä oli lavemangiruisku. Koetin sen avulla pelastaa ihmisiä niin paljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin minua ruiskuneni. Niinpä vuoden 1868 keväällä tultiin minua hakemaan erääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon kuolemaisillaan. Kevät oli jo siksi kulunut, että vedet olivat irrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hevoskyydistä. Lauvantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttävälle taipaleelle. Paljoin vaivojen ja ponnistusten perästä pääsimme vihdoin läpimärkänä perille, kun kaikellaisten tulvillaan olevain puroin yli täytyi kahlailemalla mennä. Tehtäväni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän kauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin väsyksissä ja uuvuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani leväyttämään. Aamu oli jo, sillä päivä alkoi jo jotenkin valoisasti sarastaa. Se oli erään sunnuntain aamu. Talon väki oli ylhäällä ja iloinen takkavalkea paloi takassa. Vanha isäntä ja emäntä istui takkavalkean ääressä, ikäänkuin lämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän aikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskelivät ulompana; oli niinkuin olisivat he pyhästä kunnioituksesta vanhuksia kohtaan pysytelleet noin ulahtaalla.
Pystyvalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä vanha emäntä kaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuvan padan esille; silmäsin siihen ja huomasin sen olevan aivan tyhjän; näytti siltä kuin emäntä olisi ruvennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin perään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja liepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa jotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä hämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selvän, mitä pataan pantiin. Silloin huomasin, että ne olivat suolaheinän siemeniä, joita usein hyvinkin runsaasti kasvaa uutissuoviljelyksillä, kun ne ensikertaa ovat jätetyt heinän kasvuun.
Vanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi, kaatoi sitten jotain maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan suolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa tahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen vanhaa, kuihtunutta ruunistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi edestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella luottamuksella ja arvokkaisuudella kuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän jotakin lihavaa liharuokaa hämmenteli.
Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi hän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytyväisinä odottelivat aikaiset lapset, niinkuin vanhemmatkin keitoksen jähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä väkeänsä syömään. Itse hän käveli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasivat muut. Kaikki panivat he kätensä ristiin ja siunasivat ruokansa. Pian olivatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun syötävä oli loppunut, panivat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä kiittivät he kaikki siitä hyvästä, mitä he olivat saaneet nauttia.
Kun he pääsivät syömästä, pantiin taasen pystyvalkea roihuamaan. Väki näytti olevan niin tyytyväisenä, kuin he olisivat syöneet lihavimman aterian, mitä eläissään olivat koskaan syöneet. Roihuava pystyvalkea valaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt pimeyteen. Kaikkialla vallitsi semmoinen puhtaus, että vaikkei mitään oltu maalattu, olivat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttivät ikäänkuin läpikuultavilta. Väki oli paitahihasillaan ja nekin näyttivät silmissäni puhtauden perikuvilta. Järkiään kokoontui perhe takkavalkean ääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja kalpeita olivat he, mutta itsekussakin näytti heissä olevan tyytyväisyys nykyisiin oloihin ja tulevaisuuden parempi toivo kajasti heidän kasvoistansa.
Tuo kuva painui syvästi mieleeni ja minä lähdin pois; ehtiäkseni kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, vanhemmat edellä ja kaikki heidän aikaiset lapsensa perässä; valkeihin nenäliinoihin käärityt virsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni tuota tyytyväistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan kumartuivat he virsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisivat kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hyvän antajan eteen; niin minusta ainakin näytti.
Yösijan etsijä.
Hän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli kymmenennellä ikävuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, vaan mitäpä työteliäisyyskään autti noina kovina aikoina. Vaikka kyllä karvaalta tuntui, täytyi vanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä vaan kynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa. Yksillä paikoilla tieri poika, ikäänkuin luovien parhaita ruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän kuukausittain. Väliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä muualle päin, mutta semmoisista viittauksista huoli hän viisi. Hän vaan laahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja vettä huoneisiin, pilkkoi puita, purki hevosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin semmoista asiaa, jota hän suinkin voi tehdä. Sitten vetäysi hän pimeän tultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, vieläkö häntä nytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa hänellekin annettiin jotakin syötävää. Vaikka talot olivat pitäjän vankimpia, kävivät kuitenkin näinä kovina aikoina liiat elätit rasittaviksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan perheelle antaa.
Vaikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin, niinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tavallisesti on haluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta. Semmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut itselleen pahanpäiväiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista huolta. Ehtimiseen tervaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä ja sauvoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden siapaikka ja siellä kävi hän niitä tavan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi niistä luopunut, vaikka olisi lehmän saanut.
Niukan ja huonon ravinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi, kalpeaksi ja voimattomaksi; oikein hän näytti horjuvan liikkuessaan, niinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut lihavat päivät.
"Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan. Ei ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä vähemmin voi vieraita henkilöitä ruokkia", sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle.
Tuo käsky tuntui pojasta oikein pahalta; oli niinkuin hän olisi kuullut oman kuoleman tuomionsa. Vaikkei hänellä tuossa puhtokunnassa suinkaan lihavat päivät ollut ja vaikkei häntä kaikesti juuri niin hyvillä silmillä katseltu, eikä hyvästi puhuteltu, oli hänen kuitenkin vaikea luopua tuosta tutunomaisesta piiristä. Tämän tähden koki hän hiljaisena ja nöyränä kärsiä kaikki vastahakoisuudet ja näyttää olevansa aina hyvällä mielellä. Kun poikaraiska kuuli tuon emännän vakavan häätämissanan, huomasi hän, että sitä on välttämättömästi toteltava. Heti rupesi hän vaatekulujansa kokoilemaan ja suksiansa tarkastelemaan. Matka, mikä pojalla oli toiseen puhtokuntaan mentävänä, oli noin puoli penikulmaa, sillä lähempänä ei ollut taloja. Sinne ei tämän kautta ollut minkäänlaista hevostietä; olipa nyt pojalla suksipahaset tarpeesen.
Vaikka emäntä oli aamupäivällä tuon häätämispäätöksensä julistanut, lähti poika vasta myöhään illalla tuolle välttämättömälle, tiettömälle taipaleelle; niin raskaalta tuntui hänestä ero noista tutuista ihmisistä, jotka olivat palasensa hänen kanssaan kahtia taittaneet. Päiväkaudet istui hän yksinäisessä nurkassa ja väliin nähtiin hänen silmistänsä kyynelten tippuvan. Talon väen kävi sääliksi tuo murheellinen majanmuuttaja ja he kokivat antaa hänelle ruokaa, mitä heillä annettavissa oli. Kun sitten lähtöhetki tuli, pisti poika itkusilmin kättä emännälle ja kaikille muille, kiitellen ja kostellen heitä kaikesta hyvästä. Sitten lähti hän.
Kova talvi-ilma oli. Arvattavahan on, että pojalla oli sangen huonot ja repalaiset verhot, sillä sehän seuraa itsestänsä muun huonon toimeentulon ohessa. Hänen vaateriepunsa olivat niin iki-kuluja, että niissä oli paikka paikan päällä ja yhtäkaikki vilkahteli paljas iho sieltä täältä, sillä eipä kursitut paikat pysyneet niin lujasti kiinni pukimessa kuin alkuperäinen vaate pysyy.
Kirkas talvi-illan täysikuu valaisi kolmenkymmenen viiden asteen kylmäämää lumista kenttää, jota myöden poika mennä laapusteli toista puhtokuntaa kohden. Oli niin kirkas kuutamo, että pojan rinnalla hänen eteenpäin rientäessään kulki aina himmeä varjo.
Hänen matkallansa oli iso valtava joki ja sen toisella puolella oli tuon toisen puhtokunnan laajat peltovainiot.
Kovasti koki ankara pakkanen nälistynyttä ja uupunetta poikaraiskaa. Kaikista irvistävistä paikkojen lomista tunki viimansekainen ankara pakkanen pureskelemaan ja kangistuttamaan hänen uupuneita jäseniään. Ennen joelle tuloa tuntui jo siltä, ettei hän jaksaisikaan taloon asti. Kuitenkin ponnisteli hän, minkä voi, sillä onhan henki kaikille niin kallis.
* * * * *
Useampia tiimoja myöhemmin pojan lähdön jälkeen, sattui eräs saman puhtokunnan mies, mistä poika oli lähtenyt, asiainsa vuoksi suksilla kulkemaan samaa suuntaa kuin poikakin. Tuo kulkija sattui peltovainiota kulkiessaan huomaamaan kiiluvalla hangella jonkun mielestänsä oudon myttyrän. Heti käänsi hän suksiensa keulat epäilemäänsä esinettä kohden. Likelle päästyänsä huomasi hän siinä olevan uupuneen poikasen. Likemmin tunnustellessaan löytöänsä, tunsi hän heti että poika oli sama poika, joka niin kauvan oli heidän puhtokunnassansa oleskellut ja joka iltamalla oli lähtenyt sieltä pois. Oitis sieppasi hän pojan syliinsä ja alkoi kiiresti kiidättää häntä lähimpään taloon. Sinne päästyä, havaittiin että poika oli pahasti kauttaaltansa paleltunut. Ainoastaan sydän tuntui heikosti tykyttävän, vaan muutoin näytti hän aivan kuolleelta, sillä mitään muuta elonmerkkiä ei hänessä näkynyt. Koetettiin hänen jäätyneitä ja kangistuneita jäseniään hieroa lumella ja kylmällä vedellä. Kun oli tehty työtä pari tiimaa, aikoi poika aukoa silmiänsä. Hän tapaili katseillansa ympärillään olevia ja hääriviä ihmisiä. Kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat hyvillään, kun poika toki saatiin pelastetuksi kuolemasta. Pojan katse kiintyi nyt yksinomaan tuohon vieraasen joka oli hänet löytänyt ja taloon kantanut. Hän tunsi hänet heti vanhaksi tuttavaksi.
Pojan huulet näyttivät liikkuvan; oli niinkuin hän olisi tahtonut puhua jotakin, vaan ääntä ei tahtonut tulla.
"En minä jaksanutkaan tätä taivalta kulkea, minä uuvuin välillä", sanoi hän vihdoin kalkkevasti ja niin iloisen näköisenä kuin semmoisissa oloissa mahdollista oli. Tuntui siltä, että se oli pojan mielestä välttämätön tapahtuma ja että hän nyt on tehnyt kaikki, mitä hänellä tässä maailmassa tehtävää olikin. Se oli hänen viimeinen lauselmansa, sillä kohta sen perästä veti hän viimeisen hengähdyksensä ja meni sinne, missä ei enään vilu eikä nälkä vaivaa. Hämmästyneinä seisoivat ihmiset kauvan aikaa hänen ympärillään ja kyynelet valahtelivat kaikkein silmistä.
Ilmarin Juuse.
Nämät kertomukset ovat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa taistelevain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuvauksia. Ja kuitenkaan ei voi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin korvin kuullut.
Ilmarin talo oli kylän takamailla ja jälemmin perustettu kuin muut kylän rinta-talot, sillä ompa itsekullakin halu saada omaa turvetta, vaikkapa huonompaakin. Senpä vuoksi Ilmarin tilukset olivatkin karuja maita, rämekköjä, hietikoita ja kiviperäisiä kankaita. Muut, ennen asuttuneet talot olivat parhaat maat jo ennen vallanneet allensa ja senpätähden Ilmarin talo oli perustettu semmoisille maille, jotka eivät muille kelvanneet.
Yli puolen vuosisadan oli Ilmarissa jo ponnisteltu talonteossa, kärsitty puutosta ja toivottu. Mutta eipä räähkät rämeet, karut kankaat ja hienot pölyhietikot tahtoneet ottaa totellaakseen antamaan toimeentulevaa elatusta ahkerimmallekaan työntekijälleen. Harmaja hallakin oli paljon useimmin vieraana Ilmarissa kuin muilla onnellisimmilla. Tämän kaiken tähden olikin köyhyys ja kurjuus alinomaisena kumppanina Ilmarin perheessä parhaimmillaankin ollessa.
Tämä ei oikeastaan kuulu kertomukseemme, mutta kuitenkin on tarpeellinen tietää, minkälaiset tilukset kantatilalla Ilmarilla oli.
* * * * *
Kylässä oli vahva, roteva, naimaton mies, jota kutsuttiin Ilmarin Juuseksi. Sukunimensä oli hän perinyt tuosta Ilmarista, sillä hänen isänsä oli ensimäisenä asukkaana asunut tuossa Ilmarissa, mutta alinomaisten puutostensa tähden nääntynyt ja hävinnyt tuossa elämän kovassa taistelussa.
Juuse ei ollut mikään kirjamies. Poikasena ollessaan sai hän lukusijoilla papistolta ankaria nuhteita ja uhkauksia. Aikaisemmaksi tultuansa, alkoi hän väistellä noita tukalia lukusijoja, eikä tullut niihin ensinkään. Tästä oli vaan se seurauksena, että häntä ruvettiin oikein kruunun voimilla kuljettamaan lukupaikkoihin. Kun rippikoulun aika tuli, kulkea junttasi Juuse kymmenisen vuotta uskollisesti rippikoulussa, sillä varsin vastenmieliseltä tuntui hänestä tuo kruunun kyyti lukusijoille ja tuota kyytiä hän nytkin pelkäsi. Vihdoin päästi papisto hänet ripille, vaikkei hän suinkaan ollut koulunkäynti ajallaan tullut entistä paremmaksi. Siivo hän oli luonnostansa ja koki kirjaansa silmin, suin ja peukaloin iskeä päähänsä, niin että koko ruumis tärisi ja hiki päästä valui.
Näin varttui Juuse vankaksi, leveäharteiseksi mieheksi. Jo kymmenvuotiaasta saakka ansaitsi hän vieraan työssä elatuksensa. Ahkera, siivo ja nöyrä kun oli, oli hän kaikkein haluama työmies. Hänelle maksettiin hyviä palkkoja renkinä ollessaan, mutta Juusella oli se paha tapa kuin monella muullakin, että partavero oli suurempi kuin vuosipalkat. Tämän tähden ei hänellä ollut koskaan kelvollisia nuorenmiehen vaatteita yllään.
Mutta ihmisen ei ole yksinään hyvää olla. Tämän totuuden alkoi Juusekin tuntea kun hän oli neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Hän valitsi elämänsä kumppaniksi erään rotevan piikatytön, jonka kanssa pian liitto solmittiin.
Ei ollut sillä hyvä, jos nyt oli elämän kumppani, nyt vaati saada vähänkään omaa turvetta ja oma katto päänsä päälle.
Sukurakkaus tuohon entiseen kovaan kotiinsa pakotti hänet menemään Ilmarin nykyisen isännän luo, pyytämään torpan maata. Jo samana kertana tehtiin kaupat ja Juuse sai erään rämeisen paikan torpan maakseen. Siihen hän rupesi rakentamaan mökkiänsä ja ei ollut kulunut vielä vuoden vertaakaan aikaa, kun nuori pari muutti asumaan omaan mökkiinsä. Siinä he sitten raivasivat karua torpan tilaansa ja kasvattivat lapsiansa, joita alkoi tulla ehtimiseen. Viimeiseltä saivatkin he tiluksensa siihen voimaan, että hyvinä vuosina tultiin jotenkuten omistansa toimeen; mitä puuttui, sen tienasi Juuse kylästä työllään, sillä kun hän oli hyvä työmies, oli hänellä aina työtä saatavissa. Vaikkei Juuse ollutkaan kirjamies, eikä siis mikään sivistynyt, osasi hän kuitenkin vaimoaan ja lapsiaan rakastaa kaikella kunniallisella perheenisän helleydellä ja rakkaudella ja vastarakkautta sai hän myös perheeltään palkinnoksi hyvyydestänsä. Kaiken väkensä ja voimansa uhrasi hän perheensä toimeentulon eduksi.
Tuli sitten tuo kamala vuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin meni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt Juusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa edestäkään. Täytyi ruveta myömään mitä hengestä irti oli, että hiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauvan ei tämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai ja vilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä. Köyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin voi, mutta eipä sekään tyhjin käsin voinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean hädän lieventämiseksi. Jonkun naulan selvää viljaa sai Juusekin sieltä silloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe laihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut muuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden raoissa.
"Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toivoa elää, sillä ainahan maa kesällä karvanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa saattaisi syödä ja ne olisivat toki paljon parempia kuin mehuttomat oljet", kuultiin Juusen usein sanovan 1868 vuoden talvella.
Niin koetettiin elää kesää odotellen toivossa, niinkuin ainakin parempia ja lihavempia aikoja odottaessa.
Eräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan. Paikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin muuallekin.
"Ei, hyvä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses köyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin ravintoa saavat. Koeta sinä itse vaimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte", sanoi köyhäin hoidon esimies.
Katkeralta tuntui tämä neuvo, vaan parempaa ei ollut saatavissa.
Kyynel silmissä veivät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen.Ainoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin vanhempain hoteisiin.
Köyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä velliä köyhäin hoitolaisille. Horjuvia haamuja työntäytyi keittiön ovelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä ovelle. Vahvemmat työnsivät syrjälle vanhimmat, nuorimmat ja vaivaisimmat vellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen ääntä toisesta voinut eroittaa eikä kukaan voinut saada velliä kuppiinsa.
Juusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, vahvin kun oli, työnsi hän kaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa vellinjakajalle.
"Mitä, tuommoinen vankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä täällä on työtä tositarpeessakin olevista", sanoi vellinjakaja.
"En minä itselleni tahdokaan, mutta minulla on täällä kuusi lasta, joiden edustajana minulla on oikeus olla", vastusti Juuse.
Ei tuo melu hälvennyt, ennenkuin köyhäinhuoneen johtaja tuli parin miehen kanssa järjestystä pitämään, sillä nälkä oli kullakin. Hän se lopetti kiistan Juusen ja vellinjakajan kesken ja hän käski täyttää Juusenkin maljan vellillä. Tämän hän antoi lastensa eteen ja kehoitti heitä syömään. Lapset kääreentyivät maljan ympärille ja alkoivat ahnaasti jäkäläleivän kanssa pistellä velliä poskeensa.
"Syökää tekin, isä ja äiti", sanoivat lapset melkein yhteen ääneen, kuin he olivat jonkun kerran velliä suuhunsa pistäneet?
"Älkää meistä, lapsikullat, huoliko, syökää te nyt vaan, lapsiraukkani", sanoi Juuse ja vesikarpaleet nousivat hänen karheisiin silmiinsä.
Pian lipittivät lapset tuon vellin suuhunsa. Olipa se heistä oikea juhla-ateria, sillä olihan velli keitetty selvästä viljasta ja olipa siinä lihan makuakin seassa.
Esimies toimitti niin, että Juuse ja vaimokin saivat velliä.
Erityisesti pyysi sitten Juuse esimiestä, että hän heidän lapsensa ottaisi erityiseen huomioonsa, koska he itse olivat aivan voimattomat ja vähäväkiset tässä tungoksessa puoliansa pitämään. Esimies lupasi tehdä parastansa.
Pari viikkoa on kulunut ja tuo näljän ja puutoksen seuraama nälkäkuume osasi köyhäinhuoneesenkin. Melkein järkiään kaatuivat hoidokkaat tuohon ankaraan tautiin ja kuolon ankara viikatemies alkoi niittää runsaan saaliin heidän seassaan.
Tavan takaa kävi Juuse katsomassa lapsiansa tuossa turman pesässä. Kun hän huomasi ankaran taudin iskeneen kiinni noihin horjuviin haamuihin ja ankarasti kuolevan heitä, rupesi hän tahtomaan lapsiansa pois köyhäinhuoneesta. — Se hänelle myönnettiinkin, sillä olipa köyhäinhuoneen hoitajillakin hätä ankaran sairastuksen ja hirvittävän suuren kuolevaisuuden tähden, mikä raivosi siellä.
Juusen lapsista ei ollut vielä yksikään sairaana ja sentähden toivoi hän välttävänsä lapsensa pois viemällä silmin nähtävästä kuolemasta.
Oli kulunut lähes viikon päivät siitä, kun lapset kotiin tulivat. Vanhin lapsista rupesi silloin nurkumaan päätänsä ja niskojansa kipeöiksi; parin vuorokauden kuluttua oli hän vuoteen hyvänä, ankarassa kuumeessa, houraillen yhtenään.
Juuse ei voinutkaan tuolla köyhäinhuoneesta lastensa poisnoutamisella pelastaa nälkäistä perhettänsä taudin kourista; taudin siemen oli heihin jo tarttunut.
Kun tauti tällä tavalla kerran pääsi perheesen, sairastui järkiään kaikki lapset ja äiti, mutta Juuse ei.
Kyllä sen arvaa, mikä työ nyt Juuselle tuli hoitaessaan yöt ja päivät seitsemää sairasta, semminkin kuin ei ollut sairaille mitään antamista, ei ruokaa itselläänkään sitä vähemmin muille. Kantatalosta, Ilmarista, tuotiin tosin joskus maitotilkka ja petäjäleipää. Sitä koetti Juuse veden ja suolan kanssa keittää ja valuttaa tuota suolaista keittosinukkaa sairasten suuhun, etteivät he peräti hiukeaisi; itse hän kasti petäjäistä suolaan ja ryyppäsi vettä päälle.
Kahden viikon kuluessa kuoli nuorin lapsi ja Juuse pesi sen ja vei aittaan laudalle; parin päivän kuluttua kuoli äiti.
Kovin murtui vahvan miehen mieli nyt. Hän koetti ajatella sinne tänne, mutta mitään reikää minkään avun saamiseen ei löytynyt; hänen täytyi kuin täytyikin jäädä tuon kamalan kuolon keskelle, hoitamaan vielä elossa olevia lapsiaan.
Kun kolmas viikko oli kulunut loppuun, ei koko perheestä ollut elävien joukossa muita kuin Juuse itse; kaikki muu perhe makasi järjestyksessä tyhjän aitan lattialla. Juuse tuli nyt murheesta, näljästä ja paljosta vaivasta niin voimattomaksi, ettei hän kyennyt rakkaita omaisiaankaan maahan laittamaan, vaan köyhäinhoitohallituksen täytyi se tehtävä toimittaa. Niinpä eräänä päivänä ajoi pihalle kaksi hevosta, joiden kummankin reessä oli neljä ruumiskirstua; nämät olivat köyhäinhuoneen työhön kykeneväin hoitolaisten käsitöitä.
Joihinkin ryysyihin käärästyinä, pantiin ruumiit kirstuihin ja alettiin ajaa kirkolle päin.
Juuse ei voinut sen vertaa nousta vuoteeltaan ylös, että hän olisi mennyt katsomaan rakkaan perheensä lähtöä. Kumminkin hän tiesi, mitä tekeillä oli ja sentähden itkeä tihisteli hän vuoteessa itsekseen hiljaillensa.
Siinä oli nyt Juusen hyväin toivoin loppu; ei päästykään kesään eikä tautia voitu estää perheesen pääsemästä.
Vaikkei Juuse itse kaatunutkaan nälkäkuumeesen, jäi hän kuitenkin näljän ja murheen kalvaamana vuoteelle maata. Hän ei kyennyt liikkumaan missään eikä toimimaan mitään. Sen verran kykeni hän liikkua kontturoimaan, että hän sai mökkinsä lämmitetyksi. Kukaan ei piitannut hänestä, sillä eipä ympäristöllä asuvilla itselläänkään ollut mitään syötävää. Ainoastaan Ilmarin talosta nytkin tuotiin tavasta maitotilkka ja pettuleipää. Juuse oli nyt niin voimaton, ettei hän kyennyt sitäkään maitosinukaksi keittämään, vaan koki siten saada niistä ravintoansa, että kaasi vettä maitotilkkaan monin verroin enemmän kuin maitoa oli ja pani rajusti suolaa sekaan. Sitten hän haukkasi petäjäistä ja ryyppäsi tuota suolavettä päälle. Kunpa tuotakaan olisi ollut ehdon kyllältä, mutta niin ei ollut, sillä Ilmarin talossakaan ei ollut suurin poisanteen varaa. Tämän tähden Juuse ei pitkiin aikoihin saanut minkäänlaista syötävää. Nälkä kalvoi ja jäyti yhtenään hänen heikontuneita voimiaan.
Pari lähimmän torpan vaimoa kävi häntä tavasta katsomassa ja jotakin apua hänelle huoneellisissa asioissa tekemässä, mutta eipä heilläkään ollut varaa ruualla häntä auttaa. Kuitenkin olivat eukot siinä onnellisessa tilassa, että he kykenivät vähin liikkumaan ja jotakin toimimaan.
"Eikö teillä ole hyvin nälkäkin?" kysyi Juuselta eräänä kertana toinen eukoista.
"Mikäpäs se lienee, vaan mitäpä se parkumalla paranee. Kyllä osaisin syödä, kun olisi syömistä", sanoi Juuse.
"Eikö se tunnu hyvin hankalalta, kun on kova nälkä?" kysyi taasen muija.
"Eihän tuosta niinkään kovin tiedä, kun kerran on siihen tottunut ja kun joskokin saa jotakin sydämeensä —; tuntuu tuo vaan eläminen ja oleminen tukalalta ja rauhattomalta; kun olisi tullut kesä … mutta tuo murhe ja muu voimattomuus…" sanoi Juuse uupuneen näköisenä.
Eräänä kertana könttyröivät eukot taasenkin Juusen mökkiin. Heillä oli nyt mukanaan maitotilkka ja pala survoleipää. Nämät aikoi Juuse jättää niiksi ajoiksi, kuin ei hänellä enään ole mitään syötävää. Hän kiitteli ja kosteli muijia hyväntahtoisuudestaan.
"Mutta jos kuolema tulisi", arveli toinen muijista.
"Tulkoon vaan, se olisi paljon parempi, sillä olenpa kovin murrettu ja kalvattu mies", sanoi Juuse yhtäkaikkisesti.
"Mutta mihinkäs luulisitte joutuvanne, jos kuolema tulisi?" sanoi eukko, jatkaen ikäänkuin huolehtien hänen sielunsa tilasta ja viitaten pitämään siitä huolta.
"Minä en ole mikään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olevan kaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitävät — … Ottakoon nyt kumpi ensin ennättää — minulle ei maistu elämä enään miltään, enkä minä voi välittää mistään mitään", sanoi Juuse uupuneena.
Kauhistuen lähtivät eukot pois.
Kolmen päivän perästä tulivat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoivat hyvänpäivän, mutta Juuse ei vastannutkaan. He silmäsivät vuoteen vieressä olevalle tuolille, johon he olivat laskeneet viimmestuomansa maitotilkan ja survoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä. He astuivat sängyn luo ja silloin huomasivat he, ettei Juuse enään olekaan elävitten joukossa. Hänen silmänsä kiiluivat kuin lasinapit syvälle painuneista silmäkuopista. Vasemmassa kourassaan näytti hän puristavan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista. Mummot väänsivät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultavasti oli hän kokenut niitä imeä hiukenevan sydämensä katkeamisen esteeksi. Hänen rintansa päällä oli avonainen talon ainoa virsikirja, jota hän näytti oikealla kädellänsä painavan rintaansa vasten. Otaksua sopii, että kuin hän tunsi loppunsa lähestyvän, haki hän tuon virsikirjan, saadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan.
Tuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan viime kamppauksessa ollut aivan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman jälkeen haltuunsa ottaa.
Kyntäjä.
Vuoden 1868 kevät alkoi hyvin pahoilla enteillä. Paksut hanget olivat vielä maassa, kun jo ukkonen piti pahaa pauketta. Käki lensi tiheimpään kylään ja sitä ei pidetty ensinkään suotuisana vieraana. Selvästi huomasi, etteivät tytöt ja pojat pyytäneet tuota armasta käkeä kukkumaan naimavuosiaan, eikäpä vanhemmat ihmisetkään pyrkineet tietämään, montako vuotta heillä vielä on elettävissä. Kun tuo odottamaton vieras tuli kylään, lensi se tiheimmän puhtokunnan erään talon kaivon vinttiin ja alkoi tuon kauvas kuuluvan, vaikka läheltä heikolta tuntuvan kukahtelemisensa. Suomaton vieras kun se tämmöisissä oloissa oli, ruvettiin sitä häätämään pois. Käki ei ollut siitäkään milläänkään, lensihän vaan muutaman kylän pajan katolle ja alkoi taasenkin kukahdella yhtä mahtavasti, ikäänkuin hän ei olisikaan mikään suomaton vieras. Siitä pois häädettynä, lensi se kylän läpi juoksevan, valtavan joen rannalla olevain, menneen vuotisten hamppujen likovaajain päähän ja kukkui siinä niin hellittämättömästi, että oikein kauhistutti. Häädettiin se siitäkin pois ja silloin se lensi joen ylitse ensimäiseen aitan seipääsen ja kukkui siinä niin paljon kuin halutti; kukkui ennustuksia, hyviä ja huonoja aikoja ja kun nähtiin, ettei sille mitään valjettu, annettiin siinä sen kukkua vaan. Olikin niin kylmä ja kamala kevät, että kaikki vanhat vuoden ennustajat käyttivät käen tunkeilemisen kylään ja sen kukkumisen ja tuota ukkosen hangelle ajamista hyväksensä. Kamalalta tuntui taasenkin elämän toivo, sillä enteet olivat huonot.
Olin juhannusaattona jossakin talossa selvittämässä heidän asioitansa. Oli niin kamalan kylmä ilma, että se luisteli läpi lihan. Joen yli pyrkiessäni, ajattelin: mitähän aikoja meille kuitenkin vielä tulee. Kamalat olivat mietteet ja kylmä tuuli viuhkoi niin rajusti, etten ollut löytää keinoja itseäni suojellakseni. Silloin yhtäkkiä välähti mieleeni, että 'uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi', sillä olihan nyt päiväntasauksen aika.
Hallitus oli kaikkensa koettanut, auttaaksensa maakuntaa syömisellä ja siemenellä. Niinpä oli se nytkin kokenut toimia niin, että maanmiehillä olisi jotakin kylvämistä. Ei ollut saatavissa oman maan touon siementä ensinkään ja sen takia koetti hallitus saada niitä, missä niitä vaan saatavissa oli. Niinpä oli Saksasta ja Tanskasta hankittu touon siementä kylvämisen varalta. Paljon oli niissä kaksirivistä ohraakin, mikä harvoin täällä Pohjanmaalla menestyy. Niitä oli lainailtu maanomistajille jonkimmoista takuuta vastaan. Paremman tulevaisuuden toivosta ei kansa katsonut, oliko kevään enteet huonot vai hyvät ja olivatko saadut touon siemenet kaksi- tai kolmirivistä ohraa, mutta yrittivät ja toivoivat he vaan.
Satuin taasenkin kulkemaan ulompana kotinurkkiani. Kylmä ja kamala oli ilma kylvön teon ajaksi, mutta yhtäkaikki oli ihmisiä kyntö-vaolla. Kai he vielä toivoivat ja luottivat. Katsoin erästä kalpeata ja laihaa, täysikasvuista poikaa, joka mielestäni näytti sangen heikolta kyntäjältä. Menin häntä puhuttelemaan.
"Eikö tunnu vaikealta noin raskas työ?" kysyin häneltä.
Hevonen oli juuri vaolle käännettynä ja siihen tökäsi nuorukainen auransa pystyyn ja istui rinnalleni pellon pientareelle.
"Eipähän se niin helppoakaan ole … voimat ovat vähissä, kun on monta vuotta peräkkäin olkea syönyt, mutta eihän ole parempaa toivomistakaan, ellei sitä uudestaan yritä", selitti tuo kalpea nuorukainen.
"Mutta onhan nämät ilmat niin kamalan kylmiä taasenkin näin kylvön ajaksi", sanoin.
"Mikä sen tietää, jos ne vielä lämpeneisivätkin", sanoi poika ja katsoa vilautti epäluottavasti minua silmiin.
Samassa tiukensi hän suolivyötään, nousi ylös, ikäänkuin tyytymättömänä ja tarttui saharan kankeen. Tuskin hän oli päässyt vakonsa kanssa pari kolme syltä eteenpäin, kun hän kaatua vätkähti vakoon ja hänen huipertuessaan auransa, hevosen yhä edelleen mennessä, teki väärän vaon. Siitä noustuaan, oikasi poika mutkan; näytti siltä, ettei kylvömaa saa tulla huonosti kynnetyksi.
Peltosarka oli noin viidenkymmenen sylen pituinen ja kun tarkastelin tuota luottavaa kyntömiestä, kaatui hän tuolla vaollaan viisi kertaa, mutta yhtä monesti nousi hän ylös ja alkoi taasen uudestaan. Tulevaisuuden toivo elähytti häntä.
Leipoja.
Juhannukselta lämpenikin ilma niin poutaiseksi ja lämpymäksi, ettei moista usein ole nähty. Auvereen tähden oli ilma usein niin paksu ja sumea, että aurinkokin paistoi taivaalta niinkuin jonkun ohkasen ja tasaisen pilvikerroksen lävitse. Kärsi silloin aurinkoa tähystää ja katsella, eikä tarvinnut turvakseen laittaa savustettuja lasipalaisia, silkkihuivien nurkkia tai muita semmoisia turvakeinoja. Kytösavua oli tavasta niin sakealta, ettei kaikesti parinkymmenen sylen päässä olevaa naapuritaloa päiväsydännäkään nähnyt. Selvästi näki, että kaikilla ihmisillä oli vielä luottamusta — ja uskoa korkeimman apuun.
Maa kasvoi niin rajusti, että oli kuulevinaan, ikäänkuin jotakin ritinää olisi kuulunut. Ulkomailta tuodut touon siemenetkin kasvoivat, heilimöivät niin tutun-omaisesti, ikäänkuin ne olisivat kauvan aikaa jo meidän ilma-alaamme perehtyneet. Kaksirivinen ohrakin pallotti vaan kullan keltaisena ja täysinäisenä pitkissä ja täysinäisissä tähkäpäissä.
Tuota kaikkia katsellessa, elpyivät kuihtuneet, näljän ja taudin rasittamat, jäljelle jääneet ihmiset. Loistavin silmin katselivat he kullankeltaisia peltovainioita sivukulkeissaan, samassa läpi kouransa vedellen täysinäisiä tähkäpäitä.
Kun vilja oli siihen määrään kypsynyt, että siitä voi hampaan rakoon jotakin saada, leikkoa napsivat ihmiset pellon joutuneimmista paikoista ja siellä täällä alkoi joitakuita varajalkoja ilmestyä laajoille peltovainioille. Ei joudettu odottamaan niinkauvan, että olisi koko riihellinen voitu leikata, vaan ne vähätkin vietiin riiheen. Siellä ne kuivattua hierastiin oljesta erilleen ja kiidätettiin myllyyn; kansa oli päässyt ruokaan käsiksi. Siitä saatiin uusia voimia, että kyettiin ilomielin rientämään valmistuneen, odottavan ja raskaasta painosta notkuvan elon kimppuun. Ei monta vuorokautta viipynyt, ennenkuin laajat vainiot röyheltyivät varajaloista ja kuhilaista aivan täyteen. Ihana oli katsella noita pulleita ja täysinäisiä kekoja, joita taaempaa katsoen näytti olevan vainiot täyteen ahdettuina.
* * * * *
Satuin menemään muutamaan taloon, jossa ensi kertaa leivottiin uutisviljasta. Oltiin juuri taikinaa alustamassa. Vanha emäntä hääri ja puuhasi tuon kullankeltaisen ja sitkeän taikinan kanssa. Valkoset paidan hihat olivat käärityt ylemmäs kyynäspäitä ja kikavalkea esiliina oli edessä. Isolla härjän lapaluulla nosteli emäntä taikinaa pöydälle ja alkoi sitä vanuttaa. Vanha isäntä istui miettiväisenä pöydän päässä. Näytti siltä, että hän oli sangen alakuloinen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa, istui vaan hiljaisena ja miettivän näköisenä. Olin huomaavinani, että kyyneliä väikkyi hänen silmissänsä.
"On niin kummallista, ettei tahdo silmiäänkään uskoa. Viisi vuotta perätysten on syöty olkia ja pettua ja monasti ei ole ollut selvää viljaa siteeksikään sekaan panna. Ja nyt on tuommoinen taikina pöydällä! On kuin kesävoita … miten sitä uskaltaa tuommoista leipää syödä. Jumala ei ole vielä meitä hyljännyt", puhkesi ukko viimein sanomaan. Hänen leukansa rupesi järähtelemään ja viimein puhkesi hän itkeä nyyhkimään. Lieneekö ukko miehisenä miehenä hävennyt tuota sydämensä heltymistä, summa vaan oli se, että hän nousi ylös ja alkoi kävellä könttiä kamariinsa.
Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä.
Kun paikkakuntaan muutimme, ihmettelin suuresti tavatessani erään aina köyhäksi tunnetun, monilukuisen perheen. He olivat kaikin elossa, vieläpä terveinä ja hyvin voipinakin.
Vanhastaan oli tiettynä, kuinka nälkäistä ja nurjaa elämää he viettivät hyvinäkin aikoina. Työteliäitä ihmisiä olivat kyllä vanhemmat, mutta kun iso lapsiliuta kertyi ympärille, ei ahkerankaan työmiehen ansiot voineet riittää lukuisan perheen välttämättömimpiinkään tarpeisiin.
Elävä hätä olisi monastikin tullut perheesen, mutta vaimo oli kanssa laillaan perheen apuna. Hän oli lueskellut kaikenlaisia lääkärikirjoja, mitä käsiinsä sai. Nerokas ihminen kun oli, oli hän niistä kokoillut itselleen monenlaisia tietoja. Niiden avulla oli hän kohonnut siihen arvoon, että häneltä ruvettiin kyselemään neuvoja yhteen ja toiseen vammaan. Hän oli jonkummoinen silmälääkäri, ja jos jonkun henkilön silmä loukkaantui tai jos hän sai pahan rikan silmäänsä, oli kohta asia tuon eukon luokse. Tuossa rikan otossa olikin hän niin taitava, ettei niin pahaa rikkaa ollut, ettei hän sitä poistanut. Tavasta olivat ne niin syvälle syöpyneet, että oli mahdoton uskoa, että hän ne, useinkin tavattomilta paikoilta, saisi pois, mutta äläs mitään, pois hän ne vaan otti. Hänellä oli niin pehmeät hypeet, että vaikka hän käsitteli ärtynyttä silmää, ei hänen hypeensä jälki tuntunut rasittavalta eikä tuskaa lisäävältä. Kun hän oli syyt poistanut, hauteli hän sitten useampia vuorokausia vihottunutta silmää raikkaalla lähdevedellä, jota hänellä oli mökkinsä luona saatavana. Tarkoin varoi hän, ettei valo päässyt rasittamaan kipeää silmää. Sentähden piti hän tuona aikana pimeänä useampia vuorokausia pienen kamarimökin, jossa hän noita silmäkipeitä hoiteli, kun niitä sattui olemaan. Vaikkei lääkkeet olleet sen parempia, lähti moni sieltä tervein silmin. Oliko niin, että vamma oli semmoinen, jota ei hän voinut parantaa, kehoitti hän kiihkeästi potilasta menemään kiireen kynttä lääkärin luo.
Jos missä oli sairaita, noudettiin hän tavallisesti niitä hoitamaan. Hänhän se osasi niin pehmeästi käsitellä ja luottavasti lohdutella sairasta. Aina hänellä oli joku apukeino jotakin vissiä vammaa vastaan. Oliko sairautena paha haava, puhdisti, siteli ja voiteli hän ne niin hyvin, että niistä kohta kipu lakkasi ja paraneminen alkoi. Erinomaista huolta piti hän siitä, ettei sairaan vatsa saanut olla kovalla. Jos jotakin semmoista merkkiä näkyi, koetti hän lievennellä ja auttaa niitä lääkkeillä, niinkuin resiiniöljyllä, senna-teellä y.m. Elleivät ne auttaneet, pani hän kohta lavemangin, jossa toimessa hän oli erittäin taitava. Jos sairaassa oli ankara kuume, virvoitteli ja jäähdytteli hän sairaan päätä kylmillä kääreillä.
Hän oli tottumuksesta tullut niin kestäväksi, että hän väliin valvoi viikkokausia yöt ja päivät sairaan vuoteen vieressä, eikä hänessä sen suurempaa uupumuksen merkkiä näkynyt, kuin että hän joskus istuallaan nuokahteli; kuukausmääriin ei hän paljon lepoa kaivannut, kun hän joskus vaan sai uinahtaa jonkun minuutin, niinkuin lintu oksalla, oli siinä kyllä.
Tuo pitkällinen perheensä luota poissa oleminen kävi siten laatuun, että vanhimmat lapset kotimökillä hoitivat nuorempia.
Outo olisi luullut tuon yhteisen hyväntekijän hyvinkin paljon ansainneen tuolla avunteollaan. Mutta kansa on useinkin kiittämätön hyväntekijällensä. Yleiseen oli juurtunut se ajatustapa, että hänhän onkin vaan köyhä akka, joka kyllä joutaa parempiansa palvelemaan. Kenenkään mieleen ei juuri monasti juolahtanut, että hänen työnsä on raskaimpia kaikista töistä ja että hän tarvitsisi palkan työstään saada puutetta kärsivän perheensä elatukseksi. Ihmisistä tuntui siltä, että noin sen ollakin pitää. Usein hän kyyneliä vuodattaen palasi köyhään mökkiinsä, kun hän moniviikkosesta sairaan hoidostaan tyhjinkäsin laitettiin pois, ilmottamalla, ettei häntä enään tarvittaisi. Yöt ja päivät oli hän siellä valvonut ja sanomatonta vaivaa nähnyt ja salaisesti toivonut, että hänelle nykäistäisiin palkaksi jotakin, että hänellä olisi jotakin kotiin viemistä nälkäisille lapsillensa. — Oliko kummaa, jos uupunut sydän murtui. Usein oli sairas, jota hän oli hoitanut, jo niin paljon voimistunut, että hän kykeni vaatepäällä istuskelemaan. Sen enempää älyämättä, ojensi hän vaan tavallisesti yhtäkaikkisesti kätensä, kun hoitaja häntä hyvästijätteli. Jos sitten joku pisti leipäkieraman poislähtiessä hänen käteensä, ei sekään ollut paljoksi arvattava.
Usein oli keskustelua isäntäväen kesken, annettaisiinko hänelle mitään palkkaa, mutta päätökseksi melkein aina tuli: "hyväpä on ollut, kun hän on saanut ruuan suuhunsa".
Vaikka tuon uskollisen yhteiskunnan palvelijan mieli välisti murtuikin kyyneleihin asti, ei hän kuitenkaan kenellekään nurkunut eikä valitellut vaivojaan; nöyränä hän vaan kärsi surunsa ja oli yhtä helkevä ja yhtä mieluinen taasen tarvittaessa lähtemään.
Kuitenkaan eivät kaikki niin kiittämättömiä olleet. Oli ihmisiä, joilla oli tunnokas sydän ja kiitollinen mieli siitä suuresta avusta, minkä he olivat häneltä saaneet. He useinkin kyyditsivät hänet hevosella kotiin, pannen rekeensä, milloin pottusäkkiä, kulloin jauhopussia, leipäröykkiöitä, lihan palaa tai muuta semmoista. Silloin tunsi eukko itsensä sangen kiitolliseksi ja koko maailma tuntui hänestä niin hyvältä. Ilosta loistavin silmin meni hän mökkiinsä, sillä olihan hänellä nyt, mitä antaa nälkäisille lapsillensa, jotka nöyrinä tulivat iloissaan äitiänsä vastaanottamaan.
Tämmöiset kohtaukset palkitsivat hänen mielestään nuot hukkaan menneet vaivatkin.
Asiain ollen tällä kannalla, ei perhe päässyt koskaan sen paremmaksi karvottumaan, vaan puute aina kapisi kantapäillä.
* * * * *
Tämä perhe se oli, joka herätti minun huomiotani paikkakuntaan muuttaessani. Vanhimmat lapsista olivat jo pesästä lentäneet pois, mutta heille kun luoja niitä niin runsaasti lahjotti, oli heillä lapsia nytkin ympärillään kokonaista kuusi kappaletta. Naurussa suin tulivat vanhemmat minua tervehtimään, niinkuin vanhaa tuttua ainakin.
"Kuinka te näinä kovina ja hirmuisina aikoina olette henkenne säilyttäneet?" sanoin minä hämmästyksissäni.
"Eipä meillä ole ollut hätäpäivää", sanoivat he iloisesti.
"Kuinka se on ymmärrettävä, nyt kun koko maa taistelee nälkäkuoleman kanssa? Ovatko lapsenne kuolleet?" kyselin minä.
"Ei ainoatakaan pään vahinkoa ole tullut. Kaikki ovat he terveinä ja vieläpä lihaviakin", sanoi mies iloisesti.
"Meillä onkin nyt parempi elämä, kuin koskaan ennen", säesti vainio.
"Jopahan nyt kumma ja sitähän tässä juuri itsekseni ihmettelen, kun olette niin lihavan ja vöyreen näköisiä. Mutta tahtoisinpa tietää, mistä teille nuot hyvät päivät näinä hirmuisina aikoina ovat tulleet", utelin yhä.
"Se on pian selitetty. Kun huomasimme, minkälainen aika nyt oli käsissä, lähdimme heti, mikä perheestämme vaan kynnelle kykeni, kori kainalossa metsään. Kuivilta kangasmailta rupesimme noukkimaan islannin jäkälää (liisterijäkälä), niin paljon, kuin kerkesimme. Kun olimme pari viikkoa sitä tehneet, oli meillä koossa niitä aika varasto. Niiden turvinhan sitä sitten osaksi on eletty", selittivät he.
"No, mitä ruokia te niistä valmistatte?" kysyin minä.
"Me teemme niistä leipää ja saapipa niistä hyvää keitostakin", sanoi emäntä iloisesti.
"Kuinka se tapahtuu?" kysyin taasenkin.
"Ensin noukimme kaikki roskat niistä tarkoin pois. Sitten panemme ne kylmään veteen likoamaan vuorokaudeksi. Kun jäkälä sitten nostetaan liosta pois, pannaan ne lievänlaiseen lipeään noin kymmeneksi minuutiksi. Sieltä nostetaan ne harvoihin vakkoihin ja valellaan vettä päälle niin kauvan, ettei valuva vesi tule yhtään enään lipeältä. Sitten kuivataan ne ja survotaan huhmarissa hienoiksi ja niin on leipävärkki valmis, eikä niissä ole yhtään karvasta eikä muuta maan makua".
"Kuinka niistä sitten leipää tehdään?"
"Jäkäläjauhoista tehdään paksu juuri, niinkuin ainakin. Kun se on kylliksi hapannut, vastataan se niinkuin taikina ainakin ja jos ei ole parempaa vastimeksi, vastataan se olki- tai petäjäjauhoilla.
"Eikö ne huonot aineet pilaa leipää?"
"Ei, sillä jäkäläjauhot korvaavat muiden aineiden huonouden", selitti emäntä.
"No, entä sitten?"
"Sitten leivotaan ne ja paistetaan, niinkuin ainakin, ja leipä on valmis syötäväksi", takaili emäntä.
"Ja onpa meillä vielä muitakin apulähteitä hyvään toimeentuloomme", kehahteli isäntä.
"Mitäs muuta vielä?"
"Kun ilmat tuon ankaran hallayön jälkeen lämpenivät ja sienet kerkesivät kasvaa, lähdimme taas, kynsi kansi, niitä kokoilemaan. Niitä kokosimme niin paljoa, kun voimme ja nyt niitä on varastossamme koko tarve. On suolassakin pari nelikkoa ja mikään suolakala ei vedä niille vertoja", tuumaili isäntä.
"Mutta eikö nuot sienet ole monimutkaisesti ja kallisten höystetten kanssa valmistettavia; eikö niistä tule kallis ruoka?" kysyin.
"Voihan niistä saada kallistakin ruokaa niinkuin monesta muustakin, vaan voipi niistä aivan yksinkertaisestikin valmistaa oivallisinta ruokaa. Luulemmekin, että he turhaan sienien tähden tekevät paljon työtä ja tuhlaavat varojaan", sanoivat he.
"Kuinka te sitten niitä valmistatte?"
"Keino on aivan yksinkertainen. Havun neulat, lehdet ja muut rikat noukitaan niistä tarkoin pois. Kanta leikataan poikki, nähdäkseen onko sieni vapaa madoista, sillä jos kannassa kerran ei ole madon reikiä, niin on sieni terve. Eipä muutamien madon reikien vuoksikaan hyljätä isoa, komeaa sientä. Silloin leikataan sieni halki ja leikataan vikaunut osa pois, niin ettei madon reikää enään näy. Sitten pannaan ne kylmään veteen likoamaan ja sitten kiehumaan. Ne eivät tarvitse kiehua niinkään kauvan kuin perunat pehmetäkseen. Siitä ammennetaan sienet reikäkattilalla puhtaisiin vakkoihin valumaan. Kun niistä ei enään mitään tipu, pannaan ne astioihin ja hienoa suolaa ripistellään sekaan, ei kuitenkaan niin paljoa kuin tuoreet kalat tarvitsevat. Siinä ne sitten ovat ne monimutkaiset valmistukset ja kalliit maustimet", selittivät he, oikein innostuneina.
"Siitäkö niitä sitten syödään?"
"Siitä, aivan siitä niinkuin suolakalaa vaan ja hyvääpä onkin. Mutta jos on varaa laittaa oikein herkkuruokaa, niin ei tarvitse muuta kuin nakkaa pari suupalaa voita paistinpannuun ja panee sinne suolatuita sieniä ja antaa niiden siinä kärähtää ruuminvärisiksi; takaanpa ettei mikään liharuoka vedä silloin vertoja tuolle paistille", selitteli emäntä yhä.
"Eikö tuo sienien kokoominen ole hyvin tarkkaa työtä, sillä täytyyhän tuntea sienet ja onhan niissä myrkyllisiäkin, jotka myös täytyy osata eroittaa, koska niiden nauttimisesta voisi menettää henkensäkin", inttelin minä.
"Eikö mitä. Tuokin arkuus on vaan tyhjää saivartelemista. Jokainen kyllä tuntee tuon myrkyllisen, punaisen ja valkean täplikkään kärpäs-sienen, ettei hän ota sitä joukkoon. Mitään muuta myrkyllistä sientä ei meillä luullakseni ole. Kovin ohutlihaiset ja ala-arvoiset sienet eivät maksa kokoomisvaivaa, jonkatähden nekin saavat jäädä pois", kokivat he selitellä.
"Otatteko te heltut sienien alapuolelta pois, kun valmistatte niitä syötäväksenne?" kysyin.
"Ei, ei, mitäs nyt toki. Kun ne ovat puhtaita, kelpaavat ne semmoisinaan ravinnoksi, yksin kannatkin, kun ne vaan ovat terveitä madon syönniltä".
En muuta voinut sanoa, kun: "vai niin!"
"Emme me vielä ole kertoneet kaikkia hyvyyksiä, mitä meillä on", sanoi emäntä loistavin silmin.
"No, mitä teillä sitten vielä on?" utasin.
"Meillä on hyvät lihavaratkin", kerskasi emäntä.
"Mistäs sitä niin kyllältä on?" kysyin.
"Kun tuli semmoinen vuosi, kuten tiedätte, täytyi monen syksyllä tappaa emänsä jäljestä kesän yli eläneet varsansa. Missä kuulimme semmoista tapahtuvan, menimme sinne ja pyysimme saada varsan haltuumme. Mielellään suostuivatkin omistajat siihen ja me teurastimme varsan ja korjasimme lihat; nahan annoimme omistajalle takaisin. Kolme semmoista varsaa saimme sinä syksynä teurastaa ja pulskat lihat niistä tulikin, ja nyt meillä on kyllitellen maukasta lihaa", puhelivat he ujostelematta.
"Eivätkö ihmiset kammoksuneet tuota teidän lihan haalimistanne ja syöntiänne?" kysyin minä.
"Kammoksuivat kyllä ja sanoivat meitä kovin lihan syöjiksi, mutta sanokoot vaan. Me huolimme heidän ennakkoluuloistansa viisi. Surkeata on nähdä, kun ihmiset ennen kuolevat nälkään, kuin syövät terveellistä, ravitsevaa ja luvallista ruokaa", tuumaili isäntä.
"Se ei ole häpeäksi, vaan kunniaksi teille, sanokoot ihmiset mitä vielä sanovatkin; te olette onnellisempia, kun muut tänä kovana aikana; olette henkenne säilyttäneet, niinkuin saaliin. — Mutta sanoitte saavanne noista jäkälistä keittoruokaakin. Kuinka te sitä valmistatte?" kysyin.
"Kun jäkälät ovat puhdistetut ja taitetut, niinkuin edellä on kerrottu, kelpaavat ne keittojauhoiksikin. Se eroitus kumminkin on, ettei niitä tarvitse välttämättömästi kuivata ja survoa jauhoiksi, jos niin kiireesti keitosta tarvitaan. Sillä keittäessä liukenevat jäkälän osat yhdeksi puuroksi. Kun tahdotaan keittoa, pannaan ne pataan kiehumaan. Jos on nakata sekaan maitotilkka ja hyppysellinen selvän viljan jauhoja, niin tulee rokka sen parempi, mutta menee se siltäänkin; luonnollista on, että suolaa täytyy myös hiukan panna keitokseen", selitti emäntä.
"Eikö teillä olisi aikaa käydä mökissämme maistelemassa ruokiamme; mökkimme ei ole kaukana tästä", esitteli isäntä.
Koko heidän kertomuksensa hyvistä ruuistansa ja ruokavarastoistansa tuntui minusta niin kummalliselta. Mutta kun nuo aina ennen niin kalpeina ja näljistyneinä olleet ihmiset seisoivat hyvinvoipina ja iloisina edessäni, samalla kun muut kansalaiset kulkivat horjuen ja kalpeina, niinkuin kalmistoon suljetut haamut, jotka odottivat vaan sitä hetkeä, milloin heidän jalkansa torkahti ja he suistuvat haudan ammottavaan kitaan — niin otin kiitollisuudella vastaan heidän kutsunsa.
Tultiin mökille. Hyvin voivat, puhtaat lapset tulivat iloisesti vanhempiaan vastaan, hyväillen ja halaillen heitä. Silmäilin ympäri tuota pientä melkein ahdasta mökkiä. Muhkealta ei se tosin näyttänyt kaluston eikä minkään muunkaan puolesta. Mutta kaikkialla hallitsi puhtaus ja hyvä järjestys. Kaikki esineet olivat mukavasti järjestellyt paikoillensa niin paljoa kuin semmoisissa ahtaissa oloissa mahdollista oli. Lasten vaatteet eivät olleet mitään kalliita ja terveitä, vanhoja kuluneita vaatteita vaan, mutta puhtaita ne olivat ja terveiksi paikatut.
Heti mökkiin tultua rupesi emäntä ruuanlaittamis-puuhiin. Hän viritti tulen takkaan ja rupesi jäkälä-rokkaa keittämään. Hän yritti sieniäkin paistamaan, mutta minä ehkäsin hänet siitä, ilmoittaen, että haluan maistella niitä semmoisina kuin ne suolattuina olivat.
Kun emäntä oli saanut ruuan pantuksi, istuttiin pöytään syömään.
Ihmetellä tosiaankin täytyi, kuinka hyviltä nuot oudot ruoat tuntuivat ensikertaisellekin. Ei mitään vastenmielisyyttä tuntunut niitä vastaan. Jäkäläleipä oli hapattamalla tehty ja oli jotenkin tuoretta. Se tuntui vaan semmoiselta kuin vähän happaman kilpakka tavallinen hapan leipä. Kaunista, valkosta ja lihavaa varsan lihaa oli leikelty viipaleisin puulautaselle ja suolatuita sieniä oli toisella. Kummallisen mieluisia olivat nuot sienet ja pian tulin vakuutetuksi, etteivät he liikoja laskeneet, kerskatessaan, ettei mikään suolakala niille vertoja vetänyt. — Hyvällä ruokahalulla pistelin jäkäläleivän kanssa pieniä ja hyvästi valmistettua, maukasta varsan lihaa. Syödessä emäntä nosti eteeni kaksikorvaisen, ison tuopin, sanoen: "tässä olisi juotavaa".
Olinkin näitä ruokia jo siksi paljon syönyt, että halusinkin jotakin palanpainetta; tartuin siis ahnaasti tuopin korviin kiinni. Suuresti hämmästyin, juolahtaessani tuota juomista. Juotava oli, mitä parasta olutta voidaan hyvinäkin vuosina parhaista maltaista kotipanimossa saada.
"Mistä teillä on noin avullisia maltaita tämmöisenä aikana, kun olut on parasta laatua, mitä ikinä olen maistellut?" sanoin hämmästyksissäni.
"Niitähän on nyt kosolta joka talossa, vaikkeivät ihmiset sitä huomaa. Asia on, näette, niin, että kun jyvä ei ennen hallaa kerinnyt ensinkään kasvaa, jäi tuo jyvän-yty kaikki olkiin ja nämät oljet ovat nyt avullisia maltaita", selitteli emäntä hyväntahtoisesti.
"Ettäkö tämä olut on tehty oljista?" kysyin kummissani.
"Aivan pelkistä oljista. Ei hyppysellistäkään ole siihen käytetty minkäänlaista viljaa", vakuutti emäntä.
"Ihme kumma! — No, miten te sitä valmistatte?" kysäsin.
"Keino on aivan mutkaton. Lasken vaan saavin täyteen ohran olkia kuumaan veteen likoamaan vuorokaudeksi. Sitten lasken likoveden tapista ulos ja panen pataan kiehumaan, kiehuessa nakkaan vähän humalaa sekaan. Kun keitos jäähtyy, laitan sen käymään ja olut on valmis", sanoi emäntä.
"Mutta eikö tulisi aina parempaa, kun panisi olkia kylmään veteen likoamaan", pakkausin neuvomaan.
"Ei käy päinsä. Olen koettanut sitäkin, vaan silloin maistaa olut oljelta ja samalla ikäänkuin tunkalta", sanoi emäntä ja katsoa vilautti minua silmiin; oli niinkuin hän olisi sanonut: Etpä näy ymmärtävän.
"Mikä teidät siihen on opastanut?" vastasin.
"Kun oljet lemusivat niin imeliltä, rupesin miettimään asianlaitaa ja koettelemaan, eikö niistäkin jotakin tulisi tänä kovana aikana", sanoi emäntä.
Lopuksi syötiin tuota jäkäläkeitosta ja sekin meni tämmöisenä aikana hyvin mukiin.
Jättelin heidät hyvästi, kiitellen ja kostellen.
"Ei meille tule enään koskaan nälkävuotta", sanoi emäntä luottavasti, loistavin silmin, kättäni puristaen.
* * * * *
Hädästä mitään tietämättä, eli tuo köyhä joukko tyytyväisenä pienessä mökissään ja mikä oli heidät tuohon tilaan ja noihin keksinnöihinsä saattanut? siihenpä vastaan heti. He olivat köyhyydessäänkin semmoisia ihmisiä, jotka rakastivat kirjallisuutta. He lukivat kaikkea kirjallisuutta, mitä käsiinsä saivat, ei ainoastaan huvikseen, vaan elämänsä opiksi. He olivat viime aikoina saaneet käsiinsä semmoisen kirjan, jossa kehoitettiin hätä-aikoina keräämään jäkälää ja sieniä hätävaraksi. Samassa kirjassa kehoitettiin myös hevosen lihaa hyväksensä käyttämään. Järkeviä ihmisiä kun olivat, ei nämät neuvot tulleet kuuroille korville, vaan he ryhtyivät tuon kovan pulman tullessa heti tositoimiin. Kirjallisuus oli jo heidän henkensä niin kehittänyt, että he olivat vapaat kaikista ennakkoluuloista ja eivät olleet tahallaankaan, vaikka saivat välistä pilkkaakin kärsiä. Monikin, joka näljän kanssa taisteli hirmuista taistelua, pilkkasi heitä, vaikka itse oli kymmentä kertaa pahemmassa kadotuksessa.
Siinä oli koko heidän konstinsa.
* * * * *
Tämmöistä voi silloin tapahtua niinkin pienessä piirissä, missä silloin asuskelin. Ja nämät pikakuvat ovat tosiasioita, eikä minkään mielikuvituksen tuomia utukuvia, sillä olen ne omin silmin nähnyt, omin korvin kuullut. Ei nämätkään ole ilahduttavia kuvia, mutta paljon kamalampia tapahtumia saatti silloin tapahtua muualla, joita en ole ollut näkemässä.
Kova aika on nytkin, mutta Jumalan kiitos! En nyt ole vielä yhtään semmoista tapausta nähnyt. Mitä niissä laajoissa piireissä, joita katovuosi pahimmin rasittaa, voi vielä tapahtua, se on hämärän tulevaisuuden peitossa; varmaa vaan on se, että kova nälkä rasittaa paikoittain kansaa. Jumala, ettei semmoista enään tapahtuisi!