»Ei se mitään ole, typerä Daniel! Hiukan väsymystä… Olen tehnyt liian paljon työtä viime aikoina. Nyt kun sinulla on paikka, voin vähän levätä ja viikossa olen terve.»
Hän sanoi sen niin luonnollisesti, niin hymyilevällä naamalla, että minun surulliset aavistukseni hälvenivät enkä kokonaiseen kuukauteen kuullut päässäni niiden mustien siipien havinaa…
Seuraavana päivänä ryhdyin toimeeni Ouly'in opistossa.
Komeasta nimestään huolimatta oli Ouly'in opisto pieni koulupahainen, jota piti vanha nainen, jolla oli pitkät, riippuvat kiharat, ja jota lapset kutsuivat: »hyväksi tädiksi». Siellä oli noin parikymmentä pikkuista miehenalkua, noita aivan pieniä, jotka tuovat aamiaisensa korissa kouluun ja joiden paidan lieve aina näkyy.
Semmoisia olivat oppilaamme. Rouva Ouly opetti heille psalmia, minä johdin heitä aakkosten salaisuuksien perille. Minun oli heitä sitäpaitsi valvottava välitunneilla pihalla, jossa käyskenteli kanoja ja intialainen kukko, jota nuo pikku herrat kovin pelkäsivät.
Jonkun kerran, kun »hyvällä tädillä» oli luuvalo, täytyi minun myöskin lakaista luokkahuone, mikä ei suinkaan soveltunut ylivalvojalle, mutta minä tein sen ilman vastenmielisyyttä, niin iloinen olin voidessani itse ansaita leipäni… Illalla, kun palasin Pilois'in hotelliin, oli päivällinen valmiiksi katettuna, ja minua odotti Jacques äitini… Päivällisen jälestä kävelimme hiukan edestakaisin puutarhassa ja istuimme sitten lieden ääreen… Niin vietimme päivämme… Joskus saimme kirjeen vanhemmiltamme; se oli suuri tapaus elämässämme. Äiti oli yhä edelleen Baptiste enon luona ja isä matkusti Viiniyhtiön asioissa. Meidän asiamme olivat paremmalla kannalla. Lyon'in aikuisista veloista oli kolme neljäsosaa maksettu. Yhdessä tai parissa vuodessa voitaisiin kaikki saada järjestettyä ja mahdollisesti taasen muuttaa yhteen. Minä olin sitä mieltä, että voisimme siksi aikaa noutaa äidin luoksemme Pilois'in hotelliin asumaan, mutta Jacques ei siihen suostunut. — »Ei, ei vielä, sanoi hän omituisella äänellä, ei vielä. Odotetaan vähäisen.» Tämä ainiaan sama vastaus koski kipeästi sydämeeni. Sanoin itsekseni: »Hän ei luota minuun. Hän pelkää, että minä vielä tekisin jonkun uuden kolttosen kun äiti tulee tänne. Siksi hän tahtoo, että odotamme.» Minä erehdyin. Se ei ollut se syy, jonka tähden Jacques sanoi: »Odotetaan vähäisen».
Lukija, jos olet kylmä järkeilijä, jos naurat unille, jos eivät sydäntäsi milloinkaan aavistukset tulevista asioista ole ahdistaneet, — niin että olisit mielinyt huutaa —, jos olet todellisuuden mies, noita voimaihmisiä, joihin ei muu pysty kuin näkyvä maailma, ja jotka eivät kärsi aivoissansa pienintäkään taikauskon kipinää, jos et missään suhteessa usko ylenluonnolliseen etkä pidä mitään selvittämättömänä, niin älä lue näitä muistelmia loppuun. Se, mitä minulla vielä on kerrottavaa näissä viimmeisissä luvuissa, on totta niinkuin ijäinen totuus itse, mutta sinä et tule sitä uskomaan.
Oli joulukuun neljäs päivä. Palasin Oyly'in opistosta vielä nopeammin kuin tavallisesti. Kun aamulla olin lähtenyt kotoa, oli Jacques valittanut tavatonta väsymystään, ja minä halusin tietää, miten hän voi. Kun kuljin puutarhan läpi, olin kompastua herra Pilois'iin, joka seisoi viikunapuun vieressä ja puhui hiljaisella äänellä lyhyen, kömpelön näköisen herran kanssa, joka suurella vaivalla näytti napittavan hansikkaitansa.
Aijoin pyytää anteeksi ja mennä eteenpäin, mutta hotellin isäntä pidätti minut sanoen:
— Vain sananen, Daniel herra!
Sitten kääntyi hän tuohon toiseen ja jatkoi:
— Tämä on se nuori mies, josta puhuin. Luulen, että on parasta ilmoittaa hänelle…
Jäin hyvin hämmentyneenä seisomaan.
Mitä tuon paksun herran piti ilmoittaa minulle? Että nuo hansikkaat olivat aivan liian pienet hänen käpäliinsä? Kyllähän minä sen sanomattakin näin…!
Kaikki vaikenivat ollen hetkisen hämillään. Herra Pilois katseli nenä pystyssä viikunapuutansa, aivan kuin olisi etsinyt siitä olemattomia viikunoita. Paksu herra venytteli edelleen hansikkaittensa napinreikiä. Vihdoin hän kuitenkin päätti puhua, mutta hellittämättä tietystikään hansikkaansa nappia.
— Hyvä herra, sanoi hän minulle: olen kaksikymmentä vuotta ollutPilois'in hotellin lääkärinä ja uskallan vakuuttaa…
En antanut hänen lopettaa lausettansa. »Te olette tullut tänne veljeni takia?» kysyin häneltä vavisten. »Hän on hyvin sairas, eikö niin?»
En luule, että tuo lääkäri oli mikään pahansuopa mies, mutta tällä hetkellä oli hänellä vain hansikkaansa mielessä ja ajattelematta lainkaan, että hän puhui Jacques'in lapselle, koittamatta lieventää iskua, hän vastasi raa'asti: »Josko hän on sairas! Se on varma. Hän ei elä aamuun asti…»
Isku sattui, sen vakuutan. Talo, herra Pilois ja lääkäri, kaikki meni ympäri silmissäni. Minun täytyi nojata viikunapuuhun. Olipa tuolla Pilois'in hotellin lääkärillä säälimätön nyrkki. Hän ei muuten huomannut mitään, vaan jatkoi mitä huolellisimmalla äänellä ja jättämättä hansikkaittensa napittamista:
— … Tässä meillä on erittäin ankara tapaus nopeata keuhkotautia. Ei voi mitään tehdä, ei ainakaan mitään, josta olisi hyötyä. Muuten on minut haettu aivan liian myöhään, niinkuin tavallista.
— Ei se ole minun syyni, tohtori, sanoi tuo hyvä herra Pilois, joka itsepäisesti mitä suurimmalla tarkkuudella jatkoi viikunain etsimistä, jolla tavalla myöskin voi salata kyyneleitä. Ei se ole minun syyni. Olen kauvan tietänyt, että herra Eyssette raukka oli sairas, ja olen häntä usein neuvonut kääntymään lääkärin puoleen, mutta hän ei tahtonut. Hän ei varmaankaan tahtonut peloittaa veljeänsä… Nuo poikaset, näette, olivat niin kiintyneet toisiinsa.
Minun rinnastani nousi epätoivoinen nyyhkytys.
— Kas niin, poikaseni, rohkaiskaa mieltänne, sanoi hansikasherra minulle ystävällisesti. Kuka tietää? Tiede on lausunut viimmeisen sanansa, mutta luonto ei. Tulen uudestaan huomenaamulla.
Sitten hän pyörähti ympäri ja lähti tyytyväisenä huokaisten: hänen oli onnistunut saada yksi nappi kiinni.
Viivyin vielä hetken ulkona pyyhkiäkseni kyyneleeni ja hiukan rauhoittuakseni; sitten kokosin kaiken rohkeuteni ja astuin reippaasti huoneeseemme.
Se, mitä näin ovea avatessani, sai vereni jähmettymään. Jättääkseen minulle vuoteen oli Jacques arvatenkin antanut laittaa itselleen sijan sohvalle ja siinä hän makasi kalpeana, hirvittävän kalpeana, aivan samanlaisena kuin se Jacques, jonka olin nähnyt unissani.
Ensi ajatukseni oli heittäytyä hänen päällensä, ottaa hänet syliini ja kantaa hänet takaisin vuoteelle tai minne muuanne tahansa, mutta viedä hänet siitä pois, hyvä Jumala, viedä hänet vain siitä pois! Silloin johtui yhtäkkiä mieleeni ajatus: »Sinä et jaksa sitä tehdä, hän on liian raskas». Ja silloin, kun näin, että Jacques armotta makasi tuolla paikalla, jossa uni oli ennustanut hänen kuolevan, loppui koko rohkeuteni. Se teennäinen iloisuuden naamari, joka tavallisesti pannaan kasvoille, jotta kuolevainen ei kävisi rauhattomaksi, ei pysynyt minun poskillani, vaan minä lankesin polvilleni sohvan viereen vuodattaen kyynelvirtoja.
Jacques kääntyi suurella vaivalla minuun päin.
— Sinäkö se olet, Daniel… Oletko tavannut lääkärin? Ja minä kun niin varoitin sitä karhua säikähdyttämästä sinua. Mutta näen nyt, ettei hän ole siitä välittänyt, ja että tiedät kaikki… Anna minulle kätesi, pikku veli… Kuka pakana olisi sellaista voinut ajatella? Ihmiset menevät Nizzaan keuhkotautiansa parantamaan, mutta minä menin sitä sieltä hakemaan. Sehän on aivan ennenkuulumatonta… Ei, kuuletko, jos sinä olet noin toivoton, niin viet minulta viimmeisenkin rohkeuden, ei sitä ole minulla muutenkaan paljon… Sinun lähdettyäsi tänä aamuna ymmärsin, että oli tapahtunut paha käänne. Lähetin hakemaan Saint-Pierre'in pappia. Hän tuli minua katsomaan ja palaa pian takaisin antamaan minulle pyhän ehtoollisen… Arvaathan, että se olisi äitiimme tahto… Tuo pappi on hyvä ihminen… Hänellä on sama nimi kuin ystävälläsi Sarlande'in lyseossa.
Hän ei jaksanut puhua enempää, vaan painui takaisin tyynylleen ja sulki silmänsä. Luulin, että hän heti kuolisi ja aloin huutaa kovalla äänellä: »Jacques, Jacques, rakas Jacques!…» Mitään sanomatta viittasi hän minua monta kertaa vaikenemaan.
Silloin ovi aukeni. Herra Pilois tuli sisään lihavan miehen kanssa, joka vieri kuin pallo sohvaa kohti huutaen: »Mitä minä kuulen, Jacques herra?… Niinkuin on tapana sanoa…»
— Hyvää päivää. Pierrotte! sanoi Jacques, jälleen avaten silmänsä. Hyvää päivää, vanha ystävä! Tiesin varmaan, että tulisitte ensi viittauksesta… Päästä hänet tähän istumaan, Daniel. Meillä on vähän puhuttavaa.
Pierrotte painoi suuren päänsä melkein kuolevan kalpeisiin huuliin, ja näin olivat he pitkän aikaa puhellen hiljaa toisilleen. Minä seisoin liikkumattomana keskellä huonetta ja katselin. Kirjat olivat vielä kainalossani. Herra Pilois otti ne minulta hiljaa pois sanoen jotain, mitä en ymmärtänyt, sitten hän sytytti kynttilät ja levitti pöydälle suuren, valkoisen pöytäliinan. Sanoin itsekseni: »Miksi hän kattaa pöydän?… Syömmekö päivällistä?… Mutta minulla ei ole nälkä.»
Alkoi tulla pimeä. Ulkona puutarhassa oli muutamia hotellin asukkaita, jotka viittoivat toisilleen ja katselivat meidän akkunoitamme. Jacques ja Pierrotte keskustelivat yhä edelleen. Vähän väliin kuulin cévenniläisen sanovan karkealla, kyynelten tukahuttamalla äänellä: »Kyllä, Jacques herra… Kyllä, Jacques herra…» Mutta en uskaltanut mennä lähemmäksi. Vihdoin Jacques kuitenkin käski minut luoksensa ja viittasi minut istumaan päänaluksensa luo Pierrotte'in viereen.
— Daniel, rakkaani, sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, olen kovin murheissani, kun minun täytyy jättää sinut; mutta yksi asia lohduttaa minua: minä en jätä sinua yksin maailmaan… Sinulle jää Pierrotte, kunnon Pierrotte, joka antaa sinulle anteeksi ja lupaa ruveta minun sijalleni…
— Niin, niin, Jacques herra, minä lupaan … niinkuin on tapana sanoa … minä lupaan…
— Katso, rakas lapseni, jatkoi Jacques äiti; sinä et koskaan yksinäsi voisi perustaa uutta kotia… En sano sitä mieltäsi pahoittaaksesi, mutta sinusta ei uuden kodin perustajaksi ole… Mutta Pierrotte'in avulla luulisin sinun onnistuvan toteuttaa unelmamme. En pyydä, että koettaisit tulla mieheksi, arvelen, niinkuin abbé Germane'kin, että pysyt lapsena koko ikäsi. Mutta pyydän sinua aina olemaan hyvä lapsi, kiltti lapsi ja ennen kaikkea … tule vähän lähemmäksi, että kuiskaan korvaasi … ennen kaikkea, elä saata mustia silmiä itkemään.
Tässä minun poloinen rakkaani taasen levähti hetken aikaa; sitten hän jatkoi:
— Kun kaikki on ohi, niin kirjoita isälle ja äidille. Mutta sinun täytyy ilmottaa se heille vähitellen… Jos he saavat tietää sen yhdellä kertaa, niin se on heille liian kovaa. Käsitätkö nyt, miksi en tahtonut äitiä tänne? En tahtonut, että hän olisi täällä nyt. Nämä ovat liian kovia hetkiä äideille…
Hän vaikeni ja katsoi oveen päin.
— Nyt tulee Jumala! sanoi hän hymyillen ja viittasi meitä menemään kauvemmaksi.
Hänelle tuotiin Herran Ehtoollinen. Ehtoollisleivät ja pyhät öljyt asetettiin valkealle pöytäliinalle kynttilöiden väliin. Sitten meni pappi vuoteen viereen ja pyhä toimitus alkoi.
Kun se oli lopussa, — oi, kuinka aika tuntui minusta pitkältä! — kun se oli lopussa, kutsui Jacques minut hiljaa luoksensa:
— Suutele minua, sanoi hän ja hänen äänensä oli niin heikko, että se tuli niinkuin jostain kaukaa… Kaukanapa hän mahtoi ollakin, koska tuo kauhistava, nopea keuhkotauti jo kaksitoista tuntia sitten oli paiskannut hänet laihaan selkäänsä ja nelistäin kiidätti häntä kohti kuolemaa!…
Kun kumarruin häntä suutelemaan, tapasi käteni hänen kätensä, hänen rakkaan kätensä, joka oli kostea kuolonhiestä. Otin siitä kiinni enkä sitä enää päästänyt. En tiedä, kuinka kauvan näin istuimme, ehkä tunnin, ehkä kokonaisen ijankaikkisuuden, en voi sitä sanoa… Hän ei enää nähnyt minua, ei enää puhunut minulle. Mutta monta kertaa tunsin hänen kätensä liikahtavan kädessäni, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: »Minä tunnen, että olet siinä.» Äkkiä kävi pitkä värähdys koko hänen ruumisraukkansa läpi, päästä jalkoihin. Näin hänen aukaisevan silmänsä, katselevan ympärilleen, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotakin, ja kun kumarruin hänen ylitsensä, kuulin hänen sanovan kaksi kertaa hyvin lempeällä äänellä: »Jacques, sinä olet aasi… Jacques, sinä olet aasi!» eikä mitään muuta. Hän oli kuollut…
Oo, minun uneni!…
Sinä yönä kävi ankara tuuli. Joulukuu syyti kaksin kourin räntäänsä akkunoita vasten. Pöydällä, huoneen toisessa päässä, kimalteli kynttilöiden välissä hopeinen ristiinnaulitun kuva. Ristiinnaulitun edessä oli polvillaan pappi, jota en tuntenut. Hän rukoili kovalla äänellä myrskyn kohinassa. Minä en rukoillut enkä itkenytkään. Minulla ei ollut kuin yksi ajatus, yksi itsepintainen ajatus: tahdoin pitää lämpimänä rakastettuni käden, jota pidin tiukasti puristettuna omien käsieni välissä. Voi, mitä enemmän aamu valkeni, sitä raskaammaksi ja kylmemmäksi kävi tuo käsi…
Yhtäkkiä nousi pappi, joka luki latinalaisia rukouksiaan ristiinnaulitun kuvan edessä, tuli luokseni, löi minua olalle ja sanoi:
— Koeta rukoilla… Se tekee sinulle hyvää.
Silloin tunsin hänet… Se oli minun vanha ystäväni Sarlande'in lyseosta, itse abbé Germane kauniine rokonarpisine kasvoineen, papinkauhtanaan puetun rakuunan näköisenä… Suru oli riistänyt minulta niin kaiken ajatuskyvyn, että en hämmästynyt nähdessäni hänet. Se oli minusta aivan luonnollista. Kuinka hän oli joutunut tänne, saatte heti kuulla.
Kun Pikku Mies lähti Sarlande'in lyseosta, oli abbé Germane sanonut hänelle: »Minulla kyllä on velikin Pariisissa, kunnon pappismies… Mutta turhaa olisi antaa sinulle hänen osoitettaan… Et sinä kuitenkaan häntä etsisi.» Voi, ihmeellistä sallimusta! Abbén veli oli juuri se Saint-Pierre'in kirkon pappi, jonka Jacques äiti rukka oli kutsuttanut kuolinvuoteelleen. Juuri tähän aikaan oli abbé Germane sattumoisin läpimatkalla Pariisissa ja asui pappilassa… Joulukuun neljännen päivän iltana sanoi hänen veljensä kotiintullessaan:
— Olen juuri käynyt antamassa viimmeisen voitelun eräälle poika rukalle, joka tekee loppuaan tässä aivan lähellä. Rukoile hänen puolestaan, abbé!
Abbé vastasi: »Muistan häntä huomenna lukeissani messuni. Mikä hänen nimensä on?…»
— Odotahan … se on joku eteläranskalainen nimi, hyvin vaikea muistaa… Jacques Eyssette… Niin, niin se on… Jacques Eyssette…
Tästä nimestä muistui abbén mieleen muuan pieni apuopettaja hänen tuttavapiiristään; ja hän riensi hetkeäkään viipymättä Pilois'in hotelliin… Sisään astuessaan näki hän minun seisovan Jacques'in vieressä puristaen suonenvetoisesti tämän kättä. Hän ei tahtonut häiritä minua surussani ja lähetti kaikki muut pois luvaten valvoa kanssani; sitten hän lankesi polvilleen ja vasta myöhään yöllä, kun häntä alkoi peloittaa minun liikkumattomuuteni, löi hän minua olalle ja ilmaisi itsensä. Tästä hetkestä lähtein en enää selvään muista, mitä tapahtui. Tämän hirveän yön lopusta, seuraavasta päivästä ja sitä seuraavasta ja vielä monista niitä seuraavista päivistä ei minulle ole jäänyt muuta kuin häilyviä, sekavia muistoja. Tässä kohden on suuri aukko muistissani. Muistan kuitenkin, — mutta niinkuin se olisi tapahtunut vuosisatoja sitten, — pitkän, loppumattoman kulun mustien vaunujen perässä Pariisin likaisilla kaduilla. Näen itseni paljain päin käyvän Pierrotte'in ja abbé Germane'in välissä. Kylmä lumiräntä pieksee kasvojamme. Pierrotte'illa on suuri sateenvarjo, mutta hän pitelee sitä niin huonosti, ja sade valuu niin vuolaana, että abbén läpimärkä kauhtana on aivan kiiltävä… Sataa, sataa! oo, kuinka sataa!
Lähellä meitä, vaunujen rinnalla, käy pitkä, aivan mustiin puettu herra, joka kantaa kädessään ebenholtsisauvaa. Hän on hautajaismenojen ohjaaja, jonkinmoinen kuoleman kamariherra. Niinkuin muillakin kamariherroilla on hänelläkin silkkivaippa, miekka, polvihousut ja kolmikolkkahattu… Onko se aivojeni harhanäky?… Minusta tuo mies on herra Viot'in, Sarlande'in lukion ylitarkastajan näköinen. Hän on yhtä pitkä kuin tämä ja pitää päätään samalla tavalla kallellaan ja joka kerta, kun hän katsoo minuun, on hänen huulillaan sama teeskennelty, jääkylmä hymy, kuin tuolla hirveällä avainniekalla. Se ei ole herra Viot, mutta kenties hänen varjonsa.
Mustat vaunut vyöryvät yhä eteenpäin, mutta niin hitaasti… Minusta tuntuu, kuin emme tulisi milloinkaan perille… Vihdoin olemme kolkossa puutarhassa, joka on täynnä keltaista likaa, johon vajoamme nilkkaa myöten. Me pysähdymme syvän kuopan reunalle. Lyhyeen vaippaan puetut miehet tulevat kantaen suurta, raskasta kirstua, joka on laskettava tuonne alas. Se on vaikea työ. Sateesta jäykiksi käyneet nuorat eivät tahdo liukua. Kuulen yhden miehistä huutavan: »Jalat edellä! jalat edellä!…» Haudan toisella puolen, minua vastapäätä, hymyilee herra Viot'in varjo minulle yhä lempeästi. Tuo pitkä, hoikka varjo, ahtaassa, mustassa surupuvussaan kuvastuu harmaata taivasta vasten kuin suuri, musta, läpimärkä heinäsirkka…
Nyt olen yksin Pierrotte'in kanssa… Me palaamme takaisin Montmartre'in etukaupunkiin. Pierrotte etsii vaunuja, mutta ei löydä. Minä käyn hänen vieressään, hattu kädessä. Luulen yhä vielä kulkevani ruumisvaunujen perässä… Etukaupungin läpi kuljettaessa kääntyvät kaikki katsomaan tuota lihavaa herraa, joka itkee huutaessaan ajuria ja tuota poikaa, joka kulkee paljain päin rankkasateessa…
Me kuljemme, me kuljemme edelleen. Minä olen väsynyt, ja pääni on niin raskas. Vihdoin on edessämme Saumon'in kauppakuja ja entinen Lalouette'in kauppahuone maalattuine akkunaluukkuineen, jotka valuvat viheriäistä vettä… Emme mene puotiin, vaan nousemme suoraan Pierrotte'in asuntoon… Ensimmäisissä portaissa voimani pettävät. Minä istun portaille. Minun on mahdoton päästä kauvemmaksi: pääni on liian… Silloin ottaa Pierrotte minut syliinsä ja hänen kantaessaan minua puolikuolleena ja kuumeesta vapisten asuntoonsa, kuulen rakeiden rapisevan kauppakujan lasikattoa vasten ja veden koskena syöksyvän vesikouruista pihamaalle… Sataa, sataa, oo, kuinka sataa!
Pikku Mies on sairas; pikku Mies on kuolemaisillaan… Saumon'in liikekujan edustalle on levitetty paksu kerros olkia, joka uusitaan joka toinen päivä, ja joka panee ohikulkijat sanomaan: »Tuolla ylhäällä joku vanha pohatta tekee loppuaan…» Ei se ole mikään vanha pohatta, joka tekee loppuaan, se on Pikku Mies… Kaikki lääkärit ovat tuominneet hänet kuolemaan. Kaksi tyfoidikuumetta kahden vuoden kuluessa on vallan liikaa tuollaisille pienille kolibriaivoille! Valjastakaa siis pian hevoset mustien vaunujen eteen! Ja pitäköön tuo suuri heinäsirkka ebenholtsisauvansa ja suruhymynsä valmiina! Pikku Mies on sairas; Pikku Mies on kuolemaisillaan!
Voi, mikä sekasorto onkaan entisessä Lalouette'in kauppahuoneessa! Pierrotte ei nuku enää lainkaan, mustat silmät ovat epätoivoissaan. Erinomainen nainen selailee vimmatusti lääkärikirjaansa rukoillen pyhää Kanverttia tekemään uuden ihmeen rakastetun sairaan hyväksi… Keltainen sali on jätetty kylmilleen, piano vaikenee, ja huilu on suljettu laatikkoon. Mutta kaikkein sydäntä särkevin, voi, kaikkein sydäntä särkevin on muudan musta hame, joka istuu jossain talon nurkassa ja kutoo aamusta iltaan sukkaa eikä sano sanaakaan; kyyneleet vain valuvat pitkin hänen poskiaan.
Mutta samaan aikaan, kun entinen Lalouette'in kauppahuone yötä päivää on surun vallassa, makaa Pikku Mies aivan levollisena suuressa höyhenvuoteessaan ilman vähintäkään aavistusta niistä kyyneleistä, joita hänen tähtensä vuotaa. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään; esineet eivät voi tavoittaa hänen sieluansa. Hän ei myöskään kuule mitään, ei muuta kuin kumeata kohinaa, kaukaista huminaa, aivan kuin olisi hänellä korvina näkinkengät, tuollaiset suuret näkinkengät, joilla on punaiset huulet ja jotka kohisevat kuin meri, kun niitä painaa korvaansa vasten. Hän ei puhu mitään, ei ajattele mitään: hän on niinkuin sairas kukka. Kunhan hänellä vain on otsalla kylmä kääre ja jääpalanen suussa, niin ei hän muuta pyydä. Kun jää on sulanut, kun kääre on käynyt kuivaksi hänen tulikuumalla otsallaan, päästää hän korisevan äänen, se on kaikki, mitä hän sanoo.
Näin kuluu useampia päiviä, — päiviä ilman tunteja, päiviä ilman mittaa ja määrää, silloin eräänä aamuna Pikku Mies yhtäkkiä tuntee kummallisen tunteen. Hänestä tuntuu kuin olisi hänet nostettu meren pohjasta. Hänen silmänsä näkevät, hänen korvansa kuulevat. Hän hengittää; hän tuntee maata jalkainsa alla… Ajatuskoneisto, joka seisoi kaikkine hiuksenhienoine pyörineen jossain aivojen kolkassa, herää ja ryhtyy jälleen työhön; ensin hitaasti, sitten vähän useammin ja sitten aivan vimmattua vauhtia, — tik, tak, tik, tak, — niin että luulisi kaiken särkyvän, huomaa, ettei tuo koneisto olekkaan tehty nukkumista varten, ja että se tahtoo ottaa kadotetun ajan takaisin… Tik, tak, tik, tak!… Ajatukset risteilevät ja sotkeutuvat toisiinsa kuin silkkilangat: »Hyvä Jumala, missä olen? Mikä suuri vuode tämä on?… Ja nuo kolme naista, tuolla akkunan ääressä, mitä he tekevät?… Tuo musta hame, joka on minuun selin, kuinka se on tutun näköinen?… Luulisipa melkein…»
Ja paremmin nähdäkseen tuon mustan hameen, joka oli niin tutun näköinen, kohoo Pikku Mies suurella vaivalla kyynärpäänsä varaan ja kumartuu ulos vuoteesta, mutta heittäytyy heti kauhistuneena taaksepäin… Tuolla vastapäätä häntä, keskellä huonetta, hän on nähnyt pähkinäpuisen kaapin, joka oli varustettu vanhoilla rautaisilla heloilla. Hän tunsi tämän kaapin: hän oli sen jo nähnyt unessa, kauhistavassa unessa… Tik, tak, tik, tak! Ajatuskone työskentelee tuulen vauhdilla… Oo, nyt Pikku Mies muistaa. Hän näkee Pilois'in hotellin, Jacques'in kuoleman, hautajaiset, tulon sateessa Pierrotte'in luo, hän näkee kaikki edessään, hän muistaa kaikki. Voi, tuo poika raukka on uudelleen herätessään elämään, herännyt myöskin uudelleen suruun ja hänen ensimmäinen sanansa on valitus…
Tämä valitus saa nuo kolme akkunan ääressä työskentelevää naista vavahtamaan. Nuorin heistä nousee ylös huutaen: »Jäätä, jäätä!» Ja hän kiiruhtaa joutuun uunin luo ottamaan jääpalasta ja vie sen Pikku Miehelle: mutta Pikku Mies ei huoli siitä… Hän työntää hiljaa pois käden, joka tavoittelee hänen huuliaan, — kovin kaunis käsi sairaanhoitajattaren kädeksi — ja sanoo vapisevalla äänellä:
— Hyvää päivää, Camille!…
Camille Pierrotte on niin hämmästyksissään kuullessaan kuolevan puhuvan, että jää sanatonna seisomaan, käsivarsi ojona, käsi auki, pidellen ruusunpunaisten sormiensa nenissä värisevää jääpalasta.
»Hyvää päivää, Camille!» sanoo Pikku Mies toistamiseen. »Ooh, kyllä minä teidät hyvin tunnen!… Minä olen nyt aivan tunnoissani… Entä te? näettekö te minut? Voitteko te nähdä minut?»
Camille Pierrette on ihmeissään:
— Näenkö minä teidät, Daniel?… Kuinka minä en teitä näkisi!…
Ajatellessaan, että kaappi on valehdellut, ettei uni, tuo kauhistava uni olekkaan käynyt loppuun asti toteen, Pikku Mies käy rohkeammaksi ja uskaltaa tehdä kysymyksiä:
— Minä olen kai ollut kovin sairas, Camille?
— Voi, Daniel, niin kovin sairas!…
— Olenko maannut tässä jo kauvan?…
— Huomenna tulee kolme viikkoa…
— Hyvä Jumala, kolme viikkoa!… Onko minun Jacques äitini jo kolme viikkoa…
Hän ei sano sanottavaansa loppuun, vaan kätkee kasvonsa itkien tyynyyn…
… Tällöin astuu Pierrette huoneeseen, hän tuo mukanaan uuden lääkärin. (Jos vain tautia kauvemmin kestää, niin käyttää hän täällä koko lääketieteellisen tiedekunnan.) Tämä on kuuluisa tohtori Mörökölli, joka ei kauvoja vitkastele eikä napita hansikkaitansa sairasvuoteen ääressä. Hän tulee Pikku Miehen luo, koettelee hänen valtimoansa, tarkastaa hänen silmänsä ja kielensä ja kääntyy sitte Pierrotte'in puoleen, sanoen:
— Mitä te minulle lörpöttelette?… Tämä poikahan on terve!
— Terve! huutaa Pierrotte pannen kätensä ristiin.
— Niin terve, että saatte heti heittää nuo jäät akkunasta pellolle ja antaa sairaalle linnun koiven ja kostukkeeksi lasin Saint-Emilion'ia… No, huolet pois, pikku neiti! Viikon perästä on tuo nuori kuoleman petkuttaja jalkeilla, siitä käyn minä takuuseen… Mutta siihen asti on hänet pidettävä hiljaa vuoteessa; häntä on varottava kaikilta mielenliikutuksilta, kaikelta järkyttävältä, se on pääasia… Luonto saa pitää lopusta huolen: hän ymmärtää hoitaa paremmin kuin sekä te että minä.
Tämän sanottuaan antaa kuuluisa tohtori Mörökölli nenänipiuvin nuorelle kuoleman petkuttajalle, hymyilee Camille neidille ja menee aika vauhtia pois, kintereillään Pierrotte, joka itkee ilosta ja hokee yhtämittaa: »Voi, herra tohtori, niinkuin on tapana sanoa … niinkuin on tapana sanoa…»
Heidän mentyään Camille koettaa saada sairaan nukkumaan, mutta tämä panee tarmokkaasti vastaan:
— Älkää menkö pois, Camille, älkää menkö pois… Älkää jättäkö minua yksin… Kuinka voitte luulla, että saatan nukkua suuressa surussani?
— Teidän täytyy, Daniel!… Teidän täytyy nukkua… Lepo on teille välttämätön, niin sanoi tohtori… No, olkaa nyt kiltti, pankaa silmänne kiinni ja älkää ajatelko mitään… Tulen kohta teitä katsomaan, ja jos olette sillävälin nukkunut, niin viivyn oikein kauvan luonanne.
— Minä nukun … minä nukun … sanoo Pikku Mies sulkien silmänsä.Mutta sitten hänelle tulee jotain mieleen ja hän sanoo: Vielä sananen,Camille… Mikä se musta hame oli, jonka näin vastikään täällä?
— Musta hame?…
— Niin juuri, kyllä te sen tiedätte. Se musta hame, joka istui teidän vieressänne akkunan ääressä ja teki työtä. Nyt se ei enää ole siellä… Mutta äsken näin sen ihan varmaan…
— Eikö mitä, Daniel, te erehdytte… Olen tehnyt täällä työtä koko aamun rouva Triboun kanssa, tiedättehän, vanhan ystävänne rouva Triboun kanssa, jota te kutsutte erinomaiseksi naiseksi. Mutta rouva Tribou ei ole mustiin puettu. Hänellä on yhä vielä entinen, viheriä hameensa… Ei, ihan totta, ei koko talossa ole mitään mustaa hametta… Te olette varmaankin nähnyt unta… No, nyt minä menen. Nukkukaa hyvin…
Sitten Camille Pierrette juoksee nopeasti pois, hämillään ja punoittaen, aivan kuin olisi valehdellut.
Pikku Mies jää yksin, mutta ei siltä nuku. Tuo hienopyöräinen koneisto ei anna hänelle pahaakaan rauhaa. Silkkilangat joutuvat ristiin, sotkeutuvat toisiinsa. Hän ajattelee rakastettuansa, joka nukkuu Montmartre'in turpeen alla; hän ajattelee mustia silmiä, noita kauniita, tummia auringoita, jotka Kohtalo näyttää sytyttäneen juuri häntä varten, ja jotka nyt…
Tällöin ovea hiljaa raoitetaan, niin hiljaa, kuin aikoisi joku tulla sisään, mutta melkein samassa kuuluu Camille Pierrotte sanovan kuiskaten:
— Älkää menkö sinne… Mielenliikutus voi tappaa hänet, jos hän herää…
Ja silloin ovi taas hiljaa sulkeutuu, yhtä hiljaa kuin se oli auvennutkin. Pahaksi onneksi on mustan hameen lieve jäänyt oven rakoon ja Pikku Mies huomaa vuoteeltaan tuon liepeen. Hänen sydämensä alkaa lyödä hirmuisesti, hänen silmänsä loistavat ja nousten kyynärpäänsä varaan, hän huutaa kaikin voimin: »Äiti, äiti, miksi et tule minua suutelemaan?…» Heti ovi aukenee uudelleen. Musta hame, — joka ei voi enää pidättää itseään, — kiiruhtaa huoneeseen; mutta sen sijaan, että se menisi vuodetta kohti, menee se suoraan toiseen päähän huonetta, kädet levällään huutaen:
— Daniel! Daniel!
— Tänne äiti … huutaa Pikku Mies, joka nauraen ojentaa käsivartensa häntä kohden… Tänne, etkö siis näe minua?…
Silloin rouva Eyssette, puoleksi kääntyneenä vuoteeseen päin, haparoiden vapisevin käsin ympärilleen, vastaa sydäntäsärkevällä äänellä:
— Voi en, rakkaani, minä en näe sinua… Minä en näe sinua enää koskaan… Olen sokea!
Tämän kuullessaan parahtaa Pikku Mies ja putoo seljälleen tyynylle…
Eihän siinä ole mitään niin merkillistä, että rouva Eyssette'in suloiset silmät kahdenkymmenen vuoden kurjuuden ja kärsimysten jäljestä, kahden pojan kuoleman, kodin hajoamisen ja miehestä eron jälkeen olivat kyynelistä kuihtuneet. Mutta kuinka hirveällä tavalla olikaan Pikku Miehen uni käynyt toteen. Mikä viimmeinen, kauhea isku olikaan kohtalolla vielä ollut hänen varalleen! Eikö se tule olemaan hänen kuolemansa?…
Ei, ei! Pikku Mies ei kuole!… Hän ei saa kuolla. Mitä tulisi hänen sokeasta äiti raukastaan, jos hän kuolisi. Mistä saisi hän kyyneleitä itkeäkseen tätä kolmatta poikaansa? Mitä tulisi isä Eyssette'ista, tuosta kauppiaskunnan uhrista. Viininviljelyksen vaeltavasta juutalaisesta, jolla ei ole edes niin paljon aikaa, että tulisi syleilemään sairasta poikaansa tai laskemaan kukkia kuolleen poikansa haudalle. Kuka sitten perustaisi uuden kodin, sen lämpimän kodin, johon nuo kaksi vanhusta kerran tulisivat lämmittelemään kohmettuneita käsiään… Ei, ei, Pikku Mies ei tahdo kuolla. Ei, hän tarraa päinvastoin elämään kaikin voimin kiinni… Hänelle on sanottu, että ei saanut ajatella, jos mieli pian parantua, — hän ei siis ajattele, ettei saanut puhua; — hän ei siis puhu; ettei saanut itkeä, ja hän ei siis itke… On hauska nähdä hänet levollisena vuoteessaan silmät auki, leikittelevän ajankulukseen peitteensä tupsuilla. Hän makaa siinä kuin parantuva nunna…
Koko Lalouette'in kauppahuone hyörii äänetönnä hänen ympärillään. Rouva Eyssette viettää päivänsä vuoteen jalkopäässä sukankutimineen: sokea äiti on niin tottunut pitkiin vartaisiinsa, että hän kutoo yhtä hyvin kuin näkönsä päivinä. Myöskin erinomainen nainen on lähettyvillä; ja Pierrotite'in hyvänlainen naama näkyy vähän väliä ovella. Kaikki, yksin huilunsoittajakin, käyvät neljä, viisi kertaa päivässä tiedustamassa sairaan tilaa. Mutta, sanoakseni totuuden, hän ei tule sinne sairaan vuoksi; se on etupäässä erinomainen nainen, joka häntä tänne vetää. Siitä lähtein, kun Camille Pierrotte suoraan sanoi hänelle, ettei hän välittänyt hänestä eikä hänen huiluistaan, käänsi väsymätön soittoniekka huomionsa leskirouva Tribou'iin, joka, vaikkakaan ei yhtä rikas ja kaunis kuin cévenniläiisen tytär, ei kuitenkaan ollut aivan vailla viehätystään eikä varojakaan. Tämän romanttisen, vanhemman naisen seurassa ei huiluniekan aika kulunut turhaan; jo kolmannen istunnon jälestä tuntui ilmassa häiltä, ja suunniteltiin rohdoskaupan avaamista Lombardien kadulla erinomaisen naisen varoilla. Jotta eivät nämä kauniit suunnitelmat joutuisi unohtumaan, tulee nuori huilutaiteilija niin usein tiedustamaan sairaan tilaa.
Entä neiti Pierrotte? Hänestä ei puhuta mitään? Ehkei hän olekkaan enää koko talossa? On kuin onkin, mutta siitä päivin, kun kaikki vaara on ohi, hän ei melkein koskaan astu sairaan huoneeseen. Hän tulee sinne vain ohimennen, viemään sokeata ruokapöytään: mutta Pikku Miehelle ei hän sano sanaakaan… Voi kuinka kaukana ovatkaan nuo entiset »punaisen ruusun» ajat, nuo ajat, jolloin mustat silmät aukenivat kuin samettikukkaset sanoakseen: »Minä rakastan sinua!» Sairaalta pääsee huokaus ajatellessaan mennyttä onneaan. Hän näkee kyllä, ettei Camille enää rakasta häntä, että tämä pakenee häntä eikä tahdo nähdä häntä; mutta itsehän hän on siihen syynä. Ei hänellä ole oikeutta valittaa. Ja kuitenkin olisi tuntunut niin hyvältä kaiken surun ja murheen keskellä saada hiukan rakkautta sydämensä lämmikkeiksi! Olisi ollut suloista itkeä ystävän rintaa vasten!… »Mutta mennyt on mennyttä…» ajattelee poika raukka; parasta olla sitä ajattelematta, mitäs joutavista unelmista! Ei minun auta enää ajatella onnen tavoittelemista elämässä; minun täytyy tehdä vain velvollisuuteni… Huomenna puhun Pierrotte'in kanssa.
Ja kun cévenniläinen seuraavana aamuna varpaisillaan hiipi huoneen läpi mennäkseen puotiin, huusi Pikku Mies, joka sitten aamunkoiton oli väijynyt sänkyverhojen takaa, hiljaa:
— Herra Pierrotte! herra Pierrotte!
Pierrotte tulee vuoteen luo, ja silloin sanoo sairas hyvin liikutettuna ja alaspäin katsellen:
— Nyt olen pian terve, hyvä herra Pierrotte, ja tahtoisin puhua vakavasti kanssanne. Aikomukseni ei ole kiittää teitä kaikesta siitä, mitä teette äidilleni ja minulle…
Cévenniläinen keskeyttää hänet heti: »Ei sanaakaan siitä, Daniel herra! En tee muuta kuin velvollisuuteni. Me sovimme niin Jacques herran kanssa.»
— Niin, minä tiedän, Pierrotte, minä tiedän, että teillä on tuo vastaus valmiina heti kun vain joku rupee siitä asiasta puhumaan… Siitä en aikonutkaan nyt puhua. Olen päinvastoin huutanut teidät luokseni pyytääkseni teiltä suurta palvelusta. Teidän puotiapulaisenne aikoo teidät piakkoin jättää; — tahdotteko ottaa minut hänen sijaansa? Oo, minä pyydän, Pierrotte, kuunnelkaa minua loppuun asti; älkää sanoko ei, ennenkuin olette kuullut sanottavani loppuun asti… Tiedän kyllä, ettei minulla halpamaisen käytökseni jälkeen ole oikeutta elää teidän keskuudessanne. Täällä on eräs henkilö, jota minun läsnäoloni kiusaa, ja joka ei voi minua sietää, ja se on aivan paikallaan… Mutta jos minä asetan niin, ettei hän koskaan näe minua, jos lupaan, etten milloinkaan tule tänne ylös, jos olen aina puotissa, jos kuulun taloonne enkä kuitenkaan kuulu, niinkuin nuo suuret takapihan koirat, jotka eivät koskaan näyttäydy sisällä, ettekö näilläkään ehdoilla voisi hyväksyä minua palvelukseenne?
Pierrotte tahtoisi kernaasti ottaa Pikku Miehen kikaraisen pään suurten kämmeniensä väliin ja antaa hänelle aika muiskun; mutta hän pidättää itsensä ja vastaa rauhallisesti:
— Niin, kuulkaapas, Daniel herra, ennenkuin mitään sanon, täytyy minun neuvoitella pienokaisen kanssa… Minua kyllä ehdotuksenne miellyttää, mutta en tiedä kuinka pienokainen… No, sen saamme pian kuulla. Hän on kai jo noussut ylös… Camille! Camille!
Camille Pierrotte, joka on varhain ylhäällä kuin mehiläinen, on juuri kastelemassa salin kamiinin reunalla seisovaa ruusupensastansa. Hän tulee sisään aamupuvussa, hiukset kammattuina kiinalaiseen tapaan, iloisena, kukkien tuoksu ympärillään.
— Kuulehan, pienokainen, sanoo cévenniläinen, Daniel herra tahtoisi ruveta meille palvelukseen puotilaisen sijaan… Mutta kun hän pelkää, että hänen läsnäolonsa olisi sinulle liian piinallinen…
— Liian piinallinen! keskeytti Camille Pierrotte punastuen.
Hän ei sano sen enempää, mutta mustat silmät lopettavat lauseen. Niin, itse mustat silmät ilmestyvät Pikku Miehen eteen, syvinä kuin yö, loistavina kuin tähdet, huutaen: »Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!» niin suurella intohimolla ja lämmöllä, että sairaan sydän syttyy.
Silloin sanoi Pierrotte, nauraen salaa:
— No, puhukaa nyt suunne puhtaaksi… Tässä mahtaa olla jokin väärinkäsitys.
Sitten hän menee pois ja rummuttaa jonkin cévenniläispolskan akkunaruutuun; kun hän luulee, että lapsukaiset ovat oikein puhuneet suunsa puhtaaksi, — he olivat, herra paratkoon, tuskin ehtineet sanoa kolmea sanaa toisilleen! — tulee hän heidän luoksensa ja katselee heitä.
— No niin?
— Voi Pierrotte, sanoo Pikku Mies ojentaen kätensä hänelle, Camille on yhtä hyvä kuin tekin… Hän on antanut minulle anteeksi!
Tästä hetkestä alkaen edistyy sairaan toipuminen oikein jättiläisaskelin. Eikä ihmekään. Mustat silmät eivät hievahda enää huoneesta minnekään. Päivät kuluvat nyt tulevaisuuden suunnitelmissa. Puhutaan häistä ja kodin perustamisesta. Puhutaan myöskin rakastetusta Jacques äidistä, ja hänen nimensä saa kyyneleet jälleen valloilleen. Mutta rakkaus on kuitenkin päässyt pesimään entiseen Lalouette'in kauppahuoneeseen. Kyllä se tuntuu. Ja jos joku ihmettelee, että rakkaus voi noin kukoistaa surun ja kyynelten keskellä, niin neuvon häntä menemään hautausmaalle katsomaan noita kauniita pikku kukkasia, jotka kasvavat hautakivien halkeamissa.
Älkää siltä luulko, että rakkaus panee Pikku Miehen unohtamaan velvollisuutensa. Niin hyvä kuin hänellä onkin suuressa vuoteessaan rouva Eyssette'in ja mustien silmien parissa, on hänellä kiire tulla terveeksi, nousta ylös ja mennä alas puotiin. Ei siksi, että häntä porsliiniastiat erityisesti viettelisivät; mutta hän halajaa alkaa sitä uhrausten ja työnteon elämää, josta Jacques hänelle antoi esimerkin. Ja on sittenkin parempi myydä porsliinia, niinkuin murhenäyttelijätär Irma sanoi, kuin lakaista Oulyi'n opiston lattioita, tai tulla vihelletyksi Montparnasse'in teatterissa. Runottaresta ei enää puhuta mitään. Daniel rakastaa yhä runoja, mutta ei omiaan; ja sinä päivänä, jona hänen kirjansa painaja, kyllästyneenä säilyttämään luonaan noita yhdeksää sataa yhdeksääkymmentä yhdeksää nidostaPaimennäytelmäälähettää ne takaisin Saumon'in liikekujaan, on onnettomalla runoilijalla kyllin rohkeutta sanoa:
— Ne ovat kaikki poltettavat.
Johon Pierrotte, joka on järkevämpi, vastaa:
— Kaikki poltettavat! Ei toki! Ennen minä ne vien puotiin. Kyllä minä ne johonkin voin käyttää. Niinkuin on tapana sanoa… Minun on juuri näinä päivinä pantava matkaan munakuppilähetys Madagaskareille. Siitä asti kun siellä nähtiin erään englantilaisen lähetyssaarnaajan vaimon syövän kokonaisena keitettyjä munia, ei kukaan enää syö niitä muulla tavalla… Jos sallitte, Daniel herra, käytän kirjojanne munakuppieni pakkaukseen.
Ja niin lähtivätPaimennäytelmättodellakin kaksi viikkoa sen jälkeen matkalle kuuluisan Rana-Volon maata kohden. Kunpa niillä siellä olisi suurempi menestys kuin Pariisissa!
* * * * *
… Ja nyt, lukija, ennenkuin lopetan tarinani, tahdon vielä kerran viedä sinut keltaiseen saliin. On sunnuntai-iltapäivä, kaunis talvinen sunnuntaipäivä — auringonpaisteinen mutta hiukan kylmä. Koko Lalouette'in kauppahuone loistaa. Pikku Mies on aivan terve ja on ensi kertaa ylhäällä. Aamulla on tämän onnellisen tapauksen johdosta uhrattu Aeskulapiukselle muutamia tusinoita ostereita ja kostutettu ne mainiolla valkoisella Touraine viinillä. Nyt ovat kaikki koolla salissa. Siellä on kodikasta; takassa loimuaa tuli. Aurinko maalaa hopeamaisemia härmän peittämille akkunan ruuduille.
Takan edessä istuu Pikku Mies matalalla jakkaralla uneen vaipuneen sokea raukan jalkain juuressa ja kuiskuttelee neiti Pierrotte'in kanssa, joka on punaisempi kuin punainen ruusu hänen hiuksissaan. Onhan se luonnollista, hän on niin lähellä tulta!… Vähän väliin kuuluu hiiren nakerrusta, — se on linnunpää, joka nakertaa sokeria nurkassaan, — tai kuuluu harmin huudahdus, — se on erinomainen nainen, joka pelissä uhkaa kadottaa rohdoskaupparahoistaan. Huomatkaa etenkin rouva Lalouette'in riemuitseva naama, — hän voittaa, ja viuluniekan levoton hymy, — hän häviää.
Entä herra Pierrotte?… Ooh, herra Pierrotte ei ole kaukana… Hän on tuolla ikkunakomerossa, puoleksi piilossa pitkien keltaisten akkunaverhojen takana, ja hikoilee jossakin hiljaisessa työssä, johon hän on kokonaan syventynyt. Hänen edessään pienellä pöydällä on passari, lyijykyniä, viivoittimia, kulmamittoja, tusshia, siveltimiä ja pitkä valkea piirustuspaperikaistale, jolle hän laittelee ihmeellisiä koukeroita… Työ näyttää huvittavan häntä. Joka viides minuutti nostaa hän päätään, kallistaa sitä hieman ja hymyilee hyvillään tuhrauksellensa.
Mikä salaperäinen työ se mahtaa olla?…
Odottakaa, sen saamme pian tietää… Pierrotte on lopettanut työnsä. Hän tulee esiin piilostaan, hiipii Camille'an ja Pikku Miehen taakse ja levittää sitten yhtäkkiä suuren paperinsa heidän eteensä, sanoen: »No, rakastavaiset, mitä te tästä sanotte?»
Hän saa kaksi huudahdusta vastaukseksi:
— Voi. isä!…
— Voi, herra Pierrotte!
— Mitä nyt?… Mikä on? … kysyy sokea raukka havahtuen unestaan.
Ja Pierrotte vastaa iloisena:
— Mikäkö on, rouva Eyssette?… Niinkuin on tapana sanoa… Minulla on tässä uuden kyltin ehdoitus, jonka panemme jonkun kuukauden perästä puotin päälle. No, Daniel herra, lukekaa se nyt meille oikein kovalla äänellä, jotta saamme päättää, miltä se kuuluu.
Sydämensä syvyydessä itkee Pikku Mies viimeisen kyyneleen sinisten perhostensa haudalla. Sitten ottaa hän paperikaistaleen molempiin käsiinsä: — No, ole nyt mies, Pikku Mies! ja lukee lujalla, varmalla äänellä tuon puotikyltin, johon hänen tulevaisuutensa on kirjoitettuna jalankorkuisilla kirjaimilla.
Entinen Lalouette