Toiset sekoittavat taikinan vain möhkäleeksi vastaamatta sitä lainkaan, kaatavat sen sitten pannuun ja antavat sen kohota uunissa. Semmoisessa leivässä ovat ilmasolut karkeat ja epätasaiset, ja mitä makuun ja kauneuteen tulee, on tämän ja hyvästi vastatun leivän ero yhtä suuri kuin raa'an irlantilaisen palvelijan ja sivistyneen, hienostuneen naisen välillä. Vastaamisesta tulevat vähäiset ilmasolut tasaisiksi, ja koko taikina hienoksi ja sulavaksi. Kunnollista vastaamista ei millään toisilla keinoilla saada korvatuksi.
Kauneuden ylevä periaate näyttäytyy leivässä samoin kuin kaikkialla muuallakin. Sillä on omat esteetilliset lakinsa silläkin, ja huolellisesti pytkylöiksi sotkettu ja vaivattu leipä onnistuu paraiten. Leivottuina olkoot pytkylät jonkun aikaa alallaan, jotta keskeytynyt kohoominen saisi jatkua ja pienet ilmasolut avautuisivat samalle asteelle, jossa ne leipomaan ruvetessa olivat.
Mutta vaikka kaikki muu kävisikin hyvin ja sääntöjen mukaisesti, voi uuni vielä pilata kaiken. Leipämme suureksi vahingoksi ovat rautauunit melkein yleisesti syrjäyttäneet kunnon vanhat tiili-uunimme. Rautauunit ovat epäluotettavia ja oikullisia, eivätkä yleiset säännöt lämmöstä pidä niiden suhteen lainkaan paikkaansa. Leivän hyvyys, tasaisuus ja maku riippuu yllämainituista ilmasoluista, olkoot ne sitten hiivan, munan tai leivospulverin aikaansaamat. Kypsentämisen tulee hyydyttää nämä ilmasolut, ja mitä pikemmin se tapahtuu, sitä parempi tulos. Liiallinen kypsentäminen tekee leivän raskaaksi syystä, että päällimmäinen kuori estää kosteutta haihtumasta pytkylän sisästä, pidättäen ilmasoluja hyytymästä. Kovettunut kuori painaa tahmeita ilmasoluja hävittäen ne tykkönään, ja täten syntyy emäntien kauhu — likilaskuinen leipä. Kypsentämisessä on siis pidettävä vaari, että suurin lämpö sattuu alhaalta leipään kuivaten ja hyydyttäen ilmasoluja. Jokaisen emännän tulee tuntea uuninsa niin hyvin, että tietää millä hetkellä tämä tulos parhaiten saavutetaan.
Leipomista voi kehittää hyvin vaihtelevaksi ja laajaperäiseksi — ja kaikkien korppujen, pikkuleivosten, korvapuustien, rinkilöiden, joita taikinasta muodostamme, tulisi tyydyttää emännän kunnianhimoa aivan yhtä paljon kuin kalliit sokurileivokset ja hedelmähillokkeet. Onhan meillä niin erinomaisia aineita leipäämme panna. Seuloamattomat jauhot, jotka hyvin valmistettuina ovat valkoisia vehnäjauhoja maukkaammat, ruis- ja ohrajauhot, kaikki ovat perin oivallisia.
Aivan erityinen tapa meillä Amerikassa on kuuman leivän nauttiminen. Moni perhe Etelässä ja Lännessä ei koskaan syö kylmää leipää. Matkustajat usein muistuttavat tämän tavan epäterveellisyyttä, ja jotka pitemmän aikaa ovat sitä nauttineet, tietävät kyllä kuinka vahingollista se on.
Lähinnä leipää onvoitärkein. Verratessamme sivistysmaiden voita Amerikan tuotteeseen, on meidän ihmetteleminen sitä suvaitsevaisuutta, jota matkailijat osoittavat arvostellessaan tätä kansallista ominaisuuttamme.
Englannin, Ranskan ja Italian voi on hyytynyttä kermaa, joka säilyttää maussaan kerman makeuden. Sitä kirnutaan joka päivä, eikä väärennetä suolalla.
Amerikassakin valmistetaan tosin erästä suolansekaista voilajia, joka tavallaan pitää paikkansa Englannin ja Ranskan voin rinnalla. Moni pitää sitä parempanakin, eikä se suinkaan huonoa olekkaan. Se on keltaista ja kovaa, ja joka kirnupiimäpisara on siitä niin tarkkaan puristettu, että se voisi kiertää maailman ympäri pilaantumatta: Se on suolattua, mutta sellaisella huolella ja maulla, että luulen herkkämakuisen englantilaisenkin pitävän tätä kultaisenkeltaista, lujaa ainesta omaa valkoista, tuoretta kermanmakuista voitaan parempana. Minä en yleensä tahdo matkia ulkomaisia tapoja ja missä ikinä näen tätä voita hyvästi valmistettuna, sanon sitä Amerikan voiksi, enkä lainkaan häpeä sitä. Ikävä vain, että tämä tuote on poikkeus eikä yleensä aterioihimme kuuluva. Ajatellessani mitkä vaarat uhkaavat heikkoa vatsaa tässä suhteessa, ei minua ollenkaan ihmetytä, että kunnianarvoisan ystäväni, tohtori Musseyn, oli tapana lopettaa keskustelunsa sairaitten kanssa seuraavalla lauseella: "ja muistakaa: Ei rasvaa leipänne särpimeksi".
Amerikka tietääkseni valmistaa ja levittää kauppaan enemmän huonoa voita kuin koko muu maailma yhteensä. Siinä ilmaantuva paha haju ja maku sietäisivät joutua erityisen tutkimuksen alaisiksi. Se maistuu juustolle, homeelle, kaalille tai turnipsille, ja sillä on eläimen rasvan väkevä haju. Amerikkalaiset kirnuuvat harvoin ja pelkään tämän pahan hajun ja maun juuri koituvan siitä, että kerma sillä välillä säilytetään ummehtuneissa kellareissa ja maitohuoneissa, joissa ei ole tarpeellista ilmanvaihtoa. Maito, kerma ja voi vetävät suuressa määrässä puoleensa ympärillä olevain esineitten hajua ja makua. Siitä johtuu voin erilainen, vaihteleva maku, jota syksyllä ihmettelemme, maistaessamme paristakymmenestä astiasta, ennenkuin löydämme talvivaraksemme välttävää.
Talossa, missä huonoa voita käytetään, joudut epätoivoon, sillä se ryöstää sinulta mahdollisuuden kaiken muunkin ruuan nauttimiseen. Sinä käännyt katkeramakuisesta voileivästäsi pihvisi puoleen, joka on saman myrkyn saastuttama; päätät turvautua vihanneksiin, mutta oi kauhua! turkinpavut ovat voissa valmistetut, sama saasta on myrkyttänyt aikaisten herneitten viattomuuttakin — se on levinnyt kaikkialle, maissiin, punajuuriin ja sipuliin. Nälkäisenä, allapäin, pahoilla mielin toivot jälkiruuasta saavasi korvausta — mutta tortuissa ja kaakuissa piilee sitä samaa maanvaivaa. Sinun tekisi mielesi ulvoa surusta, huutaa julki epätoivoasi, sillä onnettomuutesi painaa sinua raskaasti — varsinkin, jos tämä tapahtuu siinä perheessä, jossa heikon vaimosi ja kolmen, neljän pienen lapsesi kera olet saanut täysihoitoa kesän-ajaksi. Kohtalosi on kova — vieläpä toivotonkin, sillä pitkällinen tottumus on niin pimittänyt isäntäväkesi, etteivät he mitään huomaa.
"Ettekö pidä voista, herra? Kyllä siitä maksoin hyvän hinnan, se on parasta, mitä kaupassa on. Kävin valikoimassa tätä ainakin sadasta tarjolla olevasta pytystä."
Olin mykkä, mutta epätoivoni ei vähentynyt.
Ja kumminkin on voin valmistus niin perin yksinkertaista. Säilytä kerma puhtaassa, viileässä ilmassa, kirnuu ennenkuin se happanee, ja sotke siitä kirnupiimä perinpohjaisesti erilleen. Suolaa se sitten niin varovaisesti, ettei tuoreen kerman hieno, herkullinen maku tärväänny. Onhan tämä perin yksinkertaista, niin yksinkertaista, että oikein ihmeeltä tuntuu, miten vuosittain saatetaan valmistaa tuhansia ja miljoonia nauloja ottamatta huomioon näitä varokeinoja.
Esitelmäni kolmas osa onliha. Amerikassa löytyy yllin kyllin tätä ruoka-ainetta, pöytämme olisi kuninkaallinen, jos vain tämä ruoka olisi hyvin ja huolella valmistettu. Käytämme yleensä lihaamme liian tuoreena. Pihvipaistia, jota pitäisi valmistaa vain kolmen tai neljän päivän vanhasta lihasta, tehdään meillä usein ihka tuoreesta lihasta. Kaukaisessa Lännessä ravintolaa lähestyvä matkailija kuulee vielä samain kananpoikasten kaakoitusta, jotka puolen tunnin kuluttua tarjotaan hänelle paistettuina. Tuhlaajapojan isä menetteli kyllä kauniisti, mutta esimerkkiä on seurattava vain siinä suhteessa, että nuori ja murea vasikka niin joutusasti valmistettiin syötäväksi. Paimentolaiskansan tapoja aikana, jolloin eivät jääkaapit vielä olleet käytännössä, ei tarvinne meidän noudattaa niin tarkoin.
Sitäpaitsi pitelee teurastaja lihojaan varsin siivottomasti leikellessään ja paloitellessaan niitä. Joka muistaa sievää, somasti koristeltua lampaankyljystä englantilaisessa ravintolassa, tai ranskalaista korppujauhoissa paistettua, aistikkaasti pinaatilla kaunistettua kyljystä, ei voisi huomata mitään yhtäläisyyttä näitten sievien valmistusten ja sen karkean, kömpelön, luun-, ruston- ja lihansekaisen möhkäleen välillä, jota Amerikassa tavallisesti sanotaan lampaankyljykseksi. Siinä on vain muutamia syötäviä suupaloja, loput on kuivaa, palanutta nahkaa, rasvaa ja luuta.
Olisipa toki jo aika, että sivistynyt kansa oppisi vaatimaan enemmän huolta ja siisteyttä ravinnoksemme käytettyjen ruoka-aineiden käsittelyssä. Olisipa syytä noudattaa Euroopan ruuanlaitoksessa vallitsevaa somuutta ja siisteyttä. Mutta emäntä, joka haluaa näitä siisteyden sääntöjä seurata ja koristaa pöytänsä tähän ulkomaiseen tapaan, ei mahda mitään, jos teurastaja on kömpelö ja siivoton. Ellen ota lukuun muutamia suurempia kaupunkejamme, joissa muukalaiset ovat vaikuttaneet muutoksia, on miltei mahdotonta saada mitään kunnollista tässä suhteessa.
Tiedän kyllä, että jos esteetilliseltä kannalta kosketan tätä epäkohtaa saan paikalla vastaukseksi: "Täällä Amerikassa meillä ei ole aikaa matkia ranskalaisia oikkuja ja päähänpistoja!"
Mutta ranskalainen suorittaa kaikki käytännölliset toimensa sen viisaustieteellisen ja terveen järjen perustuksella, joka on tämän näennäisesti ajattelemattoman kansan tunnusmerkkinä. Ei missään ole käytännöllinen talouden hoito suuremman tutkimuksen alaisena kuin Ranskassa, ja heidän torikauppansa on taiteellisesti järjestetty, mikäli taloushoitoon tulee. He paloittelevat lihansa niin ettei erilaista valmistamistapaa varten määrättyä kappaletta seuraa turhia lisiä, jotka tässä valmistustavassa turmeltuvat. Ranskassa on liemikattila alituiseen tulella ja sinne pistetään kaikki luut, säikeiset siekaleet sekä jänteiset ja rustoiset osat, jotka meillä seuraavat paistin mukana, täyttäen astiamme inhoittavilla ruuanjäännöksillä, joista maksamme saman hinnan teurastajalle kuin syötävistä osista. Eikö tämä ole silkkaa tuhlausta?
Meidän kömpelö, tuhlaava tapamme paloitella lihaa on kunnotonta. Esim. tällä vuodenajalla se lampaanosa, jota sanotaan reideksi tai takapuoleksi maksaa kolmekymmentä senttiä naula. Tähän nyt lasketaan paitsi puhdasta lihaa myöskin suuri joukko luita, jänteitä ja laihaa säikeistä lihaa, jotka painavat ainakin kolmannen osan koko painosta. Jos pistämme lihapalan kuten tavallisesti tehdään, kokonaisena uuniin, paistuu ohut, huono liha liiaksi, nahkaiset ja säikeiset osat kuivuvat peräti kovassa kuumuudessa, jota tarvitaan paksumpia lihaosia kypsyttämään. Otaksukaamme reisikappaleen painavan kuusi naulaa ja maksavan kolmekymmentä senttiä naula; kolmas osa siitä on ihan kelpaamatonta, niinmuodoin heitämme pois kuusikymmentä senttiä, häränpaistista taas, joka maksaa kaksikymmentäviisi senttiä naula, hukataan ainakin viisikymmentä senttiä luihin, rasvaan ja palaneeseen nahkaan. Tämä lihan paloittaminen ja valmistaminen suurissa annoksissa on tosin kotoisin Englannista, missä kaikki yhteiskunnan tavat johtuvat kansanluokasta, jonka ei erityisesti tarvitse säästellä. Tyysti ja tarkka lihan paloitteleminen on voimassa siinä maassa, joka tunnustaa säästäväisyyden tarpeellisuutta ja on tutkinut sitä. He paloittelevat lampaan niin, että neljäsosa lammasta myydään kolmessa sievässä osassa. Paistinpala myydään sinänsä, kylkiluut eroitetaan taitavasti, kaikki syötävä liha kaavitaan irti ja niistä syntyy maukkaita lampaankyljyksiä, jotka paistettuina keltaisenruskeiksi korppujauhoissa ovat niin somaa ja oivallista väliruokaa. Jäännökset pistetään liemikattilaan tai muherinoskasariin. Ranskassa on joka kukkaron varalle pieni annos. Kuuluisia ja maukkaita liemiä ja muhennoksia, joita ranskalainen säästäväisyys on keksinyt, olisi meidänkin emäntien opittava. Ei hitustakaan ravintoainetta tuhlata ranskalaisten ruuanvalmistuksessa, sitkeät rustot ja jänteetkin valmistetaan tarkoituksen mukaisesti eikä polteta paistia paistatettaessa turhana lisänä, ei toki, niistä valmistetaan maukkaita liemiä tai hienoja, kirkkaita, hyvänmakuisia hyytelöitä.
Saaneekohan tämä käytännöllinen ja säästäväinen tapa milloinkaan syvempiä juuria meillä? Teurastajamme sitä vastustavat, palvelijamme pysyvät vanhassa tuhlauksessaan; se on heistä mukavampaa, sillä he ovat siihen tottuneet. Sellaista keittäjää, joka alituisesti pitäisi liemikattilaa varalla pistääkseen sinne kaiken liian lihan, minkä teurastajan runsaskätisyys pakoittaa häntä leikkaamaan lihakappaleesta irti, ja joka ymmärtäisi käyttää nämä jäännökset talon tarpeiksi, sellaista keittäjää tuskin voimme toivoa. Jotta nämä seikat saataisiin käytäntöön, täytyy alun lähteä sivistyneistä ja hienontuneista naisista, jotka eivät katso itseään liian hyviksi käyttämään sivistystään ja tietojaan kotoisten pulmien selvittämiseksi.
Kun liha on saatu niin sopivasti paloitetuksi, että jokaista osaa voi omaan tarkoitukseensa käyttää, seuraa kysymys, miten se on valmistettava.
Lihan valmistaminen jakaantuu kahteen suureen yleiseen osastoon. Ensimmäisen osaston silmämääränä on mehun säilyttäminen lihassa, kuten uunipaistissa, pariloidussa ja käristetyssä lihassa; toisen taas mehun ulospuristaminen ja säikeitten eroittaminen kuten liemiruuassa ja muhennoksissa. Edellisessä tapauksessa tulee toimituksen olla niin nopean kuin mahdollista. Siinä on sukkeluus paikallaan. Tulen tulee olla kovan ja huomion valppaan. Palvelijamme ovat tilaisuudessa paistinuunissa kuivattamaan lihaa ja riistämään siltä kaiken maku- ja ravintoarvon. Vanha, hyvä tapa paahtaa lihaa on miltei tykkönään hyljätty; nyt se kuivatetaan uunissa, joten lihan arvokkain ja kallein mehu haihtuu. Harva keittäjä kykenee omin päin pariloimaan pihviä tai kyljystä. Me saamme syödä ne kuivaneina tai päältäpäin palaneina ja sisältä raakoina. Englannissaei koskaantarjota huonosti valmistettua lihaa. Lihan mallikelpoinen valmistus on yhtä varma kuin auringon nousu.
Ei mitään lihanvalmistuskeinoa käytetä niin väärin kuin pannussa paistamista. Paistinpannulla on monta syntiä vastattavanaan. Mitä tuntemattomia vatsanvaivoja onkaan kohonnut sen mustasta syvyydestä kuin henkiä jättiläispadasta. Paistinpannun sihinä kuuluu monen korvaan varoituskellona, joka soi "elä kajoo, eläkä maista".
Paljon matkustaneet muistavat syöneensä hyvin keveätä, hyvänmakuista ja helpostisulavaa liharuokaa, joka oli pannussa valmistettua. Mutta vieraissa maissa tämä valmistus tapahtuu aivan toisella lailla ja toisten käsien toimesta. Tuskinpa herkullisia ranskalaisia kyljyksiä pistetään puolisulaneeseen rasvaan, lämmetäkseen, liotakseen ja sihistäkseen siinä Briitan hoitaessa muita hommiaan, kunnes hän viimein päivällisajan lähestyessä äkkää lihan, lisää puita ja kohentaa tulen ankaraksi ja polttaa siten lihan pahanpäiväiseksi, verhoten kyökin ja sen ympäristön savupyörteeseen.
Tästä on se yleinen luulo saanut alkunsa, että padassa ja pannussa paistettu liha on vaikeasti sulavaa. Jos se on rasvaista, se kyllä onkin vaikeasti sulavaa, mutta ranskalaiset keittäjät ovat näyttäneet meille, ettei rasvasta nostetun lihan tarvitse olla rasvaista enemmän kuin Venuskaan oli suolainen noustessaan merestä.
Ranskalaiset paistavat lihaa kahdella eri tavalla. Ensimmäisen mukaan pistävät he lihankiehuvaanrasvaan, jonka tarkoitus on heti ensi hetkellä käristää koko pinta ja suojella siten lihan sisäpuolta rasva-aineen sisääntunkeamiselta. Liha saa nyt kiehua kypsäksi rasvassa, imemättä enemmän rasvaa sisäänsä, kuin jos olisi suljettu munankuoreen. Toisen tavan mukaan voidellaan sileä rautainen pannu samaten rasva-aineella estääkseen lihaa pohjaantumasta, sitten paistetaan se kovassa kuumuudessa. Kummassakin tapauksessa tulee kuumuuden olla niin kovan kuin se suinkin polttamatta saattaa olla, ja tätä talouspulmaa ratkaisemaan vaaditaan keittäjältä suurta taitoa. Jos keittäjäsi on päässyt tämän salaisuuden perille, on pannussa paistettu liha mielestäsi helposti sulavaa ja paljon maukkaampaakin kuin mikään muu.
Keittäjämme ovat yleensä yhtä taitamattomia lihanvalmistuksen toisen osaston suhteen, jonka tarkoituksena on hitaalla, hiljaisella kuumentamisella pehmittää ja eroittaa lihasäikeitä ja tyhjentää niistä mehu. Mikä keittäjä ymmärtää valmistaa liemiä ja muhennoksia? Tässäpä ranskalainen keittotaito on kehittynyt oivalliselle kannalle. Liemikattila, joka pohjaantumisen välttämiseksi on kaksipohjainen, on välttämätön kapine joka keittiössä. Sitä käyttäessä tulee tarkata, että kuumuus on tasainen, mutta ei kovin vahva, sillä kattilan sisällys ei saa kiehua. Tästä hitaasta lämmöstä liukenevat kaikki ainekset, lujimmat säikeet pehmenevät ja pienet ilmasolut, joihin luonto on kätkenyt ravintoaarteensa, avautuvat, pusertaen ulos sisällyksensä. Murskatut luut ja rustotkin käytetään makua ja voimaa antamaan.
Tämä huolellinen ja pitkällinen kuumentaminen sekä hyvä maustaminen ovat pääasiat niissä oivallisissa ruokalajeissa, joiden valmistamisessa ranskalaiset ovat niin kuuluja. Ne ovat toimituksia, joiden kautta yksinkertaisimmat ja halvimmat ruoka-aineet saavuttavat paremman maun kuin hienoimmat ainekset, jotka eivät ole saaneet samaa huolta osakseen.
Ranskalaisia liemiruokia ja muhennoksia kannattaa tutkia ja ne soveltuvat jokaisen käytettäviksi, joka tahtoo elää hyvin ja hauskasti vähillä tuloilla.
John Bull [englantilaisen kansallisuuden nimitys] jolla on kymmenentuhannen vuotuiset tulot, ylenkatsoo ranskalaisten hupsutuksia. "Valmistettakoon minun ruokani niin, että tiedän mitä se on." Kokonainen härkä paistettuna on Johnin ihanne ja hänen kyökkilaitoksensa ovat jättiläissuuruisia. Mitkä uljaat härkäpaistit pyörivätkään vartaissaan räiskyvällä tulella. Puhdas, väärentämätön liha ei missään ole niin erinomaista kuin Englannissa. Sillä John on rikas, mitäpä piittaa hän pöydälleen jäävistä jätteistä ja muruista. Onhan hänellä metsäriistaa yllin kyllin ja pulskaa karjaa käyskentelemässä tuhansilla kukkuloilla. Mitä huolii hän säästäväisyydestä?
Hänen veljellään Jeanilla ei ole kymmenen tuhatta puntaa vuodessa — ei sinne päinkään, mutta kukkaron laihuutta korvaa hänen suuri kekseliäisyytensä ja käytännöllisyytensä. John kyllä ivaa Jeanin liemiruokia ja muhennoksia, mutta hänen poikansa ja tyttärensä tilaavat Jeanin luota keittäjiään, Englannin härkäpaistit saavat tehdä syvän kumarruksen tälle Josefille, joka valkoisessa esiliinassaan on tullut heidän kyökkiään hallitsemaan.
Kaikki liha pehmenee pitkällisessä, alituisessa lämmössä. Mutta paha juttu on se, ettei kyökkipalvelijoilla ole pienintäkään aavistusta lämmön oikeasta käyttämisestä. He voivat aivan tyytyväisinä selittää sinulle, että mitä kauemmin kiehutat muutamia lihalajeja, sitä sitkeämmiksi ne tulevat — hyvin ymmärrettävä seikka, josta hän varmaan on saanut kokemusta kiehuttaessaan lihaa hurjasti. Jos selität hänelle että sellaisen lihan tulee olla kuusi tuntia sillä lämpöasteella, joka on juuri kiehumisen rajalla, vastaa hän sinulle: "Niin kyllä, rouva", mutta seuraa kumminkin omaa päätään. Tai myöskin jättää hän sen pohjaantumaan, joka on hyvin tavallinen loppu kokeelle. Ainoa tapa selviytyä pulmasta on, joko hankkia itselleen ranskalainen liemikattila tai tavalliseen kattilaan varapohja, joka jättää pari tuumaa väliä lihan ja tulen välille. Sen kykenee mikä läkkiseppä tahansa tekemään. Tämän kattilan tulee aina olla saapuvilla, ja emännän tulee vaatia keittäjää panemaan siihen lihan kaikki säikeiset osat, kaikki rustot, jänteet ja luut, ensin ne nuijalla murskattuaan.
Tämän kattilan avulla aikaansaadaan kirkkaita, oivallisia liemiruokia ja muutakin hyvänmakuista ruokaa. Kirkas liemi syntyy lihan mehusta ja luitten huvenneesta liivakosta; liemen jäähdyttyä poistetaan rasva ja säikeiset osat siivilöimisellä. Rasva, joka kylmänä kohoo nesteen pinnalle, on helposti poistettu. Mutta muhennosta valmistettaessa on liemen päinvastoin kiehuminen, kunnes se tunkee pitkällisen lämmön kautta pehmenneitten säikeitten läpi. Kun nämä kaikki toimet ovat suoritetut, maustetaan ruoka, ja erittäinkin tässä taidossa ovat ranskalaiset amerikkalaisia ja englantilaisia etevämmät.
Englantilaiset ja amerikkalaiset liemiruuat ovat usein vaikeasti sulavia ja kiihoittavia väkevien maustimiensa vuoksi. Ne oikein polttavat suulakeasi kajennipippurineen, mausteneilikoineen ja muine höysteineen. Mutta ranskalaiset liemet ovat meistä aina hyvänmakuiset, vaikka emme eroitakkaan niissä mitään erityistä höystemakua. Heidän liemensä on taidokas yhdistys monesta eri aineesta. Samaa käy sanominen heidän muhennoksistaan ja muista laitoksistaan. Ei yksikään keittäjä rupea tätä salaisuutta tutkimaan, mutta ehkäpä monet emännät oppivat sen ja saavat siten säästämälläkin toimeen hyvää ia maukasta ruokaa.
Mitä niin kutsuttuun hakkeluslihaan tulee, jonka huolimattomat ja taitamattomat keittäjät rääppivät kokoon eilispäivän jäännöksistä — elkäämme tutkiko sitä liian tarkasti — se on lihan, ruston, nahan ja rasvan pippurilla ja suolalla maustettua sekoitusta, johon vielä töhritään jauhoja, ja joka kiehuu hitaasti oman onnensa nojassa, keittäjän hyöriessä muissa toimissa.
Mutta taitavasti valmistettu hakkelus, olkoonpa vaikka eilispäivän rääpiäisistä tehty, on hyvä ja maukas, jos se on oikean taloustaiteilijan tekemä. Taitamaton keittäjä ei siihen kykene, ja kumminkin on talolla tästäkin ruokalajista suuri hyöty.
Neljäs osastoni ovatvihannekset, joita Amerikassa löytyy niin viljalta, että voisi aikaan saada hyvän aterian yksistään niistä. Vihanneksien valmistaminen on yleensä jotenkin helppoa, ja siksipä ovatkin usein huolellisemmin tehdyt kuin liharuuat. Ellei niitä vain pilata huonolla voilla, pyrkii niitten luonnollinen hyvä maku esiin, vaikka ne olisivat kuinkakin yksinkertaisessa muodossa.
Onpa kumminkin tässäkin poikkeus.
Vanha uskollinen ystävämme peruna on verrattuina muihin vihanneksiin saman arvoinen kuin leipä ateriassa. Kuten leipä, on sekin välttämätön, kuten leivän voi perunankin tehdä aina herkulliseksi uhraamalla vähän huolta muutamiin pikkuseikkoihin, joiden laiminlyömisestä se taas usein tulee sietämättömäksi.
Ravitsevainen ja viaton peruna kuuluu vaaralliseen lahkoon. Se on belladonnan ja monen muun vaarallisen kasvin sukua, ja on usein näyttänyt hyvinkin pahoja taipumuksia milloin perunaruton, milloin jonkun vähemmän huomatun sairauden muodossa. Siksipä varoitetaankin meitä perunavedestä — johon se on tyhjentänyt aineensa — ja leikkaamasta raakoja perunaviipaleita muhennokseen, elleivät perunat ole lionneet tunnin aikaa suolavedessä. Nämä neuvot ovatkin huomioonotettavat.
Perunoita valmistetaan ateriaksi joko keittämällä tai paistamalla niitä. Nämä keinot ovat niin yksinkertaiset että tavallisesti otaksutaan jokaisen keittäjän voivan ne suorittaa ilman erityisiä ohjeita; mutta niin ei olekkaan asian laita, tuskin löytynee ainoatakaan keittäjää, joka tarkkoja ohjeita saamatta kykenisi keittämään tai paistamaan perunoita.
Hyvästi paistetut perunat ovat herkkua, joka voittaa minkä keittotaidon keksinnön hyvänsä, Mutta minkälaiseen palaneeseen ryppyiseen pakuraan saammekaan usein täällä tyytyä! Briitta ryntää perunavasun luo, kaappaa siitä pari tusinaa erisuuruisia perunoita, toiset kolme vertaa toisia suuremmat. Huuhdottuaan ne, viskaa hän ne uuniin ja jättää ne sinne, kunnes aamiaista tarjotaan, olkoon se sitten millä hetkellä hyvänsä. Jos nyt suurimmat ovat kypsät, ovat pienet hiiltyneet ja keskimmäiset näivettyneet ja mauttomat. Liika kypsettäminen ei pilaa mitään ainetta niin tyystin kuin perunoita. Ne kun oikealla ajallaan syötyinä olisivat mehukkaita ja jauhoisia, kuivuvat ja vetistyvät jo neljännestunnin jälestä — ja siinä tilassa ne meillä tavallisesti tarjotaan.
Samoin tuodaan keitetytkin perunat oppimattoman keittäjän valmistamina pöydälle keltaisten vahamöhkäleitten kaltaisina — mutta seuraavana päivänä taitavan emännän itsensä avustaessa ilahuttaa silmää sama perunalaji lumivalkoisina, jauhoisina palloina.
Edellisessä tapauksessa viskataan perunat kuorineen veteen, jossa ne likoovat tai kiehuvat, mitenkä vain sattuu, ja usein tarpeeksi kiehuttuaankin annetaan niiden vielä olla vedessä, kunnes keittäjällä on aikaa kuoria niitä. Jälkimäisessä taas kiehutetaan kuoritut perunat niin äkkinäisesti kuin mahdollista suolavedessä, joka perunain pehmittyä heti kaadetaan pois. Senjälkeen liikutetaan niitä hetkisen hiljakseen tulen päällä, kunnes ne ovat aivan kuivat. Niin huonoa perunaa tuskin onkaan, ettei se tällä keinolla tulisi maukkaaksi.
Joka on syönyt ranskalaisia paistettuja perunoita, ei niitä hevin unhota. Kullanruskeat viipaleet ovat ohuet kuin vohveli ja keveät kuin lumihiude. Eipä luulisi paksujen, rasvaisten, vettyneiden ja puolipalaneiden perunapalasien, joita Amerikassa sanotaan paistetuiksi perunoiksi, kuuluvan edes samaan kasvilajiinkaan.
Lopuksi seuraa aineen viimeinen suuri osasto:tee, jolla tarkoitan kaikkia lämpimiä juotavia aineita, kuten kahvia, teetä ja suklaata.
En aio tässä ollenkaan ruveta selvittelemään suurta kiistakysymystä näitten juomien terveellisyydestä tai vahingollisuudesta. Puhun vain niitten valmistamisesta.
Ranskalaista kahvia kehutaan maailman parhaimmaksi, ja alinomaa kuulee kysyttävän: mikä tekee ranskalaisen kahvin niin hyväksi? Ensinnäkin on ranskalainen kahvi kahvia, eikä sikuria, ruista, papuja tai herneitä. Toiseksi paahdetaan kahvi siellä juuri ennen keittämistä. Paahtaminen tapahtuu suurella huolella ja tasaisesti pienessä pyörivässä silinterissä, joka on olemassa joka kyökissä ja joka säilyttää kahvipavun sulotuoksua. Kahvipapuja ei koskaan Ranskassa paahdeta liiaksi, ettei kahvin varsinainen maku haihtuisi, mutta meillä on se yleisenä tapana.
Jauhettuaan kahvit panee ranskalainen ne kahvikannussa olevaan siivilään, jonka läpi neste nyt tunkee kirkkaina pisaroina, kahvikannun seistessä kuumalla uunilla lämmön säilyttämistä varten. Kahvikannun nokka on tukittu estääkseen kahvihajua haihtumasta valmistuksen aikana.
Täten saatu kahvineste on ihan kirkasta ja mustaa, ja kutsutaan nimelläcafé noir, eli mustaa kahvia. Neste on mustaa vain väkevyyttänsä, sillä se on melkein vain varsinaista kahviöljyä. Ruokalusikallisesta tätä nestettä ja kupillisesta keitettyä maitoa syntyy tavallinen niin kutsuttu väkevä kahvi. Siihen käytetty keitetty maito valmistetaan yhtä huolellisesti. Sen tule olla aivan nuorta ja hiljakseen kiehuskella, eikä vain lämmetä kiehuma-asteeseen. Kiehuskellessaan sakenee se paksuksi ja kermamaiseksi. Tähän maito- ja kahviseokseen lisätään nyt tuota kimaltelevaa valkojuurikassokeria, joka aina kaunistaa ranskalaisen pöytää, ja niin on meillä kuuluisaa, kautta maailman tunnettuacafé-au-lait'tä.
Ranskassa saadaan parasta kahvia, mutta tee taas on Englannissa oivallisin. Samoin kuin ylimysvalta on teekeittiökin Englannista kotoisin. Joka haluaa tietää, miten hyvä tee on valmistettava, tiedustelkoon sitä seikkaa hienolta vanhalta englantilaiselta emännältä.
Hänen ensimmäinen määräyksensä kuuluu: Hanki sopiva vesi. Siinä ei kyllin, että vesi on kuumaa, tai että sekiehuihetkistä ennen, mutta sen tuleekiehuajuuri sillä hetkellä, jolloin teelehdet siihen pannaan. Siksipä tätä salaperäistä toimitusta harvoin jätetäänkään palvelijain huostaan Englannissa, vaikka palvelijat siellä ovatkin monin kerroin harjaantuneemmat kuin meillä. Teetä valmistetaan salissa ja korkeasukuiset naiset vartioivat "poreilevaa ja sihisevää uurnaa", katsovat että kaikkia juhlallisuuksia tarkoin noudatetaan — että kupit ovat kuumat ja että vesi on imenyt itseensä tarpeellisen määrän teetä ennenkuin ryhdytään uhrijuoman jakamiseen.
Rakkaat, vanhat englantilaiset teepöydät, joiden ääressä ystävällisin vieraanvaraisuus majailee, me säilytämme aina helliä muistoja teistä, vaikkemme ole lainkaan hyvissä kirjoissa siellä. Toivokaamme kumminkin, että aikaa myöten muuttuvat ajatukset Englannissa meistäkin ystävällisemmiksi.
Viime aikoina on englantilainen aamiaistee voittanut monta puoluelaista meikäläisten teenjuojain joukossa. Aamiaistee kiehutetaan. Se vaatii pitempää ja perusteellisempaa menettelyä pusertaakseen ulos kaiken voimansa, kuin entinen hienomakuinen tee, jonka suloisia ominaisuuksia esiinloihtiakseen tarvittiin vain muutama hetkinen, ja niin hyljätään kaikki vanhat tavat ja teenvalmistaminen jää keittäjän toimeksi.
Sellainen tee, mitä meillä nyt tarjotaan ravintoloissa ja täysihoitopaikoissa on hyvän teen täydellinen vastakohta; vesi on ehkä kuumaa, mutta ei kiehuvaa, teessä on väljähtänyt, hailea, savuinen maku ja sitä tarjotaan tavallisesti sinisen maidon, eikä kerman kanssa. Kerma on yhtä välttämätön teen- kuin kahvin lisä. Suotavaa olisi että ravintoloissamme pääsisi vallalle tuo englantilainen tapa, että kukin matkustaja saa oman teekeittiön ja teerasian, jotta hän voi itse valmistaa teensä. Hänen valmistamallaan teellä on ainakin yksi ansio, se on kuumaa, vaivatta saavutettu ansio, mutta sittenkin sangen harvinainen.
Suklaa on ranskalainen ja espanjalainen juoma, jota verrattain vähän käytetään Amerikassa. Täällä Amerikassa valmistetaan kumminkin erästä lajia, joka kaikissa suhteissa on aivan yhtä hyvää kuin milloinkaan Pariisista tuotu. Joka ostaa Bakerin parasta vaniljisuklaata, tulee kyllä siihen päätökseen, ettei missään vieraassa maassa valmisteta sitä parempaa. Sulatettaessa tätä hiljakseen kiehuvaan maitoon ranskalaiseen tapaan, syntyy siitä hyvin suloinen juoma.
Olen nyt esittänyt keittotaitoluentoni viisi suurta pääosastoa, ja uskallanpa väittää, että siinä pöydässä, jossa kaikkia näitä periaatteita huolellisesti noudatetaan, ei kaivata herkkuja. Halu makeisiin ja herkkuihin johtuu usein jokapäiväisen ruuan kehnoudesta. Hyvä leipä ja voi syrjäyttävät piankin kaikki tortut ja kaakut. Vieläkin on minulla sananen sanottavanamakeistensuhteen, johon luen kaikki pasteijat, jäätelöt, hyytelöt, hillot j.n.e. Amerikassa on näitten herkkujen valmistustaito paljoa suurempi kuin tavallinen kotikeittotaito.
Suurempi osa naisistamme taitaa valmistaa hyviä torttuja kuin kunnon leipää — suurempi osa saattaa tarjota sinulle vaniljihyytelöä kuin hyvän lammaskyljyksen. Helpommin saat herkullisen luumuleivoksen kuin kupillisen oivallista kahvia, ja samassa perheessä, jossa turhaan haikailet hyviä perunoita saat jälkiruuaksesi kirkasta mehuhyytelöä.
Meidän kunnon naisemme saattaisivat heittää tämän korkeimman keittotaidon oman onnensa nojaan ja kohdistaa intonsa ja kekseliäisyytensä tarpeellisimpiin asioihin. Paljon suurempi syy on meidän pyrkiä jokapäiväisten askareittemme kunnollisesti suorittamiseen kuin puuhata turhia välttävästi.
Vielä on minulla sananen sanottavana siitä väärästä käsityksestä, joka on olemassa ranskalaisesta keittotaidosta. Meikäläiset ovat kuulleet siitä paljon puhuttavan, mutta olematta asioiden perillä ovat he joutuneet siihen käsitykseen, että ranskalaisen keittotaidon omituisuus on maustamisessa. Keittäjämme, mättäessään laitoksiinsa mausteneilikoita, muskottia, meiramia ja kaneelia, kuvailevat olevansa aimo ranskalaisia. Mutta amerikkalaiset ja englantilaiset ovat paljoa kärkkäämmät maustimille kuin konsanaan ranskalaiset. Meidän ruokamme on kirpeä maustimista. Oltuani vuoden Ranskassa unohdin aivan muskotin, neilikan ja pippurin maun, jota Amerikassa alituiseen saan kokea.
Onhan asia selvä. Englantilaiset ja amerikkalaiset pitävät ryydeistä, ranskalaiset panevat taas suuremman arvon itse ruuan makuun. Keittokirjaimme ruokaluettelot ovat enimmäkseen englantilaista juurta, hidasluontoisten esi-isiemme ajoilta. He elivät kylmässä sumuisessa ilmanalassa, tarvitsivat kiihoittavia maustimia ja taisivat sulattaa raskaita ja imeliä ruokia. Katsokaamme heidän rusinaputinkiansa.
Kokoa yhteen kaikki vaikeasti sulavat aineet, joita suinkin voit keksiä, keitä ne lujaksi kuin kanuunankuula ja tarjoa se leimuavassa konjakissa. Mutta meidän amerikkalaisten, jotka elämme kirkkaamman taivaan alla ja lämpimämmässä ilmanalassa tulisi seurata aran, hermollisen luonnonlaatumme tähden enemmän ranskalaisten kuin englantilaisten elintapaa.
Puolet keittokirjaimme määräyksistä ovat suorastaan murhayrityksiä meikäläisten vatsaa ja ruumiinrakennusta vastaan. Meidän sietää punnita näitä asioita ja tuumia, mitenkä meidän on eläminen ilmanalamme ja olojemme mukaisesti. Sen jos teemme, ei meitä saa syyttää ulkomaanmatkimisesta, vaikka matkoiltamme jääkin yhtä ja toista muistiin ulkomaalaisten tavoista.
Mutta jo on Kristoffer proosastanut tarpeeksi. Nyt luen tämän vaimolleni ja kuullaanpa mitä hänellä on sanomista.
Talomme.
Kunnon Rob Steffens, joka elämänpurteensa oli ottanut Mariamme, oli viime aikoina joutunut rakentamisvimmaan. Rob on jotenkin juonikas ja vaikeasti tyydytetty. Hänellä on omat kotitapansa ja persoonalliset omituisuutensa; siksipä hän ei koskaan oikein viihdykkään toisen rakentamassa talossa ja siksipä ovatkin rakennushaaveet aina olleet hänen suurimpana henkisenä virkistyksenään. Koko kihlausaikansa laati hän suunnitelmia tulevan talonsa rakennusta varten, ikäänkuin hänellä jo olisi rahat varattuna siihen. Kaikki Marian ompelumallien ja kirjeiden takasivut olivat täyteen töhrityt pohjapiirustuksia ja luonnoksia.
Mutta viime aikoina oli näistä tuulentuvista tullut täysi tosi, vanhan uutteran tädin jätettyä heille joitakin tuhansia perinnöksi. Tädin päähän oli pälkähtänyt jättää koko omaisuutensa Robin huostaan, ja siihen kuului monen muun ohessa pieni maapalstakin puolen tunnin raitiotiematkan päässä Bostonista.
Nyt piirustukset laajenevat ja taajenevat ja he kyselevät vaimoni neuvoja aamulla, päivällä ja illalla. Tullessani heitä tervehtimään näen aina heidän päänsä yhdessä kumartuneina piirroksien yli ja kuulen Robin selittävän mieliaatettaan, kirjaston sisustamista. Katto tulisi siinä olemaan leikeltyä tammea, maalattuna keskiaikaiseen tapaan ultramariinisinisellä ja kultauksilla. Kirjahyllyt laadittaisiin gootilaiseen tyyliin, ja tottuneitten veistäjien käsissä sekä suuria rahasummia maksamalla tulisivat ne maailmaa hämmästyttämään.
Marian ajatukset taas ovat kiintyneet porsliinikaappiin, vaatekomeroihin ja ruokakomeroihin; hän haaveksii makuuhuonetta alakertaan, sillä kuten kaikki naiset meidän päivinämme pelkää hän rappusia, eikä luule jaksavansa nousta yläkertaan kuin pari kertaa viikossa. Vaimoni, jolla on synnynnäinen taipumus tämänkaltaisiin toimiin ja on avustanut lukuisia tuttaviaan heidän talonsa sommittelussa ja järjestänyt heidän kotiaan, jossa he sitten ovat hyvin eläneet ja viihtyneet, puuhaava vaimoni tekee joka päivä lyijykynällä ja viivottimella muutoksia heidän piirustuksiinsa, aina sen mukaan mitenkä pariskunnan suunnitelmat muuttuvat ja vaihtuvat.
Robia kiusataan myönnyttämään kaksi jalkaa kirjastostaan makuuhuoneen vaatekammioiksi — mutta hän vastustaa kuin trojalainen. Pyyntöjen ja rukousten pehmittämänä antautuu hän seuraavana iltana ja vaimoni raaputtaa eilispäivän piirroksia, kirjasto pienennetään kaksi jalkaa, ja makuuhuone saa vaatesäiliön. Mutta nyt huomataankin vierashuone liian ahtaaksi — sen seinää täytyy muuttaa kaksi jalkaa eteiseen päin. Rob sanoo eteisen sopusuhtaisuuden siitä kärsivän, hän rakastaa laveata eteistä, ja on aina siitä haaveksinut. Ei mikään tee niin iloista vaikutusta tulijaan kuin vapaa, laaja ja tilava eteinen.
"Siinä tapauksessa", sanoi Maria, "laajentakaamme taloa kaksi jalkaa."
"Ei käy päinsä sekään, se kallistaa vain", sanoo Rob. "Katso, jokainen jalka lisää vaatii sen mukaan lisään tiiliä, laattialautoja ja kattotarpeita j.n.e."
Miettivän näköisenä tutkii vaimoni piirroksia, harkiten miten vierashuonetta saisi kaksi jalkaa suuremmaksi liikuttamatta seiniä.
"Minäpä tiedän", huudahti Rob, kumartuen hänen olkansa yli, "tässä saatte kaksi jalkaa vierashuoneeseen muuttamalla eteisen rappuja kaksi jalkaa oikealle", ja hän heilutti innoissaan lyijykynäänsä.
"Oi, Rob kulta!" puhkeaa Maria peljästyneenä puhumaan, "sehän on kyökkikomeroiden paikka! Ne menevät hukkaan, ja mihin saan kellarinraput soveltumaan!"
"Helkkarin komerot ja kellarin raput", sanoo Rob. "Äidin täytyy löytää niille paikka jostain muualta. Talon tulee olla tilava ja iloinen, pitäkööt komerot ja säiliöt huolta itsestään. Voihan niitä ainajonnekkinsovittaa. Ei siinä hätää. Mitä ihmettä ne naiset aina tarvitsevat niin tavattomia kyökkilaitoksia."
"Eivät ne ollenkaan ole laajempia kuin tarpeellista on", virkkoi vaimoni tuumivana; "pienentämällä niitä et voita mitään".
"Entäs jos sijoittaisimme koko kyökkikomennon kellarikertaan", ehdottaaRob, "siten saamme sen ihan näkyvistämme?"
"Ei ikipäivinä, jos vain voimme sitä välttää", sanoi vaimoni. "Kellarikyökki on suurkaupunkien välttämätön paha, kun ahdas tila ei myönnä suurempia mukavuuksia."
Keskustelua jatkuu, kunnes kolmikko päättää mennä levolle miettiäkseen asiaa huomisaamuksi. Aamulla anivarahin saa vaimoni sukkelan mielijohteen vielä vuoteella lojuessaan. Hän ryntää sijaltaan, tarttuu kynään ja paperiin, ja ennen kello kuutta on hän laajentanut vierashuonetta sukkelalla tavalla puhkaisemalla seinään kaari-ikkunan. Niin suurenee ja pienenee tuleva talo, revitään maahan ja rakennetaan kumin ja lyijykynän avulla. Tänään hyljätään ovet, huomenna ne hyväksytään, ikkunat vaihtelevat, mikäli joku huomauttaa syvennyksiä liian suuriksi tai pieniksi.
Kaikki tuntui päätetyltä, mutta oi kauheata, mikä keksintö! Armollisen rouvan makuuhuoneessa ei ole tulisijaa, eikä uunintorvea, eikä niitä voida saada kylpyhuonetta muuttamatta. Lyijykynä ja kumi ovat taas toimessa ja yhteen aikaan uhkasi koko talo särkyä sirpaleiksi tämän muutoksen johdosta; kylpyhuone vaelsi kuin rauhaton sielu sinne tänne, milloin tunkeutuen vaatesäiliöön, milloin uhaten vierashuoneen rauhaa, kunnes se viimein vaimoni kekseliäisyydestä löysi levon niin hyvässä paikassa, että kaikki ihmettelivät, miten eivät ennen olleet sitä keksineet.
"Isä", sanoi Jenny, "minusta näyttää, etteivät ihmiset ole oikein selvillä tarpeistaan ruvetessaan rakentamaan, etköhän kirjoittaisi talonrakentamisesta?"
"Olen tosin miettinyt sitä", sanoin miehen tavalla, joka on kutsuttu suuria uudistuksia tekemään. "Syynä siihen, että äiti ja nuorikot ovat niin sotkeutuneet verkkoihin, etteivät enää pääse niistä ulos pujahtamaan, lienee varmaankin, ettei Kristoffer ole mitään siitä asiasta kirjoittanut."
"Näitkös isä", sanoi Jenny, "vaikka heillä on vain määrätty rahasumma käytettävänään, haluavat he kumminkin kaikkea mitä maan päällä voi saada. Rob syventyy vanhaan arkkitehtuuriin ja muihin kummallisuuksiin, piirustaen jos jonkinlaisia koukeroita. Marian ajatukset taas kiertelevät vierashuoneessa, budoaarissa, porsliinikaapissa ja makuuhuoneen komeroissa. Rob haaveksii oikeata aatelishovia. äiti taas puolustaa liinakaappia ja kylpyhuoneita ynnä muuta semmoista. Lopputuloksena on se, että jos kaikki saavat tahtonsa perille, velkaantuvat he korviaan myöten."
Tämä ei minustakaan tuntunut mahdottomalta.
"Enpä tiedä Jennyseni, mihinkä määrin kirjoitukseni kykenee sitä estämään, mutta koska aika taas on täytetty ja aikakauskirjani odottaa, saatampa kirjoittaa tästä seikasta, missä ajatukseni kumminkin hyörivät, ja niin elvytän ensi illanviettoamme tämän aineen esittämisellä."
Vielä samana iltana, Robin ja Marian pistäytyessä meillä, kuten tavallisesti, ja piirustuksen ja raappimisen alkaessa äidin sohvassa, vedin esiin kyhäelmäni ja aloin seuraavasti:
Talomme.
Meidän talomme on paikka, jonka jokainen tuntee. Merimies uneksii siitä kyntäessään aaltoja. Haavoittunut soturi, kiemurrellessaan huonolla sairashuonevuoteellaan, kirkastuu sitä paikkaa muistaessaan, se on kuin pisara raikasta vettä erämaassa, kuin viileän käden kosketus palavalla otsalla. "Talomme", huokaa hän heikosti ja hänen himmeä silmänsä loistaa jälleen — sillä kaikki kotoinen lempi, hellät ajatukset ja puhtaus, kaikki mitä hän maan päällä rakastaa ja mitä taivaasta toivoo, kaikki astuu hänen eteensä tämän sanan kaikuessa.
Olkoon talomme mitä tyyliä tahansa, matala tai korkea, olkoon se laaja, valkoinen herraskartano viheriäisine ikkunaverhoineen ja satavuotisine tuulessa huojuvine jalavineen tai erämaan yksisuojainen hirsimökki, aina liittyy sen muistoon lumousvoima, joka näyttää sen meille toisenlaisena kuin kaikki muut talot maan päällä. Joka soppi, joka kivi ja kanto on meille rakas ja herättää meissä entisajan muistoja, muistoja kaikesta mikä on meille pyhää ja rakasta.
"Isä alkaa olla oikein senttimenttaali", kuiskasi Jenny niin ääneen, että minäkin sen kuulisin. Ravistin päätäni hänelle ja jatkoin pelkäämättä:
Ihmiselämään ei mikään tee suurempaa vaikutusta kuin se talo, jossa elämme — erittäinkin se paikka, jossa vietimme aikaisimmat, vaikutuksille alttiit ikävuotemme. Talo sisustuksineen vaikuttaa terveyteemme ja hauskuuteemme, siveellisyyteemme ja uskontoomme. On taloja, joissa asujanten parasta on niin vähän huomioon otettu, jotka ovat niin synkkiä, ilottomia ja aurinkoa vailla, että tuntuu mahdottomalta elää niissä hilpeätä, jaloa ja uskonnollista perhe-elämää.
Häpeäksemme on minun myöntäminen, että suurissa kaupungeissamme on taloja, joita sivistyneistä kristityistä käyvät ihmiset rakentavat ja antavat vuokralle, ja jotka ovat niin kurjia, että niitä saattaa sanoa pauloiksi tai loukoiksi, jotka ovat viritetyt sielua pahaan viettelemään. Tällaisissa asunnoissa lapset imevät itseensä saastaista henkeä, ja kodin perustaminen ynnä säädyllisen, kristillisen elämän viettäminen niissä vaatii melkein yliluonnollisia voimia.
Eräs kuuluisa englantilainen ihmisystävä, joka oli paljon tutkinut köyhälistön asuntoja, on antanut sen lausunnon, ettei raittiusliike voi vaikuttaa mitään, ennenkuin parannus saadaan toimeen työmiesten asunnoissa. Ne ovat niin likaisia, pimeitä, ikäviä ja lohduttomia että asujamet vain viinan ja opiumin avulla saavat surkeat päivänsä niissä kulumaan. Hän oli itse parantanut erään juopon pelastamalla hänet tällaisesta viheliäisestä luolasta. Hän hankki hänelle samasta vuokrasta asunnon hauskassa talossa. Tämä nuori mies oli ollut kivipiirustajana, hänellä oli heikko ruumiinrakennus, ja luonnonlaadultaan oli hän hermostunut sekä vaikutuksille altis. Vaimoineen ja pikku lapsineen oli hän teljetty kurjaan, ummehtuneeseen huoneeseen, juotavanaan vain saastaista, haisevaa vettä, ja ympärillään toisten yhtä viheliäisten ihmisten melua, joka ohueitten seinien läpi tunki heidän kamariinsa. Mitä oli hänen tässä tilassa tekeminen, mikä saattoi hänet hetkeksi unohtamaan tämän surkeuden — kiihoitusjuomat, ne soivat hänelle hetkisen lepoa.
Hänellä oli nyt kolme hyvää huonetta sekä puhdasta vettä ja ilmaa; siunattu päivänpaiste tulvaili sisään kaikista ikkunoista, muuttaen hänet muutamissa viikoissa toiseksi ihmiseksi.
Tässä rauhassa ja järjestyksessä, tämän uuden kodin helmassa, virkistyi pian hänen entinen kykynsä, ja puhtaassa ilmassa, puhtaassa vedessä ja niissä puhtaissa ajatuksissa, jotka tästä ympäristöstä syntyivät, löysi hän voimaa vastustaakseen kiihoittavia ja tylsyttäviä väkijuomia.
Asuinhuoneitten vaikutus hyvään tai pahaan — niitten vaikutus aivoihin, hermoihin, sydämmeen ja koko elämään — on tärkeä seikka, jota huoneitten rakentajain ja vuokraajain tulisi tarkoin huomioon ottaa.
Ihmisen ajatusten tulisi kohota vähän jalompiin pyrintöihin, eikä kiintyä rahainsa korkoihin. Ajatelkoon vuokratalojen rakentaja hieman tätäkin asiaa. Ajatelkoon hän, mitä tarkoitusta varten huoneita rakennetaan, ja mitä ne merkitsevät ihmisolennoille. Suurin osa kaupunkiemme taloista ei ole asukkaittensa rakentamia, vaan henkilöiden, jotka kiinnittävät rahansa tällä lailla, ajatellen ainoastaan koron kartuttamista, jonka tämä kiinnitys on heille hankkiva.
Rikkaat ihmiset tosin rakentavat itselleen palatsimaisia asuntoja, joissa kaikki rahalla saatavat mukavuudet sulostuttavat elämää. Mutta suuren enemmistön asunnot, joissa verraten vähäpalkkaiset nuoret miehet elämätä alkaessaan rakentavat pesänsä, ne asunnot sietäisivät paljon muutoksia, ennenkuin rahat ovat tarkoituksen mukaisesti käytetyt.
Katsellessamme tällaisia huoneistoja, tekee meidän mieli itse ruveta rakentamaan, sillä tiedämme niin monta tapaa, miten samalla summalla, joka tämän epämukavan ja ikävän asunnon rakentamiseen on uhrattu, voisi aikaansaada ihanan kodin.
"Niin juuri!" huudahti Rob pontevasti. "Muistatko Maria, kuinka monta rumaa, ikävää ja siivotonta huoneistoa näimme hakiessamme itsellemme asuntoa."
"Muistan kyllä", sanoi Maria. "Entäs noita ahtaita, pimeitä putkia, joihin nuo komeat rappuset johtivat, päältäpäin näytti kaikki niin uhkealta, mutta sisässä oli kaikki epämukavaa ja vaillinaista."
"Niin", sanoi Rob, "entäs nuo kummalliset koristukset kaikkialla.Ihmiset tuhlaavat usein rahoja rumentaakseen talojaan, se on varma."
"Kuinka mielellämme luopuisimmekaan noista kamalista fasaadikoristuksista, kattomaalauksista ja muista koristuksista, joista ei ole huvia eikä hyötyä, kun vaan saisimme vesijohtoja ja kunnollisia kylpyhuoneita. Ja mitenkä meillä ovet ja ikkunat asetetaan! Usein on meillä makuuhuoneissa vaikea löytää sopivaa paikkaa vuoteelle ja toalettipöydälle."
Tässä katsahti vaimoni ylös, tehtyään juuri viimeisen korjauksen piirustuksiin.
"Paras uudistus tänä uudistuksen aikakautena", huomautti hän, "olisi naisarkkitehtien kehittäminen. Vuokratalojemme varjopuoli on se, että ne yksinomaan ovat miesjärjen keksintöjä. Ei yksikään nainen tekisi semmoista makuuhuoneen piirustusta, ettei vuodetta varten olisi muuta paikkaa, kuin joko ikkunan tai oven luona, eikä tuhlaisi huoneen sisäänkäytäväksi alaa, joka soveltuisi säiliöiksi.
"En ymmärrä, miksi ei tämä uusi liike naissukupuolen vaikutusalan laajentamisesta ole ottanut ohjelmaansa naisarkkitehtien kasvattamista. Talojen suunnittelu, sisustus ja piirustus olisi naisen käsitykselle ja aistille hyvin sopiva toimi. Sehän kuuluu luonnon järjestykseen. Minkälainenhan olisikaan se pääskysenpesä, jonka herra Pääsky yksinään ilman eukon apua laatisi?"
"Kultaseni", sanoin, "sinun pitää kaikin mokomin kirjoittaa tästä asiasta ensi naisyhdistyksen kokoukseen."
"Olen samaa mieltä kuin naislehtemmekin", sanoi vaimoni, "että paras tapa kykyänsä näyttää onryhtyä toimeen. Ihan varmaan saisi se nainen, joka uutterasti suorittaa tähän ammattiin tarvittavan tietomäärän ja sitten alkaa työskennellä tällä alalla, ennen pitkää tarpeeksi työtä."
"Varsinkin, jos hän suorittaisi tehtävänsä yhtä oivallisesti kuin sinä, kultaseni", sanoin minä. "Nuoret naiset korkeimmissa bostonilaisissa kouluissamme lukevat enemmän matematiikkaa kuin arkkitehdille on tarpeellista, ja piirustuskoulumme kyllä todistavat naisen taipumusta ja kätevyyttä sillä alalla. Sanalla sanoen, tämä ala tuntuu minusta sopivan naisille paremmin kuin moni muu ehdolla oleva."
"No isä", kysyi Jenny, "etkö aiokkaan jatkaa lukuasi?"
Jatkoin:
"Minkälaisen tulee meidän talomme olla? Mikä muu kysymys edellyttää useampia, erilaatuisempia vastauksia — vastauksia, jotka vaihtelevat varojen, luonteen ja eri asemien suhteen. Kullakin ihmisellä on muutamia suuria tarpeita, johon kaikki pienemmät kohdistuvat. On olemassa vaatimuksia, joita kaikkein, korkean sekä alhaisen, rikkaan ja köyhän aina halujensa mukaan tulee saada asunnossaan täytetyiksi. Luulen voivani jakaa nämä vaatimukset tai tarpeet samoinkuin vanhat filosoofitkin jakoivat elementtejä, nimittäin: tuleen, ilmaan, maahan ja veteen. Nämä neljä elementtiä ovat välttämättä tarpeelliset jokaisessa asunnossa."
"Tuli, ilma, maa ja vesi! Nytpä en tosiaankaan ymmärrä tarkoitustasi", sanoi Jenny.
"Odotappas vähän, kunnes se selviää", sanoin. "Koetan saada tarkoitukseni selväksi.
"Talon pääasiallinen tarkoitus on suojata asujamiaan elementeiltä. Tätä tarkoitusta vastaa myöskin teltta, joka suojelee tuulelta ja sateelta. Mutta teltan pahin haitta on, että se ilma, jota hengität keuhkoihisi ja josta veresi, aivosi ja sydämmesi puhtaus riippuu, on pilaantunutta. Siten imet teltassa itseesi joka hengenvedolla enemmän tai vähemmän vaikuttavaa myrkkyä, aina olojen mukaan. Napoleon makuutti aina armeijaansa taivasalla. Hän sanoi kokemuksesta tulleensa siihen vakuutukseen, että se oli terveellisempää, ja kumma kyllä, todistaa moni esimerkki heikkojen ihmisten voimistuneen taivasalla nukkuessaan pitkillä jalkapatikoilla.
"Ensimmäinen pulma talonrakentamisessa on hankkia vankka suoja raittiin ulkoilman yhteydessä. En aio tässä pitää esitelmää tuulottamisesta, mainitsen vain sivumennen, että rakentajan tärkeimpänä tehtävänä on terveellisen talon rakentaminen, ja terveellisen talon tärkeimpänä ehtona on puhdas, raitis ilma.
"Siksipä ovatkin minulle nuo talot niin mieleiset, joissa on keskellä laajat eteiset tai käytävät, joihin kaikki huoneet avautuvat, ja joissa on varalla raitista ilmaa niiden kaikkien tarpeeksi. Lämpimän ilmanalan maissa saadaan sitä keskuspihan kautta, jossa suihkulähde lirisee, kukat kukkivat, ja jonka pylväskäytävään kaikki ovet avautuvat. Mutta kun tilaa on niukalta eikä ole varaa uhrata talon keskustaa käytäviksi, voipi tämän keskustan muodostaa hauskaksi arkihuoneeksi. Siihen kun hauskasti asettaa tuoleja, kirjahyllyjä ja sohvia, muodostuu tämä hauska huone monessa suhteessa talon miellyttävimmäksi lepopaikaksi.
"Monella ihmisellä on tapana nukkua ikkuna auki. Tämä on kumminkin hyvin puutteellinen ja vaarallinen tapa hankkia makuuhuoneeseen riittävää määrää raitista ilmaa. Mutta jos talo on rakennettu äsken ehdottamani suunnitelman mukaan, saattaa tämän suuren eteisen tai arkihuoneen ikkunat jättää yöksi selälleen, joten siellä on yhtämittainen ilmanvaihto, ja kun sitten makuuhuoneitten ovia raotetaan ja ikkunoita hiukan aukaistaan, syntyy siitä vapaa ilmanvaihdos kaikissa huoneissa.
"Taloa suunniteltaessa olisi siis ikkunoitten asema visusti huomioon otettava, jotta ilma niitä avattaessa pääsisi vapaasti virtailemaan huoneisiin. Kuumina kesäpäivinä näemme usein kalpean äidin riutuvan lapsensa kera päivänpuoleisen ikkunan ääressä huohottavan ja läähättävän, virkistävän tuulenhengen hyödyttömästi puhaltaessa vasten ikkunatonta seinää. Tekisipä silloin mieli iskeä reikiä seiniin, jotta raitis ulkoilma pääsisi vapaasti sisään tulvimaan.
"Sinä kallis Jumalan lahja, avaruuden raikas ilma, miten nurjasti ja halveksivasti sinua kuolevaiset kohtelevatkaan! Jos asiansa täysin ymmärtävä saarnamies pitäisi saarnan hapesta, vaikuttaisi se varmaan paljon enemmän synnin tukahuttamiseksi kuin puhdasoppinen selitys siitä, milloin, miten ja miksi synti tuli maailmaan. Mutta nyt astuu pappi reunojaan myöten täyteen sullottuun kokoushuoneeseen, jossa saastainen ilma miltei panee kynttilän liekit sinisenä palamaan, ja päivittelee seurakunnan henkistä välinpitämättömyyttä, pilaantuneen ilman painostaessa torkahtavia sanankuulijoita, jotka samalla tuntevat itsensä perin syntisiksi tässä laimeudentilassaan.
"Pikku Jim, joka juoksenneltuaan kaiken päivää reippaana ulkoilmassa, luki kiltisti rukouksensa maata pannessaan ja nukkui hyvänä poikana, nousee tänä aamuna vuoteeltaan pörrötukkaisena, lyöpi hoitajaansa ja sanoo, ettei hän tahdo rukoilla, eikä välitä tulla hyväksi. Syy on vain siinä, että poikarukka nukuttuaan ummehtuneessa ilmassa, joka koko yön on hänen aivojaan myrkyttänyt, on nyt jonkinlaisessa siveellisessä heikkomielisyyden tilassa.
"Heikot naiset vakuuttavat usein, että heidän voimansa palaavat vasta kello yhden- tai kahdentoista tienoissa päivällä. Kysytään: eivätköhän nukkune ikkunat ja ovet suljettuina ja raskaat uutimet vuoteensa edessä?
"Esi-isiemme huoneet olivat ilmanvaihtoon nähden monessa suhteessa paremmin varustetut kuin meikäläiset huoneet kaikkine parannuksineen. Suuri henkitorvi keskessä sekä avonaiset tulisijat kaikissa huoneissa aikaansaivat alituista ilmavirtaa, joka poisti huonon ja pilaantuneen ilman. Nykyaikana on huoneissa vain savupiippu rautakamiinia varten.
"Kamiinit ehkä kyllä säästävät polttoaineita, mutta ne säästävät muutakin. Sillä tuhansia ihmisolentoja saattavat ne liian aikaiseen hautaan, hitaan myrkytyksensä vaikutuksesta.
"Kolkkoa on ajatella, että talvemme täällä Pohjolassa kestää kuusi kokonaista kuukautta, marraskuusta toukokuuhun, ja että sinä aikana monessa perheessä kaikki sulloutuvat yhteen huoneeseen, jossa kaikki aukot ja ikkunaraot huolellisesti tukitaan ilmaa vastaan, ja jossa koksikamiini kohottaa huoneen lämpömäärää 25 ja 30 pykälään Celsiusta. Ihmisparat hermostuvat sekä liiallisesta kuumuudesta että myrkytetystä ilmasta, joka ainoastaan silloin tällöin oven avautuessa vaihtuu hiukan.
"Eipä siis lainkaan kummaa, jos näitten ihmisparkojen iho ja keuhkot käyvät niin aroiksi, ettei heidän näiden kuuden kuukauden aikana ole ajatteleminenkaan ulkoilmaan menemistä, sillä siitä seuraa paikalla vilustus. Ja useinpa joulukuun vilustus kehittyy maaliskuussa auttamattomaksi keuhkotaudiksi, ja kevät, jonka pitäisi tuottaa eloa ja terveyttä, saattaa sen sijaan niin monta uhria hautaan.
"Olemme kuulleet kuinka kurjassa tilassa karhuparat kömpivät ulos kuuskuukautisesta talvimajastamme, missä he miltei yksinomaan elivät edellisenä kesänä saavuttamastaan lihavuudesta. Samoin lukemattomat heikot olennot elävät pitkän talvemme kuluessa niitten päivittäin vähenevien voimien kustannuksella, jotka he saavuttivat ihanana kesäaikana, jolloin ikkunat ja ovet olivat avoinna ja raikasta ilmaa oli tuhlaamisen varallekin.
"Sitten kuulemme koko kevään puhuttavan sairaudesta, sappitaudista y.m. ja vertapuhdistavien lääkkeiden nauttimisesta. Se on kaikki vain pilaantuneen talvi-ilman myrkytystä. Monta vertaa paremmat olivat toki vanhan ajan talot, joissa suuret räiskyvät tulet paloivat avonaisessa takassa ja joiden makuuhuoneisiin pyrysi lunta talvivihurien viuhuessa. Tosin kylmä viima jäähdytti selkää, kasvojen miltei kärventyessä, vesi jäätyi astiassa, ja jota halutti, taisi kirjoittaa nimensä ikkunaruutuihin. Mutta sinä heräsit täynnä elämänhalua ja -voimaa — sinä katselit tupruavaa lumituiskua värisemättä ja kahlasit kouluun läpi miehenkorkuisten kinosten. Laskit mäkeä, olit lumipallosilla, piehtaroitsit lumessa kuin lumisirkku, mutta suonissa virtasi puhdasta, elinvoimaista verta ja vahvat keuhkot hengittivät sisäänsä raikasta talvi-ilmaa."
"Armahda meitä, isä kulta!" huudahti Jenny, "toivon, ettei meidän tarvitse uudestaan ruveta asumaan moisissa taloissa!"
"Ei suinkaan, kultaseni", vastasin, "väitän vain, että ne olivat paremmat niitä taloja, joita suljetaan kaksinkertaisilla ikkunoilla ja lämmitetään rautakamiineilla.
"Hyvä talo on niin järjestetty, että huonolla ja pilaantuneella ilmalla aina on tilaisuutta poistua aukon kautta raikkaan ulkoilman tulviessa sisään toista tietä. Talvella tulee tätä raitista ilmaa jollain keinolla lämmittää.
"Otaksukaamme esim., että huoneen toisessa päässä olevasta aukosta virtaa sisään lämmitettyä ulkoilmaa. Lämpömäärän ei tarvitse kohota yli 18 Celsius-asteen. — Otaksukaamme vielä, että huoneen toisessa päässä on avonainen puu- tai hiilikamiini. Sopivampaa tapaa ilmavaihdon ja lämmön saavuttamista varten samalla kertaa saattaa tuskin ajatella.
"Otaksukaamme vielä talon keskessä löytyvän suuren eteisen, johon raikas, kohtuullisesti lämmin ilma alituisesti virtailee. Jokaisessa tähän eteiseen avautuvassa suojassa löytyy henkitorvi, josta käytetty ilma poistuu vetäen mukanaan kaikki huonot ja pilaantuneet kaasut. Siinä talossa on hyvä ilmanvaihto, eikä tästä synny mitään vaarallista vetoa. Makuuhuoneen eroittamiseksi on hyvä käyttää kaksinkertaisia ovia, joista toinen lastoista valmistettu vastaanottaa vapaata ilmaa huoneeseen, paljastamatta sitä jokaisen nähtäväksi.
"Puhuessamme raittiista ilmasta, tarkoitamme sitä sanan täydessä merkityksessä. Elköön sisääntulviva ulkoilma olko ummehtunutta, pahaltalöyhkäävää kellari-ilmaa, vaan hyvää, puhdasta, raikasta ilmaa, joka kulkee torven kautta, mikä on niin asetettu, ettei ilma virtsa huoneeseen alhaaltapäin, missä epäterveellisiä kaasuja ja löyhkiä kokoontuu, vaan ylhäältä kirkkaista ja korkeista ilmakerroksista.
"Koko lorun loppu kuuluu, että koska nyt ihmisten tässä elämässä aivojensa kautta tulee vastaanottaa elämänsä henkinen puoli — ja koska musta, pilaantunut veri on myrkkyä aivoille — ja tätä tummaa, pilaantunutta verta muodostuu keuhkoissa, jotka hengittävät huonoa ilmaa — on talon rakentajan ensimmäinen toimi huolehtia puhtaan ja terveellisen ilman hankkimista.
"Olkoon siis talon suunnittelussa pysyväisenä sääntönä: 'Talossamme' tulee olla raitista ilmaa — kaikkialla, kaikkina aikoina — talvella sekä kesällä. Vähät koristuksista ja marmorikamiineista. Olkoon kodin sisustus vaikka kuinkakin yksinkertainen, kun vain on raitista ilmaa. Yhtä vastenmielisesti kuin käytämme lähimmäisemme hammas- ja hiusharjaa, hengitämme hänen keuhkoistaan lähtevää huonoa ilmaakin. Se on 'talomme' ensimmäinen välttämättömyys. Inhimillisen terveyden ja onnen ensimmäinen suuri elinehto on —ilma."
"Kuuleppas, Maria", sanoi Rob, "onkohan meillä tulisijoja huoneissamme?"
"Äiti on ottanut ne huoleksensa", sanoi Maria.
"Siitä ole varma", sanoin minä, "että jos anoppisi on ollut sinua avustamassa, on ilmanvaihdosta pidetty huolta."
Myöntää täytyy, että Robin käsitys talosta kohdistui pääasiallisesti gootilaiseen kirjastoon ja vanhanaikaisen herrastyylin sovelluttamiseen nykyajan vaatimuksien mukaan, eikä semmoisiin proosallisiin asioihin kuin ilmaan.
Siksipä hän nyt havahtuikin ikäänkuin unesta, veti pari syvää henkäystä ja tarttui piirroksiin, tarkastaakseen niitä uudella innolla. Minä jatkoin lukemistani.
"Toinen suuri elementti, joka meidän talossamme on huomioon otettava ontuli. Tällä nimityksellä en tarkoita yksin keinotekoista tulta, vaan tulta kaikissa eri muodoissaan — taivaallista tulta, jota Jumala joka päivä lähettää meille päivänsäteitten loistavilla siivillä, tulta, jolla lämmitämme huoneitamme, keitämme ruokamme ja valaisemme yöllistä pimeyttä.
"Alkakaamme taivaallisella tulella eli päivänpaisteella. Jumalan antamaa raitista ilmaa laiminlyödään, mutta hänen lahjaansa päivänpaistetta miltei vihataan. Monessa talossa ei uhrata senttiäkään ilmanvaihdon hyväksi, mutta maksetaan auliisti satoja dollareja päivänsäteitten karkoittamiseksi.
"Suojat näissä taloissa ovat tiiviit kuin laatikot, ilman tulisijaa henkitorvea tai ilmareikää; ja oi iloa ja riemua! ulkopuolella on markiisit ja sisäpuolella ikkunaluukut, jotta kirkkaimpanakin päivänä voimme pimeydessä vaeltaa. Näitä asuntoja katsellessa voisi luulla, että ne ovat varustetut kuumaa ilmavyöhykettä varten suojaamaan meitä tulikuumilta ilmavirroilta.
"Mutta silmäilkäämme almanakkaamme. Moniko kuukausi vaatii tulta takkaan? Liioittelematta saatan sanoa, että kaikki perheet lokakuusta kesäkuuhun tarvitsevat aamu- ja iltaroihunsa, olkoon heillä sitten varaa siihen tai ei. Vuoden kahdeksana kuukautena vaihtelee ilma viileän, kylmän ja pakkasen välillä, ja tokkopa tarvitsee neljänä muuna kuukautena sulkea huoneita niin tiiviisti. Tiedämmehän kokemuksesta, että paahtavat päivät ovat poikkeuksia meillä.
"Matkustakaa kuten minä viime vuonna Connecticutlaaksossa ja tarkastakaa taloja siellä. Kaikki ovat puhtaita, siistejä ja varakkaan näköisiä viheriäisten pihamaiden ja suurien jalavien ympäröiminä — mutta kaikki olivat kellarista kattoon suljetut, ikäänkuin olisivat asujamet myyneet kaikki kampsunsa ja matkustaneet Kiinaan. Kaikki rullakartiinit olivat alaslasketut. Onko siis talo autio? Ei; katsoppas, keveä, sinervä savupyörre kohoo kyökin savutorvesta ja tuolla talon takapihalla on kartiinia hieman kohotettu. Siellä elää kuin elääkin olentoja himmeässä varjossa, kalpeina kuin potaatin idut kellarissa."
"Minäpä tiedän, isä, miksi he niin tekevät", sanoi Jenny. "He pelkäävät kärpäsiä, jotka tosiaankin kuuluvat Egyptin maanvaivoihin. Minä puolestani en ainakaan moiti ihmisiä siitä, että sulkevat huoneensa ja pimittävät talonsa kärpäsaikana, — entäs sinä, äiti?"
"En minäkään, niitten ollessa hurjimmillaan, mutta luulen tämän olevan tarpeellista ainoastaan vähän aikaa; mutta täällä meillä suljetaan huoneet vuodet umpeensa ja siksipä ovatkin meidän kylämme niin kuolleen, hiljaisen, kylmän ja asumattoman näköiset."
"Ainoa seikka, joka matkustajalle käy selväksi kylissämme matkustaessaan", sanoin, "on, että näissä taloissa kumminkin asuu ihmisiä, ja että nämä olennot elävät pimeydessä. Harvoin näet ovet ja ikkunat avattuina, harvoin ihmisiä niitten luona istuvan, harvoin tuolia pihamaalla tai minkäänlaisia merkkejä siitä, että ihmiset eläisivät ulkoilmassa."
"Sanoinhan sinulle, isä, miksi kaikki on niin, olen ollut eno Petterin luona kesällä ja tiedän, että täti pitää kevätsiivoamisensa toukokuussa. Sen jälkeen laskee hän kaikki rullakartiinit ja uutimet alas ja niin pysyy talo puhtaana aina lokakuuhun. Siinä on koko juttu. Jos ikkunat olisivat selkoselällään, riittäisi siellä siivoamista joka viikko, ja kuka sitä kestäisi? Eikä minusta siinä ole vähääkään moitittavaa."
"Minä puolestani", vastasin, "vastustan elämistä pimeydessä, olkoonpa sen suurena päämääränä vaikka kärpästen karkoittaminen. Muistan tällä samalla matkallani pysähtyneeni muutamiksi päiviksi maalaisravintolaan, jossa vallitsi Egyptin pimeys kellarista ullakkoon asti: Pitkulainen, hämärä ja synkkä ruokahuone oli ulkoapäin luukuilla ja sisältäpäin paksuilla, paperisilla rullakartiineilla suljettu. Mutta kaikesta tästä huolimatta suhisi siellä kärpäsiä, kuin olisi mehiläispesä ollut läheisyydessä. Surinasta, jonka käteni ojentaminen synnytti, saatoin aavistaa leivoslautasen paikkaa. Se oli jotensakin ilettävää, sillä tässä pimeydessä en aina voinut eroittaa kärpäsiä mustikoista, ja ainakin minä puolestani olisin ollut tyytyväinen, jos tässä kärpästen kanssa otellessani olisin edes saattanut lohduttaa itseäni valolla ja ilmalla. Ihmisparat pimittävät huoneensa ja karkoittavat niistä ulkoilman ja päivänpaisteen kärpäsiä peläten, mutta kärpäset jäävät sittenkin heidän ainokaisikseen. Eipä siis kummaa, jos he käyvät miltei sairaloisiksi näin ollen."
"No niin, tietysti isä puhuu kuin miehet", sanoi Jenny. "Sinä et koskaan ole ollut vastuunalainen huoneiden puhtaudesta. Olisitpa vain itse talon emäntänä, niin kyllä saisimme nähdä, mitenkä menettelisit."
"Senpä kerron sinulle. Tekisin parastani. Sulkisin silmäni kärpäsenlialta ja avaisin ne luonnon ihanuudelle. Antaisin suloisen päivän paistaa huoneisiini kaiken päivää, paitsi niinä harvoina kesäpäivinä, jolloin viileys on tarpeen. Mutta nämä päivät eivät ole lukuisat. Keväällä laskisin, paljonko maksaisi pestata jokin akka pitämään ikkunoita ja muita tavaroita puhtaina, ja vaikkapa pitäisi uhrata uusi pukuni hänen palkkaamisekseen, tekisin sen mielelläni. Tehtyäni voitavani tässä suhteessa, paaduttaisin sydämmeni, kääntäisin pois silmäni ja nauttisin päivänsäteistä, raikkaasta ilmasta ja näköalasta vapaista, avonaisista ikkunoistani ja antaisin kärpästen olla olojaan. Siinä kuulit."
"Päivänpaiste, se se on isän keppihevonen", sanoi Maria.
"Ja miksikä ei? Erehtyikö Jumala luodessaan auringon? Tai loiko hän sen viholliseksemme? Eikö tämä suuri luonnonvoima, joka kypsentää hedelmät ja saattaa kukat niin suloisesti tuoksumaan, ole meille muka hyödyksi? Katsele varjossa kasvavia kasveja, mitenkä nuutuneita ja surkeita ne ovat, ja kuinka ne rukoillen ojentavat heikot lehtensä valoa kohti. Onko siis ihmisolennoillakaan varaa hyljätä tätä elähyttävää voimaa. Eräässä vankilassa oli jono koppia päivänpuolella ja toinen varjonpuolella. Vaikka varjonpuoleisissa kopeissa vallitsi sama puhtaus, huoli ja hoito, olivat kumminkin sairaus ja kuolema monet kerrat suuremmat siellä kuin valoisessa päivänpuoleisessa jonossa. Ihmiset kärsivät kaikenmoisia kipuja ja huokailevat elinvoiman vähyyttä; äärettömiä määriä lääkkeitä nautitaan ja rahoja tuhlataan, mutta kaiken ohessa tuhlaamme ja karkoitamme luotamme molemmin käsin päivänpaisteen, tämän Jumalan lahjan, siunatun terveellistä vaikutusta.
"Mitä raamattu kuvaa nousevaksi auringoksi, joka parantaa kaikki siivillänsä? Sama aurinko, joka on Jumalan rakkauden perikuva, on meitä virkistävä jokapäiväisessä elämässämme, se kuivaa kosteuden ja homeen, suojelee koista ja ruosteesta, haihduttaa pahat hajut, karkoittaa hermoista alakuloisuutta ja ilostuttaa elämätämme. Ellen palvelisi Häntä, kaikkein hyvän antajaa, palvelisin ja kumartaisin varmaan aurinkoa, hänen suurinta ja kauniinta näkyväistä ilmestystänsä. Egyptin maalla vallitsi Herran vihan aikana pimeys, mutta Goosenin maassa oli valoista. Minä olen goosenilainen, mielin valkeudessa vaeltaa ja sadattelen pimeyden töitä. Mutta jatkakaamme.
"Talomme sijoitettakoon kaakkoiseen suuntaan, ettei siellä olisi päivätöntä suojaa, ja ikkunat asetettakoon niin, että taivaasta kotoisin olevat, kimaltavat säteet pääsevät tunkeutumaan poikki ja puhki.
"Elkäämme piirittäkö taloamme ikkunain alapuolella olevalla kostealla pensastolla, joka estää valon ja ilman vaikutusta. Taloa tulee ympäröidä vapaa ala, jossa tuuli pääsee liehumaan ja päivänsäteet valaisemaan, kuivamaan sekä elähyttämään.
"Siitä kiireestä päättäen, jolla ihmiset täällä meillä muuttavat ahtaan pihamaan synkäksi tiheiköksi, luulisi auringonpistosta meidän ilmanalamme suurimmaksi vaaraksi.
"Sateisina kuukausina, ja niitä meillä Jumala paratkoon on monta, eläessämme pimeissä, viileissä huoneissa kosteitten pensaitten sisässä, muuttuvat ajatuksemme synkiksi, sairaloisiksi ja ikäviksi. Lähimmäisemme viat suurenevat silmissämme — elämä tuntuu kolkolta ja ilottomalta — itse uskontokin kuolleelta ja ummehtuneelta.
"Minä soisin talon heti ensi silmänräpäyksellä tekevän avonaisen, raittiin ja iloisen vaikutuksen. Jokaisesta ikkunasta näkisimme aina edessämme päivänpaistetta, puita, pilviä ja viheriöitä nurmia. 'Talollemme' tulee hankkia varjoa mutta ei pimeyttä. 'Talossamme' on monta aurinkoista ja ilmakasta ikkunaa — ei puhdistamista ja sulkemista, vaan avaamista ja luonnon nauttimista varten. Olkoon talossa pitkät kuistikot sekä ylä- että alakerrassa siellä käyskennelläksemme raitista ilmaa nauttimassa sateisinakin ilmoina. Sanalla sanoen, koettaisin 'talossamme' mikäli mahdollista yhdistää metsien ja ketojen vapaata, reipasta, iloista elämää rauhaisan perhe-elämän hauskuuteen, sievyyteen ja mukavuuteen.
"Taivaallisesta tulesta puhuttuani, tahdon lausua sanasen myöskin maallisesta, keinotekoisesta tulesta. Rautakamiinit, lämmetkööt sitten kuumalla vedellä, höyryllä tai lämpimällä ilmalla, ovat, jos vain ilmavaihtoa otetaan huomioon, terveellisiä ja hyviä lämmityslaitoksia niinä kahdeksana tai yhdeksänä kuukautena vuodessa, jolloin tarvitsemme keinotekoista lämpöä.
"Rautauunille kyökissä ja sen lämminvesisäiliölle kumarran nöyrästi. Se on suuri, sykkivä sydän, jonka puhdistavaa, virkistävää nestettä virtailee lämpimänä läpi koko talon. Toivottavaa olisi, että tämä nykyaikainen Molok olisi hieman kohtuullisempi ravintonsa suhteen, sillä myöntää täytyy, että se on armoton tuhlari — mutta onhan sillä suuri työkin. Hanaa kun vain käännät, saat joka vuorokauden hetkellä yllin kyllin lämmintä vettä, pesupäivät ovat leikintekoa ja viisaalla järjestämisellä sekä lämmön säästämisellä voit päälle päätteeksi lämmittää pari kolme suojaa talvisin.
"Rautauuni lämminvesisäiliöineen kuuluu siis 'talomme' välttämättömiin tarpeisiin. Iltavalaistuksena on minusta kaasu parasta, jos sitä vain on saatavissa [siihen aikaan ei vielä käytetty sähköä]. Talooni tahtoisin kaasua. Sen ainoa paha puoli on vaara, jonka kaasun vuotaminen saattaa tuottaa, jos kaasu vaillinaisen johdon kautta pääsee asuinhuoneitten ilmaan sekaantumaan. Mutta niin ei lainkaan tapahdu, jos vain varovaisuutta noudatetaan.
"Monet maalla asuvat perheet valmistavat itse kaasunsa hyvin yksinkertaisella tavalla. Ottakoot talon rakentajat tämänkin huomioonsa. On jo olemassa koneita kaasun valmistamista varten talouden tarpeeksi, ja ne ovat täydellisesti luotettavia ja helpot hoitaa, sanotaanpa, että tämän kaasun valo on parempi kaupunkien kaasutehtaitten valoa. Tämäkin asia sietää harkitsemista, jos talomme on maalla tai tulee maalle rakennettavaksi.
"Ja nyt lähestymme kolmatta suurta elementtiä, joka on 'talollemme' tarpeen nim.vettä.
"Vettä, vettä kaikkialla, vettä runsaasti, helposti saatavaa ja puhdasta.
"Esi-isämme olivat monessa suhteessa oivallisesti järjestäneet kotielämänsä ja talonrakentamisensa. Heidän talonsa olivat ylimalkaan järkevästi laaditut, tilavat, ilmakkaat ja mukavat, mutta veden hankkimisessa olivat he armottomia naissukupuolta kohtaan. Kaivo oli kaukana pihamaalla ja talvella saivat he lumessa kahlata ja hilata jäätynyttä sankoa huoneeseen, täyttääkseen teekeittiötä aamiaista varten. Tasavallan itsenäiselle tyttärelle ei näin ollen osoitettu tarpeeksi kunnioitusta. Meidän päivinämme ovat kaivot tosin siirtyneet lähemmäksi taloa, mutta suureen enemmistöön ei vielä ole juurtunut tuo sukkela keino hankkia itselleen alituinen varasto raikasta vettä vain pientä hanaa kiertämällä. Jospa saisimme rakentaa majamme aivan mielemme mukaiseksi, olisi siellä kylpyhuone joka kolmea miestä kohti, ja joka suojaan johtaisi kylmä ja lämmin vesitorvi.
"Säästäkäämme runsas summa vesijohtotorviin ja jätettäköön talomme viimeisteleminen riippuvaksi niistä rahoista, jotka jäävät ylitse. Varustakaamme taloomme kylpyhuoneita niin voimme millä vuorokauden hetkellä tahansa tilata lämpimän kylvyn. Useimmissa lasten taudeissa lämmin kylpy on miltei aina tehokas parannuskeino. Pahat vilustumiset, alkavat kuumeet ja nivelkolotukset pestään pois vasta alussa ollessaan. Siis, niin paljon vettä taloomme kuin mahdollista. Ihmisten käsityksiä veden välttämättömyydestä tulisi laajentaa, jotta kaikki hankkisivat itselleen sitä runsain määrin. Sinulla ei ole mitään hyötyä kylpyhuoneesta, joka vaatii tunnin puuhaa ja tulensytyttämistä, ennenkuin se on järjestyksessä. Homma on liika suuri — et tule siihen ryhtyneeksi. Mutta kun suojassasi on sievä, pienoinen nurkka sitä varten, ja sinun on vain väännettävä hanaa saadaksesi valmiin kylvyn, on lääkkeesi aina käsillä, ja sinä käytät sitä alinomaa. Yöllä heräät huudosta ja näet pikku Tommin istuvan vuoteellaan kiihoitustilassa ja polttavan kuumeen vallassa. Kolmen minuutin kuluttua on hän kylvyssä, rauhallisena ja hyvillään; hän laskeutuu jälleen vuoteelle viileänä ja rauhoittuneena ja aamulla hän herää täysin terveenä.