Joka kerta kun käyn Neuillyn puistossa, johdun muistamaan Clément Sibilleä, lempeintä sielua, minkä olen milloinkaan nähnyt hipovan maista elämäämme. Tutustuessamme hän oli luullakseni täyttänyt kymmenennen ikävuotensa. Se seikka, että olin vuotta vanhempi, loi minuun etevämmyyden, jonka virheitteni nojalla jälleen menetin. Kohtalo näytti hänet minulle vain ohimennen; mutta monien kuluneiden vuosien jälkeenkin olen yhä näkevinäni hänet lehvistössä ristikkoaidan takana, kun kuljen Neuillyn puiston läpi.
Herra ja rouva Sibillellä oli siellä asumus, jossa vietin toisinaan, kauniina vuodenaikana, vanhempieni kanssa muutamia sunnuntaisia ehtoopäiviä. Rouva Sibille, ristimänimeltä Hermance, valkoinen, laiha, ketterä, edusti viheriöine silmineen, terävine poskipäineen, lyhyine leukoineen varsin hyvin naiseksi muuttunutta kissaa, ja hänen luonteessaan havaittiin eräitä alkuperäisen luonnon piirteitä. Isidore Sibille, hänen miehensä, pitkä ja alakuloinen, näytti kuuluvan kahlaajalintujen heimoon. Sellaisena ilmeni pariskunta isälleni, joka Lavaterin esimerkkiä noudattaen mielellään etsi inhimillisistä piirteistä eläimiin viittaavia vivahduksia, teki niiden nojalla luonnetta ja Iuonnonlaatua koskevia johtopäätöksiä, mutta niin epämääräisellä ja uhkarohkealla tavalla, että minun olisi ylen vaikea täsmälleen sanoa, mitä hän noista kahlaajamaisista ja kissamaisista yhtäläisyyksistä johteli. Herra Sibillestä tiedän vain, että hän johti erästä suurta ranskalaista kashmirihuivitehdasta. Olen kuullut äitini kertovan, että keisarinna Eugénie toisinaan käytti hänen tehtaansa tuotteita edistääkseen kansallista teollisuutta ja että siinä oli eräs kaikkein vaikeimpia valtiattaren osaksi lankeavia velvollisuuksia, koska näiden kashmirihuivien värit olivat ylen räikeät. Oli havaittu, ettei Hermance milloinkaan käyttänyt näitä ranskalaisia shaaleja.
Neuillyn puistossa sijaitseva Sibillen talo oli valkoinen, sen kyljessä kohosi pieni torni ja edustalla oli pengermä, jolta tarjoutui näköala kauniille nurmikolle ja sen keskellä kivialtaastaan kohoavaan suihkukaivoon. Siellä ilmaantui näkyviini hiekkakäytävillä, heiveröisenä ja aina valmiina häipymään pois, Clément Sibille. Hänellä oli kauniit läpikuultoiset silmät, häikäisevän valkea iho ja erinomaisen hienot kasvojenpiirteet. Vaaleat, lyhyet hiukset peittivät kähärinä hänen päätänsä, mutta korvat eivät suinkaan tyytyneet painumaan ohimoluille, vaan urkenivat kohtisuorasti ulospäin levittäen pään kummallekin puolelle tavattoman laajat lehtensä, jotka omituinen luonnonoikku oli muovannut perhosen siipien muotoisiksi. Läpikuultavina ne värjäytyivät päivänpaisteessa vaalean- ja heleänpunaisiksi ja hohtelivat kirkkain vivahduksin. Ne eivät näyttäneet suurilta korvilta; luuli näkevänsä pienen siipiparin. Sellainen kuva niistä on jäänyt ainakin minun mieleeni. Clément oli kaunis, mutta omituinen.
Minä sanoin:
— Clémentilla on perhosen siivet.
Äitini vastasi:
— Maalaajat ja kuvanveistäjät esittävät Psykheäkin siivitettynä, ja Psykhe oli Amorin puoliso ja seurusteli jumalien ja jumalattarien kanssa.
Henkilö, joka olisi tuntenut vertauskuvallista mytologiaa paremmin kuin minä, olisi voinut huomauttaa äidilleni, etteivät Psykhen perhossiivet sijainneet pään molemmin puolin, korvien sijalla.
Clément oli ilmaisa olento. Hän ei osannut kävellä, vaan eteni pienin hyppäyksin, sivu edellä, ja näytti tuulten lelulta. Hänen huviensa viattomuus, käytöksensä poikamaisuus ja eleittensä lapsellinen kömpelyys olivat liikuttavana vastakohtana hänen hyvyydelleen, joka tuntui olevan kypsyneempään ikäkauteen kuuluva; sellaista voimaa ja miehekästä järkkymättömyyttä siinä ilmeni. Hänen mielensä oli yhtä läpikuultava ja puhdas kuin hänen hipiänsä, yhtä seesteinen kuin hänen katseensa. Hän puhui vähän ja aina lempeästi. Hän ei valittanut milloinkaan, vaikka hänellä olisi ollut alinomaista valittamisen aihetta. Taudit valitsivat mielellään tyyssijakseen hänen heiveröisen olemuksensa ja seurasivat lakkaamatta toisiaan: tulirokko, limakalvojen tulehdus, tyfoidikuume, tuhkarokko, hinkuyskä. Mahdollista sekin, että siihen aikaan luonteeltaan vielä tuntematon tauti, tuberkuloosi, oli vallannut hänen ahtaan rintansa. Ja jos sairaus jättikin hänet rauhaan, hän ei ollut sittenkään maksanut velkaansa kohtalolle. Hänelle sattui niin merkillisiä ja lukuisia onnettomuuksia, että näytti kuin olisi jokin näkymätön voima parhaansa mukaan häntä vainonnut. Mutta kaikki onnettomuudet kääntyivät hänen edukseen, koska soivat hänelle tilaisuutta osoittaa muuttumatonta leppoisuuttaan. Hän luiskahteli, kompastui, horjahteli kaikilla käsitettävillä ja käsittämättömillä tavoilla, hänen päänsä kopsahti jokaiseen seinään, hänen sormensa jäi jokaiseen ovenrakoon, ja hänen sormensa olivat lakkaamattoman uudentumisen tilassa. Hän haavoitti käsiään vuollessaan lyijykynäänsä, sai ruodin kurkkuunsa jokaisesta kalasta, jonka hänelle soivat järvet, lammet, joet, virrat ja meret ja joita valmisti syötäviksi Malvina, Sibillein keittäjätär. Hänen nenänsä alkoi vuotaa verta, jos oli lähdettävä näkemään Robert-Houdiniä tai ratsastamaan aasilla Boulognen metsässä, ja pidettiinpä häntä silmällä kuinka tarkoin tahansa, hän tahrasi aina uudet liivinsä ja koreat valkoiset housunsa. Eräänä päivänä, kiiriskellessään tapansa mukaan nurmikolla, hän putosi nähteni vesialtaaseen. Hänen pelättiin sairastuvan yskään tai rintatautiin ja pidettiin erinomaista huolta hänen lämmittämisestään. Minä näin hänen makaavan vuoteessa, valtavan suuren untuvapatjan alla, päässä kukillinen myssy ja hupsuna ilosta. Minut nähdessään hän pyysi anteeksi, että oli jättänyt minut yksin, vaille hauskutusta.
Minulla ei ollut veljeä eikä kumppania, johon olisin voinut itseäni verrata. Clémentin nähdessäni havaitsin, että luonto oli minulle lahjoittanut levottoman mielen, sekasortoisen ja kiihkeän, jota paisuttivat turhat toiveet ja mielettömät tuskat. Mikään ei järkyttänyt hänen mielensä tyyneyttä. Hänestä olisin voinut oppia, että onnemme ja onnettomuutemme riippuu vähemmän olosuhteista kuin meistä itsestämme. Mutta minä olin kuuro viisauden opetuksille. Hyvä olisi ollut niinkin, ellen olisi pienen kelpo Clémentin antaman neuvon vastakohtana esiintynyt lapsena, joka oli väkivaltainen leikeissään, mieletön ja pahanilkinen. Minä olin sellainen, niin kuului maailman tuomio. Tuleeko minun puolustuksekseni vedota välttämättömyyteen, ihmisten ja jumalten valtiattareen, joka johti minua samoinkuin kaikkeutta? Tuleeko minun vedota kauneuden-rakkauteen, joka innoitti minua silloin samoinkuin kaiken ikäni, jonka tuskana ja riemuna se on ollut? Mitä hyötyä siitä olisikaan? Onko ihmistä milloinkaan arvosteltu luonnonfilosofian periaatteiden ja estetiikan lakien nojalla? Mutta esittäkäämme tosiasioita.
Eräänä syksyisenä ehtoopäivänä olimme saaneet luvan, Clément ja minä, käyskellä yksin sillä puistikolla, joka johtaa Sibillen talon ohi. Puistikko ei ollut silloin sellainen kuin nykyjään, sitä eivät reunustaneet puutarhoja piirittävät yhdenmuotoiset ristikkoaidat. Se oli maalaisempi, salaperäisempi ja kauniimpi kiertäessään siinä pitkät matkat muurien sulkemaa kuninkaallista puistoa. Suurista puista putoilivat lakastuneet lehdet läpi autereisen ilman kullaten maaperää, jolla astelimme. Clément kulki hypähdellen muutamia askeleita minun edelläni, ja minä näin, että hänen musta verkalakkinsa, jota koristivat leveät granaatinpunaiset nauhukset, murheellisen värinen ja ruma muodoltaan, peitti hänen vaaleiden hiuksiensa somat pienet kiharat ja ahdisti hänen korviensa ihmeellisiä perhosia. Lakki ei minua miellyttänyt. Minä silmäilin sitä lakkaamatta ilman syytä, ja se sai oloni yhä etovammaksi. Vihdoin, asian käytyä sietämättömäksi, pyysin toveriani riisumaan sen. Tuo pyyntö tuntui hänestä epäilemättä aivan aiheettomalta eikä näyttänyt ansaitsevan mitään vastausta. Clément liiteli yhtä hilpeänä kuin ennenkin. Minä kehoitin häntä toistamiseen ja karusti riisumaan lakkinsa.
Vääjäämättömyyteni hämmästytti häntä.
— Minkätähden? kysyi hän lempeästi.
— Sentähden, että se on ruma.
Hän otaksui minun laskevan leikkiä, mutta oli kuitenkin varuillaan, ja kun yritin sitä hänen päästään temmata, hän torjui aikeeni ja painoi lakin päähänsä varovasti ja huolellisesti, koska oli siihen kiintynyt ja piti sitä kauniina. Minä yritin vielä kaksi kertaa saada käsiini tuon vihapidon päähineen. Hän painoi sen yhä syvempään tehden sen siten entistä rumemmaksi. Minä keskeytin harmistuneena hyökkäykseni, en kumminkaan ilman salaista aietta. Clémentin kauniit kasvot, joissa oli väikkynyt tuskallisen hämmästyksen ilme, muuttuivat kohta jälleen tyynen viattomiksi. Kuinka ei mieltäni hellyttänyt hänen luottavaisen katseensa puhtaus? Mutta minussa asui väkivaltaisuuden henki. Minä pidin tarkoin silmällä ystävääni, tempasin sitten äkkiä nopein liikkein hänen lakkinsa ja heitin sen muurin yli Louis-Philippen puistoon.
Clément ei huutanut eikä virkkanut sanaakaan. Hän katsoi minua hämmästynein ja moittivin ilmein, joka viilsi sydäntäni, ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet. Minä seisoin siinä tyrmistyneenä, voimatta uskoa suorittaneeni niin rikollista tekoa ja etsien yhä Clémentin siivekkäästä ja kähärästä päästä onnetonta lakkia. Sitä ei siinä ollut, se ei voinut siihen palata. Muuri oli erittäin korkea, puisto laaja ja autio. Aurinko painui taivaanrannalle. Peläten Clémentin vilustuvan tai pikemmin hänen paljaan päänsä näkemisestä aiheutuvan huolestumisen vallassa ollen laskin hänen päähänsä oman tyrolilaishattuni, joka pimitti hänen silmänsä ja painoi korvat murheellisesti alas. Me saavuimme vaiti ollen Sibillen taloon. Helppo on arvata, miten minut otettiin siellä vastaan.
Vanhempani eivät enää vieneet minua Neuillyssä asuvien tuttaviensa luo. Clémentia en nähnyt enää milloinkaan. Poika-rukka katosi pian senjälkeen tästä maailmasta. Hänen perhossiipensä kasvoivat, ja niiden riittävästi vahvistuttua hän lensi pois Hänen surunsortama äitinsä yritti turhaan häntä seurata. Armeliaan taivaan kissaksi muuttamana hän kulkee naukuen katoilla ja etsii kadonnutta.
Tuhrittuani jo paljon paperia lapsuudenmuistojani kertoessani löydän eräästä muistini sopukasta arvostelman, jonka äitini lausui ollessani vielä pieni. Eräänä päivänä, kun hänen oli määrä viedä minut kävelylle, hän mielestäni käytteli liian pitkän ajan pukeutumiseen. Ja kun hän sitten vihdoin ilmaantui hymyilevänä ja koreana, loin häneen synkän katseen (niin kerrotaan) ja selitin luopuvani suunnitellusta kävelyretkestä, kaikista tämän maailman kävelyretkistä, iloista ja hyvyyksistä tämän päivän jälkeen ja ikiajoiksi.
— Onpa tuo lapsi raju! huokasi äitini.
Tuo arvostelu ei näytä minusta oikeutetulta, vaikka nojautuukin tosiasioihin. Totta on, että verratessani itseäni kilttiin ystävääni, jonka jumalat muuttivat perhoseksi, havaitsin huomauttamatta, etten ollut yhtä lempeä enkä tyyni kuin hän. Ja jotten salaisi mitään, sanon vielä, että haluni, jotka olivat kiihkeämmät kuin useimmissa toisissa lapsissa, taipuivat herkemmin välttämättömyyteen. Varhaisimmalta iältäni asti vallitsi järki minua voimallisesti. Se merkitsee, että olin merkillinen olento, sillä niin ei ole laita useimpien lajiini kuuluvien yksilöiden. Ihmistä koskevista määritelmistä näyttää minusta kaikkein kehuvimmalta se, jonka mukaan hän on järkevä eläin. En ylistä itseäni liiallisesti, kun sanon saaneeni enemmän järkeä kuin useimmat niistä kaltaisistani, joita olen läheltä nähnyt tai joiden tarinan olen tuntenut. Järki asuu harvoin jokapäiväisissä mielissä ja vielä paljon harvemmin suurissa hengissä. Minä puhun järjestä, ja jos kysytte, kuinka tuon sanan ymmärrän, vastaan teille ymmärtäväni sen aivan tavallisessa merkityksessä. Jos liittäisin siihen jonkin metafyysillisen merkityksen, en sitä enää ymmärtäisi. Minä käsitän tuon sanan niinkuin sen käsitti vanha Mélanie, joka 'ei lukeakaan osannut. Minä nimitän järkeväksi sitä, joka soveltaa yksityisen järkensä universaaliseen järkeen siten, ettei milloinkaan kovin hämmästy sitä, mikä tapahtuu, vaan sopeutuu siihen niin hyvin kuin voi; minä nimitän järkeväksi sitä, joka luonnon sekasortoa ja inhimillistä typeryyttä tarkastaessaan ei tahdo väkisin nähdä niissä järjestystä ja viisautta; minä nimitän vihdoin järkeväksi sitä, joka ei yritä olla järkevä.
Minä luulen olleeni tuo henkilö. Mutta totta puhuen en asiaa ajatellessani sitä tiedä enkä välitäkään sen tietämisestä. Uskomatta Delphoin oraakkeliin, ollenkaan pyrkimättä itseäni tuntemaan, olen aina yrittänyt olla mitään tietämättä itsestäni. Minä pidän itsensätuntemista huolten, levottomuuden ja tuskien lähteenä. Minä olen seurustellut mahdollisimman vähän itseni kanssa. Minusta on näyttänyt viisaudelta kääntyä pois itsestään, unohtaa itsensä tai kuvitella itsensä toiseksi kuin luonnon ja sattuman nojalla on. Älä tunne itseäsi, siinä viisauden ensimmäinen käsky.
Jos on totta, että Montaigne sepittiEssais-teoksensa tutkiakseen omaa yksilöänsä, niin tämä tutkimus varmaan raateli häntä pahemmin kuin kivet hänen munuaisiansa. Mutta minä uskon hänen päinvastoin tehneen kirjansa ajatustensa hajoittamiseksi ja hauskuttamiseksi, huvikseen eikä opikseen.
Älköön väitettäkö, ettei tämä itsestään-loittonemista tehostava saarna ole paikallaan kirjassa, jossa tekijä on alinomaa oman tarkkaavaisuutensa esineenä. Minä en ole sama henkilö kuin se lapsi, josta kerron. Meissä, hänessä ja minussa, ei ole enää mitään yhteistä, ei olemuksen eikä ajatuksen hiventäkään. Nyt, hänen muututtuaan itselleni aivan vieraaksi, voin hänen seurassaan hajoittaa omaan itseeni kohdistuvia ajatuksiani. Minä rakastan häntä, minä, joka en rakasta enkä vihaa itseäni. On suloista elää ajatellen niitä päiviä, joina hän eli, ja tuskallista on hengitellä nykyisen aikamme ilmaa.
Uusi lukuvuosi oli alkamassa. Kun olin nauttinut joitakin aikoja opetusta Saint-Josephin koulussa, jossa tavailin latinan alkeiskirjaa varpusten tirskunan säestämänä, pääsin tänä vuonna ulko-oppilaaksi lukioon.
Lukiolaiseksi päästyäni tunsin tämän kunnian herättävän mielessäni jonkinlaista levottomuutta ja pelkäsin sen käyvän rasittavaksi. Minua ei ollenkaan haluttanut loistaa musteen tahrimilla penkeillä, sillä en tuntenut minkäänlaista kunnianhimoa kymmenen vuoden iällä. Minulla ei muuten ollut toivoakaan päästä sitä kokemaan. Alkeiskoulussa olin herättänyt huomiota varsinkin alinomaisen hämmästyneen ilmeeni nojalla, jota — väärin tai oikein — ei pidetä erikoisen älykkyyden merkkinä ja jonka vuoksi minut tuomittiin hieman yksinkertaiseksi, mikä oli epäoikeutettu tuomio. Minä olin yhtä älykäs kuin useimmat toverini, mutta toisella tavalla. Heidän älynsä palveli heitä elämän jokapäiväisissä olosuhteissa. Minun älyni tuli avukseni ainoastaan harvinaisimmissa ja odottamattomimmissa tapauksissa. Se ilmeni äkkiarvaamatta pitkillä kävelyretkillä tai jotakin erikoista lukiessani. Minä olin tyytynyt siihen ajatukseen, etten ollut etevä oppilas, ja pyrin heti lukioon tultuani keksimään jotakin sellaista, mikä uudessa olotilassani voisi tarjota minulle jonkinlaista huvia suuntaamalla ajatuksiani pois itsestäni. Sellainen oli luonnonlaatuni, ja minä en ole milloinkaan muuksi muuttunut. Olen aina osannut kääntää ajatuksiani pois itsestäni; siinä on ollut koko elämän-taiteeni. Pienenä ja suurena, nuorena ja vanhana olen aina elänyt mahdollisimman loitolla itsestäni ja murheellisen todellisuuden ulkopuolella. Tuona ensimmäisenä koulupäivänä minä tunsin sitäkin kiihkeämpää halua päästä karttamaan ympäröiviä olosuhteita, koska ne näyttivät minusta erikoisen viehätyksettömiltä. Lukio oli ruma, likainen, pahanhajuinen, toverini olivat raakamaisia ja opettajat juroja. Opettajamme silmäili meitä ilottomasti ja kalseasti; hän ei ollut kyllin hieno eikä kyllin kehno teeskennelläkseen kiintymyksen tyhjiä ulkonaisia ilmauksia. Hän ei pitänyt meille minkäänlaista puhetta, katselihan vain meitä hetkisen, käski meitä mainitsemaan nimemme ja kirjoitti ne, sitä mukaa kuin ne lausuimme, pulpetilla lepäävään suureen kirjaan. Hän oli mielestäni vanha ja konemainen. Hän ei varmaankaan ollut niin vanha kuin minusta näytti. Kerättyään nimemme hän hetkisen märehti niitä mitään virkkamatta, perehtyäkseen niihin. Ja luulenpa hänen muistaneen heti ne kaikki. Kokemus oli hänelle opettanut, että opettaja vallitsee oppilaitaan ainoastaan mikäli vallitsee heidän nimiään ja kasvojaan.
— Minä mainitsen teille ne kirjat, jotka teidän tulee hankkia mahdollisimman pian, virkkoi hän sitten.
Hän luetteli hitaalla ja yksitoikkoisella äänellä epämiellyttäviä sanakirjojen ja alkeiskirjojen nimiä (eikö niitä olisi voinut nimetä miellyttävämmin aivan nuorille lapsille?), Phaedruksen tarinat, aritmetiikan oppikirjan, maantieteen oppikirjan,Selectae e profanisja mitä kaikkea lieneekään maininnut. Hänen luettelonsa päätti tämä minulle uusi maininta:Esther ja Athalie.
Minä näin heti edessäni, ihanassa hämäryydessä, kaksi viehättävää naishenkilöä, jotka olivat puetut kuin jumalankuvat, pitivät kättään toistensa vyötäisillä ja lausuivat toisilleen sanoja, joita en kuullut, mutta jotka arvasin liikuttaviksi ja kauniiksi. Kateederi ja opettaja, musta taulu ja harmaat seinät olivat hävinneet. He kulkivat hitaasti kapeata polkua vainioiden keskitse, joissa hohtelivat sinikaunokit ja peltounikot, ja heidän nimensä helisivät korvissani: Esther ja Athalie.
Minä tiesin jo, että Esther oli vanhempi. Hän oli hyvä. Athalie oli pienempi, ja hänen palmikkonsa, mikäli voin erottaa, olivat vaaleat. He asuivat maaseudulla. Minä aavistin kylän, mökkejä, joiden savupiipuista nousi savu, paimenen, karkeloivia kyläläisiä; mutta kaikki tuon maalauksen piirteet jäivät epämääräisiksi, ja minä himoitsin päästä tutustumaan Estherin ja Athalien seikkailuihin. Opettaja herätti minut haaveistani mainitsemalla nimeni.
— Nukutteko? Kuussako olette? Kas niin, olkaa tarkkaavainen ja kirjoittakaa!
Opettaja saneli meille, mitä oli huomiseksi tehtävä ja opittava: latinan kirjoitusharjoitus ja eräs La Fontainen satu.
Kotiin palattuani annoin isälle luettelon kirjoista, jotka oli hankittava mahdollisimman pian. Isä silmäili tyynesti luetteloa ja sanoi, että minun oli kysyttävä kirjoja lukion taloudenhoitajalta.
— Sillä tavoin, sanoi hän, saat jokaisen kirjan sinä painoksena, jonka opettajasi on omaksunut ja joka on useimmilla tovereillasi; sama teksti ja samat muistutukset. Niin menettelet viisaimmin.
Hän ojensi luettelon minulle takaisin.
— Mutta entäEsther ja Athalie? kysyin minä.
— Taloudenhoitaja antaa sinulleEstherin ja Athalienkirjojen keralla, poikaseni.
Minä tunsin itseni pettyneeksi. Olisin tahtonut heti saada Esther ja Athalien. Toivoin siitä itselleni suurta iloa. Kiersin pöytää, jonka luona isä istui kirjoittaen.
—Esther ja Athalie, isä?…
— Älä nahjustele; mene töihisi ja jätä minut rauhaan!
Minä suoritin latinan kirjoitusharjoituksen istuen kantapääni varassa, tyylittömästi ja huonosti.
Päivällisen aikana äitini kyseli yhtä ja toista opettajistani, tovereistani ja opittavistani.
Minä vastasin, että opettajani oli vanha ja likasiivoinen, niisti nenäänsä kuin torvea törähdyttäen ja käyttäytyi aina ankarasti, toisinaan väärämielisestikin. Tovereitani minä ylistin toisia ylenpalttisesti, toisia taas moitin aivan määrättömästi. Minussa ei ollut vivahdusten tajua, ja minä en ollut vielä tyytynyt tunnustamaan ihmisten ja olioiden universaalista keskinkertaisuutta.
Minä kysyin yhtäkkiä äidiltäni:
—Esther ja Athalie, se on soma, eikö totta?
— Epäilemättä, lapsukaiseni, mutta ne ovat kaksi eri näytelmää.
Minä kuuntelin sanoja niin typerin ilmein, että erinomainen äitini katsoi tarpeelliseksi selittää asiaa erittäin helppotajuisesti.
— Kaksi näytelmäkappaletta, lapseni, kaksi murhenäytelmää.Estheron toinen näytelmä,Athalietoinen.
Silloin minä vastasin vakavasti, tyynesti ja päättävästi:
— Ei.
Hämmästynyt äitini kysyi minulta, kuinka voin väittää vastaan niin järjettömästi ja epäkohteliaasti.
Minä toistin kieltosanani, sanoin, ettei ollut kysymyksessä kaksi näytelmää. Väitin, ettäEsther ja Athalieoli yksi ainoa kertomus, ja sanoin tietäväni, että Esther oli paimentyttö.
— Siinä tapauksessa on puheenaEsther ja Athalie, jota minä en tunne, sanoi äiti. Voithan näyttää minulle kirjan, josta olet sen kertomuksen lukenut.
Minä olin muutaman silmänräpäyksen ajan vaiti ja synkkänä, ja lausuin sitten jälleen, sielu katkeruuden ja alakuloisuuden hämmentämänä:
— Saat uskoa, etteiEsther ja Athalieole kaksi näytelmää.
Äitini yritti saada minua vakuutetuksi, mutta isä kehoitti häntä kiihkeästi jättämään minut julkeuteni ja typeryyteni valtaan.
— Hän on idiootti, lisäsi isä.
Äiti huokasi. Minä näin ja näen vieläkin, kuinka hänen povensa kohoili mustien silkkiliivien alla, joiden yläreunassa oli pieni solmunmuotoinen kultainen solki vipajavine tupsuineen.
Seuraavana päivänä, kahdeksan aikaan, Justine vei minut lukioon. Minulla oli hieman syytä olla huolissani. Latinan harjoitukseni ei minua tyydyttänyt, vaan tuntui sellaiselta, ettei kukaan voinut olla siihen tyytyväinen. Jo sen ulkoasu ilmaisi epätäydellistä ja virheellistä työtä. Käsiala, joka oli aluksi verrattain huolellista ja pientä, huonontui ja muuttui nopeasti ja oli viimeisillä riveillä ihan muodotonta. Mutta minä työnsin tuon huolen sieluni pimentoihin; hukutin sen. Kymmenen vuoden iällä olin jo viisas ainakin eräässä kohden: käsitin, ettei pidä mitenkään valittaa sitä, mikä on auttamatonta, ettei korjaamattomassa onnettomuudessa pidä etsiskellä korjausta, kuten sanoo Malherbe, ja että jonkin virheen katuminen merkitsee pahan tekemistä vieläkin pahemmaksi. Ihmisen tulee antaa paljon anteeksi itselleen tottuakseen antamaan paljon anteeksi toisille. Minä annoin itselleni anteeksi kirjoitusharjoitukseni. Kulkiessani maustekauppiaan myymälän ohi näin säilykehedelmiä, jotka kiiltelivät rasioissaan niinkuin jalokivet valkoisella sametilla sisustetussa lippaassaan. Kirsikat olivat rubiineja, enkelijuuret smaragdeja, luumut isoja topaaseja, ja koska näkö on se aisti, joka tuo minulle voimakkaimpia ja syvimpiä vaikutelmia, jouduin kiusaukseen ja valitin, etteivät varani sallineet minun ostaa erästä noista rasioista. Mutta minulla ei ollut riittävästi rahoja. Kaikkein pienimmät maksoivat frangin ja viisikolmatta sentiimiä. Menneiden asioiden pahoittelu ei ole milloinkaan minua vallinnut; tulevaisten kaipaus sitävastoin on ohjannut koko elämääni. Voin sanoa olemassaoloni olleen yhtä ainoata pitkää kaipausta. Minä rakastan kaipausta, rakastan kaipauksen iloja ja murheita. Voimakas kaipaus on melkein omistamista. Mitä sanonkaan! Onhan se omistamista, joka ei tiedä kyltymisestä eikä kyllästymisestä. Mutta tiedänkö aivan varmaan tunnustaneeni tällaista kaipauksen filosofiaa, ja oliko se ajatuksissani täysin valmiina? En rohkenisi sitä todistaakseni ojentaa kättäni liekkeihin. En myöskään vanno, ettei kaipauksen poltto ole paljoa myöhemmin ollut kyllin tuima aiheuttaakseen minulle tuskaa. Onnellinen asia, ellen olisi milloinkaan kaivannut muuta kuin säilykehedelmiä rasioineen!
Justinen ja minun kesken vallitsi erittäin tuttavallinen suhde. Minä olin hellä, hän oli vilkas; minä rakastin häntä tuntematta saavani vastarakkautta, mikä seikka, se tunnustettakoon, ei ollut ollenkaan luonteeni mukainen.
Tuona aamuna me marssimme kohti koulua pidellen kumpikin puoleltamme koululaukkuni hihnoista ja nykien niin, että olimme vaarassa kaatua; mutta niin ei kumminkaan käynyt, me olimme vankat. Minä kerroin tavallisesti Justinelle kaikki, mitä opettajani olivat päivän mittaan sanoneet minulle kiusallista tai loukkaavaakin. Minä kyselin häneltä vaikeita asioita samoinkuin minulta itseltäni oli kyselty. Hän ei vastannut mitään tai vastasi huonosti, ja minä sanoin hänelle niinkuin oli itselleni sanottu: Sinä olet aasi. Saat huonon arvosanan. Etkö häpee laiskuuttasi? Mainittuna aamuna kysyin häneltä, tunsiko hän Esther ja Athalien.
— Herraseni, vastasi hän, Esther ja Athalie ovat kaksi nimeä.
— Tuosta vastauksesta ansaitset rangaistuksen, Justine.
— Kaksi nimeä, pieni herrani. Natalie on oman sisareni nimi.
— Varsin mahdollista, mutta sinä et ole lukenut kirjasta Estherin jaAthalien tarinaa. Ei, sinä et ole lukenut. Niinpä kerron sen sinulle.
Minä kerroin.
— Esther oli maalaisnainen Jouyssa. Eräänä päivänä, kävellessään maaseudulla, hän kohtasi pienen tytön, joka oli uupuneena pyörtynyt tien viereen. Hän toivutti tytön, antoi hänelle leipää ja maitoa ja kysyi hänen nimeänsä.
Minä jatkoin kertomustani aina lukion portille saakka varmasti uskoen, että kertomukseni oli tosi ja että löytäisin samanlaisen tarinan kirjastani. Kuinka olin johtunut sellaiseen vakaumukseen? En tiennyt.
Mutta uskoin varmaan olevani oikeassa.
Päivä ei ollut missään suhteessa muistettava. Kirjoitusharjoitukseeni ei kiinnitetty huomiota, ja se hävisi pimeään niinkuin lukemattomat inhimilliset teot, jotka painuvat unhon yöhön. Seuraavana päivänä tunsin mieltäni kohottavan sankarillisen innostuksen, jonka esineenä oli Binet. Binet oli pieni, laiha, hänen silmänsä olivat syvällä kuopissaan, suu oli iso ja ääni vihlova. Hänellä oli saappaat, pienet mustat kiiltonahkasaappaat, valkoisin pistein koristetut. Hän häikäisi minut. Kaikkeus katosi silmistäni, näkyvissäni oli enää vain Binet. Nyt en voi keksiä minkäänlaista aihetta tuohon innostukseeni, lukuunottamatta saappaita, jotka palauttivat mieleen paljon mennyttä kunniaa ja loistoa. Ja jos tuota väheksytte, ette kykene milloinkaan ymmärtämään sanaakaan yleisestä historiasta. Eivätkö kreikkalaiset ole ennen kaikkea kreikkalaisia kauniine säärivaruksineen? Seuraava päivä oli keskiviikko ja lupapäivä. Taloudenhoitaja antoi meille kirjat vasta torstaina. Hän vaati meitä kirjoittamaan kuitin, ja tuo seikka herätti meissä melkoista kansalaistuntoa. Me hengittelimme mielihyvin kirjojemme tuoksua; niistä lähti liiman ja paperin haju. Ne olivat aivan tuoreita. Me kirjoitimme nimemme nimilehdelle. Muutamat tulivat tahrineeksi musteella jonkin kieliopin tai sanakirjan laidan ja huokailivat vahinkoansa. Ja kuitenkin oli laita niin, että näiden kirjapahastemme kohtalona oli tahrautua pahemmin kuin Rue Saint-Pèresin maustekauppiaan ikkuna talven lokaisena aikana. Mutta ensimmäinen tahra se aina aiheuttaa epätoivoa; toiset tulevat itsestään. Jos näitä harkintoja vähänkin jatkaa, johtuu kauas kieliopeista ja sanakirjoista. Minä puolestani etsin heti kirjakääröstäniEsther ja Athalieta. Minusta säälimättömältä tuntuvan kohtalon iskun nojalla juuri tuo teos puuttui; taloudenhoitaja, jolta sitä tiedustelin, sanoi minulle, että tulisin sen saamaan aikanaan ja ettei minulla ollut syytä huolestumiseen.
Vasta kaksi viikkoa myöhemmin, pyhäinmiestenpäivänä, minä sainEstherinjaAthalien. Se oli pieni pahvikantinen ja siniselkäinen kirja, jonka harmaaseen kansipaperiin oli painettu: Racine:EstherjaAthalie, Raamatun-aiheisia murhenäytelmiä, koulupainos. Tuo nimi ei tuntunut minusta hyvääennustavalta. Minä avasin kirjan: se oli pahempi kuin olin voinut pelätä.EstherjaAthalieolivat runomittaisia teoksia. Kuten tiedämme, on kaikki runomittainen vaikeatajuista ja ikävää.EstherjaAthalieolivat kaksi eri näytelmää ja molemmat pelkkää runnoa. Pelkkiä juhlallisia säkeitä. Äitini oli ollut armottomasti oikeassa. Esther siis ei ollutkaan maalaisnainen, Athalie ei ollut pieni kerjäläistyttö, Esther ei ollut kohdannut Athalieta tien vieressä. Minä olin siis nähnyt unta! Ihana uni! Kuinka alakuloinen ja ikävystyttävä olikaan todellisuus sellaisen unennäön jälkeen! Minä suljin kirjan ja päätin olla sitä milloinkaan enää avaamatta. Mutta päätökseni ei kestänyt.
Sinä viehättävä ja suuri Racine, runoilijoista parhain ja rakkain, sellainen oli ensimmäinen kohtauksemme! Nyt olet minun rakkauteni ja riemuni, täysi tyydytykseni ja kallein hekumani. Vähitellen elämäni varrella, kerätessäni kokemusta ihmisistä ja asioista, olen oppinut sinua tuntemaan ja rakastamaan. Corneille on sinuun verrattuna vain taitava deklamoitsija, ja enpä tiedä, onko itse Molièrekään yhtä tosi kuin sinä, ylevä mestari, jossa asuu koko totuus ja koko kauneus! Nuoruudessani, romanttisten barbaarien opetusten ja esimerkin harhaan johtamana, en heti käsittänyt, että olit kaikkein syvin ja kaikkein puhtain kaikista traagikoista; katseeni ei ollut kyllin voimakas kestääkseen kirkkauttasi. En ole aina puhunut sinusta kyllin ihastelevasti, en ole milloinkaan sanonut, että olet luonut kaikkein tosimmat luonteet, mitä runoilija on milloinkaan ilmituonut; en ole koskaan sanonut, että olit itse elämä ja itse luonto. Yksin sinä olet tuonut näyttämölle todellisia naisia. Mitä ovatkaan Sophokleen ja Shakespearen naiset verrattuina niihin, jotka sinä olet herättänyt elämään? Nukkia! Vain sinun naisissasi ovat aistit ja se herkkä lämpö, jota nimitämme sieluksi. Ainoastaan sinun naisesi rakastavat ja kaipaavat; toiset puhuvat. En tahdo kuolla, ennenkuin olen laskenut muutamia kirjoittamiani rivejä sinun muistomerkkisi juurelle, Jean Racine, rakkauteni ja hartaan kunnioitukseni merkiksi. Ja ellei minulla ole aikaa täyttää tätä pyhää velvollisuutta, olkoot nämä viimeistelemättömät, mutta vilpittömät rivit minun testamenttinani.
En ole vielä kertonut, että ensimmäisen luokan opettaja antoi minun jäljentää viisikymmentä kertaa lauseen 'Minä en ole 'oppinut läksyäni' rangaistukseksi siitä, että olin kieltäytynyt painamasta muistiini Estherin rukousta 'O mon souverain roi' (ranskankielen kauneimpia säkeitä). Ensimmäisen luokan opettaja oli surkea maallikko. Sillä tavalla ei runoilijan kunniaa kosteta. Nyt minä osaan Racinen ulkoa, ja hän on minulle aina uusi. Toisin on laita sinun, sinä vanha Richou (se oli opettajani nimi): minä inhoan muistoasi. Sinä häpäisit Racinen säkeet ottamalla ne tahmeaan mustaan käteesi. Sinussa ei ollut sopusoinnun vaistoa. Sinä ansaitsit Marsyaan kohtalon. Ja minä annan itselleni tunnustuksen siitä, että kieltäydyin oppimasta Estheriä sinun ollessasi opettajanani. Mutta te, Maria Favart, Sarah, Bartet, Weber, olkaa siunatut siitä, että jumalaiset huulenne vuodattivat Estherin,Phèdrenjalphigéniensäkeitä kuin hunajaa ja ambrosiaa.
Herra Bellaguet nautti viimeiseen hetkeensä saakka sitä arvonantoa, joka on onnistuneen epärehellisyyden palkintona. Kiitolliset sukulaiset toimittivat hänelle juhlalliset hautajaiset. Finanssimiehet kantoivat surusauvaa. Ruumisvaunujen jäljessä kantoi seremoniamestari tyynyllä kunniamerkkejä, ristejä, nauhoja, mitaleja ja tähtiä.
Saaton kulkiessa ohi tekivät naiset ristinmerkkejä, kansanmiehet paljastivat päänsä ja mutisivat sanoja sellaisia kuin veijari, hirtehinen ja vanha heittiö siten yhdistäen toisiinsa kuolemaan kohdistuvan kunnioituksen ja oikeamielisyyden tunteen.
Saatuaan vainajan omaisuuden haltuunsa perilliset panivat toimeen talossa erinäisiä muutoksia, ja äitini sai aikaan, että meidän huoneistomme korjattiin ja uudistettiin. Paremman järjestelyn nojalla ja poistamalla pimeitä komeroita ja seinäkaappeja saatiin huone lisää, ja siitä tuli minun huoneeni. Siihen saakka olin nukkunut joko salin viereisessä komerossa, joka oli niin ahdas, ettei ovea voitu sulkea yöksi, tai vaatekomerossa, joka oli täynnä huonekaluja, ja työskennellessäni oli tyyssijani ruokasalin pöydän ääressä. Justine keskeytti alinomaa töitäni kattaessaan pöytää, ja vatien, lautasten, veisten ja haarukkain sijoittaminen kirjain, vihkojen ja mustepullojen tilalle ei tapahtunut milloinkaan häiriöittä. Saatuani oman huoneen en enää itseäni tuntenut. Äskeisestä lapsesta oli tullut nuori mies. Ajatukseni ja makuni olivat muovautuneet silmänräpäyksessä. Minulla oli oma elämäntapani, oma olemassaoloni.
Huoneestani avautuva näköala ei ollut kaunis eikä avara; se oli talouspihan puolella. Seinäpapereissa nähtiin sinisiä kukkavihkoja kermanvärisellä pohjalla. Kalustona oli vuode, kaksi tuolia ja pöytä. Rautasänkyä kannattaa kuvailla tarkemmin. Se oli maalattu värillä, jonka valintaa ei voinut käsittää, ellei havainnut, että sen piti jäljitellä palisanderipuuta. Tässä sängyssä, joka oli joka kohdassaan koristeltu renessanssityyliin sellaisena kuin se ilmeni Louis-Philippen aikana, oli huomattavaa varsinkin etuosaan kiinnitetty helmikoristeinen pyörökuva, josta urkeni kauniin otsarivan kaunistama naisenpää. Sängynpäitä koristivat lehvistössä pyrähtelevät lintuset. Huomattava on, että päät, linnut ja lehvät olivat valurautaa ja jäljittelivät sinipunervaa puuta. Kuinka äiti-rukkani oli tullut ostaneeksi sellaisen esineen, on minulle julma salaisuus, jota en rohkene selvitellä. Vuoteen jalkopäähän levitetty pieni matto tarjosi nähtäviksi pieniä, koiran kanssa leikkiviä lapsia. Seinällä riippui akvarelleja, jotka esittivät kansallispukuisia sveitsiläisneitoja. Kalustoon kuului vielä hylly, jossa säilytin kirjojani, pähkinäpuinen kaappi ja pieni Ludvig XVI:n tyyliin rakennettu ruusupuinen pöytä, jonka olisin mielelläni vaihtanut kummisetäni suureen mahonkiseen kirjoituspöytään, koska se olisi mielestäni hankkinut minulle suurempaa arvonantoa.
Saatuani oman huoneen sain samalla heti oman sisäisen elämän. Minä kykenin miettimään ja keräytymään. En pitänyt huonettani kauniina enkä hetkeäkään ajatellut, että sen piti olla kaunis; en myöskään pitänyt sitä rumana, vaan ainoalaatuisena, verrattomana. Se erotti minut kaikkeudesta, ja minä löysin sieltä jälleen kaikkeuden.
Siellä minun henkeni muotoutui, avartui ja alkoi saada haamuja asujaimikseen. Sinä vähäinen lapsen-huone, sinun neljän seinäsi sisäpuolella alkoivat minua ahdistaa tieteen värikkäät varjot, harhakuvat, jotka salasivat minulta luontoa ja kasaantuivat yhä valtavammaksi röykkiöksi välillemme, mitä enemmän pyrin sitä löytämään; sinun neljän ahtaan sinikukkaisen seinäsi sisäpuolella ilmaantuivat näkyviini, aluksi epämääräisinä ja etäisinä, rakkauden ja kauneuden hirmuiset valhekuvat.