"Kiitos, minä olen jo luvannut mennä ylioppilas Bortingin kanssa", sanoi Petra. "Ja hän on niin tavattoman iloinen, kun saa minut mukaansa."
"Tosiaanko! Mutta entä jos minä olisin vieläkin iloisempi?"
"Ei. Hän on iloisempi. Sillä hän pyysiminuaensimmäiseksi."
"Ettekö te milloinkaan, kun teillä on ollut kutsut kotona, ole kutsunut jotain toista, jonka te yhtä kernaasti, niin, ehkä kernaammin tahdoitte luoksenne, jos joku, joka teidän olitäytynytkutsua, oli estetty tulemasta?" kysyi Vilhelm Veyer.
"Me pyysimme aina ensimmäiseksi ne, jotkamieluimmitentahdoimme luoksemme", sanoi Petra järkähtämättömästi.
"Borting?" sanoi Vilhelm Veyer. "Onko hän ruma, kesakkoinen poika?"
"Ei. Hänellä on muutamia kesakoita, mutta hän on hyvin kaunis", vastasiPetra varmasti.
"Silloin kai se on joku toinen. Se, jota minä tarkoitan, on kaikkea muuta kuin kaunis."
"Minun on", sanoi Petra.
"Teidän."
Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen.
"Niin. Minä en omista häntä kokonaan", nauroi Petra. "Mutta hiukan. Hän on minun paras ystäväni."
"No niin ollen", sanoi Vilhelm Veyer hiukan jäykästi. Makuuhuoneessa soitettiin kelloa. Sieltä kuului omituista ähkymistä.
He hyökkäsivät molemmat sisälle. Maaherra istui vuoteessaan suuressa hengenahdingossa. Letta rouva, joka tuki häntä, oli punainen ponnistuksesta. Petra meni varpaillaan sisään ja työnsi hänet hiljaa pois ja asettui hänen paikalleen.
"Minä olen vahvempi", sanoi hän.
Ja Letta rouva salli sen tapahtua ja istuutui sängynlaidalle pidellen valkeaa, kylmää kättä omassaan. Sillä aikaa Vilhelm Veyer meni soittamaan lääkärille.
Vähitellen kohtaus meni ohi ja maaherra vaipui uupuneena Petran käsivarsien nojaan.
"Onko tämä nyt loppu, Letta", kuiskasi hän hetken perästä.
Ei kukaan vastannut. Hetken kuluttua kello soi. Lääkäri tuli. Hän tutki valtimoa ja sydäntä, määräsi jotain helpottavaa. Maaherra makasi hiljaa vuoteessaan.
"Saako hän nousta vuoteesta, tohtori, se rasittaa häntä niin kovasti, mutta hän tahtoo välttämättä itse", kysyi Letta rouva salissa.
"Antakaa hänen vain tehdä mitä hän haluaa. Syödä mitä hän tahtoo. Se ei mitään asiaan vaikuta – nyt", vastasi lääkäri – tumma herra, jolla oli silmälasit ja kova kiire, ja joka oli vanhan hyväntahtoisen tohtori Sonderbergin viransijaisena.
"Mitä hän sanoi, Letta?" kysyi maaherra, kun rouva tuli takaisin sisään.
"Hän sanoi, että sinä saat nousta vuoteesta, jos tahdot. Tai maata – niinkuin tahdot", kuiskasi Letta rouva masentuneena.
"Se merkitsee, että on yhdentekevää mitä teen", kysyi sairas.
Hiljaisuus.
"Eno", alkoi Vilhelm Veyer.
"Ss. Vastatkaa minulle, te pieni. Te olette rehellinen. Pitääkö minun kuolla nyt – pian?"
"Kyllä. Kai teidän pitää", vastasi Petra tyynesti ja selvästi.
"Ei, ei suinkaan, Tuesen", sanoi rouva kiireesti – ja katsoi aivan onnettomana Petraan.
Maaherra loikoi hetken ääneti.
"Luuletko, että se siitä paranee, jos en minä sitä tiedä", sanoi hän sitten hiukan ivallisesti. Mutta ääni oli heikko ja katkonainen.
"Laulakaa minulle joku laulu", sanoi hän hetken kuluttua.
Letta rouva istui ja piteli hänen kättään.
Petra ja Vilhelm Veyer seisoivat sängyn jalkapäässä, kalpeina ja vakavina. Petra oli vaistomaisesti tarttunut Veyerin käsivarteen. Hän loi kysyvän katseen Letta rouvaan, kun maaherra pyysi laulua. Rouva huokasi. "Mitä minä laulaisin?" sanoi Petra hiljaa Vilhelm Veyerille.
"Nach Frankreich zogen zwei Grenadier, on enon mielilaulu", kuiskasi Veyer, "mutta minä en ole varma, eikö hän tarkoita virttä. Hän on niin arka puhumaan sellaisista asioista."
Petra nyökäytti päätään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui huoneessa Griegin: "Den store hvite flok vi se", täyteläisesti, puhtaasti ja lämpimästi. Petra katseli ylöspäin ja lauloi itsetiedoton, harras ilme kasvoissaan. Oli ikäänkuin nuo kasvot olisivat käyneet aivan tyhjiksi – ääni ja silmät vain elivät.
Letta rouva kumarsi päänsä syvälle sairaan käden ylitse. Sairas käänsi kasvonsa Petraan päin ja katsoi häneen.
"Te pieni", sanoi hän vain – sitten hän sulki silmänsä. Mutta Vilhelm Veyer tuijotti ruskeisiin, kirkkaisiin lapsenkasvoihin, ja ääni ja sanat veivät hänet mukanaan kauas, kauas taaksepäin ajassa. Hän seisoi pienenä poikana pidellen eno Tuesenia kädestä ja katseli, miten kukilla koristettu kirstu kannettiin ulos eräästä huoneesta – hänen äitinsä kirstu.
Kun laulu vaikeni, kumartui hän suutelemaan pientä kättä, joka lepäsi sängynpylväällä – sitten hän nopeasti meni ulos saliin.
Letta rouva istui yhä kumarassa – ei oikaissut ruumistaan.
Mutta maaherra makasi silmät suljettuina ja hengitti tyynesti ja keveästi.
Hän nukkui.
* * * * *
Aamuaurinko korkealla, sinisellä taivaalla. Kuivat harmaat kadut, joita myöten aamuvirta jo vähitellen alkoi valua sisäkaupunkiin päin.
"Te näytätte niin juhlalliselta tänään. Ja minulla on juuri niin omituinen uutinen teille, neiti", sanoi Per Borting – hän seisoi leipomon edustalla odottamassa, kun Petra tuli ulos.
"Hän elää varmaankin vain muutaman päivän enää", sanoi Petra ajatukset toisaalla. "Veyer on ollut meillä yötä ja tänään hän muuttaa meille, sillä hän ei tahdo sairaanhoitajatarta, ja se on minusta järkevää, sillä ei kukaan outo, joka ei ole tottunut potilaaseen, voi tietää, mitä potilas kulloinkin juuri tarkoittaa. Isoisä kysyi kaiken aikaa, eikö höyrylaiva voinut kulkea muualle kuin sinne, missä hän makasi, ja he luulivat, että hän houraili. Mutta minä ymmärsin heti, ettei hän sietänyt kuulla, miten salin iso kello tikitti – vain siksi, että minä paraiten tunsin isoisän. Ja hän sanoo myöskin joskus kummallisia asioita, kun hän ei muista."
"Hyvä, että minä jo tunnen teidän puhetapanne siksi hyvin, että voin eroittaa, mikähänkulloinkin on kysymyksessä", vastasi Per Borting. "Sehän oli kovin surullista. Mutta voitte kai te kuitenkin tulla konserttiin?"
"Täytyyhänminun melkein, kun hän on minun ystävättäreni, eikö teistäkin? Ja isä sanoo aina, etteivät ihmiset koskaan tarvitse niin paljon rohkaisua kuin silloin, kun heille on sattunut jotain surullista. Etenkin musiikkia. Niin että kyllä kai minä tarvitsen sen konsertin. Mutta jos hän pyytää minua jäämään kotiin laulamaan, niin minun täytyy jäädä – rohkaistaksenihäntäsiis. Sillähänelleminä tuskin voin antaa huuliharppua."
"Huuliharppua?" kysyi Per Borting kauhistuneena.
"Niin. Sen isä sai. Minä olin isoisän luona, kun pikku veljeni kuoli, kauan sitten. Ja kun minä olin kotona hautajaisissa, puhui isä juuri noin musiikista. Silloin minä ostin huuliharpun ja kirjoitin, että hän voi käyttää sitä, kun hän oli eniten suruissaan. Ja silloin isä kirjoitti takaisin, että hän oli nauranut ensimmäisen kerran Leifin kuoleman jälkeen – niin että mitä hän oli sanonut musiikista, piti siis paikkansa."
"Oletteko aina ollut tuollainen?" kysyi Per Borting ilmeistä ihailua äänessään.
"Paljon pahempi", nauroi Petra. "Mutta uutinen? Sen te olette unohtanut."
"Minä olen kulkenut tässä ja koettanut arvailla, minkä vaikutuksen se mahtaa tehdä teihin", sanoi Borting ja katsoi uteliaasti häneen. "Isä hakee papiksi teidän kotipitäjäänne."
Petra pysähtyi ja tuijotti Per Bortingiin omituisen näköisenä.
"Hakeeko teidän isännemeidänvirkaamme?"
"Hakee. Äiti on ollut heikko viime aikoina. Hän tarvitsee vuori-ilmaa ja kuusimetsää, sanoo lääkäri. Ja isällähän on hyvän papin maine", sanoi hän hiukan ylpeästi, "eikä sinne ole paljonkaan hakijoita, niin että kyllä kai hän sen saa. Mutta mitä te siitä sanotte?"
"Minä", sanoi Petra ja kulki hetken mietteissään. Sitten hän käänsi loistavat kasvonsa Bortingia kohti.
"Mutta silloinhan koti yhä edelleen on koti. Sillä teidän äitinne ja isänne luo kai voin mennä niin usein kuin tahdon? Ja minä voin neuvoa teille lammen ja kaikki muut hauskat paikat. Voi, minä olen niin iloinen. Sillä ajatelkaa, jos sinne olisi tullut joku toinen pappi, kuten esimerkiksi paksu Hviid, joka vain istuu ja maiskuttaa huuliaan ja kädet vatsallansa pyörittelee peukalojaan toistensa ympäri. Tai Saeterstoen, jolla on rasvainen tukka ja viheriät hampaat ja joka vain puhuu siitä, miten huonoja ihmiset ovat. Eiköhuonoole inhottava sana? Se ei merkitse edes niin paljoa kuin että he jaksaisivat olla oikein pahoja. Se on ikäänkuin kaikkein alhaisin luokka, jonka määränä on ryömiä vatsallaan ja syödä maan tomua koko elämänsä ajan. Niinminustatuntuu."
Borting nauroi.
"Joka tapauksessa minä olen hyvin iloinen, koskateolette iloinen."
"Ajatelkaa, että te ja minä vastedes ajattelemme samaa paikkaa, kun suljemme silmämme, ja ikävöimme samoja paikkoja", sanoi Petra, "en kenenkään kanssa mieluummin tahtoisi pitää niitä yhteisinä. Mutta joskus hän saa housunnappeja kirkkohaaviin – teidän isänne. Maren kyllä osasi käyttää niitä."
Per Borting kulki eteenpäin aivan tulipunaisena siitä syystä, etteiPetra kenenkään kanssa mieluummin tahtonut pitää niitä yhteisinä.
"Kiitos", sanoi hän lämpimästi. "Älkää pettäkö tänä iltana", huusi hän sisään, kun Petra jo seisoi ovella ja heilutti ranskanleipäpussia jäähyväisiksi.
"Kun Tunturihiiri haluaa jotakin, ei ole sitä voimaa, joka hänet pidättäisi, sanoi isoisä aina", nauroi hän takaisin ja livahti sisään.
Vuoteessaan makasi maaherra ja hengitti niin raskaasti, niin raskaasti, ja puoleksi avoimesta suusta tunki vingahteleva ääni. Nenä kohosi kasvoista terävänä kuin veitsi, suu oli sinertävä.
Kuivina ja keltaisen valkoisina kuin norsunluu hapuilivat kädet peitteellä.
Sanoja tuli ikäänkuin kaukaa. Muutamat olivat yhtäjaksoisia, toiset taas hajanaisia.
"Isä", mutisi hän. "Isä sanoi."
Sitten hän loikoi kauan silmät suljettuina.
"Se on havaittu oikeaksi. Niin se oli, niin. Oikeaksi. Niin."
Tuskallinen ilme tuli valkeihin luiseviin kasvoihin. Hän vaikeroi.
"Riisukaa minulta ahtaat kengät, sanon minä. Riisukaa ne", sanoi hän kiivaasti.
"Sinullahan ei ole mitään kenkiä jalassa, rakas ystävä", rauhoitti maaherratar. "Sinullahan on vain pehmeät yösukkasi yllä."
Letta rouva istui sängynlaidalla silmät punaisina ja silitteli valkeita hapuilevia käsiä.
Mutta Petra nousi paikaltaan. Hän oli istunut alaslasketun uutimen vieressä ja tuijottanut väsynyttä päätä, joka tapaili lepoa asettumalla milloin toiseen asentoon, milloin toiseen.
Petra pisti lämpimät kätensä peitteen alle ja hieroi kudottuja sukkia varovaisesti. Tuntui kuin olisi niissä ollut vain ohut luuputki.
"Nyt ovat kengät riisutut", sanoi hän.
"No niin. Näetkö nyt", sanoi maaherra helpottuneena. "Kiitos,Lettaseni." Hän puhui katkonaisesti ja kuiskaten.
"Minä olentäällä, Tuesen", sanoi rouva. "Neiti Felber se sinun jalkojasi hieroo."
"Niin." – Hän makasi siinä raukeana.
"Te pieni", sanoi hän hetken kuluttua.
"Täällä minä olen", sanoi Petra. "Tahdotteko ehkä, että minä laulan?"
Maaherra makasi kauan ääneti. Taas tulivat kouristukset. "Ai – ai – ai.Että pitääkin olla niin tukalaa päästä matkaan."
"Laulaa?" sanoi hän hetken kuluttua. "Kun hän välttämättä tahtoo, niin. – Laulakaa, sanon minä", jatkoi hän äkkiä käskevästi. "Laulakaa se laulu."
Ja Petra asettui seisomaan sängyn jalkapuoleen ja lauloi taas: "Den store hvite flok."
"Kas niin", sanoi maaherra, kun hän oli lopettanut. "Kas – niin. Sievä laulu."
Hän makasi ikäänkuin olisi nukkunut.
Vilhelm Veyer tuli takaisin ja asettui paikalleen vuoteen ääreen.
Lääkäri tuli. Tunnusteli valtimoa. Meni.
"Ei kestä enää kauan", sanoi hän Vilhelm Veyerille eteisessä. Ja Vilhelm Veyer tuli sisään ja kuiskasi jotain Letta tädille, joka nyökäytti päätään.
"Tahdotko puhua papin kanssa, Tuesen?" kysyi hän ja kumartui sairaan puoleen.
Sairas aukaisi silmänsä. Tuskaiset silmät, jotka eivät mitään nähneet.
"Onko – niin myöhäistä?" kuiskasi hän. Hän tuijotti ulos tyhjyyteen.
"Niin", sanoi hän hetken kuluttua. "Hän voi tulla. Jos häntä haluttaa."Hän tuli.
Laiha harmaapartainen mies, jolla oli kovat kasvot ja kovat silmät silmälasien takana. Hän jäi yksin huoneeseen sairaan ja maaherrattaren kanssa.
Ulkopuolella seisoivat Petra ja Vilhelm Veyer. He kuulivat hänen rukoilevan korkealla äänellä ja selvin sanoin. Yksitoikkoisesti ja kauan. Sitten syntyi hiljaisuus.
Petra oli tarttunut Vilhelm Veyerin käteen ja puristi sitä kovasti.Hänen kasvonsa olivat valkeat.
"Kuulkaa", kuiskasi hän Veyerille, "hän puhuu vain ilkeästi – suuresta syntisestä ja tuomiosta ja osoita minulle uskosi teoillasi. Eihän hän enää voi tehdä mitään tekoja – hänenhän vain täytyy uskoa. Minä saatoin nähdä sen papista. Hän on paha, kova mies."
Petran käsi vapisi. Vilhelm Veyer katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei koskaan ollut nähnyt tyttöä näin kiihottuneena.
"Ajatelkaa, jos hän vain sanoo yhden ainoankaan sanan, jotahänsitten siinä maatessaan ajattelee ja muistaa", sanoi Petra. "Minun täytyi kerran myöhään illalla kyyditä isä takaisin kuolevan luokse, sillä isä katui jotain, jonka oli sanonut ja joka oli liian ankaraa. Ja isä kun kuitenkin on niin hyvä. Ja vaikka hän oli juopporalli, joka pieksi vaimoaan. Mutta maaherrahan on vain hyvä. Ja hän on niin peloissaan."
"Peloissaan?"
Ovi aukeni.
Pappi tuli ulos. Maaherrattaren itkettyneet kasvot näyttäytyivät ovessa.
"Letta. Älä jätä. Minua yksin", pyysi heikko ääni huoneesta.
Maaherratar antoi toisille merkin, että he saattaisivat papin ovelle, ja jäi huoneeseen.
Pappi ei pitänyt kiirettä. Hän tunsi Vilhelm Veyerin rippikouluajoilta ja hänen sanomalehtitoimintansa kautta. Hän jäi seisomaan puhellen jokapäiväisistä pikkuasioista.
Vilhelm esitti.
Kun hän katsoi Petraan, pelästyi hän.
Petran silmät loistivat, mutta aivan toisin kuin tavallisesti. Hänen huulensa värähtelivät, ja hän puristi kätensä nyrkkiin. Hän katsoi pappia kasvoihin.
"Te – te olette säikäyttänyt hänet – ja nyt, kun hänen pitää kuolla. Kuulitteko. Hän ei uskaltanut olla yksin. Te ette ole mikään hyvä pappi. Ei mikään oikea pappi. Hyi sentään!"
Sanat tulivat katkonaisina Petran suusta, ja sitten syöksyivät kyyneleet esiin.
Pappi otti askeleen eteenpäin. Silmät kiilsivät terävinä ja harmaan kylminä silmälasien takaa.
"Mitä te siinä sanotte? Te – – ."
Mutta ennenkuin pappi ehti jatkaa, oli Vilhelm Veyer kääntänyt Petran pään puoleensa ja painanut sen takintaitettaan vastaan. Hän piti käsivartensa suojellen hänen ympärillään.
"Hän – pitää niin paljon enostani. Ja hän – on varmaankin tottunut niin paljoon rakkauteen", sanoi hän puolustellen.
Hän kumarsi jäykästi. Pappi löysi itse tien ulos.
Petra nyyhkytti yhä mieli järkkyneenä nojaten Vilhelm Veyerin paidanrintaa vasten – se oli aivan märkä.
Hän seisoi kasvot ihan tummanpunaisina ja katseli pientä ruskeaa päätä. Vilhelm Veyer ei ensimmäistä kertaa pitänyt tyttölasta sylissään, mutta nyt hän ensi kertaa ei tietänyt, miten hänen piti sellaista kohdella. Hän tunsi lämpimän pikku olennon, joka vapisi liikutuksesta, seisovan lujasti painuneena häntä vasten. Hän tunsi, että jos Petra seisoi noin vielä hetken, oli hän, Veyer, menettävä järkensä ja suuteleva häntä. Eihän hän myöskään voinut työntää häntä luotaan ja juosta pakoon, niin kauan kuin hän seisoi siinä epätoivoisesti itkien.
Mutta kun Petra sitten äkkiä kohotti päänsä ja katsahti häneen, kasvot kuumina ja märkinä, mutta entisen säteilevän hymyn ja entisten hilpeiden silmien valaisemina, ja sanoi: "Saipa hän toki kuulla sen. Ja kiitos, että te autoitte minua" – silloin Vilhelm Veyer ei enää voinut pidättäytyä. Hän kumarsi kasvonsa aivan ruskean samettiposken luo. Ja sitten hän suuteli häntä – se oli vino pieni suudelma, joka sattui toiseen suupieleen.
"Rakas pikku Petra", kuiskasi hän lämpimällä äänellä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä Petra oli irtautunut hänen sylistään.Ulkona ovesta. Poissa.
Vilhelm Veyer jäi seisomaan katsellen ovea. Hän pyyhkäisi kasvojaan. Herrajumala, mitä tämä oikeastaan oli? Olihan hän ennen suudellut useitakin ilomielisiä ystävättäriään – ilman että se seikka oli tuottanut hänelle tunnonvaivoja. Tiesihän hän varsin hyvin, etteihänollut ainoa – että he ottivat asian yhtä keveältä kannalta kuin hän. Kun he puolestaan eivät olleet sen parempia, eikö silloin ollut luonnollista, että soi itselleen sen pienen huvituksen?
Mutta oliko hän milloinkaan, paitsi ehkä kaikkein ensimmäisen kerran, jäljestäpäin ikäänkuin tuntenut tehneensä jotain, jota ei olisi pitänyt tehdä, antanut lupauksen, joka oli pidettävä, jos ei hän omissa silmissään olisi halpamainen nulikka? Ei milloinkaan ennen.
Eikä hän kuitenkaan toivonut sitä tekemättömäksi. Hän seisoi hetken paikallaan. Sitten hän astui varpaillaan huoneen poikki, aukaisi varovaisesti sairaanhuoneen oven ja hiipi sisään puolihämärään.
Petra oli hyökännyt huoneeseensa. Nyt hän vanhan pikkutyttötapansa mukaan loikoi vatsallaan vuoteella kasvot painettuina käsivarsia vasten. Silloin tällöin hän pontevasti potkaisi sängyn jalkapäätä, niin että ryskähti.
Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Hän oli morkannut papin pahanpäiväiseksi. Ja pahinta oli, että hän oli tavattoman tyytyväinen itseensä sen asian vuoksi. Marenista se olisi hyvin, hyvin suuri rikos. Mutta isä? Isän mielestä hän vain olisi tehnyt oikein, sillä isä oli vain rakastavainen ja hyvä ja puolusti kaikkea. Mutta ehkä hän olisi puolustanut pappiakin? Ehkä hän ei olisi pitänyt siitä, että Petra sanoi tuon kaiken papille? Petra kävi äkkiä epävarmaksi. Ja Vilhelm Veyer, mitä hän itse asiassa ajatteli? Hän oli ollut hirveän hyvä, kun oli puolustanut häntä. Hänhän oli sanonut.
Äkkiä Petra kohotti päänsä – nousi istumaan polvilleen vuoteeseen ja tuijotti kauhistuneena ilmaan.
Vilhelm Veyer oli suudellut häntä.Suudelluthäntä! Eikä hän ollut sukua hänelle.
Petra tarttui molemmin käsin päähänsä.
Ei kai hän –? Ei kai hän nyt ollut kihloissa Vilhelm Veyerin kanssa? Olihan niin, että kun oltiin täysikasvuiset eikä oltu sukua toisilleen ja suudeltiin toisiaan, niin oltiin kihloissa?
Petra hypähti ulos sängystä kuolettavan kauhun valtaamana. Itse suudelma ei ollut tehnyt häneen huomattavaa vaikutusta – hän oli tottunut siihen, että veljet aina suutelivat häntä hyvää yötä sanoessaan. Se oli vain herättänyt hänet huomaamaan, että hän seisoi ja itki nojaten paidanrintaa vasten. Mutta nyt, kun hän ajatteli, mitä se saattoi merkitä, hän joutui säikähdyksestä aivan suunniltaan. Entä jos Vilhelm Veyer nyt saattoi pakottaa hänet menemään naimisiin kanssaan? Entäpä jos! Maaherra ja pappi ja kaikki muu unohtui tämän kauhean ajatuksen herätessä. Ja Vilhelm Veyer, josta hän piti niin tavattoman paljon, muuttui äkkiä suureksi ja kauheaksi kiveksi hänen tulevaisuutensa tiellä.
Jenny ilmestyi ovelle.
"No mutta jopa nyt, vaivaako teitä mikään, neiti Febbeler, te olette niin lystinmoisen näköinen", kysyi hän. "Ettekö tahdo päivällistä – aika on jo kauan sitten ohi?"
Petra seisoi ja katseli häntä.
"Kuulehan, Jenny. Ovatko ihmiset kihloissa, kun he suutelevat toisiaan?" kysyi hän jännittyneenä.
"Se riippuu asianhaaroista. Pitäisi kai heidän mieluimmin olla", hihitti Jenny.
"Mutta. Jos. Jos joku esimerkiksi suutelisi minua. Täytyisikö minun silloin olla kihloissa hänen kanssaan?"
Jenny hihitti pakahtuakseen.
"Sanokaahan – kumpi niistä se on, neiti Febbeler?" nauroi hän. "Jos se on se kesakkoinen, niin minä kyllä melkein luulen, että sillä on vakavat aikeet, se on niin totisen näköinen. Mutta jos se on kandidaatti, niin minä luulisin, että se on vain pilaa. Sitäpaitsihan voi purkaa samassa", lisäsi hän rauhoittavasti, "teidän ei tarvitse pelätä."
Petra kuuli hänen äänekkäästi hihittävän vielä käytävässäkin.
Hän tunsi tavatonta helpotusta.
Purkaa. Niin, tietysti. Siitä siis ei tarvinnut välittää hitustakaan. Hän meni peilin luo, huuhtoi itkettyneitä silmiään, vetäisi kerran hiusharjalla pään yli – ja meni sisään.
Hän hiipi sisään sairaanhuoneeseen.
"Menkää te syömään", sanoi hän Letta rouvalle, "minä istun täällä, niin kauan kuin hän nukkuu."
Letta rouva pudisti päätään, mutta Vilhelm Veyer vei hänet väkisin mukaansa.
"Sinun täytyy syödä, täti, muuten et jaksa valvoa."
Petra istuutui hiljaa vuoteen ääreen.
Maaherra alkoi liikahdella ja mutista katkonaisia sanoja.
"Ei kukaan", kuiskasi hän. "Ei kukaan. Ole kylliksi hyvä." Sitten hän makasi hetken hiljaa. "Auta, äiti", sanoi hän tuskan valtaamana.
"Siinä ei ole mitään pelkäämistä", sanoi lämmin ääni hänen vieressään. "Kaikki ovat kylliksi hyviä. Te olette kylliksi hyvä. Isä on sanonut sen. Ja isä on pappi. Ei se ole vaarallista. On vain suloista päästä kaikesta, joka vaivaa."
Maaherra liikutti päätään ikäänkuin nyökäyttääkseen sitä, mutta ei jaksanut. Mutta hänen kasvoihinsa tuli rauhallinen ilme.
"Äiti", sanoi hän pari kertaa, "äiti" – mutta se oli vain kuin hengähdys.
Petra meni sisälle toisia noutamaan.
He seisoivat vuoteen ääressä. Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen, ikäänkuin se olisi ollut itsestään selvä asia. Petra ei huomannut sitä – hän seisoi katsellen valkeita kasvoja, näki, mitenkä harmaa varjo laskeutui niille. Hitaasti. Ylhäältä alas. Ikäänkuin käsi olisi sivellyt piirteitä tehden ne sileiksi. Ne jäykistyivät vähitellen.
Ei muuta enää. Ainoastaan Letta rouvan hillitön itku.
Ja hiljaisuus laskeutui yli talon.
* * * * *
Tuli jo pimeä. Ja tuuli niin, että katulyhtyjen liekit leimuelivat.Kello oli pian seitsemän.
Petran sääret liikkuivat kuin rummunpalikat pitkin Parkveieniä. Tuuli tuli takaa ja kääri ahtaan lyhyen hameen hänen ympärilleen. Hän tarttui kiinni hattuun ja piti selkänsä tanakkana, ettei tuuli kaataisi häntä kumoon.
Kulman ympäri. Ylös pitkin Haegdehaugsveieniä. Lähellä Majorstuenia hän kääntyi sivukadulle ja pysähtyi sitten puuhuvilan eteen, jossa näkyi valoa parista vinninikkunasta.
Hän seisoi hetkisen ja katsoi ylöspäin – niin, täällä sen täytyi olla. Tuulenpuuska työnsi hänet eteenpäin – hän hapuili portaita ylös, näki hämärässä nimikortin ovella – kolkutti.
Muuan herra aukaisi – Petra näki hänet vain epäselvästi pimeässä.
"Minä – en voi tulla teidän kanssanne – ikävä kyllä", tokaisi Petra.
"Valitan suuresti. Olittepa te herttainen, kun kiipesitte tänne ylös sanomaan sen minulle", vastasi outo, naurunsekainen ääni. "Mutta jos teillä ehkä on samanlaista asiaa ylioppilas Bortingille, niin hän asuu tuossa vastapäätä. Odottakaa vähän, minä hankin valoa."
"Ei kiitos. Minä näen", vastasi Petra nopeasti ja kääntyi vastapäätä olevalle ovelle. Sitä raotettiin, ja valoa tunki ulos.
"Enkö ollutkin kuulevinani teidän ääntänne täältä ulkoa", sanoi PerBorting ällistyneenä.
"Niin, minä menin väärän herran luo", sanoi Petra.
"Tuhat kiitosta. Sangen ystävällistä", nauroi ääni toiselta puolelta, ja ovi suljettiin.
"Minä en voi."
"Ettekö voi?"
Per Bortingin pettymys oli niin suuri ja ilmeinen, että Petraa oikein säälitti.
"Hän on kuollut. Nyt iltapäivällä", sanoi hän hiljaa. "Minä juoksin tänne, ettette tulisi meille."
"Niinkö", sanoi Borting vain. "Olkaa hyvä ja istukaa", muisti hän sitten.
Petra istuutui nojatuolin käsipuulle. Lamppu valaisi selvästi hänen kasvojaan. "Te olette aivan toisenlaisen näköinen kuin tavallisesti. Tämä on varmaankin koskenut teihin kovasti", sanoi Borting osaaottavaisesti.
"Eipä niinkään. Onhan vain hyvä, ettei hänen enää tarvitse kärsiä eikä olla riippuvainen toisien avusta. Ja on itsekästä surra, kun joku kuolee. Minulla on toinen, pahempi huoli."
Borting katseli häntä.
"Selkkauksia herrattaren kanssa?" keksi hän.
"Pahempaa", sanoi Petra järkähtämättömästi.
"Vieläkin pahempaa? Mitä ihmettä se sitten voi olla?" kysyi Per Borting aivan säikäyksissään.
"Minä – luulen, että olen kihloissa", sanoi Petra.
"Luulette? Veyerin kanssa varmaankin?" kysyi Borting terävästi. Hän punastui kaulaa myöten.
Petra nyökäytti päätään.
"Luulette? Mutta oletteko te hullu. Täytyy teidän toki tietää, oletteko kihloissa", huudahti Per Borting kiihkoisasti. "Kertokaa minulle kaikki! Muistakaa, että olette luvannut sen." Ääni oli käskevä.
"Niin", kertoi Petra. "Minä sanoin kovia sanoja papille. Ja sitten hän suuteli minua."
"Veyer? Papin katsellessako?"
"Ei. Pappi oli mennyt. Ensin minä morkkasin papin pahanpäiväiseksi, koska hän puhui ilkeästi maaherralle. Ja sitten pappi tahtoi puolestaan sanoa minulle jotain, mutta silloin Veyer veti minut luokseen, ja sitten minä itkin hänen paitansa aivan märäksi, ja sitten pappi meni. Ja silloin hän suuteli minua."
"Hävytöntä", puhkesi Per Borting kiivaasti sanomaan. "Käyttää hyväkseen sitä, että te olette tuollainen lapsi. Halpamaista."
"Ei", vastusti Petra pontevasti. "Hän teki sen vain ollakseen ystävällinen. Mutta – luuletteko, että hänen tarkoituksensa on, että me nyt olemme kihloissa?"
"Suoraan sanoen, en." Hän oli nyt aivan kalpea ja vapisi. "Veyer on tunnettu suureksi liehittelijäksi. Ei. Te voitte epäilemättä olla rauhallinen. Hänen puoleltaan se tuskin oli muuta kuin leikkiä. Mutta se on hävytön loukkaus teitä kohtaan."
"Jumalan kiitos", sanoi Petra huojennetuin mielin. "Muuten hänen tarkoituksenaan vain oli olla ystävällinen minulle. Minä en ole tyhmä. Minä kyllä hyvin tiedän, milloin ihmisten tarkoituksena on olla ilkeitä ja milloin he ovat ystävällisiä. Sitäpaitsi ei kukaan suutele muita kuin niitä, joista pitää oikein paljon."
Per Borting seisoi ja töllisteli häneen. "Sanokaa, neiti Felber, pidättekö te minua pilkkananne? Vai oletteko niin ihastunut Veyeriin, ettette tiedä eroitusta pahan ja hyvän välillä?" – "Tai oikean ja vasemman", – jatkoi Petra – mieli äkkiä keveänä. "Ei saa puhua pahaa Veyeristä. Hän on minun ystäväni. Jos te olisitte suudellut minua, olisinko luullut, että te olisitte tehnyt sen ollaksenne ilkeä?"
"Ei – minä", vastusti Per Borting harmistuneena ja posket hehkuvan punaisina kesakkojen alla.
"Teidän pitäisi lukea uudelleen malasta ja raiskasta", sanoi Petra. "Mutta nyt minun täytyy mennä. Ja teidän myös, jos tahdotte joutua ajoissa."
"Ettekö sittenkin voi tulla mukaan?" pyysi hän – hänet oli lepyttänyt tuo "josteolisitte –"
Petra pudisti surullisena päätään.
"En voi niiden molempien tähden, jotka ovat siellä kotona. Ajatelkaas, että minä sanoin kotona. Se kai johtuu siitä, että tänään on niin juhlallista. Mutta minä aion tehdä jotain toista. Minä aion huomenna mennä hänen luokseen ja pyytää häntä arvostelemaan lauluani. Sillä minusta pitää tulla laulajatar eikä mikään muu maailmassa. Minä en tahdo miksikään muuksi."
"Sentähden minä niin pelkäsin, että olisin kihloissa, ymmärrättekö", lisäsi hän hymyillen.
Per Borting tuijotti häneen hämmästyneenä ja loukkaantuneena.
"Sen tähdenkö!"
"Niin, silloinhan minun olisi pitänyt mennä naimisiin ja saada paljon lapsia, kuten tiedätte. Ja nehän ovat niin suurena haittana, kun aikoo laulajattareksi. – Niin, muistakaa omaa äitiänne. Hänenhän täytyi luopua siitä, kun hän meni naimisiin. Mutta se nyt joka tapauksessa oli onnellista – muuten ei teitä olisi ollut olemassa, ja se olisi ollut hyvin ikävää", sanoi Petra, "mutta nyt meidän pitää mennä."
He lähtivät yhdessä ulos. Per Borting esitti matkalla innokkaasti esimerkkejä siitä, että varsin hyvin saattoi sekä kehittäytyä laulajattareksi että mennä kihloihin.
"Enkö voi saattaa teitä Wedloffskan luo huomenna?" kysyi hän, kun he erosivat. "Minä tahtoisin niin kernaasti olla ensimmäinen, joka –"
"Kyllä, mutta ei sisään", lupasi Petra.
Hän meni puutarhan läpi.
Valkeat uutimet peittivät sen huoneen ikkunan, missä maaherra makasi, ja ikkuna oli auki.
Edestakaisin salissa, jota valaisi ainoastaan maaherran lukulamppu, kulkivat Letta rouva ja Vilhelm Veyer. Veyer oli kietonut käsivartensa laihan mustan olennon vyötäisille ja haki nyt muististaan esille yhtä ja toista, pieniä sanoja, jotka eno Tuesen oli sanonut hänen ollessaan pikku poikana. Letta rouva hymyili kiitollisena, pyyhki yhtämittaa pois kyyneleitä ja puhdisti nenäänsä.
"Anteeksi."
Petra tahtoi vetäytyä takaisin.
"Ei. Tulkaa tänne", viittasi maaherratar. Hän otti Petran toiselle puolelleen. He kulkivat nyt kaikki kolme.
"Missä te olette ollut?"
"Kävin sanomassa, etten voi mennä konserttiin", sanoi Petra.
"Mutta sehän oli vahinko", sanoi Letta rouva. "Siitähän te olette iloinnut koko ajan. Se oli varmaankin suuri pettymys teille."
"Oli", sanoi Petra avomielisesti. "Mutta minä menen huomenna hänen luokseen. Minä olen odottanut hänen tuloaan, siitä asti kun olin pieni. Minä aion myöskin laulajattareksi", puhkesi hän äkkiä sanomaan —"enkäaio mennä kihloihin" – ja Vilhelm Veyer sai hyvin merkitsevän silmäyksen.
He pysähtyivät molemmat ja katselivat häntä hämmästyneinä.
"Niinkö?"
"Niin, onhan teillä harvinaisen kaunis ääni", sanoi maaherratar. "Mutta oppiaika käy kalliiksi."
"Niin se ehkä käy", sanoi Petra sävyisämmin kuin hänen oli tapana. "Ja nyt – kai minä en enää jää tännekään", lisäsi hän.
Taas Letta rouvan täytyi pyyhkiä silmiään.
"Kaikkea sentapaista en vielä jaksa ajatella", sanoi hän. Hän irroitti huomaamatta Vilhelm Veyerin käsivarren ja meni hiljaa Tuesenin huoneeseen. Vilhelm jäi katselemaan Petraa. Mitähän Petra oikein ajatteli siitä, mikä oli tapahtunut? Hän tarttui hänen käteensä.
"Mitä te ajattelette minusta, Petra? Rakas pikku Petra", sanoi hän, ja hänet valtasi taas se äkkinäinen hellyys, jota hän tunsi joka kerta, kun kosketti tätä lujaa ruskeaa kättä.
"Minä – olen niin kauhean iloinen, koska te olette – liehittelijä", sanoi Petra säteilevänä. "Ensin minä luulin, että olin kihloissa teidän kanssanne. Mutta nyt minä tiedän, että te vainolettesellainen. Ja te olitte hirveän ystävällinen, kun olitte sellainen minua kohtaan, kun pappi tahtoi käydä minun kimppuuni. Tuhat kiitosta."
Hän päästi Petran käden ja tuijotti mitään ymmärtämättä kirkkaisiin harmaisiin silmiin, jotka loistavina katsoivat häneen. Sitten hän taas tarttui käteen ja kumartui sen ylitse.
"Petra. Te olette kummallinen lapsi, mutta minä — pidän teistä – niin kovasti", sanoi hän lämpimästi.
"Sen minä toki tiedän. Muuten ette olisi suudellut minua", sanoi Petra hyvillään. "Ja koska te pidätte minusta niin paljon, niin saatte tietää, että huomenna on elämäni ratkaisevin hetki. Sillä ajatelkaa, jos minulla sittenkään ei ole tarpeeksi ääntä. Silloin minun vain pitää mennä naimisiin. Ja se on niin jokapäiväistä."
Jenny raotti ovea.
"Tee on pöydässä", sanoi hän laulavalla äänellään.
He söivät vaihtamatta montakaan sanaa. Vilhelm Veyer pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi käyttää stipendirahansa heti ja matkustaa nyt jo eikä vasta keväällä, kuten hän oli toivonut.
"Te olette varmaankin väsynyt, lapsi. Pankaa te vain maata", sanoiLetta rouva, kun he olivat syöneet. Ja hänen ääneensä tuli sävy, jotaPetra ei koskaan ollut luullut siinä voivan olla, hänen nyt lisätessään:
"Ja kiitos kaikesta, minkä olette tehnyt –hänenhyväkseen." Ja sitten kapeat valkeat sormet keveästi koskettivat Petran poskea.
Petra meni huoneeseensa ja riisuutui puolinukuksissa. Sinä iltana hän sulki herrattarenkin vanhaan iltarukoukseensa, joka oli jonkunlainen lisä isämeidän rukoukseen ja jonka Maren oli opettanut hänelle hänen lapsena ollessaan.
* * * * *
Petran käynnistä Wedloffskan luona ei tullut mitään seuraavana päivänä. Eikä liioin sitä seuraavina. Sillä seuraavana aamuna Letta rouva ei voinut nousta vuoteestaan – hänen sänkynsä oli ruokasalissa, ja ruokasalin ikkunoiden piti koko päivä olla uutimien peitossa – hän oli saanut tavallisen päänsärkynsä, ja sitä kesti aina kolme päivää. Petra kulki edestakaisin ja asetti kääreitä – otti vastaan sukulaiset, jotka tulivat, ja vastasi kaikkiin kysymyksiin. Vasta illalla hän tuli ajatelleeksi, että Per Borting turhaan oli seisonut yliopiston kellon luona odottamassa. Mutta Petra otti asian levollisesti. Sanomalehdet kertoivat, että Wedloffska aikoi antaa vielä yhden konsertin.
Se sattui hautajaispäiväksi.
"No eikö ole onnetonta", sanoi Petra Jennylle lukiessaan sen. "Minä olen varma siitä, etteihänolisi pahoillaan, jos menisinkin sinne. Mutta rouva ei voi olla yksin sinä iltana. Mutta huomenna minä menen, jos vaikka – en tiedä mitä."
"Eihän ole niinkuin oikein sopivaakaan mennä huvittelemaan sellaisena päivänä", sanoi Jenny kokeneesti.
* * * * *
Kaikki oli ohi.
Lähin suku oli ollut aikaisilla päivällisillä, mustat, hiljaiset päivälliset, joiden kuluessa poliisimestari-serkku oli pitänyt muistopuheen.
Nyt he olivat menneet.
Talossa vallitsi se suuri tyhjyys, joka syntyy, kunseon kannettu ulos – kun huone taas on järjestetty jokapäiväistä elämää varten, eikä enää ole mitään hommattavaa eikä ajateltavaa.
Vilhelm Veyer sanoi aikaisin hyvästi.
"Neiti Felber. Minua haluttaisi pyytää teitä täksi yöksi nukkumaan minun huoneeseeni. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi Letta rouva.
"Eihän toki. Minusta se on hirveän hauskaa", sanoi Petra. Ja hän ja Jenny kantoivat sängyn sisään ja asettivat sen maaherrattaren sängyn viereen.
Letta rouva nousi vuoteeseensa punakeltainen pähkinänkokoinen hiusnuttura päälaellaan. Sitten hän vei nenäliinan suulleen, ja kun hän jälleen asetti sen yöpöydälle, oli sen alla jotain. Ja Letta rouva alkoi äkkiä sammaltaa.
Kun valo oli sammutettu, kuuli Petra hiljaisen nyyhkytyksen – hän etsi hapuillen Letta rouvan ohuita sormia. Ne puristivat heikosti hänen kättään eivätkä enää vetäytyneet pois.
Seuraavana aamuna Petra seisoi peilin edessä ja oli kovassa puuhassa letteineen. Mutta ensi kertaa ne eivät tyydyttäneet häntä. Hän sytytti kynttilän ja kuumensi kynänvarren, kuten oli nähnyt Jennyn tekevän, ja sai käsiinsä ison hiussuortuvan. Hän lähensi kynänvarren kasvoihinsa tunteakseen, oliko se liian kuumaa.
Ssssss, kärvensi se. Ja kun Petra katsoi peiliin, oli hänellä punainen juova juuri nenän poikki.
Hänen täytyi nauraa, niin surkeata kuin se olikin.
"Maren on totta tosiaankin oikeassa, kun hän sanoo, että turhamaisuus saa hyvin ansaitun rangaistuksensa", sanoi hän. Ja sitten hän luopui kaikista ponnistuksista saada Tunturihiirestä jotain muuta kuin Tunturihiiren.
"On toki taivaan onni, kuten Maren sanoo, ettei minun pidä nenällä laulaa", nauroi hän katsellessaan omaa turmeltunutta kuvaansa.
Petra kulki puiston läpi mieli jännityksessä, joka oli sangen harvinainen ilmiö aina tasapainossa olevan Tunturihiiren elämässä. Kellon luona seisoi Per Borting odottamassa – hän tuli juuri luennolta.
"Älkää puhutelko minua", sanoi Petra. "Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin silloin, kun minun piti mennä ripille. Istukaa tässä penkillä ja odottakaa minua."
Ja niin pieni tummansininen olento pujahti sisään Grandin suuresta ovesta.
Heti sen jälkeen se taas tuli ulos – hitaasti ja pää kumarassa se meni penkin luo. Per Borting ei keksinyt häntä, ennenkuin hän jo oli siellä, hän ei odottanut häntä tulevaksi vielä pitkään aikaan.
"No?" kysyi hän kovasti jännittyneenä.
Petra nosti kasvonsa. Per Borting ei saanut muuta vastausta kuin kaksi kyyneleistä silmää ja pienen vavahduksen suun ympärillä.
Hän ei kysynyt enempää. Veti vain Petran istumaan penkille viereensä ja puristi hänen kättään.
Petra ei sanonut sanaakaan.
Vihdoin pitkän ajan kuluttua Borting kysyi:
"Eikö hän tahtonut ottaa teitä vastaan?"
"Hän on matkustanut", kuiskasi Petra. "Matkustanut tänä aamunaBergeniin."
Per Borting istui hetken ääneti.
"Mutta hän tulee ehkä tänne takaisin. Tai tehän voisitte antaa jonkun toisen etevän arvostella lauluanne", sanoi hän sävyisästi.
"Ihmiset ovat niin ty-hyhmiä, kun heidän pitää lohohdutella", nyyhkyttiPetra.
Hän istui keskellä Karl Johania itkien, niin että kyyneleet vierivät pitkin poskia.
Per Borting ei loukkaantunut. Hän mietti vain, miten saisi Petran taas iloiseksi. Hän muisti ensi kerran junassa, kun Petra painoi nenänsä ruutua vasten, ja hän alkoi kertoa äidistä ja isästä ja – äiti. Hänen mieleensä juolahti ajatus.
"Neiti Felber", alkoi hän, mutta sitten hän ei kuitenkaan jatkanut. Oli parasta olla sanomatta mitään, ennenkuin tiesi varmasti.
"Nyt teidän pitää tulla kotiin", sanoi hän, "punaisine nenännipukkoinenne", lisäsi hän hilpeästi.
Petra kääntyi hänen puoleensa.
"Niin, sen minä poltin aivan turhanpäiten", sanoi hän harmistuneena.
Hän nousi ja alkoi kulkea eteenpäin, mutta hän ei sanonut mitään kotimatkalla. Viime aikojen tapahtumat olivat olleet vähän liikaa itse Tunturihiirenkin tavalliselle mielenrauhalle ja valoisalle maailmankatsannolle – sekä maaherra että Wedloffska.
Per Borting saattoi hänet portille.
"Minä menen vielä takaisin kaupunkiin. Minun täytyy välttämättömästi telefonoida kotiin tänään. Paluumatkalla pistäydyn tänne ja kysyn, mitä teille kuuluu", sanoi hän – ja riensi pois pitkin katua niin pitkin askelin kuin suinkin saattoi.
Maaherratar oli yksin. Vilhelm Veyer oli mennyt sanomalehden toimistoon.
"No?" kysyi hän, heti kun Petra näkyi ovessa – aivan kuin olisi hän odottanut. Hän istui aivan toimettomana ja hiljaa tuolillaan ja tuijotti tyhjää paikkaa vastapäätä.
"Hän oli", sanoi Petra, "matkustanut", jatkoi hän sitten. Ja sitten painautui pieni ruskea lettipää äkkiä maaherrattaren syliin ja nyyhkytti äänekkäästi.
Letta rouva aivan pelästyi tällaista hänen persoonaansa kohtaan suunnattua hyökkäystä, jommoiseen hän ei suinkaan ollut tottunut. Mutta sitten kaksi ohutta valkeaa kättä alkoi silittää Petran selkää. Ne silittivät ja silittivät. Eikä sanaakaan lausuttu.
Niin he istuivat kauan.
"Meidän pitää neuvotella Vilhelmin kanssa siitä, mitä meidän nyt on tehtävä. Vilhelm on niin käytännöllinen", sanoi Letta rouva vihdoin. Aivan ehdottomasti ja huomaamattaan hän sanoi "me". Ja se seikka, että herratar sanoi me puhuessaan itsestään ja Petran surusta, herätti Petran. Nyyhkytykset lakkasivat. Hartiat hytkähtelivät vain pari kertaa. Sitten tulipunaiset, märät kasvot lähenivät maaherrattaren kasvoja ja kaksi käsivartta kietoutui hänen kaulaansa.
"Tuhat kiitosta. Minä en koskaan ollut luullut, että te voisitte olla niin kiltti", sanoi Petra. Ja sitten lämmin suu painautui lujasti maaherrattaren kuivaa vanhaa poskea vasten.
Petra katosi ovesta. Letta rouva istui yhä paikallaan omituisen heltyneenä. Niin pitkiin aikoihin, kuin hän saattoi muistaa, ei kukaan muu kuin Tuesen ollut vapaaehtoisesti suudellut Letta rouvaa. Ja Letta rouvasta tuntui miellyttävältä, kun nuo vahvat nuoret käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa. Niissä oli jotain suojelevaa, vaikkapahänoikeastaan oli se, jonka tässä piti suojella ja lohduttaa.
Hän istui hetken mietteissään, sitten hän nousi ja meni Petran jälkeen.Hän kolkutti hänen ovelleen.
Petra istui sängynlaidalla ja tuijotti eteensä ilmaan.
"Neiti Felber", alkoi maaherratar melkein hämillään. "Minä ajattelin, että ehkä tahtoisitte jäädä tänne talveksi sittenkin. Minullahan on huoneisto vain itseäni varten nyt. Ja Vilhelm matkustaa luultavasti pois. Ja sitten – sitten antaisin teidän mielelläni nauttia lauluopetusta. Jos voisitte kestää yksinäisyyttä täällä luonani."
Letta rouva liikutteli jalkojaan ja oli aivan punainen kasvoiltaan eikä uskaltanut katsella Petraa. Hän ei ollenkaan tietänyt, miten oli meneteltävä, kun tahtoi olla rakastettava.
Petra ei ensin sanonut sanaakaan. Katsoi vain. Mutta sitten äkkiä koko hänen kasvonsa kirkastuivat.
Ja ennenkuin oikein itsekään tiesi, mitä teki, oli hän kietonut käsivartensa maaherrattaren polvien ympäri ja nostanut hänet ylös ilmaan.
"Anteeksi", sanoi hän hämillään, kun Letta rouva aivan säikähtyneenä taas seisoi lattialla. "Anteeksi, mutta minä tulin niin iloiseksi. Tuhat –"
"Älkää kiittäkö minua", sanoi Letta rouva hiljaa. "Se on ikäänkuin – häneltä."
Samassa kello soi. Petra kiiruhti käytävän läpi ja ulos.
"Minun pitää sanoa terveisiä isältä ja äidiltä ja kysyä, ettekö tahdo tulla meille asumaan ja laulamaan äidin kanssa", puhkesi Per Borting sanomaan voitonriemua ja raikuvaa iloa äänessään.
Petra katsoi häneen aivan ymmällään. Sitten hän teki korkean hyppäyksen.
"No sattuupa nyt kummia", sanoi hän. "Nyt juuri herratar – ei maaherra – on tarjonnut minulle laulutunteja. Kyllä he sanovat oikein kotona, kun väittävät, että Tunturihiiri on kuin kissa, hän putoaa aina jaloilleen."
"Te tulette luonnollisesti meille", sanoi Per Borting varmasti."Ellette mieluummin valitse – Veyeriä", lisäsi hän pisteliäästi.
"Niin, teille minä mieluummin tahdon", sanoi Petra iloisesti, mutta sitten hän vaikeni ja seisoi hetken ääneti.
"Ei", sanoi hän päättäväisesti. "Minulla on paikka täällä. Ja kun hän tahtoo pitää minut luonaan tänä talvena, niin minun täytyy jäädä hänen luokseen. Etenkin nyt, kun hän on suruissaan ja yksin. Niin, sillä Veyer, hän matkustaa pois. Ulkomaille. Ja ajatelkaa, hän on muuttanut mieltään niin, että hän nyt pitää minusta, luullakseni, – vaikka minä nostin hänet ilmaan ihastuksissani. Eikä hän varmaankaan ole tottunut siihen. Niin että ei kiitos. Minun täytyy kyllä jäädä tänne."
Per Borting ei sanonut mitään. Mutta hänen avoimet pojankasvonsa ilmaisivat niin selvästi, mitä hän ajatteli, että sanat olivatkin aivan tarpeettomia.
"Mutta keväällä. Silloin kai te asutte kotona. Silloin minä tulen teille, ja silloin te ja minä istumme lammen luona, kun toiset nukkuvat päivällisuntaan – niin, ja sitten teidän äitinne ja minä laulamme yhdessä", lisäsi hän.
"Tuhat kiitosta", sanoi Per Borting onnellisena. Sillä Petrahan oli ensin ajatellut lampea ja häntä ja sitten vasta laulua ja äitiä. Ja olihan hän, Borting, kaupungissa talvella – ja Veyer aikoi matkustaa pois.
Mutta Petra meni keittiöön Jennyn luo.
"On kai hirveän syntistä olla iloinen, kun täällä on suru", sanoi hän, "mutta minä en voi sille mitään. Minä olen sellainen onnen porsas, Jenny."
"Vai niin, se kesakkoinenko se sitten lopulta olikin", vastasi Jenny ja alkoi hihittää.
* * * * *
Lumi pyrysi ristiin rastiin raskaalta, valkean harmaalta taivaalta ja laskeutui valkeaksi, utuiseksi kanneksi sen harmaan peitteen ylitse, joka vielä oli maassa viime lumisateen jälkeen. Oli niin pimeää, että lyhdyt ulkona vielä paloivat, vaikka kello oli melkein kymmenen aamulla.
Oli kaksi päivää ennen jouluaattoa.
Petra seisoi nenä matkakirstussa ja järjesteli tavaroitaan. Maaherratar ilmestyi ovelle.
"Tässä minulla on joululahja – jos ehkä tahdotte käyttää sitä matkalla", sanoi hän ja ojensi Petralle pienen käsilaukun.
"Voi tuhannet kiitokset", sanoi Petra ja aukaisi sen. Sen sisässä oli neliskulmainen punainen seteli.
"Te olette unohtanut tämän", sanoi hän ja ojensi sen Letta rouvaa kohti.
"Se on teidän. Voitte kai käyttää sen ostoksiinne", sanoi maaherratar."Tehän olette itse voittanut sen, muistattehan."
Petra seisoi silmät selällään.
"Sata kruunua. Minä luulen, että olette hullu. Sillä te olisitte voinut ostaa joululahjoja puolelle kaupunkia. Ja te, joka sitäpaitsi olette antanut minulle koko laulun."
Ja ennenkuin maaherratar ehti äännähtääkään, lensi laukku matkakirstuun ja hän itse oli Petran sylissä kuin pihtien puristamana.
"Te olette kovin väkevä", oli ainoa, minkä hän sanoi, kun taas pääsi irti. Ja sitten hän hymyili.
Maaherratar oli oppinut hymyilemään aivan kuin muutkin ihmiset. Aluksi se ei ikäänkuin sopinut hänen kasvoihinsa, mutta nyt se jo oli siinä aivan kuin paikoillaan.
Niin sanoi myöskin vanha tohtori Sonderberg, kun hän tuli tavalliselle viikkokäynnilleen enemmän ystävänä kuin lääkärinä.
"Te olette opettanut herrattaren hymyilemään, te pieni", – sanoi tohtori Sonderberg.
Mutta Petra nauroi ja sanoi, että asianlaita varmaankin vain oli niin, että herratar oli unohtanut sen joksikin aikaa, kun hänellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä ja suruja. Sillä kaikki ihmiset ovat toki syntyneet sellaisiksi, että osaavat hymyillä.
Maaherratar hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän, kun Petra veti esiin koruompelun ja sanoi:
"Ja tässä on minun joululahjani teille. Se on salvetti. Mutta tuo yksi kulma minun pitää ommella, kun tulen takaisin. Minulta koruompelu sujuu niin hitaasti, sillä se on minusta niin tympäisevää työtä."
"Kiitos. Minä luulen melkein, että pidän salvetin tällaisenaan, Petra,Näin se on aivan te itse", hymyili herratar. "Te olette hyvin kiltti.Se on varmaankin tuottanut teille monta ikävää hetkeä."
"Niin on", hymyili Petra avomielisesti. "Minun lahjojeni omituisuutena on muuten, etteivät ne koskaan ole valmiita, sillä kotona minä aina keksin niin paljon tekemistä ulkosalla. Tässä on se lahja, jonka olen aikonut Veyerille. Minun olisi pitänyt koristaa se koruompelulla – se on tarkoitettu liiveiksi. Mutta eikö se teistäkin ole yhtä sievä ilman koruompelua? Tai melkein ainakin?"
"Aivan yhtä sievä", vastasi Letta rouva vallan vakavana. "Vaikka luulenkin, että Vilhelm olisi pannut erikoista arvoa pariin teidän kätenne tekemään neulanpistokseen, niin hän kyllä tulee iloiseksi nähdessään, että te yleensä olette ajatellut häntä. Hänelle varmaankin on oleva suuri pettymys, ettette ole kotona hänen palatessaan."
"Kyllä varmaankin", sanoi Petra hyvillään.
"Ettekö voisi odottaa huomiseen, niin voisimme joka tapauksessa syödä aikaisen päivällisen yhdessä hänen kanssaan."
"Minä olen luvannut ylioppilas Bortingille matkustaa yhdessä hänen kanssaan. Hänen vanhempansahan asuvat nyt meidän pappilassamme. Ja minun veljeni matkustaa samalla kertaa."
Maaherratar kävi vakavaksi. Hän istuutui.
"Kuulkaa nyt, pikku Petra", sanoi hän. "Te tiedätte, että minä sanon suoraan, jos jokin ei minua miellytä. Enkä minä pidä siitä tavasta, millä te kohtelette molempia näitä nuoria ihmisiä. Tehän olette vain lapsi ettekä ajattele kihlausta ettekä muuta sellaista, – mutta on sääli näitä kahta poikaa, paitsi sitä ettei se myöskään ole aivan sopivaa. Toisen kanssa olette niin innokkaassa kirjevaihdossa, että – että – en tiedä mitä – ja –"
"Minusta on niin hienoa saada kirjeitä ulkomailta", puolustautui Petra."Sitäpaitsi se on hauskaa."
"Ja toisen kanssa te käytte konserteissa ja kävelette, ja nyt te matkustatte kotiinkin hänen kanssaan", jatkoi maaherratar tyytymättömänä. "Minun mielestäni se ei ole oikein. Minun mielestäni teidän pitäisi antaa toisen heistä tietää, että te pidätte enemmän toisesta."
"Niin, mutta se olisi toisesta ikävää. Enkä minä tiedä, kuka on toinen", sanoi Petra. "Minä pidän hirveän paljon kumpaisestakin – aina sen mukaan, kenen kanssa olen yhdessä."
"Niin niin. Olkaa vain varovainen, lapsi kulta", sanoi maaherratar leppyneenä ja nousi paikaltaan. "Joka tapauksessa sekä Vilhelm että minä kaipaamme teitä kovasti jouluna."
"Sepä hauskaa", vastasi Petra ilosta säteillen.
* * * * *
Lunta tuprutteli yhä tiheämmin ja tiheämmin. Oli mahdotonta eroittaa muuta vaununikkunasta kuin yksityisiä pieniä kaukaisia valoja, jotka välähtivät esiin pimeästä ja katosivat yhtä nopeasti. Kattolamppu loisti himmeästi ja leimuellen, juna jyskytteli eteenpäin. Mutta kolme matkustajaamme ei huomannut mitään siitä, mikä heidän ympärillään tapahtui. Pappila ulkopuoleltaan ja pappila sisäpuoleltaan oli kaiken aikaa puheenaiheena, niin että Per Borting vihdoin sanoi, että siellä hän nyt osaisi liikkua vaikka sokeana.
Hämäristä saakka oli ilma selkeää, ja kun juna iltamyöhällä pysähtyi vanhalle tutulle asemalle, hohtivat tähdet niin kirkkaina, että köyhät vilkkuvat rautatielyhdyt näyttivät vieläkin kurjemmilta ja nolommilta kuin muuten.
"Tunturihiiri", kaikui Finnin ääni, "onko sinulla uudet suksirakset minulle, niinkuin lupasit?" Ja rakennuksen takana ravistelivat hevoset kulkusiaan, joiden ääni kaikui kumahdellen ja sitten äkkiä lakkasi kuulumasta.
"Se on Musta. Se nykii aina noin, kun se on sidottuna", sanoi Petra ja kiiti läpi lumen kahden ison reen luo.
Toisessa istui turkkeihin kääritty herra.
"Isä."
Petra lensi hänen kaulaansa, puristeli häntä ja suuteli häntä ainoaan paljaaseen paikkaan – nenälle.
"No. Ei ole vaikeaa arvata, kuka te olette, sydämellinen nuori neiti", sanoi naurunsekainen ääni turkin sisästä. "On luonnollista, että erehdyitte, sillä ovathan sekä hevonen että reki vanhoja tuttujanne."
"Ai! Anteeksi", sanoi Petra ällistyneenä. Mutta sitten hän nauroi ja käänsi taas päänsä turkkia kohti.
"Sitäpaitsi minä olen tottunut suutelemaan tämän pitäjän pappia."
"Toivon, ettette luovu siitä tavasta, pikku ystävä. Per'in isänä toki minäkin voinen vaatia vähän ystävyyttä. Toivomme, että saamme ilon nähdä teidät kaikki meillä ensimmäisenä joulupäivänä. – No, hyvää päivää ja tervetuloa, poikani."
"Tunturihiiri! Täällä on Musta. Jouduhan vähän", vinkui Finn. "Herman jo istuu reessä."
Tunturihiiri tuli hyppien. Per Borting seurasi perässä ja kääri hänet vällyihin.
Pari minuuttia myöhemmin reet lähtivät nytkähtäen liikkeeseen. Kulkuset soivat tahdikkaasti ja kaviot kapsahtelivat. Ensi tienhaarassa erottiin.
"Hyvästi ja tervetuloa."
"Huomenna", huusi Per.
Petra istui kasvot ylöspäin käännettyinä, onnellisena ja turvallisena äitinsä vanhassa tutussa turkissa.
"Tähdet loistavat aivan toisella tavalla täällä kuin kaupungissa", sanoi hän.
Joen rannalla olevan pienen valkean rakennuksen kaikki ikkunat olivat valaistut. Portailla seisoi Maren, kädet kudotun kaulahuivin alla. Hän oli vielä harmaampi ja ryppyisempi ja vinompi kuin miksi Petra hänet muisti. Hän käänsi Petran kasvot käytävän lamppua kohti.
"Enkö minä jo arvannut. Paljon laihempi eikä yhtä ruskea. Niin, se kaupunki!" sanoi hän harmissaan.
Pappi tunnusteli hapuillen Petraa toisella kädellä ja piti toisellaHermanista kiinni.
"Lapsi kultani. Rakas pikku Tunturihiiri", sanoi hän. Hän vapisi, eivätkä silmät enää nähneet mitään. Hän oli paljon vanhentunut.
"Voi isä, miten sinä olet käynyt – kauniiksi", sanoi Petra, mutta hänen äänensä ei ollut niin varma, että hän olisi uskaltanut sanoa sen enempää hetken aikaan.
Hän juoksi läpi talon – kaikki oli tarkastettava.
"Huonekalut ovat muuttuneet niin isoiksi minun mielestäni", sanoi hän Marenille, joka uskollisesti seurasi häntä eikä voinut katsella häntä kyllikseen.
"Niin, näetkös, pappilan suojathan olivat avarammat. Mutta näitä voikin paljon paremmin pitää puhtaina", sanoi Maren.
Petra seisoi pienen ullakkohuoneensa ikkunan luona ja riisuutui. Puiden latvojen takaa hän näki pappilan valot. Hän seisoi kauan katsellen niitä.
"Paikkoja ikävöi melkein enemmän kuin ihmisiä", huokasi hän ja veti uutimen alas.
Hän heräsi siihen, että Maren laski halkosylyksen jymisten lattialle ja alkoi panna puita uuniin.
"Niin hyvin kai sinä et ole nukkunut, sitten kun menit kaupunkiin?" kysyi hän.
"Minä nukun kaikkialla, Maren", sanoi Petra.
"Hoh, niin sinä varmaankin vain luulet", sanoi Maren, jonka epäluulo kaikkea vastaan, mikä kantoi kaupungin nimeä, oli syvälle juurtunut.
Petra makasi katsellen tulen leimuelevaa heijastusta seinällä. Uusi öljytty seinä. Ikävä seinä. Hän muisti vanhoja harmaita seinäpapereita, joille keltaiset sadetahrat muodostivat kuvioita, kukon ja miehen, joka ratsasti katon harjalla. Ja reikää, jonka läpi raontäyte näkyi. Petra muisti varsin hyvin, että hän itse oli tehnyt sen nähdäkseen, mitä paperin alla oli – kauan, kauan sitten.
Ja äkkiä pieni ruskea pää pujahti peitteen alle. Peite hytkähteli ja sen alta kuului tukahdutettua nyyhkytystä.
* * * * *
"Ei, minä en tahdo sinua mukaan, Finn."
Petra seisoi sovitellen suksia jalkaansa heti päivällisen jälkeen.
"Se on hävytöntä. Rakset ovat jo suksissa. Katso vain", sanoi Finn innokkaasti.
"Sinä voit mennä Hermanin kanssa. Minä tahdon mennä yksin", sanoi Petra ja hiihti tiehensä.
"Petra on muuttunut niin tyttömäiseksi", sanoi Finn suutuksissaanHermanille. "Nyt hän tahtoo mennä yksin kuin täysikasvuinen ainakin."
Kuivaa lunta putoili hiljalleen. Se rapisi puissa ja pisteli Petraa kasvoihin, kun hän hiihti jokea pitkin. Hän meni maantien poikki, niityn yli ja pappilaan kuuluvan kivikon läpi.
Ison koivun luona hän pysähtyi, taputti runkoa ja nyökäytti päätään katsellen ylös kuiviin riippuviin oksiin. Sitten hän hiihti eteenpäin lampea kohti. Sukset liukuivat kahisten runkojen lomitse. Oli niin hiljaista, että hän kuuli, miten lumi putoili.
Lampi oli lumen peitossa, ainoastaan hiukan maata alempana. Kuivia kaisloja ja korsia pisti esille sen ympärillä.
Petra meni vähän syrjään ja jäi katselemaan pappilaa, joka kohosi siinä valkeana ja rauhallisena molempine ikkunariveineen ja näytti ikäänkuin kuuluvan yhteen puhtaan uuden lumen kanssa. Hän seisoi hetkisen ja katseli.
Sitten hän palasi takaisin, kiersi lammen ympäri ja pysähtyi taas tuijottamaan kauas entisiin aikoihin. Ja lumi putoili hiljalleen ja tiheään ja kasaantui valkeaksi huipuksi hänen lakkiinsa ja pieniksi valkeiksi tyynyiksi hänen olkapäilleen.
Suhahti läpi lehdon.
Notkea olento ilman lakkia, yllään ainoastaan tavalliset sisävaatteet, hiihti alaspäin liian pienillä suksilla. Hän kiepahti Petran rinnalle.
"Minä ymmärsin, ette te aioitte mennä lammelle. Minä näin teidän hiihtävän koivikkoon ja silloin sieppasin renkipojan sukset ja livahdin perästä. No, mitä te pidätte uudesta kodistanne? Minä olen mielestäni melkein kuin rikoksentekijä, kun asun pappilassa."
"Se ei ole mikään koti. Nyt vielä", sanoi Petra. "Sellaiset tornihuvilat leikeltyine kuistikkoineen ovat ruminta, mitä tiedän. Ne näyttävät yhtä uusilta aina siihen hetkeen saakka, jolloin ne hajoavat. Niillä ei ikäänkuin ole mitään kasvoja. Vain siksi, ettäminunihmiseni asuvat siellä, on tämä talo toisenlainen kuin muut rumat talot. Ovat sellaiset asiat kuitenkin omituisia. Siksi vain, että te nyt asutte pappilassa, olette te jotain muuta kuin tavallinen ystävä."
Per Borting kävi hehkuvan punaiseksi.
"Jotain muuta kuin tavallinen ystävä?Mitäsitten, Petra?"
"Mitä? Niin, sitä minä en tiedä", vastasi Petra ikäänkuin hyvin kaukaa. "Tiedättekö", lisäsi hän äkkiä vilkkaasti. "Herratar sanoi eilen, että on väärin, että minä pidän sekä teistä että Vilhelm Veyeristä. Mutta nyt minä hyvin tiedän, että te olette ainoa, jonka soisin asuvan täällä – jonka kanssa tahtoisin pitää kaikkea tätä yhteisenä."
"Petra", sanoi hän vain.
Hänen silmänsä syttyivät. Hän olisi niin kernaasti sulkenut Petran syliinsä, mutta hän ei uskaltanut säikäyttää häntä.
Petra sai tulla itsestään, kun hänen hetkensä oli tullut. Per Borting tiesi nyt voittaneensa niin paljon kuin oli voitettavissa. Vastaiseksi.