Pikku Dorrit puuhasi ahkerasti kuten tavallisesti, ihmetellen tätä kaikkea, mutta kätkien ihmetyksensä omaan sydämeensä, jonne oli aikaisimmasta lapsuudestaan saakka tottunut kätkemään raskaampiakin taakkoja. Tässä kärsivällisessä sydämessä oli tapahtunut muutos, jota jatkui yhä edelleen päivä päivältä. Uusi päivä tapasi hänet yhä hiljaisempana ja ihmisiä karttavampana. Hänen hartain toivomuksensa omaksi hyväkseen oli saada tulla vankilaan ja lähteä sieltä huomaamattomana ja pysyä muuallakin syrjäisenä ja unohdettuna.
Omaan huoneeseensa, joka muuten oli perin outo hänen kaltaiselleen vienolle nuorelle olennolle, vetäytyi hän hyvin mielellään, kun ei mikään velvollisuus sen kautta vain tullut laiminlyödyksi. Oli iltapäivähetkiä, jolloin häntä ei tarvittu, kun vieraita pistäytyi pelaamaan korttia hänen isänsä kanssa, jolloin hänellä ei ollut mitään tehtävää kotona, vaan täysi vapaus. Silloin riensi hän pihan poikki ja kiipesi parikymmentä porrasta, jotka johtivat hänen huoneeseensa, ja istui ikkunan ääreen. Muurin harjapiikkeihin kiertyi monenlaisia mietteitä, kankea rauta luontui keveiksi, ilmaviksi olennoiksi, ruskealle ruosteelle lankesi moni kullanhohtoinen unelma Pikku Dorritin istuessa ikkunan ääressä mietiskellen. Uusia kaaria ja kiemuroita ilmestyi vanhaan kammottavaan kirjailuun toisinaan, kun hän katseli sitä kyynelvirran läpi; mutta kaunistuipa tämä siitä tai muuttui entistäänkin kolkommaksi, aina näki hän saman lähtemättömän leiman kaiken sen yllä ja alla ja läpi, mitä hän yksinäisyydessään poloiseksi ilokseen katseli ja mietiskeli.
Ullakkohuone, lisäksi ja tinkimättömästi vielä marshalsealainen ullakkohuone, oli Pikku Dorritin asuntona. Se oli huolellisesti hoidettu mutta ruma itsessään, eikä siinä ollut muuta kehumisen varaa kuin puhtaus ja raitis ilma; sillä niillä kaunistuksilla, joita hänellä oli ollut varaa ostaa, hän oli somistanut isän huonetta. Siitä huolimatta kiintyi hän yhä enemmän köyhään kolkkaansa, ja siellä yksin istuminen oli hänen parhaana virkistyksenään.
Niinpä eräänä iltana Pancksin salaperäisyyksien kautena, kun hän istui ikkunansa ääressä ja kuuli Maggyn tuttujen askeleiden äänen portaissa, hän oli menettää mielenmalttinsa pelätessään, että hänet kutsuttaisiin pois. Maggyn askeleiden kohotessa ja lähetessä, hän vapisi ja tärisi niin, että tuskin kykeni puhumaan, kun Maggy viimein ilmestyi näkyville.
»Pikku äiti», huohotti Maggy hengästyneenä, »teidän täytyy kyllä tulla tapaamaan häntä. Hän on täällä.»
»Kuka, Maggy?»
»No, mr Clennam tiettävästi. Hän on teidän isänne huoneessa, ja hän sanoi minulle, että 'eikös olisi hyvä ja menisi sanomaan hänelle, että minä vain olen täällä'.»
»Minä en voi hyvin, Maggy. Olisi parempi, etten tulisi. Rupean levolle. Katsos, minä makaan tässä nyt parannellen päätäni. Sano kiitollisin tervehdyksin, että jätit minut tällaisena, muuten olisin tullut.»
»Hyvä, muttei ole kovinkaan kohteliasta, pikku äiti», huomautti töllistelevä Maggy, »että käännätte kasvonne poispäin».
Maggy oli hyvin arka henkilökohtaisille epäkohteliaisuuksille ja varsin tarkka huomaamaan niitä. »Ja peitätte kasvonnekin vielä molemmin käsin!» jatkoi hän. »Jos ette jaksa katsella köyhää raukkaa, niin on parempi, että sanotte sen heti suoraan ettekä sysää häntä noin luotanne, loukaten hänen tunteitaan ja murtaen hänen sydämensä, kymmenvuotiaan raukan!»
»Se on vain minun sairaan pääni tähden, Maggy.»
»Hyvä, ja jos te itkette parantaaksenne päätänne, niin antakaa minun itkeä mukana, pikku äiti. Älkää pitäkö kaikkea itkua itsellänne, se on itsekästä», nuhteli Maggy ja alkoi heti itkeä kollottaa.
Oli hieman vaikeata houkutella häntä palaamaan ja viemään anteeksipyyntö perille; mutta kun hänelle luvattiin kertoa satu — satujen kuunteleminen oli vanhastaan hänen mielihuviaan — sillä. ehdolla, että hän keskittäisi kaikki kykynsä asiansa toimittamiseen ja jättäisi pienen emäntänsä vielä tunnin ajaksi rauhaan, ja kun Maggy lisäksi epäili jättäneensä hyvän tuulensa portaiden alapäähän, onnistui houkuttelu, ja hän läksi takaisin jupisten sanottavaansa koko ajan, jottei se unohtuisi, ja palasi sovitulla ajalla.
»Hän oli hyvin pahoillaan teidän päänne tähden, voin kertoa», sanoi hän, »ja tahtoi haettaa lääkäriä. Ja hän tulee huomenna uudelleen, tulee niin, ja luulen, ettei hän ensi yönä nuku hyvin, kun kuuli teidän päästänne, pikku äiti. Voi toki! Oletteko itkenyt?»
»Vähän vain, Maggy.»
»Vähänkö? Voi, voi!»
»Mutta se on jo ohi — kaikki on hyvin jo, Maggy. Ja minun pääni on paljon parempi ja viileämpi, ja minä voin varsin hyvin. Olen oikein iloinen siitä, etten mennyt alas.»
Hänen iso, töllistelevä lapsensa syleili häntä hellästi ja silitettyään hänen hiuksensa, huuhdeltuaan hänen otsaansa ja silmiänsä raikkaalla vedellä (näissä toimissa hänen kömpelöt sormensa muuttuivat taitaviksi) syleili uudelleen, nauroi ihastuneena nähdessään hänet iloisempana ja asetti hänet tuoliin ikkunan ääreen. Ylenmäärin ponnistellen, mikä ei ensinkään olisi ollut tarpeellista, veti Maggy sitten arkun, jolla hän aina istui satuja kuunnellessaan, tuolin eteen, istui siihen, syleili omia polviaan ja sanoi ahneena kuuntelemaan satua ja silmät selällään:
»No, pikku äiti, kertokaa nyt!»
»Mistä siinä pitäisi kerrottaman, Maggy?»
»Oh, prinsessasta», ehdotti Maggy, »ja tehkää hänestä oikea prinsessa, ei sellaista luuloteltua, tiedättehän».
Pikku Dorrit mietti hetkisen, ja miltei surullinen hymy huulillaan ja kasvot laskevan auringon purppuroimina aloitti:
»Maggy, oli kerran ylhäinen kuningas, jolla oli kaikkea mitä halusi ja hyvä joukko enemmänkin. Hänellä oli kultaa ja hopeaa, timantteja ja rubiineja, rikkauksia kaikenkaltaisia. Hänellä oli linnoja, hänellä oli —»
»Sairaaloita», keskeytti Maggy yhä syleillen polviaan. »Antakaa hänen omistaa sairaaloitakin, ne ovat niin hauskoja. Sairaaloita ja suuret määrät kananpoikia.»
»Kyllä, hänellä oli runsaasti niitä ja kaikkea muuta.»
»Paljon perunavanukasta, esimerkiksi?» kysyi Maggy.
»Niin, paljon joka lajia.»
»Voi Herra Jumala!» kikatti Maggy puristellen polviaan. »Se oli metkaa!»
»Tällä kuninkaalla oli tytär, ja hänen vertaistaan viisasta ja kaunista prinsessaa ei ole milloinkaan nähty. Lapsena osasi hän läksynsä jo ennenkuin opettajat olivat niitä opettaneetkaan hänelle, ja kun hän kasvoi suureksi, oli hän maailman ihme. No niin, prinsessan linnan läheisyydessä oli mökki, ja siinä asui köyhä hento nainen, joka eli aivan yksin.»
»Vanhako nainen?» kysyi Maggy hurmautuneena maiskutellen huuhaan.
»Ei, ei vanha, aivan nuori hän oli.»
»Eiköhän häntä peloittanut», tuumi Maggy. »Entä sitten?»
»Prinsessa kulki melkein joka päivä mökin ohitse, ja milloin ikinä hän ajoi siitä kauniissa vaunuissaan, näki hän aina tämän köyhän pienen naisen istuvan kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi tuohon pieneen naiseen, ja pieni nainen katsoi häneen. Sitten eräänä päivänä käski hän ajajan pysähtyä vähän matkan päässä mökistä, käveli mökille ja kurkisti ovelta, ja siellä pieni nainen istui, kuten tavallisesti, kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi prinsessaan, ja prinsessa katsoi häneen.»
»Ikäänkuin koettaisivat katsoa toinen toisensa sisään», huomauttiMaggy. »Entä sitten?»
»Tämä prinsessa oli ihmeellinen prinsessa, sillä hän pääsi aina kaikkien salaisuuksien perille, ja hän sanoi pienelle naiselle: 'Minkätähden te pidätte sitä täällä?' Tästä arvasi nainen heti, että prinsessa tiesi, miksi hän aina asui näin yksin kehräten rukillaan, ja hän polvistui prinsessan eteen pyytäen, ettei tämä milloinkaan ilmaisisi häntä. Ja prinsessa lupasi olla milloinkaan ilmaisematta häntä ja pyysi saada nähdä sitä. Silloin pieni nainen sulki mökin ikkunaluukut ja pani oven säppiin, koko ruumis vapisten, sillä hän pelkäsi, että joku epäilisi jotakin. Sitten avasi hän salaisen paikan ja näytti prinsessalle varjon.»
»Herra Jumala!» päivitteli Maggy.
»Se oli Erään varjo, Erään, joka oli kulkenut siitä ohitse jo kauan sitten, Erään, joka oli mennyt kauas, saavuttamattomiin, eikä enää milloinkaan, ei milloinkaan palaisi. Se oli kirkas ja kaunis katsella, ja kun pieni nainen näytti sitä prinsessalle, oli hän koko sydämestään ylpeä siitä kuin suuresta, suuresta aarteesta. Kun prinsessa oli hetkisen katsellut sitä, sanoi hän naiselle: 'Ja te valvotte ja vartioitte tätä joka päivä?' Ja nainen loi silmänsä maahan ja kuiskasi: 'Niin.' Silloin prinsessa sanoi: 'Sanokaas miksi.' Siihen toinen vastasi, ettei siitä milloinkaan ollut kulkenut ketään niin hyvää ja ystävällistä ja että se siitä alkoi. Hän sanoi myös, ettei kultaan kaivannut sitä, ettei hän täten riistänyt sitä keneltäkään ja että hän oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä —»
»Eräs oli siis mies?» arvasi Maggy.
Pikku Dorrit vastasi arasti luulevansa, että se oli mies, ja jatkoi sitten:
»— Oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä, ja ettei hänen muistoansa oltu varastettu eikä pidätetty keneltäkään. Prinsessa vastasi: 'Ah! Mutta kun te kuolette, löytyy se täältä.' Pieni nainen selitti, ettei niin kävisi, sillä kun se aika tulisi, vaipuisi varjo hänen mukanansa tyynesti hautaan, eikä sitä kukaan löytäisi.»
»Niinkö, tosiaankin!» ihmetteli Maggy. »Entä sitten?»
»Prinsessa oli kovin ihmeissään tästä, kuten voit arvata, Maggy.»
»No totta kai», ymmärsi Maggy.
»Ja hän päätti pitää pientä naista silmällä, nähdäkseen kuinka kävisi. Joka päivä ajoi hän kauniissa vaunuissaan mökin oven ohi ja näki pienen naisen aina istumassa yksin rukkinsa ääressä, ja hän katsoi naiseen, ja nainen katsoi häneen. Viimein eräänä päivänä ei rukki pyörinytkään eikä naista näkynyt. Kun prinsessa tiedusteli, miksi rukin pyörä seisoi ja missä pieni nainen oli, vastattiin hänelle, ettei rukki voinut pyöriä, kun sillä ei ollut polkijaa, pieni nainen kun oli kuollut.»
»Olisivat vieneet hänet sairaalaan», arveli Maggy, »kyllä hän siellä olisi parantunut».
»Kun hän oli hiukan itkenyt pikku naisen kuolemaa, pyyhki hän silmänsä ja astui vaunuistaan samassa paikassa, missä oli pysähdyttänyt sen ennenkin, käveli mökille ja kurkisti ovelta. Siellä ei ollut ketään katsomassa häneen eikä ketään, johon olisi voinut katsoa, niin että hän astui sisään etsiäkseen aarteena talletettua varjoa. Mutta siitä ei löytynyt merkkiäkään; silloin hän tiesi, että pieni nainen oli puhunut totta, ettei varjo milloinkaan tuottaisi harmia kenellekään, että se oli tyynesti vaipunut hänen omaan hautaansa ja että he nyt yhdessä lepäsivät siellä. — Siinä kaikki, Maggy.»
Laskeva aurinko paistoi niin kirkkaasti Pikku Dorritin kasvoihin, että hänen täytyi kädellään varjostaa niitä.
»Oliko hän tullut vanhaksi?» kysyi Maggy.
»Pieni nainenko?»
»Niin.»
»En tiedä», vastasi Pikku Dorrit. »Mutta samoin olisi käynyt, vaikka hän olisi tullut kuinka vanhaksi tahansa.»
»Niinkö olisi käynyt!» ihmetteli Maggy. »Niin kai.» Ja hän jäi tuijottamaan ja hautomaan kuulemaansa.
Hän istui niin kauan silmät selällään, että Pikku Dorrit viimein, houkutellakseen hänet arkultaan, nousi ja katsoi ulos ikkunasta. Katsoessaan pihaan näki hän Pancksin tulevan sinne juuri ja vilkaisevan toisella silmällä ylös hänen ikkunaansa ohi kulkiessaan.
»Kuka tuo on, pikku äiti?» kysyi Maggy. Hän oli tullut hänen luoksensa ikkunan ääreen ja nojasi hänen olkapäähänsä. »Näen hänen usein liikkuvan täällä.»
»Olen kuullut häntä sanottavan ennustajaksi», vastasi Pikku Dorrit. »Mutta epäilen, osaako hän kertoa monellekaan heidän entisiä tai tulevia vaiheitaan.»
»Eikö hän olisi voinut kertoa prinsessalle hänen vaiheitaan?» kysyiMaggy.
Pikku Dorrit, joka mietiskellen katseli alas pimeään vankilalaaksoon, pudisti päätänsä.
»Eikö pienelle naisellekaan?» tiedusti Maggy edelleen.
»Ei», vastasi Pikku Dorrit, ja laskeva aurinko paistoi kirkkaasti hänen kasvoihinsa. »Mutta siirtykäämme nyt pois tästä ikkunan äärestä.»
Salajuonien punojia ja muita
Mr Pancksin yksityisasunto oli Pentonvillessä, jossa hän asui toisessa kerroksessa äärimmäisen pientä liikettä harjoittavan asioitsijan luona; siellä oli ulko-oven sisäpuolella toinen, jousen varassa liikkuva ovi, joka avautui napsahtaen kuin pyydys; asioitsija oli pannut viuhkan muotoiseen ikkunaansa ilmoituksen:Rugg, asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä.
Tämä ankarassa yksinkertaisuudessaan majesteetillinen ilmoitustaulu loi hohdettansa pieneen puutarhatilkkuseen, joka oli rakennuksen ja janoisen valtatien välissä ja jossa muutama mahdollisimman pölyinen puu, poloiset lehvät riipuksissa, vietti kituvaa elämää. Ensimmäisessä kerroksessa asui kirjoituksen opettaja, joka koristi puutarha-aidan lasilaatikoilla; nämä sisälsivät valittuja esimerkkejä siitä, mihin hänen oppilaansa olivat pystyneet ennen hänen antamiaan kuutta oppituntia ja kun koko hänen nuori perheensä heilutteli pöytää ja mihin he pystyivät kuuden oppitunnin jälkeen, kun nuori perhe pidettiin kurissa. Mr Pancksin asumus rajoittui ilmavaan makuuhuoneeseen; hän oli sopinut isäntänsä mr Ruggin kanssa siitä, että hän tarkoin määrätyistä maksuista ja joka kerta tehtävän suullisen ilmoituksen jälkeen saisi sunnuntaisin ottaa osaa mr ja miss Ruggin (mr Ruggin tyttären) aamiaiseen, päivälliseen, teehen tai illalliseen, oman valintansa mukaan yhteen tai useampaan tai kaikkiin näihin aterioihin, jotka syötiin pihanpuolisessa arkihuoneessa.
Miss Rugg oli saanut pienen omaisuuden sekä huomatun aseman naapuristossa siten, että läheisyydessä asuva keski-ikäinen leipuri oli pahasti runnellut hänen sydäntänsä ja loukannut hänen tunteitansa, jolloin miss Rugg oli katsonut välttämättömäksi mr Ruggin avulla turvautua lakiin saadaksensa vahingonkorvausta rikotusta aviolupauksesta. Leipuri, joka miss Ruggin neuvonantajan toimesta tässä tilaisuudessa vaadittiin maksamaan kokonaista kaksikymmentä guineaa, laskien noin kahdeksantoista pennyä kutakin lisänimeä kohden, ja joutui suorittamaan asiaan kuuluvan vahingonkorvauksen, sai vieläkin aika ajoin kärsiä vainoa Pentonvillen nuorison puolelta. Mutta miss Rugg, jota lain majesteetti ympäröi ja joka oli saanut vahingonkorvauksensa sijoitetuksi yleisen kassan turviin, nautti naapuriensa kunnioitusta.
Isäntäväkensä seurassa: mr Ruggin, jolla oli pyöreät, valkoiset kasvot, aivan kuin hän jo aikoja sitten olisi menettänyt punastumisen taidon, sekä kulunutta uuniluutaa muistuttava pörröinen, keltainen pää, ja miss Ruggin, jonka kasvot olivat täynnä pieniä ruskeita läikkiä, kuin paidannappeja, ja jonka omat keltaiset kiharat olivat kaikkea muuta kuin tuuheat, näiden molempien seurassa oli mr Pancks muutaman vuoden aikana tavallisesti syönyt sunnuntaipäivällisensä ja noin pari kertaa viikossa nauttinut illallisaterian, johon kuului leipää, hollantilaisjuustoa ja porteria. Mr Pancks oli yksi niitä harvoja avioliittoon vapaita miehiä, joita miss Rugg ei kammonnut, ja mainittu herrasmies selitti syyn siihen olevan kahtalaisen, ensiksikin: »sellaista ei toki tapahdu kahta kertaa», ja toiseksi: »minä en ole sen arvoinen». Tämän kaksinkertaisen varustuksen turvissa saattoi hän huoletta tohista ja pärskiä miss Ruggille.
Tähän saakka ei mr Pancksilla ollut Pentonvillessä ollut juuri muuta asioimista kuin nukkumista; mutta nyt, kun hänestä oli tullut ennustaja, istui hän usein puoleen yöhön suljettujen ovien takana mr Ruggin kanssa tämän pienessä kadunpuolisessa konttorissa, ja tämänkin myöhäisen tunnin jälkeen paloi kynttilä hänen makuuhuoneessaan. Vaikka hänen tehtävänsä isäntänsä työvälineenä eivät suinkaan olleet vähentyneet ja vaikka tämä palvelus ei missään muussa suhteessa kuin piikkien runsaudessa muistuttanut ruusuvuodetta, niin oli kuitenkin olemassa uusi liikehaara, joka lakkaamatta vaati hänen huomiotansa osakseen. Kun hän illalla irroitti patriarkan köydestään, teki hän sen vain kiinnittääkseen siihen toisen, tuntemattoman aluksen, jota hän sitten hinasi uusille vesille.
Mr Chivery vanhemman henkilökohtaisena tuttavana ei mr Pancksille liene ollut vaikeata tulla esitellyksi hänen rakastettavalle vaimollensa ja lohduttomalle pojalleen; mutta olipa se helppoa tai ei, niin Pancks sai sen joka tapauksessa aikaan. Jo parin viikon kuluttua, lukien hänen ilmestymisestään Marshalsean yhteiskuntaan, oli hän tunkeutunut tupakkakaupan sydämeen ja pyrki erikoisesti viljelemään hyviä välejä nuoren Johnin kanssa. Näissä pyrkimyksissään onnistui hän niin hyvin, että sai tämän riutuvan paimenen houkutelluksi lehdostaan ja ryhtymään salaperäisiin tehtäviin, joiden suorittamista varten hän alkoi epämääräisten väliaikojen kuluttua hävitä pariksi, kolmeksi päiväksi kerrallaan. Ymmärtäväinen mrs Chivery, joka suuresti ihmetteli tätä muutosta, olisi asettunut sitä vastustamaan, koska se oli haitallinen ovenpielisen ylämaalaista esittävän kilven vaikutukselle, mutta kaksi pakottavaa syytä pidätti häntä siitä; toinen oli se, että hänen Johninsa oli herännyt suureen innostukseen siitä asiasta, jota näiden matkojen otaksuttiin edistävän — ja tämä teki äidin mielestä hyvää hänen alakuloiselle mielellensä; toinen syy oli se, että mr Pancks kaikessa hiljaisuudessa sopi hänen kanssaan maksaakseen hänelle hänen poikansa ajan käyttämisestä sievoisen summan, seitsemän shillingiä kuusi pennyä päivältä. Mr Pancks itse ehdotti näin ja esitti sen seuraavin ytimekkäin sanoin: »Jos teidän Johninne on kyllin typerä kieltäytyäkseen ottamasta sitä vastaan, niin eihän teidän silti tarvitse olla niin typerä. Niin, liikeasiat ovat liikeasioita, hyvä rouva, näin meidän kesken; tässä ovat rahat!»
Mitä mr Chivery ajatteli näistä asioista ja kuinka vähän hän niistä tiesi, sitä hän ei milloinkaan kertonut. On jo ennen mainittu, että hän oli harvapuheinen mies, ja tässä on lisättävä, että hän virantoimituksessaan oli saanut tavan lukita kaiken mahdollisen telkien taakse. Hän lukitsi itsensä yhtä huolellisesti telkien taakse kuin Marshalsean velkavangitkin. Hänen tapansa sulloa ruoka sisäänsä olisi ehkä sekin voinut olla yhdenmukaisen kokonaisuuden osana; mutta ainakin oli varmaa että hän kaikissa muissa tapauksissa valvoi suutansa yhtä huolellisesti kuin Marshalsean ovea. Hän ei milloinkaan avannut sitä turhan tähden. Jos siitä oli jotakin päästettävä ulos avasi hän sitä hiukan vain ja piti auki juuri sen verran kuin oli välttämätöntä ja sulki sen kohta taas. Samoin kuin hän, tahtoen säästää vaivojaan Marshalsean ovella, pidätti uloslaskettavaa vierasta muutamia minuutteja nähdäkseen toisen olevan tulossa, jotta yksi avaimen kierto riittäisi molemmille yhteisesti, samoin säästi hän usein huomautustaan aavistaessaan toisen kohta perässä pyrkivän hänen huulilleen ja lausui sitten molemmat samalla suunavauksella. - Yhtä selvästi kuin Marshalsean portinavain saattoi kuvastaa sen lukon taakse sulkemain henkilöiden yksilöllisiä luonteita ja elämäntarinoita, yhtä selvästi saattoi Chiveryn kasvoista lukea hänen sisimmän olemuksensa piirteitä.
Mr Pancksin elämässä ei ollut vielä sattunut sellaista tapahtumaa, että hän olisi kutsunut jonkun päivälliselle Pentonvilleen. Mutta nyt kutsui hän nuoren Johnin, saattoipa hänet lisäksi miss Ruggin (kalleutensa tähden) vaarallisen viehätysvoiman piiriin. Juhla-ateria oli määrätty sunnuntaiksi, ja tätä tilaisuutta varten täytti miss Rugg omin käsin lampaanpaistin ostereilla ja lähetti sen leipurille paistettavaksi — ei kuitenkaan hänelle, vaan vastapäätä olevalle. Appelsiineja, omenia ja pähkinöitä varustettiin niinikään. Ja mr Pancks hankki lauantai-iltana rommia kutsuvieraan sydämen ilahduttamiseksi.
Ruumiillisten nautintojen tarjoaminen ei kuitenkaan ollut pääasiana vieraan hyvänä pitämisessä. Erikoisena piirteenä siinä oli se luottamus ja myötätunto, jota perhe jo edeltäpäin tunsi häntä kohtaan. Kun nuori John ilmestyi kello puoli yksi, ilman norsunluukätistä kävelykeppiään ja kultakirjoisia liivejään, aivan kuin aurinko, jonka säteet piiloutuivat synkkiin pilviin, esitti mr Pancks hänet keltatukkaisille Ruggeille sinä nuorena miehenä, jonka hän oli usein maininnut rakastavan miss Dorritia.
»Olen iloinen», sanoi mr Rugg tervehtien häntä nimenomaan miss Dorritin ihailijana, »saadessani erikoisen kunnian tutustua teihin, sir. Teidän tunteenne tuottavat teille kunniaa. Olette nuori; älkööt tunteenne kuolko ennen teitä! Jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, sir», sanoi mr Rugg, joka oli monisanainen mies ja tunnettu huomattavaksi puhujaksi, »jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, niin määräisin jälkisäädöksessäni viisikymmentä puntaa sille henkilölle, joka lopettaisi minun olemassaoloni».
Miss Rugg huokasi syvään.
»Tyttäreni, sir», esitteli isä. »Anastasia, tämän nuoren miehen mielentila ei ole sinulle vieras. Tyttärellänikin on ollut koettelemuksensa, sir», mr Rugg olisi voinut käyttää sanaa selvemmin yksikkömuodossa, »ja hän kyllä ymmärtää teidän tunteenne».
Nuori John tunnusti, että tämä liikuttava tervehdys aivan yllätti hänet.
»Minä kadehdin teitä, sir», sanoi mr Rugg, »sallikaa minun ottaa hattunne — meillä ei ole naulakkoja — asetan sen tänne nurkkaan, ei kukaan astu siihen siellä — niin, kadehdin teitä, sir, kun voitte myöntää itsellenne omien tunteiden ylellisyyden. Minun ammatissani on meidän usein kieltäydyttävä sellaisesta ylellisyydestä.»
Nuori John vastasi kiitollisena, että hän toivoi vain tekevänsä sitä, mikä oli oikein ja mikä osoitti, kuinka hartaasti hän oli kiintynyt miss Dorritiin. Hän tahtoi olla epäitsekäs ja toivoi olevansakin sitä. Hän tahtoi tehdä mitä suinkin voi palvellakseen miss Dorritia ja pysyä itse aivan näkymättömänä, ja hän toivoi tekevänsä niin. Hän kykeni saamaan aikaan vain vähän, mutta toivoi tekevänsä sen vähänkin.
»Sir», sanoi mr Rugg tarttuen hänen käteensä, »tekee hyvää tutustua teidän kaltaiseenne nuoreen mieheen. Teidän kaltaisenne nuoren miehen asettaisin mielelläni todistajain aitioon puhaltamaan asianajajain mieliin enemmän ihmisellisyyttä. Toivon, että olette tuonut hyvän ruokahalun mukananne ja käyttelette ahkerasti veistä ja haarukkaa!»
»Kiitos, sir», vastasi nuori John, »mutta en syö paljoa nykyään».
Mr Rugg veti hänet hiukan syrjään. »Siihen aikaan, sir», sanoi hän, »kun tyttäreni, puolustaessaan loukattuja tunteitaan ja sukupuoltaan, oli kantajana jutussa Rugg ja Hawkins, minä olisin voinut, mr Chivery, jos olisin katsonut tarpeelliseksi, todistaa, että se määrä kiinteää ravintoa, minkä hän tänä aikana nautti, ei ylittänyt kymmentä unssia viikossa».
»Luulen, että minä kyllä ylitän tämän määrän, sir», vastasi toinen epäröiden, ikäänkuin hiukan häpeäisi tunnustaa sitä.
»Mutta teillähän ei olekaan ketään vihollista ihmishahmossa», selitti mr Rugg hymyillen vakuuttavasti ja tehden samaa tarkoittavan eleen kädellään. »Huomatkaa, mr Chivery! Ei vihollista ihmishahmossa!»
»Ei, sir, ei olekaan», myönsi John yksinkertaisesti; »olisin hyvin pahoillani, jos niin olisi laita.»
»Sitä juuri odotinkin teiltä, kun tunnen periaatteenne», sanoi mr Rugg. »Se liikuttaisi kovin tytärtäni, jos hän kuulisi sen, sir. Mutta koska huomaan paistin olevan pöydässä, olen iloinen, ettei hän kuullut sitä. Mr Pancks, olkaa hyvä ja istukaa tällä kertaa vastapäätä minua. Rakkaani, istu sinä mr Chiveryä vastassa. Olkaamme (me ja miss Dorrit) sydämestämme kiitollisia siitä ravinnosta, jota meille suodaan!»
Ellei mr Ruggin käytöksessä olisi ilmennyt jonkinlaista vakavaa leikillisyyttä hänen näin avatessaan juhlapäivällisiä, olisi voinut luulla, että miss Dorritiakin odotettiin seuraan. Pancks, joka ymmärsi leikinlaskun kuten aina, kävi ottamaan muonaa tavalliseen tapaansa. Miss Rugg, joka kenties korvaili entisiä menetyksiään, otti niinikään eteensä runsaasti lammasta, joka nopeasti katosi, niin että vain luut jäivät jäljelle. Voileipävanukas hävisi kokonaan ja huomattava määrä juustoa ja retiisejä niinikään. Sitte tuli jälkiruoka.
Samalla kertaa ja ennenkuin käytiin rommin ja veden kimppuun, ilmestyi mr Pancksin muistikirja pöydälle. Nyt seuraavat liiketoimitukset olivat lyhyet mutta omituiset, melkeinpä salaliiton luontoiset. Mr Pancks luki tarkasti muistikirjaansa, joka nyt oli täyteen kirjoitettu, ja teki siitä pieniä otteita, jotka hän kirjoitti erityisille paperiliuskoille; mr Rugg seurasi sillä välin hänen toimiaan kiinteän tarkkaavasti, ja nuoren Johnin hajamielinen katse hukkui mietiskelyjen usvaan. Kun mr Pancks, salaliittolaisten päämies, oli kirjoittanut otteensa, tarkasti ja korjasi hän ne, pisti muistikirjan taskuunsa ja kokosi otteet käteensä kuin kortit.
»No, tässä on kirkkomaa Bedfordshiressä», sanoi Pancks. »Kuka ottaa sen?»
»Minä otan sen», lupasi mr Rugg, »ellei kukaan muu tahdo sitä».
Mr Pancks antoi hänelle kortin ja katsoi taas pakkaansa.
»No, tässä on tiedustelu Yorkissa», sanoi Pancks. »Kuka sen ottaa?»
»Minä en kelpaa siihen», vastasi mr Rugg.
»Ehkäpä te, mr Chivery, tahdotte olla niin kohtelias?» kysyi Pancks.
Kun nuori John suostui, antoi Pancks hänelle hänen korttinsa ja tarkasti taas kädessään olevia.
»Täällä on lontoolainen kirkko. Senhän minä voin ottaa. Ja perheraamattu; senkin voin ottaa. Siinä on kaksi minulle. Kaksi minulle», huohotti Pancks kortteihinsa. »Tässä on kirjuri Durhamista teille, John, ja vanha merta kyntävä herrasmies Dunstablesta teille, mr Rugg. Kaksi minulle, niinhän se oli? Niin, kaksi minulle. Tässä on kivi; kolme minulle. Ja kuolleena syntynyt lapsi; neljä minulle. Ja siinä ne kaikki ovatkin, tällä kertaa.»
Kun hän näin oli sijoittanut korttinsa, mikä kaikki tapahtui tyynesti ja hillityllä äänellä, sukelsi mr Pancks puhkuen omaan taskuunsa ja hinasi sieltä kangaspussin, josta hän sitte laski säästävästi matkarahoja kahteen pieneen kasaan. »Rahat hupenevat nopeasti», huomautti hän huolissaan, työntäessään rahakasan kummallekin miestoverilleen, »perin nopeasti».
»Voin vain vakuuttaa teille, mr Pancks», sanoi nuori John »pahoittelevani kovin sitä, etteivät varani salli minun itse maksaa matkakulujani tai ettei ole aikaa kylliksi minun kulkea matkojani jalkaisin. Sillä mikään ei tuottaisi minulle suurempaa tyydytystä, kuin jos saisin marssia jalkani puuduksiin maksutta ja palkatta.»
Tämän nuoren miehen epäitsekkyys tuntui miss Ruggin mielestä niin naurettavalta, että hänen täytyi kiireesti vetäytyä seurasta pois ja istua portaissa, kunnes naurunpuuska oli ohitse. Sillä välin mr Pancks, katsellen miltei säälivästi nuorta Johnia, kierteli hitaasti ja miettivästi rahapussiansa kuin aikoisi vääntää siltä niskat nurin. Neiti palasi huoneeseen hänen pistäessään pussin taskuunsa ja alkoi sekoittaa rommia ja vettä juomaksi seuralle, unohtamatta viehättävää omaa itseänsä, ja tarjosi kullekin lasin. Kun kaikki oli valmista, nousi mr Rugg seisomaan ja ojensi äänettömänä lasinsa yli pöydän keskikohdan, tällä liikkeellä kehoittaen kolmea toveriaan yhtymään yleiseen salaliittolaismaljaan. Toimitus oli juhlallinen määrättyä kohtaa myöten ja olisi ollut sitä läpeensäkin, ellei miss Rugg, kohottaessaan lasinsa täydentääkseen toimituksen, olisi sattunut vilkaisemaan nuoreen Johniin; hänet valtasi nimittäin silloin taas tämän epäitsekkäisyyden halveksittava naurettavuus niin, että hän purskutti ympärilleen muutamia pisaroita jumalallista juomaa ja vetäytyi hämillään huoneesta pois.
Tällaiset olivat Pancksin ennenkuulumattomat päivälliset Pentonvillessä, ja tällaista hänen viettämänsä toimelias ja omituinen elämä. Ainoat hetket hänen hereillä ollessaan, jolloin hän näytti irtautuvan huolistaan ja virkistäytyvän menemällä jonnekin tai sanomalla jotakin, tähtäämättä mihinkään erityiseen tai pyrkimättä tunkeutumaan minkään läpi, olivat ne, jolloin hän osoitti heräävää mielenkiintoa Bleeding Heart Yardissa asuvaan, kepin varassa ontuvaan ulkomaalaiseen.
Tämä ulkomaalainen, nimeltä John Baptist Cavalletto — Yardissa häntä sanottiin mr Baptistiksi — oli sellainen livertelevä, hilpeä ja toivehikas velikulta, että hän vastakohtaisuuden voimalla veti Pancksia puoleensa. Vaikka hän oli yksinäinen, heikko voimiltaan ja vain vaillinaisesti tunsi tärkeimmät sanat siitä ainoasta kielestä, jolla pääsi yhteyteen ympäristönsä kanssa, liukui hän kohtalonsa virtaa reippain mielin, mikä oli uutta ja outoa näillä tienoin. Vähän hänellä oli syötävää, vielä vähemmin juotavaa eikä muuta päällensä puettavaa kuin se, mitä hänellä oli yllänsä, ja se, mitä hän oli tuonut pienen pienessä mytyssään, mutta hänen kasvonsa olivat aina iloiset hänen ensin ontuillessaan edestakaisin Yardissa ja koettaessaan nöyrästi, valkoiset hampaat kiiluen, suostutella alkuasukkaita puolelleen; hän oli aina hilpeä, ikäänkuin eläisi erittäin loistavissa oloissa.
Ulkomaalaisen oli aina, olipa hän rampa tai terve, vaikea päästä eteenpäin Bleeding Heartissa. Ensiksikin oli asukkailla epämääräinen usko, että kaikki ulkomaalaiset kulkivat puukko taskussa; ja toiseksi heidän mielestään oli luonnollinen perustuslaillinen kansallinen selviö, että kunkin ulkomaalaisen oli lähdettävä omalle maalleen. He eivät milloinkaan tulleet ottaneeksi selkoa siitä, kuinka monta heidän omaa maanmiestänsä tulisi lähetettäväksi heidän huollettavakseen eri osista maailmaa, jos tämä periaate tunnustettaisiin yleisesti; he pitivät sitä yksinomaan ja erikoisesti vain brittiläisenä säädöksenä. Kolmanneksi oh heillä se ajatus, että taivas erikoisesti etsiskeli ulkomaalaista, kun ei luonut häntä englantilaiseksi, ja että hänen maallensa tapahtui kaikenlaisia onnettomuuksia siksi, että siellä tehtiin jotakin, mitä Englannissa ei tehty, eikä tehty sitä, mitä Englannissa tehtiin. Tähän uskoon olivat Barnaclet ja Stiltstalkingit pitkien aikojen kuluessa kasvattaneet heidät julistaen aina, virallisesti ja epävirallisesti, ettei mikään maa, joka ei alistunut näiden suurten sukujen johtoon, voinut toivoa itselleen kaitselmuksen suojelusta; ja kun he sitte saivat kansan uuvutetuksi tähän uskoon, moittivat he yksityisesti sitä maailman ennakkoluuloisimmaksi kansaksi.
Tätä voisi nimittää Bleeding Heartin asukasten valtiolliseksi näkökannaksi; mutta heillä oli muitakin syitä, joiden tähden he eivät olisi suoneet ulkomaalaisten oleskelevan Yardissa. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat taloudellisessa pulassa; ja vaikka he itse olivat niin suuressa pulassa kuin suinkin saattoi toivoa, ei se vähentänyt heidän vastenmielisyyttään. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat sotamiesten ja painettien uhkaamia; ja vaikka he itse varmasti olisivat kohta saaneet kallonsa murskatuksi, jos olisivat jollakin tavoin osoittaneet huonoa tuultansa, ei se mitään merkinnyt, koska tämä kurittaminen tapahtui muka tylsällä aseella. He luulivat ulkomaalaisten aina olevan epäsiveellisiä; ja vaikka heillä kotonaan oli tilapäisiä käräjänkäyntejä ja toisinaan sattui avioerojuttujakin, ei se mitään merkinnyt. He luulivat, etteivät ulkomaalaiset tunteneet vapaudenrakkautta, koska eivät milloinkaan olleet marssineet vaaliuurnille loordi Decimus Tite Barnaclen vaalikarjana, lippujen liehuessa ja »Rule Britannian» kaikuessa. Mutta välttääkseni pitkäveteisyyttä mainitsen vain enää, että heillä näiden lisäksi oli monta muuta samankaltaista luuloa.
Näitä esteitä vastaan sai ontuva keppiniekka ulkomaalainen puskea parhaansa mukaan eikä aivan yksin kuitenkaan, sillä mr Arthur Clennam oli suositellut häntä Plornisheille (hän asui saman talon ullakolla), mutta silti epätasaisessa ottelussa. Sitten asujamet nähdessään pienen miehen hyväntuulisena ja reippaana ontuilevan heidän keskuudessaan ja huomatessaan, ettei hän tehnyt mitään pahaa, ei puukottanut ketään, ei harjoittanut mitään häpeällistä epäsiveellisyyttä, eli etupäässä jauho- ja maitoruuilla ja leikki mrs Plornishin lasten kanssa iltaisin, tulivat siihen uskoon, että vaikkei hän voinutkaan toivoa tulevansa englantilaiseksi, olisi kuitenkin kovaa syyttää häntä tästä onnettomuudesta. He alkoivat vähitellen mukautua hänen tasollensa, nimittäen häntä »mr Baptistiksi», mutta kohdellen häntä kuin lasta ja nauraen kohtuuttomasti hänen vilkkaille eleillensä ja lapselliselle englanninkielelleen — nauraen sitä enemmän, koska hän ei pannut sitä pahakseen, vaan nauroi mukana. He puhuttelivat häntä kovalla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut umpikuuro. Opettaessaan hänelle puhdasta englanninkieltä he laativat lauseita, jonka kaltaisilla villit lienevät puhutelleet kapteeni Cookia tai Perjantai Robinson Crusoea. Mrs Plornish varsinkin oli kekseliäs tässä suhteessa; hän niitti sellaista mainetta sanomalla: »Mine toivo teiti sääre pian tärve», että Yardissa arveltiin sen olevan jo lähimain italian kieltä. Mrs Plornish itsekin alkoi uskoa itsellään olevan erikoisia taipumuksia tähän kieleen. Kun mr Baptist tuli tutummaksi, otettiin talouskapineita opetusvälineiksi ja opetettiin hänelle englanninkieltä tällaisen suunnattoman sanakirjan avulla; ja kun hän vain ilmestyi Yardin käytäviin, tulla tuuskahti ovista vaimoja, jotka huusivat: »Mr Baptist — teekannu!» »Mr Baptist — rikkalapio!» »Mr Baptist—jauhoseula!» »Mr Baptist—kahvimylly!» samalla tuoden nämä esineet nähtäville ja saattaen hänet syvästi tuntemaan anglosaksien kielen peloittavat vaikeudet.
Italialaisen edistyttyä tälle asteelle ja hänen Yardissa oleskelunsa kolmannella viikolla tuli mr Pancks vihdoin myös kiinnittäneeksi huomionsa pieneen mieheen. Kiivettyään hänen ullakolleen, mrs Plornish saattajanaan, tapasi Pancks mr Baptistin huoneessa, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin vuode lattialla, pöytä ja tuoli; huoneen asukas leikkasi puuta muutamilla yksinkertaisilla aseilla ja näytti olevan mitä iloisimmalla tuulella.
»No, vanha veikko», sanoi mr Pancks, »maksakaa vuokranne!»
Miehellä oli rahat valmiina, paperiin käärittyinä, ja nauraen ojensi hän ne Pancksille; sitten hän nosti luontevalla liikkeellä pystyyn yhtä monta oikean kätensä sormea kuin vuokrassa oli shillingejä ja veti ilmassa poikkiviivan niiden lisänä olevien kuuden pennyn merkiksi.
»Oho!» ihmetteli mr Pancks, katsellen häntä. »Niinkö tosiaankin? Tepä olettekin reilu asiakas. Aivan oikein. Enpä luullut vielä saavani niitä.»
Tässä sekaantui mrs Plornish keskusteluun ja selitti erittäin alentuvasti: »Tykkä teiste. Olla iloinen sai raha.»
Pieni mies hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hänen hilpeät kasvonsa miellyttivät erikoisesti mr Pancksia. »Kuinka hänen säärensä laita on?» kysyi hän mrs Plornishilta.
»Oh, paljoa paremmin, sir», vastasi tämä. »Toivomme, että hän jo ensi viikolla kokonaan voi luopua kepistään.» (Tilaisuus oli liian suotuisa päästettäväksi käsistä, ja mrs Plornish näytti erinomaista kielitaitoansa selittämällä mr Baptistille: »Mine toivo teiti sääre pian tärve.»)
»Hän on iloinen veitikka», huomautti Pancks, ihaillen häntä kuin mekaanista leikkikalua. »Millä hän elää?»
»Niin, sir», selitti mrs Plornish, »hän näkyy olevan oikein taitava leikkelemään tuollaisia kukkia, kuten nyt näette hänen tekevän». (Mr Baptist, joka tarkkasi heidän kasvojaan heidän puhuessaan, näytti työtään. Mrs Plornish selitti italialaisella tavallaan mr Pancksin puolesta: »Miellyttä. Oikke hyve!»)
»Elääkö hän mokomalla?» kysyi mr Pancks.
»Hän tulee toimeen hyvin vähällä, sir, ja luullaan hänen aikaa myöten ansaitsevan sillä hyvinkin. Mr Clennam on hankkinut hänelle sitä työtä ja antaa hänelle kaikenlaista muutakin tointa, täällä viereisessä työpajassa — hankkii lyhyesti sanoen työtä hänelle silloin kun hän tarvitsee sitä.»
»No, entä mitä hän tekee silloin, kun ei ole työssä?» kysyi mr Pancks.
»Ei juuri mitään, sir, kai sentähden, ettei hän voi liikkua paljon; mutta hän kuljeksii Yardissa, juttelee siellä täällä, vaikkei hän juuri ymmärrä ketään eikä kukaan häntä, leikkii lasten kanssa ja istuu auringossa — hän istuu missä hyvänsä aivan kuin nojatuolissa — ja hän laulaa ja nauraa!»
»Nauraa!» kertasi mr Pancks. »Minusta näyttää, siltä kuin joka hammas hänen suussansa aina nauraisi.»
»Mutta kun hän joskus kiipeää portaiden yläpäähän Yardin toisessa laidassa», kertoi mrs Plornish, »kurkistelee hän maailmaa kerrassaan omituisella tavalla! Niin että toiset meistä arvelevat hänen katselevan sinne päin, missä hänen kotimaansa on, ja toiset luulevat hänen vaanivan jotakuta sellaista, jota hän ei tahtoisi tavata, ja toiset eivät tiedä mitä ajatella.»
Mr Baptistilla näytti olevan ylimalkainen käsitys siitä, mistä he puhuivat; tahi kenties hän vilkasälyisenä huomasi mrs Plornishin pienen kurkistamista kuvaavan liikkeen. Oli miten oli, hän sulki silmänsä, heilautti päätänsä kuten ainakin mies, jolla on pätevät syyt tekoihinsa, ja sanoi omalla kielellänsä, ettei se mitään merkinnyt. Altro!
»Mitä on altro?» kysyi Pancks.
»Hm! Se on jonkinlainen yleinen huudahdus, sir», selitti mrs Plornish.
»Niinkö?» vastasi Pancks. »No, altro siis teille, vanha veikko.Hyvästi! Altro!»
Mr Baptist toisti sanan vilkkaalla tavallaan moneen kertaan, mr Pancks taas jörömpään tapaansa vastasi yhdellä altrolla. Tästä lähtien otti Pancks mustalainen tavakseen aina palatessaan illalla väsyneenä työstään kiertää Bleeding Heart Yardin kautta, nousta rauhallisesti ullakon portaita, kurkistaa mr Baptistin ovelta ja sanoa, tavatessaan hänet huoneessa: »Halloo, vanha veikko! Altro!» Siihen mr Baptist lukemattomin säteilevin hymyin ja nyökkäyksin vastasi: »Altro, signore, altro, altro, altro!» Tämän pienin tiivistetyn keskustelun jälkeen meni Pancks sitten aina tiehensä, näyttäen keventyneeltä ja virkistyneeltä.
Ei kenenkään mielentila
Ellei Arthur Clennam olisi viisaasti päättänyt olla rakastumatta Petiin, olisi hänen elämänsä ollut täynnä suurta mielen rauhattomuutta ja hämmennystä sekä vaikeita sydämen taisteluja. Vähin näistä taisteluista ei olisi ollut se, joka aina lienee vireillä kahden tunteen välillä: toisella puolen olisi ollut halu paheksua mr Henry Gowania, vieläpä tuntea suoranaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan ja toisella puolen omantunnon kuiskaus, että tällainen halu oli arvoton. Jalo luonne ei ole altis tuntemaan kiihkeätä vastenmielisyyttä ja on hidas suomaan sille tyynenäkään sijaa mielessään; mutta kun hän huomaa sen elättelevän pahansuopuutta ja tuon tuostakin äkkää sen pursuavankin intohimon lähteestä, silloin tuntee tällainen luonne itsensä kurjaksi ja onnettomaksi.
Sentähden mr Henry Gowan olisi pimittänyt Clennamin mieltä ja paljoa useammin asunut hänen ajatuksissaan kuin miellyttävämmät henkilöt ja asiat, ellei hän olisi tehnyt mainittua erittäin viisasta päätöstä. Näin ollen oli mr Gowan siirtynyt Daniel Doycen ajatuksiin; ainakin sattui tavallisesti niin, että heidän rattoisissa keskusteluissaan Doyce joutui puhumaan Gowanista enemmän kuin Clennam. Näitä keskusteluja sattui usein nyt, kun molemmat yhtiökumppanit olivat vuokranneet yhteisen huoneuston erään vakavan, vanhanaikaisen City-kadun varrella, lähellä Englannin pankkia, London Wallin tienoilla.
Mr Doyce oli viettänyt päivänsä Twickenhamissa. Clennam oli anteeksi pyytäen kieltäytynyt. Mr Doyce oli juuri palannut kotiin. Hän pisti päänsä sisään Clennamin seurusteluhuoneen ovesta toivottaakseen hyvää yötä.
»Tulkaa sisään, tulkaa sisään!» kehoitti Clennam.
»Näin teidän lukevan», vastasi Doyce tullessaan peremmälle, »enkä luullut teidän tahtovan tulla häirityksi».
Ellei olisi ollut tuota merkillistä päätöstä, ei Clennam olisi tiennyt mitä olisi lukenut, ei olisi tuntikauteen vilkaissut kirjaansa, vaikka se olisi ollut avoinna hänen edessään. Hän sulki sen melkein kiivaasti.
»Voivatko he hyvin?» kysyi hän.
»Kyllä», vastasi Doyce, »hyvin he voivat. Kaikki he voivat hyvin.»
Danielilla oli vanha työläismäinen tapa pitää nenäliinaansa hatussaan.Hän otti sen siitä esille ja pyyhki sillä otsaansa, hitaasti toistaen:»Kaikki he voivat hyvin. Miss Minnie näytti mielestäni erikoisenkukoistavalta.»
»Oliko vieraita huvilassa?»
»Ei, ei ollut vieraita.»
»No, mitenkä tulitte toimeen, te neljä?» kysyi Clennam hilpeästi.
»Meitä oli viisi», vastasi hänen toverinsa. »Hän oli siellä, se mies, mikä hänen nimensä on?»
»Kuka se on?» kysyi Clennam.
»Mr Henry Gowan.»
»Ah, niin!» huudahti Clennam tavattoman vilkkaasti. »Niin! — Unohdin hänet.»
»Ehkä muistatte minun maininneen», sanoi Daniel Doyce, »että hän aina viettää sunnuntait siellä».
»Kyllä, kyllä», vastasi Clennam, »kyllä muistan nyt».
Daniel Doyce pyyhkieli yhä otsaansa ja toisti vitkaan: »Kyllä, niin. Hän oli siellä; hän oli siellä. Oli niin, hän oli siellä. Ja hänen koiransa. Sekin oli siellä.»
»Miss Meagles on hyvin kiintynyt — tuohon — koiraan», huomautti Clennam.
»Niin on», myönsi hänen yhtiökumppaninsa. »Enemmän kiintynyt koiraan kuin minä mieheen.»
»Tarkoitatte mr —?»
»Tarkoitan mr Gowania — varmasti», vastasi Doyce.
Keskustelu pysähtyi hetkeksi, jonka Clennam käytti kellonsa vetämiseen.
»Ehkäpä olette hiukan hätäinen arvostellessanne», sanoi hän »Meidän tuomioihimme, — tarkoitan aivan yleisesti —»
»Tietysti», ymmärsi Doyce.
»— vaikuttavat kaikenlaiset syyt, jotka miltei tietämättämmekin ovat kohtuuttomia ja rumia, niin että on välttämätöntä pitää vaari niistä. Esimerkiksi mr —»
»Gowan», täydensi tyynesti Doyce, jonka osalle tämän nimen mainitseminen melkein aina lankesi.
»— on nuori ja kaunis, vapaa ja vilkas käytökseltään, lahjakas ja on nähnyt yhtä ja toista elämässä. Kävisi vaikeaksi mainita epäitsekästä syytä vastenmielisyyteen häntä kohtaan.»
»Minulle se ei ole vaikeata, Clennam», vastasi Doyce. »Minä näen hänen tuottavan nyt huolta ja tulevaisuudessa, kuten pelkään, surua vanhan ystäväni kotiin. Näen hänen uurtavan sitä syvempiä vakoja vanhan ystäväni kasvoihin, kuta enemmän hän lähestyy ja kuta useammin hän katselee hänen tyttärensä kasvoja. Lyhyesti, näen hänen virittävän verkkojaan tämän kauniin ja rakastavan olennon pyydystämiseksi, jota hän ei kuitenkaan milloinkaan tee onnelliseksi.»
»Mutta emmehän me tiedä», sanoi Clennam melkein kuin tuskissaan, »ettei hän tee häntä onnelliseksi».
»Emme tiedä», vastasi hänen yhtiökumppaninsa, »että maa on pystyssä vielä satasen vuotta, mutta pidämme sitä hyvin luultavana».
»Niin, niin!» myönsi Clennam, »meidän täytyy toivoa, meidän täytyy ainakin koettaa olla, ellei jalomielisiä (sillä tässä tapauksessa ei siihen ole tilaisuutta), niin ainakin oikeudenmukaisia. Älkäämme halventako tätä miestä siksi, että hänen on onnistunut voittaa kauniin mielitiettynsä suosio, ja suokaamme tytölle hänen luonnollinen oikeutensa lahjoittaa rakkautensa sille, jonka hän katsoo sen arvoiseksi.»
»Olkoon niin, ystäväni», myönsi Doyce. »Mutta saattaa olla niinkin, että hän on liiaksi nuori ja hemmoiteltu, luottavainen ja kokematon osuakseen valitessaan oikeaan.»
»Sitä asiaa me emme mitenkään kykenisi korjaamaan», sanoi Clennam.
Daniel Doyce pudisti vakavana päätänsä ja sanoi: »Pahoin pelkään, että niin on laita.»
»Sentähden sopikaamme kerta kaikkiaan siitä», ehdotti Clennam, »ettei ole arvomme mukaista puhua pahaa mr Gowanista. Olisi alhaista otaksua hänestä pahaa. Ja minä puolestani päätän olla halveksimatta häntä.»
»Minä en ole aivan yhtä varma itsestäni ja sentähden pidätän itselläni oikeuden olla vihoissani hänelle», vastasi toinen. »Mutta jos en ole varma itsestäni, niin olen kuitenkin varma teistä, Clennam, ja tiedän, millainen kelpo ja kunnioitettava mies te olette. Hyvää yötä, ystäväni ja kumppanini!» Näin sanoen hän pudisti toisen kättä, ikäänkuin heidän keskustelunsa pohjalla olisi ollut jotakin vakavampaa, ja he erosivat.
Näihin aikoihin kävivät he usein Meagles-perheen luona ja huomasivat, että joka kerta ohimennenkin vain mainittaessa mr Henry Gowanin nimeä, kun hän ei ollut heidän joukossaan, palasi mr Meaglesin kasvoille sama pilvi, joka oli pimentänyt hänen päivänpaisteisen ilmeensä sinä aamuna, jolloin Clennam sattumalta tapasi Gowanin lautalla. Jos Clennam olisi sallinut kielletyn intohimon elää sydämessään, olisi näistä viikoista muodostunut todellisen kärsimyksen kausi; mutta näin ollen ei mikään sellainen tullut kysymykseenkään — epäilemättä ei sinnepäinkään.
Niinikään jos hän olisi päästänyt tämän kielletyn vieraan sydämeensä, olisi hänen tänä aikana siinä tapauksessa käymissään äänettömissä sielun taisteluissa ollut jotakin ansiokasta. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen herkeämättömissä ponnistuksissaan vastustaessaan hänelle uudessa muodossa esiintyvän helmasynnin houkutuksia, joiden tarkoituksena oli saada hänet edistämään itsekkäitä pyrkimyksiään alhaisin keinoin, ja pitäessään kiinni ylevistä kunnian ja jalomielisyyden periaatteista. Jotakin ansiota olisi ollut hänen päätöksessään sittenkin olla karttamatta mr Meaglesin taloa, jottei hän, itsekkäästi säästäen itseään, tuottaisi vähäistäkään ikävyyttä talon tyttärelle tekemällä hänet syypääksi vieraantumiseen, jonka Clennam olisi tiennyt pahoittavan isän mieltä. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen vaatimattomassa oikeudenmukaisuudessaan, hän kun aina olisi pitänyt muistissaan mr Gowanin sopivampaa ikää ja suurempaa viehättävyyttä ulkomuodon ja käytöksen puolesta. Hän olisi osoittanut eräänlaista tyyntä mielenlujuutta tehdessään kaiken tämän ja paljon muuta tyynen horjumattomasti, huolimatta siitä, että (hänen ajatellessaan koko elämänsä tarinaa) tuska raastoi sydäntä. Mutta tehtyään tämän päätöksen ei hänellä tietysti voinut olla näitä ansioita; eikä kenenkään mielentila ollut tällainen — ei kenenkään.
Mr Gowania ei liikuttanut, oliko jollakulla vai ei kenelläkään tällainen mielentila. Hän säilytti aina kaikissa tilanteissa täydellisesti tyynen rauhallisuutensa, ikäänkuin mahdollisuus otaksua, että Clennam olisi pohtinut tätä suurta kysymystä, olisi ollut liian kaukainen ja naurettava kuviteltavaksikin. Hänen käytöksessään Clennamia kohtaan oli aina eräänlaista kohteliaisuutta ja huolettomuutta, joka olisi tuottanut sangen epämiellyttävän aineksen Clennamin mielentilaan (äsken kuvittelemassamme tapauksessa nimittäin, jos hän ei olisi tehnyt viisasta päätöstään).
»Pahoittelen todellakin, ettette eilen ollut meidän seurassamme», sanoi mr Henry Gowan käydessään seuraavana aamuna tapaamassa Clennamia. »Meillä oli hauska päivä siellä joen varrella.»
Hän oli kuullut siitä, vastasi Arthur.
»Yhtiökumppaniltanne kai?» kysyi Henry Gowan. »Hän on perin miellyttävä mies!»
»Minä kunnioitan häntä suuresti.»…
»Hitto vieköön, hän on kerrassaan mainio otus!» ihaili Gowan. »Raikas ja tuore, ja uskoo kaikenlaisiin ihmeellisiin asioihin!»
Tässä oli yksi niitä monia pieniä epämiellyttäviä piirteitä, jotka kiusasivat Clennamia. Hän sivuutti tämän huomautuksen ja toisti vain tuntevansa suurta kunnioitusta mr Doycea kohtaan.
»Hän on hurmaava! Ajatella, että hän on uneksien kulkenut elämän läpi ja päässyt tähän ikään, jättämättä mitään tien viereen, poimimatta mitään tien varrelta-, se on todella ihastuttavaa. Se lämmittää sydäntä. Sellainen turmeltumaton, yksinkertainen, hyvä sielu! Totta tosiaan, mr Clennam, tällaisen viattoman olennon rinnalla tuntee itsensä toivottoman maalliseksi ja syntiseksi. Puhun vain omasta puolestani, tietysti, enkä tarkoita teitä. Tekin olette aitoa, väärentämätöntä laatua.»
»Kiitos kohteliaisuudesta», vastasi Clennam vastenmielisen tunteen vallassa, »toivottavasti tekin olette sitä».
»No niin», vastasi toinen. »Ollakseni vilpitön teitä kohtaan, niin olen mukiinmenevä. En ole mikään suuri petkuttaja. Ostakaa minulta taulu, ja minä vakuutan teille, näin meidän kesken, ettei se ole hintansa arvoinen. Ostakaa taulu toiselta mieheltä — joltakin suurelta professorilta, joka tyystin lyö minut laudalta — niin saatte nähdä, että kuta enemmän maksatte hänelle, sitä enemmän käyttää hän herkkäuskoisuuttanne hyväkseen. Niin he kaikki tekevät.»
»Kaikki maalaritko?»
»Maalarit, kirjailijat, isänmaanystävät, kaikki, joilla on merkitystä julkisuudessa. Antakaa melkein kenelle hyvänsä kymmenen puntaa, niin hän pettää teitä vastaavassa määrässä, tuhannen puntaa — sitä vastaavassa määrässä, kymmenen tuhatta puntaa — sitä vastaavassa määrässä. Kuta suurempi menestys, sitä enemmän petkutusta. Mutta mikä oivallinen maailma tämä onkaan!» huudahti Gowan lämpimän innostuksen vallassa. »Mikä hauska, mainio, hurmaava maailma tämä onkaan!»
»Olisin pikemmin luullut», sanoi Clennam, »että mainitsemianne periaatteita noudattavat etupäässä —»
»Barnaclet?» keskeytti Gowan nauraen.
»Ne poliittiset herrat, jotka alentuvat ylläpitämään verukevirastoa.»
»Ah! Älkää toki pidelkö Barnacleja niin pahoin», nauroi Gowan taas; »he ovat kerrassaan kultaisia veikkoja. Pikku Clarence parkakin, perheen pölkkypää, on oikein miellyttävä ja herttainen pöllö. Ja onpa hänessä eräänlaista oveluuttakin, joka hämmästyttäisi teitä!»
»Varmasti. Suuresti», vastasi Clennam kuivasti.
»Ja kuitenkin», huudahti Gowan, joka hänelle ominaisella punnitsemistavalla arvioi kaikki tässä avarassa maailmassa yhtä köykäiseksi, »vaikken voi kieltää, että verukevirasto lopulta vienee, kaiken ja kaikki turmioon ja häviöön, luultavasti ei kuitenkaan meidän aikanamme — niin se on sittekin hyvänä kouluna herrasmiehelle».
»Pelkään, että se on varsin vaarallinen, epätyydyttävä ja kallis koulu niille, jotka maksavat ylläpitääkseen oppilaita siinä», sanoi Clennam pudistaen päätänsä.
»Ah, te olette hirvittävä ihminen», vastasi Gowan keveästi. »Voin hyvin käsittää, että olette peloittanut tuon pienen aasin, Clarencen, pölkkypäistä herttaisimman (minä rakastan häntä todella), melkein järjiltään. Mutta jääköön hän sikseen ja muut kaikki niinikään. Minä haluaisin esitellä teidät äidilleni, mr Clennam. Pyydän, suokaa minulle siihen tilaisuus.»
Jos Clennam olisi ollut kuvitellussa mielentilassa, olisi tämä ollut hänelle kaikkein vähimmin mieleen ja kaikkein vaikeinta nyt välttää.
»Äitini asuu erittäin vaatimattomasti tuolla ikävässä, punatiilisessä Hampton Court-vankilassa», selitti Gowan. »Jos tahtoisitte tehdä ehdotuksen, ilmoittaa sopivan päivän, jolloin voisin saattaa teidät sinne päivällisille, niin saisitte viettää muutamia ikävystyttäviä tunteja ja äitini olisi ihastunut. Näin juuri on asian laita.»
Mitä oli Clennamin vastattava tähän? Hänen arassa luonteessaan oli suuri määrä viattomuutta parhaassa merkityksessä, sillä hän oli kokematon ja tottumaton; viattomuudessaan ja vaatimattomuudessaan saattoi hän vain vastata olevansa onnellinen saadessaan antautua mr Gowanin käytettäväksi. Näin hän vastasikin, ja päivä määrättiin. Ja pelätty päivä siitä tuli hänelle ja hyvin vähän tervetullut, kun se koitti ja he yhdessä ajoivat Hampton Courtiin.
Tämän kunnioitettavan rakennusryhmän kunnioitettavat asukkaat olivat leiriytyneet sinne kuin jonkinlaiset sivistyneet mustalaiset. Heidän taloutensa näytti olevan vain väliaikaisessa kunnossa, ikäänkuin he olisivat valmiit lähtemään tiehensä heti, kun jotakin parempaa ilmaantuisi; ja he itse tuntuivat perin tyytymättömiltä, ikäänkuin vihoittelisivat siitä, ettei heille vielä ollut tarjottu jotakin monin verroin parempaa. Hienoja verhoja ja erilaisia väliaikaisia varusteita näkyi ilmeisemmissä tai piiloisemmissa paikoissa kohta, kun heidän ovensa aukeni; niinikään ilmestyi näkyville liian matalia irtoseiniä, jotka lohkaisivat ruokailuhuoneita holvikäytävistä ja varjostivat hämäriä nurkkauksia, missä palvelijapojat nukkuivat yönsä, päät veitsien ja haarukoiden keskellä; verhoja, jotka koettivat uskotella teille, ettei niiden taakse mitään piiloutunut; lasiruutuja, jotka pyysivät, ettette näkisi niitä; kaikenlaisia erimuotoisia esineitä, jotka teeskentelivät olevansa aivan tietämättömiä syyllisestä salaisuudestaan, makuuvuoteesta; muurissa valepukuisia salaluukkuja, jotka selvästi olivat hiilikellareja; olemattomuutta teeskenteleviä käytävänaukkoja, jotka ilmeisesti olivat pienten keittiöiden ovia. Älykästä neuvokkuutta ja ovelia salaisuuksia huokui näistä esineistä. Vierailijat katsoivat hievahtamatta isäntäväkeänsä silmiin eivätkä olleet tuntevinaan kiehuvan ja paistuvan ruuan hajua kolmen jalan päästä; jos joku sattui istumaan vastapäätä sattumalta auki jäänyttä säiliötä, ei hän ollut huomaavinaan pulloja; vierailija, istuen ohuen kangasseinän ääressä, jonka takana lakeija ja nuori palvelustyttö sattuivat olemaan äänekkäässä keskustelussa, oli istuvinaan erämaan hiljaisuudessa. Hienoston mustalaisten keskuudessa oli loppumattomiin liikkeellä tällaisia pieniä sovittavia apuvekseleitä, joita he alituisesti kirjoittivat ja aina hyväksyivät toinen toiselleen.
Muutamat näistä mustalaisista olivat perin äreitä, sillä he olivat parantumattomasti katkeroituneita ja vihaisia kahdesta sielullisesta koettelemuksesta: toinen oli tietoisuus siitä, etteivät he saaneet yleisöltä kylliksi sitä, mikä ansiosta kuului heille, ja toinen, että yleisöllä oli oikeus käydä Hampton Courtissa. Tästä jälkimäisestä suuresta vääryydestä kärsivät toiset hirveästi — varsinkin sunnuntaisin, jolloin he toisinaan odottivat maan aukenevan ja nielevän yleisön kitaansa; mutta jonkinlaisesta moitittavasta velttoudesta maailmankaikkeuden järjestelyssä johtui, ettei tätä sangen toivottavaa tapahtumaa ollut vielä sattunut.
Mrs Gowanin ovella oli vastaanottajana monivuotinen uskollinen palvelija, jolla oli oma yksityinen kanansa kynittävänä yleisön kanssa; asia koski postivirkaa, jota hän oli toivonut itselleen ja jota hän ei vieläkään ollut saanut. Hän tiesi aivan hyvin, ettei yleisö olisi voinut antaa tätä virkaa hänelle, mutta ajatus, että yleisö pidätti häneltä sen, tuotti hänelle synkkää tyydytystä. Tämän vääryyden vaikutuksesta (ja kenties myöskin siksi, että palkkaa maksettiin hieman niukasti ja epäsäännöllisesti) oli hän alkanut laiminlyödä ulkonaisen olemuksensa hoitoa ja käynyt äreäksi; ja otaksuen Clennamin kuuluvan alhaisten sortajiensa joukkoon hän otti tämän loukkaavalla tavalla vastaan.
Mrs Gowan toivotti kuitenkin alentuvasti hänet tervetulleeksi. Hän oli kohtelias vanha rouva, joka nuoruudessaan oli ollut kaunis ja yhä vielä oli niin hyvin säilynyt, että ihojauhe hänen nenällään ja jonkunlainen mahdoton kukoistus kummankin silmän alla olivat tarpeettomia. Hän kohteli Clennamia hiukan kopeasti, samoin kuin toinenkin vanha rouva, tummakulmainen ja korkeanenäinen; tässä naisessa lienee kyllä ollut jotakin todellista ja omaa, sillä muuten häntä ei olisi voinut olla olemassakaan, mutta varmasti eivät sitä olleet hänen hiuksensa eikä hampaansa eikä vartalonsa eikä ihonsa; samaten kohteli häntä vanha harmaatukkainen, ylhäisen ja happaman näköinen herrasmies; molemmat olivat kutsutut päivällisille. Mutta koska he olivat olleet brittiläisessä lähetystössä usealla maailman kulmalla ja koska brittiläinen lähetystö ei voi paremmin saavuttaa verukeviraston suosiota kuin kohtelemalla maanmiehiään rajattoman halveksivasti (muutenhan ne olisivat samanlaisia kuin muiden maiden lähetystöt), katsoi Clennam heidän päästäneen hänet kokolailla helpolla. Vanha arvokas herra huomattiin loordi Lancaster Sliltstalkingiksi, jota verukevirasto monta vuotta oli ylläpitänyt brittiläisen majesteetin edustajana ulkomailla. Tämä ylhäinen jäähdyttäjä oli aikoinaan jäädyttänyt useita eurooppalaisia hoveja ja menestynyt siinä niin täydellisesti, että pelkkä englantilaisen nimikin jo pani vilusta värisemään ne ulkomaalaiset, joilla neljännesvuosisata takaperin oli ollut erinomainen kunnia tuntea hänet.
Hän oli nyt eläkkeellä ja suvaitsi sentähden kohteliaasti (puettuna suunnattomaan valkoiseen kaulaliinaan, joka oli kuin kankea lumikinos) luoda varjonsa päivällisille. Kaikkialla esiintyvä mustalaisleima tuntui pöytäkalustonkin kirjavassa kiertolaisluonteessa ja lautasten ja kulhojen omituisessa kilpajuoksussa; mutta hienon jäähdyttäjän läsnäolo, joka oli monin verroin parempi kuin hienoimmat lautaset ja porsliinit, loi loistoa kaiken ylle. Hän varjosti päivällisen, jäähdytti viinit, hyydytti kastikkeen ja lakastutti vihannekset.
Huoneessa oli vain yksi henkilö paitsi mainittuja, mikroskooppisen pieni palvelijapoika, ja hän auttoi häijyä miestä, joka ei saanut postivirkaa. Tämäkin nuorukainen olisi, jos hänen takkinsa olisi avattu ja sydämensä paljastettu, huomattu Bernacle-perheen kaukaiseksi sukulaiseksi, joka jo pyrki johonkin asemaan hallituksen varjossa.
Mrs Gowan johti päivällispöydässä keskustelun turmeltuneeseen nykyaikaan; hänen kasvoillaan oli lempeän surumielisyyden ilme, joka johtui siitä, että hänen poikansa oli alhaisen, halvan taiteen palvelijana pakotettu liehittelemään raakaa yleisöä, sensijaan että hän olisi vedonnut synnynnäisiin oikeuksiinsa ja pistänyt renkaan nenänsä läpi tunnustettuna Barnaclena. Tässä tilaisuudessa kuuli Clennam ensimmäisen kerran, kuinka pienten napojen ympäri tämä suuri maailma kieppuu.
»Jos John Barnacle», sanoi mrs Gowan, sittenkun ajan turmelus oli saatu täysin todetuksi, »vain olisi luopunut onnettomasta ajatuksestaan liehitellä ja lepytellä roskaväkeä, niin kaikki olisi käynyt hyvin, ja luulen, että isänmaa olisi turvattu».
Vanha korkeanenäinen rouva yhtyi häneen, mutta lisäsi, että jos Augustus Stiltstalking olisi säädettyyn tapaan komentanut ratsuväen liikkeelle ja antanut sille hyökkäyskäskyn, olisi isänmaa säilynyt turvattuna.
Ylhäinen jäähdyttäjä yhtyi niinikään heihin, mutta lisäsi, että jos William Barnacle ja Tudor Stiltstalking yhtyessään ja tehdessään iäti muistettavan liittonsa olisivat rohkeasti tukkineet sanomalehtien suut ja määränneet rangaistavaksi jokaisen sananpalvelijan, joka rohkeni ottaa keskustelun alaiseksi virassa olevien arvovaltaisten henkilöiden toimia ulkomailla tai kotimaassa, olisi isänmaa säilynyt turvattuna.
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että isänmaa (Barnaclein ja Stiltstalkingien toinen nimitys) oli turvan tarpeessa, mutta miksi se oli niin turvan tarpeessa, se ei käynyt niinkään selville. Selvää oli vain se, että kysymys koko ajan koski vain John Barnaclea, Augustus Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom, Dick tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia, koska ketään muita ei ollut olemassa paitsi roskaväkeä. Tämänluontoista oli keskustelu, ja se vaikutti Clennamiin, joka ei ollut sellaiseen tottunut, erittäin epämiellyttävästi, pani hänet epäilemään, tokko oli oikein istua äänettömänä kuuntelemassa, kuinka kokonainen suuri kansa sisällytettiin tällaisiin ahtaisiin rajoihin. Hän muisti kuitenkin, että parlamenttikeskusteluissakin, olipa puhe tämän kansan ruumiin tai hengen elämästä, kysymys tavallisesti koski John Barnaclea, Augustus Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom, Dick tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia eikä ketään muuta ja pohdittiin ainoastaan näiden herrojen kesken, niin että hän ei virkkanut mitään roskaväen puolesta, muistaen, että roskaväki oli tottunut sellaiseen.
Mr Henry Gowanilla näytti olevan ilkeämielistä huvia yllyttäessään näitä kolmea keskustelijaa toisiaan vastaan ja nähdessään Clennamin hämmästyvän heidän puheistaan. Suhtautuen yhtä halveksivasti siihen luokkaan, joka oli hyljännyt hänet, kuin siihenkin, joka ei ollut tunnustanut häntä omakseen, hän oli henkilökohtaisesti välinpitämätön kaikesta, mitä tapahtui. Clennamin hämmennys ja eristyneisyys tässä kelpo seurassa näytti niinikään tuottavan tyydytystä hänen raikkaalle mielellensä; ja jos Clennam olisi ollut siinä mielentilassa, jota vastaan edellä on kuviteltu taistelua, olisi hän epäillyt jotakin tällaista ja pöydässä istuessaan koko ajan sotinut tätä epäluuloa vastaan, pitäen sitä halpamaisuutena.
Kahden tunnin kuluessa ylhäinen jäähdyttäjä, joka ei milloinkaan ollut vähempää kuin sata vuotta aikaansa jäljessä, peräytyi viisi vuosisataa taaksepäin lausuillen juhlallisia, oraakkelimaisia, tälle aikakaudelle soveltuvia valtiollisia mielipiteitä. Hän lopetti jäähdyttämällä kupillisen teetä juotavakseen ja poistui mieli alimmassa lämpöasteessaan.
Mrs Gowan, joka loistoaikoinaan oli tottunut aina pitämään vieressään vapaan nojatuolin ja erikoisen suosionsa merkkinä kutsumaan alttiita orjiaan siihen toisen toisensa perästä lyhyeen vastaanottoon, viittasi nyt viuhkallaan Clennamia lähestymään. Tämä totteli ja istuutui loordi Lancaster Stiltstalkingin jälkeen vapaaksi jääneelle kolmijalalle.
»Mr Clennam», sanoi mrs Gowan, »lukuunottamatta iloa saada tutustua teihin, näinkin kurjan epämukavassa asunnossa — pelkkä kenttämajahan tämä vain on — niin on olemassa muuan asia, josta välttämättä tahtoisin puhua kanssanne. Se on se, jonka yhteydessä poikani luullakseni sai kunnian tutustua teihin.»
Clennam taivutti päätänsä sopivana ylimalkaisena vastauksena sellaiseen, mitä hän ei vielä oikein ymmärtänyt.
»Ensiksikin», kysyi mrs Gowan, »onko hän todellakin kaunis?»
Edellä kuvitellussa mielentilassa olisi Clennamin ollut vaikea vastata, todellakin vaikea hymyillä ja kysyä: »Kuka?»
»Oh! Kyllä te tiedätte!» huudahti toinen. »Se Henryn mielitietty. Tämä onneton kuvitelma! No niin, jos on kunnia-asia, että mainitsen hänen nimensä — miss Mickles — Miggles.»
»Miss Meagles», vastasi Clennam, »on hyvin kaunis».
»Miehet erehtyvät usein sellaisissa asioissa», väitti mrs Gowan pudistaen päätänsä, »niin että tunnustan suoraan olevani yhä edelleen epävarma tässä suhteessa; tosin sekin merkitsee jotakin, että Henryn lausunnot vahvistetaan näin vakavasti ja vakuuttavasti. Hän lienee saanut heidät käsiinsä Roomassa?»
Joku olisi syvästi loukkautunut viime lauseesta. Clennam vastasi:»Anteeksi, epäilen tokko käsitin sananne oikein.»
»Lienee saanut käsiinsä nuo ihmiset», vastasi mrs Gowan koputtaen viuhkansa (suuren, vihreän, jota hän käytti käsivarjostimenaan) varrella edessään olevaan pieneen pöytään. »Keksinyt ne. Löytänyt ne. Kompastunut niihin.»
»Nuo ihmiset?»
»Niin. Nuo Migglesit.»
»En todellakaan voi sanoa», vastasi Clennam, »missä ystäväni mr Meagles ensin esitteli mr Henry Gowanin tyttärelleen».
»Olen aivan varma siitä, että hän sai tytön käsiinsä Roomassa; mutta yhdentekevä missä — jossakin vain. No (tämä kokonaan meidän kesken) onko hän hyvin rahvaantapainen?»
»Hyvä rouva», vastasi Clennam, »olen itse niin ehdottomasti rahvaantapainen, etten kykene arvostelemaan häntä tässä suhteessa».
»Hyvä!» Mrs Gowan levitti rauhallisesti viuhkansa levälleen.
»Mainiota! Tästä päätän, että sisimmässänne katsotte hänen käytöksensä olevan sopusoinnussa ulkomuodon kanssa.»
Clennam istui hetkisen jäykkänä ja kumarsi sitten.
»Se on lohdullista, ja toivon teidän olevan oikeassa. Henry lienee kertonut teidän matkustelleen heidän seurassansa.»
»Matkustelin ystäväni mr Meaglesin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä seurassa muutaman kuukauden ajan.» (Kuvitellun miehen sydäntä olisi kouristanut tätä muistellessa.)
»Todella lohdullista, sillä teillä on tietysti laaja kokemus heistä. Katsokaas, mr Clennam, tätä on jo kestänyt kauan, enkä huomaa siinä mitään parannusta. Sentähden tunnen suurta helpotusta saadessani puhua sellaisen kanssa, joka on niin perillä asioista kuin te. Se tekee oikein hyvää, on todellinen siunaus.»
»Anteeksi, mutta minä en ole mr Henry Gowanin uskottu. En ole likimainkaan niin perillä asioista kuin otaksutte. Erehdyksenne saattaa minut hyvin arkaan asemaan. Mr Henry Gowanin ja minun kesken ei ole sanallakaan kosketeltu tätä asiaa.»
Mrs Gowan katsahti huoneen toiseen päähän, jossa hänen poikansa istui sohvassa pelaten korttia vanhan rouvan kanssa, joka oli puoltanut ratsuväen hyökkäystä.
»Ette ole hänen uskottunsa? Ette tietystikään», myönsi mrs Gowan, »ette ole keskustelleet asiasta? Ettehän toki. Sen kyllä ymmärrän. Mutta on olemassa ilmilausumatonta luottamusta, mr Clennam, ja koska olette tuttavallisesti ollut yhdessä noiden ihmisten kanssa, niin olen varma siitä, että tällainen luottamus vallitsee välillänne tässä asiassa. Kenties olette kuullut minun syvästi kärsineen siitä, että Henry on antautunut alalle, joka — no niin!» kohauttaen hartioitaan, »varsin kunnioitettava ala kyllä, myönnän sen, ja muutamat taiteilijathan ovat, taiteilijoina, varsin erinomaisia henkilöitä; meidän suvussamme on kuitenkin aina tyydytty pysymään vain taiteen harrastajina, jonka tähden on anteeksiannettavaa heikkoutta, jos tunnen itseni hieman —»
Kun mrs Gowan vaikeni huoahtaakseen, ei Clennam huolimatta päätöksestään pysyä jalomielisenä, voinut olla ajattelematta kuinka näin ollen vaara oli perin vähäinen, että joku heistä nytkään ylittäisi harrastelijan tason.
»Henry», jatkoi äiti, »on itsepäinen ja lujatahtoinen, ja kun nämä ihmiset tietysti pinnistävät hermonsa äärimmilleen pyydystääkseen hänet, niin ei minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että tämä juttu keskeytyisi. Pelkään, että tytön omaisuus on perin vähäinen; Henry olisi voinut tehdä paljoa paremman naimiskaupan; tuskin on saatavissa mitään korvausta tästä liitosta; mutta hän menettelee oman päänsä mukaan, ja ellen pian huomaa mitään parannusta, niin täytynee minun alistua ja tyytyä näihin ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Olen äärettömän kiitollinen teille siitä, mitä olette kertonut heistä.»
Kun hän kohautti hartioitaan, kumarsi Clennam taas jäykästi ja sitten, kiusallinen punastus kasvoillaan ja epäröiden, virkkoi vielä matalammalla äänellä kuin tähän asti oli puhunut:
»Rouva Gowan, en oikein tiedä, kuinka täyttäisin erään velvollisuuden, mutta sittenkin pyydän suosiollista huomaavaisuuttanne koettaessani siitä suoriutua. Teidän tahollanne on suuri väärinkäsitys, joka on mielestäni korjattava, jos saan käyttää sellaista sanontaa. Otaksutte mr Meaglesin ja hänen perheensä pinnistävän hermonsa äärimmilleen, niinhän sanoitte —»
»Äärimmilleen», kertasi mrs Gowan, katsoen häneen tyynen uhmaavasti, vihreä viuhka levällään kasvojen ja takkavalkean välillä.