— Minusta on mieletöntä nähdä sellaista vaivaa, kun kumminkin on niin paljon semmoista — ja yllin kyllin — josta voi pitää.
— Mutta, Leander, sinä et ole nyt hyvä etkä ystävällinen. Luullakseni meidän pitäisi koettaa totuttautua siihen, mikä toisesta hyvälle maistaa.
— Siispä arvelen minäkin, rakas Hero, että sinä koetat pitää salatista, joka on laitettu sokerin ja etikan kanssa.
— Mutta sehän on niin jokapäiväistä ja tavallista! Tuskinpa missään hienossa seurassa syödään sellaista salattia!
— Luullakseni oli äitini ruokapöydässä kyllin hienoa seuraa ja siellä minä opin pitämään sokerilla ja etikalla maustetusta salatista. Asia on semmoinen, Hero, että sinä, järkeväksi naiseksi, arvostelet kaikkea liiaksi sen mukaan, miten se on hienoa ja tavanmukaista.
— Niin, senhän sinä sanoit minulle jo viime viikolla ja minusta se oli hyvin väärin — niin, todellakinhyvin väärin.
Viimeiset sanansa Hero lausui oikein painokkaasti.
— Ei se minusta ollut sen suurempi vääryys kuin sekään, että sinä minua sanoit vallanhimoiseksi ja itsevaltiaaksi.
— Mutta, Leander hyvä, täytyyhän sinun myöntää todellakin olevasi hyvin vallanhimoinen ja itsepäinen.
— Siinä en ole samaa mieltä.
— Sinähän pidät niin kiinni omista mielipiteistäsi ja omista mielijohteistasi, ettei taivas eikä maa saa sinua niistä hievahtamaankaan.
— Tokkohan minä pitänen niistä kiinni enemmän kuin sinäkään omistasi?
— Varmasti pidät.
— Enpä sitä luulisi.
Hero katsahtaa häneen ja lausuu pontevasti:
"Niin tarkkaan itseni nähdä soisinkuin muut mun näkevi — sen jos voisin!"
— Juuri niin, vakuuttaa Leander. Se sopii mainiosti sinuun, kultaseni.Tulkoon rukouksesi kuulluksi!
— Sinä taidat mielihyviksesi ärsytellä minua, virkkaa Hero.
— Mutta, hyvä ystävä, kyllä tämä sentään on jonnijoutavaa ja lapsellista! Emmeköhän voisi olla kiuskamatta?
— Kernaasti minun puolestani, mutta itsehän sinä alotit.
— Suo anteeksi, Hero minä en alottanut.
— Aivan varmasti, Leander, sinun oli alkusi.
Sen laatuista keskustelua saattaa kestää tuntikausia, niin kauvan kuin molemmat kiistelijät — jotka sillä välin käyvät yhä itsepäisemmiksi ja jyrkemmiksi — jaksavat jatkaa. Ja kumminkin tietää kumpainenkin yhtä hyvästi, että pieninkin myönnytys tekisi siitä lopun.
Jospa vaimo esimerkiksi sanoisi:
— No hyvä, kultaseni, salatin saat aina sellaista kuin tahdot.
Mies varmaankin vastaisi:
— Rakas Hero, kyllä minä koetan tottua sinun makuusi, koska olet nähnyt niin paljon vaivaa sitä valmistaessasi.
Jos vain toinen myöntyisi, niin toinenkin kyllä heti antaisi perää.Ensi kerralla kumpikin kilpailisi toisensa toiveita täyttämään.
Mutta kun heidän välinsä ei ole semmoinen, ovat he lehmäparin laiset, jotka ovat sarvistaan tarttuneet toisiinsa eivätkä pääse eteen- eikä taaksepäin. Heidän itsepäisyytensä on ainoastaan eläimellinen vaisto; järki, omatunto ja uskonto eivät ole siihen mitään vaikuttaneet.
Ne seikat, joista tämäkin nuori pariskunta tällä tavoin joutui kiistelemään, olivat hämmästyttävän lukuisat. He väittelivät, missä huoneessa heidän suurin öljymaalauksensa olisi paras, vierashuoneessako vai kirjastossa; ripustettaisiinko pieni maisemataulu seinälle vai pantaisiinko se telineelle; asetettaisiinko miilolainen Venus saliin marmoripöydälle vai jalustalle kirjastoon. Näistä ja monista muista samallaisista kysymyksistä keskusteltiin laveasti, kiihkeästi ja innokkaasti, joka ihmetyttäisi jokaista, joka ei tiedä, miten paljon kahdella itsepäisellä ja myöntymättömällä ihmisellä on sanomista jokikisestä asiasta maailmassa. Klassillinen muinaisuus, taidehistoria, kuuluisain taiteilijain arvostelut ja samoin kaikellaiset yhteiskunnalliset, siveelliset ja uskonnolliset kysymykset vedettiin todisteiksi puolustamaan tai vastustamaan toista ja toista mielipidettä, koska koko maailmassa ei ole mitään, joka ei tavalla tahi toisella olisi yhteydessä toisen kanssa.
Tohtori Johnson sanoo muutamassa paikassa:
"Perhe-elämässä ilmenee tuhansia erimielisyyksiä, joita ei milloinkaan järki voi ratkaista, kysymyksiä, joita ei voi tutkia, ja jotka eivät ajatusopin selitettäviksi alistu; jolloin jotakin on tehtävä, vaan vähän puhuttava."
Suuresti kunnioittaen suurta siveydenopettajaa, täytyy meidän kuitenkin sanoa, että lausunnostaan päättäen ei hän liioin tunne kahden sivistyneen ja peräti itsepäisen henkilön puhetulvaa, jotka väittelevät käytännöllisistä kysymyksistä. Nämä kysymykset eivät tosin näy olevan jären avulla selitettävissä; mutta Heron ja Leanderin laisille ihmisille ei semmoista tapahdu, jolloin on jotain tehtävä, vaan vähän puhuttava.
Sellainen joutava kinastelu ja alituiset kiistat jäytävät ja hävittävät rakkauden ja totuuden ylevän ihanteen, jota heidän oikean ja syvän myötätuntoisuutensa ja jalojen luonteen ominaisuuksiensa vuoksi olisi ollut mahdollinen jossain määrin toteuttaa. Heidän avioliittonsa ei täytä heidän toiveitaan. Toisinaan he oikein kauhistuvat ajatellessaan, etteivät pidä toisistaan niinkuin ennen. Ja sittenkin — kun Leander on viikon poissa ja ajattelee vaimoansa, niin ei hänestä yksikään nainen ole hänen Heronsa vertainen. Ja päivät ovat Herosta pitkiä ja koti autio Leanderin poissa ollessa. Kumpainenkin hämmästyy ja kauhistuu pikkumaisia kiistojansa ajatellessaan, vaan ei kumpikaan ymmärrä ottaa kiinni sitä pikku kettua, joka heidän viinitarhansa hävittää. Ihmeellisen paljon me itseämme ajattelemme ja kuitenkin se niin tuiki vähän meitä hyödyttää — ihmiset puhuvat paljon ja ihmettelevät itseään ja muita, mutta antavat vuoden toisensa perästä palauttamattomiin siirtyä oppimatta ymmärtämään itseään taikka toisiaan — omaansa taikka ystäväinsä luonnetta edes sen verran kuin minkä tarvitsevat hoitaessaan kaasu- ja vesijohtojaan.
— Muttaminullaei tule olemaan sellaisia kinasteluja vaimoni kanssa, vakuuttaa herra Jyrkkä. Minä en otakkaan vaimokseni sellaista nerokasta naista; he ovat aina niin itsenäisiä ja vastenmielisiä.Minunvaimoni on lempeä ja nöyrä, joka mielipiteensä saa minulta ja alistuu minun tahtooni.
Ja herra Jyrkkä ottaa vaimokseen pienen punaposkisen kaunottaren, niin hennon ja hintelän, lempeän ja lepseän, ettei hänellä ole oman tahdon ujettakaan, siitä hän on varma. Vaimo on hänen taivaansa kuu, jolle hän loistonsa lainaa.
Niitä miesystäviämme, jotka haluavat nauttia itsevaltiuden onnea, neuvoisimme jättämään koettelematta avioliiton kauniin nuken kanssa, sillä älykkään ja lahjakkaan naisen myöntymättömyys häviää mittömiin ahdasmielisen ja pintapuolisen naisen itsepäisyyteen verraten.
Annappas, kun miehen pöytätoverina on suloinen hempunen, joka itkee kuuta ja väittää, ettei mies enää rakasta häntä, koskei täytä hänen pyyntöään. Turhaan siinä mies käyttää tähtitieteellisiä tietojaan todistaessaan hänelle, ettei kuuta voi ihmiskäsin saada. Keijukainen kuuntelee pää kallellaan ja kun mies on väsyksiin asti selittänyt, uudistaa hän muuttamatta tai lisäämättä sanasta sanaan saman pyyntönsä.
Jos hän tahtoo ottaa pois koulusta pikku Juhon, lemmikkinsä, koska ankarat opettajat eivät hänen tähtensä sano voivansa poiketa koulun säännöistä, niin tuiki turhaan herra Jyrkkä hänelle mitä kaunopuheliaimmin esittää syitä vakuuttaaksensa pojan jo ajoissa tarvitsevan tottua järjestykseen ja itseänsä hillitsemään ja mitenkä mahdotonta opettajan on heidän poikansa tautta poiketa koulun tavoista. Turhaan hän selittää, miten välttämätöntä pojan on oppia jotain tekemään.
Vaimo kuuntelee hiljaa ja sanoo sitten:
— En minä siitä mitään ymmärrä. Sen minä vain tiedän, että tahdonJuhon pois koulusta.
Ja sitten hän itkee, on tyly, pyytää, rukoilee, valvoo yöt, hermostuu, saa päänsäryn — sanalla sanoen osottaa, että kaunis nainen, jolta puuttuu ymmärrystä ja sivistystä, on tavallaan aivan yhtä pelättävä, jopa pelättävämpikin vastustaja kuin sukupuolensa lahjakkain.
Joskus voi Leander vastustamattomilla jären aseilla ilmitaistelussa voittaa Heronsa, sillä hän ymmärtää arvostella syitä ja käsittää miehensä esittämät väitteet; ja silloin on Leander mielestänsä aika sankari, sillä hän tietää voittaneensa vastustajan, jota ei ole halveksittava. Vaikka Hero on hyvin itsepäinen nainen, on hän selväjärkinen; ja vaikka Leander saa monet kovat kokea hänen itsepintaisuutensa takia, niin turvautuu hän aina hänen oikeaan arvosteluunsa.
Onneton se mies, jonka vaimon itsepäisyys on eläimellistä vaistoa ilman ymmärryksen ja arvostelukyvyn kehityksen mahdollisuutta! Erimielisyydet vaimon kanssa, jota mies kunnioittaa ja ihailee, ovat useinkin kovia koettelemuksia, mutta kina vaimon kanssa, jota hän ei jaksa kunnioittaa, on viimein sietämätöntä.
Kun Jumalan ilmoittamassa sanassa sanotaan: "mies on vaimon pää niinkuin Kristus on seurakunnan pää" [Efes. 5:23], niin siinä on kuitenkin muistettava näiden välinen suuri erotus. Tietysti tällä ei tarkoiteta, että miehelle on annettu kaikkivaltiuden ja kaikkitietäväisyyden oikeudet, vaan ainoastaan ja yksinomaan, että hän on perheen pää, ja suojelija niinkuin Vapahtaja on seurakunnan. Nämä sanat ilmoittavat vain yhteiskunnallisen luonnonlain, jota ihmiskunnan kaikki rodut ja kansakunnat ovat noudattaneet — selvän tosiasian ihmiskunnan elämästä.
Lapsellisesti ja ymmärtämättömästi ovat jotkut muuten järkevät naiset sitä mielipidettä vastustaneet, mutta he ovat luultavasti käsittäneet asian äsken mainittuna liioteltuna vaatimuksena. Yhtä mahdotonta kuin upseerin on olla alistumatta sotalakia noudattamaan, yhtä mahdotonta on vastustaa vihkimäkaavankuuliaisuus-sanaa.
Naurettavaahan olisi, jos kaksi nuorukaista, joilla on sama yhteiskunnallinen asema, ovat saaneet yhtä huolellisen kasvatuksen ja joista toinen on översti, toinen kapteeni, joutuisi kinaan siitä, ettei viimeksi mainittu tottele edellistä, koska hän ainoastaan virkansa puolesta on häntä arvokkaampi tai ensiksi mainittu asettuisi jälkimäisen holhojaksi muissa kuin virka-asioissa.
Vaikka miehellä asemansa puolesta onkin jonkunmoinen valta perheessä, mikäli koskee hänen velvollisuuttaan sen huoltajana ja edustajana, ei hän toiselta puolen ole oikeutettu tahtomaankaan, että kaikki yksityisseikat pienimmästä suurimpaan järjestettäisiin hänen mielitekojensa ja halunsa mukaisesti toisten jäsenten mielipidettä ottamatta kuuleviin korviinkaan. Hänellä ei ole oikeutta vaatia, että kaikki hänen mielikseen toimitetaan ja hänen vaimonsa toiveet ja tahto kerrassaan syrjäytetään. Tuhansissa pikku seikoissa on joskus yhtä paljon miehen velvollisuus alistua vaimonsa tahtoon kuin vaimonkin toisinaan mukautua miehen toiveihin. Mies ja vaimo ovat Jumalan edessä samanarvoiset ihmisinä, ja se, joka itsepäisesti ja haikailematta koettaa omaa tahtoaan toteuttaa, se tekee syntiä.
Miten nämä jokapäiväisessä elämässä syntyvät pienet erimielisyydet paraiten ratkaistaneekin molemminpuoliseksi tyydytykseksi, virmasti huonoin keino on kuitenkin mahtisanan ratkaisu. Kaikki romanttisuus, kaikki runous, kaikki kauneus ikipäiviksi katoo siitä kodista, jossa vallasta taistellaan. Muuta tietä ei ole tällaisten vaikeuksien välttämiseksi kuin molemmin puolin viisaasti myöntyä ja kutsua järki ja uskonto avuksi.
Hiukan ajateltuaan huomaa jokainen itsensäitsepäiseksi pikku asioissa, joka on vain itsepäisyyden varomaton vaisto, ja kun sen on huomannut, koettakoon siitä vakavasti varjeleutua.
Jokaisen miehen ja jokaisen naisen pitäisi itseänsä kasvattaessaan ja jalostuttaessaan tutkia keinoa oppia sävyisästimyöntymään pikku seikoissa. Sivistyneessä seuraelämässä miellyttää juuri se luontevuus, jota kaikki sen jäsenet osottavat toistensa mieliteoille ja mielipiteille ja heidän huomaavaisuutensa ja kohteliaisuutensa seurustelussa.
Hienosti sivistyneissä piireissä ei ole suoran suoria rautatienraiteita, joita oikealle tai vasemmalle poikkeamatta saa ajaa jyristää, vaan tyynet, mutkittelevat virrat siellä hiljaa luikertelevat pitkin kukkaisten rantain lahdelmia. Se, mikä sivistyneessä seuraelämässä miellyttää, se miellyttää kodissakin, mutta sen saavuttamiseksi pitää perheen jokaisen jäsenen tarkasti itseänsä valvoa ja hillitä.
Toisten ihmisten on siinäkin paljoa enemmän taisteltava kuin toisten. He ovat luonnostaan huolellisia ja säntillisiä. He ovat täsmällisiä ajastaan ja tavoistaan ja jokainen poikkeus heitä kiusaa.
Näyttää siltä kuin luonto huvikseen satuttaisi sellaiset miehet ja naiset vastakohtiinsa ihastumaan. Säntillisen ja säännöllisen miehen sydämmen valloittaa iloinen, huoleton keijukainen, joka ei milloinkaan tiedä päivänmäärää, repii samanpäiväisen sanomalehden, hävittää oven avaimen ja kähertää hiuksensa äsken tulleella laskulla. Ja päinvastoin taas täsmällinen ja huolellinen nainen, jonka kapineet ovat järjestyksessä kuin mehiläispesän kammiot, lahjoittaa sydämmensä huolimattomalle miehelle, joka pyyhkimättömine jalkoineen tulee hänen pyhäkköönsä ja metsästys- tai kalastusretkelle lähtiessään hämmentää hujan hajan koko hänen sievästi järjestetyn kotinsa eikä laisinkaan käsitä, miksi toinen on tyytymätön.
Minkähänlaiseksi muuttuu sellaisten puolisoiden väli, jollei järki ja tunne saa heitä molemminpuolin myöntymään, — jos kumpikin vain piintyy omituisuuksiinsa ja jyrkkään itsepäisyyteensä, koettaen tahtoaan toteuttaa toisen alalla?
Semmoiseen asemaan joutunut mies tai nainen voi, elinkautiseen taisteluun antautumatta, paljonkin mielitekojaan ja vaatimuksiaan miedonnella, itseään hillitä eikä olla ikävyyksiä huomaavinaankaan, jopa hän saattaa ennemmin myöntyäkkin kuin menettää kotirauhan.
Eräs itsepäisyyden laji on varsin kiusallista: tarkoitan näet sitä itsepintaisuutta, joka ei koskaan myönnä erehtyneensä, vaan keksii puolustuksekseen kaikenmoisia syitä ja verukkeita lievimmänkin huomautuksen johdosta.
Juho sanoo vaimolleen aamiaisen myöhästyneen puolen tunnin verran tavallisesta.
Vaimo torjuu syytöksen päättävästi.
— Mutta katsohan kelloani!
— Sinun kellosi ei käy oikein.
— Panin sen ihan asemakellon mukaan.
— Niin, viikko sitten ja kellosi aina edistää.
— Ei, hyvä ystävä, kyllä sinä nyt erehdyt.
— Enpä erehdykkään. Kuulinhan sinun itsesi sanovan sen herraVuoriselle.
— Vuosi sitten, Anna hyvä, — ennenkun kelloseppä sen puhdisti.
— Miten sinä voit sanoa niin, Juho? Eihän siitä ole kuin kuukaus.
— Kyllä sinä nyt suuresti erehdyt, Anna.
Ja kiista jatkuu, sillä kumpikin tahtoo viimeisen sanan.
Viimeisen sanan sanomishalu on tuonut paljon katkeruutta perheihin ja rikkonut monen kristityn kotirauhan. Lukemattomat sellaiset kinastelut loppuisivat siihen, jollei toinen niitä jatkaisi. Vaikkapa Juho todellakin olisi erehtynyt sanoessaan aamiaisen myöhästyneen — olkootpa nuo toisillemme antamamme huomautukset oikeutettuja tai ei — kannattaako niistä väitellä? Kannattaako niistä kiivastua, joka aina sellaisesta väittelystä seuraa? Kannattaako niiden tähden panna alttiiksi rauhansa? Kannattaako niiden tähden hävittää ainoa ihanne, jonka maailmassa voimme toteuttaa, — rauhaisa onnellinen koti? Parempi hiljaa kärsiä kohtuuttomimpiakin syytöksiä kuin katkeroittaa mielensä hyödyttömässä sanasodassa.
Kiivaaksi kiistaksi muuttunut väittely on aina ikävä kotoisessa elämässä, vahingoittaa aina ystävyyttä. Se on vain jonkunlaista itsepäisyyden purkautumishalua, ja harvoinpa siitä koituu muuta kuin että kiistelijät yhä lujemmin piintyvät entisiin mielipiteihinsä.
Tyyni ja sävyisä väittely, jossa kummankin puolen syyt puolueettomasti esitetään, voi hyödyksikin olla; mutta kun kiivaus ja kiihko ja omain mielipiteiden voitto tulee päämääräksi, silloin on hyvä tuuli ja sävyisyys tipotiessään.
Nyt on puheena oleva aine lopussa ja mietin vain sopivia lopettajaissanoja. Juontuu mieleeni muuan runo, jossa niin kauniisti tämä asia sanotaan. Sallinette minun sillä lopettaa:
Oi, usein seikka pienoinen saa kylmäks' välit sydänten, vaikk' ovat paljon kärsineet ja murheen myrskyt kestäneet; ne sortuu onnen aikana kuin laiva tyynen tultua, kun merenpintaan rauhaisaan luo päiväpaiste kultiaan.
Vain katse, ilme kasvojen ja sana kylmä, vihainen — oi lempi, kestit myrskysäät, vaan nyt sä voimattomaks' jäät. Kun sana tyly synnyttää taas toisen — juopa leviää. On katse kylmä silmän sen, mi ennen suli lempehen, ja ääni kolkko, soinnuton kuin ruostunehen kantelon. Oi, kuinka toisin onkaan nyt, on jääksi rinta kylmennyt, nyt lemmen ruusut raukeaa ja halla henkii kuolemaa. Näin särkyi välit sydänten, mi lempi liitti yhtehen, ne ovat asti kuolemaan taakkana toisillensa vaan.
Suvaitsemattomuus.
— Mistä sinä nyt tällä kertaa aiot puhua, isä?
— Aion pitää esitelmänsuvaitsemattomuudesta.
— Uskonnollisestako?
— En; kotoisesta suvaitsemattomuudesta, perhe-elämän ja kasvatuksen suvaitsemattomuudesta, muutamasta niistä pikku synneistä, joista paraillaan luennoitsen — eräästä "pikku ketusta".
Ihmiset yleensä pitävät uskonnollista suvaitsemattomuutta ainoana suvaitsemattomuutena inhimillisessä elämässä. Mutta uskonnollinen suvaitsemattomuus on vain ihmisluonnon synnynnäisen, voimakkaan, jäytävän suvaitsemattomuuden pikkunen oksa.
Lääkärit ovat ihan yhtä suvaitsemattomia kuin jumaluusoppineet. Heillä tosin ei ole milloinkaan ollut valtaa polttaa ihmisiä roviolla lääketieteellisten erehdysten takia, mutta totta tosiaan heiltä ei ole halua siihen puuttunut. Valtiomiehet ovat suvaitsemattomia. Viisaustieteilijät ovat suvaitsemattomia, varsinkin ne, jotka mielipiteiltään ovat olevinaan vapaamielisiä. Maalaajat ja kuvanveistäjät ovat suvaitsemattomia. Ja emännät ovat suvaitsemattomia; katkerasti ja pisteliäästi he muistuttavat jokaisesta seikasta, mikä heidän mielestään poikkeaa ainoasta oikeasta kodin järjestyksestä.
Rouva Säntillinen istuu kotoisella alttarillaan ja veisaa valitusvirsiään uudenaikaisen taloudenhoidon huonontumisesta — aivan samoin kuin tohtori Pysyvä päivittelee vanhasta uskosta luopumista.
— Elkää puhukokkaan tyynynpäällisistä, joita ei ole katettu, sanoo rouva Säntillinen. Se ei ole siistiä, vaan on huolimatonta. En minä tahdo talooni syöpäläisiä enkä semmoisisia tyynynpäällisiä.
— Mutta, uskaltaa huomauttaa nuori perheenäiti, jolla on semmoiset "huolimattomasti" ommellut tyynynpäälliset, emmeköhän kuitenkin voisi vähääkään luopua muutamista vanhoista, perityistä tavoistamme? Onko sitten niin ihan vältämätöntä laittaa kaikki niin täydellisesti ja säntillisesti — ommella hihansuut kahteen kertaan, kattaa joka ommel, laskea rihmat joka poimussa ja määrätystä kohti neulalla pistää? Tietysti ommel siten tulee kaunis; mutta jos nainen, jolla on pienet lapset ja pienet tulot, ompelisi kaikki niin mallikelpoisesti, niin viimein hän ompeluksensa ääreen nääntyisi. Eiköhän sittenkin ole parempi hänelle liikkua hiukan ulkoilmassa eikä olla niin turhan tarkka ompeleissaan?
— Elkää puhuko minulle liikkeestä ja raittiista ilmasta! Mitä luulette isoäitini tehneen? Hän hoiti talonsa, ompeli itselleen ja lapsille, vieläpä isoisän hienopoimuiset paidatkin ja paljon muuta sen lisäksi, ja tarpeeksi hänellä oli liikettä kaikessa tapauksessa, se on varma. Mutta meidän aikamme naiset ovat kurjia, oikukkaita raukkoja.
— Mutta, hyvä rouva, virkkaa taas nuori emäntä, katsokaahan vain tuota Evansin rouva-raukkaa tässä vastapäätä, — niin kuihtunut ja kahdeksan lasta.
— Huono perheenäiti, vastaa rouva Säntillinen. Jos hän nousisi kello viideltä vuodet läpeensä niinkuin minä, niin ennättäisi hän tehdä kaikki aikanansa ja olisi toista verta terveempi kuin nyt,
— Mutta, hyvä rouva, rouva Evans on niin kivuloinen ja hermostunut.
— Hermostunut! Elkää sitä sanaa tämän koommin mainitko! Joka nainen on nyt muka hermostunut. Hän ei tietystikään voi nousta aikaisemmin aamusilla, koska hän on hermostunut. Hän ei voi ommella säntillisesti, koska hän on hermostunut. Minäkin olisin yhtä hermostunut, jos hänen tavallaan itseäni hemmottelisin. Mutta minä nousen aikaiseen aamusilla, kävelen ennen aamiaista tunnin raittiissa ilmassa ja palaan kotiin reippaana ja pirteänä. Minä ompelen kaikki itse säntillisesti ja siksi onkin ommel semmoinen kuin sen olla pitää. Minä ompelen aina itse mieheni ja poikaini paidat ja luulenpa niiden olevan paitain tavalla ommellut — ja silti on minulla hyvää aikaa käydä kylässä, ostoksilla, hoitaa taloutta ja vastuuttaa vieraita. Järjestystä ja ymmärrystä sitä tarvitaan.
— Minun täytyy todellakin tunnustaa teidän ennättävän ihmeteltävän paljon. Mutta sanokaapas, ettekö toisinaan ole hyvin väsynyt?
— En juuri usein. Joulun edellä viime vuonna olin sentään uuten uupunut, mutta silloin olinkin leiponut kahdeksantoista piirakkaa ja kymmenen lajia kahvileipiä ja kaikki samana päivänä. Vaan en minä silti kesken jättänyt. Sanoin miehelleni, että taitaisippa tehdä hyvää pistäytyä pääkaupungissa, ja niin teimmekin. Rouva Evans olisi kai minun sijassani kuvitellut olevansa sairas ja kuukauden tilassa virunut.
— Mutta, hyvä rouva Säntillinen, kun äiti saa yökaudet valvoa lasten itkulta…
— Tarpeetontahan on lasten kirkua. Minun lapseni eivät itkeneet milloinkaan, sillä minä hoidin niitä oikealla tavalla alusta alkaen. Niinhän sitä olisi minunkin pitänyt yöt lapsia kanneksia kuin rouva Evansinkin, jos en olisi varaani pitänyt. Minä herätin heidät kymmenen aikaan, syötin, hoidin ja vaalin eikä minulla ollut niistä sen enempää vaivaa, ennenkun seuraavana aamuna. En ole ainoatakaan yötä pienteni tähden valvonut.
— Ettekö edes hammasten saantiaikana?
— En ikinä; siihenkin neuvon tiesin. Itse minä niiden ikenet auoin ja sillä oli siitä pahasta päästy. Kaikki riippuu siitä, miten osaa tehtäviään hoitaa. Itse minä ne vieroitinkin jokainoan eikä siinä sen kummempaa ollut.
— Te olette todellakin ihmeteltävä perheenäiti; mutta kaikkia lapsia ei voisi sillä tavalla hoitaa.
— Sitä en usko kuuna kullan valkeana. Työ on vain aina oikealla tavalla tehtävä. Tokihan sen minä tietänen, jolla on ollut kahdeksan lasta hoidettavana ja kasvatettavana.
— Mutta varsinkin yksi Evansin lapsista on vaikea hoidettava, vaikeampi kuin yhteensä teidän kaikki kahdeksan. Hän huutaa joka yö ja aina täytyy jonkun häntä kantaa. Kaikki hoitajat väsyvät ja rouva-raukka on sen vuoksi myötäänsä kipeänä.
— Pakkokos on olla. Käyttäköön vähän ymmärrystään ja toimikoon viisaasti. Jos minäkin olisin sillä lailla lapsiani kanneskellut, niin kovin olisi elämä tuskalliseksi tullut; mutta minä aloitin oikealla tavalla. Minä päätin, että heidäntäytyymaata hiljaa, ja hiljaa he makasivat. Jos he joskus huusivat, niin en milloinkaan sytyttänyt kynttilää enkä nostanut heitä vuoteelta, en ollut tietävinänikään, ja siihen he hetkisen kuluttua nukkuivat. Lapset huomaavat hyvin pian, saavatko ne huutamalla tahtonsa täytetyksi vai eivät. Jos saavat, ei huudosta milloinkaan loppua tule, jolleivät, niin oppivat olemaan hiljaa. Juonissaan he vain huutavat. Jollen heitä muuten saanut vaikenemaan, niin annoin heidän maistaa koivurieskaa, ja se auttoi.
— Mutta, hyvä rouva Säntillinen, te olette terve ja reipas, ja niin ovat lapsennekkin.
— Hauskapa olisi tietää, eikö Evansinkin lapsi ole terve? Tietysti se on suuri lapsi, joka kasvaa ja varttuu ja lihoo niinkuin kaikki muutkin lapset. Ette tarvitse väittääkkään syyksi muuta kuin että lapsi on juonikko ja äiti häntä hemmottelee.
Asian laita on semmoinen, että rouva Säntillistä pidetään paikkakunnallaan ihmeteltävänä naisena ja perheenäidin esikuvana. Hänen leipänsä on aina hyvästi paistettu; hänen turkiksiaan ei milloinkaan koi turmele; hänen mattonsa eivät milloinkaan vaalistu; hänen hillansa eivät milloinkaan rupee käymään; hänen palvelijansa eivät milloinkaan laiminlyö töitään; hänen lapsensa eivät milloinkaan huuda eivätkä melua; pienimmät eivät ketään öisin valvota; eikä hänen miehensä ole tarvinnut milloinkaan sanoa: "hyvä ystävä, paidassani ei ole nappia." Kärpäsiä ei ole milloinkaan hänen keittiössään; muurahaisia eikä rottia milloinkaan hänen ruokasäiliössään eikä hämähäkki ole milloinkaan ennättänyt verkkoaan kutoa hänen talonsa nurkkiin. Kaikki hänen kotonaan on kiiltävän puhdasta ja mallikelpoisen siistiä — ja hän, uuras, puuhakas, tarkkasilmäinen, väsymätön rouva Säntillinen saa sen kaiken aikaan.
Vaikka hän pitää talonsa mallikelpoisessa kunnossa, on hän jäsenenä kaikissa hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja ennättää vielä valmistaa kaikellaisia käsitöitäkin hyväntekeväisyysmyöjäisiin. Ja kaikki hän toimittaa erinomaisesti. Hän on sanalla sanoen erittäin kelpo nainen, avulias ja hyväntahtoinen ja yhteiskunnalla on syytä iloita hänestä.
Niin kelpo nainen kuin rouva Säntillinen onkin, on hän kuitenkin suvaitsematon kuin Torquemada [espanjalainen dominikaanimunkki 1400-luvulla, kuuluisa suurinkvisiittori, kohteli mitä julmimmin "kerettiläisiä"] tai junanveturi. Viitoittamaansa tietä hän kulkee suoraan ja syrjäytymättä. Hänen arvostelunsa ja mielipiteensä ovat järkähtämättömät ja kaikkea hän arvostelee oman esimerkkinsä ja oman uupumattoman toimintakykynsä mukaan — vanhoja ja nuoria, sairaita ja terveitä, voimakkaita ja heikkoja. Hän ei voi eikä tahdokkaan käsittää, että on luonteita toisellaisiakin kuin hänen ja että niilläkin on oikeus elää ja toimia.
Niin hyvä kuin hän onkin, pelkää häntä kuitenkin kuin kokonaista sotajoukkoa hänen kiusautunut, väsynyt naapurinsa. Päätä ja selkää pakottaa, unta ei tule levottomina öinä, puuhaa ja huolta päivin, ja painajaisena häntä ahdistaa tieto, että rouva Säntillinen pitää hänen vaikeuksiaan ja huoliaan ainoastaan huolimattomuuden ja epäkäytännöllisyyden seurauksina, ja että hänellä voisi kaikki olla yhtä hyvästi kuin ikinä itse rouva Säntillisellä, jos hän vain tahtoisi. Hänessä on niin vähän itseluottamusta, ja se ajatus se hänet ihan masentaa.Onkositten hänen syynsä, ettei hänen pienokaisensa nuku öisin?Onkose todellakin hänen syynsä, ettei hän ole voinut kasvattaa lapsiansa kaikkien niiden sääntöjen mukaisesti, joilla rouva Säntillinen on ihmeitä tehnyt? Rouva Säntillinen on kuin hänen vanginvartijansa ja hänen moitteensa kaikkia muita kärsimyksiä raskaampi.
Rouva Säntillinen polveutuu pitkäikäisestä suvusta, hänellä on erinomainen selkäydin ja mainio vatsa, "tammiset jäsenet ja teräksiset hermot." Monta sukupolvea läpeensä ei hänen suvussaan ole ollut tietoakaan hermo- eikä muista taudeista, ja hänen arvostelunsa rouva Evansista ovat melkein yhtä viisaita kuin suuren ja vahvan Shanghain kanan mesilinnusta, — hyvin komeita ja hyödyllisiähän ne ovat nuo Shanghain kanat ja sieviähän ne ovat tavallaan mesilinnutkin — mutta elä suinkaan pane niitä toistensa ruokajärjestystä laatimaan tai suunnittelemaan toistensa taloutta! Eiköhän toisella ole yhtä suuri oikeus elää kuin toisellakin.
Suvaitsemattomuus toisia kohtaan on kodin onnettomuuden suurimpia syitä. Paraimmat emännät ovat ne, jotka ymmärtävät suoda vapautta kodissaan eri luonteille kasvaakseen ja kehittyäkseen toisten oikeutetuille aloille tunkeutumatta.
Muutamat naiset osaavat hienotunteisesti ja varmasti ohjata erilaisia ihmisluonteita. Sellaiset naiset levittävät rauhan ja vapaudentunnetta ympärilleen; he ymmärtävät panna jokaisen oikealle paikalleen ja huomaavat heti jokaisen luonteen. He ovat jo luonnostaan sellaisia, etteivät toivo eivätkä vaadi sen enempää kuin mihin kukin kykenee. Oikealla ajalla he käsittävät, mikä millekkin parhaiten soveltuu: koiralle luu, kissalle maito, linnulle liinansiemenet. Kaino, kirjallisuutta harrastava vieras tyytyy kirjaan tai aikakauslehteen, ajattelematon neiti Seitsemäntoista iloiseen lörpötykseen, isoäiti sukanneuleeseen ja nuorta herra Vilkasta, jonka ylähuuleen jo alkaa ilmestyä hienoja haituvia, huvittaa enin onkivapa ja vene. Kaikki he ovat tyytyväisiä, sillä kanarialintu ei pidä koiran luusta eikä koira liinansiemenistä, nuori neiti Seitsemäntoista ei välitä vanhan herra Kuudenkymmenen aikakauslehdestä eikä nuori herra Vilkas sukanneuleesta enemmän kuin vanha iso-äitikään onkivavasta ja veneestä.
Mutta toiset taas määräävät perhe-elämän rajat niin ahtaiksi, suoriksi ja säännöllisiksi, että ainoastaan he itse ja aivan samanmieliset niihin mahtuvat. Siitä koituu paljon harmia ja ikävyyttä.
Mies ja vaimo, jotka ovat erilaisista perheistä, solmivat avioliiton muutamain yhteisten harrastusten perustalle, mutta pohjaltaan ovat toistensa selvät vastakohdat. Järkevästi menetellen he ennen kaikkea opettelisivat tuntemaan toistensa luonteita ja koettelisivat mukautua; mutta sen sijaan monikin hukkaa aikansa ja rauhansa turhaan taisteluun erilaista luonnetta vastaan, joka on yhtä hyvä kuin toinenkin, mutta kykenemätön myöntymään toisen vaatimuksiin!
Jos esim. nainen on sellaisesta käytännöllisestä ja toimekkaasta perheestä, jonka miehiset jäsenet ovat neuvokkaita ja tarmokkaita, mutta joutuu sitten naimisiin kirjailijan kanssa, joka ei ymmärrä hituistakaan asiatoimia ja jonka koko maailma on kirjoissa ja kynässä, saako hän tuskailla ja kiusata itseään ja miestään sen tähden, ettei hän ole asioitsija? Sopiiko hänen alinomaa vertailla isäänsä ja veljiään seurattavaksi esimerkiksi miehelleen sekä puhua, kuinka he olisivat menetelleet siinä tai siinä tapauksessa? Vai pitäisikö hänen reippaasti sanoa itselleen ja muille:
— Minun miehelläni ei ole taipumusta käytännöllisiin toimiin, mutta hänellä on tietoja ja kykyä, jotka ovat hyvinkin arvokkaita. Eihän kukaan ole täydellinen; siksipä sallittakoon hänen häiritsemättä täyttää velvollisuuksiaan ja toimittaa se hyvästi, jota hän voi; minä koetan korjata, mitä häneltä puuttuu. Ja jos sellaisiakin vastuksia sattuisi, joita emme kumpikaan kykene poistamaan, niin ilomielin ne yhdessä kestämme.
Samoin mies saattaa ottaa vaimokseen kodin hemmoitellun lemmikin, aran, armaan laululintusen, jommoiset ovat aiotut elämänsulostajiksi. Olisikko oikein, että hän sitten rupeisi vertailemaan vaimonsa käytännöllistä kykyä ja taitoa äitiinsä ja sisariinsa, jotka ovat voimakkaita, tarmokkaita ja käytännöllisiä naisia ja jotka lapsuudestaan saakka eivät ole ajatelleetkaan muuta kuin taloustoimia? Saako hän yhtenään katkeroittaa itseään ja vaimoaan muistuttamalla, miten hänen äitillään oli tapana nousta aamusin kello viideltä ja järjestää päivän työt — kuinka hän kaikkea itse valvoi, hoiti ja huolehti — kuinka hänen oivallisesti järjestetyssä kodissaan kaikki kävi kuin koneessa?
Se olisi kohtuutonta. Jos mies toivoo vaimokseen toimeliasta talonemäntää, niin valitkoonkin sitä mukaa! Tokihan on paljonkin naisia, jotka paremmin osaavat pestä, silittää, ruokaa laittaa ja toimittaa mitä talouteen kuuluu kuin pikku laululintunen. Hän mieltyi siihen sen kauniiden höyhenten ja suloisten sävelten, sen hilpeän veitikkamaisuuden, sen kirkkaiden silmien ja herttaisen olennon vuoksi. Senpä tähden hän laululintunsa saatuaan rakastakoon ja hoitakoon sitä, kuten ainakin arkaluontoista ja kallisarvoista, jota täytyy arvostella sen oman herkän ja hienotunteisen luonteen mukaan. Jos hän siten laululintustansa kohtelee, saa hän monta vuotta iloita samasta suloudesta, joka oli hänen sydämmensä ensiksi voittanut. Ehkäpä hän silloin myöskin oppii huomaamaan, että mesilintu omalla tavalla rakentaa yhtä hyvän pesän kuin kalkkunakin ja hautoo munat ja hoitaa poikaset laululintujen lailla. Mutta voidakseen sen suorittaa sitä ei saa häiritä.
Suvaitsemattomuus on vielä vaarallisempi lasten ilmestyttyä. Samoin kuin vanhemmilla, eri perheistä kotoisin, on omat erityiset omituisuutensa, niin eroavat lastenkin taipumukset sekä vanhemmista että toisistaankin.
Esikoinen on vanhemmista useinkin lahja, jota mielin määrin saa huvikseen ja hyödykseen käyttää. Mutta tuossa ajan rannalle viskautuneessa lastusessa voi kuitenkin piillä aivan yhtä itsenäisen luonteen siemen kuin ikinä vanhemmissa. Siitä ei kumminkaan välitetä, vaan sen tulevaisuus määrätään ja päätetään jo ennakolta.
Juho ihailee rajattomasti kirjailijalahjoja. Hänen oma kasvatuksensa on ollut jokseenkin puutteellista, mutta sen sijaan pitää hänen lapsistaan tulla ihmeellisen oppineita. Hänen esikoisensa on tyttö ja hänestä pitää tulla yhtä kuuluisa kirjailija kuin rouva de Staëlista — oppinut ja nerokas nainen. Pienestä pitäen puhutaan hänelle kirjallisuudesta ja opetetaan kappaleita Miltonin teoksista jo kahdeksanvuotisena, jolloin hän kaikkein mieluummin elostelisi nukkensa kanssa. Juho ei säästä mitään, hän hankkii tyttärelleen koko joukon opettajia, ja kun hänestä sittenkin tulee vain aika näppärä, ymmärtäväinen ja kotitoimiin perehtynyt tyttönen, joka enemmän harrastaa naisten käsitöitä ja talouspuuhia kuin runoutta ja kirjailijatointa, on hän tyytymätön ja kohtelee häntä kylmästi. Tytär puolestaan on aivan onneton, kun ei ole voinut toteuttaa vanhempainsa toiveita — eikä muuttua muuksi kuin miksi luonto on hänet aikonut. Toisin olisi ollut, jos Juho nöyränä ja kiitollisena olisi ottanut äiti Luonnon lahjan sellaisena, jonkalainen se oli, kehittänyt ja vanuttanut sitä luonnon viittaamaan suuntaan. Vuosikausia hän silloin olisi saanut iloita kainon, herttaisen ja kotoisen tyttärensä onnesta ja onnellistuttamisesta.
Toiselta puolen taas monasti puuhakkaan, keittävän, paistavan, neulovan, taloudessa touhuavan äitin tytär tekee työtänsä haaveksien, joskus kirja piilossa ompeleen alla, unelmissaan harhaillen Kreikat, Roomat, Saksat — ja lukee, tutkii, ajattelee, kirjoittaa tietämättä itsekkään minkä tähden. Ja äiti panee päämääräkseen vastustaa sellaista ja koettaa saada haaveksivasta tyttärestään kelvollisen, tottuneen ja tarkan emännän. Miten moni kyynel tipahtaa, miten monasti hyvä tuuli väistyy, miten paljo aikaa hukkautuu turhaan taisteluun!
Huolellinen kasvatus voi jommoisestikkin kehittää puuttuvaa puolta. Käytännölliseksi syntyneestä ei tietysti koskaan neroa tule, mutta mikään ei häntä siltä estä hankkimasta tietoja ja valistusta. Se, jolla on suuret henkiset lahjat, laskeutukoon pilvistä ja tutustukoon maahan sen verran, että kompastelematta voi sen käytännöllisiä teitä kulkea. Mutta se saavutetaan ainoastaan suvaitsemalla heidän luontojaan, käsittäen ne ja tunnustaen ne oikeutetuiksi, kehittäen niitä omaan suuntaansa ja lisäten, mitä puuttuu.
Käytännöllinen ja kekseliäs emäntä tulee toimeen hyvinkin vähillä kapineilla, toisinaanpa ilmankin niitä. Jollei hohtimia ole saatavissa, irroittaa hän mattonaulaset vanhalla veitsenterällä ja takoo ne paikoilleen silitysraudanluodilla, jos vasaraa puuttuu. Eikä hän ollenkaan kiukuttele, vaikka työ sujuukin hitaammin, sillä muuta vartenhan ne ovatkin valmistetut. Yhtä kärsivällinen hänen pitäisi olla tyttärelleenkin, joka ei ole käytännöllinen, vaan valppaasti harrastaa henkisiä rientoja, ja niin kai hän onkin, jos vain huomaa suhteen samaksi molemmissa.
Kunnianhimoisella miehellä on poika, jonka hän on määrännyt tiedemieheksi. Hänestä on tuleva maansa kuuluisin. Poika on vankka ja tanakka, voimakas ja yritteliäs ja kaikki käytännölliset asiat ja laitokset huvittavat häntä ihmeesti, mutta paikalla kun hänelle kirja käteen pannaan, on hän haluton, ajattelematon ja hajamielinen. Hän tuntee jokaisen laivan satamassa —- niiden rakennuksen, kantavuudet ja muut ominaisuudet. Hän tuntee jokikisen veturin — niiden voiman ja nopeuden, tulo- ja lähtöajat. Hän kahmerehtaa myötäänsä työssä — sahaa, takoo, nävertää, kaivaa, vaihtaa, kaupittelee ja pää on aina täynnä käytännöllisiä suunnitelmia. Kaikkia semmoisia asioita hän ajattelee selvästi ja hänellä on tarkka huomiokyky; hänen huomautuksensa ovat sattuvat ja varteen otettavat.
Mutta kun on erotettava esinesana laatusanasta, alus maineesta, takakohtainen asemosana osottavasta, entiskestämä päättymästä, silloin on toimi toisaalla. Ajatellut käsitteet ovat hänestä kuin henkiä ja varjoja. Vaikka tämä tiedetään, sullotaan häneen tietoja, joita hän ei lainkaan ymmärrä ja siten hänen nuoruutensa jää hedelmättömän erämaan kaltaiseksi. Turhat ponnistukset, nuhteet ja rangaistukset, alituinen onnistumattomuuden tunne ja siitä seuraava alakuloisuus ja häpeä synkistyttävät hänen elämänsä ainoastaan sen vuoksi, että ymmärtämätön ja turhamainen isä koettaa tehdä tiedemiestä pojasta, jonka luonto selki selvästi on käytännölliselle alalle aikonut. Hänestä voisi tulla oivallinen maanviljelijä, koneenkäyttäjä, merimies, sotilas tai kauppias, mutta kasvaa siinä luulossa, että hänen synnynnäinen taipumuksensa on rikos ja ettei hänestä ole miksikään, koskei hän kelpaa siksi, joksi isän sokea turhamaisuus oli hänet ennen syntymistä määrännyt.
Toinen poika on syntynyt koneniekaksi. Ensi silmäyksellä hän jo ymmärtää koneiston. Aina hän miettii, tutkii ja kokeilee. Mutta hänen rattaansa, akselinsa ja hiihnansa viskataan pois jonnijoutavina ramuina. Hänet tuomitaan latinakoulussa kuluttamaan vuosikausia oppiakseen sitä, jota hän ei milloinkaan opi hyvästi. Raskaalta hänestä tuntuu olla aina viimeisenä luokallaan ja nähdä monen muun oikeastaan häntä lahjattomamman paremmin edistyvän ainoastaan sen vuoksi, että jaksaa muistaa nuo sekavat ja erehyttävät kreikankielen laajuudet ja korot, jotka hän aina unohtaa — esim. miten properispomena sanat tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, ja proparoxytona sanat tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, mutta paroxytona sanat, joissa on lyhyt penultima, pysyvät paroxytonana. Jokaisesta säännöstä on kuitenkin noin kuusitoista poikkeusta, jotka pitävät paikkansa paitsi kolmessa, neljässä muussa poikkeustapauksessa. Siten se sokkeloituu sokkeloitumistaan. Ja kun hölmeytynyt poikaparka viimein on niellyt kaikki — pyrstön, suomut, evät ja ruodot — sallitaan hänen rauhassa lukea kreikkalaisten kirjailijain teoksia, joihin hän yliopistossa ei tarvitse kajotakkaan.
Huomattava kreikan- ja latinankielen lukemisessa on, että ne soveltuvat ainoastaan muutamille, joiden luontaisia lahjoja ne kehittävät ja joista niiden lukeminen tuskin on vaikeaakaan, jota vastoin se toisille tuottaa niin suuria vaikeuksia, että he ovat siihen nääntymäisillään. Kymmenestä pojasta, sen uskallamme sanoa, ei neljä — eikä suinkaan haluttominta ja lahjattominta — jaksa latinakoulua suorittaa niin rasittamatta aivojansa ja hermojansa, että muuhun kykenisivät.
Tunnemme erään vilkkaan ja viitterän pojan, jolla oli huomattava taipumus luonnontieteihin ja koneoppiin ja joka erinomaisella menestyksellä kävi Bostonin englantilaisen koulun. Sieltä hän tuli latinakouluun jatkamaan lukujaan yliopistoon päästäkseen. Hänellä oli erinomainen taipumus viisaustieteeseen ja ajattelemiseen, mutta huono muisti, ja pojat, jotka ennen olivat häntä etevimpänänsa pitäneet, eivät olleet häntä enää juuri huomaavinaankaan. He muistivat räplättää kokonaisia nimi- ja vuosilukuluetteloita ja tietysti sitäkin helpommin, kun eivät paljoa ajatelleet, mitä lukivat. He jaksoivat muistaa koko latinan kieliopin ja kaikki kreikankielen lukemattomat korot ja taivutukset. Mutta ajatteleva ja ymmärtäväinen nuorukainen oli aina viimeisenä ja muuttui yhä alakuloisemmaksi. Vaikka hän miten uuraasti olisi ahertanut, ei hän kuitenkaan päässyt toveriensa tasalle. Hän menetti terveytensä ja erosi koulusta. Moni toivorikas nuorukainen on siten murtunut virheellisen järjestelmän takia vahingoksi itselleen ja tieteelle. Sellainen opetusjärjestelmä on suuren hiiliseulan lainen: hiili, joka ei ole määrätyn suuruinen, putoaa siitä. Hiiliä seuloessa se kyllä on paikallaan, mutta mitenkähän kävisi yhtä erotuksettomasti seuloessa hiiliä ja timanttia sekaisin?
— Poika parka! sanoi Ole Bull kerran säälivästi, kun joku yritti sysätä koulupojan raitiovaunun portailta, jonne hän oli hiipinyt. Poika parka! Antakaa hänen olla! Kuka hänen koettelemuksensa tietää? Ehkä hän lukee latinaa.
Nerokas Heinrich Heine virkkoi entisiä katkeria kokemuksiaan muistellessaan:
— Roomalaiset eivät olisi milloinkaan maailmaa valloittaneet, jos heidän olisi täytynyt opetella omaa kieltään. Mutta siihen heillä oli aikaa, koska he jo lapsuudesta tiesivät, mitkä esinesanat muodostavat kohdantonsaim-päätteellä.
Emme suinkaan kuulu kreikan- ja latinankielisten kirjailijoiden tutkimisen moittijoihin. Mielestämme on päinvastoin erinomainen etu osata noita kuuluisia kieliä lukea. Ja älykäs, sivistynyt mies, joka ei kykene seurustelemaan vanhan ajan loistavien nerojen kanssa, on siten menettänyt osan perintöoikeudestaan. Senpä tähden juuri onkin niin surullista, että ainoastaan yhtä ainoaa kuivaa, kovaa, ammattimaista polkua — yhtä ainoaa suoran suoraa, ahdasta, koleikkoa tietä sallitaan kulkea niin ihanaan tietojen maahan. Emme luule tarpeelliseksi ympäröidä kreikan- ja latinankielen tutkimista niin hirveillä varustuksilla kuin nykyjään. On monta miestä, jotka, vaikkeivät olekkaan hyvämuistisia, vaikkeivät osaakkaan järjestyksessä luetella kreikankielen teonsanain päätaivutusmuotoja eivätkä niitä esinesanoja, joiden kohdannon pääte on se tai se, kuitenkin, käyttäen ymmärrystänsä, voisivat oppia lukemaan kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain teoksia, käsittämään niiden sisällystä ja nauttimaan niistä. Ja sitä vartenhan kieltä on opittavakin!
Tunsimme nuoren miehen, jonka oli mahdotonta oppia ulkoa luettelemaan latinan kieliopin sääntöjen kaikkia poikkeuksia, matta joka kuitenkin ihastuneena täytti muistikirjansa kreikkalaisen lukukirjan ihanilla helmillä ja otteilla Aeneidista opettajan joka päivä moittiessa häntä kieliopillisen puolen puutteellisista tiedoista.
Onhan monta esim. suomenkielen taituria, monta kirjailijaa ja puhujaa, jotka eivät yhtäkkiä muista kaikkia esinesanoja, joilla on typistynyt vartalo. Monikohan meistä ne muistaisi? Mitähän se auttaisi nerokasta kirjailijaa tai etevää puhujaa, vaikka hän osaisikkin ulkoa Jänneksen kieliopin? Tokkohan oikea kielitaito sillä lailla saavutetaan.
Klassillisten kielten opetuksessa käytetty suvaitsemattomuus on niille varsin omituista. Moni tyttö ja poika oppii lukemaan ja puhumaan saksaa, ranskaa ja englantia ja on siten tilaisuudessa tutustua ja syventyä uusien kielten kirjallisuuden aarteihin — ja saavuttaa sen nautinnon paljoa yksinkertaisemmalla, luonnollisemmalla ja vähemmän saivartavalla opetustavalla.
Paljo surua tuottaa sellaisen turhan tarkasti määritellyn opetuksen suvaitsemattomuus perheihin. Jokaisen jommoisessakin yhteiskunnallisessa asemassa olevan perheen ylpeys vaatii joka pojan, kykenipä hän tai ei, läpäisemään koulunsa, ellei tahdo menettää asemaansa ja arvoansa.
— Et yliopistoon! huudahtaa herra Tietonen esikoiselleen. Mitä tyhmyyksiä se on! Siellä olen ollut minä ja minun isäni ja hänen isänsä ja ennen häntä hänen isänsä. Tarkastelehan yliopiston vuosiluetteloja, niin löydät sieltä meidän nimisiämme ihan sen perustamisesta asti.
— Vaan minä en opi latinaa ja kreikkaa, huomauttaa nuori herra Tietonen. Minun on mahdotonta muistaa kaikkia niitä sääntöjä ja poikkeuksia. Minä olen todenteolla koettanut, vaan en mitenkään opi. Jospa tietäisit, miltä tuntuu niitä päähän päntätessä! Enkä minä aina tahdo olla viimeisenä, vaikka pitäisikkin ojurina henkeni elättää.
Oletappa nyt, että nuorukaiseen siitä huolimatta pakotetaan tietoja, joita hän ei lainkaan harrasta, ja tavalla, joka vaatii lahjoja, joita luonto ei ole hänelle antanut — mikä on seurauksena?
Joko hän suorittaa opintonsahutiloimallaja siten tahraa luonteensa ja maineensa, tai rasittuu, ikipäiviksi menettäen terveytensä ja elämänhalunsa saavuttamatta muuta kuin ihan keskinkertaiset tiedot.
Jos suvaitsevaisuuden periaatetta klassillisissa opinnoissa noudatettaisiin, jos kerrankaan tunnustettaisiin kieliopetuksen suureksi päämaaliksi oppia kieltä lukemaan ja siitä nauttimaan ja jos opetuksessa otettaisiin varteen ainoastaan välttämättömimmät seikat sen saavuttamiseksi — jos kilpikonnan annettaisiin mataa, linnun lentää ja kalan uida kohti Helikonin hurmaavia, jumalallisia lähteitä — niin jokainen pääsisi sinne omalla tavallaan iloitsemaan ihanasta maisemasta, sen suloisista kukkasista ja virvoittavasta siimeksestä.
— Mutta, sanovat nykyisen järjestelmän puoltajat, se on erinomainen henkisten kykyjen kehittäjä.
Sitä epäilen. Nykyajan opetusjärjestelmä on mielestäni ajan hukkaamista — tulokset eivät oikein vastaa siihen käytettyä aikaa.
Kun nuorukainen on oppinut, että kreikankielen ensimäisen taivutusluokan esinesanain viimeisellä tavulla on monikon omannossa pitennysmerkki, vaan että siitä ovat poikkeuksena:
Femininiset-os, -ae, -onpäätteiset laatusanat ja laatutavat, joiden korko on sama kuin maskulinin omannossa, mutta muut feminiset laatusanat ja -tavat ovat monikon omannossa perispomena; esinesanatchraestaes, aphyae, etaesaiajachlounaespysyvät monikon omannossa paroxytona-sanoina [Kühnerin kreikan kieliopin mukaan] — kun nuorukainen on tämän kaiken oppinut ja monta muuta samallaista tietoa lisäksi, niin ei hänen ymmärryksensä ole siitä enemmän kehittynyt kuin jos hän olisi ulkoa opetellut valtakuntain nimet, niiden perustamisvuoden, asukasluvun, kauppaa, teollisuutta ja elinkeinoja koskevia tietoja y.m. Ei tämäkään ole muuta kuin muistinharjoitusta, mutta kuitenkin sellaista, joka herättää mielenkiintoa ja josta on hyötyäkin.
Ylempänä mainitut seikat niin vähän edistävät Kreikan kirjallisuuden tuntemista, että uskallan väittää monen älykkään ihmisen, joka ei kuuna kullan valkeana ole sitä lukenut muuten kuin käännöksinä, paremmin tuntevan sitä sekä sisällykseltään että hengeltään, vieläpä kreikankielen omituisuudetkin ja enemmän siihen innostuneen kuin monen poika-raukan, joka opettajansa pakottamana sokeasti on alkuperäiset teokset vaivalla tavaillut ja jonka silmät ja korvat ovat täynnä kieliopin sääntöjä ja poikkeuksia.
Entäpä sitten? Eikö meidän pidä laisinkaan opetella näitä vanhoja kieliä? Tietysti pitää.
"Joka kerran kun opin uuden kielen, uudistun uudeksi ihmiseksi," sanoiKaarlo V ja hän oli oikeassa.
Latina ja kreikka ovat joutuneet huonoon huutoon erikoisen ja turhanpäisen opetustavan tautta, joka kielen kaikki kuivat yksityiskohdat kovaksi ja okaiseksi kimpuksi kerää eikä sano oppilaan saavan vilaukseltakaan nähdä kielen kauneutta ja sen aarteita, ennenkun hän on koko kimpun niellyt ja sulattanut. Moni on kenkänsä kuluttanut ja kuollutkin kieliopin korpeen, ennenkun on saapunut Platon ja murhenäytelmäinkirjoittajain luvattuun maahan.
Nykyajan käytännöllinen elämä, käytännöllisen tieteen silminnähtävät tosiasiat vaativat, että me lyhimmässä ajassa ja yksinkertaisimmalla tavalla tutustumme vanhan ajan aatteihin ja että kielen omituisuuksien tutkimisen jätämme niille, jotka luonto varta vasten on siihen antimillaan varustanut.
Mikään ei ole suvaitsemattomuutta ja siitä seuraavia kärsimyksiä tuottanut enemmän kuin paljon seulottu kysymys lastenkasvatuksesta. Kasvatusta käsittelevät kirjoitukset vaativat tavallisesti liian paljon vanhemmilta ja aroille luonteille laskeutuu siten vastuunalaisuuden taakka niin raskas, että se vie niiltä sekä tarmon että rohkeuden. Vanhemmille puhutaan aivan kuin joka lapsi olisi vahapala, jota voi muovailla ja painella ja litistellä mille mukalalle hyvänsä. Ja kun vanhemmille kerran on oiva kaava annettu, niin ei muuta kuin käy käsiksi työhön ja muodostele siitä kelpo ihminen.
Omituista on, että nekin, jotka uskovat Raamatun jumalalliseen johdatukseen, voivat sitä ajatella eivätkä muista taivaallisen Isän liikuttavaa valitusta, ettähänkinon hoitanut ja kasvattanut lapsia, jotka ovat häntä vastaan kapinaan nousseet. Hän valittaa aina: "mitä olisikaan voinut viinimäessäni enemmän tehdä kuin olen siellä tehnyt? Miksi se on kasvanut metsäviinimarjoja ja minä toivoin hyviä hedelmiä?" Kun Jumala — ihmistä äärettömästi paljoa viisaampi, puhtaampi, rakastavampi — on estynyt suuressa työssään, voiko silloin sanoa inhimilliselle olennolle, että lapsen luonteen muodostamiskyky, sen kehittämisvoima on hänen kädessään?
Monen heikon vaimoraukan terveyden on murtanut ja hänen elämänsä synkistänyt vastuunalaisuuden paino, jota ei milloinkaan olisi hänen hartioilleen pitänyt sälyttää, eikä moni äiti ole vapaasti saanut käyttääkkään Jumalan antamaa kykyä, koska on ennakolta määrätty hänen toimintatapansa, joka hänelle on sopinut yhtä vähän kuin Saulin sotisopa Taavetille.
Aulis, lempeä, taipuisa nainen on mennyt naimisiin lujatahtoisen ja toimintakykyisen miehen kanssa ja hänelle on syntynyt poika, jolla on tahtoa ja tarmoa toista mointa enemmän kuin äidillä itsellään. Taistelussa äidin vallan ja lapsen tahdon välillä on hän yhtä avuton kuin olisi painiskellessaan aikuisen miehen kanssa.
Miten käy? Onko luonto jättänyt hänet ihan avuttomaksi, silloin kun hänen on täytettävä äidin velvollisuudet? Ei, jos hän ymmärtää luontonsa ja sen mukaan toimintansa määrää. Hänellä ei ole voimaa käskeä, mutta hänellä on voima voittaa. Pojan rautaista tahtoa hän et voi taivuttaa eikä murtaa, vaan hän voi sen sulattaa. Hän voi karttaa taistelua, jossa tietää joutuvansa tappiolle. Hän voi viehättää, miellyttää, voittaa tottelemaan. Hänen hieno, huomaamaton vaikutuksensa kietoo pojan päivä päivältä yhä tiukemmin ja tiukemmin. Jätä hänet omiin hoteihinsa ja hän taivuttaa poikansa tahdon.
Mutta toimekas anoppi tai joku muu etuoikeutettu neuvonantaja sanoo hänelle:
— Hyvä ystävä, sinun on välttämättömästi saatava poikasi taipuvammaksi. Se on sinun velvollisuutesi. Sama on minunkin tehtäväni. Anna hänelle vitsaa, kun hän on hiukankaan tottelematon. Elä anna hänen milloinkaan saada tahtoaan täytetyksi. Siten sinä hänen tahtonsa pehmität.
Sellainen neuvo on hyvin vaarallinen, koska tämän äidin luonteen on yhtä mahdoton sitä seurata kuin lehmän raaputtaa matoja vasikalleen ja kanan poikastaan imettää.
On kyllä päättäviä, lujatahtoisia miehiä ja naisia, jotka osaavat toisten tahtoja vallita ja johtaa. He voivat hallita äsken mainitulla tavalla —- ja kun se heille on luontaista, niin se vaikuttaakin voimakkaasti, luonnollisesti, sopusointuisasti. Tyytykööt he menestykseensä elköötkä tyrkyttäkö sitä sopivaksi käyttää joka tapauksessa.
On taas aivan toisellaisia ihmisiä — ja niitä puhtaimmat ja miellyttävimmät luonteet — jotka eivät laisinkaan osaa hallita eivätkä käskeä. Heillä on kyllä tahdon lujuutta päättää itsestään, vaan ei toisista. Monet sellaiset naiset ovat kuitenkin olleet mitä oivallisimpia äitejä, kun ovat omaa luontoaan ja omaa mieltään noudattaneet eivätkä voimiaan tuhlanneet siihen, johon eivät kuitenkaan olisi pystyneet.
Vaikutusvaltaon voima, joka tosin tehotsee hitaammin kuin mahtikäsky, ja sen vuoksi näyttää laimeammalta, mutta ajan pitkään ovat sen tulokset useinkin sitä tuntuvammat. Aina se kuitenkin on paljoa vaikuttavampi kuin mahtivallan pakko.
Äiti, joka lapsiansa ohjaa niin, että he paikalla ja ehdottomasti tottelevat, saa tosin näennäisesti suuremmat tulokset. Hänen kotinsa on hyvässä järjestyksessä ja lapsistansa on hänellä heidän kasvinaikanaan enemmän kunniaa.
Mutta se äiti, joka ei sillä lailla jaksa komentoa pitää, jonka lapset useinkin ovat rajuja ja vallattomia, ei silti saa masentua, jos vain tunteevaikutusvaltansalapsiin ja osaa hellästi ja oikealla tavalla vedota heidän kunniantuntoonsa, järkeensä ja omaantuntoonsa. Jollei hän voi poikaansa hallita, menettelee hän viisaammin opettaessaan häntähallitsemaan itseään; sillä itseänsä hallitsevasta pojasta kasvaa parempi ihminen kuin siitä, jota ainoastaan toiset hallitsevat.
Jos äidin periaatteet ovat jalot, jos hän on jumalinen ja rakastava, ei milloinkaan viekastele eikä petä, jos hän hillitsee luontonsa ja esiytyy hyvänä esimerkkinä — eläköön silloin hyvässä toivossa, vaikkei voikkaan sotalaivan tapaista järjestystä pitää touhuisassa lapsilaumassaan eikä kotiaan kaikinpuolin mallikelpoisena niinkuin muutamat naiset, joille Jumala on toisellaiset lahjat antanut. Elköönkä hän rohkeuttansa menettäkö, vaikkei näytä voivan suuria aikaan saada vaikeassa tehtävässänsä, ihmisluonteita muodostaessaan.
Suvaitsevaisuutta tarvitaan kodissa erittäinkin lasten kasvin- ja kehitysaikana.
Ihmisen siirtymisestä toisesta kehityskaudesta toiseen seuraa hyvin usein, samoin kuin auringon kulkua päiväntasaajan yli, myrskyjä ja rajuilmoja. Nuorukaisen kehittyminen mieheksi ja tytön naiseksi aikaan saa usein epäjärjestyksiä aivoissa, hermoissa, ruumiissa ja sielussa; lapsi on joskus sekä itsestään että vanhemmistaan kuin toinen olento — luontokin muuttuu. Sinä arkana aikana ilmautuu levottomia haluja, mahdottomia toiveita, epämääräisiä pyrkimyksiä. Ja onneton halu käyttää tuhoavia kiihottimia, jotka ainaiseksi elämän turmelevat, saa usein alkunsa juuri ikäkausien vaihdeaikana.
Kristillisen kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden harjoittaminen on silloin välttämätön. Levottomuus on tyynnytettävä; vanhempain täytyy olla kyllin suvaitsevia pidättääksensä poikaansa, jonka paha henki on valmis huostaansa ottamaan, jollei äiti häntä suojele.
Miehuus virtaa joskus nuorukaiseen yhtä rajusti ja voimaakkaasti kuin vuoksi meren rannalla. Hän on meluisa, kiivas, vastustushaluinen ja näyttää tahtovan saada aikaan kaikellaista häiriötä. Hän halveksii seurustelutapoja, kammoo seuraelämää ja mieli palaa metsään ja järvelle; hän viihtyy paraiten säännöttömäin ihmisten seurassa ja vastustaa kaikkea sopivaisuutta. Mutta jos hän tuleekin huoneeseen pyyhkimättömin jaloin, viskaa hattunsa lattialle, repii vaatteensa, paukkaa, jyskää ja ryskää ja panee kaikki nurin närin, elä ole toivoton, vaan kärsi, sillä vähäarvoiset ovat hatut ja vaatteet ja pyyhkimättömät jalat ja huuto ja melu, jos poikasi säilytät. Suvaitsevaisuus, joka tekee kodin pojalle miellyttäväksi hänen kehityskautenaan, on hyvästi käytetty aarre, joka aikanansa hedelmän kantaa.
Seikka, johon ei tarpeeksi huomiota panna, on se, että koulutyö juuri lapsuuden ja miehuuden vaihdeaikana vaatii mitä suurimpia ponnistuksia. Poika valmistaikse yliopistoon ja tyttö käy koulua viimeistä vuotta. Elimistöä, joka tarvitsee miltei kaiken voimansa ruumiillisiin muutoksiin, rasittaa sen lisäksi liiallinen koulutyö.
Tyttö kasvaa huiskahtaa kehittyneeksi naiseksi, ja rasittunut elimistö-parka saa valmistaa kaikki muhkeaan rakennukseen tarvittavat aineet. Velkomuksia ilmestyy tuhka tiheään ja hänen täytyy ne käteisellä suorittaa. Jos rakennettavana olisikin vain nainen, selviytyisi hän siitä aika hyvästi, mutta kun algebra, mittausoppi, soitto ja kielet osansa velkovat, täytyy elimistön lakata maksamasta. Osa työstä tulee huonoa, ja vino selkä tai heikontuneet keuhkot ovat seurauksena. Suuri osa poika- ja tyttökoulujen oppilaista elää juuri tätä arkaluontoista ja pulmallista vaihdeaikaa sekä ruumillisessa ja henkisessä että siveellisessä suhteessa, ja opettajat tunkevat heihin niitä tietoja, joita heidän ikäisiltään vaaditaan välittämättä heidän ruumiillisesta kehityksestään. Kummako sitten, että heitä on niin vaikea johtaa, ja että niin moni koulusta päästyään on ruumiillisesti, henkisesti ja siveellisesti rampa ja raajarikko.
Opettajain syy se ei ole; he vain noudattavat vanhempain toiveita, jotka lapsiansa säästämättä ja säälimättä tuomitsevat heidät määrätyt oppijaksot suorittamaan — koska muutkin lapset ovat sen suorittaneet.
Lopuksi, koska esitelmäni jo on liiaksikin virahtanut, vain yksi ainoa miete.
Jokaista ihmistä varten on vipu, jolla häntä on kohotettava, ura, jota hänen on tarkoitus kulkea; ja meidän suuri elintehtävämme perhepiirissämme on koettaa jokaista kohottaa hänen omalla vivullaan ja taluttaa jokainen omalle polulleen.
Epäkohteliaisuus.
— Minä puolestani luulen, sanoi vaimoni, epäkohteliaisuuden kotirauhan vaarallisimmiksi hävittäjiksi. Ihmiset eivät osota läheisimmilleen samaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, jota he tuhlaavat vieraille.
— Hyvä rouva, sanoi Robert Stephens, minä olen toista mieltä. Seurustelutavan pakosta ja seuraelämän muodollisuudesta saa kypi kyllänsä jo kodin ulkopuolella. Kotiin tultuaan mies käyttää vapauttaan, riisuu ahtaat saappaansa ja sormikkaansa, pukeutuu aamunuttuunsa ja panee tohvelit jalkaansa, puhelee vapaasti, mitä ajattelee, joka sanaansa niin tarkoin punnitsematta. Kotolaiset toki tuntenevat ja ymmärtänevät toisensa perinpohjin ja suovat siis toisilleen molemminpuolisen vapauden ja vapaisuuden. Ihminen tarvitsee sellaisen paikan, jossa hän saa olla väsynyt, haluton ja äänetön menettämättä siltä sivistyneen nimeä. Koti on se paikka, jossa johonkin määrin voi elää siihen luottamukseen nojaten, jonka on saanut oppiessaan molemminpuolin tuntemaan toistensa hyvät puolet ja arvokkaat ominaisuudet. Eikä ystävysten kesken ole ollenkaan välttämätöntä joka päivä osottaa toisilleen kaikkia niitä kohteliaisuuksia ja huomaavaisuuksia, joita vieraille on osotettava.
— Niin, virkkoi Jenny, kun nuori mies mielistelee nuorta neitosta, niin auttaa hän hänet vaunuista huolellisesti ja estää hänen pukunsa hipaisemastakaan likaisia pyöriä. Mutta kun sopimus on tehty ja rakkaus huipussaan ja hän on hänen vaimonsa, mies istua nököttää hiljaa, pitäen ohjaksista ja antaa vaimonsa laskeutua vaunuista omin neuvoinsa, pääsi miten pääsi. Vaan kylläpä hän osaa olla kohteliaskin. Kas vain, kuinka hän lentää vaunujen luo, kun kaunis neiti Helmikana tulee heille vieraaksi, ja kuinka hän huolehtiihänenpuvustaan ja miten kohteliaasti hän auttaa hänet vaunuista!
Luullakseni se riippuu siitä, ettei hän rakasta neitosta eikä neitonen häntä —etteiväthe ole mieltyneet toisiinsa. Jos herra on vain sulhanen tai ystävä, niin kiittää hän mitä kohteliaimmin, kun nainen on päärmänyt hänen kaulahuivinsa tai korjannut hänen sormikkaansa. Mutta kussa ikään nainen vain lienee varma miehen rakkaudesta ja mieltymyksestä, niin sanoo mies hänelle ainoastaan:
"Hyvä on; tarkastappas nyt paitojani ja korjaa tuo ratkeama nutussani — elä vain unohda niinkuin eilen."
— Kaiken sen tähden, jatkoi Jenny neiti keikauttaen kaunista päätään, aion olla naimisiin menemättä niin kauvan kuin mahdollista, sillä minusta on paljoa hauskempaa, kun miehet ystävänä ovat huomaavaisia ja kohteliaita, kuin että he aviomiehenä elävät rakkautensa jäännöksillä. Minä en näet ollenkaan halua miehekseni sellaista, joka haukottelee vasten silmiä, lukee sanomalehtiä koko syöntiajan, kun minua haluttaisi keskustella, polttaa sikaria iltakaudet tai lukee itsekseen, kun minä tahtoisin hänestä seuraa, ja katsoo rakkautensa oikeuttavan olemaan kuinka vastenmielinen ja huolimaton tahansa. Jos hän on kaunis, jos hän on hauska, miellyttävä ja kohtelias, niin olen minä mieluummin niiden naisten joukossa, jotka saavat nauttia siitä.
— Aivan niin, Jenny neiti, virkkoi Robert, vaan eipä se ole ainoastaan meidän sukupuolemme, joka avioliitossa näyttää vähemmän miellyttäviä puoliansa. Sirot keijukaiset, jotka meitä niin ihmeesti viehättävät kauniissa, aistikkaissa puvuissaan, ja jotka ovat niin suloiset ja sievät ja vilkkaat ja hurmaavat — minne ne joutuvat avioliiton jälkeen? Josmiesruokapöydässä lukee sanomalehtiä, niin ehkäpä juuri sen tähden, että häntä vastapäätä istuu uninen ja huolimattomasti pukeutunut nainen, päällä muuttunut aamupuku, joka hänen mielestään kyllä kelpaa vaatimattomassa kotielämässä. Kenties hän on unohtanut kaikki hauskat, pirteät, leikilliset sukkeluutensakin ja pikku kepposensa, jotka muinoin ihastunutta sulhasta niin viehättivät, ettei hän hänen läheisyydessään kuullut eikä nähnyt ketään muita. Sellaistakinvoiluullakseni joskus jumalattarille tapahtua. Marianna ja minä emme tietysti omasta kokemuksestamme sellaisista ikävyyksistä mitään tiedä; me olemme mallikelpoinen pariskunta, joka vain pilvistä maailman menoa katselee.
— No, siinä sen nyt näet, mihin periaatteesi vie jokapäiväiseen elämään sitä sovitettaessa, jatkoi Jenny. Jos koti on ainoastaan sellainen paikka, jossa mielensä mukaan saa olla väsynyt ja haluton ja niin vastenmielinen kuin suinkin menettämättä siltä arvoansa, niin luulenpa naisilla olevan paljoa suuremman oikeuden kuin miehillä käyttää sitä vapautta, sillä kotielämän yksinäisyys ja ikävällinen puoli tulee etupäässä heidän osakseen. Vaimohan se on, jonka täytyy valvoa levottoman lapsen kanssa. Ja jollei hän olekkaan halukas pukeutumaan aamuisin niin viehättävästi tai jollei häntä haluta puhella leikillisesti ja sukkeluuksia sanella niinkuin tyttönä ollessaan, niin ei sitä juuri voi hänelle viaksi lukea. Eihän voi odottaakkaan, että perheenäiti ja lapsenhoitaja olisi yhtä hienosti pukeutunut ja yhtä hauska seuratoveri kuin vanhempainsa kotona kaikesta huoletonna elelevä nuori tyttö. Mutta siltä ei ole mielestäni puolustettavissa, että mies laiminlyö ne pienet kohteliaisuudet ja huomaavaisuudet, joita hän osotti ennen naimisiin menoa. Hän on vahva ja terve ja reipas; hän seuraa maailman menoa ja näkee ja kuulee paljon, joka pitää mielen hereillä ja virkeänä; ja todellakin olisi hänen velvollisuutensa naimisissa ollessakin miellyttää ja huvittaa vaimoaan samoin kuin ennenkin avioliittoa.
Sellainen pitää minun mieheni olla, lopetti Jenny neiti, taikka en huoli ketään — ja hyvin onkin se vahinko helppo kestää.
— Vai niin, ilkkui Robert, pitääpä koettaa ajoissa Kaarlo Sedleytä siihen valmistaa.
— Kaarlo Sedleytä — Robert! huudahti Jenny tulipunaisena harmista. Minua ihmetyttää todellakin, että sinä yhä tarraut tuohon vanhaan juttuun, vaikka ainakin sata kertaa olen sanonut sinulle, etten kärsi kuulla puhuttavan siitä! Kaarlo ja minä olemme kyllä hyvät ystävät, vaan…
— No niin, no niin, keskeytti Robert, jo riittää. Et tarvitse sanoa sanaakaan enää.
— Tuolla lailla sinä puhut, kun et voi todisteitani kumota, sanoiJenny.
— Hyvä on, Jenny, vastasi Robert. Tiedäthän, että joka asiassa on kaksi puolta ja myönnän mielelläni sinun erinomaisella tavalla puolustaneen mielipidettäsi. Olen kuitenkin yhä edelleen varma, että ellei se, mitä sanoin, ole totinen totuus, niin kyllä se ainakin sitä niehentyy. Ja vieläkin uudistan, mitä taanoin sanoin, että todellisesta rakkaudesta kasvaa sellainen vapaus, jota eivät sido kursailemiset eivätkä muodollisuudet ja että läheisten ystävysten kesken sekä pitää että voi sietää paljon sellaistakin, jota vieraat katsoisivat epäkohteliaisuudeksi. Siitä minä olen ihan yhtä varma kuin mistä muusta hyvänsä tässä maailmassa.
— Ja kuitenkin, huomautti vaimoni, on hyvin paljon totta usein toistetussa Cowperin runossa, jossa hän puhuu ystävyydestä ja sanoo:
"Kuin sukulaisuus sielujen — mi liekkään mahti salainen — saa alkuun ystävyyden; niin käytös kaunis yhä vaan sen tunteen saapi kasvamaan, luo sille kestävyyden."
— Olkoonpa niinkin, vastasi Robert, mutta minä olen nähnyt kylläkseni ranskalaisten aviopuolisoiden kohteliaisuutta. Pariisissa ollessani asui eräs rouva de Villiers samassa paikassa kuin minäkin. Mies oli antanut hänelle nimensä, johon kuului myöskin ranskalainendeja vaihdoskaupassa saanut sievoset vuotuiset tulot vaimonsa myötäjäisinä. Hänen käytöksensä vaimoaan kohtaan oli todellakin hienon ja sivistyneen miehen, kerrassaan mallikelpoista. Tosin hän eli vaimonsa rahoilla ja tuhlasi niitä ajeluihin, teaattereihin, oopperoihin ja muihin huvipaikkoihin seurustellessaan kaikellaisten maineeltaan epäiltäväin ystäväin kanssa; mutta hän järjesti ne kaikki vaimolleen niin kohteliaalla, ystävällisellä ja perin viisaalla tavalla, että kannattipa vain jäädä niin syrjäytetyksi ja tulla petetyksi saadakseen nauttia hänen erinomaisesta kohteliaisuudestaan ja mainion hienosta tavastaan. Herra de Villiers oli näet hyyräävinään vaimolleen pienen, sievän ja hauskan huoneen meidän majalastamme, koska hänen asiansa eivät muka olleet oikein hyvällä kannalla ja hän ihan epätoivoon joutuisi, jos saattaisi niin syvästi rakastamansa vaimon huoliin ja vaikeuksiin. Hän kuvasi ne kauheiksi, mutta oli päättänyt kestää ne urhoollisesti yksin. Ei, niin kauvan kun hänellä oli ropokaan jälellä, ei hänen jumaloidulta Julieltaan saanut puuttua mitään elämän mukavuuksia. Hänelle itselleen olisi kurjin yliskammari kylliksi.
Ei hän koskaan käynyt vaimonsa luona suutelematta hänen kättään niin kunnioittavasti kuin hän olisi ollut kuninkaan tytär, lausumatta hänelle kohteliaisuuksia hänen ulkomuodostaan, tuomatta hänelle makeisia ja kertomatta hänelle hauskoja kaskuja suuren maailmankaupungin päivän tapahtumista. Mitä lähemmäksi tuli aika, jolloin hänen vaimonsa suoritti vuosineljännesmaksut, sitä tiheämmin hän hänen luonaan pistelehti.
Ja rouvakin ihaili ritarillista miestään, ei voinut koskaan kieltää häneltä mitään, uskoi kaikki hänen juttunsa ja tyytyi nurkumatta vain neljänteen osaan omista tuloistaan, ollen onnellinen rakastaessaan niin miellyttävää miestä.
— No niin, jatkoi Jenny, minä en oikein ymmärrä kertomuksesi tarkoitusta. Mutta minusta siitä voi tulla vain tämmöiseen johtopäätökseen: jos sydämmetön heittiö, jolta puuttuu periaatteita ja hyviä ominaisuuksia, voi voittaa ja säilyttää naisen sydämmen yksinomaan kohteliaalla ja luontevalla käytöksellään, niin mitenkä paljoa enemmän sitten sivistynyt, periaatteellinen ja todellakin rakastunut mies saa aikaan samoilla keinoilla!
Se on minun vahva vakuutukseni, että jos mies, joka pettää vaimoaan ja tuhlaa hänen rahansa, sittenkin voi vaimonsa rakkauden säilyttää ainoastaan huomaavaisuudellaan ja kohteliaisuudellaan, niin totta tosiaan on kohteliaisuudella merkityksensä rakkaudessa.
— Kyllä kai turhamaisten naisten rakkaudessa, huomautti RobertStephens.
— Niinpä niin, mutta sama on laita järkevänkin, virkkoi vaimoni. Herra de Villiers käyttäytyi kunnottomasti ranskalaisella tavalla; minä tunnen vaimoparan, jonka mies teki samoin englantilaiseen tapaan — ilman suuteloita ja kohteliaisuuksia. Imartelun sijasta häh kiroili häntä ja vei hänen rahansa makeisia tarjoomatta.
Jos minä olisin niin onneton, että minun täytyisi mennä naimisiin semmoisen miehen kanssa, niin kyllä minä vain paljoa mieluummin ottaisin ranskalaisen kuin englantilaisen. Kohteliaisuus on hyvä asia ja paljoa parempi kuin ei mitään — vaikka sen ohessa tietysti tahtoo todellistakin hyvää. Mutta jos kerran täytyy menettää rahansa sillä lailla, niin mieluumminhan antaa houkutella ne miellyttävällä tavalla, suuteloilla ja makeisilla, kuin sysittynä ja polettuna.
— Tässä tehdään usein se erehdys, puutuin minä puheeseen, että ihmiset tavallisesti vertaavat toisiinsa ulkomuodoltaan silittäytyneen roiston ja raa'an kunnon miehen, mutta sivistynyt roisto olisi verrattava sivistyneeseen kunnon mieheen ja sivistymätön roisto sivistymättömään kunnon mieheen. Ainoastaan sillä lailla voi saada oikean käsityksen heidän oikeasta arvostaan.
Yleensä on sääntönä, että ne kansallisuudet, jotka ulkonaisesti ovat sivistyneimpiä ja kohteliaimpia, ovat vähimmän tunnetut rehellisyydestään ja suoruudestaan; siitäpä alkusoinnut "kaunis ja kavala", "viehkeä ja viekas". Kaunis ja kavala kreikkalainen, viehkeä ja viekas italialainen, kohtelias ja petollinen ranskalainen ovat yhdistyksiä, jotka saattavat voimakkaan, suoran ja päättävän anglosaksilaisen luulemaan raakuutta ja epäkohteliaisuutta suoruuden ja rehellisyyden tunnusmerkeiksi.
Ei kukaan voi lukea ranskalaista kirjallisuutta huomaamatta, miten kohteliaisuus aivan kuin tunkee läpi koko elämän, miten huolellisesti Ranskassa vältetään epämiellyttävää seurustelua. Yksinpä kotoisista kiistoistakin — jos ranskalaisiin näytelmiin on luottamista — selviytään hienosti ja sievästi ja loukkauksetkin lausutaan erinomaisen kohteliaasti. Tuntuu olevan vaikea ranskaksi kääntääkkään suoria ja julkeita raakuuksia, joita on esim. englanninkielessä. Koko yhteiskuntaelämä näyttää siellä olevan järjestetty keskinäisesti luontevaksi ja muodollisesti sievistellyksi, persoonallisia väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä välttäen.