Makuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu toalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen tarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli korkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa.
Siellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli lukossa.
Ei kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai puhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen akkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa hän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa vaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä oli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin valkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni miekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen jälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta, joista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä oli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään ympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi viekotella äitiä kertomaan satuja.
Mutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä ja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia. Siinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat. Siellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä turkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka paistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme valokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka olisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia. Ja yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in kuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen äitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse sai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa.
Ja sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi kiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni historiansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka se oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli se saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki ne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät saaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa ja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen pienet nuottivihkonsa "Laula meille äiti", jotka eivät koskaan enää saaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen viimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen lakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet, ruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma kirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma, mutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan kirjan vain Nennestä.
Se oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän sinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa. Hän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja viipyi hetkisen siellä.
Siellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan tiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään niitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman mailman välillä.
— Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta minä tunnen sen.
— Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä.
Hän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään.
— Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä mieti enää.
Muuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä, jolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän todellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa, että hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin syvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta tuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan järkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut koskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut, pohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen mahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän toivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta. Varmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun tulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli ja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja enemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä lähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut sellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä viime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta, jota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä.
Samalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa yksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä, mitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle noilla sanoilla: "sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista", silloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin, kosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin voinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa, että mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin toisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää mitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää, jolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella ja elää samoinkuin minäkin.
— Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän on nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään sellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en minä.
Hän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen.
— Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin sinäkin, sanoi hän.
— En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä toivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä olisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen ikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä.
Minä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla voi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli.
— Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin itsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut muillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut vieraille.
Viimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi sanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi.
— Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän.
Ja samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti silmiin ja kysyi:
— Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo?
— Pahoilla mielinkö?
Minä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani, jota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan sanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen. Hän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen itkeneen, mutta ei surusta.
Mutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän koskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen ovea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa minä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin lähelle häntä kuin nyt.
Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?
Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta, että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän kaikkien luo, itse elämään takaisin.
Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani, etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui, meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.
Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa. Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä, minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.
Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen yöhön.
Kevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut onnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut tulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli puidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja kun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana Pohjanlahdelta.
Tähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen sairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden viikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi jälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida salin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli vaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme vaikenemaan.
Mutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen hän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman kummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut kukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani yksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt levolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä.
Ja kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin. Ikäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon muuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt jonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni alkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää yhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut tehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja sairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella mitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista, jotka olivat hänen yöpöydällään.
— Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten onnellisia me olemme olleet!
Hän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella äänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat hänen silmäluomiensa alta poskille.
— Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä.
Minä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena.
— Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä.
Hän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta, joka oli aina ollut paras kotimme.
— Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa.
Ja ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti hän:
— Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien kuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes itsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut niinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut estää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut vastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein paranen.
Minä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian onnellisesti voidakseen sanoa enemmän.
— Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut muille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään.
Hän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen vuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut melkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa vuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät minun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin minä sydämeni sulavan.
Vaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän keskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi meidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen kuului elämälle.
Oi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä kuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka minä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron onnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet, kerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut muistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin elämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen elämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät, jotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden, epätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä olin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän sallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani.
Nyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen jokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa sanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut hänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna ja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin istua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne olivat samat kuin ennenkin.
— Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän eräänä päivänä.
Minun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan sanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin hänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet.
— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta tuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin sääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon enemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin sairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni. Oi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään!
Hän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa levottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi:
— Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki. Siellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan, ennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun minä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven.
Kuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja ja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani värisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan lausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina, viimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti myrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet takaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä silmiin ja sanoin:
— Mutta nythän sinä tahot elää?
— Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja muistaakseni aina Sveniä.
Sinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme pihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi raskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja hän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja että hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän nauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka teki minut iloiseksi saada tukea häntä.
— Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän mennessämme takaisin sisälle.
Sitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni huoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän seisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi muuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana.
— Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole jaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen.
Sairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia leikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin toisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he saisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään huvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä usein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja heidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä silmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut aikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista eikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella sanoessaan hyvää yötä.
— Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä hankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai tietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille.
Onnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin vuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä palttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä, jossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas kevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita.
Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi, ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja huolestutti minua.
Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään minun olkapäähäni.
— Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.
— Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.
— Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.
Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa, jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.
— Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa minulle anteeksi?
Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella äänellä.
— Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?
— Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.
Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.
— Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä. Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani murtuvan.
Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.
— Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta nyt sinä saat tietää vielä erään asian.
Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään, niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.
— Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi — silloin minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta. Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on Jumala luvannut minulle.
— Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin minä.
Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.
— Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä sitä itse.
Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta, joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.
Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä, katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.
— Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen kai elänytkin vain haaveissa.
Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:
— Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa sinulle mahdollisuutta ajatella toisin.
Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi hyvää yötä.
Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle muistojen aarteen.
Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien ajatusteni vastustusta.
Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien kuluessa ikävöinyt merta.
Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje. Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret, voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.
Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä, mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin, mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en koskaan uskonut pelkääväni.
Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat suurempia kuin minun.
Pitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia sekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin sen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan.
Samana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni ennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet jollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut tapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä olin kuullut, voisi olla totta.
Minä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä, ostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen välttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää laatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni. Saadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se onnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman jokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi kumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä voimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla mitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka konemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian silmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin sanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan sielustani aivoihini: "Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt. Ethän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut vakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää sitä."
Minut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä matkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin kaiken tuskan loppuvan. "Jumalani, kuoleeko hän", mutisin itsekseni, "mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!" Ja minä ihmettelin yhä vain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni asemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan minua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. "Silloin hän elää vielä", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: "Ehkä se juuri on merkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten tahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille." Mutta tämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen tunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä nousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet, kun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan pukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt vaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui akkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut tullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa minua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto liikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin tiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua tervetulleeksi.
Sitten lensi aivoihini ajatus: "Yli puolitoista vuotta sinä olet odottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut poissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä, sammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä."
Hetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni makaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä ja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas saadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että uskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu tekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja ylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni hengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa.
Silloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti kuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä hänen ohitseen. Mutta poika esti minua.
— Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän.
Hän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti hymyillä, mutta ei onnistunut.
— Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan.
Poika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi poispäin. — Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä.
Ja samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli.
Silloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani. "Tässä tulee kaikista pahin", ajattelin minä. "Sitä sinä et ole vielä ajatellutkaan. Lapset, lapset!" ja sairaanhoitajattaren istuessa yksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään ja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi.
Kuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä! Kuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä, jonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta äkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja ymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että äiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni pois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään teoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä siitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos äiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän oli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille, että heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin olisivat he nauraneet tai suuttuneet.
Nyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut. Ja meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa kaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan lievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta, joka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli jättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin.
Mutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne saavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti alkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen ruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita kohtauksia.
Lääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi, mutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän makasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut. Lakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä näkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella tavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin nähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina jäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin hänen sanansa: "Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven." Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi nuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun ne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän sen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän olisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko ylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä?
Minä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos vain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa sairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja, jotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää muistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku Elsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla, että hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien tuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman huoneessa.
Sanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää ennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt, ehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä, kun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet levolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä eläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt. Ja minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista, jota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni kaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini. Minä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo unhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut tekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja oman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen kuin auringon säteet polttopisteeseen.
Sillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt harmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon sarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta vapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain ponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista on olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä tiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän mailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin otin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely sielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan puolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli, tuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut onnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin muodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi tuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut ajatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti minun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän kuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti mustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta ja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki muu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä.
Minä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se ei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka makasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen kieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä voinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään, ja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois siitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui hänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin. Siellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni eikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua.
Ja ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä eläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja pirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka säteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli surumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se oli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt muistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut muiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja se päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään. Hän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain surra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi minun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin kuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja kaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen huuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla.
Miksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin koettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa riittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli liikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka tahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä?
Kuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain siksi, ettei näe selvästi?
Ja nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka hän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin piinannut?
Sillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka olivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin sen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken ollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta tähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin sydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti minua ilman häntä.
Sitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä tiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja kauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni ja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet laskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni muuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut voivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua, ainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo vastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa kätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa.
Silloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni jäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia herättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat vuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut:
— Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja poikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille.
Niin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt hengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä ikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän sinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen sanovan:
"Nenne."
Heikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli kumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme käsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta, että olimme jälleen kuulleet hänen sanansa.
Siitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä oli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä ja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin Sven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja tietävän hyväilymme.
Vielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa näkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän kokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista ilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt.
Sitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt, ja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä ja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton tuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman enne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä. Joka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka kerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän ei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa jotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada ilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista katsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen viimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani kuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja katsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin koko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin korvani lähelle hänen suutaan.
Silloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä mikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä vain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan hänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä kukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä:
— Minä… rakastan… niin… paljon… teitä. —
Minä mahdoin huutaa tuskasta. Sillä minä tunsin kädet, jotka tarttuivat minuun ja tukivat minua. Ja huudahdukseni, joka pääsi minulta, oli kuoleva kuullut. Sillä vaimoltani pääsi epätoivoisen tuskainen huudahdus, joka ilmaisi, että hän voi kuulla minua, voimatta laskea elotonta kättään päähäni. Sen äänen minä voin kuulla milloin vain tahdon.
Saadakseen sanotuksi nuo sanat oli hän taistellut tuntikausia. Ja ne sanottuaan vaipui hän rauhaan. Hänen piirteisiinsä ilmestyi rauhaa. Hän ei toivonut mitään enempi eikä pyytänyt enää mitään. Hän oli päättänyt tilinsä mailman kanssa, kun hän ennen kuolemaansa ehti sanoa kuinka hän rakasti poikia ja minua.
Pari tuntia myöhemmin hän sulki silmänsä. Se tapahtui ilman kuolemantaistelua, hiljaa ja levollisesti, niinkuin kynttilä palaa loppuun ja sammuu.
Hän eli omaa elämäänsä ja kuoli omalla kuolemallaan.
Hän oli niin heikko, ettei hänellä ollut mitään kuolemankampailua. Jo ennen hän oli kylliksi kauvan taistellut.
Mutta hän oli kyllin voimakas sanoakseen meille sanansa ennenkuin meni, elääksemme siitä muistosta. Hänen rakkautensa oli voimakkaampi kuin kuolema.
Siunattu olkoon hän!
Minä avasin sen kirjeen, joka oli päällimäisenä lapsuuteni pienessä piirongissa Svenin pyhäkössä. Siellä minä luin siitä seuraavaa:
"Minä olen niin monta kertaa puhunut kuolemasta, mutta kerranhan sen täytyy tapahtua. Hän, joka ensin löytää tämän kirjeen, näyttäköön sille tai niille, jotka huolehtivat minun hautauksestani. Oi Jumala, kun minä kirjoitan näitä sanoja — jospa olisin niin lähellä hautaa kuin nämä sanat ovat paperia lähellä. Minähän tahtoisin elää rakkailleni, jotka ovat tehneet minulle enemmän kuin ihmiset voivat tehdä toiselle, ja minä koetan kaikkeni mitä voin. Mutta jos ei se onnistuisi — ja se tuntuu siltä — silloin minä tahtoisin, että minut puetettaisiin valkoiseen pukuuni. Alimmaisessa piirongin laatikossa ovat kaikki liinavaatteet, joita Nenne, minun enkelini käytti. Mutta antakaa niiden seurata minua. Sallikaa niin paljon kuin hänen omaisuuttaan on ja minun arkkuuni mahtuu tulla minun mukaani. Hänen kovilla, pienillä leikki kapineillaankin minä lepäisin pehmeästi —.
Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa josmahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta.
Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkävoinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta.
Teidän Elsa."
Ja niin hän puettiin valkoisiin vaatteisiinsa, joita, hän oli käyttänyt iloitessaan mailmasta ja kaikesta mitä mailmassa oli. Kaikki tehtiin, niinkuin hän oli toivonutkin ja Svenin pieneen huoneeseen laitettiin hänen viimeinen vuoteensa. Siellä hän makasi suuri musta tukkansa levällään valkealla puvullaan, ja hänen ympärillään oli kaikki kevään kukkaset. Hänen takanaan kohosi tuota pientä akkunaa kohti tulipunainen azalea ja vuoteen päällä riippui vierivieressä keltaisia ruusuja.
Hän näytti vain nukkuvan ja hänen kasvonsa olivat nuortuneet kuollessa.
Niin hän meni Svenin luo, kuten hän itse oli sanonut, ja siksi tämä on "pikku-veikon kirja", joka tuli äidin enkeliksi, joskaan ei niin kuin me olimme toivoneet. Sillä hän otti hänet mennessään mukaansa.
Mutta tämä kirja on yhtähyvin kertomus taistelusta kuoleman kanssa. Se on kertomus eräästä miehestä, joka taisteli ja kärsi tappion, mutta joka ei häpeä tappiotaan.
Minä olen matkustanut kauvas sen jälkeen ja minä olen nähnyt paljon ihmisiä. Mutta kaikki on ollut minulle vierasta ja kuollut, kunnes tämä kirja kirjoitettiin. Se kirjoitettiin kirkkaina kesäpäivinä siellä, missä saaristo loppuu ja aava meri aukeaa. Ja sen kirjoitti muuan yksinäinen mies, joka ei enää ole yksinäinen.
Monta pitkää viikkoa hän on katsonut vain merta, joka elämisen arvoisen ihmiselämän lailla ei koskaan ole tyyni. Hän näki siellä raivoavan veden yli vilkkuvan majakoiden tulien ja jos majakoiden vilkkuvat valotkin sammuisivat, niin kuitenkin tuikkivat taivaan tähdet.