Sarlande'in pieni kaupunki Cévenneillä, on kapean laakson pohjassa, jonka ympäri vuoret jylhänä muurina kiertyvät. Kun aurinko sinne sattuu, on se kuuma kuin sulatusuuni, kun pohjatuuli puhaltaa, kylmä kuin pohjoisnapa…
Tulopäiväni iltana oli pohjatuuli raivonnut aamusta alkain, ja vaikka oli kevät, tunsi Pikku Mies, kyyröttäessään postivaunujen katolla kaupunkiin saavuttaissa, kylmän hiipivän aina sydämeensä saakka.
Kadut olivat synkät ja autiot… Torilla oli muutamia ihmisiä, jotka odottivat postivaunujen tuloa kävellen edestakaisin huonosti valaistun postikonttorin edustalla.
Tuskin olin laskeutunut alas vaunujen katolta, kun annoin viedä itseni lukioon, jotten kadottaisi minuuttiakaan. Minulla oli kiire toimeeni.
Lukio ei ollutkaan kaukana torilta; kun mies, joka kantoi kirstuani, oli minut vienyt parin kolmen hiljaisen kadun poikki, seisahtui hän suuren rakennuksen eteen, jossa kaikki elämä näytti ammoin sitten sammuneen.
— Se on tässä, sanoi hän, nostaen mahdottoman suurta portinkolkutinta…
Kolkutin kumahti niin raskaasti pudotessaan alas… Portti aukeni itsestään… Me astuimme sisään.
Odotin hetkisen porttikäytävän pimennossa. Mies laski kirstun maahan, minä maksoin hänet, ja hän lähti aika kyytiä menemään… Suunnaton portti painui hänen takanaan kiinni niin raskaasti, niin raskaasti. Kohta sen jälkeen lähestyi minua unisen näköinen portinvartija, suuri lyhty kädessä.
— Te olette varmaankin uusia? sanoi hän minulle uneliaasti.
Hän luuli minua oppilaaksi…
— Minä en ole mikään oppilas, minä tulen tänne läksyjen valvojaksi, viekää minut johtajan luo…
Portinvartija näytti hämmästyneeltä; hän nosti hiukan lakkiaan ja pyysi minun astumaan hetkiseksi huoneesensa. Herra johtaja oli parastaikaa kirkossa lasten kanssa. Minut vietäisiin hänen luokseen heti, kun iltarukous oli päättynyt.
Portinvartijan tuvassa oli juuri päästy illalliselta. Komea, vaaleaviiksinen nuori mies maisteli viinalasistaan pienen laihan, kivulloiselta näyttävän naisen vieressä, joka oli keltainen kuin pergamentti ja nenännipukkaan asti haalistuneeseen villahuiviin kääritty.
— Kuka siellä on, Cassagne? kysyi viiksiniekka.
— Se uusi opettaja, vastasi portinvartija, osoittaen minua… Herra opettaja on niin pieni, että minä ensin luulin häntä oppilaaksi.
— Meillä on todellakin täällä, sanoi viiksiniekka katsellen minua lasinsa yli, paljon suurempia, jopa vanhempiakin oppilaita kuin tämä herra… Vanhempi Veillon esimerkiksi.
— Ja Souheyrol, sanoi nainen.
Sitte alkoivat he matalalla äänellä, nenä kiinni kamalassa viinassansa, jutella keskenään, minua salavihkaa tarkastellen. Ulkoa kuului pohjatuulen ulvonta ja oppilaiteen kirkuvat äänet, kun he lukivat litaniaansa kappelissa.
Yhtäkkiä soi jokin kello; porraskäytävästä alkoi kuulua kovaa jalkain töminää.
— Rukous on lopussa, sanoi Cassagne minulle nousten ylös; nyt menemme johtajan luo.
Hän otti lyhtynsä ja minä seurasin häntä.
Lukio näytti minusta suunnattoman suurelta… Loppumattomia käytäviä, suuria holveja, leveitä rappuja, joiden kaidepuut olivat taottua rautaa … kaikki vanhaa mustaa, savustunutta… Portinvartija kertoi minulle, että ennen vuotta —89 talo oli ollut meriväenkoulu ja siellä oli ollut kahdeksankin sataa oppilasta, kaikki ylhäisimpien ihmisten lapsia.
Kun hän parastaikaa lopetti näiden tärkeiden tietojen antamista minulle, saavuimme johtajan virkahuoneen eteen… Cassagne aukaisi hiljaa pehmeäksi topatun kaksinkertaisen oven ja naputti oven pieleen.
Kuului ääni: »Sisään!» Me astuimme sisään.
Olimme avarassa työhuoneessa, jossa oli viheriät seinäpaperit. Aivan perällä pitkän pöydän ääressä istui johtaja kirjoittamassa himmeän lampun valossa, jonka varjostin oli kokonaan vedetty alas.
— Herra johtaja, sanoi portinvartija työntäen minut hänen eteensä, tässä on uusi opettaja, joka tulee herra Serrières'n sijaan.
— Hyvä, sanoi johtaja antamatta häiritä itseään. Portinvartija kumarsi ja meni. Minä jäin seisomaan keskelle huonetta, pyöritellen hattuani sormieni välissä.
Kun johtaja oli lopettanut kirjoittamisensa, kääntyi hän minuun päin ja minä saatoin mielin määrin tarkastella hänen pieniä, kalpeita, kuihtuneita kasvojansa, joissa loisti kylmä, väritön silmäpari. Hän puolestaan kohotti lampunvarjostinta, paremmin minut nähdäkseen ja painoi silmälasit nenälleen.
— Mutta lapsihan hän on? huudahti hän hypähtäen koholle nojatuolissaan.Mitä teemme lapsella?
Silloin valtasi Pikku Miehen kauhea pelko; hän näki jo itsensä kadulla avutonna, neuvotonna… Hän saattoi tuskin änkyttää pari kolme sanaa ja antaa johtajalle suosituskirjeensä.
Johtaja otti kirjeen, luki sen, luki sen uudelleen, pani sen kokoon, aukaisi sen jälleen ja luki sen vielä kerran, sitte hän lopuksi sanoi minulle, että minun oli kiittäminen rehtorin aivan erikoista suositusta ja perheeni hyvää mainetta siitä, että hän suostui ottamaan minut kouluunsa, vaikka nuoruuteni häntä pelotti. Sitte hän piti pitkiä puheita uusien velvollisuuksieni vakavuudesta; mutta minä en häntä enää kuunnellut. Minulle oli pääasia, ettei minua lähetetty matkoihini… Minua ei lähetetty pois; minä olin onnellinen, hullu onnesta. Olisin suonut että johtajalla olisi ollut tuhat kättä, että olisin voinut niitä jokaista suudella.
Hirvittävä raudan kilinä katkaisi kiitostulvani. Käännyin nopeasti ja katselin silmästä silmään pitkää miestä, jolla oli punainen poskiparta, ja joka oli tullut huoneeseen aivan kuulumatta: se oli ylitarkastaja.
Pää kallellaan niinkuinEcce homollakatseli hän minua mitä lempein hymy huulilla, heiluttaen etusormessaan avainkimppua, jossa oli kaikensuuruisia avaimia. Hymy teki hänet hyvänsuovan näköiseksi, mutta avaimet kirskuivat kamalasti kili! kili! kil! — niin että minua pelotti.
— Herra Viot, sanoi johtaja, tässä saapuu meille herra Serrières'n seuraaja.
Herra Viot kumarsi ja hymyili minulle maailman herttaisimmalla tavalla. Hänen avaimensa sitävastoin tärisivät pilkallisesti ja häijysti, ikäänkuin sanoen: »Tuo pikku mieskö Serrières'n seuraajaksi! Jopa nyt vallan! jopa nyt vallan!»
Johtaja ymmärsi yhtä hyvin kuin minäkin, mitä avaimet sanoivat, ja hän lisäsi huoaten: »Tiedän, että me Serrières'n kadottaessamme kärsimme miltei korvaamattoman vahingon, (tässä kohden avaimet melkeinpä nyyhkivät…); mutta olen varma siitä, että jos herra Viot suostuu ottamaan uuden opettajan erityisen huolenpitonsa alaiseksi ja terottaa hänen mieleensä omat erinomaiset mielipiteensä opetuksesta, niin koukin järjestys ja kuri eivät tule liiaksi kärsimään herra Serrières'n poismenosta.»
Yhä edelleen hymyillen ja lempeänä vastasi herra Viot, että hänen hyväntahtoisuutensa oli ottanut minut siipiensä suojaan ja että hän mielellään auttoi minua neuvoillaan; mutta avaimet eivät olleet lainkaan hyväntahtoiset. Olisitte kuulleet, kuinka ne sähisivät ja kirskuivat vimmoissaan: »Koitappas vaan mutista vastaan, pikku hupsu, niin kyllä näet.»
— Herra Eyssette, lopetti johtaja puheensa, te voitte mennä. Teidän on vielä tämä yö makaaminen ravintolassa… Olkaa täällä huomenna kello kahdeksan… Saatte mennä…
Ja hän lähetti minut pois arvokkaalla kädenliikkeellä.
Herra Viot, hymyilevämpänä ja lempeämpänä kuin milloinkaan saattoi minua ovelle; mutta ennenkuin hän jätti minut, pisti hän käteeni pienen vihon.
— Koulun ohjesäännöt, sanoi hän. Lukekaa ne ja miettikää niitä…
Sitten hän avasi oven ja sulki sen jälkeeni, kilistäen avaimiaan peloittavalla tavalla … kili! kili! kil!
Nuo hyvät herrat unohtivat näyttää minut ulos… Harhailin hetkisen suurissa, pilkkopimeissä käytävissä, haparoiden pitkin seiniä pyrkiessäni ulos. Silloin tällöin pilkisti kuutamo jostain korkeasta ristikkoakkunasta sisään ja auttoi minua tien haussa. Yhtäkkiä tuikahti tässä käytävien yössä esiin kirkas valopiste, liikkuen minua kohden… Otin vielä joitakuita askeleita; valo suureni, läheni minua, kulki sivutseni, eteni uudelleen ja katosi. Se oli aivan kuin näky; mutta niin nopea kuin se olikin, ennätin huomata sen pienimmätkin yksityiskohdat.
Kuvitelkaa mielessänne kaksi naista, ei, vaan kaksi haamua… Toinen, vanha, ryppyinen, kuihtunut, köyryselkäinen, puolet naamasta mahdottoman suurten lasisilmien peitossa; toinen nuori, notkea, hiukan hoikka, niinkuin kaikki haamut, mutta jonka päässä oli — mitä haamuilla ei tavallisesti ole — suuri musta silmäpari, niin, niin musta… Vanhuksella oli kädessä pieni kuparilamppu; mustilla silmillä ei ollut mitään kädessä… Nuo kaksi haamua kulki aivan läheltä ohitseni, nopeasti, äänettöminä, huomaamatta minua, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun he olivat kadonneet, seisoin vielä samalla paikalla puoleksi lumottuna, puoleksi kauhun vallassa.
Jatkoin haparoiden matkaani, mutta sydämeni sykki rajusti ja olin yhä vielä näkevinäni pimeässä kauhean lasisilmänoidan kulkevan mustien silmien rinnalla…
Mutta nyt oli keksittävä jossakin yösija: eikä se ollutkaan helppo tehtävä. Onneksi tuli viiksiniekka jonka tapasin piippuaan polttamassa portinvartijan huoneen edessä, heti avukseni ja tarjoutui viemään minut pieneen, mainioon ravintolaan, joka oli jokseenkin halpa, ja jossa minua palveltaisiin kuin prinssiä. Voitte arvata, että olin heti valmis lähtemään.
Viiksiniekka oli kiltin lapsen näköinen; tiellä sain kuulla, että hänen nimensä oli Roger, että hän oli tanssin, ratsastuksen, miekkailun ja voimistelun opettaja Sarlande'in lukiossa, ja että hän oli kauvan palvellut Afrikan jääkärirykmentissä. Tämä seikka oli omiansa lisäämään mieltymystäni häneen. Lapset ovat aina taipuvaisia rakastamaan sotilaita. Me erosimme toisistamme ravintolan ovella; puristaen moneen kertaan toistemme kättä päätimme tulla hyviksi ystäviksi.
Ja nyt, hyvä lukija, on minun tunnustaminen sinulle jotakin.
Kun Pikku Mies jäi yksin kylmään huoneeseen ja seisoi vieraan, viheliäisen kestikievarin sängyn edessä, kaukana niistä, joita rakasti, oli hänen sydämensä särkyä, ja tämä suuri filosofi itki kuin lapsi. Elämä kauhisti häntä nyt; hän tunsi itsensä heikoksi ja aseettomaksi sen edessä, ja hän itki niin, että sydän oli haljeta… Yhtäkkiä kyynelten läpi väikkyi hänen silmiensä ohi hänen omaistensa kuva; hän näki kodin hävitettynä, perheen hajallaan, isän siellä, äidin täällä… Koditonna, suojatonna, — ja silloin unohtaen oman hätänsä yhteistä kurjuutta ajatellessaan, teki Pienokainen suuren, ylevän päätöksen: hän lupasi kohottaa Eyssetten perheen jälleen arvoon ja kunniaan ja luoda yksin uuden kodin. Keksittyään elämälleen tämän jalon päämäärän, pyyhki hän ylpeänä silmistään kyyneleet, jotka ovat arvottomat miehelle ja kodin uudestaluojalle ja hukkaamatta minuuttiakaan kävi hän käsiksi Viot'n ohjesääntöihin, päästäksensä uutten velvollisuuksiensa perille.
Nämä ohjesäännöt, jotka niiden tekijä, herra Viot, hartaimman omakätisesti oli jäljentänyt, olivat kokonainen tutkielma, joka jakautui kolmeen osaan:
1. Läksyjen valvojan velvollisuudet ylempäänsä kohtaan.
2. Läksyjen valvojan velvollisuudet opettajatovereitansa kohtaan.
3. Läksyjen valvojan velvollisuudet oppilaita kohtaan.
Kaikki mahdollisuudet oli siinä edeltäpäin arvattu, aina särjetystä akkunanruudusta kahteen yhtaikaa viittaavaan oppilaaseen asti; kaikki erikoiskohdat opettajan elämässä olivat siinä muistetut, aina palkasta viinipuolikkaaseen asti, johon hänellä oli joka aterialla oikeus.
Ohjesääntöjen lopussa oli ihana, kaunopuheinen pätkä, joka ylisti järjestyksen hyödyllisyyttä; mutta niin suuresti kuin Pikku Mies herra Viot'n teosta kunnioittikin, ei hän voinut päästä sen päähän, — juuri kauneimmassa paikassa hän — nukkui…
Sinä yönä nukuin huonosti. Tuhannet eriskummalliset unet häiritsivät lepoani… Väliin olin kuulevinani herra Viot'n hirveiden avainten kilinän, kili! kili! kil! tai tuli lasisilmänoita istumaan päänalukseni viereen ja sai minun sävähtäen heräämään, tai olin näkevinäni mustien silmien — oi, kuinka ne olivatkin mustat! — asettuvan vuoteeni jalkopäähän, ja katselevan minua kummallisen itsepintaisesti…
Seuraavana aamuna kello kahdeksan saavuin koululle. Herra Viot, avainkimppu kädessä, seisoi ovella ulko-oppilaiden sisääntuloa valvomassa. Hän otti minut suloisimmalla hymyllään vastaan.
— Odottakaa porraskäytävässä, sanoi hän minulle, kun oppilaat ovat tulleet sisään, esitän teidät opettajatovereillenne.
Kävelin odotellessani porraskäytävässä edestakaisin ja tervehdin syvään kumartaen opettajia, jotka saapuivat hengästyneinä kouluun. Yksi ainoa opettajista vastasi tervehdykseeni; hän oli pappi, filosofian opettaja, »suuri originaali», sanoi herra Viot… Rupesin heti pitämään tuosta originaalista.
Kello soi. Luokat täyttyivät… Neljä, viisi kookasta, jokapäiväisen näköistä, huonosti puettua nuorta miestä noin kahdenkymmenen viiden, kolmenkymmenen vuoden ijässä saapui nyt meluten paikalle, mutta he pysähtyivät ällistyneinä nähdessään herra Viot'n.
— Hyvät herrat, sanoi heille ylitarkastaja, osoittaen minua, tässä on herra Daniel Eyssette, teidän uusi opettajatoverinne.
Tämän sanottuaan kumarsi hän syvään ja vetäytyi pois aina samalla tavalla hymyillen, samalla tavalla pää kallellaan ja kilistellen kauheita avaimiaan.
Opettajatoverini ja minä katselimme hetkisen äänettöminä toisiamme.
Pisin ja paksuin joukosta aukaisi ensiksi suunsa; se oli Serrières, tuo kuuluisa Serrières, jonka sijaan minä tulin.
— Toden totta! huudahti hän iloisella äänellä, niinkuin sananlasku sanoo: »Ei kaksi suurta yhteen säkkiin mahdu!»
Tällä hän tarkoitti sitä tavatonta eroa, mikä meillä oli kokoomme nähden. Se synnytti aika naurun, ja enin kaikista hohotin minä; mutta vakuutan, että Pikku Mies tällä hetkellä olisi kernaasti myynyt sielunsa paholaiselle, jos olisi saanut jonkunkaan tuuman lisää pituuteensa.
— Vähät siitä, lisäsi suuri Serrières ojentaen minulle kätensä: vaikkemme olekkaan luodut saman mitan mukaan, niin voinemme siltä tyhjentää jonkun pullon yhdessä. Lähtekää kanssamme, toveri … minä tarjoan lähtöpunssit Barbetten kahvilassa. Teidän pitää tulla mukaan … maljojen ääressä sopii tehdä tuttavuutta.
Antamatta minulle puheenvuoroa, pisti hän kätensä kainalooni ja vei minut mukaansa.
Barbetten kahvila, johon uudet toverini minut veivät, oli torin varrella. Paikallisen sotaväen aliupseerit kävivät siellä ahkerasti, niin että sisään astuissa ensimmäisenä pisti silmään nauloissa riippuvien sotilaslakkien ja kannikehihnojen paljous.
Sinä päivänä oli Serrières'n poislähtö ja jäähyväispunssi viekotelleet tänne niin ravintolankävijäin vakinaisen kuin nostoväenkin… Aliupseerit, joille Serrières minut ensimmäiseksi esitti, ottivat minut hyvin sydämellisesti vastaan. Totta puhuen ei Pikku Miehen tulo herättänyt suurtakaan huomiota, ja hän joutui hyvin pian unohduksiin nurkassaan, jonne oli arkana vetäytynyt… Siksi aikaa kun lasit täytettiin, tuli suuri Serrières viereeni istumaan; hän oli heittänyt takin päältään ja imeskeli pitkää savipiippua, jonka varressa oli hänen nimensä porsliinikirjaimilla. Kaikilla läksyjen valvojilla oli samanlaiset piiput Barbetten kahvilassa.
— Niinkuin näette, virkaveli, sanoi minulle paksu Serrières, on ammatissamme hauskojakin hetkiä… Ette tehnyt niinkään hulluja kauppoja tullessanne tänne Sarlande'iin aloittamaan. Ensinnäkin on Barbetten kahvilan absintti erinomaista, ja on tuolla »pytyssäkin» jokseenkin siedettävää.
»Pytty» oli lukio.
— Te saatte pikku poikien luettamisen osallenne, heidän kanssaan on parasta antaa kepin paukkua. Saattepa nähdä, mitä minä olen heistä tehnyt! Johtaja ei ole paha, toverit ovat kunnon poikia, eukko ja isä Viot ovat ainoat…
— Mikä eukko? kysyin säpsähtäen.
— Hänet te kyllä pian opitte tuntemaan. Hänet kohtaa joka aika vuorokaudesta kuljeksimassa ympäri lukiota tavattoman suuret silmälasit päässä… Hän on johtajan täti ja lukion taloudenhoitaja. Senkin naasikka! Ellemme kuole nälkään, niin ei se suinkaan ole hänen vikansa.
Niistä tuntomerkeistä, jotka Serrières mainitsi, olin tullut lasisilmänoidan perille ja tunsin tahtomattani punastuvani. Senkin seitsemän kertaa olin keskeyttämäisilläni toverini kysyäkseni: »Entä mustat silmät?» Mutta en uskaltanut. Minäkö olisin puhunut mustista silmistä Barbetten kahvilassa…!
Sillävälin kiersi punssi miehestä mieheen, tyhjät lasit täyttyivät, ja täydet tyhjenivät; juotiin maljoja, huudettiin ja remuttiin! Biljaardikepit häilyivät ilmassa, tyrkittiin ja naurettiin, laskettiin sukkeluuksia ja kuiskuteltiin…
Vähitellen kävi Pikku Mieskin rohkeammaksi. Hän oli jättänyt nurkkansa ja kulki nyt kahvilassa, lasi kädessä, ja puhui kovalla äänellä.
Hänestä ja aliupseereista oli tullut hyvät ystävät; hän kertoi ylvästellen eräälle heistä, että hän oli rikkaan perheen poika, joka oli ajettu pois kotoa nuoruuden hullutuksien tähden. Hän oli ruvennut läksyjen valvojaksi elättääksensä henkensä, mutta ei aikonut kauvojakaan täällä pysyä… Eipä tietenkään, kun oli niin rikkaasta perheestä!…
Voi, jos lyonilaiset olisivat olleet tätä kuulemassa!
Mutta kuinka naurettavia ovatkaan ihmiset!
Kun Barbetten kahvilassa saatiin tietää, että olin omaisteni kanssa riitaantunut perhepoika, aika veitikka ja hulivili, enkä mikään köyhä rotta, jonka pakosta oli rupeaminen läksyjen valvojaksi, niinkuin olisi voinut luulla, niin ruvettiin minua katsomaan suopeammin silmin. Vanhimmatkin aliupseerit suvaitsivat lausua minulle jonkun sanan; mentiinpä vieläkin pitemmälle, Roger, eilinen ystäväni, miekkailunopettaja, nousi ylös ja esitti maljan Daniel Eyssettelle. Nytkös Pikku Mies oli ylpeä.
Daniel Eyssetten malja oli lähtömerkki. Kello oli neljännestä vailla kymmenen, jolloin oli aika palata lukioon.
Avainniekka odotti meitä ovella.
— Herra Serrières, sanoi hän paksulle edeltäjälleni, jonka lähtöpunssi pani hiukan hoipertelemaan; te saatatte viimmeistä kertaa oppilaanne lukuhuoneeseen; kun he ovat kokoontuneet, tulemme — herra johtaja ja minä — asettamaan uuden opettajan virkaansa.
Ja niinpä astuivatkin muutaman minuutin perästä johtaja, herra Viot, ja uusi opettaja juhlallisesti lukuhuoneeseen.
Johtaja esitti minut oppilaille hiukan pitkähkössä, mutta hyvin arvokkaassa puheessa; sitten hän vetäytyi pois paksun Serrières'n seuraamana, jota lähtöpunssi yhä enemmän vaivasi. Herra Viot jäi viimmeisenä huoneeseen. Hän ei pitänyt puhetta, mutta hänen avaimensa — kili-kili-kil! — puhuivat hänen puolestaan niin pelottavasti kili-kili-kil! ja niin uhkaavasti, että kaikki päät puikahtivat piiloon pulpetin taakse, eikä uusi opettajakaan tuntenut itseään täysin varmaksi.
Heti kun peloittavat avaimet olivat oven ulkopuolella, ilmestyi kokonainen armeija kujeellisia naamoja pulpettien takaa. Kaikki sulkakynät kohosivat suuhun, ja kaikki nuo loistavat, pilkalliset tai peljästyneet pikku silmät keihästivät minua, samalla kuin pöydästä pöytään kävi kova suhina.
Nousin hitaasti ja hiukan hämilläni kateederiin; koitin luoda julmistuneen katseen ympärilleni ja huusin sitten jylisevällä äänellä iskien nyrkkini pari kertaa lujasti pöytään:
— Lukekaa, pojat, lukekaa.
Täten aloitti Pikku Mies ensimmäisen tuntinsa.
He eivät olleet häijyjä, vaan ne toiset. He eivät milloinkaan pahoittaneet mieltäni, ja minä pidin heistä suuresti, siksi ettei lukio vielä ollut painanut heihin leimaansa ja siksi että koko heidän sielunsa kuvastui heidän silmissään.
En rangaissut heitä milloinkaan. Miksi olisin heitä rangaissut? Rangaistaanko pikkulintuja?… Kun he piipittivät liian kovaa, niin ei minun tarvinnut muuta kuin huutaa: »Hiljaa!» Ja heti minun lintuhäkkini hiljeni, — ainakin viideksi minuutiksi.
Vanhin joukosta oli yhdentoistavuotias. Ajatelkaa, yhdentoistavuotias!Ja tuo paksu Serrières kehui keppikasvatustaan!
Minun ei tarvinnut milloinkaan tarttua keppiin. Koitin olla aina hyvä, siinä kaikki.
Joskus, kun he olivat olleet oikein kilttejä, kerroin heille sadun… Opettaja kertoo sadun… Kuinka hauskaa! Pian, pian, vihot kokoon ja kirjat kiinni: mustepullot, viivottimet ja kynät viskattiin sikin sokin pulpetin pohjalle, ja sitten käsivarret ristiin pulpetille ja silmät pyöreinä kuuntelemaan. Olin sepittänyt heitä varten viisi, kuusi jännittävää pikku satua: Heinäsirkan lapsuus, Pupu Jussin surullinen tarina j.n.e. Silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, oli kunnon ukko La Fontaine lempipyhimykseni kirjallisessa almanakassa; kertomukseni olivat ainoastaan lisiä hänen satuihinsa; sekoitin niihin vaan vähän omaa elämäntarinaani. Aina niissä oli sirkka rukka, jonka oli pakko itse elättää henkensä, niinkuin Pikku Miehenkin, tai kovakuoriaisia, jotka sitoivat itkien kirjoja, niinkuin Eyssette (Jacques). Ne huvittivat äärettömästi pikku poikiani ja minua itseänikin. Pahaksi onneksi ei herra Viot käsittänyt niiden antamaa huvia.
Kolme, neljä kertaa viikossa teki tuo peloittava avainherra tarkastusretken lukiossa nähdäkseen, kävikö kaikki ohjesääntöjen mukaan… Siis, eräänä sellaisena päivänä, saapui hän meidän saliimme juuri Pupu Jussin jännittävimmässä kohdassa. Nähdessään herra Viot'n tulevan sisään koko sali hätkähti. Pienokaiset katsoivat säikähtyneinä toisiinsa. Kertomus loppui kuin naulaan. Pupu Jussi jäi ällistyneenä seisomaan käpälä koholla ja suuret korvat kauhistuksesta hörhöllään.
Seisten istuimeni edessä antoi hymyilevä herra Viot kummastuneen katseensa liukua pitkin tyhjiä pulpettirivejä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen avaimensa kalisivat raivoissaan: »Kili! kili! kil! mokomat veitikat, täällä ei siis luetakaan!»
Yritin vapisten rauhoittaa noita pelottavia avaimia. — Pojat ovat näinä viimmeisinä päivinä olleet niin ahkeria, sopersin… Palkinnoksi olen kertonut heille pienen sadun.
Herra Viot ei vastannut mitään. Hän kumarsi hymyillen, antaen avaimiensa vielä kerran torua ja meni.
Iltapäivällä, välitunnilla oltaessa, tuli hän luokseni ja antoi minulle, yhtä hymyilevänä, yhtä sanattomana ohjesäännöt, avattuina sivulta 12:Opettajan velvollisuudet oppilaita kohtaan.
Ymmärsin, että satujen kertominen vastaisuudessa oli kielletty, enkä kertonutkaan enää koskaan.
Jonkun päivän olivat pikkuseni hyvin suruissaan. He kaipasivat Pupu Jussia, ja sydäntäni särki, kun en voinut antaa heille sitä takaisin. Kuinka minä rakastin noita pikku veitikoita! Me olimme eroamattomat… Lukio oli jaettu kolmeen eri osastoon: suuriin poikiin, keskenkasvuisiin ja pieniin; kullakin oli oma pihansa, oma makuusalinsa ja lukuhuoneensa. Minun pikku poikani olivat siis kokonaan minun. Minun kolmekymmentä viisi lastani.
Heitä lukuunottamatta ei minulla ollut ainoatakaan ystävää, Turhaan hymyili herra Viot tai pisti kätensä kainalooni välitunnilla antaen minulle neuvojaan ohjesääntöihin nähden, minä en pitänyt hänestä, minä en voinut pitää hänestä; hänen avaimensa peloittivat minua liiaksi. Johtajaa en milloinkaan nähnyt. Opettajat halveksivat Pikku Miestä ja katsoivat häneen pilvien korkeudesta. Mitä läksyjen valvojiin tulee, niin oli se suosio, jota avainniekka näytti osoittavan minulle, vieroittanut heidät minusta; muuten en ollut siitä lähtein, kun minut esitettiin aliupseereille, käynyt Barbetten kahvilassa, ja nuo kunnon veikot eivät voineet antaa sitä anteeksi.
Aina portinvartijaan ja miekkailunopettajaan asti olivat kaikki minulle kylmäkiskoisia. Varsinkin näytti miekkailunopettaja olevan minulle kauheasti vihoissaan. Kun menin hänen sivutsensa, väänteli hän peloittavan näköisenä viiksiään ja muljautti suuria silmiään, niinkuin olisi ollut aikeissa hakata sapelillaan sata araapialaista mäsäksi. Kerran hän sanoi minuun katsoen hyvin lujaa Cassagnelle, ettei hän pitänyt urkkijoista. Cassagne ei vastannut mitään; mutta näin selvästi hänen naamastaan, ettei hänkään niitä rakastanut… Mitä urkkijoita he mahtoivat tarkoittaa? Sain siitä paljon ajattelemisen aihetta.
Tässä yleisessä vastenmielisyyden myrskyssä mukaannuin miehekkäästi kohtalooni. Keskiluokkien opettajalla oli minun kanssani yhteinen pieni huone kolmannessa kerroksessa vinnillä; sinne otin pakoni tuntien aikana. Kun asuintoverini vietti kaiken aikansa Barbetten kahvilassa, oli huone kokonaan minun hallussani; se oli minun huoneeni, minun kotini.
Tuskin olin sisällä, kun kiersin avaimen kahteen lukkoon, vedin matkakirstuni — huoneessa ei ollut tuolia — vanhan kirjoituspöydän eteen, joka oli täynnä mustetahroja ja veitsellä vuoltuja nimikirjoituksia, levitin sille kirjani, ja sitte työhön!…
Silloin oli kevät… Kun nostin päätäni näin tummansinisen taivaan ja pihan suuret puut, jotka olivat jo lehdessä. Ulkoa ei kuulunut hiiskaustakaan. Joskus vain yksitoikkoinen koulupoikaääni lateli läksyjään, tai karjasi opettaja vihaisesti, tai riitelivät varpuset puiden lehvikössä… Sitten taasen kaikki hiljeni, lukio näytti vaipuneen uneen.
Mutta Pikku Mies ei nukkunut. Eipä edes uneksinutkaan, joka on suloinen tapa nukkua. Hän teki työtä herkeämättä, päntäten päähänsä kreikkaa ja latinaa, niin että aivot höyrysivät.
Joskus, kun tuo kuiva työ alkoi käydä tympäiseväksi, kuului ovelta salaperäinen naputus.
— Kuka siellä?
— Minä, Runotar, entinen ystäväsi, punaisen vihon haltijatar, aukase pian, Pikku Mies.
Mutta Pikku Mies varoi aukaisemasta. Kuinka hän Runottarelle olisi avannut!
Hiiteen koko punainen vihko! Nyt oli kirjoitettava kreikkaa, suoritettava tutkinnot, saatava yliopettajan arvo ja perustettava niin pian kuin suinkin Eyssetten perheelle uusi, kaunis koti.
Se ajatus, että tein työtä perheen hyväksi, antoi minulle rohkeutta ja teki elämäni suloisemmaksi. Huoneenikin näytti sentähden kauniimmalta… Oi, vinnikamarini, rakas vinnikamarini, mitä ihania hetkiä olen viettänyt seiniesi sisässä! Kuinka minä siellä tein työtä! Kuinka minä siellä tunsin itseni voimakkaaksi!…
Jos minulla oli joitakuita onnen hetkiä, niin oli ikäviäkin. Kaksi kertaa viikossa, sunnuntaina ja torstaina, oli vietävä lapset kävelyretkelle. Tämä kävelyretki oli minun piinani.
Tavallisesti menimmekentälle, avaralle niitylle, joka aivan kuin suunnaton matto peittää vuorten juuren, noin puolen penikulman päästä kaupungista. Suuret kastanjapuut, kolme neljä kultaiseksi maalattua ravintolaa ja ruohikossa lirisevä lähde, tekivät seudun viehättävän ja hauskan näköiseksi. Kaikki kolme luku-osastoa lähti sinne erikseen, mutta perille tultua jätettiin niiden kaikkien valvonta yhdelle ainoalle opettajalle, ja se olin aina minä. Molemmat opettajatoverini menivät suurten poikien kestitettäviksi läheisiin ravintoloihin, ja kun ei minua milloinkaan kutsuttu mukaan, jäin vartioimaan oppilaita… Ankara työ tässä ihanassa luonnossa!
Kuinka suloista olisi ollut heittäytyä viheriään ruohikkoon kastanjien varjoon ja huumaantua mintun tuoksusta pikku lähteen hiljaa liristessä!… Sen sijaan täytyi tähyillä ympärilleen, huutaa ja rangaista… Minun huomassani oli koko lukio. Se oli kauheata!
Mutta oppilaitten valvominenkentälläei sittenkään ollut kauheinta, kauheinta oli kulkea kaupungin läpi osastoni kanssa, pikku poikain osaston kanssa. Toiset osastot kulkivat suljetussa rivissä ja iskivät kantansa maahan kuin vanhat sotaurhot. Siinä oli kuria ja tahtia! Minun pikku pojillani ei ollut pienintäkään aavistusta näistä asioista. He eivät pysyneet rivissä, pitivät toisiaan kädestä kiinni ja räkättivät kaiken matkaa. Turhaan sain huutaa: »Suora rivi!» eivät he sitä ymmärtäneet, marssivat vain kuinka sattui.
Olin jotenkin tyytyväinen rivini alkupäähän. Panin siihen suurimmat ja vakavimmat, ne, joilla oli takki, mutta loppupäässä, mikä sekasorto ja epäjärjestys! Vallaton kakarajoukko, tukka pörrössä, kädet likaisina ja housut repaleissa! En uskaltanut katsoa heihin.
Desinet in piscem, sanoi minulle tämän johdosta hymyilevä herra Viot, jolla toisinaan oli neron leimauksensa. Totta vain on, että minun rivini loppupää oli surkeannäköinen.
Voitteko käsittää epätoivoani, kun minun oli näyttäytyminen tämän matkueen kanssa Sarlande'in kaduilla, etenkin sunnuntaina… Kellot kumisivat ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Tiellä tavattiin tyttökoululaisia, jotka menivät ehtookirkkoon, ompelijattaria, joilla oli vaaleanpunaiset hatut ja nuoria keikareita vaaleanharmaissa housuissa. Näiden kaikkien ohi oli minun kulkeminen kuluneissa vaatteissa naurettavan poikalauman kanssa. Voi häpeätä!
Näiden pörröisten resupekkojen joukossa, joita minä kahdesti viikossa kävellytin kaupungilla, oli etenkin muuan puolihoidokas, jonka rumuus ja kamala ulkoasu saattoi minut epätoivoon.
Kuvitelkaa pieni epäsikiö, aivan naurettavan pieni, sitäpaitsi epämiellyttävä, huonosti kammattu ja puettu, likainen katuojissa kieriskelijä ja kaiken tämän lisäksi vääräsäärinen.
Ei ikimaailmassa sellaisen oppilaan nimi, jos hänenlaistaan edes oppilaaksi voi kutsua, joudu Yliopiston nimikirjan lehdille. Sellainen oppilas on häpeäksi mille lukiolle tahansa.
Minusta hän oli perin vastenmielinen. Kun näin hänen kävelypäivänä hanhenpojan tavalla käydä kaakertavan rivin loppupäässä, tunsin vastustamatonta halua potkaista hänet pois rivistä pelastaakseni osastoni kunnian.
Nilkku — olimme ristinneet hänet Nilkuksi hänen kauhean epätasaisen käyntinsä vuoksi — ei ollut likimainkaan ylhäisestä perheestä. Sen saattoi helposti huomata hänen tavoistaan, hänen puheestaan ja ennen kaikkea niistä tuttavuuksista, joita hänellä oli. Kaikki Sarlande'in katupojat olivat hänen ystäviään. Häntä meidän oli kiittäminen siitä, että meillä lähteissä aina oli kintereillä koko rykmentti katupoikia, jotka irvistelivät selkämme takana, huusivat Nilkkua nimeltä, osoittivat häntä sormellaan, heittelivät häntä kastanjankuorilla ja tekivät senkin seitsemän koirankujetta. Minun pikku poikiani se äärettömästi huvitti mutta minua ei naurattanut, minä lähetin joka viikko johtajalle erityisen valituksen Nilkusta ja niistä monista kurinhäiriöistä, jotka hänen läsnäolonsa aiheutti.
Valituksiini ei pahaksi onneksi tullut mitään vastausta, ja minä olin edelleen pakoitettu esiintymään kadulla Nilkun seurassa, joka kävi yhä likaisemmaksi ja ontui kahta kauheammin.
Eräänä sunnuntaina muun muassa, eräänä kauniina, auringonpaisteisena juhlapäivänä, saapui hän kävelylle sellaisessa asussa, että me kaikki kauhistuimme. Ette voi uneksia mitään sinnepäinkään. Kädet mustina, kengät ilman nauhoja, liassa melkein silmiin asti ja housuista vain vähän merkkejä jälellä … sanalla sanoen hirviö.
Naurettavinta oli, että hänet nähtävästi juuri sinä aamuna tätä kävelyretkeä varten oli erikoisesti siistitty. Hänen päänsä, joka oli paremmin kuin tavallisesti kammattu, oli vielä jäykkänä tukkarasvasta ja hänen kaulahuivinsa solmussa oli jotain, josta näkyi äidin käden jälki. Mutta hänen tielleen oli sattunut niin monta katuojaa!…
Nilkku oli kieritellyt niissä kaikissa.
Kun minä näin hänen asettuvan riviin toisten joukkoon, levollisena ja naama loistavana, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, valtasi minut äkkiä inho ja suuttumus.
Minä karjasin hänelle: »Mene matkaasi!»
Nilkku luuli minun laskevan leikkiä ja hymyili edelleen. Hän luuli itsensä hyvinkin kauniiksi sinä päivänä.
Karjasin hänelle uudestaan: »Mene matkaasi! mene matkaasi!»
Hän katsoi minuun surullisesti ja nöyrästi, silmät rukoilevina; mutta minä olin järkähtämätön ja rivi lähti liikkeelle jättäen hänet yksin liikkumattomana seisomaan keskelle katua.
Luulin päässeeni hänestä koko päiväksi, kun kaupungista lähdettäissä naurun tirskunta ja kuiskutteleminen jälkijoukossa, saattoi minut katsomaan taakseni.
Neljä, viisi askelta meidän jäljessämme asteli totisena Nilkku.
— Jouduttakaa askeleitanne, sanoin ensimmäisille.
Oppilaat ymmärsivät, että oli kyseessä tehdä pieni kuje Nilkulle, ja alkoivat livistää aika vauhtia.
Vähän väliin käännyttiin katsomaan, pysyisikö Nilkku jäljissä, ja meitä nauratti, kun huomasimme hänen hyvin kaukana mustana pisteenä painavan eteenpäin maantien tomussa leivos- ja limonaatikauppiaitten joukossa.
Tuo jukopää saapuikentällemelkein samaan aikaan kuin mekin. Mutta hän oli kalpea väsymyksestä ja raahasi surkeasti jalkojansa.
Se koski minuun ja hiukan häveten julmuuttani käskin hänet hiljaa luokseni.
Hänellä oli pieni, haalistunut pusero. Pikku Miehen punaruutuinen puseroLyon'in lukion ajoilta.
Tunsin paikalla tuon puseron ja sanoin itselleni: »Kurja raukka, etkö häpeä? Sinähän se olet itse, Pikku Mies, jota huviksesi noin kidutat!» Ja täynnä sisäisiä kyyneleitä, aloin sydämeni pohjasta rakastaa tuota hylkylasta.
Nilkku oli istunut maahan, sillä hänen jalkoihinsa koski. Minä istuin hänen viereensä. Puhuttelin häntä… Ostin hänelle appelsiinin. Olisin tahtonut pestä hänen jalkansa.
Tästä päivästä lähtein tuli Nilkusta ja minusta ystävät. Sain tietää surullisia asioita hänen elämästään…
Hänen isänsä, seppä, oli kuullut kaikkialla kiitettävän hyvän kasvatuksen etuja, ja teki nyt työtä otsansa hiessä, mies rukka, voidakseen pitää poikansa puolihoidokkaana lukiossa. Mutta, ikävä juttu. Nilkku ei ollut luotu lukiolaiseksi, eikä hyötynyt koulunkäynnistään juuri lainkaan.
Kouluun tulonsa päivänä oli hänelle annettukirjainkaavaja sanottu: »Kirjoita viivoja!» Ja Nilkku oli jo koko vuoden tehnyt viivoja. Ja millaisia viivoja, armias taivas! vinoja, likaisia, ontuvia, samanlaisia kuin hän itsekin…
Kukaan ei hänestä välittänyt. Hän ei kuulunut mihinkään luokkaan erikseen; hän meni tavallisesti siihen, jonka ovi oli auki. Eräänä päivänä tavattiin hänet viivojensa teossa ylimmässä luokassa…
Nilkku oli hauska oppilas!
Katselin häntä joskus lukuhuoneessa, kun hän kahdessa mutkassa paperinsa päällä, hikeä valuen ja läähättäen, kieli suusta ulkona, piti kaksin käsin kynästään kiinni ja painoi niin kovasti, että olisi luullut hänen aikovan lävistää pöydän… Joka viivan jäljestä kastoi hän kynäänsä ja joka rivin lopussa veti hän kielensä takaisin suuhunsa ja lepäsi käsiään hieroen.
Nilkku teki työtä suuremmalla halulla nyt, kun meistä oli tullut ystävät…
Kun hän oli päässyt sivun loppuun, kiipesi hän nelin ryömin istuimelleni ja pani sanaakaan sanomatta mestarinäytteensä eteeni.
Taputin häntä lempeästi, sanoen: »Oikein hyvin!» Hänenviivansaolivat kauheita, mutta en tahtonut masentaa hänen mieltänsä.
Täytyy kuitenkin myöntää, ettäviivatvähitellen alkoivat käydä suoraselkäisemmiksi, kynä ei enää rätissyt niin kauheasti ja vihossa ei ollut niin paljon mustepilkkuja… Luulenpa, että lopuksi olisin saanut jotain hänen päähänsä; onnettomuudeksi kohtalo meidät eroitti. Keskiluokkain opettaja lähti pois. Kun vuoden loppu oli lähellä, ei johtaja tahtonut ottaa uutta opettajaa. Parrakas yläluokkalainen istutettiin pikku poikain kateederiin, ja minä sain keskiluokkain lukuhuoneen valvoakseni.
Pidin sitä suurena onnettomuutena.
Ensinnäkin hirvittivät minua keskiluokkain pojat. Olin nähnyt heidän elämöimisensäkentällä, ja se ajatus, että minun yötä päivää piti olla heidän parissaan, kouristi sydäntäni.
Ja sitte täytyi minun jättää pikku poikani, rakkaat pikku poikani, joihin olin niin kiintynyt… Millainen tulisi parrakas yläluokkalainen olemaan heille?… Mitä tulisi Nilkusta? Olin todellakin suruissani.
Ja pikku poikani olivat myöskin suruissaan erostamme. Kun viimeistä kertaa valvoin heidän lukujaan olivat kaikki hetken liikutettuja, kun kello soi… He tahtoivat kaikki suudella minua… Olipa muutamilla jotakin oikein kaunistakin minulle sanottavana.
Entä Nilkku?
Nilkku ei sanonut mitään. Mutta juuri, kun menin ulos, lähestyi hän minua aivan punaisena ja pisti juhlallisesti kouraani komean vihon, jonka hän oli minun mielikseni laittanutviivojatäyteen.
Nilkku raukka!
Jouduin siis keskiluokkain lukusaliin.
Siellä sain huostaani viisikymmentä pahanilkistä, kolmen-, neljäntoista vuoden ijässä olevaa poikalurjusta, pöhöposkia vuoristolaisia, rikastuneitten maanvuokraajien poikia, joiden puolesta heidän vanhempansa maksoivat lukiolle kolmasti vuodessa sata kaksikymmentä francia tehdäkseen heistä pikku porvareita.
Nuo kömpelöt, röyhkeät, ylpeät nulikat puhuivat keskenään leveätä Cévennin murretta, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan, ja olivat melkein kaikki rumassa äänenmurrosijässä. Heillä oli karkeat, punaisiksi paleltuneet kädet, ääni kuin käheillä kukonpojilla, katse tylsä ja kaikilla sama lukion leima. He vihasivat minua ensi hetkestä alkaen, ilman että minua vähääkään tunsivat. Minä olin heidän silmissään vihollinen, läksyjen pänttääjä: ja siitä päivästä, kun asetuin istuimelleni, oli meidän välillämme sota, vimmattu sota ilman aselepoa joka ainoa hetki.
Voi, noita julmia lapsia, kuinka he minua kiduttivat!…
Tahtoisin puhua heistä ilman katkeruutta, ovathan nuo surulliset ajat niin kaukana!… Mutta ei, en voi; huomatkaa, vielä tällä hetkellä, jona näitä rivejä kirjoitan, tunnen kuinka käteni vapisee kuumeentapaisesta liikutuksesta. Tuntuu kuin yhä vieläkin olisin heidän parissaan.
He eivät tietystikään enää muista minua. He eivät enää muista Pikku Miestä eivätkä hänen komeita nenälasejaan, jotka hän osti itselleen näyttääkseen arvokkaammalta…
Entiset oppilaani ovat nyt miehiä, vakavia miehiä. Souheyrol lienee asianajajana jossakin Cévenneillä; Veillon (nuorempi) oikeuskirjuri: Loupi apteekkari ja Bouzanqueta eläinlääkäri. Heillä on asemansa ja kaksi leukaansa, kaikki mitä tarvitaan.
Joskus kuitenkin, kun he tapaavat toisensa joko seurassa tai kirkkomäellä, muistelevat he noita hauskoja lukioaikoja, ja silloin he ehkä tulevat puhuneeksi minusta.
— Kuuleppas Veillon, muistatko pikku Eyssetteä, läksyjen pänttääjää Sarlande'in ajoilta, jolla oli pitkä tukka ja piimänaama? Mitä kauheita kepposia me teimme hänelle!
Totta, hyvät herrat, te teitte hänelle kauheita kepposia, ja teidän entinen läksyjen pänttääjänne ei ole niitä vieläkään unohtanut…
Voi, poloinen pänttääjä rukka! kuinka hän teitä nauratti!… Niin, ja kuinka te itketitte häntä!… Te saitte hänet itkemään, ja se juuri teki kepposenne vielä hauskemmiksi…
Kuinka monta kertaa tuo pikku raukka, kidutuspäivän päätyttyä, vuoteeseensa kyyristyneenä puri peitettään, ettette olisi kuulleet hänen nyyhkytystään!…
Kauheata on elää pahansuopuuden ilmapiirissä, aina olla paha, aina aseissa, on niin kauheata rangaista, — tulee väkisinkin tehneeksi väärin, — kauheata on elämä, kun aina epäilee, kun kaikkialla pelkää ansoja, kun ei milloinkaan syö rauhassa eikä nuku rauhassa, kun aselevonkin vallitessa sanoo itsekseen: »Voi, hyvä Jumala!… Mitähän niillä taasen on mielessä?»
Ei, vaikka Daniel Eyssette eläisi sadan vuoden vanhaksi, ei hän milloinkaan unohda, mitä hän sai kärsiä. Sarlande'in lukiossa siitä päivästä lähtien, kun hän astui keskiluokkain lukusaliin.
Ja kuitenkin, — olin voittanut jotain lukusalia vaihtaissani: näin nyt mustat silmät.
Ollessamme kahdesti päivässä välitunnilla, näin ne kaukaa eräässä akkunassa, joka oli keskiluokkain pihalle päin… Ne olivat siellä, mustempina ja suurempina kuin koskaan, aamusta iltaan kumartuneina neuloksen yli, joka ei milloinkaan tullut valmiiksi; sillä mustat silmät neuloivat, neuloivat herkeämättä. Vaan neulomaan, ainoastaan neulomaan oli lasisilmänoita ne löytölasten kodista ottanut, mustat silmät eivät tunteneet isäänsä eivätkä äitiänsä — neuloivat vaan koko vuoden päästä päähän ilman lepoa, vieressä kehräävän lasisilmänoidan leppymättömän katseen alaisina.
Kuinka minä katselin noita silmiä. Välitunnit tuntuivat minusta liian lyhyiltä. Olisin voinut viettää koko ikäni tuon siunatun akkunan alla, jonka takana mustat silmät työskentelivät. Nekin tiesivät, että minä olin lähellä. Vähän väliä ne kohosivat neuloksesta, ja me puhuimme keskenämme silmäkieltä, suutamme avaamatta.
— Te olette hyvin onneton herra Eyssette?
— Niinkuin tekin, mustat silmä raukat.
— Meillä ei ole isää eikä äitiä.
— Minun isäni ja äitini ovat kaukana täältä.
— Voi, kun tietäisitte, kuinka kauhea lasisilmänoita on.
— Pojat ovat myös minulle kovin pahoja.
— Rohkeutta, herra Eyssette.
— Rohkeutta, ihanat, mustat silmät.
Enempää ei milloinkaan sanottu. Minä pelkäsin aina herra Viot'n ilmestymistä avaimineen, — kili, kili, kil! — ja tuolla ylhäällä akkunan takana oli mustilla silmillä myöskin oma herra Viot'insa. Minuutin ajan keskusteltuaan painuivat ne nopeasti alas ja ryhtyivät jälleen ompeluunsa suurien, terässankaisten silmälasien julmistuneen katseen säikähdyttäminä.
Pidin myöskin suuresti abbé Germane'ista…
Abbé Germane oli filosofian opettaja. Häntä pidettiin originaalina ja koko lukio aina johtajaan ja herra Viot'hon saakka pelkäsi häntä. Hän puhui vähän, lyhyeen ja tuimasti, kutsui kaikkia sinuksi, kulki pitkin askelin, pää pystyssä, kauhtana levällään ja paukutteli kuin ratsumies solkikenkäinsä korkoja. Hän o1i kookas ja väkevä. Olin kauvan luullut häntä hyvin kauniiksi: mutta eräänä päivänä häntä katsellessani lähempää, huomasin että nuo jalot leijonakasvot olivat hirvittävästi rokon rumentamat. Pieninkin kohta kasvoista oli kuin rikkihakattu, survottu, ruhjottu. Mirabeau papinkauhtanassa.
Abbé vietti yksinäistä, kolkkoa elämää pienessä kamarissaan, joka oli talon äärimmäisessä päässä, niin sanotussa Vanhassa lukiossa. Ei kukaan käynyt hänen luonaan, paitsi hänen molemmat pahanilkiset veljensä, jotka kuuluivat minun lukusaliini, ja joiden kasvatuksen hän kustansi.
… Iltasin, pihan poikki makuusaliin mennessä huomasi ylhäällä Vanhan lukion mustuneissa, rappiolle joutuneissa rakennuksissa pienen, himmeän valon tuikuttavan; se oli abbé Germane'in lamppu. Monta kertaa myöskin aamulla kello kuusi lukusaliin mennessäni näin sumun läpi lampun vielä palavan; abbé Germane ei ollut lainkaan pannut maata… Hänen sanottiin kirjoittavan suurta, filosofista teosta.
Minä puolestani tunsin suurta myötätuntoa tuota kummallista abbéta kohtaan, jo ennenkuin olimme tutustuneetkaan. Hänen hirvittävän kauniit kasvonsa, jotka säteilivät neroa, vetivät minua puoleensa. Mutta minut oli niin peloitettu kaikenmoisilla kertomuksilla hänen kummallisuuksistaan ja töykeydestään, etten uskaltanut lähestyä häntä. Tein sen kuitenkin suureksi onnekseni.
Se tapahtui seuraavasti…
Minun on kertominen, että olin tähän aikaan vajonnut korvia myöten filosofian historian tutkimiseen… Ankara työ Pikku Miehelle.
Silloin sain eräänä päivänä halun lukea Condillac'ia. Meidän kesken sanoen ei mies ole lukemisen arvoinen ja filosofina naurettava ja koko hänen filosofinen romunsa mahtuisi pikkusormen alle; mutta, niinkuin tiedätte, on nuorena aivan nurinkuriset käsitykset asioista ja ihmisistä.
Tahdoin siis lukea Condillac'ia. Minun täytyi saada Condillac, maksoi mitä maksoi. Pahaksi onneksi ei lukion kirjastossa ollut siitä nidostakaan, ja kirjakauppiaat eivät pitäneet sitä kaupan. Päätin kääntyä abbé Germane'in puoleen. Hänen veljensä olivat kertoneet minulle, että hänen huoneessaan oli yli kahdentuhannen kirjan, ja olin varma, että hänellä oli tuo unelmaini kirjakin. Mutta tuo mies hirviö peloitti minua ja vaivoin sai Condillac'kaan minut kiipeämään hänen luolaansa.
Kun saavuin hänen ovensa edustalle, vapisivat polveni… Naputin kaksi kertaa hyvin hiljaa…
— Sisään, kuului jyrisevä ääni. Peloittava abbé Germane istui hajareisin matalalla tuolilla, sääret pitkällään, kauhtanan liepeet ylösvedettyinä niin että voi nähdä hänen voimakkaat, jännitetyt lihaksensa mustien silkkisukkien läpi. Nojaten kyynärpäitään tuolin selkämykseen luki hän paksua punasyrjäistä nidosta ja poltti, niin että tohisi lyhyttä, ruskeata piippua, jota sanotaan »nenänkärventäjäksi».
— Sinäkö se olet! sanoi hän tuskin kohottaen silmiään nidoksestaan.Päivää! Kuinka voit? Mitä tahdot?…
Hänen jyrkkä äänensä, tuo kirjoilla sisustettu, jylhä huone, hänen ratsainistumisensa ja lyhyet piippunsa, jota hän piteli hampaissaan, tekivät minut kovin araksi.
Minun onnistui kuitenkin jotenkuten selittää käyntini tarkoitus ja pyytää tuota kuuluisaa Condillac'ia.
— Condillac! aijotko sinä lukea Condillac'ia! vastasi abbé Germane hymyillen. Mitä hullutuksia!… Etkö ennemmin tahtoisi polttaa piippua tupakkaa kanssani! Ota tuo komea rauhanpiippu, joka riippuu alhaalla seinää vasten, ja sytytä se … saatpa nähdä, se maistuu paremmalta kuin kaikki maailman Condillac'it.
Minä kieltäysin kumartaen ja punastuen.
— Etkö huoli?… No, niinkuin tahdot, poikaseni. Condillac'isi on tuolla ylhäällä kolmannella rivillä vasemmalta … voit ottaa sen mukaasi; minä lainaan sen sinulle. Mutta älä pitele sitä pahasti, taikka minä nyljen sinut.
Löysin Condillac'in kolmannelta riviltä vasemmalla ja aijoin poistua, mutta abbé pidätti minut.
— Sinä siis harrastat filosofiaa? … sanoi hän katsoen minua silmiin. Ehkäpä vielä uskotkin siihen?… Loruja, joutavia loruja, poikaseni! Ja minusta piti kaikin mokomin tehtämän filosofian opettaja! Se se vasta on jotain!… Mistä on luennoitava? Nollasta, tyhjästä… Yhtä hyvin olisivat he voineet, kun kerran hommassa olivat, nimittää minut tähtien ylitarkastajaksi taikka piipunsavun katsastajaksi… Voi, minua poloista! Saa sitä toisinaan olla jos jonakin henkensä elättämiseksi… Sinäkin siitä jo hiukan tiedät, vai kuinka?… No, ei sinun ole tarvis punastua. Tiedän, ettet ole onnellinen, pikku urkkija rukka, ja että pojat tekevät elämäsi sietämättömäksi.
Tässä abbé hetkeksi vaikeni. Hän näytti hyvin suuttuneelta ja tärryytti vimmatusti piippunsa vartta sormellaan. Minä jouduin liikutuksen valtaan kuullessani tuon arvossapidetyn miehen surkuttelevan kohtaloani ja painoin Condillac'in silmilleni salatakseni kyyneleeni, jotka valahtivat esiin. Melkein heti abbé jatkoi:
— Niin. unohdin kysyä sinulta … rakastatko Jumalaa? Häntä täytyy rakastaa, näetsen, poikaseni, ja luottaa häneen ja rukoilla häntä lujasti, muuten sinusta ei ole minnekään… Elämän suurissa kärsimyksissä en tiedä muuta kuin kolme parannuskeinoa: työ, rukous ja piippu, hyvin lyhyt savipiippu, muista se… Filosofeista ei ole minnekään; eivät ne kykene sinua rahtuakaan lohduttamaan. Minä olen kaiken tuon läpäissyt, voit uskoa puheeseeni.
— Niin uskonkin, herra abbé.
— Ja nyt, mene tiehesi, sinä väsytät minua… Kun haluat kirjoja, niin ei ole tarvis muuta kuin tulla ottamaan. Huoneeni avain on aina oven päällä, ja filosofit aina kolmannella hyllyllä vasemmalta… Älä puhu minulle enää… Hyvästi!
Sitten hän jälleen syventyi lukemiseensa ja antoi minun mennä ulos edes katsahtamatta minuun.
Tästä päivästä alkain olivat kaiken maailman filosofit käytettävinäni, minä menin abbé Germane'in huoneeseen naputtamatta, aivan kuin omaani. Useimmiten oli abbé luokalla, kun tulin sisään, ja huone oli tyhjä. Pikku piippu uinaili pöydän reunalla punareunaisten nidosten ja lukemattomien paperien keskellä, jotka olivat täynnä harakanvarpaita.
Joskus abbé Germanekin oli siellä. Hän joko luki, kirjoitti tai kulki pitkin harppauksin edestakaisin. Sisäänastuessani sanoin aralla äänellä:
— Hyvää päivää, herra abbé!
Useimmiten ei hän vastannut… Minä otin filosofini kolmannelta riviltä vasemmalta ja menin menojani, ilman että hän näytti aavistavankaan läsnäoloani. Aina vuoden loppuun asti emme vaihtaneet kahtakymmentäkään sanaa; mutta mitäpä siitä! Jokin sisimmässäni sanoi, että olimme ystäviä…
Tällä välin läheni lupa-aika. Soitto-oppilaitten kuultiin joka päivä harjoittelevan piirustussalissa polkkia ja marsseja palkintojen jakopäiväksi. Nämä polkat saattoivat kaikki hyvälle tuulelle. Iltasin, viimeisellä työtunnilla, nousi pulpeteista koko armeija pikku almanakkoja, ja joka poika veti viivan sen päivän yli, joka oli lopussa: »Taas yhtä vähemmän!» Pihat olivat täynnä lautoja juhlalavaa varten; piiskattiin nojatuoleja ja mattoja pudistettiin … lopussa oli työnteko ja kuri. Mutta sama viha urkkijaan ja samat hirvittävät kujeet jatkuivat viimmeiseen asti.
Vihdoin saapui tuo suuri päivä. Aika olikin; en olisi voinut kestää kauvempaa.
Palkinnot jaettiin minun pihallani, keskiluokkain pihalla… Näen sen vielä kirjavine telttoineen, sen valkealla verhotut muurit ja suuret vihreät puut täynnä lippuja ja niiden alla äärettömän sikermän sotilaslakkeja, kolmikolkkahattuja, sylinterejä ja kukkasia, sulkia nauhoja ja töyhtöjä… Perällä oli pitkä lava, jolla koulun arvohenkilöt istuivat punaisissa samettinojatuoleissa. Kuinka pieneksi itsensä tunsi tuon lavan edessä! Kuinka halveksivan ja ylhäisen näön se antoi niille, jotka sillä istuivat! Ei kellään noista herroista ollut enää tavallinen naamansa.
Olipa abbé Germane'kin lavalla, mutta ei näyttänyt olevan siitä tietoinen. Puoleksi pitkällään nojatuolissa, pää takakenossa, kuunteli hän hajamielisenä naapureittensa puhetta ja näytti katseellaan seuraavan puiden lehvien välitse jonkin olemattoman piipun savua.
Lavan juurella kimaltelivat soittokunnan torvet ja huilut auringon paisteessa. Koulun kaikki kolme osastoa istui penkeillä yhteen sullottuina, luokanjohtajat takanaan: kaikkein takimmaisina olivat tohisevat vanhemmat ja aliopettaja, joka talutti naisia paikoilleen huutaen: »Tehkää tilaa, tehkää tilaa!» ja vihdoin näkymättömänä joukon keskellä herra Viot'n avaimet, jotka riensivät ympäri pihaa, niin että kili-kili-kil! kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, milloin mistäkin, kaikkialta yhtaikaa.
Juhlallisuus alkoi, ja oli kuuma. Ei tuulen henkäystäkään teltan alla… Lihavat, tulipunaiset rouvat uinailivat höyhentöyhtöjensä varjossa ja kaljupäät herrat pyyhkivät tulipunaisilla silkkiliinoilla päätänsä… Kaikki oli punaista: kasvot, liput, nojatuolit. Pidettiin kolme puhetta, joille taputettiin vahvasti; minä en niistä mitään kuullut. Tuolla ylhäällä ensimmäisen kerroksen akkunassa neuloivat mustat silmät tavallisella paikallaan, ja minun sieluni liiteli niiden luo… Mustat silmä rukat! Ei tämmöisenäkään päivänä lasisilmänoita suonut niille vapautta.
Kun viimmeisen luokan viimmeisen palkinnon viimmeinen saaja oli julistettu, remahti soittokunta riemumarssiin, ja kaikki alkoivat hajaantua. Syntyi yleinen sekasorto. Opettajat tulivat alas lavaltaan; oppilaat hyppivät penkkien yli tavoittamaan omaisiaan. Syleiltiin ja huudettiin: »Tule tänne, tule tänne!» Palkinnonsaajain sisaret kantoivat ylpeinä veljiensä palkintoja poislähtiessään. Silkkihameet kahisivat tuolien välissä… Pikku Mies seisoi liikkumattomana erään puun takana ja katseli kauniiden naisten poislähtöä, alakuloisena ja häveten kulunutta hännystakkiaan.
Vähitellen piha tyhjeni. Pääovella seisoivat johtaja ja herra Viot. He hyväilivät ohimeneviä lapsia ja kumarsivat syvään vanhemmille.
— Tervetuloa ensi vuonna, tervetuloa ensi vuonna! sanoi johtaja leikkisällä hymyllä. Herra Viot'n avaimet helisivät hyväilevästi: kili-kili-kil! »Tulkaa takaisin, tulkaa takaisin ensi vuonna, pikku ystävät.»
Lapset ottivat hyväilyt hyvin huolettomasti vastaan ja loikkasivat yhdellä harppauksella portaat alas.
Muutamat nousivat komeisiin, vaakunoilla koristettuihin vaunuihin, joissa äidit ja sisaret kokoilivat leveitten hameittensa helmoja tehdäksensä sijaa. Läiskis…! Ja nyt aika vauhtia linnaa kohti! Kohta saamme nähdä kotipuistomme ja sen ruohonurmet, hauskan keinumme akaasioitten alla ja lintuhäkit, joissa on niin harvinaisia lintuja, ja soman lammikon joutsenineen ja kauniin linnanpenkereen, jolla iltasin juodaan jäistä sitruunavettä.
Toiset kiipesivät metsästysvaunuihin kauniitten tyttöjen viereen, jotka nauroivat valkeissa hatuissaan, niin että hampaat loistivat. Vuokramiehen vaimo, kultavitjat kaulassa oli ajajana. Anna piiskan läiskyä, Mathurine! Nyt palataan vuokrataloon; kohta saamme syödä voileipiä ja juoda maalaisviiniä, kohta saamme olla mukana teiriä ampumassa ja kieritellä tuoksuvissa heinissä!
Onnelliset lapset! He saivat mennä menojaan… Voi, jospa minäkin olisin voinut lähteä pois…
Nyt on lukio autiona. Kaikki ovat poissa… Kokonaiset armeijat isoja rottia tekee keskellä päivää hyökkäyksiään makuusalin toisesta päästä toiseen. Mustepullot kuivuivat pulpeteissa. Pihan puissa viettävät varpuslaumat juhliaan; nämä herrat ovat kutsuneet kaikki toverinsa kaupungista vieraisiin, ja aamusta iltaan on nyt puissa hirvittävä rähinä.
Pikku Mies kuuntelee heitä työskennellessään katon harjan alla. Hän on armosta saanut jäädä taloon lupa-ajaksi. Hän käyttää tämän ajan vimmattuun kreikkalaisten filosofien tutkimiseen. Mutta huone on liian kuuma, ja katto liian matalalla. Sen alla on tukehtua. Ei minkäänlaisia akkunaluukkuja. Aurinko tulee huoneeseen kuin tulisoihtu ja sytyttää kaikki tuleen. Katossa paukahtelee kalkitus ja rapisee alas… Pikku Mieskin tekee kovia ponnistuksia, ettei nukkuisi. Hänen päänsä on lyijynraskas; hänen silmäluomensa tahtovat painua umpeen.
Tee työtä, Daniel Eyssette!… Sinunhan on luotava uusi koti… Mutta turhaan, hän ei voi… Kirjaimet tanssivat hänen silmissään, sitte alkaa kirja pyöriä, lopuksi pöytä ja koko huone. Karkoittaakseen tuon kummallisen horrostilan, Pikku Mies nousee ylös ja astuu pari askelta, ovelle saavuttuaan hän horjahtaa ja kaatuu maahan kuin kivi unen voittamana.
Ulkona rupattavat varpuset, sirittävät heinäsirkat, tomusta valkeat plataanit pudottavat suomujaan auringon täydeltä terältä heloittaissa.
Pikku Mies näkee ihmeellistä unta; hän on kuulevinaan kamarinsa ovellekoputettavan ja raikkaan äänen huutavan häntä nimeltä »Daniel,Daniel..!» Hän tuntee tuon äänen. Se huusi samalla tavalla muinoin:»Jacques, sinä olet pässinpää!»
Ovelle koputetaan yhä kovemmin: »Daniel, oma Danielini, tämä on isäsi, avaa pian!»
Voi kauhistavaa painajaista! Pikku Mies aikoo vastata, aikoo mennä aukaisemaan. Hän kohottautuu kyynärpäilleen, mutta hänen päänsä on liian raskas, hän vaipuu takaisin maahan ja kadottaa tajuntansa…
Kun Pikku Mies tulee tuntoihinsa, huomaa hän kummastuksekseen makaavansa viti valkoisessa vuoteessa sinisten verhojen puolihämärässä… Valo on niin suloinen, huone niin rauhallinen. Ei kuulu muuta ääntä kuin kellon naksutus ja hopealusikan helähdys porsliiniastian laitaa vasten… Pikku Mies ei tiedä missä on; mutta hänen on niin hyvä olla. Verhot vedetään hiukan syrjään. Isä Eyssette, kuppi kädessä, kumartuu hänen puoleensa hellästi hymyillen, silmät täynnä kyyneliä. Pikku Mies luulee yhä uneksivansa.
— Sinäkö se olet, isä, sinäkö se todellakin olet?
— Niin, oma Danielini; niin rakas lapseni, minä se olen.
— Missä olen siis?
— Sairashuoneessa, olet ollut täällä viikon ajan … nyt olet parantunut, mutta olet ollut hyvin sairas…
— Mutta sinä, isä, kuinka sinä olet täällä? Suutelehan minua toki vielä! Voi, kun näen sinut, luulen yhä uneksivani.
Isä Eyssette suutelee häntä.
— Kas noin, vedä peite päällesi, ole kiltti lapsi… Lääkäri on kieltänyt sinun puhumasta.
Ja estääkseen lapsen puhumasta, puhuu tuo kunnon mies itse koko ajan.
— Voitko ajatella, että viiniviljelysyhtiö lähetti minut viikko sitte kiertomatkalle Cévenneille. Arvaat kai, että olin iloinen, kun saisin nähdä Danielin! Saavun lukiolle… Sinua huudetaan ja haetaan… Ei missään Danielia. Annan tuoda itseni huoneesi ovelle: avain oli sisäpuolella… Minä koputan: ei vastausta. Raksis! minä potkaisen oven sisään ja löydän sinut lattialta kovassa kuumetaudissa… Voi, lapsi raukka, kuinka sairas olet ollut. Viisi vuorokautta olet hourinut! En ole sinua minuutiksikaan jättänyt… Houraillessa puhuit koko ajan kodin perustamisesta. Minkä kodin? sano!… Taikka huusit: »Pois avaimet, ottakaa pois avaimet lukoista!» Sinä naurat? Mutta usko, että minä en nauranut. Hyvä Jumala, mitä öitä olenkaan saanut kanssasi viettää… Tiedätkö, että herra Viot, — onhan hänen nimensä Viot? — ei tahtonut antaa minun olla lukiossa yötä. Hän vetosi ohjesääntöihin… Niin, ajattele, ohjesääntöihin! Niinkuin minä hänen ohjesäännöistään välittäisin. Tuo kirjatoukka luuli peloittavansa minua kilistämällä avaimiaan nenäni edessä. Mutta kylläpä hän sai kunniansa kuulla.
Isä Eyssetten uhkarohkeus sai Pikku Miehen kauhistumaan; mutta sitten nopeasti unohtaen herra Viot'in avaimet, kysyi hän: »Entä äiti?» levittäen sylinsä aivan kuin äiti olisi ollut siinä hyväiltävänä.
— Ellet pidä peitettä päälläsi, niin en kerro mitään, vastasi isä Eyssette suuttuneena. No, vedä peite päällesi!… Äitisi voi hyvin, hän on Baptiste sedän luona.
— Entä Jacques?
— Jacques?… Se aasi! Kun sanon aasi, en sillä mitään tarkoita, niinkuin hyvin ymmärrät… Jacques on päinvastoin oikein kunnon poika… Mutta älä heitä sitä peitettä päältäsi, piru vieköön!… Hänellä on erinomainen paikka. Hän itkee tietysti, niinkuin ennenkin. Mutta muuten hän on hyvin tyytyväinen. Hänen esimiehensä on ottanut hänet kirjurikseen… Hänellä ei ole muuta työtä kuin kirjoittaa sanelun mukaan… Hyvin edullinen paikka.
— Jacques rukka on siis elinkaudekseen tuomittu kirjoittamaan sanelun mukaan!…
Se sai Pikku Miehen kohti kulkkua nauramaan, ja isä Eyssette nauroi nähdessään hänen nauravan, yhtä mittaa toruen tuon kirotun peitteen takia, joka aina liukui pois…
Oi, ihana sairashuone! Mitä suloisia hetkiä Pikku Mies viettää pikku vuoteensa sinisten uutimien välissä!… Isä Eyssette on aina hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen päänalusensa vieressä ja Pikku Mies tahtoisi, ettei isä Eyssette lainkaan lähtisi pois… Mutta voi, se on mahdotonta. Viiniviljelysyhtiö tarvitsee matkustajansa. Isän on lähteminen, hänen on jatkaminen kiertomatkaansa Cévenneillä…
Isän lähdettyä jää poika yksin, ihan yksin hiljaiseen sairashuoneeseen. Hän viettää päivänsä lukemalla suuren nojatuolin helmassa akkunan ääressä. Aamuin ja illoin tuo keltainen rouva Cassagne hänelle ruokaa. Pikku Mies juo lihaliemikuppinsa, imeskelee kananpojan koipensa ja sanoo: »Kiitos, hyvä rouva!» Ei mitään muuta. Tuo nainen haisee kuumetaudeilta, eikä miellytä häntä. Pikku Mies ei edes katso häneen. Mutta kun hän eräänä aamuna on päässyt sanomasta: »Kiitos, hyvä rouva!» aivan kuivasti, niinkuin tavallisesti silmiään kirjasta nostamatta, hämmästyy hän kuullessaan hyvin lempeän äänen sanovan: »Kuinka voitte tänään, Daniel herra?»
Pikku Mies nostaa päätään ja, arvatkaa kenenkä hän näkee… Mustat silmät, mustat silmät ilmi elävinä, liikkumattomina ja hymyilevinä edessään!… Mustat silmät ilmoittavat ystävälleen, että keltainen rouva on sairaana, ja että heidän on hoitaminen hänen toimiansa. Ne lisäävät maahan luotuina, että ne ovat hyvin iloiset nähdessään Daniel herran jälleen terveenä; sitte ne vetääntyvät pois syvään niiaten ja sanovat tulevansa vielä samana iltana takaisin. Mustat silmät ovat palanneetkin vielä samana iltana, ja seuraavan päivän aamuna, vieläpä seuraavan päivän iltanakin. Pikku Mies on ihastuksissaan. Hän siunaa omaa tautiaan, keltaisen rouvan tautia, kaikkia maailman tauteja; ellei kukaan olisi ollut sairaana, ei hän koskaan olisi joutunut mustien silmien kanssa kahdenkesken.
Oi, ihana sairashuone! Kuinka suloisia hetkiä Pikku Mies viettää akkunan ääreen vieritetyssä nojatuolissaan! Aamusin säihkyvät mustat silmät pitkien ripsien varjossa kuin jalokivet auringossa, iltasin loistavat ne lempeästi kuin tähdet öisellä taivaalla… Pikku Mies uneksi kaiket yöt mustista silmistä: ne eivät anna hänen nukkua. Jo aamun koitossa on hän jalkeilla valmistautuakseen niitä vastaanottamaan: hänellä on niille niin paljon uskottavaa!… Mutta kun mustat silmät saapuvat, hän ei sano niille mitään.
Mustat silmät näyttävät olevan hyvin ihmeissään tästä äänettömyydestä. Ne tulevat ja menevät ja keksivät senkin seitsemän tekosyytä viipyäkseen sairaan luona, toivoen yhäti, että tämä alkaisi puhua; mutta tuo merkillinen Pikku Mies ei saa sanaa suustansa.
Toisinaan hän kuitenkin kokoo kaiken rohkeutensa ja alkaa rohkeasti näin: »Hyvä neiti!…»
Heti syttyvät mustat silmät ja katsovat hymyillen häneen. Mutta kun onneton näkee niiden noin hymyilevän, menee hänen päänsä kokonaan pyörälle, ja hän lisää vapisevalla äänellä: »Kiitän teitä hyvyydestänne minua kohtaan.» Tai myös: »Lihaliemi on tänään mainiota.»
Silloin ovat mustat silmät hyvin nyrpeän näköiset, joka merkitsee: »Eikö se ollutkaan muuta!» Ja ne lähtevät huoaten pois.
Kun ne ovat menneet, on Pikku Mies epätoivoissaan:
— Voi, huomenna, huomenna minä ihan varmaan puhun niille.
Ja huomenna alkaa taas sama juttu.
Vihdoin, väsyneenä yrityksiinsä ja tuntien, ettei milloinkaan rohkenisi sanoa mustille silmille, mitä ajattelee, Pikku Mies päättää kirjoittaa niille… Eräänä iltana hän pyytää paperia ja mustetta kirjoittaakseen kirjeen, hyvin tärkeän kirjeen… Mustat silmät ovat varmaankin arvanneet, mistä kirjeestä on kysymys; — ne ovat niin veitikkamaisen näköiset!… Pian, pian juoksevat ne sairaan eteen ja kiiruhtavat pois nauraen itsekseen.
Pikku Mies alkaa kirjoittaa; hän kirjoittaa koko yön; aamun tullessa huomaa hän, ettei tämä lopettamaton kirje sisällä muuta kuin kaksi sanaa, — kyllä ymmärrätte; mutta nämä kaksi sanaa ovat kaikkein kaunopuheisimmat maailmassa, ja hän on vakuutettu, että ne tekevät valtavan vaikutuksen.
Hiljaa nyt!… Mustat silmät ovat tulossa… Pikku Mies on liikutuksen vallassa: hänellä on kirje valmiina ja hän vannoo antavansa sen heti. kun mustat silmät tulevat… Se tulee tapahtumaan näin. Mustat silmät tulevat sisään ja panevat lihaliemen ja kananpojan pöydälle. »Hyvää päivää, Daniel herra!» Silloin hän sanoo heti paikalla hyvin rohkeasti: »Herttaiset mustat silmät, tässä on teille kirje.»
Mutta hiljaa!… Käytävästä kuuluu linnun tipsutus… Mustat silmät lähestyvät… Pikku Mies pitää kädessään kirjettä. Hänen sydämensä jyskyttää; hän luulee kuolevansa… Ovi avautuu… Kauheata!… Mustien silmien asemesta ilmaantuu vanha noita, kauhistava lasisilmänoita.
Pikku Mies ei uskalla pyytää selvitystä, mutta hän on pois suunniltaan hämmästyksestä. Miksi ne eivät tulleet?… Hän odottaa kärsimättömänä iltaa… Hirveätä! mustat silmät eivät ilmaannu illallakaan, eivätkä seuraavana päivänä, eivätkä sitä seuraavana, eivät koskaan.
Mustat silmät on ajettu pois. Ne on lähetetty takaisin löytölasten kotiin, jossa ne pidetään neljä vuotta suljettuina siksi, kun tulevat täysi-ikäisiksi… Mustat silmät varastivat sokeria!…
Hyvästi, sairashuoneen ihanat päivät! Mustat silmät ovat poissa ja onnettomuuden huipuksi palaavat oppilaat kouluun takaisin… Mitä, joko ne palaavat… Voi, kuinka tämä lupa-aika on ollut lyhyt!
Ensi kerran kuuden viikon perästä tulee Pikku Mies ala pihamaalle, kalpeana ja laihana ja pienempänä kuin koskaan… Koko lukio herää. Sitä pestään ylhäältä alas. Käytävät valuvat virtoinaan vettä. Herra Viot'in avaimet puuhaavat raivoissaan, niinkuin ainakin. Peloittava herra Viot on käyttänyt lupa-aikansa lisätäkseen muutamia pykäliä ohjesääntöihinsä ja muutamia avaimia avainkimppuunsa. Pitäköön Pikku Mies nyt vain itsensä aisoissa.
Joka päivä saapuu joitakuita oppilaita… Läiskis! Portilla näkyy taasen palkintojenjakajaisista tutut metsästysvaunut.