John Baptist tuijotti häneen silmät selällään ja pudisti kansalliseen tapaansa moneen kertaan oikean käden etusormea taaksepäin, ikäänkuin hän olisi edeltäpäin päättänyt evätä kaikki, mitä toinen mahdollisesti koko elämänsä aikana saattaisi ehdottaa.
»Cavalletto! Anna minulle kättä. Sinä tunnet Lagnierin, herrasmiehen.Purista herrasmiehen kättä!»
John Baptist, jonka sääret vielä tutisivat, alistui taas hänen alentuvaisen mahtavaan käytöstapaansa, astui hänen luoksensa ja laski kätensä herransa käteen. Monsieur Lagnier nauroi ja puristettuaan italialaisen kättä viskasi sen ylös ilmaan ja antoi pudota alas.
»Teiltä ei sitte —» ihmetteli John Baptist väristen.
»Partaa ajettukaan? Ei. Katsos tätä!» huudahti Lagnier, pyöritellen päätänsä. »Se on yhtä lujassa kuin omasikin.»
John Baptist, jota hiukan puistatti, katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin muistutellakseen mieleensä missä oli. Hänen herransa käytti tilaisuutta kiertääkseen oven lukkoon ja istui sitte vuoteellensa.
»Katsos!» sanoi hän, nostaen kenkänsä ja säärystimensä ilmaan. »Ne ovat kehnoja herrasmiehen koruja, sanoisit kai. Ei tee mitään, saatpa nähdä, kuinka pian korjaan ne. Tule istumaan. Entiselle paikallesi!»
John Baptist, joka näytti kaikkea muuta kuin rauhalliselta, istui lattialle vuoteen viereen ja katseli koko ajan herraansa ja mestariaan.
»Hyvä!» huusi Lagnier. »Voisimme olla taas entisessä inhoittavassa luolassa, hei! Kuinka kauan olet ollut sieltä poissa?»
»Pääsin sieltä kaksi päivää myöhemmin kuin te, herrani.»
»Kuinka tulit tänne?»
»Minua varoitettiin jäämästä kaupunkiin, minkä tähden läksin sieltä heti, ja sen jälkeen olen lakkaamatta vaihtanut olinpaikkaa. Olen toimitellut yhtä ja toista Avignonissa, Pont Espritissä ja Lyonissa, Rhônella ja Saônella.» Puhuessaan osoitti hän päivettyneellä kädellään kaikki nämä paikat lattialla kuin kartalla.
»Entä minne olet nyt menossa?»
»Menossako, herra?»
»Niin kyllä.»
John Baptist näytti haluavan väistää tätä kysymystä tietämättä miten. »Kautta Bacchuksen!» sanoi hän viimein ikäänkuin pakotettuna myöntymään. »Olen toisinaan ajatellut käydä Pariisissa ja kenties Englannissakin.»
»Cavalletto. Olkoon tämä vain meidän kesken, mutta minäkin olen aikonut lähteä Pariisiin ja kenties Englantiin. Me menemme yhdessä.»
Pieni mies nyökäytti päätänsä ja näytti hampaitaan, mutta ei tuntunut pitävän tätä järjestelyä aivan ylenmäärin toivottavana.
»Me menemme yhdessä», toisti Lagnier. »Saat nähdä, kuinka pian pakotan ihmiset tunnustamaan minut herrasmieheksi, ja sinulla on hyötyä siitä. Sovittu? Liitymmekö yhteen?»
»Tietysti, tietysti!» myönteli pikku mies.
»Kerronpa sinulle ennenkuin nukuin — ja vain muutamalla sanalla, sillä minun täytyy saada nukkua — mitä olen kokenut tällä aikaa, minä, Lagnier. Muista se. Ei entinen.»
»Altro, altro! Ei Ri —» Ennenkuin John Baptist ennätti lopettaa sanan, oli hänen toverinsa tarttunut häntä leukaan ja raivokkaasti painanut hänen suunsa kiinni.
»Kuolema! Mitä sinä puhut? Tahdot saattaa minut tallatuksi ja kivitetyksi? Tahdotko sinä tulla tallatuksi ja kivitetyksi? Niin sinun kävisi. Älä luulekaan, että he hyökkäisivät minun kimppuuni ja jättäisivät vankilatoverini rauhaan. Älä luulekaan!»
Hänen hellittäessään otteensa ystävänsä leuasta oli hänen kasvoillaan ilme, josta ystävä päätteli, että jos asiat kehittyisivät kivitykseen ja tallaamiseen, niin monsieur Lagnier kyllä kunnioittaisi häntä huomiollaan, niin että hänkin saisi täyden osansa leikistä. Hän muisti, millainen maailmankansalainen monsieur Lagnier oli ja kuinka harvoille hän osoitti ystävällistä huomiota.
»Minulle», kertoi monsieur Lagnier, »on yhteiskunta tehnyt veristä vääryyttä senjälkeen kun viimeksi näit minut. Tiedät, että minä olen hienotunteinen ja rohkea ja että minun luonteeni mukaista on hallita. Onko yhteiskunta antanut arvoa näille ominaisuuksilleni? Minulle on huudettu ja ulvottu kaduilla. Minua on täytynyt suojata kaduilla miehiä ja varsinkin naisia vastaan, jotka ovat hyökänneet kimppuuni, mikä mikin ase kädessä. Minun on täytynyt henkeni tähden virua vankilassa ja sen paikka on täytynyt pitää salassa, jottei minua olisi riistetty sieltä ja tuhansin iskuin tapettu. Minut on yösydännä kuljetettu rattailla Marseillesta ja raahattu peninkulmien päähän sieltä sullottuna heiniin. Turvallisuuteni tähden en ole voinut lähestyä kotiani, ja kerjäläisen kannikka taskussani olen siitä saakka kuljeksinut inhoittavassa ilmassa ja kurjalla kelillä, kunnes olen kuin raajarikkoinen; katsos jalkojani! Tällaisia nöyryytyksiä on yhteiskunta antanut minun kärsiä, minun, jolla on äsken mainitsemani ominaisuudet, kuten sinäkin tiedät. Mutta yhteiskunta saa maksaa sen.»
Kaiken tämän hän kuiskasi toverinsa korvaan, käsi suun edessä.
»Täälläkin», jatkoi hän samaan tapaan, »tässäkin pienessä kapakassa vainoaa yhteiskunta minua. Madame parjaa minua, hänen vieraansa parjaavat minua. Minua, herrasmiestä, jonka käytös ja tiedot kohottavat minut paljon heidän yläpuolelleen! Mutta yhteiskunnan vääryydet minua kohtaan ovat tallella tässä rinnassa.»
Tähän kaikkeen John Baptist, joka tarkkaan kuunteli hillityn, käheän äänen kuiskutuksia, vastasi tavantakaa: »Tietysti, tietysti!» keikauttaen päätänsä ja sulkien silmiään, aivan kuin yhteiskunnan syyllisyys olisi selvää selvempi näin vilpittömällä tavalla esiin tuotuna.
»Aseta kenkäni tuonne», jatkoi Lagnier. »Ripusta takkini kuivumaan tuonne oven pieleen. Ota hattuni.» Toinen totteli hänen jokaista käskyään. »Ja tämän vuoteen sitten yhteiskunta antaa minulle, vai mitä? Haa! Erinomaista!»
Hän ojentautui vuoteelle, rääsyinen nenäliina käärittynä jumalattomaan päähän ja tämä jumalaton pää vain näkymässä vuodevaatteiden alta; katsellessaan tätä muisti John Baptist elävästi, mitä oli ollut tapahtumaisillaan, niin että olisi estänyt viikset nousemasta nenän alle, kuten ne nyt tekivät, ja nenän vajoamasta viiksien ylle, kuten se nyt teki.
»Taas minut on pudistettu kohtalon arparasiasta sinun seuraasi, heh! Kautta taivaan! Sitä parempi sinulle. Hyötyä sinulla siitä on. Minä tarvitsen pitkän levon. Anna minun nukkua aamuun saakka.»
John Baptist vastasi, että hän saisi nukkua niin pitkään kuin halusi, ja toivottaen hyvää yötä sammutti kynttilän. Nyt olisi luullut italialaisen heti riisuutuvan, mutta hän tekikin aivan päinvastoin ja pukeutui täydellisesti, kenkiä vaille. Sen tehtyään heittäytyi hän vuoteelle, takki yhä sidottuna kaulaan ja veti osan peittoja ylleen, aikoen näin viettää yönsä.
Kun hän heräsi, kurkisti päivänkoitto silloin jo kaimaansa. John Baptist nousi, otti kengät käteensä, kiersi hyvin varovasti avainta ja hiipi portaita alas. Alhaalla ei ollut muita hereillä kuin kahvin, viinin, tupakan ja siirapin tuoksu; ja madamen pieni myymäpöytäkin näytti kovin aavemaiselta. Mutta John Baptist oli jo iltasella maksanut, madamelle laskunsa eikä hänen tarvinnut tavata ketään — ei tarvinnut mitään muuta kuin vetää kengät jalkaansa, sitoa reppu selkäänsä, avata ovi ja livistää tiehensä.
Hän onnistui hyvin aiheessaan. Ei kuulunut liikettä eikä ääntä, kun hän avasi oven; yläkerran ikkunassa ei näkynyt rääsyiseen nenäliinaan käärittyä jumalatonta päätä. Kun aurinko oli vierittänyt koko kiekkonsa taivaanrannan tasaiselle tanhualle ja heijastutti säteitään pitkänä viivana jatkuvasta, rapakkoisesta, kivetystä, väsyttävän, pienipuisen lehtokujan reunustamasta maantiestä, liikkui tällä tiellä musta pilkku pärskytellen vettä leimuavista lätäköistä; tämä musta pilkku oli John Baptist Cavalletto, joka livisti herransa ja käskijänsä luota.
Bleeding Heart Yard
Bleeding Heart Yard oli kyllä itse Lontoossa, joskin tunnettuun esikaupunkiin johtavan vanhan maalaistien varrella, sillä kohtaa, missä William Shakespearen, kirjailijan ja näyttelijän, aikana oli kuninkaallisia metsästyslinnoja; nyt siellä ei enää ole jäljellä riistaa muille kuin ihmismetsästäjille. Sen ulkomuoto ja olosuhteet olivat suuresti muuttuneet; mutta se oli kuitenkin säilyttänyt jotakin entisestä suuruudestaan. Pari kolme valtavaa savupiippua ja muutamat isot synkät huoneet, jotka olivat säilyneet joutumasta väliseinillä jaettaviksi pienempiin ja siten säilyttäneet alkuperäiset ääriviivansa, antoivat Yardille erikoisen leiman. Siellä asui köyhää kansaa, joka oli asettunut elämään sen haalistuneen loiston keskelle, samoin kuin erämaan arabialaiset pystyttävät telttansa pyramidien raunioille; mutta siellä vallitsi eräänlainen herkkä perhetietoisuus Yardin arvokkaisuudesta.
Bleeding Heart Yardia ympäröivä maa oli kohonnut aivan kuin jos eteenpäin pyrkivän kaupungin alainen maakamara olisi paisunut ja pullistunut, niin että Yardiin laskeuduttiin portaita myöten, jotka eivät alkuperäisesti kuuluneet siihen ensinkään; matala holvikäytävä johti sitten Yardista pois. Siitä alkoi taas sokkeloinen ryhmä kehnoja katuja, jotka kaartuen ja kiemurrellen kohosivat vähitellen takaisin muun kaupungin tasalle. Tässä Yardin päässä ja holvikäytävän yläpuolella oli Daniel Doycen työpaja, josta usein kuului kuin vertavuotavan rautasydämen raskasta, sykintää, metallin kalskuessa metallia vasten.
Yardissa oltiin eri mieltä sen nimen synnystä. Arkisemmat asukkaat pitivät kiinni murhatarinasta; herkemmät ja mielikuvitukseltaan vilkkaammat, joihin kuului koko lempeämpi sukupuoli, uskoivat legendaan nuoresta ylimysnaisesta, jonka julma isä muinoin telkesi huoneeseen, koska tytär pysyi uskollisena rakkaudelleen eikä suostunut isän valitsemaan kosijaan. Legenda kertoi, kuinka neitosen nähtiin rautaristikkoisen ikkunansa takana jupisevan lemmestä riutuvaa laulua, jonka kertosäe oli: »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away» [Bleeding Heart Yard merkitsee Vertavuotavan sydänten tarha. Suom.], kunnes hän viimein kuoli. Murhaajapuolue väitti, että tämä kertosäe tunnetusti oli erään yhä Yardissa asuvan koruompelijan, haaveellisen ikäneidon keksintöä. Mutta koska kaikki eniten suositut legendat aina ovat yhteydessä ihmisten intohimojen kanssa ja koska paljon useammat rakastuvat kuin tekevät murhia — toivottavasti, vaikka olemmekin pahoja, mikä on elämämme ehtona maailman loppuun saakka — pääsi suuren enemmistön kannattama »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away» voitolle. Kumpikaan puolue ei välittänyt naapuristossa oppineita luentoja pitävän muinaistutkijan väitteistä, että vertavuotava sydän oli ollut sen vanhan suvun vaakunamerkkinä, joka aikoinaan oli omistanut tämän alueen. Ja ottaen huomioon, että heidän vuosi vuodelta kääntelemässään tuntilasissa valui mitä maisinta ja karkeinta hietaa, oli Bleeding Heart Yardin asukkailla täysi syy vastustaa ainoan siinä kimaltelevan runollisen kultasuun riistämistä itseltään.
Daniel Doyce, mr Meagles ja Clennam astuivat portaita alas Yardiin ja mennen sen läpi ja kummallekin kädelle aukenevien ovien välitse, joiden kynnyksillä hennot lapsukaiset hoitelivat painavia sylivauvoja, saapuivat näin Yardin toiseen päähän, holvikäytävälle. Täällä Arthur Clennam pysähtyi etsimään Plornish-rapparin asuntoa; Daniel Doyce, aito lontoolaisen tavoin, ei ollut siihen hetkeen saakka nähnyt eikä kuullut mainittavan sellaista nimeä.
Se oli kuitenkin hyvin selvä löytää, kuten pikku Dorrit oli sanonut; se oli kirjoitettuna muurilaastilla tahritun porttikäytävän ylle, jossa Plornish säilytti tikaportaita ja paria tynnyriä. Bleeding Heart Yardin viimeinen talo, jonka pikku Dorrit oli maininnut Plornishin asunnoksi, oli iso, monenlaisille ihmisille vuokrattu rakennus; mutta Plornish ilmoitti kekseliäästi, millä kohtaa hän siinä asui: hänen nimensä alla oli maalattu käsi, jonka etusormi (taiteilija oli koristanut sen sormuksella ja erinomaisen huolellisesti tehdyllä, siromuotoisella kynnellä) ohjasi kaikki kävijät perille.
Eroten tovereistaan ja sovittuaan tapaamisesta mr Meaglesin kanssa, meni Clennam yksin porttikäytävään ja koputti rystysillään arkihuoneen ovelle. Sen avasi nainen, lapsi sylissä, samalla järjestellen vapaalla kädellään kiireesti pukunsa yläosaa. Tämä oli mrs Plornish, ja suuren osan valveillaolostaan hän vietti tässä äidillisessä toimessa.
Oliko mr Plornish kotona? »Ei ole, sir», vastasi mrs Plornish, joka oli kohtelias nainen; »totta puhuen hän on ulkona etsimässä työtä».
»Totta puhuen» oli mrs Plornishilla vain puhetapa. Hän ei suinkaan olisi tahtonut valhetella kenellekään, mutta hänellä oli tällainen omituinen tapa rauhoittaa puhuteltavaansa.
»Luuletteko hänen palaavan piankin, jos odottaisin häntä?»
»Olen varronnut häntä», vastasi mrs Plornish, »joka hetki viime puolen tunnin ajan. Käykää sisään, sir.»
Arthur astui jotenkin pimeään ja ummehtuneeseen huoneeseen (vaikka se oli kylläkin korkea) ja istui tuoliin, jonka vaimo tarjosi hänelle.
»Totta puhuen, sir», sanoi mrs Plornish, »minä kyllä huomasin sen ja olen teille kiitollinen siitä».
Toinen ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja tämä näkyi niin selvästi hänen katseestaan, että mrs Plornish selitti:
»Monikaan ei, tullessaan köyhän kotiin, katso kannattavan ottaa lakkia päästään. Mutta köyhä panee sille suuremman arvon kuin ihmiset luulevatkaan!»
Clennamiin koski epämiellyttävästi ajatus, että tällainen yksinkertainen kohteliaisuus olisi jotakin tavatonta, ja hän vastasi: »Siinäkö kaikki?» Ja kumartuen nipistämään toista, lattialla istuvaa lasta poskesta hän kysyi mrs Plornishilta, kuinka vanha tuo kaunis poika oli.
»Juuri täyttänyt neljä vuotta, sir», kertoi mrs Plornish. »Hän on kaunis pieni veitikka, eikö olekin, sir. Mutta tämä toinen on kovin sairaloinen.» Näin sanoen tuuditteli hän hellästi lasta sylissään. »Ettehän pahastu, jos kysyn, koskeeko asianne jonkinlaista työtä miehelleni, ettehän, sir?» lisäsi mrs Plornish totisena.
Hän teki kysymyksensä niin huolestuneen näköisenä, että jos Clennam olisi omistanut jonkin rakennuksen, millaisen hyvänsä, olisi hän rappauttanut sen vaikkapa jalan paksuudelta mieluummin kuin vastannut ei. Mutta hänen täytyi vastata ei; hän näki pettymyksen varjon vaimon kasvoilla, kun tämä tukahdutti huokauksen ja katsoi sammuneeseen lieteen. Hän näki myöskin, että mrs Plornish oli nuori nainen, jonka köyhyys oli tehnyt jonkun verran huolimattomaksi itsensä ja ympäristön suhteen ja jonka kasvoihin köyhyys ja lapset yhdistetyin voimin olivat uurtaneet vakoja.
»Minusta näyttää siltä», sanoi mrs Plornish, »kuin kaikki sellainen kuin työ olisi maailmasta loppunut, totta totisesti näyttää siltä». (Mrs Plornishin huomautus rajoittui koskemaan vain rappaustyötä, eikä hän viitannut verukevirastoon tai Barnacleihin.)
»Onko työn saanti niin vaikeata?» kysyi Arthur Clennam.
»Kyllä Plornishin mielestä», vastasi vaimo. »Hänellä on huono onni, kovin huono onni.»
Niin hänellä olikin. Hän oli yksi niitä monia elämäntien vaeltajia, joilla onnettomuudekseen on luonnottomat liikavarpaat, jotka estävät heitä elämän kilpajuoksussa voittamasta edes ontuviakaan kilpailijoitaan. Plornish oli työnhaluinen, uuttera, hyväsydäminen, vaikkei hyväpäinen mies, joka kantoi kohtaloaan niin kärsivällisesti kuin suinkin saattoi odottaa, mutta tämä kohtalo oli todella kova. Sattui ani harvoin, että joku näytti tarvitsevan häntä; vain poikkeustapauksissa kysyttiin hänen kykyänsä, ja hänen hidas älynsä ei pystynyt käsittämään eri vaiheiden syitä. Hän otti sentähden olot sellaisina, jollaisiksi ne kulloinkin muodostuivat; hän kellahti kaikenlaisiin vaikeuksiin ja kellahti niitä taas vapaaksi, ja näin heilahdellen sinne ja tänne läpi elämän hän sai aimo kolahduksia.
»Se ei johdu siitä, ettei hän olisi hakenut työtä, siitä olen varma», tuumi mrs Plornish kohottaen kulmiaan ja etsien arvoituksen ratkaisua uuninristikon tankojen välistä, »eikä myöskään siitä, ettei hän olisi ahkerasti tehnyt työtä saatuaan sitä. Ei kukaan ole milloinkaan kuullut mieheni valittavan työn paljoutta.»
Kuinka lienee ollut, mutta tällainen huono onni oli aivan yleinen Bleeding Heart Yardissa. Aika ajoin nähtiin julkisuudessa liikuttavia valituksia työnpuutteesta — eräät panivat tämän erikoisesti pahakseen, ikäänkuin heillä yksin olisi ollut oikeus valittaa vaikeuksistaan — mutta asia ei näistä pyynnöistä milloinkaan parantunut, vaikka Bleeding Heart Yard oli yhtä työnhaluinen kuin mikä muu brittiläinen kortteli tahansa. Vanhalla, ylhäisellä Barnaclein perheellä oli niin työtä suuren periaatteensa toteuttamisessa, ettei se joutanut tutkimaan asiata; eihän tällä asialla ollut mitään yhteyttä heidän pääharrastuksensa kanssa: valppaasti valvoa, että kaikki muut vanhat ylhäiset perheet paitsi Stiltstalkingit sysättäisiin pois valta-asemista.
Mrs Plornishin näin puhuessa poissaolevasta herrastaan ja miehestään, palasi tämä kotiin. Hän oli sileäposkinen, punakka, vaaleaviiksinen mies, noin kolmikymmenvuotias; sääret pitkät, polvet notkuvat, kasvojen ilme yksinkertainen; hänellä oli yllään flanellitakki; vaatteet olivat kalkin tahrimat.
»Tämä on Plornish, sir.»
»Tulin», sanoi Clennam nousten seisomaan, »pyytääkseni saada puhua hiukan kanssanne Dorritin perheestä».
Plornish kävi epäluuloiseksi. Näytti vainuavan velkojaa. Sanoi: »Kyllä, niin. No. Mutta en ymmärrä, miten minä voisin antaa herrasmiehelle tyydyttäviä tietoja siitä perheestä. Mistä on kysymys?»
»Minä tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan», sanoi Clennam hymyillen.
Plornish ei hymyillyt vastaan huomauttaessaan, ettei hänellä ollut kunnia tuntea herraa.
»Ette kyllä tunne», vastasi Arthur; »olenkin kuullut hyvistä teoistanne toisen kautta, mutta sellaisen, joka tietää asian parhaiten. Pikku Dorritin kautta. — Tarkoitan», korjasi hän, »miss Dorritin kautta».
»Olette siis mr Clennam? Oh, olen kuullut teistä, sir!»
»Ja minä teistä.»
»Tehkää hyvin ja istukaa taas, sir, ja olkaa tervetullut. – Niin», sanoi Plornish, otti tuolin ja nosti vanhemman lapsen polvelleen, saadakseen siveellistä tukea katselemalla lapsen pään yli vieraaseen, jonka kanssa puhui, »minä olen itse ollut vankilan ovien pahalla puolen, ja sillä tavalla olemme tutustuneet miss Dorritiin. Minä ja vaimoni, me tunnemme molemmat miss Dorritin.»
»Läheisesti!» huudahti mrs Plornish. Hän olikin niin ylpeä tästä tuttavuudesta, että oli herättänyt jonkun verran katkeraa mieltä koko korttelissa suurentaessaan suunnattomaksi sen rahamäärän, jonka tähden miss Dorritin isä oli pantu velkavankilaan. Bleeding Heartia suututti, että hän kehui tuntevansa näin hienoa väkeä.
»Hänen isäänsä minä ensin tutustuin. Ja tutustuttuani häneen, katsokaas — niin, tutustuin hänen tyttäreensä», toisteli Plornish.
»Niin, ymmärrän.»
»Ah! Hänpä vasta osaa käyttäytyä! Siinä on hieno mies. Ja sellaisen herrasmiehen täytyy vanheta ja harmeta Marshalsean vankilassa! Niin, te ette kenties tiedä» — Plornish alensi ääntänsä ja puhui nurinkurisesti ihaillen siitä, jota hänen olisi pitänyt sääliä ja halveksia — »että miss Dorrit ja hänen sisarensa eivät uskalla ilmoittaa isälleen tekevänsä työtä elatuksekseen. Ei!» vakuutti Plornish ja katseli naurettavan voitonriemuisena ensin vaimoonsa ja sitten ympäri huonetta. »Eivät uskalla ilmoittaa hänelle, eivät uskalla!»
»Vaikken suinkaan ihaile häntä tämän tähden», huomautti Clennam totisena, »niin säälin häntä sydämestäni». Tämä huomautus tuntui herättävän Plornishin ensimmäisen kerran ajattelemaan, että tämä kenties ei ollutkaan mikään erikoisen hieno luonteen piirre. Hän mietti sitä hetkisen ja hylkäsi sen sitten.
»Mitä minuun tulee», jatkoi hän, »niin mr Dorrit on totisesti ollut niin ystävällinen kuin suinkin saatan odottaa. Ystävällisempikin, kun otan huomioon meidän välillämme olevan erotuksen ja välimatkan. Mutta miss Dorritistahan olimmekin puhumassa.»
»Aivan niin. Mutta sanokaas, kuinka tulitte esittäneeksi hänet äidilleni?»
Mr Plornish poimi viiksistään kalkinmurusen, pisti sen suuhunsa, käänteli sitä kielellään kuin luumurua, mietti, huomasi olevansa kykenemätön selvästi kertomaan asiaa, vetosi vaimoonsa ja sanoi: »Sally,sinähänvoit yhtä hyvin selittää, kuinka se kävi, eukkoseni.»
»Miss Dorrit», aloitti Sally tuuditellen vauvaa sylissään ja painaen poskensa pienelle kädelle, joka taas yritti panna hänen pukunsa epäjärjestykseen, »tuli eräänä iltapäivänä tänne mukanaan kirjoitettu paperilappu ja kertoi haluavansa ompelutyötä ja kysyi, tuottaisiko se meille vaivaa, että hän ilmoittaisi osoitteensa tänne». (»Osoitteensa tänne», kertasi Plornish matalalla äänellä, aivan kuin olisi vastaillut kirkossa.) »Minä ja Plornish vastasimme, ettei se tuottanut mitään vaivaa ('Ei mitään vaivaa', toisti Plornish), ja hän kirjoitti osoitteen siihen, niin. Sitte minä ja Plornish sanoimme että: 'Kuulkaas, miss Dorrit', sanoimme me.» ('Kuulkaas, miss Dorrit', kertasi Plornish.) »'Oletteko ajatellut jäljentää ilmoituksen pariin kolmeen kertaan, jotta se nähtäisiin useammassa kuin yhdessä paikassa?' 'En', vastasi miss Dorrit, 'en ole, mutta teen sen'. Hän jäljensi sen nyt, tällä pöydällä ja hienolla käsialalla, ja Plornish vei sen mukanaan työpaikalleen, sillä hänellä oli silloin juuri työtä (Plornish kertasi: 'Silloin juuri työtä'), ja samaten tämän korttelin isännälle; hänen kauttansa juuri mrs Clennam ensin tuli käyttäneeksi miss Dorritia». Plornish toisti: »Tuli käyttäneeksi miss Dorritia», ja mrs Plornish lopetettuaan kertomuksensa oli purevinaan lapsen sormia suudellessaan sen kätöstä.
»Kuka on täällä isäntänä?» kysyi Arthur Clennam.
»Mr Casby, se hän on nimeltään», selitti Plornish, »ja Pancks kantaa vuokrat. Niin», lisäsi mr Plornish, viipyen asiassa ja vaipuen tylsään mietiskelyyn, joka ei näyttänyt olevan yhteydessä minkään erikoisen asian kanssa eikä johtavan mihinkään, »nämä ne juuri ovat, uskottepa minua tai olette uskomatta, kuinka vain tahdotte».
»Vai niin?» vastasi Clennam, tullen hänkin vuorostaan miettiväksi. »MrCasby, hänkö! Hän on vanha tuttavani entisiltä ajoilta.»
Mr Plornish ei keksinyt mitään huomautusta tähän ja jätti sellaisen tekemättä. Ja koska asia varmastikaan ei mistään syystä voinut kiinnittää hänen mieltänsä, palasi Arthur Clennam puhumaan käyntinsä varsinaisesta tarkoituksesta, nimittäin aikomuksestaan käyttää Plornishia välikappaleena yrittäessään vapauttaa Tipin vankeudesta; sen piti tapahtua niin, että nuoren miehen itseluottamus ja kyky auttaa itseään — otaksuen, että hänellä oli jätteitä näistä ominaisuuksista mikä epäilemättä oli rohkea otaksuma — kärsisivät mahdollisimman vähäisen vaurion. Plornish, joka oli kuullut oikeudenkäynnin syyn itse vastaajalta, ilmoitti Arthurille, että kantaja oli hevoshuijari ja että hänen (Plornishin) mielestään kymmenen shillingiä puntaa kohden oli »kerrassaan mainio sopimus» ja että suuremman summan tarjoaminen olisi rahan tuhlausta. Päämies ja apulainen ajoivat sitten yhdessä erääseen hevostarhaan High Holborniin, jossa oli myytävänä huomattavan kaunis harmaa valakka, alhaisimman arvion mukaan seitsemänkymmenen viiden guinean arvoinen (lukuunottamatta sen pillerin hintaa, jonka se oli saanut nielaista parantaakseen ulkomuotoansa); se oli nyt tarjolla kahdenkymmenen punnan hinnasta siitä syystä, että se edellisellä viikolla oli pillastunut ja karannut cheltenhamilaisen kapteeninrouva Barbaryn istuessa vaunuissa; tämä rouva ei ollut mikään hevossankaritar ja tahtoi nyt vain suutuksissaan myydä hevosen pilkkahinnasta tai toisin sanoen lahjoittaa sen. Plornish meni nyt yksin talliin, jättäen päämiehensä ulkopuolelle, ja tapasi siellä herrasmiehen, jolla oli jäntevät vaaleanruskeat sääret, vanhanpuoleinen hattu päässä, pieni koukkupää keppi kädessä ja sininen liina kaulassa (kapteeni Maroon Gloucestershirestä, kapteeni Barbaryn ystävä); tämä sattui olemaan siellä ja oli valmis ystävällisesti huomauttamaan näitä pikkuseikkoja, jotka koskivat tätä huomattavan kaunista harmaata valakkaa, jokaiselle hevostuntijalle ja sukkelalle hyvän kaupan haistajalle, joka ilmoituksen johdolla pistäytyi täällä katsomassa. Tämä herrasmies sattui samalla olemaan kantaja Tipin asiassa; hän osoitti mr Plornishin asianajajansa luokse ja kieltäytyi neuvottelemasta mr Plornishin kanssa ja edes sietämästä häntä läheisyydessään täällä, ellei hän esiintynyt kahdenkymmenen punnan seteli kädessä; vain siinä tapauksessa saattoi hän otaksua sopimuksen tekemisen olevan kysymyksessä ja ryhtyä keskusteluun hänen kanssaan. Ymmärtäen tämän vihjauksen vetäytyi mr Plornish päämiehensä luokse neuvottelemaan ja palasi sitte, mukanaan vaadittu suosituskirje. Silloin kysyi kapteeni Maroon: »No, kuinka pitkän ajan tarvitsette hankkiaksenne toiset kaksikymmentä? Annan teille kuukauden aikaa.» Kun ei tämä vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, minäpä sanon, mitä teemme. Te kirjoitatte minulle neljän kuukauden hyvän vekselin, joka on käypä jossakin pankissa, noiden kahdenkymmenen punnan asemesta!» Kun eitämäkäänvedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No kuulkaas, nyt sanon viimeisen sanani teille. Antakaa minulle kymmenen punnan seteli, niin kuivaan siihen kynäni.» Kun eitämävedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, nyt sanon, kuinka ratkaisemme asian; hän on pahasti petkuttanut minua, mutta minä vapautan hänet, jos maksatte viitosen sekä pullollisen viiniä; jos suostutte tähän, niin sanokaa: 'Olkoon menneeksi', mutta ellette suostu, niin rauetkoon asia.» Viimein kun eitämäkäänvedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, kättä päälle sitten.» — Ja suostuen ensimmäiseen tarjoukseen hän antoi koko saatavasta kuitin ja vapautti vangin.
»Mr Plornish», sanoi Arthur, »luotan siihen, että te säilytätte salaisuuteni. Jos tahdotte ottaa ilmoittaaksenne nuorelle miehelle, että hän on vapaa ja että olette eräältä, jonka nimeä teidän ei ole lupa sanoa, saanut tehtäväksenne maksaa velan hänen puolestaan, niin teette palveluksen, ette vain minulle, vaan myös hänelle ja hänen sisarellensakin.»
»Viimeinen syy, sir», vastasi Plornish, »olisi täysin riittävä.Minä kyllä täytän toivomuksenne.»
»Voitte, jos tahdotte, sanoa, että eräs ystävä on vapauttanut hänet, eräs ystävä, joka toivoo, että hän sisarensa tähden, ellei minkään muun, käyttäisi vapauttansa hyvin.»
»Minä kyllä täytän toivomuksenne, sir.»
»Ja vielä pyytäisin teitä, joka paremmin tunnette perheen, vapaasti neuvottelemaan kanssani ja osoittamaan minulle, millä keinoin voisin hienotunteisesti ja tehokkaasti auttaa pikku Dorritia; tuntisin olevani teille suuressa kiitollisuuden velassa jos näin auttaisitte minua.»
»Älkää puhuko siitä, sir», vastasi Plornish; »minullekin se tuottaisi iloa ja — minullekin se tuottaisi iloa ja —» Kun mr Plornish kahdesti yritettyään ei kyennyt lopettamaan lausettansa, jätti hän sen, viisaasti kyllä, kesken. Hän otti vastaan mr Clennamin kortin sekä sopivan rahallisen kehoituksen.
Hän oli innokas suorittamaan tehtävänsä loppuun yhtä kyytiä, ja samaa mieltä oli hänen päämiehensäkin. Tämä tarjoutui viemään hänet Marshalsean portille, ja niin he ajoivat Blackfriars Bridgen yli siihen suuntaan. Matkalla sai Arthur uudelta ystävältään kuulla sekavan selostuksen Bleeding Heart Yardin sisäisestä elämästä. He elivät siellä kaikki vaikeissa oloissa, sanoi mr Plornish, tavattoman vaikeissa oloissa, totisesti. Niin, hän ei voinut sanoa, kuinka niin oli; hän ei tiennyt, voisiko kukaan sanoa, kuinka niin oli; sen hän vain tiesi, että niin oli. Kun mies tunsi omassa nahassaan ja omassa vatsassaan, että hän oli köyhä, niin tämä mies (mr Plornish lausui sen järkähtämättömänä uskonaan) tiesi varmasti, että köyhä hän oli, syystä tai toisesta, eikä sitä tietoa voinut puhumalla ajaa hänestä ulos enempää kuin saattoi puhumalla ajaa pihviä hänen sisäänsä. Ja sitten, nähkääs, toiset, paremmissa oloissa elävät, sanoivat, ja monet heistä elivät itsekin kädestä kärsään, vieläpä tuhlaavamminkin, oli hän kuullut kerrottavan, ja nämä sanoivat, että Bleeding Heart Yardin asukkaat elivät »varomattomasti» (tämä oli oikein mielisana) Bleeding Heart Yardissa. Esimerkiksi, jos he näkivät miehen ajavan Hampton Courtiin vaimonsa ja lastensa kanssa, kenties ainoan kerran vuodessa, sanoivat he: »Kas, kas, minä kun luulin teitä köyhäksi, varomaton ystäväni!» Voi, taivas, kuinka tämä oli kovaa! Mitä oli miehen tehtävä? Eihän hän voinut heittäytyä synkkämieliseksi hulluksikaan. Ja jos hän sen tekisikin, ei se asiata parantaisi. Mr Plornishin käsityksen mukaan se vain pahentaisi sitä. Kuitenkin uhkasi häntä aina vaara tulla synkkämieliseksi hulluksi, ellei yhdellä, niin toisella tavalla. Mitä he tekivät Yardissa? Käykää katsomassa. — Siellä tytöt ja heidän äitinsä ompelivat, sitoivat kenkiään, paikkailivat, laittelivat pukujaan yötä ja päivää, päivät ja yöt, ja kykenivät juuri ja juuri pitämään sielunsa ja ruumiinsa koossa — eikä aina sitäkään. Siellä eli kaikenlaatuisia käsityöläisiä, ja kaikki olivat työn tarpeessa eivätkä kyenneet saamaan sitä. Siellä oli vanhuksia, jotka koko elämänsä ajan aherrettuaan joutuivat köyhäintaloon, jossa ruoka, asunto ja kohtelu oli paljoa huonompaa kuin pahantekijöillä. Niin, minne kääntyisi saadakseen hiukan lohtua? Mitä tuli kysymykseen, kenenkä syytä tämä oli, niin ei mr Plornish tiennyt, kenessä syy oli. Hän saattoi kyllä hyvin kertoa kuka kärsi, muttei kuka siihen oli syypää. Hänen asiansa ei ollut ottaa selkoa tästä, ja kukapa välittäisi siitä, mitä hän sanoi, vaikka hän pääsisikin selville syyllisistä. Sen hän vain tiesi, etteivät asiat tässä olleet oikealla tolalla ja etteivät ne korjautuisi itsestään. Ja lyhyesti sanoen oli hänen epäjohdonmukainen ajatuksensa se, että joka ei voi tehdä mitään hänen hyväksensä, älköön myöskään ottako häneltä mitään sen tekemisestä; mikäli hän ymmärsi, oli asia jotenkin tällä tavalla. Näin, monisanaisesti, lauhkeasti nuristen ja typerästi käänteli Plornish asemansa sekaista vyyhteä edestakaisin aivan kuin sokea, joka koetti löytää siitä päätä, kunnes he saapuivat vankilan portille. Täällä hän erosi päämiehestään, joka edelleen ajaessaan mietiskeli, kuinka monta tuhatta Plornishia päivän tai parin kuluessa kävikään verukevirastossa soittelemassa kaikenlaisia omituisia, tämän saman sävelmän toisintoja, joita tässä kunniakkaassa laitoksessa ei otettu kuuleviin korviinkaan.
Patriarkallisuutta
Mr Casbyn mainitseminen oli Clennamin muistissa taas virittänyt tulta niihin uteliaisuuden ja mielenkiinnon sammuneisiin hiiliin, joita mrs Flintwinch oli koettanut puhaltaa hehkuun samana iltana, jolloin hän oli tullut kotiin. Flora Casby oli ollut hänen poikaikänsä rakastettu ja oli tuon vanhan pölkkypään Christopherin ainoa lapsi (tällä nimellä mainitsivat ukkoa toisinaan muutamat nenäkkäät pilkkakirveet, jotka olivat asioissa hänen kanssaan ja joihin tuttavallisuus ehkä oli tehnyt tunnetun vaikutuksensa); hänen kerrottiin rikastuneen viikkovuokralaisilla ja pusertaneen hyvän joukon verta muutamien kehnojen talojen ja tanhuvien kivistäkin.
Käytyään muutamina päivinä kyselemässä ja tiedustelemassa Arthur Clennam ymmärsi, että Marshalsean isän asia oli kerrassaan toivoton, ja surullisin mielin luopui ajatuksesta auttaa häntä vapauteen. Hänellä ei ollut nyt mitään toivehikasta tiedusteltavaa pikku Dorritinkaan puolesta; mutta hän päätteli itsekseen, että mikäli hän ymmärsi, saattoi lapsiparalle olla hyödyksi, että hän itse uudisti tämän tuttavuutensa. Tuskin on tarpeellista lisätä, että hän epäilemättä olisi ilmestynyt mr Casbyn ovelle, vaikkei pikku Dorritia olisi ollut olemassakaan; sillä tiedämmehän kaikki, kuinka me jokainen petämme itseämme — kuinka ihmiset yleensä, syvempää olemustaan lukuunottamatta, pettävät itseänsä tekojensa vaikuttimia arvioidessaan.
Miellyttävän tunteen elähyttämänä ja tavallaan aivan vilpittömästi uskoen hyödyttävänsä pikku Dorritia tekemällä sellaista, mikä ei mitenkään koskenut häntä, löysi hän itsensä eräänä iltapäivänä mr Casbyn kadunkulmassa. Mr Casby asui erään kadun varrella Gray’s Inn Roadissa; se oli lähtenyt tältä pääkadulta aikoen yhtä kyytiä painaltaa alas laaksoon ja taas rinnettä ylös Pentonville Hillin huipulle, mutta olikin juossut itsensä hengästyneeksi jo kahdenkymmenen yardin päässä ja pysähtynyt siihen ainiaaksi. Tässä seudussa ei enää ole sellaista paikkaa, mutta monta vuotta takaperin se oli siinä, katsellen pettyneen näköisenä raivaamatonta alaa, jossa siellä täällä näkyi hedelmättömiä puutarhoja ja äkkiä nousseita kesämajoja, joiden ohi se ei milloinkaan päässyt.
»Talo», ajatteli Clennam kulkiessaan kadun poikki ovelle, »on yhtä vähän muuttunut kuin äitini talo ja näyttää miltei synkältä. Mutta yhdennäköisyys pysähtyy ulkopuoleen. Minä tunnen sen tyynen rauhallisuuden, joka vallitsee sisäpuolella. Olen tuntevinani tänne saakka tuoksun, joka leviää kuivilla ruusunlehdillä ja lavendelilla täytetyistä ruukuista.»
Kun hän vanhanaikaisella kiiltävällä kuparikolkuttimella koputti ovelle ja palvelijatar ilmestyi avaamaan sitä, tervehti häntä todellakin lakastunut tuoksu kuin talven henkäys, jossa vielä tuntuu menneen kevään vieno muistontuulahdus. Hän astui vakavaan, äänettömään, umpinaiseen taloon — olisi voinut luulla, että kaikki ääni oli tukahdutettu siellä kuin itämailla kielettömiltä — ja ovi sulkeutui jättäen ulkopuolelle kaiken äänen ja liikkeen. Kalusto oli jäykkää, juhlallista ja kveekarimaista, mutta hyvin säilynyttä ja yhtä viehättävää kuin mikä hyvänsä esine ihmisolennosta alkaen puutuolia myöten, joka on tarkoitettu olemaan suureksi hyödyksi, mutta jota vain vähän ja säästäen käytetään. Siellä oli juhlallinen kello, joka naksutteli jossakin yläkerrassa; ja samalla suunnalla oli äänetön lintu, joka nokki häkissään ikäänkuin naksutellen sekin. Takkavalkea naksutteli vastaanottohuoneen uunissa. Huoneessa oli yksi ainoa henkilö, ja äänekäs kello naksutteli hänen taskussaan kuuluvasti.
Palvelustyttö naksutteli kaksi sanaa »Mr Clennam» niin hiljaa, ettei niitä kuulunut, jonka tähden Arthur jäi tytön sulkeman oven sisäpuolelle seisomaan huomaamattomana. Kauan elämän tietä taivaltanut mies, jonka sileät harmaat kulmakarvat näyttivät liikkuvan kellon naksutuksen tahtiin tulenloimon heijastaessa niihin, istui nojatuolissa, päärmätyt tohvelit matolla, ja pyöritteli peukaloitaan. Tämä oli vanha Christopher Casby — ensi silmäyksellä hänet tunsi — yhtä muuttumattomana kuin hänen omat huonekalunsa, vaikka oli kulunut kolmattakymmentä vuotta, siitä, kun Clennam oli nähnyt hänet; vaihtelevat vuodenajat olivat yhtä vähän vaikuttaneet häneen kuin hänen porsliiniruukuissaan oleviin vanhoihin ruusunlehtiin ja lavendeliin.
Tässä vaikeassa maailmassa olisi tuskin ollut vaikeampaa kuin kuvitella tätä miestä poikana. Ja kuitenkin hän oli muuttunut hyvin vähän elämän kuluessa. Vastakkaisella seinällä samassa huoneessa, missä hän istui, riippui pojan kuva, jonka jokainen olisi tuntenut master Christopher Casbyksi kymmenen vuoden ikäisenä, vaikka hänellä harhauttavasti oli kädessään heinäharava, jollaista hän eläessään oli käyttänyt yhtä vähän kuin sukelluskelloa; hän istui (toisella säärellään) orvokkipenkillä ja katseli varhaiskypsän miettivänä kyläkirkon torninhuippuun. Siinä oli sama sileä otsa ja sileät kasvot, samat tyynet siniset silmät, sama rauhallinen ilme. Kiiltävää kaljua päälakea, joka näytti kovin leveältä, siksi että se niin kiilsi, ja sen sivuilla ja takana riippuvaa pitkää harmaata tukkaa, joka oli kuin silkkistä untuvaa tai kehrättyä lasia ja näytti kovin hyväntahtoiselta, koska sitä ei milloinkaan leikattu, näitä ei tietysti näkynyt pojalla, kuten vanhalla miehellä. Siitä huolimatta saattoi heinäharavaa pitelevässä enkelimäisessä olennossa havaita selviä piirteitä päärmetohvelisesta patriarkasta.
Patriarkaksi nimittivät häntä monet mielellään. Useat vanhat naapurirouvat puhuivat hänestä viimeisenä patriarkkana. Hän oli niin harmaa, hidas, tyyni, rauhallinen ja paksupäinen: patriarkka oli kerrassaan sopiva nimitys hänelle. Häntä oli puhuteltu kadulla ja kiihkeästi pyydetty istumaan patriarkka-mallina taidemaalareille ja kuvanveistäjille; ja tämä tapahtui niin imartelevan tungettelevasti, että kävi selvästi ilmi, kuinka kykenemättömiä kaunotaiteet olivat muistamaan patriarkan tuntomerkkejä tai keksimään niitä. Ihmisystävät kyselivät, kuka hän oli, ja saatuaan vastauksen: »Vanha Christopher Casby, entinen loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijä», olivat huudahtaneet: »Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole syntynyt hyväntekijäksi! Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole orpojen isä ja ystävättömien ystävä!» Ja kuitenkin hän, tämä pää hartioillaan, pysyi vanhana Christopher Casbyna, jota yleisesti mainittiin rikkaaksi talojen omistajaksi; ja tämä pää hartioillaan istui hän nyt hiljaisessa vastaanottohuoneessaan. Ja kerrassaan järjetöntähän olisi ollut otaksua hänen istuvan siellä ilman tätä päätä.
Arthur Clennam liikahti vetääksensä ukon huomion puoleensa, ja harmaat kulmakarvat kääntyivätkin häntä kohden.
»Pyydän anteeksi», sanoi Clennam, »mutta pelkään, ettette kuullut, kun minut äsken ilmoitettiin».
»En, sir, en kuullut. Tahdotteko puhutella minua, sir?»
»Tahdoin tulla tervehtimään teitä.»
Mr Casby näytti höyhenen painon verran pettyneeltä kuullessaan tämän; hän oli kenties odottanut vieraalta jotakin kouraantuntuvampaa kuin pelkkää tervehdystä. »Onko minulla kunnia», jatkoi hän — »tehkää hyvin ja istukaa — onko minulla kunnia tuntea —? Ahaa, todellakin, luulenpa olevan! En luule erehtyväni, jos sanon tuntevani nuo piirteet. Otaksun puhuttelevani herrasmiestä, jonka kotimaahan palaamisesta mr Flintwinch on kertonut minulle?»
»Hän juuri on nyt vieraananne.»
»Todellako? Mr Clennam?»
»Juuri hän, mr Casby.»
»Mr Clennam, onpa hauska tavata teitä. Kuinka olette voinut sitte viime tapaamisemme?»
Katsomatta kannattavan selittää, että hän kuluneen neljännesvuosisadan aikana oli kokenut joitakuita satunnaisia pieniä vaihteluja terveytensä ja mielialansa suhteen, vastasi Clennam ylimalkaisesti, ettei hän milloinkaan ollut voinut paremmin tai jotakin muuta tilaisuuteen sopivaa, sitte hän pudisti kättä, jonka omistajan pää nyt valoi patriarkallista loistettansa häneen.
»Olemme vanhempia nyt, mr Clennam», sanoi Christopher Casby.
»Emme — ole nuorempia», vastasi Clennam. Lausuttuaan tämän älykkään huomautuksen tunsi hän esiintyneensä vähemmin loistavasti ja huomasi olevansa hermostunut.
»Ja teidän kunnioitettava isänne», sanoi mr Casby, »ei ole enää elävien joukossa! Olin suruissani kuullessani siitä, mr Clennam, olin suruissani.»
Arthur vakuutti tavalliseen tapaan olevansa äärettömän kiitollinen.
»Oli aika», jatkoi mr Casby, »jolloin vanhempanne ja minä emme olleet sovinnossa keskenämme. Meidän välillämme oli pieni perheristiriita. Arvoisa äitinne oli melkein hiukan mustasukkainen poikansa tähden; kun sanon poikansa tähden, niin tarkoitan teidän arvoisaa itseänne, juuri teidän arvoisaa itseänne.»
Hänen sileät kasvonsa kukoistivat kuin kypsä säleistöhedelmä. Kun katseli hänen kukoistavia kasvojaan, »tuota päätä» ja hänen sinisiä silmiänsä, tuntui kuin hän lausuilisi harvinaisen viisauden ja hyveellisyyden sanoja. Samaten näytti hänen ilmeensä yli vuotavan hyväntahtoiselta. Ei kukaan voinut sanoa, missä tämä viisaus tai hyve tai hyväntahtoisuus piilivät; mutta jonnekin hänen olemukseensa ne tuntuivat kätkeytyneen.
»Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet», jatkoi mr Casby, »olleet ja menneet. Virkistäyn joskus käymällä arvoisan äitinne luona ja ihailemalla hänen voimaansa ja mielenlujuuttansa koettelemuksissa, koettelemuksissa, niin.»
Näin toistellessaan sanojaan, istuen kädet ristissä, taivutti hän päätänsä toiselle sivulle, kasvoilla lempeä hymy, ikäänkuin hänellä olisi ajatuksissaan jotakin liian suloisen syvämielistä sanoihin puettavaksi. Oli kuin hän olisi kieltänyt itseltään huvin lausua sen julki, jottei liitelisi liian korkealle; sentähden hänen lempeytensä mieluummin jäi ilmeettömäksi.
»Olen kuullut», sanoi Arthur tarttuen ohiliukuvaan tilaisuuteen, »että te eräällä vierailullanne olitte ystävällinen ja mainitsitte pikku Dorritista äidilleni».
»Pikku —? Dorritista? Ompelijattarestako, josta muudan köyhä vuokralaiseni puhui minulle? Niin, niin. Dorrit? Se hänen nimensä oli. Ah, niin, niin. Sanotte häntä pikku Dorritiksi?»
Ei tietoa tiestä siihen suuntaan. Ristikuulustelusta ei herunut mitään.Siitä ei tullut hullua hurskaammaksi.
»Tyttäreni Flora», sanoi mr Casby, »meni, kuten ehkä olette kuullut, mr Clennam, naimisiin ja sai oman kodin jo useita vuosia takaperin. Onnettomuudekseen menetti hän miehensä oltuaan naimisissa vain muutamia kuukausia. Hän asuu nykyään taas yhdessä minun kanssani. Hän ilostuu saadessaan tavata teidät, jos sallitte minun ilmoittaa hänelle täällä olostanne.»
»Tietysti», vastasi Clennam. »Olisin pyytänyt sitä, ellette ystävällisyydessänne olisi ehtinyt edelleni.»
Tämän jälkeen mr Casby nousi seisomaan ja astui tohveleissaan hitaasti ja raskaasti (hän oli norsumaisen suurikasvuinen) ovelle. Hänellä oli yllään pullonvihreä, avaraliepeinen takki, pullonvihreät housut ja pullonvihreät liivit. Patriarkat eivät pukeutuneet pullonvihreään verkaan, ja kuitenkin hänen vaatteensa näyttivät patriarkallisilta.
Hän oli tuskin lähtenyt huoneesta, jolloin kellon naksutus taas kävi kuuluvammaksi, kun kiireinen käsi kiersi ulko-oven avainta, avasi oven ja sulki sen. Heti sen jälkeen tuli ketterä ja kiihkeä, tumma, lyhyt mies huoneeseen semmoisella vauhdilla, että hän saattoi pysähtyä vasta parin askeleen päässä Clennamista.
»Halloo!» sanoi hän.
Clennam ei huomannut syytä, miksei hänkin puolestaan sanoisi: »Halloo!»
»Mikä on hätänä?» kysyi lyhyt tumma mies.
»En ole kuullut mistään hädästä», vastasi Clennam.
»Missä mr Casby on?» kysyi lyhyt, tumma mies katsellen ympärilleen.
»Hän palaa kohta tänne, jos tarvitsette häntä.»
»Jos minä tarvitsen häntä?» sanoi lyhyt tumma mies. »Ettekö te tarvitse häntä?»
Tähän Clennamin oli vastattava pari selittävää sanaa, joita lyhyt tumma mies kuunteli henkeään pidätellen ja katsellen häntä. Hän oli puettu mustaan ja homeisen teräsharmaaseen pukuun; hänellä oli sysimustat helmisilmät, musta, sänkinen, lyhyt leuka, kankea musta tukka, joka törrötti haarukan tai hiusneulan kaltaisina suorrukkeina päästä, ja iho luonnostaan hyvin tuhruinen tai kenties keinotekoisesti hyvin tuhruinen tai ehkäpä se oli hyvin tuhruinen sekä luonnostaan että keinotekoisesti. Hänellä oli likaiset kädet ja likaiset halkeilleet kynnet ja näytti siltä kuin olisi ollut tekemisissä hiilten kanssa; hän hikoili, pärski ja puhkui, puhisi ja tuhisi kuin käynnissä oleva pieni höyrykone.
»Oho!» huudahti hän, kun Arthur kertoi, miten hän oli joutunut sinne. »Hyvä. Aivan niin. Jos hän kysyisi Pancksia, niin tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että Pancks on tullut?» Sen jälkeen hän tuhahtaen ja pärskähtäen hävisi toisesta ovesta.
Ennen aikaan, Arthurin kotona ollessa, oli eräitä liikkeessä olevia viimeistä patriarkkaa koskevia häikäilemättömiä huhuja ja epäilyjä joutunut hänenkin tietoonsa, joitakin nyt unohtuneita teitä myöten. Hän tunsi siihen aikaan kaikenlaisia epäluulon hiukkasia ja läikkiä leijailevan ilmassa; näin samenneen ilman läpi katsottuna esiintyi Christopher Casby pelkkänä majatalon tienviittana, joka ohjasi olemattomaan majataloon kehoitti kiitolliseen lepoon sinne, missä ei ollut lepopaikkaa eikä kiitollisuuden syytä. Hän tiesi, että toisten hiukkasten läpi katsottuna Christopherin patriarkanpää kykeni tekemään suunnitelmia ja ovelasti petkuttamaan lähimmäistään. Toiset hiukkaset esittivät hänet raskasliikkeisenä, itsekkäänä, tuulten ajettavana kuhnuksena, joka törmätessään kömpelösti muita vastaan oli tehnyt sen keksinnön, että päästäkseen helposti kunnialla elämän läpi hänen oli vain pidettävä suunsa kiinni ja paljas päälakensa kiiltävänä ja annettava tukkansa vapaasti kasvaa; hänellä oli ollut juuri kylliksi älyä sen keksiäkseen ja noudattaakseen sitä. Kerrottiin, että hän oli päässyt loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijäksi, ei siksi että hänellä olisi ollut vähääkään liikemieskykyä, vaan siksi, että hän oli niin peräti hyväntahtoisen näköinen, ettei kukaan voinut epäillä sellaisen miehen johtamassa liikkeessä kiskottavan tai keinoteltavan; niinikään sanottiin, että hän samoista syistä nykyään sai enemmän ja helpommin rahaa kiskotuksi omista kurjista vuokrataloistaan kuin toinen, jolla ei ollut niin kupuraista ja kiiltävää päälakea, olisi mahdollisesti saanut. Lyhyesti, oli huomautettu (muisteli Clennam istuessaan yksin naksuttelevassa vastaanottohuoneessa), että monet ihmiset valitsevat mallinsa miltei samalla tavoin kuin maalaajat, joista äsken oli puhe, ja että, kuten kuninkaallisessa akatemiassa vuosittain vanha, kurja koiranvarasroisto saatetaan huomata kaikkien päähyveiden ruumiillistumaksi vain silmäripsiensä tai leukansa tai sääriensä tähden (jonka kautta tarkkasilmäisemmät luonnon tutkijat joutuvat aivan ymmälle), samalla tavoin suuressa yhteiskunnallisessakin näyttelyssä ulkonaiset sivuseikat otetaan huomioon sisäisten ominaisuuksien edellä ja asemasta.
Muistellen näitä seikkoja ja sijoittaen mr Pancksin niiden joukkoon, kallistui Arthur Clennam, vaikkei aivan ratkaisevasti, sen mielipiteen puolelle, että viimeinen patriarkka oli juuri tuollainen tuulten ajettava kuhnus, joka ennen kaikkea tarkoin muisti pitää päälakensa erittäin kiiltävänä. Toisinaan saattoi nähdä, kuinka kömpelö laiva virralla ajelehti vuoksen mukana sivuttain, perä edellä omia teitänsä ja kaikkien muiden tiellä, vaikka näytti siltä kuin sitä olisi hyvinkin ohjailtu ja käännelty, ja kuinka silloin yhtäkkiä pieni hinaaja valtasi sen, sitoi sen peräänsä ja kuljetti mukanaan; samalla tavoin oli tuhiseva Pancks ottanut köyteensä kömpelön patriarkan, joka nyt kulki tämän pienen likaisen hinaajan vanavedessä.
Mr Casby, joka palasi huoneeseen mukanaan tyttärensä Flora, keskeytti nämä mietelmät. Clennamin silmät olivat tuskin sattuneet hänen vanhan rakkautensa esineeseen, ennenkuin rakkaus särkyi ja hajosi kappaleiksi.
Useimmat ihmiset ovat kylliksi uskollisia itselleen ollakseen uskollisia vanhalle ihanteelle. Ei todista mielen häilyväisyyttä, vaan juuri päinvastaista se, että ihanne ei siedä tarkkaa vertailua todellisuuden kanssa ja että niiden välinen ristiriita on rakkaudelle kohtalokas isku. Näin oli Clennamin laita. Nuoruudessaan hän oli kiihkeästi rakastanut tätä naista ja tuhlannut häneen kaiken sydämeen teljetyn kiintymys- ja mielikuvitusrikkautensa. Tämä rikkaus oli ollut hänen autiossa kodissaan kuin Robinson Crusoen rahat ruostumassa, kunnes hän levitti sen rakastettunsa eteen. Tästä muisteltavasta ajasta saakka oli hän säilyttänyt vanhan haaveensa muuttumattomana entisessä pyhitetyssä kätkössään, vaikka olikin kotiinpaluu-iltaansa saakka täydellisesti poistanut Floran kaikista nykyisyyttä tai tulevaisuutta koskevista suunnitelmistaan, aivan kuin tyttö olisi kuollut (kuten hän kyllä olisi voinutkin Clennamin tietämättä siitä mitään). Ja nyt, kaiken jälkeen, astui viimeinen patriarkka tyynesti huoneeseen ikäänkuin sanomaan: »Olkaa hyvä ja viskatkaa ihanteenne maahan ja tanssikaa sen päällä. Tämä on Flora.»
Flora, joka aina oli ollut kookas, oli lihonut vielä ja käynyt ahdashenkiseksi, mutta se ei merkinnyt paljon. Florasta, jonka hän oli jättänyt liljana, oli tullut piooni; mutta tämä ei merkinnyt paljon. Flora, joka oli ollut ihastuttava kaikessa, mitä oli sanonut ja ajatellut, oli nyt laverteleva ja typerä. Se merkitsi jo paljon. Flora, joka kauan sitten oli ollut hemmoiteltu ja lapsekas, oli päättänyt nytkin olla hemmoiteltu ja lapsekas. Se oli kohtalokas isku.
Tämä siis oli Flora!
»Vakuutan», tirskui Flora ja nakkeli niskojaan kuten ennen tyttönä (tästä liikkeestä tuli nyt kuitenkin vain entisen irvikuva, sellainen, jonka ilveilijä olisi esittänyt hänen hautajaisissaan, jos hän olisi elänyt ja kuollut klassillisessa muinaisuudessa), »vakuutan, että oikein häpeän tavatessani mr Clennamin; olen niin hirveän näköinen, tiedän, että olen hänen mielestään kauheasti muuttunut, olen todellakin vanha nainen; kamalaa on näyttäytyä, tällaisena, kerrassaan kamalaa!»
Clennam vakuutti, että Flora oli aivan sellainen kuin hän oli odottanutkin ja ettei aika ollut pysynyt paikoillaan hänen itsensäkään kohdalla.
»Oh, mutta herrojen laita on aivan toisin, ja te näytätte todellakin niin hämmästyttävän reippaalta, ettei teillä ole oikeutta sanoa noin, jotavastoin minä, kuten näette — oh!» huudahti Flora hiukan kirkaisten, »minä olen kauhea!»
Patriarkka, joka nähtävästi ei ollut selvillä omasta osastaan esitettävänä olevassa näytelmässä, säteili ajatuksetonta tyyneyttä ja rauhaa.
»Mutta jos puhumme säilymisestä», sanoi Flora, joka ei milloinkaan päässyt asian päähän, puhuipa hän mistä tahansa, »niin katsokaa isää, eikö isä ole aivan samanlainen kuin teidän lähtiessänne pois, eikö isä ole julma ja luonnoton ollessaan sellaisena soimauksena omaa lastansa, vastaan; jos tätä jatkuu kauankin, niin luulevat vieraat ihmiset, että minä olen isän äiti!»
»Sinne lienee vielä pitkä aika», arveli Arthur.
»Oh, mr Clennam, te vilpillisin luoduista olennoista», sanoi Flora, »huomaan, ettette ole unohtanut vanhaa tapaanne lausua kohteliaisuuksia, vanhaa tapaanne siltä ajalta, jolloin väititte olevanne ylenmäärin ihastunut, muistattehan — en suinkaan tarkoita, että minä — oh, en tiedä mitä tarkoitan!» Tässä Flora kikatti hämillään ja loi häneen yhden entisiä silmäyksiään.
Patriarkka, jolle nyt alkoi selvitä, että hänen osansa näytelmässä vaati häntä poistumaan näyttämöltä mitä pikemmin sitä parempi, nousi ja meni samalle ovelle, josta Pancks oli hävinnyt, ja kutsui tätä hinaajahöyryänsä nimeltä. Hän sai vastauksen joltakin pieneltä telakalta ja hinattiin kohta näkyvistä.
»Ettehän toki vielä aio lähteä», kielteli Flora — Arthur oli vilkaissut hattuunsa, kun hänet oli vallannut naurettava pelko, eikä hän tiennyt mitä tehdä; »ettehän voi olla niin epäystävällinen, että nyt jo lähtisitte, Arthur — tarkoitan mr Arthur — tahi mr Clennam kai olisi paljon sopivampi — mutta en näy nyt tietävän mitä puhun — ei sanaakaan menneistä rakkaista päivistä; kuitenkin, kun ajattelen niitä, huomaan, että on parasta olla puhumatta niistä, ja hyvin luultavaa on, että olette solminut paljon miellyttävämmän liiton, ja vakuutan, että olen viimeinen tunkeutumaan väliin, vaikka olikin aika, mutta taas minä eksyn hulluttelemaan».
Oliko mahdollista, että Flora oli ollut tuollainen lörpöttelijä niihin aikoihin, joihin hän viittaisi? Saattoikohan niissä viehättävissä ominaisuuksissa, jotka ennen olivat hurmanneet hänet, olla jotakin sukulaisuutta hänen nykyisen sekavan puheliaisuutensa kanssa?
»Luulenpa todellakin», jatkoi Flora syöksyen eteenpäin hämmästyttävällä vauhdilla ja käyttäen lauseissaan pelkkiä pilkkuja, niitäkin harvassa, »että olette naimisissa jonkun kiinalaisen naisen kanssa, kun olette niin kauan ollut Kiinassa liikeasioissa, niin tahdoitte tietysti asettua siellä vakinaiseksi liikemieheksi ja saada tuttavuuksia, ja silloin ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että kositte kiinalaista naista, eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän suostui ja katsoi tehneensä hyvän kaupan, toivon vain, ettei hän ole pagodilainen lahkolainen».
»En ole», vastasi Arthur hymyillen vasten tahtoaan, »naimisissa kenenkään kanssa, Flora».
»Voi, herra Jumala, ettehän vain ole pysynyt naimattomana näin kauan minun tähteni!» tirskui Flora, »mutta ettehän toki, miksikäpä olisitte niin tehnyt, pyydän, älkää vastatko tähän, en tiedä, mihin taas olen joutunut, oh, kertokaa minulle jotakin kiinalaisista naisista, ovatko heidän silmänsä todellakin niin soikeat ja kapeat, ne muistuttavat minulle aina helmiäispelimarkkaa, ja käyttävätkö he todellakin niskapiiskaa ja onko se palmikoitukin vai miehilläkö vain on sellainen, ja kun he kiristävät hiuksensa niin kovalle otsan kohdalta, niin eikö se tee kipeätä, ja minkätähden he ripustavat tiukuja siltoihinsa ja temppeleihinsä, hattuihinsa ja joka paikkaan ja tekevätkö he todella niin!» Taas Flora loi häneen yhden entisiä silmäyksiään. Heti senjälkeen jatkoi hän taas, aivan kuin Arthur jo olisi vastannut.
»On siis totta, että he todellakin tekevät niin, herra Jumala, Arthur! — anteeksi — vanhan tavan mukaan — mr Clennam on paljon sopivampi — millaista onkaan asua sellaisessa maassa näin kauan ja niin paljon lyhtyjä ja päivänvarjoja kuin siellä on, ja kuinka pimeätä ja kosteata ilma siellä lieneekään ja todella onkin, ja kuinka paljon rahaa kokoavatkaan nämä kaksi kauppatavaraa, kun kaikki käyttävät niitä ja ripustavat niitä kaikkialle, ja pienet kengät ja lapsuudesta saakka puristetut jalat ovat hämmästyttäviä, kuinka paljon olettekaan nähnyt maailmaa!»
Naurettavassa säikähdyksessään sai Clennam vielä yhden Floran entisiä silmäyksiä, eikä hänellä ollut aavistusta, mitä tehdä sillä.
»Ai, ai», sanoi Flora, »kun ajattelen niitä muutoksia, joita on tapahtunut kotona, Arthur — en pääse siitä, tuntuu niin luonnolliselta, mr Clennam paljoa sopivampi — senjälkeen kun olette perehtynyt kiinalaisiin tapoihin ja kieleen, jota uskon teidän puhuvan yhtä hyvin ellei paremmin kuin kiinalainen, kun te olitte aina niin taitava ja sukkela, vaikka se epäilemättä on hyvin vaikeata, olen varma siitä, että teearkutkin jo veisivät minulta hengen, jos yrittäisin sellaisia muutoksia, Arthur — taas sanon niin, se tuntuu luonnolliselta, mutta on hyvin sopimatonta — joita ei olisi uskonut, kukapa olisi voinut ajatella, että minusta tulisi mrs Finching, kun en itsekään voinut sitä kuvitella!»
»Sekö on teidän nimenne naineena?» kysyi Arthur, joka kaikesta tästä sekamelskasta erotti jonkinlaista sydämenlämpöä Floran äänessä, kun hän viittasi, tosin oudolla tavalla, heidän nuoruudenaikaiseen suhteeseensa. »Finching?»
»Finching, niin, eikö se ole kauhea nimi, mutta kuten mr F. sanoi kosiessaan minua, niin hän teki seitsemän kertaa suostuen kiltisti, kuten sanoi, tyytyväisenä odottamaan kaksitoista kuukautta, joka tapauksessa hän ei voinut mitään nimellensä, erinomainen mies, aivan toisenlainen kuin te, mutta erinomainen mies!»
Flora oli vihdoinkin hetkiseksi puhunut itsensä hengästyksiin. Hetkiseksi, sillä hän tointui taas kehottaessaan pienen nenäliinankulman silmilleen poismenneen mr F:n muistoksi ja aloitti uudelleen.
»Ei kukaan voi kieltää, Arthur — mr Clennam — että olette aivan oikeassa osoittaessanne minulle vain muodollista ystävällisyyttä näissä muuttuneissa olosuhteissa, ja todella ei voisikaan olla toisin, ainakaan en voi otaksua, että te tietäisitte, mutta en voi olla muistamatta, että on ollut aika, jolloin asiat olivat ihan toisin.»
»Rakas mrs Finching», aloitti Arthur, taas liikutettuna ystävällisestä äänensävystä.
»Oh, älkää sanoko tuota ilkeätä, rumaa nimeä, sanokaa Flora.»
»Flora. Vakuutan teille, Flora, että nyt olen onnellinen saadessani taas nähdä teidät ja huomatessani, että te samoin kuin minäkin vielä muistatte entisiä mielettömiä unelmia, joiden aikana katselimme kaikkea nuoruutemme ja toivomme valossa.»
»Te ette näytä siltä», tokaisi Flora nyrpeänä, »te olette aivan välinpitämätön, mutta te olette pettynyt minun suhteeni, ehkäpä kiinalaiset naiset — mandariinittaret, jos nimitätte niitä siksi — ovat siihen syypäitä tai kenties olen itse syyllinen, siltä näyttää».
»Ei, ei», vastusti Clennam, »älkää sanoko niin».
»Oh, täytyyhän minun», väitti Flora vastaan, »miksen minä sitä sanoisi, tiedänhän minä, etten ole sellainen kuin odotitte, kyllä minä sen tiedän».
Kesken laverteluansa hän oli päässyt selville siitä, havaiten sen yhtä nopeasti kuin älykkäämpikin nainen. Se sekava ja läpeensä järjetön tapa, jolla hän siitä huolimatta heti jatkoi laverteluansa koettaen punoa yhteen heidän lapsuudenaikaisen suhteensa ja tämänpäiväisen kohtaamisensa, saattoi Clennamin tuntemaan itsensä miltei löyhäpäiseksi.
»Tahdon huomauttaa», sanoi Flora muuttaen aivan odottamatta ja Clennamin suureksi kauhuksi keskustelun lemmenkinastelun luontoiseksi, »tahdon selittää erään asian, kun teidän äitinne tuli ja pani toimeen näytelmän tämän johdosta minun isäni kanssa ja kun minut kutsuttiin alas pieneen aamiaishuoneeseen, jossa he katselivat toisiaan teidän äitinne päivänvalo välissään ja istuivat kumpikin tuolillaan kuin kaksi kiukkuista sonnia, niin mitä minä saatoinkaan tehdä!»
»Rakas mrs Finching», rauhoitti Clennam, »noin vanhoja ja aikaa sitten loppuun saatettuja asioita ei kannata näin vakavasti —»
»En voi, Arthur⁻», vastasi Flora, »antaa koko Kiinan seurapiirin syyttää itseäni sydämettömyydestä puolustautumatta, kun kerta minulla on tilaisuutta siihen, ja te varmasti muistatte, että Paul ja Virginia oli palautettava minulle niinkuin se palautettiinkin, mutta ilman minkäänlaista kirjelippua tai tervehdystä, en tietysti tarkoita, että olisitte voinut kirjoittaa minulle, vartioitu kun olin, mutta jos kirjan kannessa olisi ollut vaikkapa vain punainen suulakka, niin olisin tiennyt sen tarkoittavan että 'tule Pekingiin, Nankingiin ja mikä se kolmas paikka on, paljain jaloin'».
»Rakas mrs Finching, ei teissä ole syytä, enkä ole milloinkaan syyttänytkään teitä. Me olimme molemmat liian nuoria, liian riippuvaisia ja avuttomia tehdäksemme muuta kuin alistua erottamiseemme. — Ajatelkaa, kuinka pitkä aika siitä on kulunut», huomautti Arthur vakavasti ja lempeästi.
»Vielä tahdon huomauttaa», jatkoi Flora ehtymättömän monisanaisena, »vielä tahdon selittää erään asian, viisi päivää minulla oli nuhaa itkemisestä ja vietin, ne kokonaan pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa — tämä pihanpuolinen seurusteluhuone on yhä ensimmäisessä kerroksessa ja pihan puolella todistamassa sanojani — kun se kauhea aika oli ohi, seurasi tylsyyden kausi, vuodet vierivät ja mr Finching tutustui meihin yhteisen tuttavamme luona, hän oli hyvin huomaavainen, tuli luoksemme seuraavana päivänä ja pian alkoi käydä kolmena iltana viikossa ja lähettää kaikenlaisia pikku lahjoja illallisiin, se ei ollut rakkautta mr F:n puolelta, vaan palvontaa, mr F. kosi isän täydellä suostumuksella, ja mitä minä saatoin tehdä?»
»Ette ikinä mitään muuta kuin minkä teitte», vakuutti Arthur iloisimman myöntyväisenä. »Sallikaa vanhan ystävän lausua varma vakaumuksensa, että menettelitte aivan oikein.»
»Vielä tahdon viimeiseksi huomauttaa», jatkoi Flora, lykäten kädenliikkeellä arkielämän syrjään, »tahdon selittää erään asian, oli aika ennenkuin mr F. ensin alkoi osoittaa huomaavaisuutta, jonka suhteen ei saattanut erehtyä, mutta se on ohi eikä voinut kestää, rakas mr Clennam, te ette enää kanna kultakahletta, olette vapaa, toivon teidän tulevan onnelliseksi ja tässä tulee isä, joka aina on sietämätön ja pistää nokkansa joka paikkaan, missä sitä ei tarvita».
Näin sanoen ja tehden nopean arasti varoittavan liikkeen — sellaiseen eleeseen olivat Clennamin silmät kyllä tottuneet entisinä aikoina — jättäytyi Flora parka taas kauaksi taapäin ajassa, kahdeksantoistavuotiaaksi ja viimein pääsi puhetulvansa loppuun.
Tai oikeastaan hän jätti toisen puolen itsestään kahdeksantoistavuotiaaksi ja karsi toisen puolen mr Finchingin leskeksi, esiintyen siveellisessä mielessä merenneitona, joka näytelmä teki hänen entiseen nuorukaisrakastajaansa omituisesti, sekoittuneen, surullisen ja samalla hullunkurisen vaikutuksen.
Esimerkiksi. Ikäänkuin hänen itsensä ja Clennamin välillä olisi ollut mitä hurmaavin salainen ymmärtämys, ikäänkuin Skotlantiin saakka kulkevat neljän hevosen vetämät postivaunut olisivat nyt nurkan takana juuri lähdössä ja ikäänkuin hän ei olisi voinut (eikä tahtonut) astua hänen kanssansa pitäjänkirkon alttarin eteen perhesuojan alla, patriarkan siunaus otsallaan ja koko miessuvun kilpailu kintereillään, lohduttautui Flora antamalla ilmitulemisen pelkoa ilmaisevia merkkejä ja varoituksia. Tuntien joka hetki tulevansa yhä löyhäpäisemmäksi katseli Clennam, kuinka mr F-vainajan leski huvitteli mitä ihmeellisimmällä tavalla, asettaen itsensä ja hänet heidän entisille paikoillensa ja läpikäyden kaikki vanhat temput — nyt, kun näyttämö oli himmeä, kulissit haalistuneet, orkesteri tyhjä ja valot sammuneet. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää, että juuri hänen tulonsa näin eriskummaisella tavalla herätti eloon sen, minkä hän muisti Florassa ennen olleen luonnollista ja kaunista, ja että siinä tuntui liikuttava muisto.
Patriarkka tahtoi välttämättä häntä jäämään päivälliselle, ja Flora antoi merkin »jääkää». Clennam olisi niin suonut voivansa tehdä enemmän kuin jäädä päivälliselle — olisi niin vilpittömästi suonut tapaavansa Floran sellaisena kuin hän oli ollut tai kuin hän ei ollut milloinkaan ollut — että suostuminen perheen toivomukseen oli vähin korvaus, minkä hän saattoi tarjota aiheuttamastaan pettymyksestä, joka häntä melkein hävetti. Sentähden hän jäi päivälliselle.
Pancks söi heidän kanssansa. Hän höyrysi pieneltä telakaltaan neljännestä vailla kuusi ja laski suoraan patriarkkaa kohden, joka sattui umpimähkään ajelehtimaan hitaissa Bleeding Heart Yard-laskelmissa. Pancks sitoi hänet heti köyteensä ja hinasi selville vesille.
»Bleeding Heart Yard!» sanoi Pancks tohahtaen ja pärskähtäen. »Siitä omaisuudesta on paljon vaivaa. Se kyllä tuottaisi hyvin, mutta vuokrat ovat kovassa. Siitä on enemmän hommaa kuin kaikista muista vuokrataloistanne yhteensä.»
Samaten kuin köydessä kulkeva iso laiva useimpien katsojain silmissä näyttää hinaajaa voimakkaammalta, tuntui tavallisesti siltä kuin patriarkka olisi lausunut sen, mitä Pancks sanoi hänen puolestaan.
»Todellako?» kysyi Clennam, joka nähdessään vilahduksenkin kiiltävästä päälaesta heti sai tämän vaikutuksen niin tehokkaana, että puhutteli isoa laivaa hinaajahöyryn asemesta. »Ovatko ihmiset siellä niin köyhiä?»
»Eihän voi sanoa, tietysti», tuhisi Pancks ja veti toisen likaisen kätensä homehtuneen teräksenharmaasta taskustaan purraksensa kynsiään, jos löytäisi sellaisia sormistaan, ja käänsi helmisilmänsä isäntänsä puoleen, »ovatko he köyhiä vai eivät. He sanovat olevansa, mutta niin he kaikki sanovat. Jos ihminen sanoo olevansa rikas, niin voitte yleensä arvata, ettei hän ole sitä. Sitäpaitsi, vaikka he olisivatkin köyhiä, ei sille voi mitään. Itsehän siitä köyhtyisi, jos ei saisi vuokriansa.»
»Totta kyllä», myönsi Arthur.
»Eihän kaikille Lontoon köyhille voi tarjota vapaata asuntoa», jatkoi Pancks. »Ei heille voi ilmaiseksi antaa huoneita. Mahdotonta on avata ovensa selkoselälleen ja antaa heidän tulla sisään vapaasti. Se ei kävisi päinsä.»
Mr Casby pudisti päätänsä ylimalkaisen lempeästi ja hyväntahtoisesti.
»Jos joku ottaa teiltä huoneen puolen kruunun viikkovuokrasta eikä hänellä viikon kuluttua olekaan maksaa tätä puolta kruunua, niin te sanotte hänelle: 'Miksi otitte sitten huoneen? Missä olette ollut ja mitä olette tehnyt rahoillanne? Jos ette ole saanut kokoon toista, niin mitä teette toisellakaan? Mikä on tarkoitus? Mitä teillä on mielessä?' Näin juuri te sanotte tämänkaltaiselle miehelle; ja ellette sano sitä, niin se on oma häpeänne!» Tämän sanottuaan nosti mr Pancks oudon ja ällistyttävän melun, jonka hän sai aikaan jonkinlaisella voimakkaasti puhaltavalla ponnistelulla nenän tienoilla; tästä ei kuitenkaan ollut muuta tulosta kuin äänellinen.
»Te kai omistatte melkoisia alueita täällä kaupungin itä- ja koillisosissa?» kysyi Clennam epätietoisena kumman puoleen kääntyä.
»Kyllä, useampia», vastasi Pancks. »Mutta ei niiden tarvitse välttämättä sijaita itä- tai koillisosassa; mikä kompassin suunta hyvänsä kelpaa. Hyvä rahojen sijoitus ja nopea tuottavaisuus vain ovat tarpeen. Sellaiseen tartumme, missä sitä on tarjolla. Emme ole tarkkoja paikan valinnassa, emme ensinkään.»
Patriarkallisessa teltassa asui vielä neljäskin omituinen olento, joka myös ilmestyi huoneeseen ennen päivällistä. Se oli merkillinen pieni nainen, jolla oli tuijottavat puunuken kasvot — nukke oli niin halpahintainen, ettei sillä ollut ilmettä kasvoissaan — ja kankea, keltainen tekotukka, joka oli vinossa päälaella, ikäänkuin lapsi, joka omisti nuken, olisi lyönyt naulan sen päähän jonnekin, että tukka pysyisi siinä. Toinen merkillinen seikka tässä pienessä eukossa oli, että sama lapsi näytti iskeneen häntä kasvoihin, pariin kolmeen kohtaan, jollakin tylsällä, lusikantapaisella esineellä, sillä naamassa, varsinkin nenän päässä näkyi merkillisiä kuhmuja, jotka jotenkin näyttivät vastaavan lusikan koveraa päätä. Vielä eräs merkillinen seikka eukossa oli se, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin mr F:n täti.
Hän esiteltiin vieraalle seuraavalla tavalla: Flora kysyi, kun ensimmäinen ruokalaji tuotiin pöytään, oliko mr Clennam mahdollisesti kuullut, että mr F. oli jättänyt hänelle testamentin. Clennam vastasi toivovansa, että mr F. oli jättänyt suurimman osan maallista omaisuuttaan, ellei sitä kokonaan, palvomalleen naiselle. Flora vastasi: »oh, kyllä», mutta hän ei tarkoittanut sitä; mr F. oli kyllä tehnyt kauniin jälkisäädöksen, mutta myös jättänyt hänelle erikoisena perintönä tätinsä. Hän lähti sitte huoneesta noutamaan perintönsä ja palatessaan esitteli melkein voitonriemuisena: »Mr F:n täti.»
Mr F:n tädin ominaisuuksista pisti vieraan silmään huomattavimpina äärimmäinen ankaruus ja tuikea vaiteliaisuus; viimemainitun keskeytti toisinaan halu lausua tavattoman syvällä, varoittavalla äänellä huomautuksia, jotka hämmästyttivät ja pelästyttivät kuulijoita, kun eivät millään tavalla liittyneet edellä sanottuun eivätkä olleet minkäänlaisessa ajatusyhteydessä keskustelun aiheiden kanssa. Kenties mr F:n täti heitti huomautukset keskusteluun jonkinlaisen järjestelmänsä mukaan, joka saattoi olla sekä nokkela että nerokas, mutta johon ei ollut avainta.
Siististi tarjoilluilla ja hyvin valmistetuilla päivällisillä (sillä tässä patriarkallisessa taloudessa oli kaikki omiaan edistämään rauhallista ruuansulatusta) syötiin ensiksi jonkinlaista lientä, paistettua kampelaa, katkorappokastiketta ja perunaa. Keskustelu koski yhä vuokrien kantoa. Mr F:n täti, katseltuaan seuraa kymmenen minuutin ajan pahansuovin silmin, lausui seuraavan peloittavan huomautuksen:
»Kun asuimme Henleyssä, varastivat kattilanpaikkaajat Barnasin koirashanhen.»
Mr Pancks nyökäytti rohkeasti päätänsä ja sanoi: »Niin kyllä, ma'am.» Mutta tämä salaperäinen keskustelu suorastaan pelästytti Clennamia. Toinenkin seikka teki tämän vanhan naisen erikoisen peloittavaksi. Vaikka hän lakkaamatta tuijotti, ei hän milloinkaan osoittanut näkevänsä ketään. Kohtelias ja huomaavainen vieras tahtoi esimerkiksi tiedustella hänen mieltään perunoiden suhteen. Turhaan kääntyi ilmeikkäänä tämän naisen puoleen, Mitä tehtävä? Ei kukaan mies voinut sanoa: »Mr F:n täti, sallitteko minun?» Jokaisen täytyi, kuten Cennamin, luopua kohteliaisuudenyrityksestään säikähtyneenä ja nolona.
Sitten tarjottiin lampaanpaistia ja omenapiirakkaa — jotakin, jolla ei ollut kaukaisintakaan yhteyttä hanhien kanssa — ja ateria jatkui ilottomanakin juhlana, jota se todella olikin. Ennen muinoin oli hän istunut tässä pöydässä eikä kiinnittänyt huomiotansa mihinkään muuhun kuin Floraan; nyt hän katsellessaan Floraa pani vasten tahtoansa merkille, että tämä oli erittäin mielistynyt olueen, että hän katsoi ison joukon sherryä tarpeelliseksi maljan juonnissa, ja että jos hän oli hiukan liian lihava, niin sillä oli oleelliset syynsä. Viimeinen patriarkka oli aina ollut suursyöjä, ja hän pisti poskeensa suunnattomat määrät tanakkaa ruokaa, lähimmäistään ruokkivan armeliaan sielun hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Mr Pancks, jolla aina oli kiire ja joka aika ajoin vilkaisi vieressään olevaan likaiseen muistikirjaan (se sisälsi kenties luettelon vuokransa laiminlyöneistä, jotka hän aikoi etsiä käsiinsä, ja hän nautti ehkä tästä ajatuksesta kuin jälkiruuasta), söi jotenkin samalla tavalla kuin hinaajahöyry lastaa hiiliä: aikalailla meluten, aikalailla tiputellen ympärillensä ja tuon tuostakin tuhahtaen ja pärskähtäen aivan kuin olisi ollut valmis höyryämään tiehensä.