"No, sittenhän poika ei ole turvassa!" hän sanoi. "Hän ei ole turvassa! Jos vaimoväki saa istua valtaistuimella ja tehdä tuommoisia, niin kuka tietää mitä hänelle vaikka juuri tällä hetkellä voi tapahtua? Hän ei tosiaankaan ole turvassa. Kun nainen kerran suuttuu, ei kukaan ole turvassa!"
"Mutta", Dick sanoi, vaikka hänkin näytti levottomalta, "katsokaas, se josta tässä on puhe, ei ole sama, joka nyt hallitsee. Tiedän hänen nimensä olevan Viktoria, ja tämä, josta kirjassa puhutaan, on nimeltään Maria."
"Niinhän se on", mr Hobbs sanoi yhä pyyhkien otsaansa, "niinpä niin. Eiväthän sanomalehdet kerro mitään kidutuspenkeistä, peukaloruuveista eikä polttorovioista — mutta kuitenkaan ei voi olla oikein levollinen hänestä noiden kummallisten ihmisten joukossa. Olen kuullut, etteivät he vietä edes heinäkuun neljättä!"
Hän oli monta päivää kovin alakuloinen ja vasta saatuaan Fauntleroyn kirjeen ja luettuaan sen useaan kertaan sekä itsekseen että Dickille ja samoin Dickin samaan aikaan saaman kirjeen, hän rauhoittui jälleen.
Molemmat iloitsivat suuresti kirjeistänsä. Yhä uudelleen he lukivat niitä, juttelivat niiden johdosta ja iloitsivat joka ainoasta sanasta. He kuluttivat päiväkausia laatiessaan vastauksia ja lukivat niitä yhtä moneen kertaan kuin saamiaan kirjeitä.
Dickillä oli täysi työ kirjoittaessaan omaansa. Hänen luku- ja kirjoitustaitonsa oli peräisin iltakoulusta, jossa hän oli käynyt muutaman kuukauden ajan asuessaan vanhemman veljensä luona. Mutta koska hän oli teräväpäinen poika, hän käytti hyväkseen tätä lyhyttä oppiaikaa ja sen jälkeen hän oli oppinut sanomalehdistä kirjoittamaan sanoja oikein ja harjoitteli kirjoitusta tuhrimalla katukivitystä, muureja ja aitoja liidunpalasella. Hän kertoi mr Hobbsille koko elämäkertansa ja puhui hänelle vanhemmasta veljestään, siitä kuinka hyvä tämä oli ollut äidin kuoleman jälkeen, kun Dick oli vielä aivan pieni poika. Veljen nimi oli Ben ja hän oli pitänyt huolta Dickistä parhaan taitonsa mukaan, kunnes poika tuli niin suureksi, että osasi myydä sanomalehtiä ja juosta asioilla. He olivat asuneet yhdessä, ja sitten isompana Ben onnistui saamaan sopivan työpaikan eräässä kaupassa.
"Ja sitten", Dick huudahti inhoten, "Jumala paratkoon, hän nai erään tytönheilakan! Rakastui äkkiä ja menetti kaiken järkensä! Nai hänet ja rupesi pitämään taloutta kahdessa pienessä huoneessa. Ja hurja tuo nainen oli — oikea tiikerikissa. Hän rikkoi kaikki tavarat, kun hän oli raivoissaan — ja raivoissaan hän oli koko ajan. Hän sai pojan, joka oli ihan niin kuin äitinsä — ulvoi yöt päivät! Ja jollen minä tahtonut hoitaa lasta, kun se kirkui, niin äiti heitteli minua esineillä. Kerran hän viskasi lautasen, mutta se osui lapseen ja haavoitti sitä leukaan. Lääkäri sanoi, että siitä jää arpi kuolemaan saakka. Oli se kaunis äiti! Voi juutas, oli meillä silloin aika — Benillä, minulla ja poikaraukalla! Hän oli kiukkuinen Benille, kun tämä ei voinut hankkia enemmän rahaa. Vihdoin Ben lähti länteen erään miehen kanssa perustaakseen farmin. Ja tuskin hän oli ollut viikon poissa, kun tullessani kotiin eräänä iltana sanomalehtiä myymästä löysin huoneet lukittuina ja tyhjinä, ja talonmiehen vaimo kertoi minulle, että Minna oli lähtenyt tiehensä. Joku toinen sanoi, että hän oli lähtenyt meren poikki ruvetakseen hoitajaksi eräälle rouvalle, jolla myös oli pieni lapsi. En ole kuullut sanaakaan hänestä sen jälkeen eikä Benkään ole. Jos olisin ollut Benin asemassa, en olisi piitannut siitä ensinkään, eikä hänkään sitä ihmeemmin surrut. Mutta alussa hän ajatteli sitä paljon. Ajatelkaapas, kun hän oli oikein rakastunut häneen. Tyttö kun oli sievän näköinen, varsinkin kun hän oli siististi pukeutunut eikä hänellä ollut raivokohtausta. Hänellä oli suuret mustat silmät ja musta tukka, joka ulottui polviin saakka. Hän palmikoi sen teidän käsivartenne paksuiseksi ja kietoi sen useaan kertaan päänsä ympäri. Ja tiedättekö, hänen silmänsä saattoivat salamoida! Ihmiset sanoivat, että hän oli italialaista sukua — joko hänen isänsä tai äitinsä oli ollut sieltä, ja siksi hän oli niin kummallinen. Niin, sen minä teille sanon, että hän oli oikullinen tyyppi!"
Dick kertoi usein mr Hobbsille juttuja hänestä ja veljestään Benistä, joka lähdettyään länteen oli kirjoittanut Dickille kerran tai kaksi. Benillä ei ollut onnea, hän oli kiertänyt paikasta toiseen. Mutta viimein hän oli asettunut eräälle farmille Kaliforniaan, jossa hän työskenteli siihen aikaan, jolloin Dick oli tutustunut mr Hobbsiin.
"Tuo tyttö", sanoi Dick eräänä päivänä, "vei kaiken sisun häneltä.Joskus tuntuu aika keljulta, kun ajattelen häntä."
He istuivat yhdessä puodin ovella ja mr Hobbs täytti piippuaan.
"Hänen ei olisi pitänyt mennä naimisiin", hän sanoi juhlallisesti nousten ottamaan tulitikkuja. "Naisväki — minä puolestani en koskaan ole huomannut heistä olevan hyötyä."
Kun hän aikoi ottaa tulitikun laatikosta, hänen katseensa pysähtyi pöytään.
"No, tässähän on kirje!" hän sanoi. "En huomannut sitä ennemmin. Posti laski sen kai siihen minun huomaamattani tai ehkä se oli jonkun sanomalehden alla."
Hän otti kirjeen käteensä ja tarkasteli sitä huolellisesti.
"Se on häneltä!" hän huudahti. "Juuri häneltä se on!"
Hän unohti kokonaan piippunsa, meni innostuneena takaisin tuolilleen, otti taskuveitsensä ja avasi kuoren.
"Mitähän sieltä nyt kuuluu", hän sanoi jännittyneenä.
Sitten hän käänsi kirjeen auki ja luki seuraavaa:
Rakas Mr Hobbs.
Tänään minulla on julma kiire, sillä minulla on jotain niin merkillistä kerrottavaa ja minä tiedän että te hämmästytte suuresti kun saatte sen kuulla rakas ystäväni. Se on ollut vaan suuri erehdys ja minä en ole lordi eikä minusta kreiviä tule täällä on eräs nainen joka oli naimisissa minun setäni beviksen kanssa joka on kuollut ja hänellä on pieni poika ja hän on lordi Fauntleroy sillä eglannissa on tapana että kreivijen vanhimman pojan pieni poika on kreivi jos kaikki muut ovat kuolleet minä tarkoitan jos hänen isänsä ja isoisänsä ovat kuolleet mutta minun isoisäni ei ole kuollut vaan bevis setä on kuollut ja niin hänen poikansa on lordi fauntleroy ja minä en ole sillä minun isäni oli nuorin poika ja minun nimeni on Cedrik Errol niin kuin se oli New Yorkissa ja toinen poika saa kaikki tavarat ensiksi minä luulin että minun pitäisi antaa hänelle ponini ja vaunut vaan isoisä sanoi ettei minun tarvitse isoisä on hyvin suruissaan ja minä luulen ettei hän pidä siitä naisesta vaan ehkä hän luulee että lemmikki ja minä olemme pahoillamme koska minusta ei tule kreiviä ja nyt minä mielemmin tulisin kreiviksi kuin mitä ensiksi luulin sillä tämä on kaunis linna ja minä pidän kaikista niin paljon ja kun on rikas niin voi tehdä niin paljon nyt minä en ole rikas koska isäni joka oli nuorin poika ei ollut rikas mutta minä opin tekemään työtä jotta voisin pitää huolta lemmikistä minä olen tiedustellut Wilkinsiltä miltä tuntuu olla tallirenkinä ehkä minusta voisi tulla tallirenki tai ajuri. Rouva toi pienen poikansa linnaan ja isoisä ja mr Havisham juttelivat hänen kanssansa luullakseni hän oli pahoilla mielin hän puhui niin kovalla äänellä ja isoisä oli myöskin vihainen en ole ennen nähnyt häntä niin vihaisena toivon etteivät kaikki tule vihaisiksi minä tahdon heti kertoa teille ja Dickille kaikki sillä se huvittaa teitä ei nyt muuta tällä kertaa terveisiä vanhalta ystävältänne
CEDRIK ERROLILTA(ei lordi Fauntleroylta).'
Mr Hobbs vaipui tuolilleen, kirje putosi hänen polvellensa, veitsi ja kuori liukuivat maahan.
"No!" hän huudahti, "kirppu minua puree!"
Hän oli niin hämmästynyt, että tuli muuttaneeksi huudahdustaan. Hän oli aina tavannut sanoa: "kirppu minua purkoon", mutta tällä kertaa hän sanoi: "kirppu minua puree". Ehkä kirppu häntä purikin. Mene tiedä!
"No", Dick sanoi, "nyt se juttu on selvä, vai mitä?"
"Selvä!" mr Hobbs sanoi. "Minun mielipiteeni on se, että englantilaiset aatelismiehet ovat keksineet tämän jutun riistääkseen häneltä oikeudet, koska hän on amerikkalainen. He ovat kantaneet kaunaa meitä kohtaan aina vallankumouksesta asti ja nyt he kostavat hänelle. Sanoinhan teille, ettei hän ole siellä turvassa, ja katsokaas mitä nyt on tapahtunut! Niin, hallitus on kai päättänyt riistää häneltä hänen lailliset oikeutensa."
Hän oli hyvin kiihtynyt. Ensiksi hän ei voinut lainkaan mukautua nuoren ystävänsä oloissa tapahtuneeseen muutokseen, mutta vähitellen hän sopeutui siihen, ja saatuaan Cedrikin kirjeen hän tunsi salaista ylpeyttä nuoren ystävänsä asemasta. Hän ei ajatellut hyvää kreiveistä, mutta hän tiesi, että Amerikassakin osattiin antaa arvoa rahalle, ja jos valta ja mahti katoaisi nimen keralla, niin varmasti menetys tuntuisi kovalta.
"He koettavat ryöstää hänet!" hän sanoi. "Niin he juuri tekevät, mutta ihmisten, joilla on rahaa, pitäisi puolustaa häntä."
Dick viipyi hänen luonaan myöhään iltaan asti jutellakseen asiasta, ja kun nuorukainen lähti, mr Hobbs saattoi häntä kadunkulmaan; ja palatessaan hän pysähtyi hetkeksi aution asunnon eteen tarkastellakseen ilmoitusta "Vuokrattavana" ja polttaen levottomana piippuaan.
Kilpakumppanit
Pari päivää linnan päivälliskutsujen jälkeen melkein jokainen englantilainen, joka vähänkin luki sanomalehtiä, tunsi Dorincourtin romanttiset tapahtumat. Ne olivat kovin jännittäviä, kun ne kerrottiin kaikkine yksityiskohtineen. Ensiksikin pieni amerikkalainen poika, joka tuotiin Englantiin, jotta hänestä tulisi lordi Fauntleroy ja joka oli niin soma ja sievä, että hän oli valloittanut ihmisten sydämet. Sitten vanha kreivi, hänen isoisänsä, joka ylpeili perillisestään, ja kaunis nuori äiti, jonka naimista kapteeni Errolin kanssa kreivi ei voinut antaa anteeksi, sekä vihdoin Bevisin, lordi Fauntleroy-vainajan kummallinen avioliitto ja tuntematon vieras nainen, joka nyt äkkiä ilmestyi poikansa kanssa sanoen, että tämä oli oikea lordi Fauntleroy ja että hänen pitäisi saada oikeutensa. Kaikista näistä asioista puhuttiin ja kirjoitettiin ja ne saivat aikaan tavattoman kohun. Ja sitten huhu kertoi, ettei Dorincourtin kreivi ollut tyytyväinen asioiden käänteeseen ja mahdollisesti aikoi oikeuden avulla tehdä tyhjäksi vaatimukset, jolloin asia siis päättyisi kummalliseen oikeudenkäyntiin.
Siinä kreivikunnassa, jossa Erleboro sijaitsee, ei sellaista hälinää ollut milloinkaan nähty. Toripäivinä ihmiset seisoivat ryhmissä keskustellen ja ihmetellen. Vuokramiesten vaimot kutsuivat toisiaan teelle, jotta saisivat kertoa, mitä kukin oli kuullut ja ajatteli tai mitä arveli toisten ajattelevan. He kertoivat ihmeellisiä juttuja kreivin raivosta ja hänen päätöksestään olla tunnustamatta uutta lordi Fauntleroyta ja hänen vihastaan kilpailijan äitiä kohtaan. Mutta tietysti mrs Dibble tunsi asian parhaiten ja häneltä tiedusteltiin asioita entistä enemmän.
"Pahalta näyttää", hän sanoi. "Ja jos minun mielipidettäni kysytään, niin luulen, että tämä kaikki tulee rangaistukseksi hänelle, koska hän saattoi kohdella niin pahasti tuota suloista, nuorta olentoa ja erotti hänet lapsestaan — ja kreivi on niin ihastunut lapseen ja ylpeä hänestä, että on vähällä menettää järkensä sen johdosta, mitä on tapahtunut. Ja mikä vielä pahempaa, tämä uusi ihminen ei ole hieno nainen niin kuin pikku lordin äiti. Hän on hävytön, mustasilmäinen olento, ja mr Thomas sanoo, ettei kukaan kunniallinen livreepukuinen herra alistuisi hänen käskettäväkseen. Jos hän tulee taloon, niin Thomas lähtee sieltä. Kun Jane ensiksi kertoi minulle uutisen, olisitte voineet lyödä minut maahan vaikka höyhenellä."
Tosiaankin hämmästys vallitsi kaikkialla: linnassa, kirjastohuoneessa, jossa kreivi ja mr Havisham istuivat ja keskustelivat; palvelijoiden hallissa, jossa mr Thomas, pöydänkattaja ja kaikki mies- sekä naispalvelijat juttelivat ja päivittelivät kaiken aikaa; samoin tallissa, jossa Wilkins käveli ja teki tehtävänsä alakuloisella mielellä, hoiti ruskeata ponia huolellisemmin kuin koskaan ennen ja sanoi surumielin ajurille, ettei hän milloinkaan ollut opettanut ratsastamaan ketään niin luontevaa ja rohkeata nuorta herraa kuin tuo pikku poika. Hänen jäljessään ratsasti oikein mielikseen.
Mutta keskellä tätä hämmennystä oli kuitenkin eräs, joka pysyi aivan tyynenä ja levollisena. Se oli pikku lordi Fauntleroy, josta väitettiin ettei hän ollutkaan lordi Fauntleroy. Kun asia kerrottiin hänelle, hän oli totta puhuen tullut hiukan tuskaiseksi ja levottomaksi, mutta tämä tunne ei perustunut pettyneisiin toiveisiin.
Kun kreivi kertoi hänelle, mitä oli tapahtunet, hän istui tuolilla kädet polvien ympärillä niinkuin hänen usein oli tapana, kun hän kuunteli jotakin kiinnostavaa, ja kun asia oli kerrottu loppuun, hän näytti aivan levolliselta.
"Minusta tämä tuntuu niin kummalliselta" hän sanoi, "niin peräti kummalliselta!"
Kreivi katsoi äänettömänä poikaan. Hänestäkin tuntui kummalliselta — kummallisemmalta kuin koskaan ennen eläessään. Ja vieläkin kummallisemmalta hänestä tuntui, kun hän huomasi levottoman ilmeen pienissä kasvoissa, jotka tavallisesti olivat niin onnelliset.
"Ottavatko he lemmikiltäni pois talon — ja hänen vaununsa?" Cedrik kysyi epävarmalla, levottomalla äänellä.
"Eivät ota!" kreivi sanoi varmasti — ja kovalla äänellä. "He eivät voi ottaa häneltä mitään."
"Oi!" Cedrik sanoi silminnähtävästi levollisempana. "Eivätkö he tosiaankaan voi?"
Kun hän katsahti isoisäänsä, oli hänen suurissa, lempeissä silmissään surullinen ilme.
"Tuo toinen poika", hän sanoi vavisten, "tulee kai — sinun omaksi pojaksesi — niinkuin minä olin — vai kuinka?"
"Ei!" kreivi vastasi — ja hän sanoi sen niin ankarasti ja kovasti, että Cedrik säpsähti.
"Eikö", hän huudahti ihmetellen. "Eikö hänestä tule? Minä luulin…"
Hän nousi äkkiä tuoliltaan.
"Saanko minä olla sinun poikasi, vaikka minusta ei tulisikaan kreiviä?" hän sanoi. "Saanko olla sinun poikasi aivan kuin ennenkin?" Ja hänen ruusuiset, pienet kasvonsa hehkuivat innosta.
Kuinka vanha kreivi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän ollakseen varma! Kuinka hänen suuret, tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja kuinka kummallisesti hänen syvät silmänsä loistivat niiden alta!
"Minun poikani!" hän sanoi — ja uskokaa minua, hänen äänensä sointui niin merkillisesti, se värähteli ja tuntui hiukan sortuneelta ja karhealta, ei lainkaan siltä kuin olisi luullut kreivin äänen tuntuvan, vaikka hän puhui entistä varmemmin ja vakavammin, "niin, sinä olet minun poikani niin kauan kuin elän; ja totta tosiaan, välistä tuntuu kuin sinä olisit minun ainoa poikani."
Cedrik punastui hiuksia myöten — ilosta ja helpotuksesta, pisti molemmat kätensä syvälle taskuihin ja katsahti suoraan jalon sukulaisensa silmiin.
"Niinkö?" hän sanoi. "No sitten minä en välitä koko kreiviydestä. Mitä minä siitä piittaan, olenko kreivi vai en! Minä luulin — katsopas minä luulin, että siitä, joka tulee kreiviksi, tulee myös sinun poikasi, enkä minä siis enää olisikaan sinun poikasi. Tämä saattoi minut niin kummalliseen mielentilaan."
Kreivi laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet lähemmäksi itseään.
"He eivät saa ottaa sinulta mitään, minkä minä voin sinulle pidättää", hän sanoi hengähtäen syvään. "En minä vielä usko heidän voivan ottaa sinulta mitään. Sinä olet kuin luotu tähän asemaan ja — sinä täytät sen vielä. Mutta tulkoon mitä tahansa, sinä saat kaiken, mitä minä voin sinulle antaa — kaiken!"
Hän ei lainkaan tuntunut puhuvan lapselle, sillä hänen kasvoistaan ja äänestään kuvastui erityinen varmuus, tuntui melkein kuin hän olisi tehnyt lupauksen itselleen — ja ehkä niin olikin.
Hän ei ollut ennen tiennyt, kuinka syvälle hänen rakkautensa poikaan oli juurtunut ja kuinka hän ylpeili hänestä. Pojan reippaus, hyvät ominaisuudet ja kauneus ilmenivät nyt entistä selvemmin. Kreivin itsepäisen luonteen oli melkein mahdoton luopua siitä, mitä hän sydämessään oli päättänyt. Ja hän oli päättänyt, ettei hän väistyisi ilman ankaraa taistelua.
Pari päivää sen jälkeen kun nainen, joka väitti olevansa lady Fauntleroy, oli käynyt mr Havishamin luona, hän saapui lapsineen linnaan. Mutta hänet ajettiin pois. Kreivi ei tahtonut nähdä häntä, sen sanoi palvelija ovella; hänen asianajajansa sai hoitaa hänen juttunsa. Thomas saattoi sanan perille, ja myöhemmin hän palvelijain hallissa ilmaisi suoraan ajatuksensa naisesta. Hän sanoi, että hän oli ylhäisissä perheissä käyttänyt livreetä tarpeeksi kauan osatakseen tuntea hienon naisen, kun sellaisen näki. Jos tämä oli hieno nainen, niin se oli ihme!
"Mutta tuo nainen, joka asuu Court Lodgessa", Thomas lisäsi hienolla tyylillään, "olipa hän amerikkalainen tai ei, on arvokas ihminen, sen voi jokainen huomata puolellakin silmällä. Tämän minä sanoin Henrylle, kun ensi kertaa kävimme siellä."
Nainen lähti pois. Hänen kauniit, arkiset kasvonsa näyttivät puoliksi pelästyneiltä, puoliksi hurjistuneilta. Havisham oli huomannut kohdatessaan hänet, että vaikka hänellä oli kiihkeä luonne ja epähieno, julkea käytös, hän ei ollut niin viekas ja rohkea kuin antoi ymmärtää. Toisinaan tuntui siltä, että kreivin asenne oli tykkänään masentanut hänet. Tuntui siltä, ettei hän ollut odottanut kohtaavansa tällaista vastarintaa.
"Hän on luultavasti", sanoi asianajaja mrs Errolille, "lähtenyt kansan alimmasta luokasta. Hän on kaikessa aivan sivistymätön ja tietämätön ja tottumaton kohtelemaan meidän kaltaisiamme vertaisinaan. Hän ei tiedä mitä tehdä. Käynti linnassa masensi hänet kokonaan. Kreivi ei ottanut häntä vastaan, mutta minä neuvoin kreiviä tulemaan kanssani Dorincourt Armsiin, jossa hän asuu. Kun rouva näki kreivin astuvan huoneeseen, hän kalpeni, joutui sitten vihan vimmoihin ja esitti samassa hengenvedossa uhkauksia ja vaatimuksia."
Kreivi oli astunut ylpeänä huoneeseen, seisoi naisen edessä kunnioitusta herättävän kookkaana aatelismiehenä ja tarkasteli häntä tuuheitten kulmakarvojensa alta sanaakaan sanomatta. Hän ainoastaan katseli naista kiireestä kantapäähän ikään kuin jotakin epämiellyttävää, merkillistä olentoa. Sanaakaan sanomatta hän antoi naisen puhua ja uhkailla kunnes tämä väsyi, ja sitten hän sanoi:
"Te sanotte olevanne vanhimman poikani vaimo. Jos se on totta emmekä voi tehdä tyhjäksi teidän vaatimuksianne, niin laki on teidän puolellanne. Siinä tapauksessa poikanne on lordi Fauntleroy. Mutta olkaa varma siitä, että asia tulee perinpohjaisesti tutkittavaksi. Jos teidän vaatimuksenne ovat oikeutetut, niin teistä pidetään huolta. Mutta niin kauan kuin minä elän, en halua nähdä teitä enkä teidän lastanne. Kuolemani jälkeen tila tulee kaikeksi onnettomuudeksi saamaan teistä tarpeekseen. Te olette juuri sellainen henkilö, jommoisen poikani Bevisin saattoi odottaa valitsevan."
Sitten hän käänsi selkänsä hänelle ja lähti huoneesta yhtä ylpeänä kuin oli sinne astunutkin.
Pari päivää sen jälkeen ilmoitettiin mrs Errolille, joka kirjoitti pienessä työhuoneessaan, että eräs vieras oli saapunut. Tyttö, joka toi sanan, näytti hämmästyneeltä, silmät olivat pyöreinä kummastuksesta, ja koska hän oli nuori ja tottumaton, hän katseli emäntäänsä levottoman osaaottavasti.
"Se on kreivi itse!" hän sanoi vavisten pelosta.
Kun mrs Errol astui vierashuoneeseen, niin tiikerintaljalla seisoi pitkä, juhlallisen näköinen vanha mies.
"Arvatenkin mrs Errol?" hän sanoi.
"Mrs Errol", puhuteltu vastasi.
"Minä olen Dorincourtin kreivi."
Kreivi oli hetken vaistomaisesti ääneti ja katsoi mrs Errolin kohotettuihin silmiin. Ne olivat aivan samanlaiset kuin ne suuret, herttaiset lapsen silmät, jotka joka päivä viime kuukausien kuluessa olivat katsoneet häneen itseensä, ja tämä teki häneen omituisen vaikutuksen.
"Poika on hyvin teidän näköisenne", hän sanoi äkkiä.
"Niin on usein sanottu, herra kreivi", mrs Errol vastasi, "mutta olen iloinen siitä, että hän on isänsäkin kaltainen."
Niinkuin lady Lorridaile oli sanonut, hänen äänensä oli suloinen ja hänen käytöksensä yksinkertainen ja vakava. Kreivin äkillinen tulo ei näyttänyt häntä lainkaan hämmästyttävän.
"Niin", kreivi sanoi, "hän on myös poikani kaltainen." Hän kohotti kättänsä ja kiersi kiihkeästi valkoisia viiksiään. "Tiedättekö", hän sanoi, "miksi olen tullut tänne?"
"Olen tavannut mr Havishamin", alkoi mrs Errol puhua, "ja hän kertoi minulle niistä vaatimuksista, joita on…"
"Minä olen tullut sanomaan teille", kreivi sanoi, "että niitä on tarkasti tutkittava ja ne on osoitettava vääriksi, jos se vain on mahdollista. Olen tullut sanomaan teille, että poikaa on puolustettava lain voimalla. Hänen oikeuksiaan…"
Hellä ääni keskeytti hänet.
"Pojan ei tarvitse saada mitään, mikä oikeudenmukaisesti ei kuulu hänelle, vaikka laki sen hänelle voisikin antaa", mrs Errol sanoi.
"Onnettomuudeksi laki ei sitä voi", kreivi sanoi. "Jos se voisi, se sen tekisikin. Tuo inhottava nainen ja hänen lapsensa…"
"Ehkä hän on yhtä kiintynyt poikaansa kuin minä Cedrikiin, kreivi", mrs Errol sanoi. "Ja jos hän on teidän vanhimman poikanne vaimo, niin hänen poikansa on lordi Fauntleroy, ei minun."
Ei hän pelännyt kreiviä sen enempää kuin Cedrikkään ja hän katseli häntä samoin kuin Cedrikkin olisi katsonut, ja tämä huvitti suuresti tuota vanhaa tyrannia. Ihmiset uskalsivat niin harvoin olla eri mieltä hänen kanssaan, että hän tunsi siinä uutuuden viehätystä.
"Luulenpa", hän sanoi rypistäen hiukan kulmiaan, "teidän tahtovan mieluummin, ettei pojastanne tulisikaan Dorincourtin kreiviä."
Mrs Errolin kauniit nuorekkaat kasvot tulivat punaisiksi.
"On hienoa olla Dorincourtin kreivi, herra kreivi", hän sanoi. "Sen kyllä tiedän, mutta ennen kaikkea tahtoisin, että hän tulisi isänsä kaltaiseksi — yhtä urhoolliseksi, oikeutta ja totuutta harrastavaksi."
"Sattuvaksi vastakohdaksi isoisälleen, vai mitä?" kreivi sanoi ivallisesti.
"Minulle ei ole suotu onnea tuntea hänen isoisäänsä", mrs Errol vastasi, "mutta minä tiedän pienen poikani mielipiteet…" Hän vaikeni hetkeksi katsahtaen levollisesti kreivin kasvoihin, ja sitten hän lisäsi: "Tiedän, että Cedrik rakastaa teitä."
"Olisiko hän rakastanut minua", kreivi sanoi kuivasti, "jos olisitte sanonut hänelle, miksi minä en ottanut teitä vastaan linnaan?"
"Ei", mrs Errol vastasi, "en luule. Senpä tähden en tahtonut hänen saavan tietää sitä."
"Niin", kreivi sanoi äkkiä, "harva nainen olisi ollut sitä sanomatta."
Hän rupesi kiihkeästi kävelemään edestakaisin huoneessa kiertäen pitkiä viiksiään yhä innokkaammin.
"Niin, hän pitää minusta", kreivi sanoi, "ja minä hänestä. En voi sanoa ennen pitäneeni kenestäkään. Olen kiintynyt häneen. Heti alussa hän oli minulle mieleen. Olen vanha mies ja olin väsynyt elämään. Hän on antanut minulle jotakin, minkä hyväksi voin elää. Hän on minun ylpeyteni. Minua ilahdutti ajatella, että hänestä kerran tulee perheen päämies."
Hän seisahtui mrs Errolin eteen.
"Minä olen onneton", sanoi hän, "onneton!"
Siltä hän näyttikin. Ei hänen ylpeytensäkään voinut estää hänen ääntänsä tuntumasta epävarmalta ja hänen käsiänsä vapisemasta. Hetken aikaa näytti siltä kuin hänen syvissä, ankarissa silmissään olisi ollut kyyneliä. "Ehkä minä tulin teidän luoksenne sen tähden, että olen onneton", hän sanoi tuijottaen mrs Erroliin. "Vihasin teitä, sillä olin teille mustasukkainen. Tämä surkea, onneton asia on muuttanut kaiken. Nähtyäni tuon inhottavan naisen, joka sanoo olevansa poikani Bevisin vaimo, minusta tuntui helpotukselta saada nähdä teidät. Olen ollut itsepäinen vanha hupsu ja luulen, että olen kohdellut teitä pahoin. Te olette poikanne kaltainen ja poika on minun elämässäni kaikki kaikessa. Minä olen onneton ja olen tullut teidän luoksenne ainoastaan sen tähden, että te olette pojan kaltainen, ja hän rakastaa teitä ja minä rakastan poikaa. Kohdelkaa minua pojan tähden niin hyvin kuin voitte."
Hän sanoi kaiken tämän karhealla äänellään ja jyrkästi, mutta samalla hän näytti niin masentuneelta, että mrs Errolin kävi häntä sydämestään sääliksi. Hän nousi ja veti nojatuolin esiin.
"Ettekö tahtoisi istua", hän sanoi hellällä, miellyttävällä tavallaan. "Teillä on ollut niin paljon ikävyyksiä, että olette aivan uupunut ja te tarvitsette kaikki voimanne."
Yhtä oudolta kuin häntä vastustettaessa tuntui kreivistä, kun häntä puhuteltiin ja hellittiin tähän ystävälliseen ja suopeaan tapaan. Hänelle johtui "poika" taas mieleen, ja hän noudatti mrs Errolin kehotusta. Ehkäpä hänen pettymyksensä ja onnettomuutensa oli hänelle hyväksi opiksi. Jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä, hän varmaan yhä edelleen olisi vihannut mrs Errolia, mutta nyt hän sai lohdutusta tämän seurasta. Lady Fauntleroyhin verrattuna kuka tahansa olisi tuntunut miellyttävältä, ja Cedrikin äidillä oli suloiset kasvot ja miellyttävä ääni ja hän puhui ja liikkui arvokkaasti. Pian tämä ihmeellinen vaikutus poisti kreivin masennuksen ja hän rupesi puhumaan enemmän.
"Tapahtuipa mitä tahansa", hän sanoi, "kyllä pojasta pidetään huolta.Hänestä pidetään huolta sekä nyt että vastakin."
Ennen lähtöään hän katsahti ympärilleen.
"Pidättekö asunnostanne?" hän kysyi.
"Hyvin paljon", mrs Errol vastasi.
"Tämä on hauska huone", kreivi sanoi. "Saanko tulla toistekin keskustelemaan teidän kanssanne tästä asiasta?"
"Niin usein kuin haluatte, kreivi", mrs Errol vastasi.
Sitten kreivi meni ulos, astui vaunuihinsa ja ajoi pois. Kuskipenkillä Thomas ja Henry olivat melkein mykkiä hämmästyksestä asiain äkillisen käänteen johdosta.
Dick tulee apuun
Niin pian kuin lordi Fauntleroyn juttu ja Dorincourtin kreivin vaikeudet oli esitetty Englannin sanomalehdissä, ne esitettiin tietysti Amerikankin lehdissä. Juttu oli siksi mielenkiintoinen, ettei sitä käynyt ainoastaan ohimennen mainitseminen, ja siksi sitä käsiteltiin perinpohjaisesti. Se esiintyi niin monessa eri muodossa, että olisi ollut huvittavaa ostaa kaikki lehdet ja verrata niitä toisiinsa. Mr Hobbs luki asiasta niin paljon, että hän joutui vallan hämmennyksiin. Eräs lehdistä kuvaili hänen nuorta ystäväänsä Cedrikiä kapalolapseksi — toinen nuoreksi oxfordilaiseksi mieheksi, joka oli kirjoittanut kreikkalaisia runoja. Kolmas kertoi, että hän oli kihloissa nuoren kaunottaren kanssa, joka oli erään herttuan tytär, ja toisinaan taas, että hän äskettäin oli mennyt naimisiin. Ainoa asia, jota ei kerrottu, oli se, että hän oli pieni poika, noin seitsemän-, kahdeksanvuotias, ja että hänellä oli kauniit sääret ja kihara tukka. Eräässä lehdessä kerrottiin, ettei hän ollut lainkaan sukua Dorincourtin kreiville, vaan ainoastaan pieni veijari, joka oli myyskennellyt sanomalehtiä ja kuljeskellut New Yorkin kaduilla, kunnes hänen äitinsä sai petetyksi perheen asianajajan, joka oli tullut Amerikkaan tiedustelemaan kreivin perillistä. Sitten seurasivat kuvaukset uudesta lordi Fauntleroysta ja hänen äidistään. Välistä äiti oli mustalainen, välistä näyttelijätär, toisinaan taas kaunis espanjatar. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Dorincourtin kreivi oli hänen perivihollisensa eikä tahtonut tunnustaa hänen poikaansa perillisekseen, jos hän saattoi olla sitä tekemättä; ja koska äidin esittämissä papereissa näytti olevan jokin pieni virhe, niin oletettiin, että asiasta sukeutuisi pitkä oikeudenkäynti, paljon huvittavampi kuin mikään oikeudessa ennen ajettu asia. Mr Hobbs luki sanomalehtiä kunnes hänen päänsä oli pyörällä, ja iltaisin Dick ja hän keskustelivat tästä kaikesta. He huomasivat, kuinka tärkeä henkilö Dorincourtin kreivi oli, kuinka valtavat hänen tulonsa olivat, kuinka paljon maata hänellä oli ja kuinka komea ja kaunis oli se linna, jossa hän asui. Ja mitä enemmän he saivat tietää, sitä levottomammiksi he tulivat.
"Tässä täytyy tehdä jotakin", mr Hobbs sanoi. "Sellaiset asiat täytyy kestää — olipa sitten kreivi tai ei."
Mutta he eivät voineet tehdä muuta kuin kirjoittaa kumpikin Cedrikille kirjeen, joka sisälsi heidän ystävyytensä ja osanottonsa vakuutuksia. He kirjoittivat kirjeensä heti kun olivat kuulleet uutiset. Ja kirjoitettuaan he jättivät kyhäelmänsä toisilleen luettavaksi.
Mr Hobbs luki Dickin kirjeen, joka kuului näin:
Rakas ystävä!
Mä sain sun kirjees ja Mr Hobbs sai kans, ja meist on kenkkua, et sullon huono tuuri, mut meidän mielestä sun tarttis vaan pitää kiini siitä mitä sä oot saanu äläkä anna kenenkään viedä omaas. Semmosia konnia on niin paljon, jotka yrittäs tehdä sulle pahaa jos vaan vois. Mut nyt mä kirjotan sulle ja sanon, etten mä oo unohtanu sitä mitä sä oot tehny mulle, ja josset sä keksi muuta niin tuu takasin tänne ja rupee mulle liikekaveriks. Liike luistaa hyvin, ja mä kyllä katton, ettei kukaan pääse tekemää sulle pahaa. Jos joku isompi kaveri koittas kiusata sua, nii se kyllä joutus tekemisiin Professori Dick Tiptonin kanssa.
Ei sitte muuta tällä kertaa
Dick.
Ja Dick luki Mr Hobbsin kirjeen:
Rakas herra!
Saanut kirjeenne ja tahdon sanoa, että asiat näyttävät pahalta. Luulen että kaikki on tehty harkitsemalla ja että niitä, jotka ovat sen tehneet, pitäisi tarkasti pitää silmällä. Ja minä kirjoitan sanoakseni kaksi asiaa. Minä tahdon tutkia tätä asiaa. Olkaa levollinen, minä puhun jonkun lakimiehen kanssa ja teen kaikki mitä voin. Ja jos pahin tapahtuisikin ja jos kreivejä on liiaksi niin teillä on paikka valmiina kumppanina minun sekatavarakaupassani kun tulette vanhemmaksi ja koti ja ystävä minun luonani.
Teidän uskollinenSILAS HOBBS.'
"Kas niin", mr Hobbs sanoi, "nyt olemme pitäneet hänestä huolta sen varalta ettei hänestä tule kreiviä."
"Niin kyllä", Dick sanoi. "Minä tahtoisin auttaa häntä. Voi juutas, kuinka mä siitä pojasta tykkään!"
Seuraavana aamuna Dick sai erään asiakkaan hämmästymään kovasti. Hän oli nuori lakimies, joka juuri oli aloittanut asianajotoimintansa. Hän oli niin köyhä kuin nuori lakimies vain voi olla, mutta samalla etevä, tarmokas nuori mies, teräväjärkinen ja hyvänluonteinen. Hänellä oli ikävännäköinen konttorihuone lähellä Dickin työpaikkaa, ja joka aamu Dick kiillotti hänen jalkineensa, eivätkä ne toisinaan olleet aivan vettä pitävät, mutta aina hänellä oli ystävällinen sana tai kokkapuhe Dickin varalle.
Tuona merkillisenä aamuna, kun hän laski jalkansa telineelle, hänellä oli kädessään kuvallinen lehti — yritteliäs lehti, jossa oli merkillisten ihmisten ja asioitten kuvia. Hän oli juuri silmäillyt sen läpi ja kun toinenkin kenkä oli kiillotettu, hän ojensi lehden pojalle.
"Tästä saat sanomalehden, Dick", hän sanoi, "voit lukea sitä, kun pistäydyt aamiaiselle. Siinä on kuva eräästä englantilaisesta linnasta ja erään englantilaisen kreivin miniästä. Kaunis, nuori nainen — ihanat hiukset — vaikka hän näkyy saaneen kauhean melun aikaan. Sinun pitää tutustua aatelisiin ja ylhäisiin, Dick. Aloita ensin korkeasukuisella Dorincourtin kreivillä ja lady Fauntleroylla. No! Mikäs nyt on hätänä?"
Kuvat, joista hän puhui, olivat etusivulla, ja Dick tuijotti silmät ja suu selällään ja hänen kulmikkaat kasvonsa olivat aivan kalpeat mielenliikutuksesta.
"Tahdotko maksun, Dick?" nuori mies sanoi. "Oletko saanut halvauksen?"
Dick näytti todellakin siltä kuin jotakin kauheata olisi tapahtunut.Hän osoitti kuvaa, jonka alla sanottiin:
"Kilpailijan äiti (lady Fauntleroy)."
Se oli kauniin naisen kuva, hänellä oli suuret silmät ja runsaat, paksut hiukset, jotka oli kierretty palmikoksi hänen päänsä ympäri.
"Hän!" Dick sanoi. "Hyvänen aika, minä tunnen hänet paremmin kuin teidät!" Nuori mies rupesi nauramaan.
"Missä sinä hänet olet tavannut, Dick?" hän sanoi. "Newportissako?Tai kun viimeksi pistäydyit Pariisissa?"
Dick ei huomannut suuttua. Hän rupesi kokoamaan harjojaan ja tavaroitaan yhteen ikäänkuin hänellä olisi ollut tehtävänä jotakin, mikä lopetti hänen nykyisen toimintansa.
"Mitä vielä", hän sanoi. "Minä tunnen hänet! Ja minä lopetan työni tältä päivältä."
Vajaan viiden minuutin kuluttua hän oli matkalla kohti mr Hohbsin kulmapuotia. Mr Hobbsin oli vaikea uskoa silmiään, kun hän katsahti myyntipöydän yli ja näki Dickin rientävän sisään lehti kädessään. Poika oli juoksusta hengästynyt, tosiaankin niin hengästynyt, että tuskin saattoi puhua heittäessään lehden myyntipöydälle.
"Hei!" mr Hobbs huudahti. "Mikä on hätänä?"
"Katsokaa!" Dick läähätti. "Katsokaa tätä naisen kuvaa. Juuri tuo, jota te katselette! H ä n ei ole mikään aatelisnainen", hän sanoi yhä kiihtyneempänä. "Hän ei ole mikään lordin vaimo. Saatte syödä minut suuhunne, jollei tuo ole Minna — Minna! Minä tuntisin hänet vaikka missä, ja samaten Benkin. Kysykää vain häneltä."
Mr Hobbs vaipui tuolilleen.
"Tiesinhän, että se oli keksitty juttu", hän sanoi. "Kyllä minä sen tiesin; ja he ovat tehneet sen siksi, että hän on amerikkalainen!"
"Ohhoh!" Dick huudahti harmistuneena. "Hän on sen tehnyt, juuri hän. Se on aivan hänen tapaistaan, tiedättekö mitä mieleeni johtui, kun näin kuvan. Eräässä lehdessähän sanottiin, että hänen pojallaan on arpi leuassa. Laskekaa ne yhteen — hänet ja arpi! No, hänen poikansa ei ole enempää lordi kuin minäkään! Hän on Benin poika — pikku raukka, jota Minna heitti lautasella tarkoittaessaan minua."
Professori Dick Tipton oli aina ollut terävä poika ja ansaitessaan elatuksensa suuren kaupungin kaduilla hän oli tullut yhä terävämmäksi. Hän oli oppinut pitämään silmänsä auki ja käyttämään järkeänsä, ja täytyy tunnustaa, että tämän hetken maltittomuus ja kiihko suorastaan huvitti häntä. Jos pikku lordi Fauntleroy olisi voinut tirkistää sinä aamuna kauppaan, niin asia olisi varmaan häntäkin huvittanut, vaikka kaikki hankkeet ja neuvottelut kohdistuivatkin toisen pojan kohtalon ratkaisemiseen eikä hänen.
Mr Hobbsin mieli oli vallan masennuksissa vastuusta, ja Dick oli innoissaan ja täynnä toiminnanhalua. Hän kirjoitti kirjeen Benille, leikkasi kuvan irti ja liitti sen kirjeeseen, ja mr Hobbs kirjoitti Cedrikille sekä kreiville. He olivat täydessä kirjoituspuuhassa, kun Dick sai uuden päähänpiston.
"Kuulkaapas", hän sanoi, "herra, joka antoi minulle tämän lehden, on lakimies. Kysytäänpäs häneltä, mitä meidän tulee tehdä. Lakimiehet ovat selvillä kaikesta."
Mr Hobbs oli hyvin tyytyväinen tähän ehdotukseen ja Dickin nokkeluuteen.
Mr Hobbs jätti puotinsa apulaisen huostaan, pukeutui päällystakkiinsa ja lähti Dickin seurassa kaupungille mr Harrisonin konttoriin, jossa he nuoren miehen suureksi hämmästykseksi esittivät romanttisen juttunsa.
Jollei hän olisi ollut toimelias nuori lakimies ja jollei hänellä olisi ollut paljon liikaa aikaa, hän ei olisi niin kiinnostunut heidän kertomukseensa, sillä se tuntui tosiaankin hyvin oudolta ja kummalliselta, mutta hän halusi työtä ja sattumalta hän tunsi Dickin, jonka onnistui esittää asiansa terävällä ja selvällä tavalla.
"Niin", mr Hobbs sanoi, "sanokaa minkä arvoinen teidän aikanne on ja ajatelkaa tätä asiaa, niin minä palkitsen teidän vaivanne — Silas Hobbs, Blank Streetin kulmassa, myyn vihanneksia ja mausteita ja sekatavaraa."
"Hyvä", mr Harrison sanoi, "se olisi erinomainen asia, jos se onnistuisi, ja se olisi tosiaankin minulle yhtä hyvä asia kuin lordi Fauntleroylle, eikä tiedusteleminen haittaa missään tapauksessa. Näyttää siltä kuin lapsi olisi epäilyttävä. Nainen on puhunut ristiin ilmoittaessaan pojan iän, ja se on herättänyt epäilystä. Ensiksi täytyy kirjoittaa Dickin veljelle ja Dorincourtin perheen asianajajalle."
Ja ennen auringonlaskua oli kaksi kirjettä kirjoitettu ja lähetetty eri suunnille — toinen meni New Yorkin satamasta laivassa Englantiin ja toinen junassa, joka kuljetti kirjeitä ja matkustajia Kaliforniaan. Ja edellisessä oli osoite mr Havishamille, jälkimmäisessä Benjamin Tiptonille.
Ja kun liike illalla oli suljettu, mr Hobbs ja Dick istuivat takahuoneessa ja juttelivat puoliyöhön saakka.
Selvitys
On hämmästyttävää, kuinka lyhyessä ajassa ihmeellisiä asioita voi tapahtua. Tarvittiin ainoastaan muutamia minuutteja, jotta tuon pienen, punaisia sääriään korkealla tuolilla mr Hobbsin kaupassa heiluttaneen pojan kohtalo muuttui, ja pienestä pojasta, joka vietti hiljaista elämää rauhallisen kadun varrella, tuli englantilainen aatelismies, kreivikunnan ja äärettömien rikkauksien perillinen. Kului vain muutamia hetkiä, niin hänet muutettiin englantilaisesta aatelismiehestä köyhäksi anastajaksi, ilman vähintäkään oikeutta niihin etuihin, joita hän oli saanut nauttia. Ja kuinka ihmeelliseltä tuntuukin, ei kulunut niinkään pitkää aikaa kuin olisi luullut, asianhaarojen muuttumiseen ja kaiken sen takaisin saamiseen, minkä hän oli ollut vähällä menettää.
Siihen tarvittiin varsin vähän aikaa, sillä nainen, joka sanoi itseään lady Fauntleroyksi, ei ollut likimainkaan yhtä ovela kuin ilkeä. Ja kun mr Havisham ahdisti häntä ankarasti hänen avioliittoaan ja poikaansa koskevilla kysymyksillä, niin hän oli pari kertaa puhunut ristiin, minkä johdosta heräsi epäilyksiä. Sitten hän kadotti kokonaan mielenmalttinsa ja kiihkossaan ja tuskassaan hän sotkeutui yhä pahemmin. Kaikki hänen erehdyksensä koskivat lasta. Ei näyttänyt epäilyttävältä, että hän oli ollut naimisissa Bevisin, lordi Fauntleroyn kanssa ja riidellyt hänen kanssaan sekä että hänelle oli maksettu, jotta hän pysyisi poissa Bevisin luota, mutta mr Havisham huomasi vääräksi ilmoituksen, että poika muka oli syntynyt jossakin osassa Lontoota, ja keskellä tämän havainnon aiheuttamaa hämmästystä saapuivat New Yorkista nuoren lakimiehen sekä mr Hobbsin kirjeet.
Millaisen illan mr Havisham ja kreivi viettivät istuessaan kirjastohuoneessa kirjeitten saavuttua ja keskustellessaan aikeistaan!
"Tavattuani hänet kolme kertaa", mr Havisham sanoi, "rupesin epäilemään häntä suuresti. Minusta lapsi tuntui vanhemmalta kuin hän sanoi, ja hän erehtyi puhuessaan hänen syntymäpäivästään ja koetti sitten parannella asiaa. Se selitys, jonka nämä kirjeet antavat, pitää yhtä minun epäilysteni kanssa. Parasta, mitä voimme tehdä, on heti sähkösanomalla kutsua tänne molemmat Tiptonit, tietysti kertomatta mitään naiselle, ja äkkiä saattaa heidät yhteen, kun nainen ei aavista mitään. Huono vehkeilijä hän on. Minä puolestani luulen, että hän säikähdyksestä kadottaa mielenmalttinsa ja antaa itsensä heti ilmi."
Ja niin tosiaankin kävi. Hänelle ei kerrottu mitään ja mr Havisham esti häntä epäilemästä mitään jatkamalla kuulustelua ja vakuuttamalla tutkivansa hänen antamiaan tietoja. Nainen tulikin niin varmaksi asiastansa, että hänen rohkeutensa suuresti lisääntyi, ja hän tuli niin röyhkeäksi kuin suinkin saattoi ajatella.
Mutta eräänä aamuna hänen istuessaan Dorincourt Armsin ravintolassa ja itsekseen rakennellessaan tuulentupia hänelle ilmoitettiin mr Havishamin tulo. Tämä astui sisään seurassaan kolme henkilöä — poika, jolla oli hyvin kulmikkaat kasvot, kookas nuori mies ja Dorincourtin kreivi.
Nainen hypähti pystyyn ja päästi kauhunhuudahduksen. Se pääsi häneltä ennen kuin hän ehti hillitä itseään. Hän oli luullut tulijoiden olevan tuhansien peninkulmien päässä, mikäli hän heitä ylipäänsä oli ajatellutkaan moniin vuosiin. Hän ei ollut odottanut näkevänsä heitä uudelleen. Täytyy tunnustaa, että Dick hiukan irvisteli nähdessään hänet.
"Hei Minna!" hän sanoi.
Kookas nuori mies — joka oli Ben — seisoi hetken ääneti tarkastellen häntä.
"Tunnetteko hänet!" mr Havisham kysyi katsoen toisesta toiseen.
"Tunnen", sanoi Ben. "Minä tunnen hänet ja hän minut." Ben kääntyi selin naiseen ja katsahti ulos ikkunasta ikäänkuin tuo näkeminen olisi häntä inhoittanut. Sitten nainen ilmisaatuna ja yllätettynä kadotti kaiken mielenmalttinsa ja joutui vihanvimmoihin, jollaisessa tilassa Ben ja Dick olivat usein nähneet hänet. Dick irvisteli yhä enemmän nähdessään hänet sellaisena ja kuullessaan soimauksia ja kauheita uhkauksia, joita heille kaikille sateli, mutta Ben ei kääntynyt katsomaan häntä.
"Minä voin todistaa häntä vastaan minkä maan oikeuden edessä tahansa", Ben sanoi mr Havishamille, "ja voin hankkia tusinan muita todistajia lisäksi. Hänen isänsä on kunnioitettava mies, vaikka hän on alhaista säätyä. Hänen äitinsä oli aivan hänen kaltaisensa. Äiti on kuollut, mutta isä elää ja on niin kunniallinen, että häpeää tyttärensä tähden. Isä voi sanoa kuka hän on ja onko hän minun kanssani naimisissa vai eikö."
Sitten Ben puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi naisen puoleen.
"Missä on lapsi?" hän kysyi. "Lapsi tulee minun luokseni! Hän on saanut tarpeekseen sinusta niinkuin minäkin."
Ja juuri kun hän oli tämän sanonut, viereisen makuuhuoneen ovi avautui hiukan ja poika, luultavasti kiihkeän keskustelun houkuttelemana, kurkisti sisään. Poika ei ollut kaunis, mutta kuitenkin jollakin tavoin sievä, ja jokainen saattoi huomata, että hän oli aivan isänsä Benin näköinen, ja leuassa hänellä oli kolmikulmainen arpi.
Ben meni pojan luokse ja tarttui hänen käteensä, ja silloin Benin käsi hiukan vapisi.
"Niin", hän sanoi, "minäkin voin hänestä todistaa. Tom", hän sanoi pienelle pojalle, "minä olen sinun isäsi, olen tullut hakemaan sinua. Missä on hattusi?"
Poika osoitti tuolia, jolla se oli. Hän näytti todella haluavan päästä pois. Hän oli niin tottunut omituisiin tapahtumiin, ettei häntä kummastuttanut, kun vieras sanoi olevansa hänen isänsä. Pari kuukautta sitten tämä nainen oli tullut sille paikalle, jossa poika oli viettänyt koko lapsuutensa ajan, ja sanonut olevansa hänen äitinsä. Sinä aikana poika ei ollut oppinut pitämään hänestä, joten hän oli valmis muutokseen. Ben otti hatun ja astui ovelle.
"Jos te tarvitsette minua uudelleen", hän sanoi mr Havishamille, "niin tiedätte, mistä minut tavoittaa."
Hän astui ulos huoneesta taluttaen lasta, lainkaan katsomatta naiseen, joka oli yhä raivoissaan ja jota kreivi tarkasteli levollisesti silmälasiensa läpi juuri asetettuaan ne aateliselle kotkannenälleen.
"Jo riittää, nuori rouva", mr Havisham sanoi. "Ei tämä käy laatuun.Jollette halua joutua lukkojen taakse, teidän täytyy rauhoittua."
Hänen äänessään oli jotakin niin liikemiesmäistä, että nainen luultavasti huomasi parhaaksi väistyä tieltä, ja katsahtaen tuimasti asianajajaan hän kiiruhti viereiseen huoneeseen ja lukitsi oven.
"Ei meillä enää ole harmia hänestä", mr Havisham sanoi.
Ja hän oli oikeassa, sillä jo samana iltana nainen lähti DorincourtArmsista junalla Lontooseen eikä häntä sen koommin enää nähty.
* * * * *
Kun kreivi tämän kohtauksen jälkeen lähti huoneesta, hän meni suoraan vaunujensa luo.
"Court Lodgeen", hän sanoi Thomasille.
"Court Lodgeen", Thomas sanoi ajurille noustessaan kuskipukille, "ja uskokaa minua, asia on saanut arvaamattoman käänteen."
Kun vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, oli Cedrik äiteineen vierashuoneessa.
Kreivi astui sisään ilmoittautumatta. Hän näytti paljon pitemmältä ja monta vuotta nuoremmalta. Hänen syvät silmänsä loistivat.
"Missä on lordi Fauntleroy?" hän kysyi.
Mrs Errol tuli lähemmäksi ja hänen poskiinsa nousi puna.
"Onko hän lordi Fauntleroy?" hän kysyi. "Onko hän todellakin?"
Kreivi tarttui hänen käteensä sanoen:
"On, hän se on."
Sitten hän laski toisen kätensä Cedrikin olkapäälle.
"Fauntleroy", hän sanoi suoraan, arvokkaaseen tapaansa, "kysy äidiltäsi, milloin hän tahtoo tulla luoksemme linnaan."
Fauntleroy kietoi käsivartensa äidin kaulaan.
"Asumaan meidän kanssamme!" poika huudahti. "Asumaan ainiaaksi meidän kanssamme!"
Kreivi katsoi mrs Erroliin ja mrs Errol kreiviin. Kreivi näytti aivan totiselta. Hän oli päättänyt järjestää tämän asian niin pian kuin mahdollista. Hän oli nyt huomannut parhaaksi olla ystävällisessä suhteessa perillisensä äitiin.
"Oletteko aivan varma, että toivotte minun tulevan?" mrs Errol sanoi suloisesti hymyillen.
"Aivan varma", kreivi sanoi jyrkästi. "Me olemme aina kaivanneet teitä, vaikka emme ole sitä huomanneet. Me toivomme, että olette halukas tulemaan."
Kahdeksas syntymäpäivä
Ben lähti poikansa kanssa takaisin maatilalleen Kaliforniaan hyvin onnellisena. Juuri ennen hänen lähtöään mr Havisham kävi hänen luonaan ja sanoi, että Dorincourtin kreivi tahtoi tehdä jotakin sen pojan hyväksi, josta oli vähällä tulla lordi Fauntleroy. Hän päätti ostaa Amerikasta itsellensä tilan ja nimittää Benin sen hoitajaksi hyvin edullisin ehdoin, jotka turvaisivat myös pojan tulevaisuuden. Lähtiessään Ben oli siis tuleva tilanhoitaja. Tila oli nyt jo melkein hänen omansa, ja aikaa myöten se oli todella tuleva hänen omakseen. Tom kasvoi siellä kelpo nuorukaiseksi ja oli erityisen kiintynyt isäänsä. He olivat niin onnellisia ja menestyivät niin hyvin, että Benin oli tapana sanoa Tomin korvaavan hänelle kaikki surut, joita hänellä elämässään oli ollut.
Mutta Dick ja mr Hobbs, jotka vartavasten olivat tulleet pitämään huolta siitä, että kaikki taas tulisi entiselleen, eivät palanneet niinkään pian. Oli näet päätetty, että kreivi pitäisi huolta Dickistä ja hankkisi hänelle hyvän kasvatuksen, ja mr Hobbs, joka oli jättänyt puotinsa luotettavan apulaisen huostaan, arveli voivansa jäädä niihin juhlallisuuksiin, joita aiottiin viettää lordi Fauntleroyn kahdeksantena syntymäpäivänä. Niihin oli kutsuttu kaikki alustalaiset, ja puistossa aiottiin tanssia ja leikkiä ja illalla pitää ilotulitus.
"Aivan kuin heinäkuun neljäntenä", lordi Fauntleroy sanoi. "Sääli, ettei syntymäpäiväni ole neljäntenä, sillä silloin olisimme voineet viettää kumpaakin päivää yhdessä."
Ensin alussa kreivi ja mr Hobbs eivät olleet keskenään niin tuttavallisissa väleissä kuin olisi voinut toivoa. Kreivillä ei liene ollut monta tuttavaa sekatavarakauppiaiden joukossa, eikä mr Hobbs taas ollut läheisessä ystävyyssuhteessa kehenkään kreiviin, ja siksipä ei keskustelu juuri sujunut, kun he joskus tapasivat toisensa. On myös tunnustettava, että mr Hobbs tuli aivan ymmälleen siitä ihanuudesta, jota Fauntleroy piti velvollisuutenaan heille näyttää.
Ensiksi portit, kivijalopeurat ja kuja herättivät mr Hobbsissa hämmästystä, ja kun hän näki linnan, kukkatarhat, kasvihuoneet, terassit, riikinkukot, vankitornin, asevarustukset, komean porraskäytävän, tallit ja livreepukuiset palvelijat, hän oli vallan ällistynyt. Mutta taulugalleria oli paras kaikista.
"Onko se jonkinlainen museo?" mr Hobbs sanoi Fauntleroylle, kun tämä ohjasi hänet suureen kauniiseen huoneeseen.
"Ei-ei", Fauntleroy sanoi hiukan epäilevästi. "En minä luule, että se on museo. Isoisä sanoo, että ne ovat minun esi-isiäni."
"Kaikki nämäkö?" mr Hobbs huudahti.
Ja hän vaipui tuolille ja katseli ympärilleen. Lordi Fauntleroy koetti parhaan taitonsa mukaan selittää, mutta huomasi tarpeelliseksi kutsua avuksi mrs Mellonin, joka tunsi joka kuvan, tiesi kenen maalaamia ne olivat ja osasi kertoa romanttisia juttuja lordeista ja ladyista, joita kuvat esittivät. Kun mr Hobbs vihdoin pääsi asiasta perille ja oli kuunnellut näitä juttuja, hän oli hyvin ihastunut ja mieltyi taulugalleriaan enemmän kuin mihinkään muuhun. Usein hän lähti kylästä, Dorincourt Armsista, jossa hän asui, ja vietti puolisen tuntia kävellen galleriassa, katsellen noita kankaalle ikuistettuja naisia ja herroja, jotka myös tuijottivat häneen, ja pudisteli päätään melkein koko ajan.
"Ja kaikki he olivat kreivejä!" hän sanoi, "tai melkein kaikki! Ja hänestäkin tulee kreivi ja hän saa omakseen kaiken tämän!"
Pikku lordi Fauntleroyn syntymäpäivä oli oikea juhlapäivä, ja kuinka iloinen hän itse silloin olikaan! Puisto oli niin kauniiksi koristettu ja ahdinkoon asti täynnä juhlapukuisia ihmisiä, ja liput liehuivat teltoissa ja linnantorneissa! Pois ei jäänyt kukaan, joka vain kynnelle kykeni, sillä jokainen iloitsi siitä, että pikku lordi Fauntleroy yhä edelleen oli lordi Fauntleroy ja että hänestä kerran oli tuleva kaiken tämän omistaja. Jokainen tahtoi nähdä hänet ja hänen kauniin, herttaisen äitinsä, joka oli saanut niin paljon ystäviä. Ja varmasti jokainen nyt piti enemmän kreivistäkin, koska pikku poika rakasti häntä ja luotti häneen ja koska hän nyt oli ystävällisessä suhteessa perillisensä äitiin ja kohteli häntä kunnioittavasti. Sanottiin, että kreivi oli mieltynytkin häneen ja että kreivi nuoren lordin ja hänen äitinsä seurassa vähitellen muuttui hyvänluonteiseksi vanhukseksi, mistä seurasi, että kaikki tulivat onnellisemmiksi ja saivat paremmat olot.
Kuinka suuria ihmisjoukkoja olikaan kokoontunut puiden alle, telttoihin ja ruohokentille! Vuokramiehiä ja heidän vaimojaan sunnuntaipuvut, hatut ja huivit yllä, tyttöjä ihailijoineen, iloisia, leikkiviä lapsia sekä vanhoja punavaippaisia vaimoja, jotka juttelivat keskenään. Linnassa oli naisia ja herroja, jotka olivat tulleet katsomaan juhlaa ja toivottamaan onnea kreiville sekä tapaamaan mrs Errolia. Lady Lorridaile ja sir Harry olivat siellä, sir Thomas Asshe tyttärineen ja tietysti myös mr Havisham; sitä paitsi ihana miss Vivian Herbert pukeutuneena mitä hienoimpaan valkoiseen pukuun, kädessä pitsinen päivänvarjo ja ympärillään joukko ihailijoita — vaikka hän silminnähtävästi suosi Fauntleroyta enemmän kuin kaikkia muita yhteensä. Ja kun Fauntleroy näki hänet ja juoksi hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, niin hänkin kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja suuteli häntä niin hellästi kuin tämä olisi ollut hänen oma pikkuveljensä ja sanoi:
"Rakas pikku lordi Fauntleroy! Rakas pikku poika! Voi kuinka olen iloinen! Niin tavattoman iloinen!"
Jälkeenpäin he kävelivät yhdessä niityllä ja katselivat kaikkea. Fauntleroy vei hänet mr Hobbsin ja Dickin luokse ja sanoi hänelle: "Tämä on minun vanha ystäväni mr Hobbs, miss Herbert, ja tämä on minun toinen vanha ystäväni Dick, ja minä olen kertonut heille, kuinka kaunis te olette, ja sanonut, että he saavat nähdä teidät, jos te tulette minun syntymäpäivilleni." Miss Herbert ojensi heille kummallekin kätensä ja jutteli hauskaan tapaansa heidän kanssaan, tiedustellen Amerikan oloja, heidän matkaansa ja heidän oloansa Englannissa. Sillä aikaa Fauntleroy seisoi vieressä katsellen häntä ihastunein silmin ja hänen poskensa punoittivat ilosta hänen huomatessaan, että mr Hobbs ja Dick olivat neitiin ihastuneet.
"Niin", Dick sanoi juhlallisesti myöhemmin, "hän on suloisin tyttö, mitä koskaan olen nähnyt! Hän on — niin, hän on tosiaankin suloinen, se on varma!"
Jokainen katseli häntä hänen kulkiessaan ohi ja samaten pikku lordi Fauntleroyta. Ja päivä paistoi, liput liehuivat, leikittiin ja tanssittiin, ja kun ilot olivat lopussa ja hauska iltapäivä kulunut loppuun, pikku lordi säteili onnesta.
Koko maailma näytti hänestä niin ihanalta.
Mutta olipa eräs toinenkin onnellinen — vanha mies, joka, vaikka olikin koko elämänsä ajan ollut rikas ja jalosukuinen, ei ollut usein tuntenut niin vilpitöntä iloa. Hän oli epäilemättä entistä onnellisempi, koska hän oli tullut paremmaksi ihmiseksi. Tosin hän ei heti muuttunut niin hyväksi kuin Fauntleroy luuli hänen olevan, mutta hän oli vihdoinkin oppinut rakastamaan ja usein hän oli tuntenut iloa myöntyessään viattoman lapsensydämen toiveisiin — ja sehän oli hyvä alku. Päivä päivältä hän myös mieltyi yhä enemmän miniäänsä. Totta se oli mitä ihmiset sanoivat, että hän alkoi rakastaa miniäänsä. Hän kuunteli mielellään tämän suloista ääntä ja katseli hänen herttaisia kasvojaan, ja istuessaan nojatuolissa hän katseli ja kuunteli, kun hän puheli pojalleen. Hän kuuli rakkaita, ystävällisiä sanoja, jotka olivat vallan outoja hänelle, ja hän rupesi käsittämään, miksi poika, joka oli elänyt syrjäkadun varrella New Yorkissa ja seurustellut sekatavarakauppiaiden ja kengänkiillottajien kanssa, kuitenkin oli hyvin kasvatettu, miehekäs pieni poika, jonka tähden kenenkään ei tarvinnut hävetä, vaikka kohtalo siirsikin hänet englantilaisen kreivikunnan perillisenä asumaan englantilaiseen linnaan.
Olihan se niin ihmeen yksinkertainen asia — hän oli kasvanut hellän, ystävällisen valvonnan alaisena ja häntä oli opetettu ajattelemaan ystävällisesti ja myötätuntoisesti kaikista. Se on ehkä pieni asia, mutta se on arvokkainta kaikesta. Ei hän ei tiennyt kreiveistä eikä linnoista, ei hänellä ollut selkoa komeudesta eikä loistosta, mutta hän oli aina rakastettava sen tähden, että hän oli niin luonnollinen ja herttainen. Ja se on suuremman arvoista kuin kuninkaaksi syntyminen.
Kun vanha Dorincourtin kreivi katseli häntä tänä päivänä hänen liikkuessaan puistossa kansan keskellä, puhutellessaan tuttuja, ja kumartaessaan, kun joku häntä tervehti, jutellessaan ystäviensä Dickin ja mr Hobbsin kanssa tai seisoessaan äitinsä ja miss Herbertin vieressä kuunnellen heidän puhettaan, niin vanha aatelismies oli hyvin tyytyväinen häneen. Hänen tyytyväisyytensä oli ylimmillään, kun he menivät suurimpaan telttaan, jonne Dorincourtin tilusten huomattavimmat alustalaiset olivat kokoontuneet juhla-aterialle.
He joivat maljoja, ja juotuaan kreivin terveydeksi suuremmalla innolla kuin koskaan ennen he esittivät pikku lordi Fauntleroyn maljan. Ja jos joku olisi epäillyt, tokko pikku lordi oli kansan suosiossa, niin tänä hetkenä viimeisetkin epäilykset olisivat poistuneet. Mikä äänten hälinä, lasien kilinä ja mitkä ihastuksen huudot! Nämä lämminsydämiset ihmiset rakastivat häntä siinä määrin, että he unohtivat ujoutensa, vaikka läsnä oli naisia ja herroja, jotka olivat tulleet linnasta heitä katsomaan. He pitivät hirveätä melua ja pari helläsydämistä naista katseli ystävällisesti pientä poikaa, joka seisoi äitinsä ja kreivin välissä, ja heidän silmänsä kostuivat, kun he sanoivat toisilleen:
"Jumala siunatkoon häntä, pientä kullanmurua!"
Pikku lordi Fauntleroy oli ihastuksissaan. Hän seisoi hymyillen, kumarsi ja punastui ilosta.
"Pitävätkö he minusta, lemmikki?" hän sanoi äidilleen. "Pitävätkö todellakin, lemmikki? Voi kuinka olen iloinen!"
Ja sitten kreivi laski kätensä lapsen olkapäälle ja sanoi:
"Fauntleroy, kiitä heitä heidän ystävyydestään."
Fauntleroy loi silmänsä häneen ja sitten äitiinsä.
"Täytyykö minun?" hän kysyi hiukan arastellen ja nyökäytti päätään. Hän astui askelen eteenpäin jokaisen luodessa katseensa häneen, sievään, viattomaan lapseen, jonka kasvoista kuvastui avoin, luottava ilme — ja hän puhui niin lujaa kuin suinkin jaksoi ja hänen lapsellisessa äänessään oli kirkas ja selvä sointu.
"Olen niin sanomattoman kiitollinen teille!" hän sanoi, "ja — minä toivon, että teilläkin on ollut hauskaa syntymäpäivilläni — sillä minulla on ollut niin hauskaa — ja minä rakastan niin paljon tätä paikkaa, sillä se on minusta niin kaunis — ja — ja — ja kun minusta tulee kreivi, niin toivon että minusta tulee yhtä hyvä kuin isoisä on."
Ihastuksenhuutojen raikuessa hän vetäytyi taaksepäin huoahtaen helpotuksesta, pisti kätensä kreivin käteen ja seisoi aivan hänen vieressään hymyillen ja nojautuen häneen.