Johdantoa seuraavaan
Matkustajat nousivat laivasta Calaisin satamassa. Matalarantainen ja eloton oli tämä kaupunki, jonka alavaa, vesiperäistä maata kohden nousuvesi virtasi. Rantasärkän yllä oli ollut juuri sen verran vettä, että laiva pääsi liukumaan satamaan; nyt näytti tämä särkkä, jota matala vesihyöky huuhteli, veltolta merihirviöltä, joka oli noussut vedenpinnalle, niin että sen muoto sen nukkuessa epäselvästi kuulsi vedenkalvon alta. Laiha, kauttaaltaan valkoinen tulitorni kummitteli rannalla, ikäänkuin se olisi aikoinaan pyöreänmuotoisen, värikkään rakennuksen haamu, joka vuodatti alakuloisia kyyneleitä muistellen menneitä ottelujaan aallokossa. Mustat, hoikat paalut, jotka pitkissä riveissä törröttivät limaisina, märkinä ja ahavoituneina ja joissa vielä viime vuoksen jättämät meriruohot riippuivat kuin hautaseppeleet, saattoivat edustaa näkymätöntä merihautausmaata. Jokainen aaltojen huuhtelema, myrskyn pieksämä esine oli niin matala ja niin pieni avaran harmaan taivaan alla, tuulen ja meren pauhinassa, rajusti sitä vastaan kuohuvien hyrskyjen edessä, että oli ihmeteltävää, kuinka Calaisista oli jotakin jäljellä ja etteivät sen matalat portit ja muurit, sen matalat katot, kanavat ja hietakummut, sen matalat muurivarustukset ja tasaiset kadut olleet jo aikoja sitten luhistuneet jäytävän, valloittavan meren vaikutuksesta kuten lasten meren rannalle rakentamat linnoitukset.
Livahdettuaan limaisten, liukkaiden paalujen ja lautojen lomitse, kompuroituaan märkiä portaita ylös ja kohdattuaan monenkaltaisia merensuolaisia vaikeuksia, pääsivät matkustajat alkamaan lohdutonta pyhiinvaellustaan satamalaituria pitkin, jossa kaupungin kaikki ranskalaiset kulkurit ja englantilaiset maanpakolaiset (puolet kaupungin asukkaista) odottivat estääkseen heitä pääsemästä tointumaan hämmennyksestään. Kun kaikki englantilaiset olivat tyystin tarkastaneet heidät ja kaikki ranskalaiset kolmen neljännespeninkulman taipaleella sysineet ja tyrkkineet heitä käsikähmässä, kukin vaatien osansa heistä saaliina, olivat he viimein vapaat astumaan kaupungin kaduille ja hajaantumaan eri suunnille, yhä kiivaasti takaa-ajettuina.
Clennam, jota monenlaiset huolet ahdistivat, kuului tähän onnettomaan laumaan. Pelastettuaan avuttomimmat matkatoverinsa kaikkein pahimmista tilanteista hän nyt jatkoi kävelyhän yksin tahi niin yksin kuin saattoi, rasvaiseen takkiin ja lakkiin puetun kaupunkilaisen herrasmiehen seuratessa hänen perässään viidenkymmenen kyynärän päässä ja herkeämättä huutaessa hänen jälkeensä: »Hei! Tänne! Kuulkaas! Siir! Tänne! Siisti hotelli!»
Tämäkin vieraanvarainen henkilö jäi kuitenkin viimein jälkeen, ja Clennam sai jatkaa matkaansa kenenkään häiritsemättä. Kaupungissa tuntui rauhalliselta Kanaalilla ja satamassa vallinneen melun ja hälyn jälkeen, ja sen ikävyys oli miellyttävä tämän rinnalla. Hän tapasi uusia ryhmiä maanmiehiään, joilla kaikilla oli samanlainen harhaileva hämmentynyt ilme, ikäänkuin olisivat kukkineet itsensä kuihduksiin kuten eräät onnettomat kasvilajit ja tuntisivat itsensä pelkiksi rikkaruohoiksi. Niinikään näyttivät he kaikki kiertävän samaa rajoitettua kehää, päivän toisensa perästä, mikä suuresti muistutti hänelle Marshalsean elämää. Mutta hän ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota kuin että tämä mielikuva ennätti syntyä hänen aivoissaan, vaan etsi erästä katua ja numeroa, jonka oli painanut muistiinsa.
»Niin Pancks sanoi», jupisi hän itsekseen pysähtyessään osoitteen mukaisen synkän talon eteen. »Otaksun, että, hänen ilmoituksensa on paikkansapitävä ja hänen mr Casbyn irtonaisissa papereissa tekemänsä löytö oikea, sillä muuten tuskin pitäisin tätä hakemanani talona.»
Se oli eloton talo, johon kuului eloton muuri kadulle päin ja sivussa eloton portti; siinä riippui kellonnauha, joka aikaansai kaksi elotonta kilahdusta, ja kolkutin, joka kumahdutti niin elottoman kolahduksen, että sillä tuskin tuntui olevan kylliksi voimaa tunkeutuakseen edes halkeilleen oven läpi. Siitä huolimatta väännähti ovi auki elottoman saranan varassa, ja Clennam sulki sen astuessaan synkkään pihaan, joka hyvin pian päättyi perällä olevaan toiseen elottomaan muuriin; täällä oli yritetty kasvattaa aitaa köynnöstelevistä pensaista, jotka olivat elottomia, ja rakentaa keinotekoiseen luolaan suihkukaivoa, joka oli kuivunut, ja koristella tätä kuvapatsaalla, — joka oli hävinnyt.
Sisäänkäytävä oli vasemmalla ja sitä koristi, kuten porttiakin, kaksi ranskan- ja englanninkielistä ilmoitusta, joissa tarjottiin kalustettuja huoneita vuokralle heti. Pimeässä oviaukossa seisoi tanakka, hilpeä talonpoikaisnainen sukat jalassa, alushameisillaan, valkoinen myssy päässä ja renkaat korvissa, ja näytti hauskasti hampaitaan sanoessaan: »Tänne Siir! Ketä?»
Clennam, vastaten ranskaksi, sanoi haluavansa tavata talossa asuvaa englantilaista, naista. »Käykää sisään ja nouskaa portaita ylös, tehkää hyvin», vastasi talonpoikaisnainen ranskaksi niinikään. Clennam teki työtä käskettyä ja seurasi hänen perässään pimeitä, alastomia portaita ylös ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan pihanpuoliseen huoneeseen. Täältä oli ikävä näköala alakuloiseen pihaan, jossa näkyivät elottomat pensaat, kuivunut suihkukaivo ja hävinneen kuvapatsaan jalusta.
»Monsieur Blandois», ilmoitti Clennam.
Sitten nainen lähti huoneesta ja jätti hänet katselemaan sitä. Se oli tällaisissa taloissa yleisesti tavattavaa mallia. Kolea, ikävä, pimeä. Lattia vahattu ja hyvin liukas. Huone ei ollut kyllin avara luistelua varten, vaikka se ei olisi sopinut mihinkään muuhun tarkoitukseen niin hyvin kuin siihen. Ikkunoissa valkoisen ja punaisen kirjavat verhot, lattialla pieni oli matto, pieni pyöreä pöytä, jolla oli sekava rykelmä jalkoja allansa, kömpelöitä, rottinki-istuimisia tuoleja, kaksi punasamettipäällyksistä nojatuolia, jotka tarjosivat kylliksi tilaa epämukavaan istumiseen, lipasto, monista palasista kokoonpantu uunikuvastin, joka oli olevinansa yhtä kappaletta, pari koreata maljakkoa täynnä hyvin keinotekoisia kukkia ja niiden välissä kypärätön kreikkalainen sotilas, joka uhrasi kellon Ranskan suojelushengelle.
Hetken kuluttua avautui toiseen huoneeseen johtava ovi, ja eräs nainen astui sisään. Hän osoitti suurta hämmästystä nähdessään Clennamin, ja hänen katseensa kiersi huonetta etsien jotakuta toista.
»Anteeksi, miss Wade. Minä olen yksin.»
»Se nimi, joka minulle äsken ilmoitettiin, ei ollut teidän.»
»Ei, tiedän sen. Suokaa anteeksi. Olen jo kokenut, ettei minun nimeni ole omiaan hankkimaan minulle pääsyä teidän puheillenne, ja sentähden rohkenin mainita sen henkilön nimen, jota paraillaan etsin.»
»Anteeksi», vastasi toinen osoittaen niin kylmäkiskoisesti erästä tuolia, että Clennam jäi seisomaan, »minkä nimen mainitsitte?»
»Mainitsin nimen Blandois.»
»Blandois?»
»Nimen, jonka te kyllä tunnette.»
»Omituista», sanoi nainen rypistäen otsaansa, »että te itsepintaisesti ja asianomaisen sitä haluamatta osoitatte mielenkiintoa minua ja tuttavuuksiani, minua ja asioitani kohtaan, mr Clennam. En ymmärrä, mitä tarkoitatte.»
»Anteeksi. Tunnetteko sen nimen?»
»Mitä se nimi teihin kuuluu? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä? Liikuttaako se teitä, tunnenko vai enkö tunne jotakin nimeä? Tunnen monta nimeä ja olen unohtanut vielä useampia. Tämä nimi saattaa kuulua edellisiin, saattaa kuulua jälkimäisiinkin, mutta voi sattua niinkin, etten ole milloinkaan kuullut sitä. En tunne mitään syytä, jonka tähden tutkistelin tai antaisin tutkistella itseäni tässä suhteessa.»
»Jos sallitte», sanoi Clennam, »niin kerron teille syyn, miksi näin itsepintaisesti tarraudun tähän asiaan. Myönnän tarrautuvani siihen ja pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi, että teen niin. Asia koskee vain minua. En väitä, että se vähääkään liikuttaa teitä.»
»Hyvä, sir», vastasi toinen, kehoittaen uudelleen ja vähemmin kopeasti Clennamia istumaan; tämä noudatti nyt kehoitusta, kun emäntä itsekin istuutui. »Olen hyvilläni ainakin siitä, ettei nyt ole kysymys kenenkään ystävänne valinnanvapautta vailla olevasta orjattaresta, jonka minä olisin ryöstänyt. Kertokaa nyt syynne, olkaa hyvä.»
»Ensiksikin, määritelläksemme henkilön, josta puhumme», alkoi Clennam, »niin sallikaa minun huomauttaa, että hän on sama mies, jonka te tapasitte Lontoossa joku aika takaperin; muistanette kohdanneenne hänet virran luona — Adelphissa?»
»Te sekaannutte anteeksiantamattomalla tavalla minun asioihini», vastasi nainen katsoen häneen kylmän paheksuvasti. »Mistä tiedätte tämän?»
»Pyydän, ettette pane sitä pahaksenne. Pelkän sattuman kautta.»
»Minkä sattuman?»
»Vain sen, että näin teidät kadulla ja näin kohtauksenne.»
»Puhutteko omasta näkemästänne vai jonkun muun?»
»Omastani. Näin sen itse.»
»Tapahtuihan se oikeastaan avoimella kadulla», huomautti toinen miettien ja vähitellen lauhtuen. »Vaikkapa viisikymmentä henkilöä olisi voinut nähdä sen. Eikä se olisi merkinnyt mitään.»
»En katsokaan sen merkitsevän mitään, että näin tämän kohtauksen, en myöskään pane sitä yhteyteen käyntini enkä sen palveluksen kanssa, jota aion pyytää teiltä; se selittää vain tännetuloni.»
»Ahaa, te aiotte pyytää minulta palvelusta! Minusta tuntuikin», ja kauniit kasvot kääntyivät katkerina häneen päin, »että käytöksenne oli muuttunut lempeämmäksi, mr Clennam».
Virkkamatta mitään tyytyi tämä ilmaisemaan vastalauseensa pelkällä eleellä. Sitte mainitsi hän Blandoisin häviämisestä, josta miss Wade luultavasti oli kuullut. Ei, vaikka se ehkä saattoikin olla luultavaa mr Clennamista, mutta hän ei ollut kuullut mitään sellaisesta. Katsokoon mr Clennam ympärillensä (sanoi hän) ja päätelköön itse, kuinka paljon yleisiä uutisia saattoi joutua naisen korville, joka huhujen kierrellessä oli istunut vain täällä, hautoen mietteitään. Kiellettyään näin tietävänsä asiasta — ja Clennam uskoi hänen puhuvan totta — kysyi hän, mitä toinen tarkoitti Blandoisin häviämisellä. Tämän kautta joutui Clennam kertomaan koko jutun yksityiskohtia myöten ja ilmaisemaan, kuinka tuskaisen välttämättä hän halusi tietää mihin mies oikeastaan oli joutunut ja haihduttaa ne synkät epäluulon pilvet, jotka olivat kokoontuneet hänen äitinsä talon ympärille. Miss Wade kuunteli ilmeisen hämmästyneenä, ja hänessä saattoi huomata enemmän hillityn mielenkiinnon merkkejä kuin ennen, mutta tämä mielenkiinto ei kuitenkaan voittanut hänen pidättyvää, kopeata, umpimielistä käytöstään. Clennamin lopetettua sanoi hän vain:
»Ette ole vielä sanonut, sir, kuinka tämä kaikki liikuttaa minua ja minkä palveluksen aiotte pyytää minulta. Tahtoisitteko puhua siitä nyt?»
»Otaksun», sanoi Arthur yhä koettaen lauhduttaa hänen hallista käytöstänsä, »että koska olette kanssakäymisessäsään ehkä sanoa luottavassa kanssakäymisessä — tämän henkilön kanssa —»
»Sanokaa ja otaksukaa minun puolestani mitä haluatte» huomautti toinen, »mutta minä en allekirjoita teidän otaksumianne, mr Clennam, enkä kenenkään muunkaan».
»— että koska olette ainakin henkilökohtaisessa kanssakäymisessä hänen kanssansa», sanoi Clennam muuttaen otaksumansa muotoa tehdäkseen sen, kuten toivoi, vähemmin pahennusta herättäväksi, »niin voitte kenties kertoa minulle jotakin hänen entisyydestänsä, pyrkimyksistään, tavoistaan, tavallisesta asuinpaikastaan tai antaa minulle pienen viittauksen, jonka johdolla parhaalla menestyksellä etsisin häntä, joko löytääkseni hänet tai saadakseni selville minne hän on joutunut. Tätä palvelusta pyydän teiltä ja teen sen tuskaisin mielin, kuten toivon teidän ottavan huomioon. Jos jostakin syystä tahdotte määrätä minulle joitakin ehtoja, niin pidän niitä arvossa tiedustelematta niistä sen enempää.»
»Te satuitte näkemään minut kadulla tämän miehen seurassa», huomautti miss Wade kiinnittäen ilmeisesti, Clennamin harmiksi, huomionsa enemmän omiin mietteisiinsä kuin hänen pyyntöönsä. »Tunnette siis miehen ennestään?»
»En ennestään, vasta sen jälkeen. En ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä, mutta näin hänet uudelleen samana iltana, jolloin hän hävisi. Äitini talossa näin hänet. Jätin hänet sinne. Tästä paperista näette kaikki, mitä hänestä tiedetään.»
Hän ojensi hänelle yhden kappaleen painettuja kuulutuksia, jonka missWade luki vakavana ja tarkkaava ilme kasvoillaan.
»Tässä on enemmän kuin mitäminätiedän hänestä.»
Clennamin kasvot ilmaisivat hänen raskaan pettymyksensä, kenties myöskin epäilystä näiden sanain totuudesta, sillä miss Wade lisäsi entiseen tylyyn tapaansa: »Te ette usko sitä. Asia on kuitenkin niin. Mitä henkilökohtaiseen kanssakäymiseen tulee, näyttää siltä kuin sitä olisi ollut hänen ja teidän äitinne välillä. Ja kuitenkin te sanotte uskovannehänenselitystään, ettei hän tiedä enempää siitä miehestä.»
Näihin sanoihin samoin kuin niitä seuraavaan hymyyn kätkeytyi niin selvä epäluuloinen vihjaus, että se nosti veren Clennamin kasvoihin.
»Katsokaas, sir», jatkoi miss Wade mielihyvin iskiessään toistamiseen, »tahdon olla niin avomielinen kuin vain ikinä haluatte. Tunnustan, että jos välittäisin maineestani (kuten en tee) tai jos minulla olisi hyvä nimi suojattavana (jota minulla ei ole, sillä olen täysin välinpitämätön siitä, pidetäänkö sitä hyvänä vai huonona), niin katsoisin olevani pahasti häväisty, jos olisin ollut jonkinlaisissa tekemisissä tämän vekkulin kanssa. Kuitenkaan ei hän milloinkaan ole astunutminunkynnykseni yli — ei ole milloinkaan istunut neuvottelemassaminunkanssani puoleen yöhön saakka.»
Hän purki vanhaa katkeruuttaan ja kaunaansa kääntäen sen kärjen näin Clennamia vasten. Hänen luonteensa mukaista ei ollut säästää ja sääliä eikä hänellä ollut minkäänlaisia omantunnon vaivoja.
»Kerron teille varsin kernaasti, että hän on alhainen, rahanahne konna, että ensin näin hänen maleksivan Italiassa (jossa oleskelin joku aika takaperin) ja että käytin häntä sopivana välikappaleena edistämään eräitä silloisia pyrkimyksiäni. Lyhyesti, etujeni mukaista oli ja minua huvitti — tahdoin tyydyttää erästä voimakasta tunnetta — palkata palvelukseeni vakoilija, joka rahasta oli valmis tottelemaan käskyjäni. Palkkasin tämän heittiön. Ja olen varma siitä, että jos olisin tahtonut tehdä sellaisen sopimuksen, jos olisin kyennyt maksamaan hänelle kylliksi ja jos hän olisi voinut tehdä sen pimeässä, ilmijoutumisen vaaratta, olisi hän ottanut kenet hyvänsä hengiltä yhtä empimättä kuin nyt otti vastaan rahani. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni hänestä, ja huomaan, ettei teidän suurestikaan eroa siitä. Teidän äitinne ajatus hänestä, otaksun (noudatan esimerkkiänne ja otaksun yhtä ja toista), oli suuresti erilainen.»
»Sallikaa minun muistuttaa teille», sanoi Clennam, »että äitini ensin joutui tekemisiin hänen kanssansa onnettomien liikeasioiden kautta».
»Onnettomat liikeasiat näyttävät viime kerrallakin saattaneen hänet yhteyteen miehen kanssa», vastasi miss Wade, »ja liikeaika näyttää olleen kovin myöhäinen».
»Vihjaatte siis siihen», sanoi Clennam, vääntelehtien kovakouraisten iskujen sattuessa, jotka jo olivat syvästi haavoittaneet häntä, »että olisi ollut jotakin —»
»Mr Clennam», keskeytti toinen tyynesti, »huomatkaa, etten puhu vihjaamalla miehestä. Hän on, sanon sen vielä peittelemättä, alhainen, rahanahne konna. Otaksun, että sellainen ihminen menee sinne, missä hänellä on ansion tilaisuutta. Ellen minä olisi tarjonnut hänelle tällaista tilaisuutta, ette olisi nähnyt meitä yhdessä.»
Clennam pysyi vaiti kiusaantuneena siitä, että miss Wade alituisesti käänsi hänen katseltavakseen tämän synkän puolen asiasta, joka herätti puoliksi tukahdutettua vastakaikua hänen omassa sydämessään.
»Olen puhunut hänestä kuten vielä elossa olevasta», lisäsi miss Wade, »mutta voipa hän olla jo tieltä raivattukin. En tiedä sitä enkä väiltäkään siitä. Minä en enää tarvitse häntä.»
Syvään huoaten ja alakuloisen näköisenä Arthur Clennam nousi hitaasti. Miss Wade ei noussut, vaan sanoi katseltuaan häntä pitkään ja epäluuloisen tarkkaavasti, huulet vihaisesti yhteenpuristettuina:
»Hän oli rakkaan ystävänne mr Gowanin valiokumppani, eikö ollutkin?Miksette pyydä apua rakkaalta ystävältänne?»
Tämän rakkaan ystävän kieltäminen pyöri Arthurin kielellä, mutta hän tukahdutti sen muistaen entisiä taistelujaan ja päätöksiään ja vastasi:
»Mr Gowan ei ole nähnyt Blandoisia sen koommin kuin tämä lähti Englantiin eikä muutenkaan tiedä hänestä mitään. Hän oli vain satunnainen ulkomailla saatu tuttava.»
»Satunnainen ulkomailla saatu tuttava!» kertasi toinen. »Niin Rakkaan ystävänne täytyy koettaa huvitella itseään kaikilla tuttavuuksilla, joita vain on tarjolla, kun ottaa huomioon millainen vaimo hänellä on. Minä vihaan hänen vaimoansa, sir.» Kiukku, jolla tämä sanottiin, oli sitä merkillisempi, kun hän tavallisesti esiintyi erittäin hillitysti, ja se kiinnitti niin Clennamin mieltä, että hän jäi paikalleen. Se säkenöi hänen mustista silmistään hänen katsoessaan Clennamiin, se värisi hänen sieraimissaan ja tulisti hänen hengitystänsäkin; mutta hänen kasvoillaan sitävastoin oli rauhallisen halveksiva ilme ja hänen asentonsa oli niin tyynen ja ylpeän siro ja sulava, kuin jos hänen mielentilansa olisi ollut täysin välinpitämätön.
»Voin vain sanoa, miss Wade», huomautti Clennam, »ettei teillä voi olla mitään syytä sellaiseen tunteeseen, johon ei kukaan muu ota osaa».
»Voitte, jos tahdotte, kysyä rakkaalta ystävältänne tätä asiata», vastasi miss Wade.
»Olen tuskin niin läheisissä suhteissa rakkaan ystäväni kanssa», torjui Arthur, päätöksistään huolimatta, »että joutuisin koskettelemaan tätä asiaa, miss Wade».
»Minä vihaan häntä», vastasi toinen. »Vielä enemmän kuin hänen vaimoansa, sillä olin kerran kyllin typerä ja kyllin uskoton itselleni melkein rakastaakseni häntä. Te, sir, olette nähnyt minut vain jokapäiväisissä tilanteissa, ja uskallan väittää, että pidätte minua jokapäiväisenä, tavallista hiukan itsepintaisempana naisena. Ette ymmärrä mitä tarkoitan vihaamisella, ellette tunne minua sen paremmin; ette voi ymmärtää, ellette tiedä, kuinka huolellisesti olen tutkinut itseäni ja ympärilläni olevia ihmisiä. Tästä syystä olen jonkun aikaa tuntenut halua kertoa teille, millaista elämäni on ollut — en lauhduttaakseni mielipidettänne minusta, sillä en pane sille mitään arvoa — mutta jotta ymmärtäisitte, ajatellessanne rakasta ystäväänne ja hänen rakasta vaimoansa, mitä minä tarkoitan vihaamisella. Annanko teille jotakin, mitä olen kirjoittanut ja tallettanut luettavaksenne, vai enkö anna?»
Arthur pyysi häntä antamaan Sen. Miss Wade meni lipastolle, avasi sen ja otti eräästä sisälaatikosta muutaman kokoonkäärityn paperiarkin. Osoittamatta minkäänlaista sovinnollisuutta, tuskin kääntyen hänen puoleensa, pikemmin puhuen vain kuvastimellensa puolustaakseen omaa itsepintaisuuttansa, sanoi hän antaessaan paperit:
»Tästä saatte nähdä, mitä minä tarkoitan vihaamisella! Mutta siitä ei sen enempää. Sir, tapaattepa minut asumassa tilapäisesti ja halvalla jossakin tyhjässä lontoolaisessa talossa tai vuokrahuoneessa Calaisissa, niin on Harriet aina luonani. Ehkä haluatte tavata häntä ennenkuin lähdette. Harriet, tule sisään!» Hän huusi tyttöä vielä toistamiseen. Toisesta kutsusta tuli Harriet, entinen Tattycoram, sisään.
»Täällä on mr Clennam», lausui miss Wade; »hän ei kuitenkaan ole tullut sinun tähtesi, hänellä ei ole enää toivoa sinusta. — Otaksun, että niin on laita nyt?»
»Niin on — minulla kun ei ole minkäänlaista arvo- tai vaikutusvaltaa.»
»Hän ei ole tullut etsimään sinua, mutta jotakuta hän kuitenkin etsii.Hän kysyy sitä Blandoisia.»
»Jonka seurassa näin teidät Strandilla Lontoossa.»
»Jos tiedät hänestä, Harriet, jotakin muuta kuin että hän tuliVenetsiasta — minkä me kaikki tiedämme — niin kerro siitä vapaasti mrClennamille.»
»En tiedä hänestä mitään muuta», vastasi tyttö.
»Oletteko tyytyväinen?» kysyi miss Wade Arthurilta.
Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä heitä; tytön käytös oli niin luonnollista, että se jo sinänsä olisi ollut vakuuttava, jos hänellä olisi ollut joitakin ennakkoepäilyksiä. Hän vastasi: »Minun täytyy hakea tietoja muualta.»
Hän ei ollut juuri vielä silloin lähdössä, mutta oli noussut seisomaan ennen tytön tuloa, ja tämä nähtävästi luuli hänen aikovan lähteä. Hän katsoi Clennamiin kiireesti ja kysyi:
»Voivatko he hyvin, sir?»
»Kutka?»
Tyttö keskeytti vastauksensa, joka olisi ollut »he kaikki», vilkaisi miss Wadeen ja sanoi: »mr ja mrs Meagles».
»Kyllä, kun viimeksi kuulin heistä. He eivät nyt ole kotimaassa. Heistä puhuttaessa, sallikaa minun kysyä, onko totta, että teidät on nähty siellä?»
»Missä siellä? Missä joku sanoo nähneensä minut?» kysyi tyttö luoden jurosti silmänsä alas.
»Katsomassa portin aukosta huvilan puutarhaan.»
»Ei», vastasi miss Wade. »Hän ei milloinkaan ole käynyt siellä.»
»Olette väärässä», väitti tyttö vastaan. »Kävin siellä ollessamme viime kerralla Lontoossa. Menin sinne eräänä iltapäivänä, kun jätitte minut yksin. Ja minä kurkistin portilta sisään.»
»Sellaista raukkaa!» huudahti miss Wade äärettömän halveksivasti. »Senkö verran merkitsevätkin kaikki meidän keskustelumme, meidän toveruutemme, kaikki entiset valittelusi!»
»Siinä ei ollut mitään pahaa, että kurkistin portilta», sanoi tyttö.»Näin ikkunoista, ettei perhe ollut kotona.»
»Miksi menit sen talon läheisyyteen?»
»Koska tahdoin nähdä sen. Koska tunsin, että olisi hauskaa taas nähdä se.»
Katsellessaan molempia toisiaan vastaan kääntyneitä kauniita kasvoja ymmärsi Clennam, että niiden molempien luonteiden täytyi herkeämättä raastaa ja kuluttaa toisiansa.
»Oh!» sanoi miss Wade, kylmästi siirtäen katseensa tytöstä, »eri asia on, jos tahdot nähdä sen paikan, jossa olit elänyt elämäsi ja josta minä sinut pelastin, koska olit päässyt selville siitä, millaista elämäsi siellä oli. Mutta onko tämä vilpittömyyttä, onko tämä uskollisuutta minua kohtaan? Näinkö suhtaudut yhteiseen asiaamme? Sinä et ole sen luottamuksen arvoinen, jota olen osoittanut sinulle. Sinä et ole sen ystävällisyyden ja hyväntahtoisuuden arvoinen, jota olen yhä suonut sinulle. Et ole koiraa parempi, ja viisainta olisi, että palaisit noiden ihmisten luo, jotka ovat kohdelleet sinua pahemmin kuin ruoskimalla.»
»Jos puhutte heistä noin vieraan kuullen, niin yllytätte minua asettumaan heidän puolellensa», sanoi tyttö.
»Palaa heidän luoksensa», tokaisi miss Wade, »palaa heidän luoksensa».
»Te tiedätte varsin hyvin», kivahti Harriet vuorostaan, »etten palaa heidän luoksensa. Tiedätte varsin hyvin, että olen luopunut heistä enkä milloinkaan voi, en tahdo enkä aio palata heidän luoksensa. Jättäkää siis heidät rauhaan, miss Wade.»
»Pidät heidän yltäkylläisyyttänsä parempana kuin niukempaa elämääsi täällä», vastasi toinen. »Sinä korotat heitä ja halvennat minua. Mitäpä muuta olisin voinut odottaa? Minun olisi pitänyt tietää se jo heti.»
»Asia ei ole niin», intti tyttö, kovasti punastuen, »ja te ette tarkoita mitä sanotte. Minä tiedän mitä tarkoitatte. Te soimaatte minua ja annatte salaa minun ymmärtää, ettei minulla ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, kuin te. Ja koska minulla ei ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, niin arvelette voivanne pakottaa minut tekemään tai jättämään tekemättä mitä ikinä tahdotte ja voivanne loukata minua kaikilla tavoin. Olette yhtä paha kuin hekin, tarkalleen. Mutta minä en tahdo tulla kesytetyksi enkä tahdo alistua. Sanon vielä kerran, että kävin katsomassa huvilaa, koska olen usein ajatellut, että tahtoisin nähdä sen vielä kerran. Kysyn vielä kerran kuinka he voivat, sillä pidin heistä ennen ja uskoin toisinaan, että he olivat hyviä minulle.»
Tämän jälkeen sanoi Clennam olevansa varma siitä, että he edelleenkin ottaisivat hänet ystävällisesti vastaan, jos hän vain joskus haluaisi palata.
»En ikinä!» huudahti tyttö kiihkeästi. »Sitä en milloinkaan tee. Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin miss Wade, vaikka hän pilkkaa minua, koska on tehnyt minut riippuvaiseksi itsestään. Ja minä tiedän niin olevan ja tiedän hänen olevan erittäin tyytyväisen saadessaan muistuttaa minulle sitä.»
»Varsin taitavasti kudottu valheverkko!» vastasi miss Wade yhtä kiukkuisesta kopeasti ja katkerasti, »mutta sittekin liian ohut peittääkseen sitä, minkä selvästi näen tässä. Minun köyhyyteni ei kestä kilpailussa heidän rahojensa kanssa. Parasta palata heti vain, parasta palata heti vain, niin pääsee siitä!»
Arthur Clennam katseli heitä heidän seistessään siinä parin askeleen päässä toisistaan ahtaassa hämärässä huoneessa, kumpikin kopeasti hellien omaa vihaansa, kumpikin jäykän itsepintaisena raastaen ja kiusaten omaansa ja toisen sydäntä. Hän mainitsi jotakin poislähdöstä, mutta miss Wade taivutti vain hiukan päätänsä, ja Harriet, teeskennellen kurjan orjan ja palvelijan nöyryyttä (mutta uhkamielisenä silti), oli olevinaan liian alhainen huomattavaksi tai huomatakseen itse mitään.
Clennam astui pimeitä kiemurtelevia portaita alas pihaan; ja hänen mieltänsä painoi entistä raskaammin vaikutelma, joka siihen oli laskeutunut hänen katsellessaan elottoman muurin varjoa, elottomia pensaita, kuivunutta suihkukaivoa ja särkynyttä kuvapatsasta. Mietiskellen eri puolilta tässä talossa kuulemaansa ja näkemäänsä samoin kuin onnistumattomia pyrkimyksiänsä päästä hävinneen epäilyttävän olion jäljille, palasi Clennam Lontooseen ja Englantiin samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Matkalla avasi hän paperikäärön ja luki sen, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.
Itsekiduttajan tarina
Onnettomuudekseni en ole typerä. Varhaisesta lapsuudestani saakka olen keksinyt sen, mitä ympäristöni on luullut salavansa minulta. Jos minua aina olisi voitu pettää ja pimittää, sen sijaan että aina pääsin totuuden perille, niin olisin voinut elää yhtä rauhallista ja rattoisaa elämää kuin useimmat pöllöpäät.
Lapsuuteni kului isoäidin luona, se on: eräs nainen edusti tätä omaista ja otti itselleen tuon nimen. Hänellä ei ollut oikeutta siihen, mutta minä — joka kuitenkin olin siinä määrin typerä — en epäillyt häntä. Hänellä oli luonansa muutama oman perheensä lapsia ja muutamia vieraita. Kaikki olivat tyttöjä, yhteensä kymmenen minut mukaan lukien. Me asuimme kaikki yhdessä, ja meidät kasvatettiin yhdessä.
Lienen ollut noin kaksitoistavuotias, kun aloin huomata kuinka nämä tytöt kaikin tavoin pyrkivät kohtelemaan minua suojelevasti. Minulle kerrottiin, että olin orpo. Meidän joukossamme ei ollut muita orpoja, ja minä huomasin (siinä oli ensimmäinen haitta siitä, etten ollut typerä), että he olivat minulle ystävällisiä vain loukkaavasta säälistä, oman ylemmyytensä tunnossa. En luottanut näihin huomioihin heti harkitsematta. Koettelin heitä usein. Oli melkein mahdotonta saada heitä riitelemään kanssani. Jos joskus onnistuin jonkun kanssa, niin saatoin olla varma siitä, että hän palasi tunnin tai parin kuluttua luokseni ja alkoi lepytellä minua. Minä ärsytin heitä alituisesti enkä tiedä heidän milloinkaan odottaneen, että minä alkaisin hieroa sovintoa. He antoivat minulle aina anteeksi turhamaisuudessaan ja alentuvaisuudessaan. Aikuisten pienoiskuvia!
Yksi heistä oli minun valittu ystävättäreni. Rakastin tätä typerää houkkaa intohimoisesti, mitä hän ei ansainnut vähääkään, enkä voi muistella tätä kiintymystäni tuntematta häpeää, vaikka olinkin lapsi vain. Hänellä oli, kuten he sanoivat, herttainen ja hellä luonne. Hän osasi jaella ja jakelikin kauniita katseita ja helliä hymyilyjä jokaiselle. Luulen, ettei talossa ainoakaan paitsi minua tiennyt, että hän teki niin loukatakseen ja katkeroittaakseen minun mieltäni!
Kaiken uhallakin pidin tästä arvottomasta tytöstä niin paljon, että elämäni sen kautta kävi levottomaksi ja myrskyiseksi. Minua nuhdeltiin ja soimattiin alituisesti siitä että muka »kiusasin» häntä, toisin sanoen, että nuhtelin häntä hänen uskottomuudestaan ja itketin häntä, kun näytin osaavani lukea hänen sydämensä ajatukset. Kaikesta huolimatta rakastin häntä uskollisesti ja kerran menin hänen kanssaan hänen kotiinsa lomaa viettämään.
Hän oli kotona pahempi kuin koulussa. Hänellä oli joukoittain serkkuja ja tuttavia, ja meillä oli tanssiaisia hänen kodissaan ja kävimme tanssiaisissa muiden kodeissa, ja sekä kotona että kylässä kidutti hän minua sietämättömästi. Hänen pyrkimyksenänsä oli saada heidät kaikki rakastumaan häneen — tehdäkseen minut hulluksi mustasukkaisuudesta; hän oli tuttavallinen ja hyvissä väleissä kaikkien kanssa — tehdäkseen minut hurjaksi kateudesta. Kun jäimme kahden makuuhuoneeseemme iltaisin, soimasin häntä ja sanoin selvästi näkeväni hänen mielensä alhaisuuden; ja silloin hän itki itkemistänsä ja sanoi minua julmaksi, jolloin suljin hänet syliini pitäen häntä siinä aamuun saakka ja rakastaen häntä yhä yhtä paljon kuin ennenkin ja tuntien usein, että mieluummin kuin kärsin sillä tavalla pitelisin häntä sylissäni ja vaipuisin virran pohjaan — jossa yhä syleilisin häntä senkin jälkeen kun olisimme molemmat kuolleet.
Mutta tämä loppui, ja minä tunsin helpotusta. Perheessä oli täti, joka ei pitänyt minusta. Epäilen tokko heistä kukaan piti minusta; en minä sitä erikoisesti halunnutkaan, sillä sydämeni riippui vain tuossa ainoassa. Täti oli nuori nainen, jolla oli tapana totisin silmin tarkata minua. Hän oli häpeämätön nainen ja katseli minua peittelemättömän säälivästi. Erään tällaisen äsken kuvaamani yön jälkeen menin kasvihuoneeseen ennen aamiaista. Charlotte (se oli petollisen nuoren ystävättäreni nimi) oli mennyt alas ennen minua, ja minä kuulin sisään astuessani tädin puhuvan hänelle minusta. Jäin paikalleni lehvistön suojaan ja kuuntelin.
Täti sanoi: »Charlotte, miss Wade kiduttaa sinut hengiltä, eikä se saa jatkua.» Toistan sanasta sanaan, mitä kuulin.
No mitä hän vastasi? Sanoiko hän: »Minähän kidutan hänet hengiltä, minä kun pidän häntä piinapenkissä ja olen hänen teloittajansa, vaikka hän joka ilta vakuuttaa pitävänsä minusta uskollisesti, huolimatta siitä, että hän tietää, kuinka minä kohtelen häntä?» Sanoiko hän niin? Ei; ensimmäinen muistettava kokemukseni oli yhtäpitävä sen kanssa, millaiseksi tunsin hänet, ja entisten kokemusteni kanssa. Hän alkoi nyyhkyttää ja itkeä (hankkiakseen tätinsä myötätunnon) ja sanoi: »Rakas täti, hänellä on niin vaikea, onneton luonto; toiset tytöt koulussa, paitsi minua, koettavat kaikkensa parantaakseen sitä, kaikki me panemme parastamme.»
Tämän jälkeen täti hyväili häntä, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin ylevää eikä halpaa ja vilpillistä, ja kannatti edelleen tuota inhoittavaa teeskentelyä sanomalla: »Mutta kaikella on järjelliset rajansa, kultaseni, ja minä huomaan, että tämä onneton tyttöparka tuottaa sinulle herkeämätöntä ja hyödytöntä surua kuin tällainen muuten hyvä pyrkimys oikeastaan kannattaisi.»
Onneton tyttöparka tuli piilostaan, kuten voitte arvata, ja sanoi: »Lähettäkää minut kotiin.» En enää sanonut heille kummallekaan enkä kenellekään koko talossa muuta kuin: »Lähettäkää minut kotiin, muuten kävelen sinne yksin yötä päivää!» Kun tulin kotiin, sanoin otaksutulle isoäidilleni, että ellei minua lähetetty täydentämään kasvatustani jonnekin muualle ennenkuin tuo tyttö ja kaikki muut palaisivat, polttaisin silmäni heittäytymällä tuleen mieluummin kuin sietäisin katsella heidän vilpillisiä kasvojansa.
Nyt jouduin nuorten naisten joukkoon, mutta en huomannut heitä sen paremmiksi. Kauniita sanoja ja kauniita verukkeita, mutta minä tunkeuduin heidän vilpillisten ajatustensa perille, kun he ylistelivät ja korottivat itseänsä ja alensivat minua ja huomasin, etteivät he olleet sen parempia. Ennenkuin erosin heistä, sain tietää, ettei minulla ollut mitään isoäitiä eikä muitakaan tunnettuja sukulaisia. Tämä tieto valaisi monta kohtaa sekä menneessä että tulevassa elämässäni. Sen kautta ymmärsin monta tilaisuutta, joissa ihmiset vain ylvästelivät ja halveksivat minua muka kohdellessaan minua hienotunteisesti tai tehdessään minulle palveluksia.
Erään liikemiehen hoitoon oli sijoitettu pieni pääoma minua varten. Minusta piti tulla kotiopettajatar. Minusta tuli kotiopettajatar ja jouduin köyhän aatelismiehen luokse, jolla oli kaksi tytärtä — pieniä lapsia vielä, mutta vanhemmat tahtoivat, että he kasvaisivat, jos mahdollista, kotiopettajattaren hoidossa! Äiti oli nuori ja kaunis. Kohta alussa hän oli kohtelevinaan minua erittäin hienotunteisesti. Salasin suuttumukseni, mutta tiesin varsin hyvin hänestä olevan hauskaa tällä tavalla osoittaa, että hän oli minun emäntäni ja että hän olisi voinut kohdella palvelijaansa toisellakin tavalla, jos olisi halunnut.
Sanoin, etten osoittanut suuttumustani, enkä tehtykään niin, mutta minä näytin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa siten, etten tehnyt hänelle mieliksi. Kun hän yritti tyrkyttää minulle viiniä, join vettä. Jos pöydässä sattui olemaan jotakin herkkua, lähetti hän sen aina minulle, mutta minä kieltäydyin siitä aina ja söin niitä ruokalajeja, joita pidettiin halvempina. Näiden epäonnistumisten avulla torjuin tuikeasti hänen suojelevaisuutensa ja tunsin itseni riippumattomaksi.
Pidin lapsista. He olivat arkoja, mutta näyttivät olevan taipuvaisia kiintymään minuun. Talossa oli lapsenhoitaja, punaposkinen nainen, joka tunkeilevasti teeskenteli ainaista iloisuutta ja hyväntuulisuutta, hän oli hoitanut molempia lapsia ja saavuttanut heidän kiintymyksensä ennenkuin minä näinkään heitä. Olisin melkein voinut tyytyä kohtalooni, ellei tätä naista olisi ollut. Hänen ovelat temppunsa pysyäkseen lasten suosiossa alituisessa kilpailussa minun kanssani olisivat eksyttäneet monen minun asemassani olevan; mutta minä älysin ne alusta alkaen. Sen varjolla, että hän järjesti huoneitani, palveli minua ja hoiti puvustoani (jossa kaikessa hän oli erittäin ahkera) oli hän aina läsnä. Ovelimpia hänen monista tempuistaan oli että hän muka koetti saada lapsia paremmin kiintymään minuun. Hän ohjasi heitä minun luokseni, houkutteli heitä minun seuraani. »Tulkaa kiltin miss Waden luo, tulkaa rakkaan miss Waden luo, tulkaa kauniin miss Waden luo. Hän pitää teistä paljon. Miss Wade on viisas nainen, joka on lukenut paljon kirjoja ja voi kertoa teille paljon enemmän ja hauskempia tarmona kuin minä. Tulkaa kuuntelemaan miss Wadea.» Kuinka saatoin kiinnittää heidän huomiotansa kun sydämeni kapinoi noin kömpelöjä juonitteluja vastaan? Kuinka saatoin ihmetellä, kun näin heidän viattomien kasvojensa kääntyvän minusta pois ja heidän käsivarsiensa kiertyvän hänen kaulaansa eikä minun. Hän katsoi silloin minuun, pudisti heidän kiharansa kasvoiltaan ja sanoi: »He tulevat kyllä pian teidän luoksenne, miss Wade; he ovat niin viattomia ja helläsydämisiä, ma'am; älkää olko pahoillanne siitä ma'am -» ja oli voitonriemuinen.
Vielä toinenkin tapa hänellä oli. Toisinaan kun hän näki näillä keinoin varmasti syösseensä minut synkän epätoivon mietiskelyihin, kiinnitti hän lasten huomion siihen, osoittaakseen millainen ero hänen ja minun välillä oli. »Hiljaa! Miss Wade-parka ei voi hyvin. Älkää melutko kultaseni, hänen päätänsä kivistää. Tulkaa lohduttamaan häntä. Tulkaa kysymään joko hän voi paremmin, pyytäkää häntä rupeamaan levolle. Toivon ettei teillä ole mitään huolia, ma'am. Älkää olko pahoillanne, ma'am, älkää olko surullinen!»
Tämä kävi sietämättömäksi. Hänen armonsa, emäntäni, tuli eräänä päivänä sisään kun olin yksin ja äärimmäisen tietoinen siitä, etten minä kestäisi tätä. Sanoin hänelle että minun täytyi lähteä pois, koska en sietänyt tuota naista, Dawesia.
»Miss Wade! Dawe-parka on hyvin kiintynyt teihin, tekisi mitä tahansa hyväksenne!»
Tiesin edeltäpäin jo, että hän sanoisi niin, olin valmistunut siihen; vastasin vain, ettei minun sopinut sanoa emäntääni vastaan, minun täytyi lähteä.
»Toivo, miss Wade», vastasi hän, ja hänen olemukseensa ilmestyi heti se ylemmyyden sävy, jonka hän tähän asti oli niin hatarasti salannut, »ettei mikään, mitä olen sanonut tai tehnyt yhdessäolomme aikana, ole oikeuttanut teitä käyttämään tuota epämiellyttävää sanaa emäntä. Sen on täytynyt tapahtua aivan tietämättäni ja tahtomattani. Pyydän, sanokaa mitä se on.»
Vastasin, ettei minulla ollut mitään valittamista emännästä eikä emännälleni, mutta että minun täytyi lähteä.
Hän epäröi hetkisen, istui sitte viereeni ja laski kätensä minun kädelleni. Ikäänkuin tämä kunnia olisi voinut hauduttaa mitkä muistot hyvänsä!
»Miss Wade, pelkään, että olette onneton jostakin syystä, johon minunvaikutukseni ei ylety.»
Hymyilin, ajatellen kokemusta, jonka tuo sana toi mieleeni, ja sanoin:»Ehkäpä minulla on onneton, vaikea luonne.»
»Sitä en sanonut.»
»Se on helppo tapa selittää mitä hyvänsä», sanoin.
»Saattaa olla, mutta minä en sanonut sitä. Tarkoitin aivan toista. Mieheni ja minä olemme joskus puhuneet asiasta, kun ikäväksemme olemme huomanneet, ettette tunne itseänne kotiutuneeksi luonamme.»
»Kotiutuneeksi? Oh! Te olette niin ylhäistä väkeä, mylady», vastasin.
»Onnettomuudekseni tulin käyttäneeksi sanaa, jonka saattaa — kuten nähtävästi on käynyt — ymmärtää aivan toisin kuin tarkoitukseni oli.» (Hän ei ollut odottanut minulta tällaista vastausta, ja hän häpesi sitä.) »Tarkoitan vain, ettette ole tuntenut itseänne onnelliseksi meidän luonamme. On vaikea ottaa puheeksi tällaista asiaa, mutta ehkä se kuitenkin olisi mahdollista kahden nuoren naisen kesken — lyhyesti, olemme pelänneet, että olette sallinut joidenkuiden perhesuhteiden, joihin ei kukaan voi olla syyttömämpi kuin te kaivaa mieltänne. Jos niin on, niin sallikaa meidän hartaasti pyytää, ettette anna niiden katkeroittaa mieltänne. Miehelläni itsellään oli, kuten yleisesti tiedetään, aikaisemmin hyvin iäkäs sisar, joka ei ollut hänen laillinen sisarensa, mutta jota kaikki rakastivat ja kunnioittivat —»
Älysin heti, että he olivat ottaneet minut taloonsa tuon kuolleen naisen tähden, kuka hän sitte lienee ollut, voidakseen mahtailla minulle ja käyttää minua hyödykseen; älysin, että tämä tieto yllytti lastenhoitajaa pistelemään minua, kuten hän oli tehnyt, ja niinikään älysin, että lasten arkuus ja pelokkuus epämääräisesti viittasi siihen, etten ollut muiden ihmisten kaltainen. Läksin talosta samana iltana.
Parin lyhytaikaisemman ja jotenkin samanlaisen kokemuksen jälkeen, joista ei nyt kannata puhua, jouduin toiseen perheeseen; täällä minulla oli vain yksi oppilas, viisitoistavuotias tyttö, talon ainoa tytär. Vanhemmat olivat iäkkäänpuoleisia, arvossapidettyjä, rikkaita ihmisiä. Muuan sisarenpoika, joka oli kasvatettu heidän perheessänsä, vieraili usein talossa, jossa muutenkin kävi paljon vieraita, ja hän alkoi osoittaa huomaavaisuutta minulle. Torjuin päättävästi hänen kohteliaisuutensa, sillä taloon tullessani olin varmasti päättänyt, etten sallisi kenenkään osoittaa minulle sääliä ja alentuvaisuutta. Mutta hän kirjoitti minulle kirjeen. Se johti siihen, että menimme kihloihin.
Hän oli vuotta nuorempi kuin minä ja näytti vieläkin nuoremmalta. Hän oli lomalla Intiasta; siellä hänellä oli toimi, jonka piti pian muuttua hyvin edulliseksi. Kuuden kuukauden päästä piti meidän mennä naimisiin ja matkustaa Intiaan. Minun oli määrä jäädä taloon ja siellä viettää hääni. Kellään ei ollut muistuttamista tätä järjestelyä vastaan.
En voi välttää sanomasta, että hän ihaili minua, mutta jos voisin, niin välttäisin. Turhamaisuudella ei ole mitään osaa tässä, sillä hänen ihailunsa kiusasi minua. Hän ei vaivautunut salaamaan sitä, niin että minusta tuntui, eläessäni noiden rikkaiden ihmisten loukossa, kuin hän olisi ostanut minut ulkomuotoni tähden ja asettaisi ostamansa tavaran näytteille puolustaakseen kauppaansa. Huomasin, että he mielessään arvioivat minua ja olivat uteliaita tietämään minkä arvoinen oikeastaan olin. Päätin, etteivät he saisi sitä tietää. Olin liikkumaton ja vaiti heidän seurassaan ja olisin sallinut kenen hyvänsä tappaa minut mieluummin kuin olisin millään tavoin vaivautunut saavuttaakseni heidän hyväksymisensä.
Hän sanoi, etten minä tehnyt itselleni oikeutta. Minä väitin vastaan ja huomautin, että koska juuri tarkoitin tehdä näin viimeiseen hetkeeni saakka, niin en voinut alentua mielistelemään ketään heistä. Hän oli pahoillaan, vieläpä loukkautunutkin, kun lisäsin toivovani, ettei hän panisi tunteitaan näytteille heidän läsnäollessaan; mutta hän lupasi uhrata rakkautensa vilpittömät ilmaisut minun mielikseni.
Tämän varjolla alkoi hän nyt mitata takaisin minulle. Hän saattoi tuntimäärin pysyä poissa kenen muun kanssa hyvänsä. Istuin kerran puolen iltaa yksin ja huomaamattomana, jolla välin hän keskusteli nuoren serkkunsa, oppilaani, kanssa. Näin koko ajan ihmisten silmistä, että heidän mielestänsä nämä kaksi paljoa paremmin sopivat yhteen kuin hän ja minä. Arvaten ihmisten ajatukset istuin ja katselin nuorta paria, kunnes huomasin, että se saattoi minut naurettavaksi, ja raivosin itseäni vastaan, koska olin rakastanut häntä.
Sillä minä olin rakastanut häntä. Huolimatta siitä, ettei hän ansainnut sitä eikä ajatellut niitä tuskia, joita se tuotti minulle — joiden tuskien olisi kiitollisuuden siteillä pitänyt liittää hänet minuun elämän iäksi — minä tosiaan rakastin häntä. Hänen tähtensä koetin sietää, että hänen serkkunsa ylisteli häntä ja teeskenteli luulevansa sen ilahduttavan minua, vaikka hyvin tiesi, kuinka se raastoi sydäntäni. Istuessani sulhaseni seurassa muistellen kaikkia kärsimiäni loukkauksia ja vääryyksiä ja punniten, eikö olisi viisainta paeta tykkänään talosta eikä enää milloinkaan nähdä häntä — silloinkin rakastin häntä.
Hänen tätinsä (emäntäni, suvainnette muistaa) lisäsi harkitusti ja tahallaan koettelemuksiani ja ikävyyksiäni. Erikoisen hauskaa oli hänestä lavealti kuvitella ja kuvailla tulevaa elämäämme Intiassa, kuinka järjestäisimme taloutemme ja keiden kanssa seurustelisimme, sittenkun hän olisi saanut virkaylennystä. Minun ylpeyteni nousi tätä julkeata tapaa vastaan, jolla hän kuvasi elämääni naimisissa vastakohdaksi nykyiselle riippuvaiselle ja halvalle asemalleni. Hillitsin suuttumukseni, mutta osoitin hänelle, että käsitin täydellisesti hänen tarkoituksensa, ja maksoin hänen kiusantekonsa teeskentelemällä nöyryyttä. Sanoin hänelle, että hänen kuvailemansa elämä varmaan oli aivan liian suuri kunnia minulle. Pelkäsin muka, etten kykenisi mukautumaan niin suureen muutokseen. Ajatella, että hänen tyttärensä kotiopettajatar joutuisi näin korkeaan asemaan! Hän nolostui ja he kaikki nolostuivat, kun minä vastasin tällä tavalla. He huomasivat, että minä täydellisesti ymmärsin hänen tarkoituksensa.
Näihin aikoihin, jolloin huoleni olivat suurimmillaan ja jolloin olin pahimmin vihoissani kihlatulleni hänen kiittämättömyydestään, hän kun varsin vähän välitti niistä lukemattomista ikävyyksistä ja nöyryytyksistä, joita sain kärsiä hänen tähtensä, näihin aikoihin alkoi rakas ystävänne mr Gowan käydä talossa. Hän oli siellä vanha tuttu, mutta oli ollut ulkomailla. Hän ymmärsi tilanteen yhdellä silmäyksellä ja ymmärsi myös minut.
Hän oli ensimmäinen tapaamani ihminen, joka ymmärsi minut. Hän ei ollut käynyt talossa kolmea kertaa, ennenkuin huomasin, että hän seurasi jokaista mieleni liikettä. Näin sen selvästi siinä kylmän huolettomassa tavassa, jolla hän kohteli heitä kaikkia ja minua ja koko asiaa. Näin sen selvästi hänen keveästi vakuuttaessaan ylenmäärin ihailevansa tulevaa puolisoani, innostuneena puhuessaan kihlauksestamme ja tulevaisuudentoiveistamme, onnitellessaan meitä vastaisen rikkautemme johdosta ja alakuloisesti viitatessaan omaan köyhyyteensä — mikä kaikki tapahtui yhtäläiseen onttoon, virnistelevään, pilkalliseen tapaan. Tunsin itseni yhä katkerammaksi, yhä halveksittavammaksi, kun hän esitti kaikki minua ympäröivät olosuhteet uudessa, vihattavassa valossa, samalla teeskennellen kuvailevansa niitä parhaassa valaistuksessa minun ja itsensä ihailtaviksi. Hän oli kuin valepukuinen kuolema hollantilaisessa maalaustaiteessa: ottipa hän minkä hyvänsä käsivarrelleen, nuoruuden tai vanhuuden, kauneuden tai rumuuden, ja tekipä hän sen kanssa mitä tahansa, tanssi tai lauloi, leikki tai rukoili, aina muutti hän sen aaveeksi.
Ymmärrätte siis, että kun rakas ystävänne onnitteli minua, lausui hän todellisuudessa säälivänsä minua; kun hän lohdutteli minua ollessani suutuksissa, paljasti hän vain vertavuotavat haavani, ja kun hän selitti, että uskollinen nuori ritarini oli »maailman rakastunein nuorukainen, jolla oli mitä lämpimin sydän», niin hän vain kosketteli vanhaa epäluuloani, että olin joutunut naurunalaiseksi. Nämä eivät olleet erikoisen hyviä palveluksia, sanonette. Minulle ne sopivat hyvin, sillä ne olivat minun oman mieleni vastakaikua ja vahvistivat omia havaintojani. Pian aloin viihtyä rakkaan ystävänne seurassa paremman kuin kenenkään muun.
Huomatessani (kuten tein melkein heti), että tämä herätti mustasukkaisuutta, viihdyin vieläkin paremman tässä seurassa. Enkö minä ollut kärsinyt lemmenkateutta, ja yksin minunko osalleni sellaisen piti langeta? Ei. Tuntekoon hänkin, mitä se oli! Olin iloinen siitä, että hän saisi kokea sitä, kokea sitä oikein kipeästi, ja toivoin, että se tuntuisi todella kipeältä. Kirvelevän kipeältä. Hän oli kovin kesy mr Gowanin rinnalla, joka ymmärsi kohdella minua vertaisenaan ja osasi eritellä ja arvostella ympärillämme olevia kurjia ihmisiä.
Tätä jatkui, kunnes täti, emäntäni, otti puhuakseen minun kanssani. Asiaan tuskin kannatti kajota, hän kun tiesi, etten tarkoittanut mitään, mutta hän tahtoi kuitenkin omasta puolestaan vihjata (hän tiesi, ettei muuta tarvittu), että olisi parempi, jos hiukan vähemmin seurustelisin mr Gowanin kanssa.
Kysyin häneltä, kuinka hän saattoi vastata puolestani. Hän saattoiaina vastata siitä, etten tarkoittanut mitään väärää, vastasi hän.Kiitin, mutta sanoin mieluummin vastaavan! itse puolestani jaitselleni. Hänen muut palvelijansa olisivat luultavasti kiitollisiahyvästä todistuksesta, mutta minä en tarvinnut sellaista.
Keskustelua jatkui, ja sain aiheen kysyä, kuinka hän tiesi tarvitsevansa vain vihjata saadakseen minut tottelemaan. Syntyperänikö vai palvelija-asemani perusteella? En ollut myynyt itseäni sieluineni ruumiineni. Hän näytti arvelevan, että hänen hieno sisarenpoikansa oli käynyt orjamarkkinoilla ja ostanut itselleen vaimon.
Asia olisi luultavasti ennemmin tai myöhemmin päättynyt tällä tavalla, mutta hän sai sen ratkeamaan nyt yhdellä kertaa. Hän sanoi minulle, teeskennellen sääliä, että minulla oli onneton, vaikea luonne. Kuullessani taas toistettavan tätä vanhaa, häpeämätöntä vääryyttä en kestänyt enää, vaan sanoin kaikki, mitä olin tiennyt hänestä ja nähnyt hänessä, ja kaikki, mitä olin kärsinyt siitä saakka, kun olin alentunut olemaan kihloissa hänen sisarenpoikansa kanssa. Sanoin hänelle, että mr Gowan oli ainoa lohdutukseni alennustilassani, että olin sietänyt sitä liian kauan ja että pudistin sen hartioiltani liian myöhään, mutta etten tahtonut enää tavata ketään heistä. Enkä tavannutkaan.
Rakas ystävänne seurasi minua pakopaikkaani ja piti hyvin hauskaa purkautuneen kihlauksen kustannuksella, vaikka: hän samalla oli pahoillaan noiden kelpo ihmisten tähden (he olivat laatuaan parhaita, joita hän milloinkaan oli tavannut), ja surkutteli, että niin vähäinen rikos sai näin ankaran rangaistuksen. Ennen pitkää vakuutti hän, ja se oli todempaa kuin silloin luulinkaan, ettei hän ollut näin lahjakkaan ja lujatahtoisen naisen arvoinen; mutta — no niin, no niin!
Rakas ystävänne huvitti minua ja huvitti itseänsä niin kauan, kuin se miellytti häntä, ja sitten muistutti minulle, että molemmat olimme maailmaa kokeneita ihmisiä, ettei ollut olemassa mitään sellaista kuin runollisuus ja romantiikka, että me kumpikin olimme valmiit kulkemaan omaa tietämme etsien onneamme, kuten järkevät ihmiset ainakin, ja että molemmat tiesimme kohtaavamme toisemme maailman parhaina ystävinä, milloin tapaisimmekin. Niin hän sanoi, enkä minä väittänyt vastaan.
Ei kulunut pitkää aikaa kun sain tietooni, että hän kosiskeli nykyistä vaimoansa ja että tämä oli viety ulkomaille hänen ulottuvillaan. Vihasin tätä naista silloin yhtä paljon kuin nytkin, ja sentähden en tietysti voinut toivoa parempaa kuin että hän menisi naimisiin rakkaan ystävänne kanssa. Mutta minä olin vastustamattoman utelias näkemään hänet — niin utelias, että tunsin sen kuuluvan niihin harvoihin asioihin, jotka enää voivat tuottaa minulle huvia. Matkustelin hiukan, matkustelin, kunnes jouduin hänen seuraansa ja teidän. Siihen aikaan ette luultavasti vielä tuntenut rakasta ystäväänne ettekä vielä ollut saanut häneltä niitä erinomaisia ystävyydenosoituksia, jotka myöhemmin tulivat osaksenne.
Tässä seurassa kohtasin tytön, jonka asema monessa suhteessa merkillisesti muistutti omaani ja jonka luonteessa minun oli mielenkiintoista ja hauskaa löytää samaa kapinoimista kuin olen kertonut itsessänikin asuvan pöyhistelevää mahtailemista ja itsekkäisyyttä vastaan, joille ominaisuuksille annetaan kaikenlaisia kauniita nimiä, kuten hyvyys, lempeys, suojelus, suopeus ja niin edespäin. Niinikään kuulin usein sanottavan, että hänellä oli »onneton luonne». Hyvin ymmärtäen, mitä tarkoitettiin tuolla mukavalla lauseella, ja koska tarvitsin toveria, joka oli kokenut samaa kuin minä, päätin koettaa vapauttaa hänet hänen orjuudestaan ja alennuksestaan. Minun ei tarvitse kertoa, että menestyin tässä.
Siitä saakka olemme eläneet yhdessä ja jakaneet pienet varani.
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Arthur Clennam oli tehnyt tuloksettoman Calaisin-matkansa kiireisellä työajalla. Muuan raakalaisvalta, joka omisti huomattavia alueita maailmankartalla, tarvitsi palvelukseensa pari insinööriä, jotka olivat sukkelia tekemään keksintöjä ja tarmokkaita toteuttamaan niitä: käytännöllisiä miehiä, jotka kykenivät parhaista tarjolla olevista aineksista valitsemaan hyvän älynsä kulloinkin tarpeellisiksi katsomat miehet ja välineet ja jotka olivat yhtä rohkeita ja aikaansaapia käyttämään välineitänsä päämääriensä saavuttamiseen kuin suunnittelemaan näitä päämääriä. Tämä valta, raakalaisvalta kun oli, ei ymmärtänyt työntää suurta isänmaallista yritystä verukeviraston kätköihin, samoin kuin väkevä viini piilotetaan päivänvalolta kellariin, kunnes sen hehku ja voima on väljähtynyt ja kunnes viinitarhan työmiehet ja rypäleiden pusertajat ovat maatuneet maan tomuksi. Kuvaavan tietämättömänä se toimi, päättävästi ja tarmokkaasti, »kuinka-se-on-tehtävä»-periaatteen mukaisesti eikä osoittanut vähintäkään kunnioitusta suurta valtiollista »kuinka-se-ei-ole-tehtävä»-tiedettä kohtaan tai millään tavalla kannattanut sitä. Sillä oli todella raakalaismainen tapa riistää kaikki arvo viimemainitulta salaperäiseltä taidolta jokaisen valistuneen henkilön silmissä, joka joskus oli harjoittanut sitä.
Tästä johtui, että tarvittavia miehiä etsittiin, ja sellaisia löytyi myös, mikä sekin oli kovin sivistymätöntä. Ja kun miehet sitte löytyivät, kohdeltiin heitä erinomaisen luottavasti ja kunnioittaen (mikä taas todisti typerää valtiollista tietämättömyyttä) ja kutsuttiin kohta tulemaan ja ryhtymään tehtävään. Lyhyesti, heitä pidettiin miehinä, jotka aikoivat tehdä sen; he olivat yhteistyössä miesten kanssa, jotka aikoivat saada sen tehdyksi.
Daniel Doyce oli yksi näitä valittuja. Sillä kertaa ei voitu sanoa, viipyisikö hän poissa kuukausia vai vuosia Hänen matkavalmistuksensa ja heidän yhteisen liikkeensä kaikkien yksityisseikkojen ja tulosten tunnontarkka järjestely vaati paljon työtä lyhyessä ajassa, ja Clennam ahersi yöt päivät. Ensimmäisenä lomapäivänään livahti hän Kanaalin poikki ja yhtä nopeasti taas samalla laivalla takaisin sanomaan hyvästi Doycelle.
Tarkkaan ja huolellisesti näytti hän nyt tälle heidän raha-asiainsa tilan, heidän voittonsa ja tappionsa, velkansa ja saatavansa. Daniel tarkasti kaikki kärsivälliseen tapaansa ja ihaili kaikkea suuresti. Hän tutki tilejä aivan kuin ne olisivat olleet monin verroin nerokkaampi koneisto kuin mitä hän milloinkaan oli pannut kokoon ja seisoi sitten, lykkien hattua edestakaisin päässänsä ja katsellen ikäänkuin vaipuneena ihmeellisen koneen tarkasteluun.
»Se on kaunista, Clennam, säännöllisyydessään ja järjestyksessään.Mikään ei voi olla selvempää. Mikään ei voi olla paremmin suoritettu.»
»Olen iloinen siitä, että hyväksytte sen, Doyce. No niin — mitä sitte tulee pääoman hoitoon teidän poissa ollessanne ja sen käyttöön, mikäli sitä kulloinkin tarvitaan liikkeessä —» Hänen yhtiökumppaninsa keskeytti hänet.
»Mitä siihen samoin kuin kaikkeen senkaltaiseen tulee, niin jätän sen kokonaan teidän huostaanne. Te toimitte näissä asioissa edelleen meidän molempien puolesta kuten tähänkin saakka ja vapautatte siten minut epämieluisesta huolesta.»
»Kuten olen monesti sanonut, te väitätte syyttä itseltänne puuttuvan liikemieskykyä», huomautti Clennam.
»Saattaa olla niin», hymyili Doyce. »Saattaa olla toisinkin. Oli miten oli, minulla on kuitenkin kutsumus, jota olen tutkinut enemmän kuin näitä asioita ja johon minä paremman sovin. Luotan täydellisesti yhtiökumppaniin ja tyydyn siihen, että hän tekee sen, mikä on parasta. Jos minulla on joitakin ennakkoluuloja raha-asioissa», jatkoi Doyce ja laski taipuisan, taitavan ammattilaispeukalonsa kumppaninsa takinkäänteelle, »niin ne koskevat keinottelua. En luule itselläni olevan muita ennakkoluuloja. Minulla kai on tämä vain siksi, etten ole milloinkaan oikein ottanut selvää asioista.»
»Älkää toki nimittäkö sitä ennakkoluuloksi», sanoi Clennam. »RakasDoyce, sehän on vain tervettä järkeä.»
»Sepä hauskaa, että ajattelette niin», vastasi Doyce katsoen ystävällisesti häneen kirkkailla harmailla silmillään.
»Sattui niin», jatkoi Clennam, »että tuskin puolta tuntia ennen tänne tuloanne sanoin saman asian Pancksille, joka pistäysi täällä. Olimme molemmat yksimielisiä, että varmoista rahansijoituksista luopuminen on vaarallisimpia samoin kuin se on tavallisempiakin niistä hullutuksista, jotka ansaitsevat rikoksen nimen.»
»Pancks?» tuumi Doyce työntäen hattunsa takaraivolle ja nyökäyttäen päätänsä hyväksyvästi. »Niin, niin, niin! Hän on varovainen veitikka.»
»Hän on todella erinomaisen varovainen veitikka», vastasi Arthur.»Esikuvallisen varovainen.»
Molemmat tuntuivat saavan suurempaa tyydytystä mr Pancksin varovaisesta luonteesta kuin olisi odottanut pinnallisesti päättäen heidän keskustelustaan.
»Ja nyt, uskollinen kumppani», sanoi Daniel vilkaisten kelloaan, »koskei aika eikä vuoksi odota ketään ja koska olen valmis lähtemään, kimpsut ja kampsut odottavat portilla, niin sallikaa minun vielä sanoa eräs asia. Pyydän teiltä erästä asiaa.»
»Pyytäkää mitä vain — paitsi yhtä», Clennam kiirehti mainitsemaan tuon poikkeuksen, sillä hän näki kumppaninsa kasvoista, mitä tämä tarkoitti, »paitsi jättämään keksintönne oman onnensa nojaan».
»Sitä juuri aioin pyytää, ja te tiesitte sen», sanoi Doyce.
»Siihen minä vastaan: ei, varmasti vastaankin: ei. Kun kerta olen ryhtynyt asiaan, niin tahdon saada näiltä ihmisiltä määriteltyjä syitä, pätevän lausunnon, edes jonkinlaisen kunnollisen vastauksen.»
»Sitä ette saa», vastasi Doyce pudistaen päätänsä; »uskokaa minua, sitä ette milloinkaan saa».
»Koetan ainakin.» Clennam oli itsepäinen. »Eihän se haittaa, että yritän.»
»En ole aivan varma siitä», vastasi Doyce laskien pyytävästi kätensä hänen olkapäällensä. »Kyllä se on tuottanut minulle ikävyyksiä, ystäväni. Se on vanhentanut, väsyttänyt, suututtanut minua, tuottanut minulle pettymystä. Ei ole hyvä kenellekään, että hänen kärsivällisyyttänsä koetellaan ylenmäärin ja että hänen täytyy pitää itseänsä huonosti kohdeltuna. Minusta tuntuu jo nyt, että tulokseton kokemuksenne lykkäyksistä ja välttelyistä on tehnyt teidät vähemmän joustavaksi kuin ennen.»
»Yksityiset huolet saattavat tällä hetkellä olla syynä siihen», vastasi Clennam, »eikä nuo viralliset harmit. Ei vielä. En minä vielä ole haavoitettu.»
»Ette siis suostu pyyntööni?»
»En, varmasti en», kielsi Clennam. »Saisinhan hävetä, jos sallisin itseni näin pian karkoitettavan taistelukentältä, kun minua paljon vanhempi ja läheisemmin asiaan kiintynyt mies uljaasti taisteli niin kauan.»
Koskei mikään voinut järkyttää Clennamin päätöstä, veti Daniel Doyce kätensä pois, loi vielä jäähyväissilmäyksen konttoriin ja astui portaita alas hänen seurassaan. Doycen piti mennä Southamptoniin yhtyäkseen pieneen matkaseuraansa, ja portilla odottivat hyvin varustetut ja sullotut vaunut viedäksensä hänet sinne. Työmiehet olivat saattamassa häntä portilla ja ylpeilivät hänestä aika tavalla. »Onneksi olkoon, mr Doyce!» sanoi yksi heistä. »Minne tulettekin, he huomaavat saaneensa joukkoonsa miehen, joka tuntee työkalunsa ja jonka työkalut tuntevat hänet, miehen, joka tahtoo ja joka kykenee, ja ellei sellainen ole mies, niin kuka sitä sitten on!» Tämä järeän, yksinkertaisen työmiehen vapaaehtoisesti pitämä puhe (ei kukaan aavistanut, että hänessä piili sellaisia kykyjä) otettiin vastaan kolmella kaikuvalla eläköönhuudolla, ja siitä päivästä saakka nautti hän erikoista arvoa toverien joukossa. Eläköönhuutojen kaikuessa lausui Daniel sydämellisesti: »Jääkää hyvästi, miehet!» ja vaunut hävisivät näkyvistä ikäänkuin ilmanpaine olisi pyyhkäissyt ne Bleeding Heart Yardista.
Mr Baptist, tämä pieni kiitollinen uskottu mies, seisoi työmiesten joukossa ja oli hurrannut niin hyvin kuin vain ulkomaalaisena taisi. Oikeastaan ei kukaan maan päällä osaa hurrata niinkuin englantilaiset, jotka tosissaan hurratessaan innostuttavat ja kiihoittavat toisiaan siinä määrin kuin äänten kohinassa humisisi koko heidän historiansa kaikkien lippujen liehuessa, Alfred Suuren ajoilta saakka. Mr Baptist tuuskahti kuin tuuleen tämän rynnäkön edessä ja huohotti säikähtyneenä, kun Clennam viittasi häntä tulemaan toimistoon ja järjestämään kirjat ja paperit paikoillensa.
Lähdön touhua seuraavan rauhan vallitessa — sen tyhjyyden, joka tuntuu kaikessa eroamisessa ja joka on kaikkia ihmisiä odottavan suuren eroamisen edellensä luoma varjo — seisoi Arthur pulpettinsa ääressä uneksivana seuraten päivänsäteen pilkahtelua. Mutta hänen nyt vapautunut huomionsa palasi pian siihen aiheeseen, joka oli etualalla hänen ajatuksissaan, ja hän alkoi sadatta kertaa mietiskellä jokaista tuona iltana hänen mieleensä painunutta seikkaa, tuona iltana, jolloin hän näki Blandoisin äitinsä talossa. Uudelleen mies törmäsi häneen mutkikkaalla kadulla, uudelleen hän seurasi vierasta ja kadotti hänet näkyvistä, uudelleen ilmestyi sama mies hänen eteensä pihassa, katsellen taloa. Sitten hän oli seuraavinaan tulokasta ja seisovinaan hänen vieressään portailla.
»Ken tuolta rientää iltamyöhään?Compagnon de la Majolaine!Ken tuolta rientää iltamyöhään?Aina iloinen!»
Hän ei suinkaan ensimmäistä kertaa toistanut tuota lastenlaulua, jonka tätä säkeistöä outo mies oli hyräillyt seistessään hänen rinnallaan, mutta nyt hän ei lainkaan huomannut lausuneensa sitä ääneen, niin että hämmästyi kuullessaan toisen säkeistön:
»Kuninkaan miehist' on hän reippain,compagnon de la Majolaine!Kuninkaan miehist' on hän reippain,aina iloinen.»
Cavalletto oli kunnioittavasti esittänyt sekä sanat että sävelen, arvellen Clennamin pysähtyneen, koskei osannut pitemmälle.
»Ahaa te tunnette sen laulun, Cavalletto?»
»Kautta Bakkuksen, tunnenpa niinkin, sir! Kaikki tuntevat sen Ranskassa. Olen monta kertaa kuullut lapsukaisten laulavan sitä. Viimeksi kun kuullut sen olen», sanoi mr Baptist, entinen Cavalletto, joka tavallisesti palasi oman kielensä lauserakenteluun muistellessaan kotimaansa yhteydessä olevia asioita, »lauloi sitä suloinen vieno ääni. Vieno lapsenaan hyvin sievä, hyvin vieno. Altro!»
»Kun minä viimeksi kuulin sen», vastasi Arthur, »lauloi sitä ääni, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, kaikkea muuta kuin viaton». Hän sanoi sen paremmin itsekseen kuin kumppanillensa ja lisäsi itsekseen, toistaen miehen seuraavat sanat: »Kuolema ja kirous, sir, luonteeni mukaista on olla kärsimätön!»
»Oho!» huudahti Cavalletto hämmästyneenä ja muuttui samassa hetkessä kalpeaksi.
»Mikäs nyt on?»
»En. Te tiedätte, missä olen viimeksi kuullut tuon laulun!»
Synnynnäisellä ketteryydellään hahmoitteli hän käsillään korkean käyrän nenän ääriviivat, oli työntävinään silmät lähemmäksi toisiansa, pörrötti hiuksiansa, pullisti ylähuulensa edustamaan paksuja viiksiä ja heitti kuvitellun viitan raskaan liepeen toiselle olkapäällensä. Tätä tehdessään, mikä tapahtui niin nopeasti, ettei sitä voi kuvitella kukaan, joka ei ole tarkannut italialaista talonpoikaa, hymyili hän varsin merkillistä ja julmaa hymyä. Koko tämä muutos tapahtui hänessä nopeasti kuin valon heijastus, ja hän seisoi samassa hetkessä taas kalpeana ja hämmästyneenä suojelijansa edessä.
»Mitä ihmettä te tarkoitatte?» kysyi Clennam. »TunnettekoBlandois-nimisen miehen?»
»En», vastasi mr Baptist ja pudisti päätänsä.
»Kuvailitte juuri miestä, joka oli läsnä, kun viimeksi kuulitte sen laulun, eikö niin?»
»Niin kyllä», ja mr Baptist nyökkäsi viisikymmentä kertaa. »No eikö häntä sanottu Blandoisiksi?»
»Ei!» kielsi mr Baptist. »Altro, altro, altro, altro!» Hän ei saanut tuota nimeä kyllin tehokkaasti torjutuksi, vaikka pudisti sekä päätänsä että etusormeansa yhtaikaa.
»Seis!» huudahti Clennam, levittäen kuulutuksen pulpetille.
»Oliko se tämä mies? Ymmärrättehän, kun luen ääneen.»
»Aivan. Täydellisesti.» 9
»Mutta seuratkaa itse mukana. Tulkaa tänne ja katsokaa olkani yli, kun luen.»
Mr Baptist lähestyi, seurasi joka sanaa vilkkailla silmillään, näki ja kuuli kaikki äärimmäisen kärsimättömästi, levitti sitte molemmat kämmenensä kuulutukselle, ikäänkuin olisi raivoisesti tarttunut kiinni saamaansa vahingolliseen eläimeen, ja huusi, katsoen kiihtyneenä Clennamiin: »Sama mies! Sama ihan!»
»Tämä hetki on tärkeämpi minulle kuin voitte aavistaakaan», sanoi Clennam hyvin kiihdyksissä. »Kertokaa, missä olette tavannut tämän miehen.»
Mr Baptist luki kuulutuksen toistamiseen hyvin hitaasti ja alakuloisena, vetäytyi sitte pari kolme askelta taaksepäin, teki liikkeen ikäänkuin olisi pudistellut pölyä käsistään ja vastasi hyvin vastahakoisesti:
»Marsigliassa — Marseillessa.»
»Mikä hän oli?»
»Vanki ja — altro! Luulen myös, että hän oli», mr Baptist hiipi lähemmäksi kuiskatakseen sen, »murhaaja!»
Clennam peräytyi ikäänkuin tuo sana olisi antanut hänelle iskun; niin kauheaan valoon joutui hänen äitinsä seurustelu tuon miehen kanssa sen kautta. Cavalletto vaipui toiselle polvellensa ja rukoili, kaikenlaisia eleitä tehden, häntä kuuntelemaan, mikä oli saattanut hänet tämän konnan seuraan.
Hän kertoi täysin totuudenmukaisesti, kuinka se oli johtunut siitä, että hän oli kuljettanut kiellettyä tavaraa rajan yli, kuinka hänet oli päästetty aikoinaan vankilasta ja kuinka hän oli luopunut entisestä elämästään. Niinikään kuinka sama murhaaja, joka silloin nimitti itseään Lagnieriksi, vaikka hän aikaisemmin piti Rigaud-nimeä, herätti hänet keskellä yötä Päivänkoitto-nimisessä majatalossa Chalonsissa Saônen varrella, kuinka murhaaja oli ehdottanut, että he liittyisivät yhteen, kuinka hän niin pelkäsi ja inhosi murhaajaa, että karkasi hänen luotansa ennen päivänkoittoa ja kuinka häntä siitä lähtien oli ahdistanut pelko, että murhaaja taas tapaisi hänet ja esiintyisi hänen tuttavanansa. Kerrottuaan tämän, tehostaen erikoisesti oman kielensä mukaisesti sanaa murhaaja, mikä ei suinkaan tehnyt sitä vähemmin kauhistuttavaksi Clennamin kuulla, ponnahti hän pystyyn, hyökkäsi uudelleen kuulutuksen kimppuun ja huusi niin vimmaisesti, että se pohjoismaalaisen suussa olisi merkinnyt selvää mielenvikaisuutta: »Tämä on sama murhaaja! Tässä hän on!»
Intohimoisessa kiihkossaan oli hän ensin unohtanut sen tosiseikan, että oli viimeksi nähnyt miehen Lontoossa. Kun tämä seikka palasi hänen muistiinsa, herätti se Clennamissa toivon, että se oli tapahtunut sen illan jälkeen, jolloin hän oli käynyt äitinsä luona; mutta Cavallettolla oli niin tarkka aika- ja paikallismuisti, että kävi epäilemättömän selväksi, että se oli tapahtunut ennen tätä iltaa.
»Kuulkaas», virkkoi Arthur hyvin vakavana. »Tämä mies on, kuten tässä luemme, kadonnut jäljettömiin.»