— Sen kyllä tiedän, — vastasi Villi vähän nyreissänsä. — Tulin äsken sillan ylitse.
Sitten heittivät he norsulle hyvästit ja jatkoivat vaellustaan suurelle tielle, joka pölyisenä ja paahteisena kiemurteli riisivainioiden, metsien ja kylien lomitse. Kaikkialla, minne he tulivat, kohtelivat asukkaat heitä ystävällisesti ja antoivat heille ruokaa ja juomaa, ja monta omituista ihmisrotua, vaatepartta ja käytöstapaa he näkivät. Väestö tunnusti monta eri uskontoa. Oli muhamettilaisia ja erilaisia pakanoita, ja sitäpaitsi oli kansa jaettu kasteihin eli eriarvoisiin yhteiskuntaluokkiin, jotka olivat toisistaan jyrkästi erotetut, kuin olisi niihin kuulunut eri kansallisuuksia. Eri ammatit olivat eri kastien hallussa, ja pojat perivät isän ammatin.
Kerran, heidän käydessään muutamien köyhäin miesten ohitse, jotka istuivat maassa syöden yksinkertaista ruokaansa, sattui Lalli menemään niin lähelle, että hänen varjonsa lankesi heidän ateriaansa. Silloin heittivät he heti inhoten pois ruokansa ja sanoivat sen tulleen saastaiseksi yksistään siksi, että valkoisen ihmisen varjo oli siihen sattunut. Tätä oli Lallin hyvin vaikea käsittää, sillä hänestä näyttivät miehet itse olevan paljon likaisemmat kuin hän. Kaikkialla ajelivat alkuasukkaat suurilla kyttyräisillä härillä, ja useimmat heistä söivät vain riisiä.
Siellä täällä kohtasivat he myös valkoihoisia miehiä ja naisia, englantilaisia, jotka uteliaasti tarkastelivat heitä ja koettivat puhella heidän kanssaan, mutta ihmeellistä oli, että Lalli, vaikka hän ymmärsi kaikkien näiden alkuasukkaitten, vieläpä eläintenkin kieltä, ei ymmärtänyt englantia.
Huru, tuo pieni tiikerinpentu, seurasi heitä kaikkialla ja leikki Villin kanssa, ja Lalli pani pian merkille, että juuri sen läsnäolo olikin syynä siihen, että alkuasukkaat tervehtivät heitä sellaisella kunnioituksella. He pitivät heitä pyhinä, koskapa tiikeri heitä tällä tapaa seurasi. Lalli ja pikku leski tulivat hyvin hyviksi ystäviksi.
Kerran he erään kylän ulkopuolella näkivät laihan, repaleisen, melkein alastoman ukon, jolla oli takkuinen tukka ja kuopallaan olevat palavat silmät. Likaisena ja kurjana hän istui kyyryissään kori edessään.
— Siinä on pyhä mies, fakiiri, — selitti Sindra hartaasti. —Menkäämme ja pyytäkäämme häntä tekemään meille joku ihmetyö.
— Osaako tuo kurja raukka tehdä ihmetöitä, — kysyi Lalli hämmästyneenä.
— Kohta saat nähdä, — vastasi Sindra.
Kaikki menivät nyt fakiirin luo, joka loi heihin tutkivan, läpitunkevan katseen. Sindra tervehti ukkoa kunnioittavasti ja pyysi häntä tekemään heille jonkun ihmetyön.
Silloin nosti ukko korinsa ja aukaisi sen, ja esiin mateli kolme ilkeää lasisilmäkäärmettä, ja kun vanhus alkoi soittaa huilua, tanssivat hirviöt soiton tahdissa.
— Tuo ei ole mikään ihmetyö, — sanoi Sindra vakavasti. — Sellaista olen maantien varrella nähnyt monen ilveilijän tekevän.
Ukko katsahti häneen terävästi, mutta otti sitten sanomatta sanaakaan esille saviastian, joka oli täynnä multaa, ja pani siihen siemenen, joka heidän nähtensä yleni taimeksi ja alkoi kukkia.
— Tuopa oli ihmeellistä, — sanoi Lalli, — mutta luulinpa kuitenkin, että ihmetyö olisi jotakin vielä kummallisempaa.
Ukon palava katse kiintyi Lalliin terävänä ja läpitunkevana.
— Näenpä, että kuulut niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, — sanoi hän käheällä, sähisevällä äänellään. — Jos tahdot nähdä jotakin erikoista, niin näytän sinulle sen.
— Voitko näyttää minulle koko Aasian muutamassa minuutissa, — kysyi Lalli rohkeasti. Minä olen jo ollut täällä niin kauan, ja minun on pian lähdettävä kotiin, enkä kuitenkaan ole nähnyt kuin pienen osan Intiaa.
— Sen kyllä voin, — vastasi fakiiri, ja hänen äänensä kuulosti melkein uhkaavalta. — Katsohan nyt!
Hän otti koristaan kerän, tarttui toisella kädellään langan päähän ja sinkautti toisella kädellään kerän ilmaan. Langan purkautuessa lensi kerä niin korkealle, ettei siitä voinut nähdä muuta kuin vain langan, joka riippui tyhjästä ilmasta.
— Tule mukaan nyt, — sanoi fakiiri käskevällä äänellä.
Senjälkeen alkoi hän kiivetä riippuvaa lankaa ylöspäin.
Lalli ei epäillyt vähääkään, vaan alkoi heti kiivetä lankaa myöten, ja myöskin Sindra, Villi ja Huru tekivät samalla tavalla. Kiipeäminen onnistui ihmeteltävän helposti, vaikkakin lanka oli niin ohutta, että he tuskin saattoivat tuntea sitä käsissään. Yhä korkeammalle he kiipesivät, ja maa laajeni yhä enemmän heidän silmissään. Vihdoin pysähtyi fakiiri riippuen langan varassa käsistään ja polvitaipeestaan.
— Katsoppa, sanoi hän, viitaten toisella kädellään. — Tuolla näet korkeat Himalaijan vuoret, tuolla loppuu Intia, ja niiden toisella puolella voit nähdä muita maita, Tibetin vuoristomaan, Afganistanin, Turkestanin ja muita.
Lalli katsoi osoitettuun suuntaan ja näki korkean vuorijonon lumisine huippuineen, ja toisella puolella saattoi hän erottaa muut maat niin seivästi että näki, mitä ihmiset tekivät laaksoissa ja vuorenrinteillä. Tibetissä näki hän rotevia vuoristolaisia, jotka paimensivat karjojaan, ja ihmeellisiä luostareita pyhine miehineen, jotka hypistelivät puupalloista tehtyjä rukousnauhojaan, toisella taholla näki hän villien afganein aseinaan käyrät veitset kuljeksivan vuorisolissa, ja vielä kauempana kuormitettujen kamelikaravaanien vaeltavan erämaan tapaisten seutujen halki.
— Käykäämme korkeammalle, — sanoi fakiiri käskevällä äänellä.
He kiipesivät vielä korkeammalle, ja näköala laajeni yhä enemmän.
— Tuolla on Persia ja Mesopotamia, — selitti fakiiri, kun he taas pysähtyivät, — tuolla vasempaan käteen Arabia ja Syyria. Tuolla Välimeren rannalla on sinulle pyhä maa Palestiina ja Välimeren ja Mustanmeren välillä Vähä-Aasia. Oikealle päin näet Kiinan ja Japanin, Indo-Kiinan, Taka-Intian ja sen suuret saaret, ja tuolla kauimpana pohjoisessa on Siperia.
Ja taaskin näki Lalli kaikki aivan selvästi. Hän näki asukkaiden ennen muinoin niin rikkaassa Mesopotamiassa molempien suurten virtojen Eufratin ja Tigriin välissä työskentelevän viljavainioillaan, persialaisten kutovan mattojaan ja viljelevän puutarhojaan ja arabialaisten ratsastavan komeilla hevosillaan erämaan halki. Hän näki Juudanmaan kaikkine pyhine paikkoineen, joissa pyhiinvaeltajat hartaasti polvistuivat. Hän näki suuren ihmispadan Kiinan, missä vilisi kuin muurahaispesässä keltaisia, vinosilmäisiä kiinalaisia, jotka palmikko niskassa työskentelivät ja raatoivat. Hän näki mongolien harhailevan Mongolian aroilla valtavan suurine hevoslaumoineen ja samojedien kaitsevan porokarjojaan Siperian autioilla tundroilla Jäämeren rannoilla. Koko Aasia oli hänen edessään levällään kuin karttana, mutta sellaisena karttana, jossa oli vuoria, vainioita, metsiä ja järviä ja kolmella puolella pauhaava sininen meri. Neljännellä taholla ulottuivat matalana muurina Aasian ja Euroopan välillä metsänpeittoiset Uralin vuoret rikkaine kaivoksineen. Hän näki laivoja, jotka veivät lastittain kaikkia idän aarteita Intiasta ja suurilta saarilta länsimaihin, ja tuolla kauimpana lännessä kimalteli kirkkaassa auringonpaisteessa Bosporin salmi Aasian ja Euroopan välillä, ja sen toisella puolella erotti hän Konstantinopolin kullatut minareetit. Kaukana idässä kohosi merestä Japanin ihana saarimaailma tulivuorineen, ja hän näki lyhytkasvuisten japanilaisten kuumeisella kiireellä ahertavan kaikkea sitä uutta, minkä he olivat oppineet länsimaisilta muukalaisilta, tehdäkseen saarimaansa mahtavaksi vallaksi.
— Niin, tämä on todellakin ihmetyö, — sanoi Lalli täynnä ihailua.
Hänen päässään pyöri kaikki se uusi, minkä hän yhdellä kertaa oli saanut nähdä. Hänestä tuntui, ettei kaikki voinut hänen aivoihinsa mahtua, ja hänen silmiänsä huikaisi.
— Siinäpä onkin niin suuri ihme, — sanoi fakiiri ilkeästi, vahingoniloisesti irvistäen, — ettei kukaan ihminen ole sellaista nähnyt, ja sinä, joka olet sen nähnyt, et myöskään saa jäädä eloon kertoaksesi siitä, mitä olet nähnyt.
Ja silloin otti ukko riippuessaan langan varassa toisella kädellään suuren käyrän veitsen ja suuntasi sen Lallia kohti. Lalli kuuli Sindran parkaisevan kimakasti ja kauhuissaan hellitti hän langan käsistään ja putosi huimaavaa vauhtia halki avaruuden Sindran huudon ja Villin surullisen nau'unnan vielä kaikuessa hänen korvissaan. Hän vaipui vaipumistaan, kunnes hänen silmissään pimeni, ja kun hän jälleen aukaisi ne, oli hän taaskin lastenkamarin sohvalla Villi vieressään, mutta Sindra ja Huru olivat tipo tiessään.
4. Pohjois-Ameriikka.
Lalli riippuu takin liepeestä taivaan ja maan välillä. Naurava piikkisika. Villi raapii omia käpäliään. Pelastus pälkähästä. Kaksi pienokaista, jotka osaavat sanoa vain "äiti". "Äiti" tulee. Todellisia intiaaneja, jotka aikovat paistaa Lallin. Mylvivä mäentöyry. Mieletön ratsastus. Kuinka Villi pelastaa junan rosvojen käsistä. Lalli matkustaa junalla, automobiililla ja ilmassa ja syöksyy Niagaraan.
Koko seuraavan päivän oli Lalli alakuloinen ja totinen. Hän ei voinut unohtaa pikku Sindraa ja ihmetteli vain yhä, mikä tämän kohtaloksi oli tullut, hänen itsensä syöksyessä alas korkeuksista. Että Villi, kuten tavallisesti, oli ehjin nahoin pelastunut, se ei häntä niin paljon ihmetyttänyt, sillä putoavathan kissat aina jaloilleen, olipa korkeus mikä tahansa. Joka tapauksessa oli harmillista, ettei Villi osannut täällä kotona puhua; ehkäpä hän oli nähnyt, miten Sindran oli käynyt.
Häntä halutti suuresti taaskin käydä Intiassa, kun hän illan pimetessä taas tekisi matkan päästäkseen, jos mahdollista, perille siitä, miten hänen leikkitoverinsa oli käynyt. Mutta Intia on suuri maa, eikä hän voinut ensinkään arvioida, minne hän putoaisi. Hän saattoi tulla monen, monen peninkulman päähän Sindrasta, ja varmaankin olisi mahdotonta löytää häntä, vaikka tämä vielä olisi hengissä. Eipä siis ollut mitään muuta keinoa kuin koettaa lohduttautua käymällä sen sijaan jossakin muussa maassa.
Sindra oli sanonut hänelle, että oikeat intiaanit asuivat Ameriikassa, ja sentähden päätti Lalli nyt käydä tässä maanosassa. Hänen vanhempansa olivat ihmetelleet hänen kalpeata ja huolestunutta ulkonäköään ja olleet siitä levottomia ja lähettivät siksi hänet aikaisin nukkumaan. Heidän levottomuutensa lisääntyi yhä, kun hän ei ensinkään hangoitellut vastaan, vaan hiipi aivan hiljaa lastenkamariin. Täällä meni hän heti karttapallon ääreen ja katseli siitä Ameriikkaa. Hän huomasi, että tämän maanosan muodosti kaksi melkein yhtä suurta osaa, joita yhdisti kapea kannas, ja hän tahtoi mielellään tietää, millä seuduin intiaanit asuivat. Ei kai ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä ensin toisessa ja sitten toisessa, ja hän päätti ensin valita pohjoisen osan.
Villi makasi tällä kertaa sohvassa, niinkuin näytti aivan matkavalmiina, ja pian kiersi karttapallo rataansa. Lalli osoitti sormellaan Pohjois-Ameriikkaa, ja he tekivät hyppäyksensä avaruuteen.
Oksat ja lehdet repivät Lallin korvia ja äkkiä huomasi hän riippuvansa takinliepeestään isossa puussa hapuillen avuttomasti käsin ja jaloin itselleen jotakin tukea. Alhaalla ruohikossa istui Villi ja naukui surkeasti. Heidän ympärillään suhisi korkea metsä kovassa tuulessa, ja Lalli kiikkui edestakaisin, ollen joka hetki vaarassa pudota maahan huimaavasta korkeudesta.
— M-jaau, — huusi Villi. — Mitä me nyt teemme?
— En minä tiedä, — vastasi Lalli melkein itkien. En minä pääse täältä puusta putoamatta. Olipa tyhmää, että tulinkaan tänne.
Vähän alempana puussa nauroi joku kuivasti ja ilkkuvasti, ja kun Lalli katsoi sinne, istui oksalla kummallinen pieni eläin, joka oli pyöreä kuin kerä ja ojenteli pitkiä, teräviä piikkejään joka taholle. Se ei voinut olla muu kuin piikkisika, ja tuota nenäkästä eläintä ilmeisesti huvitti Lallin hätä.
Villi suuttui kovasti ja syöksähti puuhun rangaistakseen sen häpeämättömyyttä, mutta hän parkaisi surkeasti, kun hän koetti käpälällään kurittaa piikkisikaa.
— Eipä vain tämä ukko menekään, — ivasi piikkisika. — Parempi olisi olla ystävänä minun kanssani.
— Mitäpä hyötyä sinä voisit tehdä, jos ystäväsi olisinkin, — kysyiLalli melkein huvitettuna.
— Ei sitä vain niin tarkoin tiedä, — vastasi piikkisika. — Ei pidä koskaan halveksia ketään pelkän ulkonäön vuoksi. Koskaan ei voi tietää, milloin tarvitsee sen apua, jolle on nauranut.
— Enhän minä sinulle nauranutkaan, vaan itsehän sinä minulle nauroit, — vastasi Lalli hieman suuttuneena. — Tapanani on olla aina kohtelias, mutta ethän voine vaatia, että minun on sinua kumarrettava tässä heiluessani.
Piikkisika oikaisihe taas käppyrästä ja laski piikkinsä myötäsukaan.
— Totta tosiaan, minä uskonkin, että osaat olla kohtelias poika, — sanoi hän aivan ystävällisesti. — Ellei tuota kissa-veitikkaa olisi, niin ehkä sinua auttaisin.
Silloin alkoi Villi kehrätä kovin mielistellen ja pyysi ylen koreasti piikkisikaa auttamaan Lallia.
— No niin, — vastasi tämä vihdoin, — olkoon menneeksi tällä kertaa.
Ja sitten kiipesi hän hiljaa ja varovaisesti korkeammalle puuhun aina siihen oksaan asti, josta Lalli riippui, ja kapusi sitten oksalle pitäen siitä kiinni hajakynsillänsä.
— Pidäppä nyt varasi, — sanoi hän. — Alapuolellasi vain puolen metrin päässä on paksu oksa. Minä menen tätä oksaa painamaan, kunnes olet saanut kiinni alemmasta.
Vähitellen kapusi piikkisika yhä kauemmas huojuvalle oksalle, kunnes tämä todella painui niin alas, että Lalli sai molemmin käsin kiinni alemmasta oksasta. Silloin kiipesi piikkisika takaisin ja irroitti hänen takkinsa liepeen irti oksasta, johon se oli tarttunut, ja pian oli Lalli paksun oksan varassa ja kiipesi sitten rungon viereen, missä hän istuutui oksanhankaan läähättäen rasituksesta ja väsymyksestä.
— Kas niin, hädintuskinpa pelastuitkin, — nauraa virnisteli piikkisika suopeasti. — Mutta mitä sinulla on tekemistä täällä metsässä? Se ei ole laisinkaan sinunlaisiasi pojannallikoita varten.
— Tulin vain vähäisen näkemään Ameriikkaa, vastasi Lalli.
— Ameriikkaa, Ameriikkaa, — mutisi piikkisika. — Ameriikka on niin suuri, ettei sitä päivässä näe, ja paljon se on muuttunut viime vuosisatoina, mikäli voin päättää esi-isieni jälkeen jättämistä muinaistarinoista. Punanahkat ovat melkein kaikki poissa, ja nyt näkee enimmäkseen vain rautateitä ja suurkaupunkeja ja koneita vapaitten metsien tilalla. Mutta jos kuljet vähän matkaa mäkeä ylöspäin, niin tulet pian metsästä Kalliovuorten rinteille, ja silloin saanet ehkä nähdä vähän enemmän. Kas niin, ei sinun tarvitse niin paljon kiitellä sen vertaisesta. Hyvästi vain, ja koeta opettaa kissaasi yhtä kohteliaaksi kuin itse olet.
— En minä ole ymmärtänyt olla ennenkään kohtelias sioille, olipa niillä piikit selässä tai ei, — sanoi Villi vähän isotellen, mutta piikkisika ei edes räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan ryömi taas puunoksalle jatkamaan keskeytynyttä untaan.
Lalli ja Villi vaelsivat nyt suuren metsän halki, missä päivänsäteet leikittelivät vihreällä sammalikolla, hirvet lapiomaisine sarvineen kävivät laitumella pienissä ryhmissä metsän aukeamissa, sudet ja ketut juosta tassuttelivat tiheikössä ja korkealla ilmassa leijailivat kotkat, korppikotkat ja haukat. Maa nousi nousemistaan, ja jylhiä kallioita kohosi paikoin. Yhä useammin tuli kallioita vastaan ja vihdoin nämä kokonaan tunkivat tieltään metsän, ja sitten he tulivat paljaille kukkuloille.
Lallia kokolailla väsytti ja nukutti, ja hän etsi itselleen sopivaa levähdyspaikkaa, mutta aurinko ja tuuli tekivät levähtämisen tukalaksi näillä autioilla kukkuloilla.
Vihdoin näkivät he vuoriluolan suuaukon ja kävivät sen sisälle hakemaan suojaa. Edettyä muutaman askelen pimeässä alkoi Villi sähistä ja sylkeä, sillä onkalon perällä asusti jo ennestään pari somaa pikku eläintä. Ne muistuttivat näöltään kömpelöitä koiranpenikoita, tallustellessaan edestakaisin vinkuen ruokaa.
— Anna niiden olla rauhassa, Villi, — huusi Lalli, muuten annan sinulle selkään.
— Enpä uskokaan, että ne ovat koiria, — vastasi Villi happamesti. — Niitten vanhemmat ovat varmaan koiria paljon suuremmat. Ne saavat kernaasti minulta olla rauhassa, kun eivät minuun kajoa.
Ja sitten paneutui hän soppeen lepäämään, mutta Lalli alkoi leikkiä ja peuhata pentujen kanssa ja antoi niille leipäpalasia ja makeisia, mitä hänellä oli taskussaan. Ne olivat niin kehittymättömiä, etteivät edes osanneet eläinkieltä vielä selvästi puhua, eikä hän voinut päästä perille siitä, mihin eläinlajiin ne kuuluivat, sillä kun kysyi kenen pentuja ne olivat, vastasivat ne vain: — "Äidin".
Äkkiä pimentyi luolan suu, ja kauhean iso harmaa karhu tölmähti sisälle läähättäen ja kieli pitkällä suusta. Yhdellä ainoalla katseella sen palavat silmät olivat havainneet luolan sisustan, ja näyttipä hetken siltä, kuin aikoisi se niellä Lallin, mutta sitten käsitti se asianlaidan ja kävi ystävällisesti Lallin luokse ja nuoli hänen kättään.
— Sinä olet kiltti poika, — sanoi naaraskarhu karhealla ja peloittavalla äänellä. — Sinä olet ollut ystävällinen minun lapsilleni, enkä minä siis tahdo tehdä sinulle mitään pahaa. En muuten pidä ihmisistä, ja ihmisillä on syytä pelätä harmaata karhua, mutta sinä saat olla poikkeuksena.
Ja sitten alkoi karhu syöttää pentujaan, jotka vinkuivat ilosta. Lalli ja Villi jäivät vielä hetkiseksi luolaan, mutta peloittavalta tuntui kuitenkin olla tuon suuren, villin karhun läheisyydessä, ja he sanoivat pian hyvästi ja lähtivät matkaamaan vuorten ylitse. Jonkun ajan kuluttua laskeutuivat he ahtaaseen laaksoon, jonka pohjassa virtasi kukkuloilta laskeva virta. Siellä he näkivät moniaita nahkatelttoja, joiden ympärillä askarteli koreihin rääsyihin puettuja naisia ja lapsia. Ne olivat kaikki vaskenkarvaisia, heillä oli musta tukka ja sangen tölskeät kasvonpiirteet.
Äkkiä tarttui joku Lallia kauluksesta ja nosti hänet maasta raa'asti nauraa ilkkuen.
— Sinä pieni, valkoinen roisto, — sanoi käheä ääni, ja kun Lalli katsahti ylös, kohtasi häntä todellisen intiaanin tuima katse, — ei tosin sellaisen intiaanin, jolla olisi ollut nahkapukimet ja koreita sulkia tukkaa koristamassa, millaiseksi Lalli oli intiaania mielessään kuvitellut, vaan sellaisen, jolla oli repaleiset eurooppalaismalliset vaatteet ja päässä lerppainen olkihattu.
Villi syöksyi heti Lallia auttamaan ja aikoi hyökätä intiaanin kimppuun, mutta tämä oli ketterämpi, tarttui kissaa niskasta toisella kädellään ja sinkautti sen pitkän matkan päähän.
— Mitä pahaa olen sitten sinulle tehnyt, kysyi Lalli arasti.
— Et sinä, vaan sinun kansasi, — vastasi metsäläinen tylysti.
— Tiedäkin, että koko tämä maa on kerran ollut punaisen miehen oma, joka vapaasti metsästi näissä metsissä ja ruohoaavikoilla. Tiedä, että näillä laajoilla lakeuksilla vilisi kerran puhveleita niin lukuisasti, ettei vaimojemme ja lastemme koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Sitten tulivat nuo kalpeaihoiset miehet idästä. He kaatoivat meidän metsämme ja ampuivat riistamme, niin että vaimomme ja lapsemme näkivät nälkää, kyntivät ruohoaavikot ja muuttivat nämä vapaat tasangot orjien vainioiksi, ja vihdoin karkoittivat he punanahkoja kuin metsän eläimiä ja kaatoivat niitä tuliaseillaan. Emmekö heitä vihaisi? Vapaitten esi-isiemme tapaa noudattaen tulevat vaimoni ja lapseni paistamaan sinut elävältä.
Lalli kauhistui ja olisi kernaasti hypännyt kotiin jos olisi voinut, mutta punanahka sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja kantoi hänet kuin säkin telttaan. Vaimot ja lapset ottivat hänet vastaan vihasta ja raivosta hurjasti huutaen ja rakensivat rovion paistaakseen hänet sillä. Mutta juuri kun he olivat puuhissaan valmiit, ja punanahka ojensi kätensä heittääkseen Lallin roviolle, syöksyi metsästä äskeinen harmaa naaraskarhu hurjasti kiljuen ja iski julmalla kämmenellään intiaanin kuoliaaksi, jolloin vaimot ja lapset pakenivat huutaen. Voimakkailla hampaillaan puri se sitten poikki Lallia kytkevät hihnat, ja poikanen nousi pystyyn kalpeana ja vapisevana.
— Te ihmiset olette maailman kurjimpia olentoja, — ulvoi karhu, — Te kidutatte ja kiusaatte toisianne saamatta siitä mitään hyötyä, mutta niin ei tee mikään eläin. Eläimet tappavat vain nälissään. Sentähden minä halveksin ja vihaan teitä kaikkia ja vast'edes puren pään poikki jokaiselta ihmiseltä, joka kynsiini joutuu.
— Lähdehän pois nyt, — kuiskasi Villi, — muuten voisi karhumuorin päähän pälkähtää purra pääsi poikki. Se oli heti valmis sinua auttamaan, kun livistin luolaan pyytämään apua, mutta uskonpa sen menettelyn johtuneen yhtä paljon vihasta intiaaniin kuin ystävyydestä sinuun.
He hiipivät hiljaa tiehensä, sillä aikaa kuin karhu vielä raivoissaan mörisi ja puri kuollutta intiaania, laskeutuivat alas vuorelta ja tulivat äärettömälle ruoholakeudelle, joka levisi joka puolelle avarana kuin meri. Vaellettuaan hetkisen aikaa tasankoa pitkin näkivät he edessään jotakin, joka näytti pieneltä mäentöyryltä, mutta ihmeellisintä oli, että tämä töyry eli. He kuulivat kumeaa mylvintää ja ammumista sen sisästä.
Pian voivat he erottaa sanojakin tuosta hurjasta mylvinästä:
— Mokomia kehnoja olentoja nuo ihmiset! Viekkaita, julmia olentoja!Virittävät tällaisia ansoja toisten kidutukseksi! Möö-ö-ö!
Lalli ja Villi kiiruhtivat paikalle ja näkivät tavattoman suuren kyttyräselkäisen härän, joka oli jalastaan tarttunut eräänlaisiin isoihin saksiin, jotka olivat kytketyt vitjoilla maahan iskettyyn rautapaaluun. Hampailla varustetut terät olivat tunkeutuneet syvälle lihaan niin että veri valui maahan.
Lalli pysähtyi kauhuissaan nähdessään moista julmuutta ja hän tunsi sydämessään sääliä härkäparkaa kohtaan.
— Härkäkulta, — sanoi hän, — jos tahdot seista hetken hiljaa, niin koetan auttaa sinua.
Härkä katsoa töllötti hämmästyneenä poikaan. — Mutta sinähän näytät itse ihmiseltä, — mörisi se epäluuloisesti. — Ihmiset ovat surmanneet sukupuuttoon melkein koko sukuni, piisonihärkien eli puhvelien suuren kansan, joka muinoin täytti nämä ruohoaavikot. Miksi sinä sitten auttaisit suvun viimeistä jälkeläistä.
— Minun käy sinua niin sääli, — sanoi Lalli kyynelet silmissä.
Sitten kävi hän härän luo ja väänsi kaikin voimin saksien teriä erilleen toisistaan, kunnes puhveli voi irroittaa vertavuotavan jalkansa niistä.
— Tuhannet kiitokset sinulle, — sanoi härkä ystävällisesti. — Jos tahdot nousta selkääni, niin vien sinut ratsastusmatkalle, sillä muuta palkintoa en voi sinulle antaa.
Sitten kävi härkä pitkälleen maahan, ja sekä Lalli että Villi kiipesivät sen selkään. Sen jälkeen nousi härkä jälleen pystyyn ja lähti tömistämään laajaa aavikkoa pitkin.
Siellä ei ollut paljon nähtävää, ainoastaan huojuvaa ruohikkoa, joitakin lintuja sekä parvi susia, mutta kun he olivat matkanneet jonkun aikaa, huomasivat he kaksi kimaltelevaa teräskiskoa, jotka jatkuivat loputtomana parittaisena viivana tasankoa pitkin. Lalli ymmärsi heti, että siinähän oli rautatie, ja härkä alkoi nelistää rataa pitkin. Äkkiä kuulivat he edessään lähestyvän junan kohinan.
— Poistu pian radalta, ennenkuin juna tulee — huusi Lalli kauhuissaan.
— Minäpä opetan niitä junottamaan, — mylvi puhveli raivoissaan. — Tahdon paiskata ilmaan niiden leikkikalun ja polkea ne pirstoiksi sorkillani.
— Varo itseäsi! Älä toki ole hullu, — huusi Lalli taaskin, mutta mistään ei ollut apua. Raivostunut puhveli syöksyi sarvet sojossa lähestyvää junaa kohti, joka vihelsi säikyttääkseen puhvelia ja hiljensi sitten hitaasti vauhtiaan. Villi ja Lalli hyppäsivät härän selästä ja kellahtivat toistensa ylitse ruohikkoon, ja Lalli loukkasi itseään aika lailla. Mielettömästi eteenpäinsyöksyvä härkä törmäsi kohta sen jälkeen junaa vastaan, mutta karja-aura nosti sen ilmaan ja paiskasi radan viereen, minne se läähättäen ja ähkien jäi virumaan. Ihmisiä ryntäsi ulos vaunuista ja he kantoivat Lallin vaunuun Villin aivan hiljaa livahtaessa ovesta sisään. Junassa oleva lääkäri tuli tutkimaan Lallin vammoja, ja sillä välin alkoi juna jälleen kiitää eteenpäin.
Matkustajat koettivat puhutella Lallia arvatenkin kysyäkseen, miten hän oli härän selkään joutunut, mutta kuten Intiassa, ei hän täälläkään ymmärtänyt niin halaistua sanaa valkoihoisten puheesta. Akkunasta katsoessaan näki hän junan porhaltavan pitkin lakeaa ruohoaavikkoa ja silloin tällöin pysähtyvän jollekin asemalle. Kerran se taas pysähtyi, vaikkei asemaa näkynytkään, ja ulkoa kuului ampumista ja huutoja. Vaunuun astui pari hurjannäköistä miestä revolverit kädessä ja pakotti kaikki matkustajat nostamaan kätensä pystyyn. Toinen miehistä kulki sen jälkeen matkustajasta toiseen keräillen kalleuksia heidän taskuistaan toisen yhä edelleen seisoessa revolveri uhkaavasti ojennettuna.
Nyt tuli Lallin vuoro, ja mies huusi hänelle jotakin uhkaavalla äänellä. Lalli arveli, että oli kysymys rahoista, ja hän haparoi taskujaan, missä hän tiesi viisipennisensä olevan, mutta samassa hyökkäsi Villi revolveria pitelevän miehen kimppuun, kiipesi hänen käsivarrelleen ja puri ja raapi hänen kättänsä, niin että hän hätäpäissään pudotti aseensa. Samassa matkustajista monet kävivät miesten kimppuun ja sitoivat heidät. Sen jälkeen ottivat hekin esille revolverinsa ja menivät toisiin vaunuihin, joissa matkustajia oli kohdeltu samalla lailla. Rosvot karkoitettiin sitten tai vangittiin, ja juna, joka oli pysähtynyt, sai taas jatkaa matkaansa.
Villi ja Lalli olivat päivän sankareita, ja heille tarjottiin makeisia ja muita herkkuja niin paljon, etteivät enää voineet ahtaa sisäänsä enempää, ja juna vieri yhä edelleen.
Matkustajien joukossa oli muuan sangen rikas mies, joka oli erittäin ystävällinen Lallia kohtaan. Kun juna vihdoin pysähtyi erään suuren kaupungin kohdalle, otti tuo rikas mies Lallin mukaansa automobiilimatkalle, jotta poika saisi nähdä kaupunkia. Mehiläisparven lailla hyörivät ja työskentelivät siellä ihmiset, höyrykoneet puhkivat ja rämisivät, vasarat paukkuivat, pyörät surisivat ja korkeista savupiipuista pörsysi kivihiilen savua. Talot olivat hirveän korkeat, toisissa oli aina kaksikymmentä, jopa kolmekymmentäkin kerrosta, ja tuntui kuin olisivat ihmiset alituisesti tavoitelleet jotakin. Kun Lalli kysyi Villiltä, joka oli mukana kaikkialla, mitä hän niiden luuli tavoittelevan, vastasi Villi:
— Kultaa! Näen sen kaikista heidän puuhistaan.
Kun tuo rikas mies oli näyttänyt kaupungin Lallille, tarjosi hän hänelle matkan lentokoneessa, jättiläislinnun tavalla leijaili lentokone maan yläpuolella, ja alhaalla näkyi vehnävainioita ja puutarhoja, ruohoaavikoita ja metsiä, ja he tulivat vihdoin suurelle vesiputoukselle, jonka kohina kuului heidän korviinsa yläilmoihin.
— Niagara, — sanoi pohatta ja osoitti kohisevia kuohuja, jotka syöksyivät vuorenreunamaa alas suuresta järvestä toiseen ja muodostivat useita eri putouksia, joista muuan oli hevosenkengän muotoinen.
Vaahto pärskyi putouksen alapuolella valkeana pilvenä korkealle ilmaan, ja yläpuolelle pingoitetulla sillalla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä kääpiöiltä. Lallin silmiä huimasi, kun hän loi katseensa tähän merkilliseen näytelmään. Hänet valtasi kummallinen pyörryttävä tunne, joka veti häntä syvyyttä kohti, eikä hän lopulta voinut kauemmin vastustaa tätä kauheata vetovoimaa, vaan heittäytyi kirkaisten lentokoneesta Villi kintereillään.
Yhä vielä vapisten heräsi hän tajuihinsa lastenkamarin sohvalla.
5. Etelä-Ameriikka.
Leveä harju ja rämeikkö. Kaimaanit ja sääsket ovat syödä Villin ja Lallin. Aarniometsä. Apinat pieksävät kieltänsä. Iso ja pieni kissa. Parrakas nelikätinen ystävä. Mustat kädet kytkevät matkaajat käsistä ja jaloista, mutta yhtä mustat kirvoittavat ne jälleen. Intiaanikylä. Viidakon neekereiden tappio. Lääkemies. Ihmeellinen pilvi. Purjehdusretki ilmassa. Kaksi mustaa lintua. Guanakon liha on parempaa kuin pojan liha. Kultaluola.
Seuraavana iltana istui Lalli taas karttapallon ääressä ja mietti mielessänsä, minne tällä kertaa suuntaisi matkansa. Hänen tähänastiset seikkailunsa olivat olleet niin ihmeellisiä, ettei hän tahtonut päästää käsistään ainoatakaan iltaa tekemättä uusia löytöretkiä, eikä häntä lainkaan peloittanut, vaikka hän matkoillaan oli ollut niin monelle vaaralle alttiina.
Oli varsin luonnollista lähteä tällä kertaa käymään siinä osassa Ameriikkaa, joka oli kapean Panaman kannaksen eteläpuolella. Villi näytti olevan asiasta aivan samaa mieltä, kun se tuijotti kellanvihreillä silmillään suoraan tähän maanosaan. Niin pian kuin maapallo oli alkanut pyöriä ja aurinko valaisi kirkkaasti Etelä-Ameriikkaa, hyppäsivät molemmat avaruuden halki.
Kun Lalli pudottuansa tuli tajuihinsa, huomasi hän istuvansa valtavan suuren, ihmeellisen eläimen selässä, — eläimen, joka oli puoleksi sika, puoleksi norsu ja jolla oli lyhyt kärsä. Se nukkui pitkällään syvällä mutaisessa rämeikössä, johon Lalli olisi auttamattomasti vajonnut, ellei hän onneksi olisi pudonnut aivan eläimen leveään selkään. Hänen vieressään seisoi Villi häntä uljaasti pystyssä ja kynsin tarrautuneena paksuun, karvattomaan nahkamaiseen pintaan.
Eläinparka havahtui unestaan, kavahti pystyyn röhkäisten kauhusta ja alkoi ponnistella eteenpäin syvässä liejussa, puoleksi uiden, puoleksi kahlaten.
— Mitä metkuilemista se on, että tällä tavoin ahdistetaan rauhallista tapiiri-parkaa, — mörisi se moittivalla äänellä.
— Anteeksi, tapiiri-herra, — sanoi Lalli lepyttelevällä äänellä. Erehdyksestä me vain putosimme teidän selkäänne. Älkää siitä meille vihoitelko.
Tapiiri pysähtyi ja silmäili häntä varsin hämmästyneenä viisailla porsaansilmillään.
— Sinähän puhut aivan kohteliaasti, — sanoi hän rauhoittuneena, — enkä nyt uskokaan sinun niin pahaa tarkoittaneen. Mutta mihin te molemmat olette oikein matkalla?
— Tahdoin vain nähdä vähäisen tätä maata, vastasi Lalli. — Mikäs paikka se tämä on?
— Räme tämä vain on, joka sijaitsee maailman suurimman kymin, Amazon-virran varrella, — vastasi tapiiri. Tämä on ihanaa, hyvin, hyvin kuumaa seutua, missä on runsaasti lihavaa liejua, joka voi suojella keskipäivän auringolta ja kasvattaa niin oivia reheviä ja maukkaita kasveja syötäväksi.
Niin, kuumapa siellä olikin kamalasti, ja samanlainen kostea höyry kuin saunan lauteilla. Sitäpaitsi vilisi ilmassa ilkeitä sääskiä, joilta Lallilla oli täysi työ varjella itseään, ja liejuisesta suovedestä nousi iljettävä mädänneiden kasvien löyhkä.
— Enpä minä vain lainkaan pidä tästä paikasta, lausui Lalli päättäväisesti, karkoittaessaan nenäliinallaan sääskiä. — Etkö olisi niin kiltti, että opastaisit meitä kuivemmalle kamaralle?
Tapiiri naurahti käheästi.
— Vai et sinä pidä siitä, — sanoi hän hyväntahtoisesti. — Niin, etpä olekaan ainoa. Jaguaari ei myöskään pidä vedestä, mutta onpa monta, joilla on sama maku kuin minulla. Katsohan vain vaikkapa kaimaaneja.
Lalli katseli ympärilleen, ja kun hän lähemmin tarkasteli esineitä, joita hän ensin oli luullut vedessä viruviksi lahoiksi puunrungoiksi, huomasi hän niiden olevankin eräänlaisia krokotiilejä, joilla oli ruma pää, mikä muistutti valtaisen hauen päätä ja siinä iso kita täynnänsä teräviä hampaita. Hirviöt alkoivat kerääntyä tapiirin ympärille ja mulkoilivat nälkäisesti Lallia.
— Huh, kuljeta minut täältä pian pois, — pyysi Lalli, ja Villikin sylki ja sähisi kiukusta ja kauhusta.
— No, no, en minä aikonutkaan antaa niitten syödä, — irvisti tapiiri huvitettuna. — Mutta koskapa ette ymmärrä hyvästä naapuruudesta, niin olkoon menneeksi.
Ja sitten alkoi se ravata eteenpäin, sillä välin kuin kaimaanit tunkeutuivat yhä ahtaampaan piiriin heidän ympärilleen, vaikkeivät ne rohjenneetkaan ahdistaa suurta tapiiria. Siellä täällä uiskenteli myös erikokoisia kilpikonnia, ja monenlaatuisia vesilintuja pulikoi ja rätkätti reheväin vesikasvien keskellä. Paikka paikoin oli veden pinta aivan niiden lehtien peitossa, joista toiset olivat niin suuria, että ne Lallin mielestä olisivat kannattaneet häntäkin, ja monella oli varsin kauniit kukat.
Vesi madaltui vähitellen, ja vihdoin tulivat he kuivalle maalle tiheään jylhään metsään. Tämän metsän pimennoista kuului niin kauhea kiljunta, että Lallia puistatti luihin ja ytimiin saakka.
— Tuonne en minä uskalla mennä, — sanoi Lalli tapiirille, mutta tämä vain nauroi.
— Nehän ovat vain hassunkurisia mölyapinoita, — sanoi hän ylenkatseellisesti. — Eivät ne tee kellekään pahaa, vaikka koettavat uskotella olevansa hirveän vaarallisia. Jaguaari se vasta on vaarallinen, mutta ei sekään virka mitään, ennenkuin käy kimppuun, niin tiedäkin pitää varasi.
— Minäpä kyllä pidän vahtia, — virkkoi Villi, joka taaskin tunsi olevansa turvassa tultuaan kuivalle maalle.
Sitten heittivät he hyvästit ystävälliselle tapiirille ja tunkeutuivat aarniometsään. Mutta sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä korkeiden jättiläispuiden välillä kierteli paksuja köynnöskasveja rönsyillen puusta puuhun, ja siellä missä auringonsäteet voivat ne saavuttaa, puhkesi niihin kauniit kukkatertut. Lallin ja Villin olisi ollut mahdotonta tunkeutua ilman kirveen apua metsään, elleivät he olisi löytäneet kapeaa, petoeläinten tallaamaa polkua.
Villi juosta livisti edellä polkua pitkin tähystelemässä ja Lalli seurasi perästä. Äkkiä palasi Villi kiireesti takaisin ja kuiskasi:
— Tuolla edempänä istuu puussa julman iso täplikäs kissa vaanimassa. Se mahtaa varmasti olla jaguaari, josta tapiiri puhui. Mitäs me nyt teemme? Jos sinä kuljet sen oksan alitse, jolla se istuu, niin heittäytyy se niskaasi, emmekä me myöskään voi päästä sen ohitse, sillä metsä on liian tiheä. Mutta ehkäpä minä voin houkutella sen sieltä, jos koetan parastani.
Villi hiipi taas eteenpäin, siksi kunnes tuli aivan lähelle valtavan suurta kissaa. Silloin piilottautui hän puun taakse ja huusi täyttä kurkkua:
— Hei kuulehan sinä, täpläinen lurjus, sinä hävytön lampaansyöjä, sinä pelkuri roisto ja varas, otappa kiinni, jos saat!
Jaguaari nosti päätänsä. Sen silmät säkenöivät vihasta, ja se päästi kiukkuisen kiljahduksen, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan. Silloin kiipesi kissa puuhun sen yläpuolelle ja alkoi nakella oksia ja mädäntyneitä hedelmiä sen päälle. Vihan vimmoissa kavahti jaguaari pystyyn ja alkoi ajaa takaa pientä kiusanhenkeään, mutta tämä lähti kiipeilemään kapeita, huojuvia köynnöskasveja pitkin, jotka eivät voineet kestää raskaan jaguaarin painoa, ja kapuili tällä tapaa puusta puuhun. Joskus se päästi jaguaarin aivan lähelleen ja nauroi sitä vasten naamaa koko ajan sinkautellen jälkeensä herjaavia pilkkasanoja. Silloin teki peto raivoissaan valtavia loikkauksia häntä kohti, mutta ketterä kissa ei ollut koskaan siinä, missä ahdistaja oli hänet viimeksi nähnyt. Niin eteni ajo tiheään metsään, ja sillä välin hiipi Lalli eteenpäin polkua myöten aina niin pitkälle, ettei hän enää kuullut heidän torailuaan, pilkkasanojaan eikä huutoaan. Muutaman minuutin kuluttua liittyi Villi taas hänen seuraansa uljaana ja kiihdyksissä.
— Enkö tehnyt tehtävääni hyvin, — nauraa virnisti hän, ja Lalli silitti hyväillen hänen säkenöivää, kellanpunaista selkäänsä.
Heidät keskeytti kauhea, puunoksilta kuuluva meteli, ja katsahtaessaan ylöspäin näkivät he parven apinoita, jotka huiskauttivat itsensä oksalta oksalle. Lalli ei ollut koskaan voinut aavistaakaan, että apinat saattoivat olla niin ketteriä. Ne tarttuivat kiinni hännällään yhtä usein kuin käsilläänkin, ja välistä riippuivat ne oksista vain häntänsä varassa ja virnistelivät Lallille ja Villille. Ne olivat varmastikin mölyapinoita.
— Etkö luule meidän nähneen, kuinka jaguaaria petkutit, — huutelivat ne Villille. — Se ei tosiaankaan ollut kissan työksi hullumpaa, mutta meitäpäs et kykenekään saamaan kiinni, vaikkapa eläisit satasen vuotta.
— Mitä minulla olisi teidän kanssanne tekemistä, kurjat rimppakintut, — ärähti Villi suuttuneena. — Mölytä te kyllä osaatte, mutta mitä hyötyä siitä on, kaikki apinat ovat kurjia pelkureita ja pettureita. Sen olen ennenkin nähnyt.
Silloin apinat vuorostaan suuttuivat ja alkoivat puista pommittaa heitä hedelmillä, niinkuin olivat nähneet Villin tekevän jaguaarille, mutta Lalli ja Villi vain nauroivat, ja Lalli söi moniaita hedelmiä, jotka olivat sangen virkistäviä tässä kuumuudessa.
— Ei saa tuomita kaikkia apinoita noiden mölysuiden mukaan, — sanoi lempeä, rauhallinen ääni heidän vierestään, ja kun he katsoivat tarkemmin, istui pieni apina aivan heidän lähellään ja keinui oksalla.
Se oli kummallinen olento, aivan kuin pieni kurttunaamainen ukko, jolla oli iso, musta parta, mutta sen rumista kasvoista tirkisti lempeä, vakava silmäpari.
— Kuka sinä olet, — kysyi Lalli uteliaasti.
— Ihmiset ovat antaneet minulle niin ruman nimen, etten ilkeä sitä sanoakaan,- — vastasi apina hiukan alakuloisesti. — Mutta sinähän voit nimittää minua Kimoksi.
— Sinä näytät kiltiltä, Kimo, — sanoi Lalli luottavaisesti, — ja minä tahdon kernaasti olla ystäväsi.
Silloin ojensi apina pienen, karvaisen ja pitkäsormisen kätensä, ja Lalli puristi sitä sydämellisesti. Hän kertoi nyt Kimolle, että hän kernaasti tahtoi tarkata maata, ja apina oli kohta valmis seuraamaan häntä. He matkasivat kolmisin aarniometsän läpi seuraten yhä polkua.
He näkivät monta kummallista eläintä ja kasvia, hullunkurisia laiskiaisia, jotka riippuivat liikkumattomina puun oksista ja mulkoilivat heihin, sarvaita, isoja ja pieniä sisiliskoja, käärmeitä ja ihmeen kauniita kukkia, joiden Kimo sanoi olevan kämmekkäitä, mutta ihmisistä eivät he nähneet jälkeäkään. Ihmeellisimpiä Lallin mielestä olivat kuitenkin pienet linnut, jotka hyörivät kukissa pistäen pitkät nokkansa niiden kupuun imeäkseen hunajaa ja helottivat auringonpaisteessa kuin mitä ihanimmat moniväriset jalokivet. Kimo nimitti niitä kolibreiksi.
Vihdoin tulivat he metsästä suurelle virralle, joka aukeni heidän edessään meren lahden laajuisena. Juuri kun he tulivat rannalle, syöksyi metsästä esiin joukko mustia miehiä, joilla oli yllään vain jokunen rääsy ja päässä olkihattu. He olivat julman ja kauhean näköisiä ja tarttuivat kovakouraisesti Lalliin ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa. Ei ollut laisinkaan apua siitä, että Villi puri ja raapi heitä. Hän oli itsekin vähällä joutua surmatuksi ja pakeni metsään. Kimo kaikkosi heti kahakan alussa, ja Lalli ajatteli murhemielin, että tämä uusi ystävä oli hänet heti pettänyt.
Metsäläiset leiriytyivät nyt virran rannalle ja sytyttivät nuotiotulen. Heidän keskustelustaan Lalli ymmärsi, että he olivat neekereitä, jotka polveutuivat muinaisista orjista ja jotka nyt olivat hakeneet itselleen turvapaikan aarniometsässä, missä elivät rosvoilemisella ja pyydystämällä metsänriistaa ja kalaa. He vihasivat valkoihoisia, jotka olivat pitäneet heidän esi-isiään orjuudessa ja tahtoivat pakottaa heitäkin työskentelemään tiluksillaan hyvin pienestä palkasta. Nyt he tahtoivat kostaa Lallille, mutta kosto pantaisiin täytäntöön vasta seuraavana päivänä, sillä heidän päällikkönsä sattui olemaan poissa ja palaisi vasta huomenissa. He istuivat ja suunnittelivat keskenään, kuinka kiduttaisivat ja kiusaisivat vankiaan, ja Lalli tunsi itsensä kovin yksinäiseksi ja itki ja vapisi, ja sääsketkin purivat, hänen voimatta tehdä mitään suojellakseen niiltä itseään.
Sitten meni aurinko mailleen, ja metsästä alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä ja villieläinten ulvontaa ja mölinää. Lallin mielestä tämä oli kovin kauheaa, mutta hän rauhoittui huomatessaan vieressään tavattoman ison sammakon, joka juuri tuon mölinän aiheutti. Ilmassa liiteli suuria lepakoita ja hyönteisiä, jotka loistivat kuin pienet sähkölamput, ja isot kovakuoriaiset ja yöperhoset pitivät surinaa. Tähdet tuikkivat taivaalla ja näyttivät tahtovan lohduttaa häntä hänen surussaan, ja niitten keskellä vaelsi kuu ikäänkuin paimen lampaitaan kaitsien.
Neekerit paneutuivat nukkumaan tulen ääreen eivätkä huolineet edes asettaa vahtia vartioimaan Lallia, jonka tiesivät olevan lujasti sidottuna. Mutta tuskin olivat he nukkuneet, ennenkuin pieni, musta olento ryömi metsästä, ja ilokseen Lalli tulen valossa tunsi uuden ystävänsä Kimon.
Apina pani sormen suulleen merkiksi, että Lalli olisi ääneti, ja hiipi sitten hänen luokseen ja alkoi nopeilla sormillaan aukoa solmuja häntä kytkevistä nuorista.
Pian oli Lalli taaskin vapaa, ja he hiipivät metsään, missä Villi odotti.
— Nuo neekerit ovat pahinta roskajoukkoa mitä tiedän, — sanoi Kimo. — Intiaanit ovat paljon parempia, ja parasta onkin, että opastan sinut heidän leiriinsä, sillä muutoin ei tiedä miten sinun voi käydä täällä metsässä, jossa et ole tottunut vaeltamaan ja jossa niin monet vaarat uhkaavat. Pidä nyt varasi! Tuolla vaanii käärme, joka on niin myrkyllinen, että olisit kuoleman oma muutaman minuutin kuluttua, jos se purisi sinua, ja se on niin vihainen, että ajaisi takaa sinua paetessasi.
Se on mykkä kalkkarokäärme.
Ja Lalli näki tosiaankin kuutamossa suuren käärmeen, jolla oli selässä vinoja, nelikulmaisia tummia täpliä. Se oli jo kierittäytynyt kokoon paiskautuakseen puremaan, niin että Lalli töin tuskin ehti väistää ja juosta pakoon, ja vielä hetken aikaa kuului kahinaa oksien keskessä, kun se ajoi häntä takaa.
Hän oli hyvin kauhuissaan ja ymmärsi nyt, että tämä metsä todella oli hänelle liian vaarallinen, ja sääskien puremat syhyivät ja kirvelivät hänen kasvoissaan. Kimo nimitti näitä sääskiä moskiiteiksi.
Siksipä hän antoi vastustelematta Kimon viedä itseään minne tämä tahtoi, ja hetken kuluttua tulivatkin he aukeamalle, jolle näkivät pystytetyn moniaita majoja. Majojen edessä paloi nuotiotulia, ja lähestyessään näkivät he tulien ääressä muutamia olentoja kyyryllään. Nämä nousivat nyt pystyyn, ja tulen valossa näkyi muutamia tuuheatukkaisia ja tummakasvoisia intiaaneja, jotka tekivät ystävällisiä eleitä. He olivat ylipäänsä varsin rumia, litteänaamaisia kun olivat, mutta siitä ei Lalli välittänyt, koskapa he olivat ystävällisiä hänelle ja hänen toverilleen. He hyväilivät Villiä ja nauraa virnistelivät hyväntahtoisesti Kimolle, ja kun vielä uteliaita naisia ja lapsia tuli ulos majoista ja nämä uskalsivat tulla tulien ääreen, niin alettiin pitää iloa ja laskea leikkiä, ja intiaanit paistoivat tulella isoja kappaleita hirvenlihaa, sisiliskoja ja lintuja ja leipoivat leipää eräänlaisista juurista, joita he sanoivat maniokiksi. Lalli ja Villi viihtyivät hyvin tässä iloisessa seurassa, ainoastaan Kimo pysyi koko ajan syrjässä, istuen aukean paikan laidassa kasvavissa puissa.
Äkkiä huusi apina puun latvasta:
— Neekerit tulevat!
Intiaanit eivät ymmärtäneet hänen puhettaan, mutta kun Lalli käänsi sanat heidän kielelleen, syntyi leirissä kauhea mellakka. Vaimot ja lapset syöksyivät takaisin majoihin, mutta miehet tarttuivat aseisiinsa ja kävivät väijyksiin pensaitten ja puitten taakse, ja kun neekerit tulivat, saivat he vastaansa nuoli- ja luotituiskun, niin että he päätä pahkaa pakenivat. He olivat luulleet tapaavansa leirin sikeässä unessa ja voivansa ryöstää sitä vastarintaa kohtaamatta.
Intiaanit olivat hyvin kiitolliset pelastuksestaan, ja heidän iäkäs päällikkönsä kysyi Lallilta, eivätkö he voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Silloin Lalli vastasi, että hänen ainoa halunsa oli saada nähdä seutua.
— Meidän lääkemiehemme on suuri taikojen tekijä, — vastasi päällikkö vakavasti. — Ehkä hän voi olla sinulle tässä apuna.
Tietäjä oli kummallinen, kurttunaamainen vanha ukko, jolla oli kotkansulkia valkoisessa tukassaan, renkaat nenässä ja korvissa ja koko ruumis tatuoitu haaveellisilla kuvioilla. Kädessään oli hänellä pieni rumpu, jonka pärinä kaikui salaperäisesti hiljaisessa metsässä.
Tämä eriskummallinen olento meni nyt tulen ääreen ja mutisi kaikenlaisia loitsuja sekä pyysi Lallia ja Villiä käymään lähemmäksi. Senjälkeen heitti hän äkkiä kourallisen kuivia yrttejä tuleen. Liekit rätisivät ja kohisivat, ja sakea sininen savu täytti ilman. Se sakeni yhä noidan lyödessä rumpua ja mutistessa loitsujaan. Lalli alkoi tuntea itsensä ylen keveäksi, aivan kuin ei hänellä enää olisikaan mitään ruumista. Sininen savu sakeni yhäti ympärillä, eikä hän enää voinut erottaa intiaaneja, jotka oli äsken nähnyt maassa pitkällään hartaan vavistuksen vallassa, eikä hän myöskään kuullut mitään muuta kuin noitarummun pärinää.
Hänestä tuntui, että tämä ääni tuli kaukaa alhaaltapäin, ja että hän itse savun kannattamana liiteli ylöspäin.
— Tule tänne, — huusi Villi jostakin korkealta, ja kun Lalli alkoi haparoida käsin ja jaloin, solui hän ylöspäin pilven lävitse, aivan niinkuin syvässä vedessä sukeltaessa käy.
Äkkiä pisti hän päänsä esiin pilvestä, ja hänen yläpuolellaan kaareutui sininen taivas, jolla aurinko helotti polttavan kuumana. Vielä muutama vetäisy käsillä, ja hän oli vatsallaan pilven varassa, joka oli pehmeä kuin pumpuli, mutta kannatti häntä varsin hyvin ja näytti leijailevan kirkkaassa ilmassa. Täällä tapasi hän Villinkin sinne jo ennen saapuneena.
— Tämä vasta on hauskaa, — myhähti Villi ja ryömi aina pienen pilven reunalle. — Täällä on vielä parempi olla kuin rakennuksen katolla.
Lalli seurasi Villin esimerkkiä. Häntä ei laisinkaan huimaissut, ja hän istahti varsin mukavaan asentoon pilven reunalle jalat riipuksissa. Hän näki nyt vapaasti yli koko ihanan maiseman. Allansa hän näki aarniometsän, jonka halki valtavat virrat polvittelivat, ja ihmeellistä oli, että metsä täältä ylhäältä käsin näytti mitä ihanimmalta kukkaistarhalta. Kaikki nuo tuhannet köynnöskasvit kiemurtelivat korkeiden puiden latvoihin ja kukkivat siellä mitä ihanimmassa väriloistossa.
Nopeasti painui pilvi etelään, kulki pienten intiaaniasutusten vaatimattomien viljelysten ja vihdoin valkoihoisten kahvi- ja pumpuli-istutusten yli, ja rannikolla Lalli näki monta suurta kaupunkia, jotka loistivat valkoisina auringonpaisteessa. Vielä kauempana etelässä aukeni ruoholakeuksia, jotka muistuttivat Pohjois-Ameriikan ruohoaavikolta, ja osa niistä oli viljelysmaana, jolla kypsyvä vehnä aaltoili. Täälläkin vierittelivät suuret joet aaltojaan, ja niiden suupuolella näkyi yleensä kaupunkeja.
Nyt painui pilvi länteen, ja Lallin silmien edessä kohosi korkea vuorijono, jonka huiput loistivat ikuisen lumen peittäminä. Joistakin huipuista nousi savua, osoittaen niiden olevan tulivuoria, ja kerran sivuuttivat he sellaisen kraatterin, joka oli kuin tulinen järvi, ja tulikiven katku kohosi aina heidän neniinsä saakka. Toisin paikoin vuoret laskeutuivat äkkijyrkkinä mereen, toisin paikoin näkyi kapea rannikkokaistale, joka näkyi olevan sangen tiheään asuttu, ja suuret laivat saapuivat satamiin ja lähtivät sieltä taas ulos merelle.
Lallin vielä ollessa syventyneenä tämän näytelmän katselemiseen tuli näkyviin pari isoa, mustaa lintua, jotka lentää pyyhkäisivät halki sinisen avaruuden. Niillä oli punainen kaula ja valkoinen röyhelö. Tyynesti ja mahtavasti ne lähestyivät pilveä ja kiersivät sitä parisen kertaa uteliaasti tarkastellen Lallia ja Villiä. Ne näyttivät väkeviltä ja vaarallisilta, ja Lalli pelkäsi niiden hyökkäävän hänen kimppuunsa.
Vihdoin ne leijailivat pilven luo ja istuivat sen reunalle tirkistellen Lallia ja Villiä terävin ja säihkyvin silmin. Lalli tervehti niitä kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja kysyi:
— Mitä lintuja te olette? En ole koskaan ennen teidänlaisianne nähnyt.
— Me olemme maailman suurimpia petolintuja, kondoreja, — vastasi toinen lintu vaakkuvalla äännellä pää ylpeästi kenollaan. — Me istumme juuri tässä kahden vaiheilla, söisimmekö sekä sinut että tuon pienen kissan suuhumme. Meillä ei koskaan ole ollut tapana syödä ihmisiä, mutta vuoristossa on ollut kerrassaan kehnot ajat, ja meidän poikasemme näkevät nälkää. Sinä olet vain niin sietämättömän kohtelias ja ystävällinen, että tuntuu vastenmieliseltä pistää sinua poskeensa.
Lalli tunsi kylmän karmivan selkäpiitänsä, mutta hän tekeytyi aivan rohkeaksi.
— Jos te vain panette parastanne, niin löydätte varmastikin pian jotakin maukkaampaa, — sanoi hän koettaen laskea leikkiä. — Kissanliha on hyvin huonoa ja pojanliha vielä kehnompata. Mutta ehkä te voitte sanoa minulle, mitä vuoria nuo tuolla ovat.
— Ne ovat tietysti Andes-vuoria. Etkö sinä sitä tiedä? — vastasi kondoreista toinen. — Siellä meidän kotimme on. Tuon korkeimman huipun nimi on Chimborazzo.
— Älä nyt lörpöttele joutavia tuon poikanaskalin kanssa vain siksi, että hän on sinulle kohtelias, — juorotteli äkkiä toinen kondori käheällä äänellä. — Nalikka ehkä ei ole kyllin hyvä täyteläiseen vatsaan, mutta kun poikasemme näkevät nälkää, on asia toinen. Ihmiset itse eivät ole niinkään helläsydämisiä, kun on kysymyksessä muiden eläinten tappaminen. Miksi me sitten osoittaisimme sääliä heitä kohtaan? Jos sinulla on paha omatunto pojan suhteen, niin ota nyt ainakin tuo kissa, minä otan pojan osalleni. Kas niin, tule nyt!
Toinen kondori näytti vielä epäröivän.
— No niin, — sanoi se vihdoin vastahakoisesti, — lupaathan, ettet tapa häntä, ennenkuin olemme ehtineet kotiin. Voisihan sattua, että löytäisimme matkan varrelta jonkun suuren kuolleen eläimen, ja silloin olisi tappaminen ollut tarpeetonta. En pidä laisinkaan tästä jutusta.
— Olkoon menneeksi — sanoi äskeinen kondori vihaisesti. — Mutta jouduhan nyt vain matkaan! Poikasemme voivat meidän jutellessamme vaikka kuolla nälkään.
Näin sanoen otti se Lallin vahvoihin kynsiinsä, toisen tarttuessa Villiin, joka makasi siinä kuolleeksi tekeytyen. Ja sitten liidettiin halki ilmameren korkean Chimborazzon lumipeitteistä huippua kohti.
— Katsoppas, — huusi Villiä kantava lintu, kun he lähestyivät noita kolkkoja tunturijyrkänteitä, — tuollahan on kuollut guanako Kultaluolan ulkopuolella.
Molemmat linnut laskeutuivat nopeasti alaspäin, ja kohta tunsi Lalli seisovansa kallionkielekkeellä. Tämä oli vain kahden metrin levyinen pengermä äkkijyrkässä vuoriseinämässä, ja aivan hänen vieressään näkyi pyöreä kallioluolan aukko ja sen edustalla oli iso kuollut eläin, joka metsästäjän luodin tappamana luultavasti oli pudonnut satasen metriä korkeammalta pengermältä.
Se kondori, joka oli Lallia kantanut, syöksyi heti ylen ahneesti kuolleen guanakon kimppuun, mutta toinen tuli Lallin luokse ja puhui hänelle ystävällisesti.
— Kuuleppas nyt, poika, — sanoi hän. Me olemme säikähdyttäneet sinua koko lailla, mutta korvaukseksi kerron sinulle tästä luolasta jotakin, mitä valkoiset ovat etsiskelleet monta sataa vuotta, sitä koskaan löytämättä. Kun valkoihoiset ensin tulivat tähän maahan, himoitsivat he vain kultaa, kuten kondorit himoitsevat lihaa, ja he ryöstivät, rääkkäsivät ja surmasivat intiaaniraukkoja vain päästäkseen käsiksi tähän metalliin, joka ei kuitenkaan kelpaa syötäväksi. Intiaaneilla oli siihen aikaan paljon kultaa, mutta kun he näkivät, kuinka valkoihoiset sitä janosivat, päättivät he piilottaa kultansa sellaiseen paikkaan, mistä nämä rosvot eivät sitä koskaan voisi löytää. Muuan intiaani oli sattumalta keksinyt tämän luolan, jota ei voinut nähdä ylhäältä eikä alhaaltakäsin ja johon saattoi päästä vain laskeutumalla nuoran varassa ylemmältä pengermältä. Tänne piilottivat he suurimman osan kullastansa, eikä kukaan niistä, jotka olivat tässä työssä mukana, ole koskaan ilmaissut salaisuutta. Voit itse käydä luolaan katselemaan kultaa.
Lalli ojenteli jäykistyneitä jäseniään ja tunsi kohta mielensä reippaammaksi, ja Villikin heräsi valekuolleista ja silitteli kylkeänsä hänen jalkaansa vastaan. Lalli oli tullut kondorin kertomuksesta niin uteliaaksi, että hän päätti mennä luolaan.
Tämä ei ollut syvä, ja kun Lalli oli ahtaasta aukosta astunut sisälle, avautui se tilavaksi, kehämäiseksi huoneeksi. Oviaukosta tunkeutui auringonvaloa sisään ja välkkyi ja säihkyi kultakasoissa, joita oli kaikkialla. Erääseen kohtaan oli pinottu puhtaasta kullasta tehtyjä isoja, raskaita pyöriä, joihin oli piirustettu täyteen kaikenlaisia ihmeellisiä merkkejä, toisin paikoin oli kasoittain erilaatuisia kulta-astioita, haarniskoita, aseita, työkaluja, kaikki kullasta, ja kaikkialla luolan lattialla välkkyi paksu kultahiekkakerros.
Lalli seisoi aivan hämmentyneenä ja katsoa tuijotti kaikkeen tähän kultaan. Hän oli kuullut sanottavan, että se, joka omisti paljon kultaa, oli rikas, ja täällähän oli sitä niin paljon, että sillä saattoi tehdä kaikki Helsingin asukkaat rikkaiksi. Hänen täytyi ottaa jotakin mukaansa vanhemmilleen, kun hän lähti kotiin.
Hän valitsi itselleen kultamaljakon, niin raskaan, että hän töin tuskin jaksoi kantaa sitä, ja sitten astui hän taas ulos pengermälle kintereillään Villi, joka välinpitämättömänä oli seurannut häntä luolaan ja sen nurkissa vaaninut hiiriä Lallin tarkastellessa kultaa. Kondorit olivat jo lentäneet tiehensä saatuaan ruokaa poikasilleen, mutta niitä hän ei enää tarvinnutkaan. Hänen piti vain hypätä avaruuteen pudotakseen lastenkamarin sohvaan.
— Tule, Villi, — huudahti hän ja hypähti sitten kuilun reunalta alas.
Lento avaruuden halki oli kauhea, ja kun hän tuli tajuihinsa sohvassa ja alkoi haparoida kultamaljakkoa, joka oli ollut hänen kainalossaan, huomasi hän kadottaneensa sen pudotessaan.
6. Austraalia.
Ylhäistä sukua. Ilkeä karhu ja sen vaimo. Kaksi mustaa poikaa. Koiria, jotka ovat karhuja suuremmat. Neekerivanhus. Papukaijoja lampaita syömässä, ja maanvaivana olevia kaniineja. Kenguruja, jotka pilkkaavat ihmisiä, mutta pelkäävät kissoja. Mustia joutsenia. Kaunis kuolinpaikka ja suurenmoinen lahja. Partasuu mies ja laukaus.
Lalli oli hyvin pahalla tuulella koko seuraavan päivän sen tähden, että oli kadottanut kauniin kultamaljakon hypätessään avaruuden halki. Hänen teki kovasti mieli uudelleen koettaa päästä Kultavuorelle ja ottaa sieltä mukaansa jokin muu kultaesine. Hänen vanhempansa tulisivat aivan varmaan hyvin iloisiksi, jos saisivat paljon kultaa, mutta hän ymmärsi, että olisi aivan mahdotonta suunnata hyppäystä niin täsmällisesti, että joutuisi tuolle kapealle pengermälle, ja sitäpaitsi oli hän Etelä-Ameriikassa ollut niin monessa vaarassa, että häntä pelotti käydä siellä toistamiseen. Sen sijaan valtasi hänet suuri halu käydä siinä maanosassa, joka näytti suurelta valtameren saarelta ja oli nimeltään Austraalia. Se sijaitsi Suomeen nähden maapallon vastakkaisella puolella, ja siellä oli aina yö, kun meillä oli päivä, ja talvi, kun meillä oli kesä. Ehkäpä hän saattoi sieltä tuoda mukanaan jotakin sellaista, joka ilahduttaisi vanhempia yhtä paljon kuin kulta.
Villi oli luonnollisesti mukana, kun hän illalla hiljaisessa lastenkamarissa teki suuren hyppäyksensä, ja kun Lalli tuli tajuihinsa lennettyään halki avaruuden, huomasi hän kierivänsä kissa mukana ison muurahaiskeon rinnettä alaspäin. Hänen päänsä yläpuolella kaareutui kauniista höyhenmäisistä jättiläissaniaisten lehdistä muodostunut katos, ja kappaleen matkaa kauempana solisi hiljainen puro. Miellyttävä, vihertävä valo vallitsi suurten saniaisten alla, ja lauhkea lämmin tuuli siveli Lallin poskia. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä muurahaiset alkoivat ahdistaa häntä ja kiivetä hänen kimppuunsa joka taholta.
— Huh, — huusi Villi ja alkoi pudistaa muurahaisia turkistaan.
— Etkö pikemminkin voi syödä niitä suuhusi, niinkuin minä teen, — kysyi naukuva ja vikisevä ääni muurahaiskeon takaa, ja kun Lalli katsahti sinne, näki hän soman pienen eläimen, jolla oli linnun nokka ja ruumis piikkien peitossa kuten piikkisialla. Se oli kuopinut reiän muurahaispesään ja pisti nyt alituiseen nokkansa siihen, pitkän kielen riippuessa suusta. Niin pian kuin kielelle oli kertynyt muurahaisia, vetäisi eläin sen taas suuhunsa ja lappoi muurahaiset vatsaansa.
— Hyvältäkö maistuvat? — kysyi Villi ivallisesti pilkaten.
— Erinomaiselta, — vastasi eläin.
— Mikäs omituinen otus sinä olet, — kysyi Lalli.
— Minä olen nokkasiili, — sanoi toinen nähtävästi ylpeänä. — Minun sukuni on koko tämän maan vanhimpia nisäkässukuja. Olen hyvin läheistä sukua linnuille, niinkuin voit huomata nokastani. Nämä piikit ovat vain jonkunlaisia höyheniä. Ainoastaan tuolla alhaalla purossa elävä nokkaeläin on lintujen vielä läheisempi serkku.
— Hoi, naapuri, — huusi hän vikisevällä äänellään. — Olemme saaneet pitkämatkaisia vieraita.
— Tulen, tulen, — vastasi yhtä vikisevä ääni, ja puron äyrästä piipersi ylös pieni, näppärä olento, jolla myös oli pitkä nokka, mutta jolla oli kankea karvapeite piikkien asemesta.
— Olen tässä juuri kertonut näille herroille, että te olette Austraalian vanhinta nisäkässukua, — selitti nokkasiili, nielaisten suun täydeltä muurahaisia.
— Aivan niin, aivan niin, — vastasi nokkaeläin mahtavana. — Me olemme ylhäisintä aatelia täällä. Me munimme munia kuten linnut ja uimme kuten sisiliskot. Meistä ovat kaikki muut nisäkkäät kehittyneet.
— Vai niin, — tokaisi Villi halveksivasti. — Mitähän hyötyä on siitä, että on lintujen sukua, kun ei kuitenkaan osaa lentää? Omasta puolestani minä ahmin mieluummin munia kuin itse niitä munin, ja syön ennemmin lintuja kuin olen niitten sukulainen.
— Tunnutte, hyvä herra, ylen paljon palvelevan vatsaanne, — arveli nokkaeläin ylhäisesti keikauttaen niskaansa, ja kissa näytti joutuvan aivan häpeisiin. — Mitä minuun tulee, — jatkoi nokkaeläin — niin päähäni ei pälkähtäisikään varastaa toisten munia tai syödä muuta kuin simpukoita, matoja ja kaloja, mutta sille en mahda mitään, että jälkeläiseni huonontuvat suvustaan. Minusta polveutuvien eläinten joukossa on täällä Austraaliassa monta sellaista, jotka syövät muita eläimiä. Ne eivät ole sinua paremmat, vaikkakin kaikilla on poikastensa säilyttämistä varten pussinsa, jollaista sinulla ei ole. Täällä asustaa pussihukka, pussinäätä ja pussikarhu ja minkä nimisiä kaikki lienevätkään, mutta pahin kaikista on pussiahma, vaikkakaan se ei ole suuri, sillä se ei anna minkään eläimen elää rauhassa, jos vain se sille jotakin mahtaa.
— Panetteletko sinä kunnon väkeä selän takana, mokoma katala roisto, — sähähti vihainen ääni saniaisviidakosta, ja esiin syöksyi tuuheakarvainen olento säihkyvin silmin ja hampaat irvessä.
Nokkaeläin pakeni puroon nuolen nopeudella, nokkasiilin levittäessä kaikki piikkinsä suojakseen.
— Pakene, poika, — vikisi nokkasiili hätäytyneenä. — Kas tuossa on itse paholainen kimpussamme.
Esiin syöksyvä pussiahma ei ollut iso, mutta näytti niin hurjalta ja ilkeältä, että Lalli kadotti rohkeutensa ja pakeni muurahaiskeon toisella puolella olevaan korkeaan puuhun, jonka paksu runko kohosi saniaisten keskestä, mutta jonka latvaa hän ei voinut nähdä tuuheilta saniaislehdiltä. Sillä välin ryhtyi Villi rohkeasti taisteluun pussiahmaa vastaan hypäten sen niskaan. Ahma tavoitteli purrakseen, niin että leukapielet naksahtelivat tuhoaennustavasti, mutta kissa oli aina sitä sukkelampi. Villin lyhyet hampaat ja kynnet eivät kuitenkaan voineet läpäistä ahman tuuheata turkkia, ja niin pian kuin Lalli oli puussa turvassa, livahti Villikin parilla loikkauksella perästä.
— Siinä sinulle parahiksi, senkin roisto, vikisi nokkasiili raivoavalle ahmalle, joka kiukuissaan puri ja repi kaarnaa puunrungosta.
— Vartokaapa vain, — huusi ahma. — Minä tässä vielä näännytän nälkään teidät molemmat siellä puussa. Kutsunpa eukkoni apuun.
Ja sitten se päästi maanittelevan ulvahduksen, ja viidakosta tuli toinen pussiahma hampaat yhtä uhkaavasti kiilussa.
Lallista alkoi puussa kököttäminen tuntua koko kaamealta. Hänellä ei ollut vähintäkään halua laskeutua ja joutua noitten ilkeitten petojen raadeltavaksi. Hänen piti ottaa selko siitä, oliko mahdollista saada mitään apua läheisyydestä. Tässä mielessä hän kiipesi vielä ylemmäksi puuhun, niin että hän saattoi nähdä yli saniaisten, jotka alempana haittasivat näköalaa. Mutta täältäkään hän ei voinut paljoa nähdä, sillä puro virtasi ahtaan ja syvän laaksonourun pohjalla, jonka reunojen yli hän ei vielä kyennyt näkemään. Hän kiipesi sentähden vielä korkeammalle, ja nyt vihdoinkin hän hallitsi maisemaa.
Toisella suunnalla hän näki siintävän vuorijonon kohoavan taivasta kohti. Sielläpäin näyttivät olevan puron lähteet. Vuorten ja hänen välillä oli laakson toinen reuna matalan viidakon peittämä, mutta toisella puolella kohosi komeita puita. Ne näyttivät kuitenkin tarjoavan vain perin vähäisen siimestä, sillä lehdet olivat syrjällään eivätkä lappeellaan aurinkoon päin, niinkuin on laita kotona Suomessa. Toisella suunnalla hänen lähellään laski puro laakson ourusta laajalle aaltomaiselle lakeudelle, jolla suuria lammaslaumoja oli laitumella. Pari repaleista mustaa poikaa moniaan koiran avustamana kaitsi niitä.
— Hei, pojat, — huusi Lalli. — Tulkaa pelastamaan minua pussiahmojen kynsistä.
Pojat näyttivät kuulleen huudon, sillä he tulivat heti juoksujalkaa koirat mukanansa ja paksut sauvat aseena. Pystykorvaiset koirat olivat suuret ja voimakkaat. Ne kävivät heti vimmatun raivokkaasti molempien pussiahmojen kimppuun, jotka puolustautuivat hampaat irvessä ja vihaisesti muristen. Syntyi hurja, mutta lyhyt ottelu, sillä koirat olivat ahmoja paljon suuremmat, ja pojat käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta rusikoidakseen sauvoillaan raivokkaita petoja. Vielä kuollessaankin purivat hurjat eläimet sauvoja ja tavoittelivat koiria.
— Nyt ilostuu isäntämme, — sanoi toinen poika taistelun tauottua. —Nuo ilkeät ahmat syövät hänen lampaitaan ja kanojaan.
Nyt oli Lallilla aikaa lähemmin tarkastella molempia poikia. Näillä oli tavattoman rumat kasvot ja ulkonevat leuat, mutta he näyttivät varsin kilteiltä ja ystävällisiltä. Hän laskeutui sen tähden alas puusta ja meni puristamaan vapauttajainsa kättä, jolloin pojat sanoivat nimekseen Niku ja Timu.
— Oletteko te kaikki täällä noin mustia, — kysyi Lalli.
— Ei suinkaan, — vastasi Niku. — Useimmat ihmiset täälläpäin ovat valkeita kuten sinäkin. Mustia ihmisiä ei ole montakaan jäljellä, ja heistä ovat useat sairaita. Isäntämme myöskin on valkoihoinen. Hänellä on monta monta tuhatta lammasta. Niku ja Timu kaitsevat lampaita, ja samoin tekee myöskin isä, silloin kun hän ei ole sairas tai päissään.
— Isäsi ei enää kauan kaitse lampaita, poika, — sanoi käheä, soinnuton ääni tiheiköstä. — Hän lähtee kohta valkean Kristuksen luo, missä ei sairaus eikä jano häntä enää kiusaa.
Ja saniaislehtien välistä astui esiin vanha, valkeahapsinen, kauhean laiha ja näivettynyt metsäläinen, jonka kasvot olivat vieläkin rumemmat ja eläimellisemmät kuin poikien.
— En tiennyt, että isä oli siellä nukkumassa, — sanoi Niku anteeksipyydellen. — Luulin isän maanneen päissään navetassa.
Lalli katseli säälien ja inhoten kurjaa metsäläistä, joka lausuttuaan äskeiset sanansa alkoi yskiä varsin surkeasti ja ontosti.
— Se on yhdentekevää, — sanoi musta mies yskän tauottua, — Valkoihoisten tulivesi ja heidän tautinsa ovat murtaneet suuren metsästäjän Marun, joka nuoruudessaan kykeni heittämään pumerankiansa paremmin kuin kukaan toinen. Vielä tänäkään päivänä ei ole ketään, joka osaa heittää hänen tavallaan.
Ja vanha metsäläinen otti repaleisen takkinsa alta kummallisen, suorakulmaiseksi painetun puukappaleen ja heitti sen ilmaan heikon, laihan käsivartensa voimalla. Pumeranki lensi kappaleen matkaa, mutta tuli kohta takaisin omistajansa käteen.
Maru nauroi onttoa, käheää nauruaan.
— Katsohan, poikaseni, — sanoi hän uljaasti. — Tuollaista ei moni valkoihoinen kykene tekemään. Muinoin Maru harhaili näissä metsissä metsästäen kenguruja ja oli voimakas ja vapaa, kunnes hän kerran kohtasi valkoihoiset miehet. Nämä taritsivat hänelle tulivettään, ja siitä pitäen on hän ollut heidän ja tuliveden orja, ja sitten sai hän rintaansa valkean kuoleman, jota he sanovat keuhkotaudiksi, ja nyt hän kohta kuolee. Hoh hoi tosiaan! Olivatpa ne toisenlaisia aikoja.
— Niku ja minä emme koskaan maista valkoisten tulivettä, — sanoi Timu päättäväisestä. — Me palvelemme heitä ja otamme heidän kultansa, mutta emme koskaan heidän tulivettänsä.
— Siinä teet oikein, Timu, — sanoi Lalli vakavasti. Hänkin oli nähnyt juopuneita miehiä omassa maassaan ja hän aavisti, mitä metsäläinen tarkoitti tulivedellä.
— Niinpä niin, — huokasi vanhus ja yskäisi uudestaan. — Vanhan Marun täytyy vielä viimeistä kertaa lähteä katsomaan metsää, sillä yöllä hän kuolee. Jos sinua, poika, huvittaa, niin voit tulla mukaan, ja minä näytän sinulle, mitä siellä vielä on näkemisen arvoista. He ovat hävittäneet parhaimman riistan tultasyytävillä putkillaan, mutta hiukan on sitä toki vielä jäljellä, samoin kuin on hiukan vielä henkeä Maru-vanhuksessa.
— Saammeko tulla mukaan, saammeko tulla mukaan? — huusivat molemmat pojat.
— Vaikkapa vain, — myönsi vanhus, — voivathan valkean miehen koirat tunnin ajan vartioida valkean miehen lampaita. En usko, että nyt voi mitään vaaraa olla tarjolla, nyt, kun pussiahmat ovat poissa. Menkäämme kuitenkin ensin katsomaan, miten lampaitten laita on.
He lähtivät kaikki lakeudelle, jossa oli mustanaan määkiviä lampaita. Maa oli täynnänsä koloja ja petollisia maanalaisia käytäviä, joihin jalka äkkiä vajosi ja joista silloin tällöin kanien päitä pistäytyi esiin.
Vanha austraalialaisneekeri naurahti käheästi.
— Kas tuollaista sukua valkoinen mies on tuonut meille metsänriistamme tilalle, — sanoi hän. Niitä eläimiä on nyt maa tulvillaan, niin etteivät valkoihoiset itsekään tiedä, miten heidän on niiltä suojeltava vainioitaan. Ensin oli heillä vaivaa niitten tänne tuomisessa, ja nyt maksavat he palkinnon sille, joka niitä ampuu.