»Madam», jatkoi tämä herrasmies, »koska hyväntahtoisesti olette ottanut — hm — muovaillaksenne tyttärieni käytöstä ja koska olen saanut sen käsityksen — hm — ettei mikään heitä koskeva — hm — ole teille yhdentekevää —»
»Mahdotonta ajatellakaan», vastasi mrs General äärimmäisen kylmäkiskoisesti.
»— sentähden tahdon ilmoittaa teille, madam, että läsnäoleva tyttäreni —»
Mrs General taivutti hiukan päätänsä Fannylle, joka teki syvän kumarruksen mrs Generalille ja sitte kohotti päänsä taas ylpeästi pystyyn.
»— että tyttäreni Fanny on — hm — suostunut menemään naimisiin mr Sparklerin kanssa, jonka te tunnette. Tämän kautta te, madam, vapaudutte vaikean tehtävänne — hm — vaikean tehtävänne toisesta puolesta.» Mr Dorrit toisti nämä sanat vilkaisten vihaisesti Fannyyn. »Mutta toivon, ettei se millään tavoin, ei välillisesti eikä välittömästi — hm — muuta tai supista sitä asemaa, johon te hyväntahtoisesti olette asettunut perheessäni.»
»Mr Dorrit», vastasi mrs General hansikoidut kädet mallikelpoisesti leväten päällekkäin, »on aina hienotunteinen ja arvioi ystävälliset palvelukseni liian suuriksi».
Miss Fanny rykäisi kuin sanoakseen: »Olette oikeassa!»
»Miss Dorrit on epäilemättä menetellyt niin viisaasti kuin olosuhteet suinkin sallivat ja suonee minun vilpittömästi onnitella itseään. Hyviksi enteiksi tälle perhetapahtumalle on katsottava se, että asianomaiset ovat vapaat intohimon kahleista», mrs General sulki silmänsä sanoessaan sen, ikäänkuin ei voisi sellaista puhuessaan katsoa kehenkään, »että se on sopusoinnussa lähimpien omaisten toivomusten kanssa ja että se liittää yhteen ja lujittaa uljaan perherakennelman eri osat. Toivon, että miss Dorrit sallii minun hartaimmin onnitella häntä.»
Tässä mrs General vaikeni ja lisäsi hiljaa itsekseen, piirteiden muovaamiseksi: »Pappa, peruna, pupu, papu, prisma.»
»Mr Dorrit», lisäsi hän ääneen, »on aina kovin kohtelias, ja pyydän kiittää tästä huomaavaisuudesta, tahdonpa lisätä: kunnianosoituksesta, joka on tullut osakseni sen kautta, että hän ja miss Dorrit näin aikaisin ovat ilmoittaneet minulle tapahtumasta. Niin hyvin kiitokseni kuin onnittelunikin osoitan sekä mr Dorritille että miss Dorritille.»
»Minulle ne ovat erinomaisen —sanomattoman tervetulleita», huomautti miss Fanny. »On suuri helpotus tietää, ettei teillä, mrs General, ole mitään asiaa vastaan; tuntuu kuin kivi vierähtäisi sydämeltäni. Tuskinpa tiedän mitä olisin tehnyt, jos teillä olisi ollut jotakin muistutettavaa, mrs General.»
Mrs General vaihtoi oikean hansikkaan vasemman päälle ja hymyili papu-prisma-hymyä.
»Avioelämässäni aionkin ylinnä harrastaa teidän hyväksymisenne säilyttämistä», jatkoi Fanny, ja hänen vastahymyssään ei ollut hiventäkään papu- ja prisma-aineksia; »sen menettäminen tietäisi todella suurinta kurjuutta ja onnettomuutta. Toivon, ettette suuressa hyvyydessänne pane pahaksenne ja ettei isäkään pahastu, jos kuitenkin oikaisen pari pientä erehdystänne. Parhaimmatkin meistä ovat niin erehtyväisiä, että teillekin, mrs Gerenal, on sattunut yksi ja toinen hairahdus. Teille osoitettuun luottamukseen sisältyvä huomaavaisuus ja kunnianosoitus, josta niin painokkaasti puhuitte, on epäilemättä erittäin imartelevaa ja tyydyttävää laatua; mutta minulla ei ole mitään osaa siinä. Ansio siitä, että teille ilmoitettiin tästä asiasta, olisi minun ansionani ollut niin suuri, etten voi omistaa sitä, koska se ei kuulu minulle. Se on yksinomaan isän. Olen syvästi kiitollinen teille rohkaisustanne ja suojeluksestanne, mutta isä sitä on pyytänyt teiltä enkä minä. Minun tulee kiittää teitä, mrs General, minulle suomastanne helpotuksesta, kun annoitte suostumuksenne kihlaukseeni, mutta te ette ole minulle kiitollisuudenvelassa mistään. Toivon, että aina hyväksytte minun menettelyni, senkin jälkeen kun olen jättänyt kodin, ja että sisarenikin kauan saisi nauttia ja teidän armollisesta alentuvaisuudestanne, mrs General.»
Tämän sanottuaan, mikä lausuttiin mitä kohteliaimmin, lähti Fanny huoneesta, siroryhtisenä ja säteilevänä rynnätäkseen, päästyään näkyvistä, portaita ylös hehkuvin kasvoin ja syöksyäkseen sisarensa kimppuun, jota hän nimitteli myyräksi ja pudisteli, saadakseen hänen silmänsä paremmin auki, ja kertoi hänelle, mitä alhaalla oli tapahtunut, kysyen, mitä hän nyt ajatteli isästä.
Mrs Merdleä kohtaan käyttäytyi nuori neiti hyvin itsenäisesti ja itsetietoisesti, muttei vielä ryhtynyt varsinaisiin vihollisuuksiin. Toisinaan oli heillä pieniä otteluja, kuten silloin, kun Fannystä joskus tuntui kuin mrs Merdle olisi taputtanut häntä selkään tai kun mrs Merdle näytti erikoisen nuorelta ja kauniilta; mutta mrs Merdle lopetti aina hyvin lyhyeen nämä etuvartiokahakat vajoamalla siroimman välinpitämättömänä pieluksilleen ja kiinnittäen huomionsa johonkin muuhun. Seurapiirit (sillä tämä salaperäinen olio asusti seitsenkukkulaisessakin) arvelivat miss Fannyn muuttuneen suuresti edukseen kihloihin jouduttuaan. Hän oli paljoa avomielisempi, vapaampi ja herttaisempi eikä enää niin vaativainen; seurauksena oli, että häntä nyt ympäröi ihailijoiden ja seuralaisten lauma, mikä katkerasti harmitti naimaikäisten neitosten äitejä; nämä melkein nostivat kapinan seuraelämässä miss Dorritin tähden ja pystyttivät kapinalipun liehumaan. Nauttien aiheuttamastaan hämmingistä ja hälinästä liikkui miss Dorrit ylvään itsetietoisena seurapiireissä, johtipa mielenosoituksellisesti mr Sparklerinkin niiden läpi, näyttäen sanovan heille kaikille: »Oma asiani on, jos marssiessani riemukulussa teidän keskellänne mieluummin kuljetan saatossani tällaista heikkoa vankia kuin suurta ja voimakasta. Tahdon niin, ja siinä on syytä kylliksi!» Mr Sparkler omasta puolestaan ei kysellyt mitään, meni sinne, mihin häntä kuljetettiin, teki, mitä hänen käskettiin tehdä, ymmärsi, että kun hänen morsiamensa niitti kunniaa, niitti hänkin sitä samalla ja tuiki helpoilla ehdoilla ja oli vilpittömän kiitollinen siitä, että hänet näin avonaisesti tunnustettiin.
Tällä tavalla kului talvi, tuli kevät ja mr Sparklerin velvollisuus kutsui häntä Englantiin ottamaan omasta puolestaan osaa Sen nerouden, oppineisuuden, kaupan, älyn ja viisauden kuvastamiseen ja johtoon. Shakespearen, Miltonin, Baconin, Newtonin, Wattin maa, jossa eli ja oli elänyt joukoittain yliaistillisen ajattelijoita, luonnon ajattelijoita, miljoonissa muodoissa ilmenevän luonnon, tiedon ja taidon valtiaita ja Mestareja, tämä maa kutsui mr Sparkleria pitämään huolta siitä, jottei se joutuisi perikatoon. Mr Sparkler, joka ei voinut vastustaa isänmaansa sielun syvyyksiä kalvavaa hätähuutoa selitti, että hänen täytyi lähteä.
Tästä seurasi, että oli ratkaistava kysymys, milloin, missä ja kuinka mr Sparkler menisi naimisiin maailman parhaan tytön kanssa, jossa ei ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Pysyttyään jonkun aikaa hiukan salaperäisenä, ilmoitti miss Fanny itse sisarellensa tämän ratkaisun.
»No, lapseni», sanoi hän eräänä päivänä haettuaan Amyn käsiinsä, »minäpä kerron sinulle jotakin. Keksin sen juuri nyt ja tietysti riensin heti sinun luoksesi puhumaan siitä.»
»Koskeeko se sinun avioliittoasi, Fanny?»
»Rakas lapsi», vastasi Fanny, »älä hätäile. Anna minun kertoa asiani sinulle omalla tavallani, sinä pieni hätäkello. Jos muuten vastaisin arvailuusi kirjaimellisesti, niin sanoisin: 'ei'. Sillä oikeastaan ei ole likimainkaan kysymys niin paljon minun avioliitostani kuin Edmundin.»
Pikku Dorrit näytti, ehkei aivan syyttä, olevan hiukan ymmällä siitä, kuinka tämä hieno erotus oli käsitettävä.
»Minä en ole missään pulassa», huudahti Fanny, »eikä minulla ole mitään kiirettä. Ei minua odoteta mihinkään virkaan eikä äänestämään. Mutta näin on Edmundin laita. Ja Edmund itse on hyvin alakuloinen ajatellessaan joutuvansa lähtemään yksin; enpä todellakaan haluaisi päästää häntä omin päin. Sillä jos vain on mahdollisuuksia tehdä joitakin tyhmyyksiä — ja niitähän yleensä kyllä on — niin Edmund tekee niitä varmasti.»
Esitettyään näin puolueettomasti, minkä verran hänen tulevaan mieheensä saattoi luottaa, riisui hän toimeliain elein hatun päästänsä ja riiputteli sitä nauhoista.
»Sentähden koskee tämä kysymys paljon enemmän Edmundia kuin minua. Meidän ei kuitenkaan tarvitse puhua siitä sen enempää. Se on itsestään selvä. No niin, rakkakin Amy! Kysymys, onko hänen matkustettava yksin vai ei, johtaa toiseen kysymykseen: onko meidän mentävä naimisiin täällä ja kohta vai kotona kuukausien kuluttua.»
»Huomaan, että kohta menetän sinut, Fanny.»
»Millainen pienokainen oletkaan», huudahti Fanny puoliksi suvaitsevaisena, puoliksi kärsimättömänä, »kun et malta odottaa! Pyydän, kultaseni, kuuntele minua loppuun! Tämä nainen», hän puhui tietysti mrs Merdlestä, »jää tänne pääsiäisen jälkeen, niin että jos menisin täällä naimisiin ja matkustaisin Edmundin kanssa Lontooseen, ennättäisin hänen edellensä. Se olisi jotakin. Edelleen, Amy. Kun tämä nainen olisi poissa tieltä, en luulisi olevani kovinkaan vastahakoinen myöntymään mr Merdlen ehdotukseen, jonka hän on tehnyt isälle, että nimittäin Edmund ja minä aluksi asettuisimme tuohon taloon —tiedäthän— tuohon taloon, jossa sinä kerran kävit erään tanssijattaren kanssa, ystäväni — kunnes meidän oma huoneistomme on saatu valituksi ja kuntoon. Edelleen vielä, Amy. Isä on aina puhunut aikovansa matkustaa Lontooseen keväällä — katsos, jos Edmund ja minä olisimme naimisissa, niin voisimme matkustaa Firenzeen, jossa isä yhtyisi meihin, ja sitte voisimme kaikki kolme yhdessä matkustaa kotiin. Mr Merdle on pyytänyt isää asumaan tuossa samassa mainitsemassani talossa, ja otaksun, että hän suostuu siihen. Mutta hän on tekojensa herra, joten siitä asiasta en voi sanoa mitään varmaa (mutta se ei olekaan varsin tärkeätä)».
Fannyn tapa todeta tämä seikka ilmaisi mitä, selvimmin erotuksen isän, joka oli oma herransa, ja mr Sparklerin välillä, joka ei ollut sitä vähimmässäkään määrässä. Ei silti, että hänen sisarensa olisi huomannut sitä; hän ajatteli vain tulevaa eroa sisarestaan ja harrasta haluaan päästä mukaan Englantiin.
»Näinkö nyt siis on järjestetty, Fanny rakas?»
»Järjestetty!» toisti Fanny. »No mutta, lapsi, sinä olet oikein kärsivällisyyttä koetteleva. Huomasithan, että nimenomaan sovitin sanani niin, ettei syntyisi tällaista käsitystä. Sanoin, että varmasti esiintyisi tällaisia kysymyksiä ratkaistaviksi, ja tässä ne nyt ovat.»
Pikku Dorritin miettivät silmät katsoivat häneen hellästi ja tyynesti..
»No, suloisin tyttöni», sanoi Fanny, vaaputellen jotenkin kärsimättömästi hattuaan sen nauhoista, »ei tässä ole mitään tuijottamisen syytä. Pienten pöllöjen vain on lupa tuijotella. Odotan neuvoa sinulta, Amy. Mitä neuvot minua tekemään?»
»Etkö luule», kysyi Pikku Dorrit vakuuttavasti hetken mietittyään, »että asiaa kaikin puolin punniten olisi parasta siirtää kaikki pari kuukautta myöhemmäksi?»
»En, pikku kilpikonna», vastasi Fanny erikoisen terävästi, »sitä en ensinkään luule».
Näin sanoen viskasi hän hatun tykkänään kädestään ja heittäytyi tuoliin. Mutta melkein heti valtasi hänet taas hellyydenpuuska ja hän ponnahti ylös tuolistaan, polvistui lattialle ja sulki sisarensa tuoleineen päivineen syliinsä.
»Älä luule, että olen kiivas ja paha, lemmikkini, sillä sitä en ole. Mutta sinä olet niin merkillinen pieni olio! Sinä saatat toisen puraisemaan sinulta pään poikki, vaikka oikeastaan tahtoisi olla sinulle mahdollisimman hyvä. Enkös minä sanonut sinulle, rakkahin vauvani, että Edmundia ei uskalla päästää yksin matkustamaan? Ja etkö tiedä, ettei hän kykenisi siihen?»
»Kyllä, kyllä, Fanny. Niin sanoit, ja minä tiedän sen.»
»Niin, ja sinä tiedät sen», kiivastui Fanny taas. »No niin, lapsukaiseni! Jos ei häntä voi lähettää yksin, niin siitä seuraa kaiketi, että minun on lähdettävä mukaan.»
»Niin — siltä näyttää, rakkaani», myönsi Pikku Dorrit.
»No niin, koska olet kuullut, kuinka asiat voitaisiin järjestää niin, että tämä kävisi päinsä, niin onko tarkoituksesi neuvoa minua menettelemään näin?»
»Niin —siltä näyttää, rakkaani», vastasi Pikku Dorrit taas.
»No hyvä!» huudahti Fanny alistuva ilme kasvoillaan, »minun kai täytyy sitten tehdä niin! Tulin luoksesi, ystäväiseni, kun olin kahden vaiheilla ja ymmärsin, että oli päätettävä. Nyt olen tehnyt päätökseni. Teen siis näin!»
Taipuen näin sisarelliseen neuvoon ja olojen vaatimusten mukaan, muuttui Fanny oikein hyväntahtoiseksi, kuten ihminen, joka on luopunut omista mielihaluistaan rakkaimman ystävänsä tähden ja jonka omatunto riemuitsee tehdystä uhrauksesta. »Sinä olet sittenkin, Amyseni, maailman paras pienokainen ja varsin järkevä, enkä käsitä, kuinka tulen toimeen ilman sinua!» sanoi hän sisarelleen ja sulki hänet kiinteämpään ja todella hellään syleilyyn. »Ei silti, että ajattelenkaan luopumista sinusta, lemmikkini, enpä suinkaan, sillä toivon, että aina pysymme miltei erottamattomina. Ja nyt, Amy, annan sinulle neuvon. Kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa —»
»Kun jään tänne yksin mrs Generalin kanssa?» toisti Pikku Dorrit hiljaa.
»No tietysti, kultaseni, kunnes isä tulee takaisin. Ellet katso Edwardia seuraksesi, joksi hän varmasti ei kelpaa kotonakaan ollessaan ja vielä vähemmin matkustellessaan Neapelissa tai Sisiliassa. Aioin sanoa — vaikka sinä pieni sekoittaja sait minut keskeytetyksi — että kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa, Amy, niin älä salli hänen millään tavoin yrittää ovelasti uskotella sinulle, että isällä on joitakin aikeita hänen suhteensa tai hänellä isän suhteen. Hän yrittää kyllä, jos vain voi. Minä tiedän, kuinka hänen hansikoidut kätensä osaavat hiipiä ja hamuilla. Mutta älä ole millään muotoa ymmärtävinäsi häntä. Ja jos isä palatessaan kertoisi sinulle aikovansa tehdä mrs Generalin äidiksesi (mikä on kylläkin luultavaa, kun minä lähden pois), niin neuvon sinua heti vastaamaan: 'Isä, minä pyydän lausua paheksumiseni siitä. Fanny arveli näin käyvän, ja hän paheksuu sitä ja minä paheksun myöskin.' Tosin en usko, että sinun paheksumisesi vaikuttaa vähintäkään tai että saisit sen sanotuksi edes jommoisellakin ponnella. Mutta tässä on kysymyksessä periaate — tyttärellinen periaate — ja minä pyydän sinua, ettet alistu mrs Generalin tytärpuoleksi tehostamatta sitä tekemällä lähimpiesi olon mahdollisimman epämiellyttäväksi. En odotakaan, että jaksat pitää puoliasi — se on selvää, kun on kysymys isästä — mutta tahdon kuitenkin herättää velvollisuudentuntosi valveille. Mikäli minä voin auttaa sinua tai mikäli voin vastustaa sellaista avioliittoa, niin teen sen, siitä voit olla varma, rakkaani. Jos asemani naineena, jonkun verran viehätysvoimaa saaneena naisena — jota asemaa aina aion käyttää tämän naisen vastustamiseksi — jos tämä asemani suo minulle jotakin vaikutusvaltaa, niin panen sen liikkeelle, luota siihen, ahdistaakseni ja uhatakseni mrs Generalin päätä ja valhetukkaa (sillä olen varma siitä, ettei se ole hänen omansa; ruma se on, enkä voi käsittää, että kukaan täysijärkinen ihminen haluaisi uhrata rahoja sen ostamiseen).»
Pikku Dorrit kuunteli tätä neuvoa uskaltamatta sanoa vastaan, muttei myöskään antanut Fannylle syytä luulla hänen aikovan noudattaa sitä. Näin tehtyään tavallaan lopun tyttövuosistaan ja järjesteltyään maallisia asioitansa kävi Fanny hänelle ominaisen kiihkeästi valmistelemaan vakavaa asemansa muutosta.
Nämä valmistukset olivat siinä, että hänen kamarineitonsa lähetettiin pikalähetin suojelemana Pariisiin hankkimaan sieltä morsiamen kapiot, joille kuitenkin on kerrassaan alhaista ja sopimatonta tässä kertomuksessa antaa kotimainen nimi; mutta noudattaen yleistä tapaa, että kertomuksen on pysyteltävä siinä kielessä, jolla se ilmoittaa olevansa kirjoitettu, se ei tässä suostu käyttämään ranskalaista nimitystä. Rikas ja kaunis pukuvarasto, jonka nämä asiamiehet muutamassa viikossa hankkivat, kuljetettiin sitte välillä olevien, tulliasemia vilisevien maiden läpi; näiden asemien varusväkenä oli suunnaton armeija nukkavieruja, univormupukuisia kerjäläisiä, jotka herkeämättä toistelivat »Kerjäläisen rukousta» tämän komeuden ääressä, ikäänkuin jokainen sotilas heistä olisi ollut muinainen Belisarius kerjäläisenä; heitä oli niin monta legionaa, että ellei pikalähetti olisi tuhlannut puolitoista vakallista hopearahoja heidän kurjuutensa lieventämiseksi, olisivat he penkoneet koko pukuvaraston repaleiksi, ennenkuin se olisi ollut Roomassa. Se saatiin kuitenkin kuljetetuksi tuuma tuumalta riemusaatossa kaikkien näiden vaarojen läpi ja saapui hienossa kunnossa matkansa päähän.
Täällä se levitettiin valittujen ystävättärien nähtäväksi joiden lempeissä sydämissä se herätti leppymättömiä tunteita. Samalla ryhdyttiin tarmokkaisiin valmistuksiin sen päivän varalle, jolloin muutamat sen kalleuksista joutuisivat kaiken kansan nähtäviksi. Kutsukortteja hääaamiaisille lähetettiin puolelle Romuluksen kaupungissa oleskelevalle englantilaiselle maailmalle; toinen puoli aseistautui ja asettui arvostelevina vapaaehtoisina eri asemiin juhlapaikan ulkopuolelle. Loistava ja ylhäinen englantilainen signor Edgardo Dorrit saapui ylimääräisellä postikyydillä liejuisia, syväraiteisia maanteitä pitkin Neapelista (jossa oli kiilloitellut ulkopintaansa jalostavassa seurustelussa neapelilaisen aatelin kanssa) kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan. Paras hotelli ja kaikki sen keittotaidolliset palvelushenget oli pantu työhön juhlaa voimistamaan. Mr Dorritin vekselit saivat melkein aikaan hyökkäyksen Torloniapankkiin. Brittiläinen konsuli ei ollut koko virka-aikanaan ollut tekemisissä tällaisten häiden kanssa.
Päivä koitti, ja Kapitolion naarassusi olisi saattanut murista kateudesta nähdessään, millä tavalla Saaren raakalaiset nykyisin viettivät juhliaan. Paheellisten sotilaskeisarien murhaajapäiset kuvapatsaat, joiden inhoittavaa riettautta eivät kuvanveistäjät olleet kyenneet imartelemaan olemattomiin, olisivat saattaneet astua alas jalustoiltaan ryöstääkseen morsiamen. Tukkeutunut vanha suihkukaivo, jossa gladiaattorit ennen muinoin peseytyivät, olisi voinut virota uudelleen eloon juhlan kunniaksi. Vestan temppeli olisi saattanut kohota pystyyn raunioistaan vartavasten lisätäkseen juhlan loistoa. Olisivat kyllä saattaneet, mutta eivät kuitenkaan tehneet niin. Samaten kuin tuntevatkin olennot — kuten toisinaan luomakunnan herrat ja herrattaretkin — olisivat saattaneet tehdä paljon, mutta eivät tehneet mitään. Juhlamenot sujuivat ihailtavan komeasti: mustakaapuisia, valkeapukuisia, punaruskeakaapuisia munkkeja pysähtyi katselemaan vaunuja, lammasnahkoihin puettuja, kierteleviä talonpoikia kerjäili ja soitti huilua ikkunoiden alla, englantilaiset vapaaehtoiset marssivat ohi, päivä painui mailleen, juhla läheni loppuaan, tuhannet kirkonkellot kajahduttelivat vespersoittoaan häähumusta huolimatta, ja pyhä Pietari kielsi olevansa missään tekemisissä sen kanssa.
Mutta tähän aikaan oli morsian jo lähellä ensimmäisen päivätaipaleensa päätä, matkallaan Firenzeen. Nämä häät olivat merkilliset siitä, että morsian niissä oli kaikki kaikessa. Ei kukaan huomannut sulhasta. Ei kukaan huomannut ensimmäistä morsiusneitoa. Harvat olisivat säteilevän loiston tähden voineet erottaakaan Pikku Dorritia (jolla oli tämä osa suoritettavanaan), vaikkapa ehkä monikin etsi häntä katseillaan. Ja niin morsian sitte astui kauniisiin vaunuihinsa, sattumalta sulhasen seuraamana, ja vierittyään muutaman minuutin ajan tasaisesti kaunista kivitystä pitkin alkoi täristellä toivottomuuden lätäkön läpi ja sitte pitkän pitkää kurjuuden ja raunioiden reunustamaa viertotietä. Muidenkin häävaunujen kerrotaan sekä sitä ennen että sen jälkeen kulkeneen samaa tietä.
Kun Pikku Dorrit sinä iltana tunsi itsensä hiukan yksinäiseksi ja hiukan alakuloiseksi, ei mikään olisi ollut tehokkaampana vastapainona tälle masennukselle kuin jos hän olisi saanut istua käsitöineen isänsä luona, kuten entisinä aikoina, huolehtia hänen illallisestaan ja auttaa hänet levolle. Mutta sellaista ei käynyt ajattelemienkaan nyt heidän istuessaan loistovaunuissaan, mrs General ajajanistuimella. Ja illallinen! Jos mr Dorrit halusi illallista, oli hänellä italialainen kokki ja sveitsiläinen sokerileipuri, joiden täytyi panna päähänsä paavinhiipan korkuiset lakit ja keitellä kaikenlaisia salaperäisiä alkemistisiä sekoituksia kuparikattiloissa alakerran laboratoriossa, ennenkuin ateria saatettiin tarjota hänelle.
Mr Dorrit oli opettavainen ja ajatusrikas tänä iltana. Jos hän olisi ollut yksinkertaisen hellä ja rakastava, olisi hän tehnyt Pikku Dorritille paljon enemmän hyvää, mutta tämä hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli — milloinkapa hän ei olisi niin tehnyt! — ja teki hänestä parhaan mahdollisen. Mrs General vetäytyi viimein omalle puolellensa. Tämä hänen lähtönsä iltaisin tapahtui aina mitä kylmäkiskoisimmin juhlamenoin, ikäänkuin mielikuvitus olisi ollut jähmetytettävä kiveksi, jottei se pääsisi seuraamaan häntä. Suoritettuaan nämä kankeat valmistelunsa, jotka vastasivat jonkinlaista tyylikästä plutoonan harjoitusta, hän poistui. Silloin kiersi Amy käsivartensa isän kaulaan ja toivotti hänelle hyvää yötä.
»Amy, rakkaani», sanoi mr Dorrit tarttuen hänen käteensä, »nyt päättynyt päivä on — hm — tuottanut minulle suurta mielenliikutusta ja tyydytystä».
»Ja hiukan väsyttänytkin sinua, rakas isä?»
»Ei», kielsi mr Dorrit, »ei ole; sellaista väsymystä, joka johtuisi tällaisesta, puhtainta tyydytystä tuottavasta tilaisuudesta, en tunne ensinkään».
Pikku Dorrit oli iloinen nähdessään hänet näin hyvällä mielellä ja hymyili hänelle herttaisesti.
»Ystäväni», jatkoi mr Dorrit. »Tämä tilaisuus — hm — oli tulvillansa hyvää esimerkkiä. Hyvää esimerkkiä, rakas lempilapseni — hm — sinulle.»
Pikku Dorrit säikähti tämän kuultuansa eikä, tiennyt mitä vastata, vaikka isä pysähtyi kuin odottaen hänen sanovan jotakin.
»Amy, rakas sisaresi, Fannymme, on suostunut — hm — hm — avioliittoon, joka on erinomaisesti harkittu laajentamaan — hm — meidän mahdollisuuksiamme seuraelämässä ja — hm — vahvistamaan yhteiskunnallista asemaamme. Lapseni, toivon, ettei se aika ole kaukana, jolloin — hm — löydämme sinullekin sopivan puolison.»
»Oi ei! Anna minun jäädä sinun luoksesi. Pyydän ja rukoilen, että sallit minun jäädä luoksesi. En tahdo mitään muuta kuin olla sinun kanssasi ja pitää huolta sinusta, rakas isä!» Hän sanoi tämän kuin äkkihätään joutunut.
»Ei, Amy, Amy», torjui isä, »tämä on heikkoutta ja mielettömyyttä, heikkoutta ja mielettömyyttä! Sinulla on — velvollisuuksia asemaasi kohtaan. Sinun tulee — hm — kehittää, kohottaa sitä ja — hm — tulla sen arvoiseksi. Mitä minusta huolehtimiseen tulee — niin voin — hm — kyllä pitää huolen itsestäni. Tahi», lisäsi hän hetken päästä, »jos tarvitsisin huolenpitäjää — hm — niin toivon, että — hm — kaitselmus suo minulle sellaisen. En voi — hm — hm — en voi, rakas lapseni, näin käyttää hyväkseni sinua ja — hm — ottaa sinulta vastaan sellaista uhria.»
Nytkö vasta hänen oli aika alkaa puhua itsensäkieltämisestä, vieläpä ikäänkuin se olisi erikoisen ansiokasta ja vieläpä ikäänkuin todella uskoen tähän teeskentelyynsä — jos se oli mahdollista!
»Älä puhu mitään, Amy. Sanon varmasti, etten voi tehdä niin. En — hm — saa tehdä niin. Hm — omatuntoni ei salli sitä. Sentähden, ystäväni, käytän tämän vaikuttavan ja ilahduttavan tapahtuman tarjoamaa tilaisuutta — hm — vakavasti ilmoittaakseni sinulle, että harras haluni ja tarkoitukseni nyt on saada sinut — hm—sopivasti (toistan: sopivasti) naitetuksi.»
»Ei, rakas isä, ei!»
»Amy», sanoi mr Dorrit, »olen aivan varma siitä, että jos tässä asiassa vedettäisiin johonkin henkilöön, joka erittäin hyvin tuntee seuraelämän, johonkin erittäin hienostuneeseen henkilöön, kuten esimerkiksi — hm — mrs Generaliin — niin ei tulisi kysymykseenkään muuta kuin yksi mielipide minun — hm — hellästi sinun parastasi harrastavista ja sopivista tarkoituksistani. Mutta koska tunnen sinun rakastavan ja tunnollisen luonteesi — hm — kokemuksesta, niin katson aivan riittäväksi sen, mitä nyt olen sanonut. Minulla ei nyt — hm — ole ehdolla ketään puolisoksi sinulle, rakkaani, eikä tiedossanikaan ole ketään. Tahdoin vain — hm — että ymmärtäisimme toisemme. Hm. Hyvää yötä, rakas ja ainoa jäljellä oleva tyttäreni. Hyvää yötä. Jumala siunatkoon sinua!»
Jos Pikku Dorritin mieleen tänä iltana juolahti ajatus, että isä perin helposti luopui hänestä nyt, rikkaudessaan, ja aikoessaan asettaa toisen hänen sijallensa, niin hän karkoitti sen ajatuksen kohta. Hän pysyi isälle yhtä uskollisena nyt kuin vaikeinakin aikoina, jolloin oli yksin ollut vanhuksen tukena ja apuna, eikä hän nytkään, tuskaisessa levottomuudessaan, suonut mielessään sijaa ankarammille ajatuksille kuin että isä nyt katseli kaikkea heidän rikkautensa valossa ja lakkaamatta huolehtien Mitä, että he pysyisivät rikkaina ja yhä rikastuisivat.
He istuivat loistovaunuissaan, mrs General ajajan istuimella, vielä kolmen viikon ajan, jonka kuluttua mr Dorrit lähti Firenzeen yhtyäkseen Fannyyn. Pikku Dorrit olisi ollut iloinen, jos olisi saanut seurata häntä edes sinne, vain kaipuunsa tähden, ja olisi sitte palannut yksin Roomaan, ajatellen rakasta Englantia. Mutta vaikka pikalähetti olikin mennyt morsiamen mukaan, niin oli kamaripalvelija jäljellä; Pikku Dorritin vuoro ei olisi tullut niin kauan kuin palvelijoita oli rahalla saatavissa.
Mrs General heittäytyi elämään huolettomia päiviä — mikäli hän yleensä saattoi tehdä jotakin huolettomasti — kun koko roomalaispalatsi jäi heidän kahden, käytettäväkseen. Pikku Dorrit ajeli usein vuokravaunuissa, jotka oli jätetty heidän haltuunsa, astui niistä yksin ja käveli vanhan Rooman raunioita katsellen. Muinaisen avaran amfiteatterin, muinaisten temppelien, muinaisten muistorikkaiden kaarien, muinaisten ikitallattujen teiden, muinaisten hautojen rauniot merkitsivät, paitsi mitä ne itsessään olivat, hänelle lisäksi vanhan Marshalsean raunioita — hänen oman entisen elämänsä raunioita — sitä kansoittaneiden kasvojen ja olentojen raunioita — sen rakkauden, toivon, huolten ja ilojen raunioita. Istuen, kuten hän usein teki, jonkun muinaisesineen katkelmalla, näki yksinäinen tyttö edessään kaksi raunioiksi rauennutta toiminnan ja kärsimyksen maailmaa, näki täällä yksinäisyydessään, sinisen taivaan alla, niiden yhtyvän ja sulautuvan yhdeksi.
Ja sitte tuli mrs General ja haalistutti värin kaikesta, mihin kajosi, samoin kuin luonto ja taito oli haalistuttanut sen hänestä itsestäänkin, kirjoitti mr Eustacen hengessä papunsa ja prismansa joka paikkaan, mihin vain pääsi käsiksi, näki kaikki vain mr Eustacen ja kumppanien silmillä eikä havainnut mitään muuta, kaiveli esiin kuivimpia pieniä luukalikoita muinaisjätteiden joukosta ja hotkaisi ne katsomatta, arvostelematta — kuten mikäkin itämainen kuolleita nielevä Ghoulehirviö — hansikkaat käsissä.
Edistystä
Kun vastanainut pariskunta saapui Harley Streetille, Cavendish Squaren varrelle, otti hovimestari heidät vastaan. He eivät kiinnittäneet tämän suuren miehen mieltä, mutta hän suvaitsi heitä. Ihmisten täytyy naida ja tulla naitetuiksi, muuten ei hovimestareita tarvita. Samoin kuin kansat ovat olemassa veroitettaviksi, samoin ovat perheet olemassa hovimestaroitaviksi. Tämä mahtava herra arveli epäilemättä, että luonnon järjestyksen mukaan rikasta väestöä oli ylläpidettävä häntä varten.
Sentähden hän alentui katselemaan vaunuja eteisen ovelta rypistämättä otsaansa sille ja sanoi varsin kohteliaasti eräälle alaiselleen: »Thomas, pidä huolta matkatavaroista.» Saattoipa hän vielä morsiamen yläkertaan mr Merdlen luokse, mutta tämä oli katsottava vain kohteliaisuudeksi kaunista sukupuolta kohtaan (jota hän suuresti ihaili; tiedettiinpä hänen olevan rakastunut erääseen kreivittäreen) eikä perheen vuoksi suoritetuksi velvollisuudeksi.
Mr Merdle kierteli takkamattoansa odotellen mrs Sparkleria, toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Hänen niin tehdessään tuntuivat hänen kätensä pakenevan hihoihin, ja hän ojensi tulijalle sellaisen määrän hihankäännettä, että nuori rouva sai pudistaa kuin tunnetun Guy Fawkes-nuken kättä. Suudellessaan mrs Sparkleria tarttui hän sitäpaitsi ranteisiinsa ja peräytti sitte itsensä sohvien ja tuolien ja pöytien lomitse ikäänkuin sanoen itselleen omana poliisinaan: »Kas niin, ei mitään sellaisia temppuja! Tulkaa pois. Olen saanut teidät käsiini, kuten näette, seuratkaa siis minua rauhallisesti!»
Kun mrs Sparkler oli asettunut loistohuoneisiinsa — sisimpään pyhäkköön, joka oli sisustettu untuvilla, silkillä, purppuralla ja hienolla liinalla — tunsi hän, että hänen tiensä siihen saakka oli ollut riemukulkua ja että hän lähestyi päämääräänsä askel askeleelta. Häittensä aattona oli hän mrs Merdlen nähden keveästi lahjoittanut mrs Merdlen kamarineidolle vähäpätöisen muistolahjan (rannerenkaan, hatun ja kaksi pukua, kaikki uutta), noin neljä kertaa sen arvoisen, jonka mrs Merdle kerran oli antanut hänelle. Hän oli nyt sijoittuneena mrs Merdlen omiin huoneisiin, joita oli vielä ylimääräisesti kaunistettu, jotta ne olisivat kelvolliset hänen asuakseen. Hallitessaan ja vallitessaan täällä, ympärillään kaikki ylellisyys, jonka rikkaus voi hankkia ja äly keksiä, näki hän sielunsa silmillä kauniin poven, joka sykki tahdissa hänen voitonriemuisten ajatustensa kanssa, kilpailevan toisen, kauan jo vallassa ja kuuluisana olleen poven kanssa, voittavan sen loistossa ja syöksevän sen valtaistuimelta. Onnellinenko? Fanny lienee todella ollut onnellinen. Hän ei enää, toivonut olevansa kuollut.
Pikalähetti ei ollut hyväksynyt mr Dorritin aikomusta asettua asumaan ystävän taloon, vaan saattoi hänet mieluummin erääseen hotelliin Brook Streetille, Grosvenor Squaren varrelle. Mr Merdle määräsi vaununsa olemaan valmiina varhain seuraavana aamuna, jotta hän saisi heti aamiaisen jälkeen käydä tervehtimässä mr Dorritia.
Loistavat olivat vaunut, kiiltävä hevosten karva, välkkyilevät valjaat ja ylelliset ja komeat palvelijain puvut. Rikkaan miehen rikkautta vastasivat rikkaat varustukset. Oikeat Merdle-ajoneuvot! Varhaiset kadulla liikkujat katselivat niiden jälkeen ja sanoivat, pelonsekainen kunnioitus äänessä: »Siinä hän ajaa!»
Siinä hän ajoi, kunnes Brook Street pysähdytti hänet. Siinä jalokivi ilmestyi loistavasta lippaastaan, itse kaikkea muuta kuin loistavana.
Hälinää ja hämmästystä hotellissa. Merdle! Isäntä, muuten kopea herra, joka juuri oli ajanut kaupunkiin täysiverisellä parivaljakolla, tuli ulos häntä vastaan ja saattoi hänet yläkertaan. Kirjurit ja palvelijat kurkistelivat häntä sivukäytävistä ja sattuivat liikkumaan ovissa ja kulmauksissa saadakseen nähdä hänet. Merdle! Oi aurinko, kuu ja tähdet! Tämä suuri mies, rikas mies, joka tavallaan oli tarkastanut ja oikaissut Uuden Testamentin ja jo astunut taivaan valtakuntaan! Mies, joka saattoi kutsua kenet tahtoi aterioimaan kanssansa ja joka oli tehnyt rahaa! Kun hän nousi portaita ylös, asettui ihmisiä jo alemmille rappusille odottamaan, jotta hänen varjonsa hänen alas tullessaan lankeisi heihin. Samoin tuotiin ennen muinoin sairaita apostolien läheisyyteen — jotkaeivätkuuluneet seuraelämääneivätkäolleet tehneet rahaa.
Mr Dorrit istui aamupuvussaan, sanomalehti kädessä aamiaispöydässään.Pikalähetti, kiihtymystä äänessä, ilmoitti: »Miss' Mairdale!» MrDorritin täpötäysi sydän hypähti, kun hän kavahti pystyyn.
»Mr Merdle — tämä on — hm — todella suuri kunnia. Sallikaa minun ilmaista — hm — minkä arvon, kuinka suuren arvon panen tälle — hm — hm —erinomaisen imartelevalle kohteliaisuudelle. Olen täysin tietoinen siitä, kuinka aikanne rajoitettu ja kuinka — hm — suunnattoman kallis se on.» Mr Dorrit ei saanut sanaa »suunnattoman» lausutuksi mielestään kyllin painokkaasti. »Olen äärettömän kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta, kun — hm — näin varhain suotte — hm — minulle hetkisen — hm —korvaamattomasta ajastanne.» Mr Dorrit kirjaimellisesti vapisi puhutellessaan suurta miestä.
Mr Merdle lausui hillityllä, epäselvällä, epäröivällä äänellään jotakin, mikä saattoi olla mitä hyvänsä, ja sanoi lopuksi: »Iloitsen tuttavuudestanne, sir.»
»Olette kovin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Todella ystävällinen.» Vierailija oli nyt istuutunut ja pyyhkäisi isolla kädellään väsynyttä otsaansa. »Toivoakseni voitte hyvin, mr Merdle?»
»Voin niin hyvin — niin, kuten tavallisesti», vastasi mr Merdle.
»Teillä lienee suunnattomasti työtä.»
»Koko lailla. Mutta — oh, eipäminuajuuri mikään vaivaa», vakuutti mr Merdle katsellen ympärillensä.
»Huono ruuansulatus kenties?» vihjaisi mr Dorrit.
»Luultavasti. Mutta minä — oh, olen varsin terve», vakuutti mr Merdle.
Hänen huulillaan näkyi mustia viiruja sillä kohdalla, missä ne yhtyivät, ikäänkuin siinä olisi ruutia räjähtänyt, ja hän näytti tänä aamuna olevan sellaisessa mielentilassa, jossa vilkkaampiluontoinen olisi ollut täydessä kuumeessa. Tämä ja hänen raskas tapansa sivellä otsaansa antoi mr Dorritille aiheen huolestuneihin tiedusteluihin.
»Mrs Merdle», jatkoi mr Dorrit mielistelevästi, »jäi Roomaan, kuten arvaatte — hm — kaikkien ihailijoiden ihailemana ja — hm — kaikkien huomaavien huomaamana, Rooman seurapiirien johtavana tenhottarena ja ihastuksena. Hän oli ihmeteltävän kaunis, kun läksin sieltä.»
»Mrs Merdleä pidetään yleensä varsin viehättävänä naisena», myönsi mrMerdle. »Ja hän onkin sitä, epäilemättä, huomaan sen kyllä.»
»Kukapa ei huomaisi!» huudahti mr Dorrit.
Mr Merdle käänteli kieltään suljetussa suussansa — se näytti olevan kovin kankea ja vaikeasti liikuteltava — kostutti huuliansa, siveli taas otsaansa ja katseli ympärilleen huoneessa, varsinkin tuolien alle.
»Mutta», sanoi hän ja katsoi ensimmäistä kertaa mr Dorritia kasvoihin, siirtäen kuitenkin heti taas silmänsä tämän liivinnappeihin, »jos keskustelemme viehättävistä naisista, on meidän otettava puheeksi teidän tyttärenne. Hän on erinomaisen kaunis. Sekä kasvoiltaan että vartaloltaan hän on tavallisuudesta poikkeava. Kun nuori pari eilen illalla saapui, hämmästyin todella sellaista suloa.»
Mr Dorrit ilmaisi suuren tyytyväisyytensä sanomalla — hm — hm — ettei hän voinut pidättyä lausumasta ilmi suusanallisesti, kuten oli kirjeellisestikin tehnyt, kuinka onnellinen ja ylpeä hän oli heidän perheittensä välille solmitusta liitosta. Ja hän ojensi kätensä. Mr Merdle katseli tätä kättä hetkisen, otti sen sitte omalleen, ikäänkuin tämä olisi ollut keltainen tarjotin tai kalalapio, ja palautti sen taas mr Dorritille.
»Arvelin, että minun tuli ensi työkseni ajaa tänne», sanoi mr Merdle, »tarjoamaan apuani, jos voisin jollakin tavoin palvella teitä, ja sanomaan toivovani, että kunnioitatte minua edes syömällä päivällistä kanssani tänään ja joka päivä kaupungissa oleskellessanne, silloin kun teillä ei ole parempaa tarjolla.»
Mr Dorrit oli haltioissaan tästä huomaavaisuudesta.
»Viivyttekö kauan täällä, sir?»
»En ole aikonut», vastasi mr Dorrit, »viipyä kauemmin kuin hm — pari viikkoa».
»Se on kovin lyhyt aika näin pitkän matkan jälkeen», huomautti mrMerdle.
»Hm. Kyllä», myönsi mr Dorrit. »Mutta totta puhuen — hm — rakas mr Merdle, olen huomannut ulkomailla oleskelun sopivan niin hyvin sekä terveydelleni että maulleni, että — hm — minulla on vain kaksi syytä tähän vierailuuni Lontoossa. Ensiksikin tämä — hm — erikoinen onni ja — hm — etuoikeus, jota nyt nautin ja jolle panen niin suuren arvon, ja toiseksi tarkoitukseni järjestää — hm — sijoitta, — tuota, — edullisimmin sijoittaa — hm, hm — rahani.»
»Hyvä, sir», sanoi mr Merdle käänneltyään taas kieltänsä »jos voin tässä olla teille joksikin avuksi, niin käskekää vain.»
Mr Dorritin puhe oli ollut tavallista hapuilevampaa, hänen lähestyessään tätä pulmallista kysymystä, sillä hän ei ollut oikein selvillä siitä, kuinka tällainen suuri pomo suhtautuisi siihen. Hän oli arvellut, eikö mahdollisesti yksityisestä pääomasta tai omaisuudesta puhuminen tuntuisi surkean nappikauppamaiselta tällaisesta suuresta tukkuliikkeen harjoittajasta. Hän tunsi suurta helpotusta mr Merdlen näin ystävällisesti tarjotessa apuansa, tarttui siihen heti ja antoi kiitollisuutensa tulvia mr Merdlen yli.
»Tuskin — hm — uskalsin», sanoi hän, »vakuutan teille, tuskin uskalsin toivoa — hm — näin suurta etuoikeutta, että saisin käyttää hyväkseni teidän välitöntä neuvoanne ja apuanne. Vaikka tietysti olisin joka tapauksessa, kuten — hm — koko sivistynyt maailma, kulkenut mr Merdlen jälkiä.»
»Mehän voimme pitää toisiamme miltei sukulaisina, sir», sanoi mr Merdle, oudon mielenkiintoisesti tarkastellen maton kirjomallia, »ja siksi on teillä syytä odottaa apua minulta».
»Hm. Kovin ystävällistä, todellakin», huudahti mr Dorrit.
»Hm. Erinomaisen ystävällistä!»
»Niiden, joita sanoisin sivullisiksi, ei nykyään ole helppo päästä osallisiksi mihinkään edullisiin kauppoihin — puhun tietysti niistä, joissa minä olen mukana —»
»Tietysti, tietysti», huudahti mr Dorrit sellaisella äänensävyllä kuin ei muita kauppoja olisi olemassakaan.
»— muuta kuin hyvästä hinnasta. Tai kuten meillä on tapana sanoa, varsin tanakasta korosta.»
Mr Dorrit nauroi, mieli keveänä. Ha, ha, ha! Tanakasta korosta. Hyvä. Hm. Varsin kuvaavasti sanottu, todellakin »Olen kuitenkin», jatkoi mr Merdle, »pidättänyt itselleni vallan siroitella muutamia etuoikeuksia — ihmiset nimittävät yleensä mielellään niitä suosionosoituksiksi — joillekuille jonkinlaisena vaivojeni ja huolenpitoni tunnustuksena».
»Ja yhteiskunnallisen älynne ja neronne tunnustuksena», huomautti mrDorrit.
Mr Merdle teki kuivasti nieleviä liikkeitä, vastaanottaen ja omistaen nämä ominaisuudet kuin ne olisivat olleet lääkemarjasia, ja lisäsi sitte:
»Eräänlaisena korvauksena niistä. Jos tahdotte, niin koetan, mikäli voin, käyttää eduksenne tätä rajoitettua valtaani (se on rajoitettu, sillä ihmiset ovat kateellisia).»
»Olette hyvin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Olettehyvinystävällinen!»
»Tietysti», sanoi mr Merdle, »on näissä liikesuhteissa välttämättä tarpeen vääjäämättömin rehellisyys ja suoruus ja osanottajien välillä tinkimättömin, moitteettomin luottamus; muuten ne eivät menesty».
Mr Dorrit yhtyi innostuneena näihin jaloihin periaatteisiin.
»Sentähden», jatkoi mr Merdle, »voin myöntää teille vain määrätyn laajuisia etuoikeuksia».
»Ymmärrän. Rajoitettuja etuisuuksia», huomautti mr Dorrit.
»Niin, rajoitettuja. Ja täysin rehellisesti. Mitä taas neuvoihini tulee, niin on asianlaita aivan toisin. Niitä, mikäli niistä on hyötyä —»
Oh, mikäli niistä on hyötyä! (Mr Dorrit ei jaksanut sietää sellaisen epäilyksen varjoakaan, ei edes mr Merdlen itsensä puolelta tulevana.)
»— niitä voin mielin määrin jakaa, loukkaamatta yhtiökumppanini ja minun välillä vallitsevaa kunnian ja vilpittömyyden suhdetta. Ja ne», mr Merdle seurasi nyt kiinteän tarkkaavaisena ikkunoiden ohi ajavaa rikkakuormaa, »ovat käytettävissänne, milloin vain suvaitsette».
Uusia kohteliaisuuksia ja kiitoksia — mr Dorrit. Uusia otsansivelyjä — mr Merdle. Tyyntä ja hiljaista. Mr Dorritin liivinnappien tarkastelua — mr Merdle.
»Koska aikani on jotenkin täpärällä», sanoi mr Merdle, kavahtaen äkkiä pystyyn, ikäänkuin olisi tällä välin odotellut jalkojaan ja kuin ne nyt juuri olisivat saapuneet, »täytyy minun nyt lähteä Cityyn päin. Voinko saattaa teidät jonnekin, sir? Hyvin mielelläni veisin teidät mukanani tai lähettäisin, minne haluatte. Vaununi ovat teidän käytettävinänne.»
Mr Dorrit muisteli itsellään olevan asiaa pankkiirillensa. Tämä asui Cityssä. Sepä sattui hyvin, mr Merdle veisi hänet Cityyn. Kunhan hän ei vain viivyttäisi mr Merdleä pukiessaan takin yllensä? Ei, ei, hänen täytyi tulla mukaan, mr Merdle tahtoi niin välttämättä. Mr Dorrit vetäytyi viereiseen huoneeseen, antautui kamaripalvelijansa huomaan ja palasi viiden minuutin kuluttua loistavana.
Ja sitte sanoi mr Merdle: »Sallitteko, sir? Tarttukaa käsivarteeni!» Ja nojautuneena mr Merdlen käsivarteen astui mr Dorrit portaita alas, näki palvelijat rappusissa ja tunsi, kuinka mr Merdlestä heijastuva valo loisti hänessäkin. Ja sitte vaunut, ajomatka Cityssä, ja ihmiset, jotka katselivat heitä, hatut, jotka lensivät harmaista päistä, ja yleinen kumartelu ja ryömiminen tämän ihmeellisen kuolevaisen edessä; tällaista harrasta polvistumista sai harvoin nähdä, totisesti harvoin. Sitä sietäisi suositella kaikenkaltaisten palvojien mietittäväksi — sekä Westminster Abbeyssa että S:t Paulin kirkossa, jonakin sunnuntaina vuodessa. Mr Dorrit kulki kuin huumaavassa unessa, ajaessaan näissä julkisissa riemuvaunuissa, läheten näin komeasti kaiken tämän kanssa sopusoinnussa olevaa päämääräänsä, kultaista rahamaailman katua.
Täällä mr Merdle astui maahan ja sanoi käyvänsä loppumatkan, jättäen vaivaiset vaununsa mr Dorritin käytettäviksi. Näin tämä uni yhä vain haltioitumistaan haltioitui, kun hän tuli ulos pankista yksin ja ihmiset katselivat häntä mr Merdlen asemesta ja kun hän hyvää vauhtia vieressään eteenpäin sielunsa korvilla usein kuuli huudahdettavan: »Mikä ihmeellinen mies, joka saa olla mr Merdlen ystävä!»
Päivällisille sinä päivänä, vaikka tämä kaikki tapahtui odottamatta ja valmistamatta, ilmestyi loistava seura henkilöitä, jotka eivät olleet tehtyjä maan tomusta vaan jostakin muusta ja jotka loivat loistoansa mr Dorritin tyttären avioliiton yli. Ja sinä päivänä alkoi mr Dorritin tytär todenteolla kilpailla sen naisen kanssa, joka ei nyt ollut läsnä, ja teki sen niin hyvin, että mr Dorrit tarpeen tullen olisi voinut vannoa mrs Sparklerin koko elämänsä ajan lekotelleen onnen ja ylellisyyden paisteessa eikä edes kuulleen sellaista karkeata englantilaista nimeä kuin Marshalsea.
Seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja joka päivä, jotka kaikki olivat siunatut uusilla päivällisvierailla, satoi mr Dorritin päälle kortteja kuin teatterilunta. Laki, piispa, valtiovarat, kuoro, jok'ikinen tahtoi tehdä tuttavuutta mr Dorritin, kuuluisan mr Merdlen ystävän ja avioliiton kautta hänen sukulaisensa, kanssa tai syventää jo alulla olevaa tuttavuutta. Kun mr Dorrit ilmestyi johonkin mr Merdlen monista Citykonttoreista asioilla itäänpäin (kuten hän usein teki, sillä kaikki sujui hämmästyttävän hyvin), raivasi Dorrit-nimi aina tien suoraan mr Merdlen suurenmoiseen läheisyyteen. Näin hänen unensa hurmaus kasvoi tunti tunnilta, kun hän yhä selvemmin tunsi, kuinka tämä tuttavuus oli kohottanut hänen asemaansa.
Vain yksi asia ei esiintynyt näin kullanhohtoisena ja samalla keveänä mr Dorritin mielestä. Se oli hovimestari. Tämä hämmästyttävä henkilö katsoi, valvoessaan virallisesti päivällisen tarjoilua, mr Dorritiin tämän mielestä tuiki epäilyttävällä tavalla. Hän katsoi mr Dorritiin, tämän astuessa hallin läpi ja portaita ylös päivällisille, lasimaisen jäykästi, mistä mr Dorrit ei pitänyt. Istuessaan pöydässä näki mr Dorrit viinilasin läpi, juodessaan, kuinka hovimestari yhä katseli häntä kylmin aavemaisin silmin. Hän epäili, että hovimestari mahdollisesti tunsi jonkun marshalsealaisen tai ehkä oli nähnyt hänet Marshalseassa — kenties oli esitettykin hänelle. Hän katsoi hovimestariin niin tarkasti kuin yleensä sellaista henkilöä sopi katsoa, muttei sittekään voinut muistaa milloinkaan nähneensä häntä missään. Viimein hän oli taipuvainen otaksumaan, ettei miehessä ollut minkäänlaista kunnioituksen tunnetta, ettei tällä jättiläisellä ollut mitään älyä. Mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä ajattelipa hän mitä hyvänsä, piti hovimestari aina julkeasti häntä silmällä, vaikka katselikin lautaseen tai johonkin muuhun pöytäkaluston esineeseen, eikä milloinkaan päästänyt häntä näkyvistä. Liian uhkarohkeata olisi myöskin ollut vihjata hänelle, että tällainen tuijotus oli epämiellyttävää, tai kysyä, mitä hän sillä tarkoitti: siksi peloittava oli hänen ankaruutensa isäntäänsä ja tämän vieraita kohtaan eikä hän milloinkaan sallinut kenenkään lähestyä itseänsä liian vapaasti.
Hävinnyt
Mr Dorritin vierailuaikaa oli enää jäljellä vain kaksi päivää ja hän pukeutui parastaikaa hovimestarin uutta tarkastusta varten (tämän uhrit pukeutuivat aina nimenomaan häntä varten), kun muuan hotellin palvelijoista ilmestyi, tuoden hänelle kortin. Mr Dorrit otti sen ja luki: »Mrs Finching.»
Palvelija odotti äänettömän kunnioittavana.
»Mies, mies», mr Dorrit kääntyi häneen syvän harmin vallassa, »selittäkää, mistä syystä tuotte minulle tällaisen naurettavan nimen. Se on minulle aivan outo. Finching, sir?» sanoi mr Dorrit, joka ehkä kosti hovimestarille välimiehen kautta. »Hm! Mitä tarkoitatte Finchingillä?»
Mies näytti pitävän Finchingiä yhtä hyvänä kuin ketä tahansa muuta, sillä peräytyessään mr Dorritin ankaran katseen edessä hän vastasi: »Erästä rouvaa, sir.»
»En tunne sennimistä rouvaa sir», vastasi mr Dorrit. »Ottakaa pois tämä kortti. En tunne ketään Finchingiä, en miestä enkä naista.»
»Anteeksi, sir. Tämä rouva sanoi tietävänsä, että ette tunne hänen nimeänsä. Mutta hän pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän aikaisemmin oli tuntenut miss Dorritin. Nuoremman miss Dorritin, sanoi rouva, sir.»
Mr Dorrit rypisti kulmiansa ja myöntyi hetken, parin päästä sanomaan: »Ilmoittakaa mrs Finchingille, sir», painostaen nimeä, aivan kuin miesparka olisi ollut vastuussa siitä, »että hän voi tulla sisään».
Lyhyenä miettimisaikanaan oli hän ehtinyt harkita, että ellei hän ottaisi mrs Finchingiä puheillensa, saattaisi tämä alhaalla jättää jonkun sanoman tai puhua jotakin, mikä epäedullisesti viittaisi hänen menneisyyteensä. Tästä aiheutui myöntymys, ja Flora astui sisään palvelijan luotsaamana.
»Minulla ei ole kunnia», virkkoi mr Dorrit kortti kädessä ja sennäköisenä, kuin tämä kunnia ei olisi ensiluokkainen, jos se olisi ollutkin suotu hänelle, »tuntea tätä nimeä eikä teitä itseännekään, madam. Nostakaa tuoli, mies.»
Vastuunalainen mies totteli säpsähtäen ja hiipi sitten ulos varpaisillaan. Flora, ujosti väristen, esittäytyi ja veti harson silmiltään. Samalla kertaa levisi huoneeseen omituinen tuoksujen sekoitus, ikäänkuin hajuvesipulloon olisi erehdyksestä kaadettu konjakkia tai konjakkipulloon hajuvettä.
»Pyydän mr Dorritilta tuhannesti anteeksi ja sekin on liian vähän kun tunkeun tällä tavalla taloon mikä on tiedän sen julkeata naiselta ja yksinäiseltä lisäksi mutta arvelin sen kuitenkin olevan parasta vaikka se oli vaikeata ja näyttää sopimattomaltakin tosin mr F:n täti mielellään olisi seurannut mukana ja voimakasluontoisena ja älykkäänä hämmästyttänyt hänellä kun on elämänkokemusta jonka hän monivaiheisessa elämässään on hankkinut, mr F. itse sanoi usein että vaikka hän oli saanut hyvän kasvatuksen Blackheathin läheisyydessä joka maksoi kahdeksankymmentä guineaa mikä on aika paljon vanhemmille niin hän oppi ensimmäisenä vuotena matkustellessaan ja kaupatessaan erästä tavaraa josta ei kukaan tahtonut kuulla puhuttavan vielä vähemmin ostaa joka hänellä oli ennen viinikauppaa pitkän ajan enemmän kuin kuutena vuotena opistossa jota johti naimaton opettaja vaikka en tiedä enkä ole milloinkaan ymmärtänyt miksi naimaton olisi viisaampi kuin nainut mutta anteeksi tästä minun ei pitänyt puhua.»
Mr Dorrit seisoi kuin juurtuneena matolla, ymmärtämättä mitään.
»Minun täytyy myöntää ettei minulla ole mitään vaatimuksia tai oikeutuksia», jatkoi Flora, »mutta tunsin tämän rakkaan pienen olennon muuttuneissa oloissa tämä saattaa näyttää tunkeilevalta mutta niin se ei ole tarkoitettu ja taivas tietää ettei puoli kruunua päivässä ollut totisesti paljon sellaiselle ompelijalle kuin hän oli vaan päinvastoin eikä siinä suinkaan ole mitään alentavaa työmies on palkkansa ansainnut ja olisin näin suonut hänen saavan sen useammin ja enemmän ravitsevaa ruokaa ja vähemmän reumatismia selässä ja säärissä poloinen.»
»Madam», sanoi mr Dorrit vaivaloisesti hengittäen sillä välin kuin mr F:vainajan leski pysähtyi myös hengähtääkseen, »madam», ja mr Dorrit oli hyvin punainen, »jos tarkoitatte että — hm — entisinä aikoina — hm — eräs tyttäristäni — hm — olisi ollut tekemisissä — hm — päiväpalkkojen kanssa, madam, niin tahdon huomauttaa, että tämä tosiseikka — otaksuen, että seontosiseikka, ei milloinkaan ole ollut minun tiedossani. Hm. En olisi sallinut sitä. Hm. En milloinkaan! En milloinkaan!»
»Tarpeetonta puhua enää tästä asiasta», vastasi Flora, »enkä olisi suinkaan maininnut siitä mutta katsoin sen olevan hänelle kunniaksi ja käytin jonkinlaisena suosituskirjeenä ja että se on tosiseikka siitä ei ole epäilystäkään ja voitte olla varma siitä sillä tämä puku joka minulla nyt on päälläni todistaa sen ja on hyvin tehty vaikka se näyttäisi paremmalta kauniimmalla vartalolla sillä minun on liian lihava enkä tiedä mitä tekisin laihtuakseni mutta anteeksi eksyin taas asiasta.»
Mr Dorrit peräytyi jäykästi tuolinsa luo ja istuutui, Floran katsoessa häneen lepyttäväsi ja leikkiessä päivänvarjollaan.
»Tämä rakas pieni olento», jatkoi Flora, »joka pyörtyi aivan hervottomaksi ja kalpeaksi ja kylmäksi minun omassa talossani tai ainakin isän vaikkei se ole aivan oma mutta hyvin pitkäksi aikaa vuokrattu pilahinnasta samana aamuna jolloin Arthur — tyhmä tapa nuoruutemme ajoilta ja mr Clennam olisi paljoa sopivampi nykyoloissa ja varsinkin puhutellessa vierasta joka on ylhäisessä asemassa oleva herrasmies — kertoi hänelle iloisen uutisen jonka oli saanut kuulla Pancks-nimiseltä henkilöltä rohkaisee minua».
Kuullessaan mainittavan näitä molempia nimiä rypisti mr Dorrit otsaansa, tuijotti vieraaseensa, rypisti taas otsaansa, epäröi, sormet huulilla, kuten oli epäröinyt kauan sitten ja sanoi: »Pyytäisin, madam, että — hm —ilmoittaisitte asianne.»
»Mr Dorrit», sanoi Flora, »olette kovin hyvä kun sallitte minun tulla puheillenne ja varsin luonnollista on minusta että olette hyvä sillä vaikka olettekin komeampi huomaan yhdennäköisyyttä tosin olette iäkkäämpi mutta yhdennäköisyyttä kuitenkin, päätökseni tunkeutua luoksenne tein aivan omin päin neuvottelematta kenenkään ihmisen kanssa ja kaikkein vähimmin Arthurin kanssa — pyydän anteeksi Doyce ja Clennam en tiedä mitä sanon Clennam yksin — sillä tämän henkilön liittämiseksi kultavitjoilla ruusunhohteiseen aikaan jolloin kaikki tuska oli kaukana kuin taivas kannattaisi uhrata kuninkaan lunnaat vaikkei minulla ole aavistustakaan kuinka suuret ne olisivat mutta ilmaisen sillä vain kaikki mitä maailmassa omistan ja enemmän.»
Mr Dorrit toisti, kiinnittämättä huomiota viime sanojen vakavuuteen:»Sanokaa asianne, madam.»
»Tiedän hyvin ettei se ole luultavaa», aloitti Flora, »mutta se on mahdollista ja koska se on mahdollista ja kun ilokseni luin sanomalehdestä teidän tulleen Italiasta ja palaavan sinne takaisin päätin yrittää sillä voisittehan tavata hänet tai kuulla hänestä ja mikä siunaus ja helpotus se olisi meille kaikille!»
»Sallikaa kysyä, madam», sanoi mr Dorrit, ajatukset ja käsitykset hurjassa mylläkässä, »kenestä — hm —kenestä», toisti hän sanan, korottaen ääntänsä sulassa epätoivossa, »kenestä nyt puhutte».
»Italiasta tulleesta ulkomaalaisesta, joka hävisi Cityssä ja josta epäilemättä olette lukenut lehdistä samoin kuin minäkin», vastasi Flora, »puhumatta yksityisistä tietolähteistä kuten Pancks-nimisestä joista käy ilmi kuinka muutamat ihmiset ovat ilkeitä ja kuiskuttelevat rumia asioita toisista tuomiten luultavasti toisia itsensä mukaan ja kuinka paljon levottomuutta ja harmia se luottaakaan Arthurille — aivan mahdotonta voittaa sitä — Doyce ja Clennamille».
Onneksi jonkinlaisen ymmärrettävän tuloksen saavuttamiselle ei mr Dorrit ollut lukenut eikä kuullut mitään tästä asiasta. Sen johdosta mrs Finching, pyytäen monin kerroin anteeksi suuria käytännöllisiä vaikeuksia, joita hänellä oli etsiessään taskuansa hameensa monista poimuista, viimein veti esille siitä poliisikuulutuksen, jonka mukaan Blandois-niminen, viimeksi Venetsiasta tullut ulkomaalainen herrasmies käsittämättömällä tavalla oli sinä ja sinä yönä hävinnyt siitä ja siitä osasta Lontoon kaupunkia; hänen tiedettiin sinä ja sinä tuntina ilmestyneen siihen ja siihen taloon, ja talon asukkaat todistivat hänen lähteneen sieltä niin ja niin monta minuuttia ennen puoltayötä, mutta sen koommin ei häntä ollut nähty. Tämän kuulutuksen, jossa oli tarkat paikan- ja ajanmääräykset sekä salaperäisesti hävinneen ulkomaalaisen herrasmiehen yksityiskohtaiset tuntomerkit, luki mr Dorrit alusta loppuun saakka.
»Blandois!» sanoi mr Dorrit. »Venetsia! Ja nämä tuntomerkit. Minä tunnen tämän herran. Hän on ollut minun talossani. Hän on läheinen tuttava erään hyvästä perheestä olevan, mutta köyhissä oloissa elävän herrasmiehen kanssa, jonka — hm — hm — suojelija minä olen.»
»Sitä suuremmalla syyllä voin ilmituoda nöyrän ja hartaan pyyntöni», vastasi Flora, »että matkustaessani takaisin olisitte niin hyvä ja etsisitte tätä herraa kaikilla teillä ja kaikissa mutkissa kysyisitte häntä kaikissa hotelleissa ja oranssipuiden keskellä ja viinitarhoissa ja tulivuorten luona ja kaikkialla sillä hänen täytyy olla jossakin ja miksei hän tule esiin ja ilmoita missä on jotta kaikki selviäisi?»
»Pyydän kysyä, madam», ja mr Dorrit viittasi poliisikuulutukseen, »kuka on Clennam ja Kumpp.? Hm. Näen sen tässä mainittuna yhteydessä sen talon asukasten kanssa, johon mr Blandoisin oli nähty menevän; kuka on Clennam ja Kumpp.? Onko se sama henkilö, jonka aikaisemmin olen — hm — ohimennen — hm — tavannut ja jota luulen teidän maininneen?»
»Onko se — hm — sama henkilö?»
»Se on kerrassaan toinen henkilö», vastasi Flora, »jolla ei ole sääriä vaan pyörät ja joka on inhoittavin nainen vaikka onkin hänen äitinsä».
»Clennam ja Kumpp — hm — äiti!» huudahti mr Dorrit.
»Ja sitte vielä vanha mies sitäpaitsi», selitti Flora.
Tämä kuvaus näytti olevan vähällä sekoittaa järjen mr Dorritilta. Eikä sen selvittämiselle suinkaan ollut eduksi, että Flora nyt heittäytyi vuolassanaisesti erittelemään mr Flintwinchin kaulahuivia ja kuvaamaan miestä ruosteiseksi, sääryksiin puetuksi ruuviksi, tekemättä minkäänlaista selventävää erotusta hänen ja mrs Clennamin välillä. Tämä sekasotku, jossa mullin mallin myllersi mies ja nainen, sääret ja pyörät, ruosteinen ruuvi ja ilkeys ja säärykset, saattoikin mr Dorritin sellaiseen hämmennyksen tilaan, että hän oli säälittävä nähdä.
»Mutta en tahdo pidättää teitä hetkeäkään enää», sanoi Flora, joka huomasi hänen tilansa, vaikkei voinut aavistaa, että se oli hänen aikaansaamansa, »jos olette niin hyvä ja herrasmiehenä lupaatte sekä matkallanne Italiaan että perillä etsiä sitä mr Blandoisia kaikkialta ylhäältä ja alhaalta ja jos löydätte hänet tai kuulette hänestä kehoittaa häntä tulemaan esiin jotta kaikki asiat selviäisivät».
Näihin aikoihin oli mr Dorrit sen verran tointunut hämmennyksestään, että kykeni tyydyttävän selvästi vastaamaan pitävänsä sitä velvollisuutenaan. Flora oli iloinen onnistumisestaan ja nousi sanoakseen hyvästi.
»Miljoonia kiitoksia», sanoi hän, »ja osoitteeni on kortissani, jos jotakin olisi ilmoitettava henkilökohtaisesti, en tahdo lähettää terveisiä pienelle rakkaalle olennolle se ehkä ei olisi sopivaa ja eihän enää ole jäänyt jäljelle mitään pientä rakasta olentoa tässä muutoksessa niin että miksi tekisin sen mutta sekä minä itse että mr F:n täti toivomme aina hänelle kaikkea hyvää emmekä vaadi omasta puolestamme mitään suosionosoitusta siitä voitte olla varma vaan päinvastoin sillä mitä hän otti tehdäkseen sen hän teki ja sitä ei voi sanoa useimmista meistä muista, puhumattakaan siitä että hän teki sen niin hyvin kuin sen saattoi tehdä ja minä itse olen yksi niitä sillä siitä alkaen kun aloin tointua mr F:n kuoleman jälkeen olen sanonut että tahtoisin oppia soittamaan urkuja joihin olen hyvin mieltynyt mutta minun täytyy häveten tunnustaa etten vielä osaa soittaa ainoatakaan nuottia, hyvää yötä!»
Kun mr Dorrit oli saattanut hänet huoneen ovelle ja saanut hiukan koota ajatuksiansa, huomasi hän, että tämä vastaanotto oli manannut esille vanhoja muistoja, jotka huonosti sointuivat yhteen Merdle-päivällisten kanssa. Hän kirjoitti lyhyen kirjeen, jossa pyysi anteeksi poisjäämistään siltä päivältä, ja tilasi päivällistä omiin huoneisiinsa hotellissa. Hänellä oli toinenkin syy tähän. Hänen oleskeluaikansa Lontoossa oli miltei päättynyt ja loppuaika kuluisi kutsuissa, matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja hän arveli oman tärkeytensä vaativan, että hän itse suoraan tiedustelisi yhtä ja toista Blandoisin häviämisestä, voidakseen sitte kertoa Henry Gowanille omien henkilökohtaisten kyselyjensä tuloksista. Hän päätti sentähden käyttää hyväksensä tämäniltaista vapautta ja mennä Clennam ja Kumpp:n luokse, jonne oli helppo osata poliisikuulutuksen tietojen mukaan, nähdäkseen omin silmin paikan ja tehdäkseen siellä pari kysymystä.
Syötyään niin yksinkertaisen päivällisen kuin hotelli ja pikalähetti sallivat ja torkahdeltuaan hetkisen takan ääressä, paremmin tointuakseen mrs Finchingin käynnin jälkeen, lähti hän yksin matkaan ajaen vuokravaunuissa. St Paulin syvä-ääninen kello löi yhdeksän, kun hän ajoi Temple Barin varjossa, joka seisoi hajamielisenä ja huonontuneen uuden ajanhengen hämmentämänä.
Kun hän lähestyi päämaaliansa ajaen syrjäkatuja ja joenvartta, näytti hänestä tämä Lontoon osa tähän vuorokauden aikaan rumemmalta kuin hän milloinkaan oli kuvitellut. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli nähnyt sen, eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sitä erikoisemmin: se näytti hänen silmissään salaperäiseltä ja synkältä. Se vaikutti niin voimakkaasti hänen mielikuvitukseensa, että kun ajaja pysähdytti, monta kertaa kyseltyään tietä, ja sanoi arvelevansa, että he nyt olivat etsimällään portilla, mr Dorrit jäi epäröiden seisomaan käsi vaununovella, melkein peläten tämän paikan synkkyyttä ja pimeyttä.
Se olikin tavallista synkempi tänä iltana. Kaksi kappaletta poliisikuulutusta oli naulattu sisäänkäytävän seinään, yksi kummallekin puolelle, ja kun lyhdyn valo lepatteli iltatuulessa, liukui niiden yli varjoja, jotka näyttivät rivejä seuraavien sormien sarjoilta. Paikkaa vartioitiin nähtävästi. Kun mr Dorrit pysähtyi, meni eräs mies tien poikki ja toinen ilmestyi jostakin pimeästä kolkasta sisältä; ja molemmat katsoivat häneen astuessaan ohi ja molemmat jäivät seisomaan läheisyyteen.
Koska aitauksessa ei ollut kuin yksi rakennus, ei ollut epäröimisen syytä, ja hän astui portaita ylös ja kolkutti ovelle. Ensi kerroksen kahdessa ikkunassa paistoi hämärä valo. Ovi kumahti ontosti ja kolkosti, ikäänkuin talo olisi ollut tyhjä. Mutta sitä se ei ollut, sillä melkein heti ilmestyi valoa näkyviin ja askeleita kuuluviin. Molemmat lähestyivät ovea, ketju narahti, ja oven aukossa seisoi nainen, pää ja kasvot esiliinan Peitossa.
»Kuka siellä?» kysyi hän.
Mr Dorrit vastasi, suuresti ihmeissään näkemästään, olevansa Italiasta ja haluavansa tietoja tuosta kadonneesta miehestä, jonka hän tunsi.
»Hoi!» huusi nainen särähtävällä äänellä, »Jeremiah!» Tämän jälkeen ilmestyi paikalle vanha käppyräinen mies, jonka mr Dorrit sääryksistä tunsi ruosteiseksi ruuviksi. Nainen näkyi pelkäävän vanhaa, kuivaa miestä, sillä hän veti esiliinan alas tämän lähestyessä ja paljasti kalpeat säikähtyneet kasvot. »Avaa ovi, senkin hupsu», sanoi ukko, »ja päästä herra sisään».
Mr Dorrit, joka ei voinut olla vilkaisematta ajajaansa ja vaunuihin, astui hämärään halliin. »Kas niin, sir», sanoi mr Flintwinch, »voitte kysyä mitä vain haluatte, täällä ei ole mitään salaisuuksia».
Ennenkuin toinen ennätti vastata, kuului ylhäältä naisen ääneksi voimakas, tuikea ääni kysyvän: »Kuka siellä on?»
»Kuka siellä on?» toisti Jeremiah. »Lisää tiedusteluja. HerrasmiesItaliasta.»
»Saattakaa hänet tänne.»
Mr Flintwinch mutisi jotakin ikäänkuin katsoisi sen tarpeettomaksi; mutta kääntyen mr Dorritin puoleen sanoi hän: »Mrs Clennam. Hän tekee kuten haluaa. Saatan teidät hänen luoksensa.» Hän meni mr Dorritin edellä mustuneita portaita ylös; jälkimäinen, joka katsoi olevan syytä vilkaista taaksensa, näki naisen seuraavan perässä, pää taas äskeiseen outoon tapaan esiliinan peitossa.
Mrs Clennam istui kirjat auki edessään. »Vai niin», sanoi hän jyrkästi, katsellen tiukasti vierastaan. »Olette Italiasta, sir, vai kuinka? Entä sitte?»
Mr Dorrit ei saanut sillä hetkellä suustaan selvempää vastausta kuin:»Hm — kuinka?»
»Missä on kadonnut mies? Oletteko tullut tuomaan tietoja hänestä?Toivoakseni.»
»Kaukana siitä — minä — hm — olen tullut saamaan tietoja hänestä.»
»Ikävä kyllä meille, mutta täältä niitä ei ole saatavissa. Flintwinch, näyttäkää herralle kuulutus. Antakaa hänelle useampia mukaan. Pidelkää kynttilää, jotta hän voi lukea.»
Mr Flintwinch teki työtä käskettyä, ja mr Dorrit luki kuulutuksen, ikäänkuin ei olisi ennen nähnyt sitä; hän oli tyytyväinen saadessaan tilaisuuden koota ajatuksiaan, joita talon ilmapiiri ja sen asukkaat olivat hiukan hämmentäneet. Katsellessaan paperia tunsi hän, kuinka mr Flintwinch ja mrs Clennam tähystivät häntä. Luotuaan sitten heihin katseensa hän huomasi, ettei se ollut mielikuvitusta.
»No, nyt tiedätte yhtä paljon kuin me, sir», sanoi mrs Clennam. »Onko mr Blandois teidän ystäviänne?»
»Ei — hm — tuttava vain», vastasi mr Dorrit.
»Onko teillä ehkä jotakin asiaa häneltä?»
»Minulla? Hm. Eipä suinkaan.»
Tutkiva katse kääntyi vähitellen lattiaan, hipaistuaan matkallaan mr Flintwinchin kasvoja. Mr Dorrit, joka oli tyytymätön huomatessaan, että häneltä kyseltiin, vaikka hän oli tullut kyselemään, yritti kääntää tämän odottamattoman asiain järjestelyn toisinpäin.
»Minä olen — hm — varakas herrasmies, asun nykyään Italiassa, jossa minulla on perheeni, palvelijani ja — hm — jotenkin suuri talouteni. Olen käymässä vain Lontoossa asioilla, jotka koskevat — hm — omaisuuttani, ja kun kuulin tästä oudosta häviämisestä, niin tahdoin henkilökohtaisesti ottaa selkoa asioista, sillä Italiassa on — hm, hm — englantilainen herrasmies, jonka palatessani varmasti tapaan ja joka läheisesti ja joka päivä on seurustellut monsieur Blandoisin kanssa. Mr Henry Gowan. Ehkä tunnette nimen?»
»En ole milloinkaan kuullut sitä.»
Mrs Clennam sanoi sen ja mr Flintwinch toisti.
»Toivoen — hm — voivani antaa hänelle selvän ja yhtenäisen kuvauksen tapahtumasta», sanoi mr Dorrit, »pyydän saada tehdä — pari kolme kysymystä».
»Vaikka kolmekymmentä, jos haluatte.»
»Oletteko kauan tuntenut monsieur Blansdoisin?»
»En vuottakaan. Mr Flintwinch tässä voi kirjojen muka ilmoittaa teille, milloin ja minkä pariisilaisen kauppahuoneen suosittelemana hän esittäytyi täällä. Jos se tuottaa teille jotakin tyydytystä», lisäsi mrs Clennam. »Meille ei ole siitä suurtakaan hyötyä.»
»Oletteko usein tavannut häntä?» B
»En. Kahdesti. Kerran ennen ja —»
»Ja tämän kerran», täydensi mr Flintwinch.
»Ja tämän kerran.»
»Anteeksi, madam», sanoi mr Dorrit, joka päästen taas arvokkaisuutensa ja tärkeytensä tuntoon alkoi kuvitella olevansa jonkinlainen korkeampi rauhantuomari, »saanko kysellä muutamia seikkoja voidakseni tyydyttävästi selostaa asiata sille herrasmiehelle, jota minulla on kunnia — hm — pitää palveluksessani tai suojella tai sanokaamme — hm — tuntea — tuntea — Oliko monsieur Blandois täällä liikeasioissa tässä lehdessä mainittuna iltana?»
»Hän nimitti niitä kyllä liikeasioiksi», vastasi mrs Clennam.
»Ovatko — anteeksi — ovatko — hm — ne senluontoisia, että niistä voidaan puhua?»
»Eivät.»
Tämän vastauksen pystyttämän aitauksen yli oli nähtävästi mahdotonta päästä.
»Sama kysymys on tehty ennenkin», lisäsi mrs Clennam, »ja vastaus on ollut sama. Emme halua julistaa liikeasioitamme, olkoot ne kuinka vähäpätöisiä tahansa, koko kaupungin tiedoksi. Me vastaamme: 'Ei'.»
»Tarkoitan, veikö hän mennessään rahoja mukanaan, esimerkiksi», selitti mr Dorrit.
»Hän ei vienyt meidän rahojamme mukanaan, sir, eikä saanut täältä mitään.»
»Otaksun», huomautti mr Dorrit katsoen mrs Clennamista mr Flintwinchiin ja mr Flintwinchistä mrs Clennamiin, »ettette voi millään tavoin selittää itsellenne tätä salaisuutta?»
»Miksi niin?» kysyi mrs Clennam.
Joutuen hämille tästä kylmästä ja tiukasta kysymyksestä, ei mr Dorrit kyennyt mainitsemaan mitään syytä otaksumaansa.
»Minä selitän asian niin, sir», jatkoi mrs Clennam mr Dorritin pysyessä nolona vaiti, »että hän matkustelee jossakin tai piileksii jossakin».
»Tiedättekö — hm — miksi hän piileksisi jossakin?»
»En.»
Tarkalleen samanlainen vastaus kuin äskenkin ja se pystytti niinikään ylipääsemättömän aitauksen.
»Te kysyitte, voinko selittää tämän häviämisen itselleni», muistutti mrs Clennam tuimasti, »ettekä voinko selittää sitä teille. En yritäkään selittää sitä teille. Mielestäni se ei ole minun asiani enempää kuin teidänkään asianne on kysellä sitä.»
Mr Dorrit vastasi taivuttamalla anteeksipyytävästi päätänsä. Peräytyessään ja valmistautuessaan sanomaan, ettei hänellä ollut muuta kysyttävää, hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka synkästi ja jäykästi rouva tuijotti lattiaan, kasvoillaan eräänlainen päättävän odotuksen ilme; ja tarkalleen sama ilme kuvastui mr Flintwinchin kasvoilla hänen seistessään vähän matkan päässä pyörätuolista, silmät niinikään luotuina lattiaan, ja hiljaa hieroskellessaan leukaansa oikealla kädellään.
Samassa mistress Affery (esiliinallinen nainen oli tietysti hän) pudotti kynttilänjalan kädestään ja huudahti: »Taas! Voi hyvä Jumala! Siinä se nyt taas on! Kuuletko, Jeremiah? Noin!»
Jos jotakin ääntä kuului, oli se niin heikkoa, että eukon täytyi olla erikoisesti harjaantunut kuuntelemaan ääniä; mutta mr Dorrit luuli kuitenkin kuulevansa jotakin ikäänkuin kuivien lehtien putoilemista. Eukon kauhu näytti lyhyeksi hetkeksi tarttuneen kaikkiin muihinkin, ja he kuuntelivat.