He tirkistelivät yhdessä saliin ja arvostelivat ja juttelivat kunnes olivat kuin vanhat tutut konsanaan. Laurien ujous katosi pian, sillä Jon poikamainen välittömyys huvitti häntä, ja Jo oli taas oma iloinen itsensä, sillä puku oli unohtunut eikä kukaan nostanut hänelle kulmakarvojaan. Hän piti 'Laurencen pojasta' enemmän kuin koskaan ennen ja katseli häntä tarkoin voidakseen kuvailla hänet toisille tytöille, sillä kun heillä ei ollut veljiä ja vain hyvin harvoja poikaserkkuja, pojat olivat heille melkein tuntemattomia olioita.
— Kihara musta tukka, ruskea iho, suuret mustat silmät, hieno nenä, kauniit hampaat, pienet kädet ja jalat, pitempi kuin minä, hyvin kohtelias ollakseen poika, ja iloinen ja hauska. Kuinkahan vanha hän mahtaa olla?
Kysymys pyöri jo Jon kielellä, mutta hän malttoi mielensä ajoissa ja tavattoman tahdikkuuden puuskassa etsi kiertotien.
— Alat kai pian käydä lukiota? Näen sinut aina nenä kirjassa — ei, tarkoitan lukemassa ahkerasti, ja Jo kauhistui sanoja 'nenä kirjassa', jotka olivat pujahtaneet hänen huuliltaan.
Laurie hymyili, mutta ei näyttänyt yhtään pahastuneen, ja vastasi olkapäitään kohauttaen:
— En vielä vuoteen tai pariin, en missään tapauksessa ennen kuin seitsentoistavuotiaana.
— Oletko vasta viidentoista? kysyi Jo, joka oli luullut poikaa jo seitsentoistavuotiaaksi.
— Täytän ensi kuussa kuusitoista.
— Voi kuinka minusta olisi hauskaa päästä lukioon! Mutta sinä et juuri tunnu pitävän siitä.
— Minä vihaan sitä. Siellä on vain lukutoukkia tai sitten tappelupukareita. En pidä tämän maan poikien tavoista.
— Mistä sinä sitten pidät?
— Tahtoisin asua Italiassa ja elellä omalla tavallani.
Jon teki kovasti mieli kysyä, mikä tämä 'oma tapa' oli, mutta nuo mustat kulmakarvat näyttivät rypistyessään melkein uhkaavilta, ja Jo muutti puheenaihetta ja sanoi lyöden tahtia jalallaan:
— Tuolla viereisessä huoneessa on hyvä piano. Miksi et mene tanssimaan?
— Menen kyllä, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika ja teki hienon kumarruksen.
— En voi tulla, lupasin Megille etten tanssi, koska —
Jo pysähtyi ja näytti epäröivän, kertoisiko vai purskahtaisiko nauruun.
— Koska mitä? kysyi Laurie uteliaasti.
— Etkö sano kenellekään?
— En kenellekään.
— No niin, minulla on paha tapa seisoa uunin edessä ja poltan usein hameeni, ja niin kävi tämänkin. Se on kyllä kauniisti korjattu, mutta parsimus näkyy sittenkin, ja Meg käski minun istua aloillani, niin ettei kukaan näkisi. Naura vain, jos sinua haluttaa. Tiedän kyllä, että se on hassua.
Mutta Laurie ei nauranut, hän loi vain hetkeksi katseensa maahan, ja hänen kasvojensa ilme hämmästytti Jota, kun hän sanoi kauniisti:
— Älä välitä siitä. Tule pois vain, ole kiltti.
Jo kiitti ja lähti iloisena tanssimaan, mutta nähdessään toverinsa hienot, helmenväriset hansikkaat hän ei voinut olla toivomatta, että hänelläkin olisi ollut kaksi siistiä käsinettä.
Soiton tauottua he istuutuivat, ja Laurie kuvaili parhaillaan Heidelbergin ylioppilasjuhlia, kun Meg tuli näkyviin. Hän teki merkin sisarelleen, ja Jo seurasi häntä vastahakoisesti erääseen sivuhuoneeseen, missä Meg vaipui sohvalle. Tyttö piteli kiinni jalastaan ja oli hyvin kalpea.
— Olen nyrjäyttänyt nilkkani, vaikeroi Meg ja huojutti ruumistaan edestakaisin. — Tuo typerä korko kääntyi ja jalkaani koski hirveästi. Sitä pakottaa niin että voin tuskin seisoa, enkä käsitä kuinka pääsen kotiin.
— Tiesinhän että nuo viheliäiset kengät saisivat pahoja aikaan. Ikävä juttu. Mitä ihmettä teemme? Meidän on otettava ajuri tai sitten jäätävä tänne koko yöksi, vastasi Jo ja hieroi samalla kipeätä jalkaa varovaisesti.
— Emme voi ottaa ajuria, se maksaa liian paljon. Sitä paitsi emme sitä varmaan saisikaan, sillä ajuriasemalle on pitkä matka eikä ole ketään, jonka voisi lähettää noutamaan.
— Minä menen.
— Ei, hyvänen aika! Kello on yli yhdeksän, ja ulkona on Egyptin pimeys. En voi jäädä tänne, sillä talo on täynnä väkeä. Muutamia tyttöjä jää Sallien luo yöksi. Odotan täällä siksi kun Hanna tulee, sitten katson mitä on paras tehdä.
— Minäpä pyydän Laurieta, hän kyllä auttaa meitä, sanoi Jo näyttäen huojentuneelta, kun tämä ajatus juolahti hänen mieleensä.
— Varjelkoon, sitä et tee! Et saa pyytää ketään etkä kertoa kenellekään. Tuo päällyskenkäni tänne ja pane tanssikengät vaatteittemme joukkoon. Heti kun illallinen on ohi, saat ruveta odottamaan Hannaa. Tule heti sanomaan minulle, kun hän on täällä.
— Nyt juuri mennään illalliselle. Minä jään sinun luoksesi.
— Ei, hyvä tyttö, mene ruokasaliin ja tuo minulle kahvia. Olen niin väsynyt etten voi liikahtaa paikaltani.
Ja Meg nojasi taaksepäin kätkien huolellisesti päällyskenkänsä, ja Jo lähti retkeilemään ruokasalia kohti. Hän löysi sen eksyttyään ensin varastokomeroon ja avattuaan oven huoneeseen, jossa vanha herra Gardiner nautti pientä yksityiskestitystä. Hän teki hyökkäyksen pöytään ja varasi itselleen kupin kahvia, jonka hän suoraa päätä kaatoi päälleen saaden pukunsa etuosan yhtä surkeaan kuntoon kuin takaosa oli.
— Voi kauhistusta, minkälainen hutilus olen, huudahti Jo ja turmeliMegin hienon hansikkaan pyyhkimällä pukuansa siihen.
— Voinko auttaa sinua? kysyi ystävällinen ääni, ja siinä seisoi Laurie toisessa kädessään täysi kahvikuppi, toisessa lautasellinen jäätelöä.
— Koetin viedä jotakin Megille, joka on hyvin väsynyt, ja joku tyrkkäsi minua, ja tässä nyt seison vallan taivaallisessa tilassa, vastasi Jo katsellen epätoivoissaan pilaantunutta pukuaan ja Megin kahvinväristä käsinettä.
— Sepä harmillista! Katsoin juuri, voisinko tarjota näitä jollekin.Saanko viedä ne sisarellesi?
— Oi, paljon kiitoksia! Minä näytän missä hän on. En tarjoudukaan viemään niitä itse, tekisin vain uusia tyhmyyksiä.
Jo näytti tietä, ja Laurie toi pienen tarjoilupöydän, meni hakemaan uuden annoksen kahvia ja jäätelöä ja käyttäytyi niin luontevasti ja huomaavaisesti, että itse vaativa Megkin antoi hänestä lausunnon: "Hieno poika". Suklaamakeiset, joiden ympärille oli kääritty runonpätkiä, tuottivat heille paljon hauskuutta, muutamia muita nuoria osui joukkoon, ja he leikkivät juuri innoissaan 'huhu kiertää'-leikkiä, kun Hanna ilmestyi ovelle. Meg unohti jalkansa ja nousi niin äkkiä että hänen täytyi tuskasta parahtaen nojata Johon.
— Hiljaa! Älä sano mitään, hän kuiskasi ja sanoi ääneen: — Ei se mitään ollut. Jalkani venähti hiukan, siinä kaikki. Sitten hän nilkutti yläkertaan hakemaan päällysvaatteitaan.
Hanna torui, Meg itki, ja Jo oli hetken suunniltaan. Mutta sitten hän päätti ottaa asiain johdon omiin käsiinsä.
Hän livahti ulos, juoksi alakertaan ja kysyi eräältä vastaantulevalta palvelijalta, voisiko tämä hankkia ajurin. Mies sattui olemaan vain tätä iltaa varten palkattu vahtimestari, joka ei tuntenut seutua ollenkaan. Jo katseli ympärilleen apua etsien, kun Laurie, joka oli kuullut hänen kysymyksensä, riensi paikalle ja tarjoutui viemään tytöt kotiin isoisänsä vaunuissa.
— On niin aikaista. Ethän toki vielä lähde kotiin? alkoi Jo, joka tunsi suurta huojennusta, mutta epäröi ottaa tarjousta vastaan.
— Menen aina aikaisin kotiin — ihan varmaan! Tulkaa nyt kanssani.Meillähän on sama matka kuten tiedät, ja ulkona tuntuu satavan.
Tämä ratkaisi asian. Jo kertoi hänelle Megin onnettomuudesta ja otti tarjotun avun kiitollisena vastaan. Sitten hän riensi yläkertaan hakemaan toisia. Hanna inhosi sadetta kuin kissa, joten hänestä ei ollut vastusta, ja niin lähdettiin liikkeelle hienoissa umpivaunuissa, mikä tuntui suurenmoisen ylhäiseltä ja juhlalliselta. Laurie istui ajajan vieressä, niin että Meg saattoi pitää jalkaansa ylhäällä.
— Minulla oli hurjan hauskaa. Oliko sinulla? kysyi Jo ravistaen tukkaansa ja ottaen mahdollisimman mukavan asennon.
— Oli siihen asti kun satutin jalkani. Sallien ystävä Annie Moffat pyysi minua luoksensa viikoksi sitten kun Salliekin menee. Sallie aikoo mennä sinne keväällä oopperanäytösten aikana, ja siitä tulisi vallan suurenmoisen hauskaa, jos vain äiti antaa luvan, vastasi Meg, jota pelkkä ajatuskin jo riemastutti.
— Näin sinut tuon punatukkaisen pojan kanssa, jota minä juoksin pakoon. Oliko hän hauska?
— Oli, oikein hauska! Hänen tukkansa on kastanjanruskea eikä punainen, ja hän on hyvin kohtelias.
— Hän hyppi tanssiessaan kuin heinäsirkka. Laurie ja minä emme voineet olla nauramatta. Kuulitko kuinka nauroimme?
— En, mutta se oli hyvin ilkeätä. Missä ihmeessä piileksit koko ajan?
Jo kertoi seikkailunsa, ja hänen lopettaessaan he olivat perillä. Sanottuaan Laurielle suuret kiitokset ja hyvää yötä he yrittivät hiipiä sisään hiljaa kuin hiiret, mutta heti kun ovi narisi, ponnahti kaksi pientä yömyssyä pystyyn ja kaksi unista, mutta innokasta ääntä huudahti:
— Kertokaa tanssiaisista!
Vaikka se Megin mielestä olikin 'kovin tahditonta', Jo oli säästänyt muutamia suklaamakeisia pikkutytöille, ja kuultuaan illan merkillisimmät tapahtumat nämä pian tyyntyivät ja nukahtivat.
— Tuntuu tosiaankin kuin olisin ylhäinen nuori neiti, kun olen saanut ajaa vaunuissa kotiin tanssiaisista ja istun nyt aamupuvussa kamarineitini palveltavana, sanoi Meg Jon vuoroin hautoessa hänen jalkaansa, vuoroin harjatessa hänen tukkaansa.
— Minä en usko että hienoilla nuorilla neideillä on hitustakaan hauskempaa kuin meillä, huolimatta kärventyneistä kiharoista, yhdestä käsineestä ja liian ahtaista kengistä, jotka nyrjäyttävät nilkkamme kun olemme kyllin tyhmiä pitämään niitä.
Ja luultavasti Jo oli oikeassa.
4.
— Voi sentään, kuinka raskaalta tuntuu ottaa taakka harteilleen ja laahustaa taas eteenpäin, huokasi Meg tanssiaisten jälkeisenä aamuna, sillä nyt oli joululoma auttamattomasti lopussa. Kuluneen viikon ilot eivät suinkaan olleet innostaneet häntä työhön, josta hän ei koskaan ollut pitänyt.
— Minä tahtoisin, että olisi aina joulu tai uusivuosi, eikö se olisi mukavaa? sanoi Jo haukotellen suruissaan.
— Silloin ei meillä olisi puoleksikaan niin hauskaa kuin nyt. Mutta minusta olisi somaa, jos silloin tällöin saisi pitää pieniä illallisia ja kutsuja, käydä tanssiaisissa, ajaa kotiin illalla, lukea ja levätä eikä tehdä työtä. Niin tekevät muut ihmiset, ja minä kadehdin aina tyttöjä, jotka saavat elää niin. Minä pidän niin kauheasti ylellisyydestä.
Meg koetti ratkaista, kumpiko hänen kahdesta kuluneesta puvustaan oli vähemmän kulunut.
— Se on nyt kerta kaikkiaan mahdotonta, niin että ei huolita nurkua, vaan nostetaan taakat selkään ja tallustetaan eteenpäin yhtä tyytyväisinä kuin äiti. Totisesti Marchin täti on aika peikko kannettavaksi, mutta minusta tuntuu, että kun olen oppinut pitämään häntä selässäni valittamatta, hän tipahtaa alas tai muuttuu niin keveäksi etten huomaakaan häntä.
Tämä ajatus kutkutti Jon mielikuvitusta ja sai hänet hyvälle tuulelle, mutta Megin mieli ei keventynyt, sillä hänen taakkansa — neljä hemmoteltua lasta — tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen. Hän ei jaksanut edes tehdä itseään sieväksi kuten tavallisesti, panna sinistä nauhaa kaulaansa ja kammata tukkaansa mahdollisimman pukevasti.
— Mitä hyödyttää olla sievä, kun ei kukaan muu kuin nuo pienet kiusankappaleet näe minua eikä kukaan välitä siitä olenko kaunis vai ruma, hän nurkui ja sysäsi laatikkonsa kiinni niin että paukkui. — Minä saan ponnistella ja raataa kaiken päivää, ja vain silloin tällöin saan pienen pilkahduksen iloa, ja sitten tulen vanhaksi ja rumaksi ja ilkeäksi enkä saa nauttia elämästä kuten muut tytöt. Se on synti ja häpeä.
Ja Meg meni alas marttyyrinilme kasvoillaan ja oli oikein ikävä aamiaisella.
Muutkin näyttivät olevan poissa tasapainosta ja napisivat herkeämättä. Bethillä oli päänsärkyä, ja hän makasi sohvalla kissan ja sen kolmen poikasen kanssa, Amy mankui läksyjen vaikeutta eikä voinut löytää päällyskenkiään, Jo vihelteli mielenosoituksellisesti ja piti kovaa meteliä ulos hankkiutuessaan, rouva March kirjoitti kiireissään kirjettä, jonka piti lähteä heti matkaan, ja Hanna murjotti eilisillan valvomisen jälkeen.
— En ole koskaan nähnyt näin ikävää perhettä, huusi Jo, joka menetti malttinsa kaadettuaan mustepullon, kiskaistuaan molemmat kengännauhansa poikki ja istahdettuaan hattunsa päälle.
— Ja sinä olet perheen ikävin ihminen, vastasi Amy huuhtoen väärän summan kivitaulultaan kyynelillään.
— Beth, jollet sulje noita inhottavia kissoja kellariin, vaadin ne hukutettaviksi, huudahti Meg suuttuneena koettaessaan vapautua kissanpojasta, joka oli tarrautunut hänen selkäänsä ja pisti kuin takiainen.
Jo nauroi, Meg torui, Beth pyysi armoa ja Amy vaikeroi, koska hän ei voinut selvittää, mitä on yhdeksän kertaa kaksitoista.
— Tytöt, tytöt, olkaa hiljaa edes minuutin verran! Minun täytyy saada kirje aamupostiin, ja te saatte nalkutuksellanne pääni pyörälle.
Rouva March pyyhki pois jo kolmannen väärän lauseen.
Seurasi hetken hiljaisuus, joka katkesi kun Hanna laahusti sisään, laski kaksi kuumaa omenatorttua pöydälle ja laahusti takaisin. Nämä omenatortut kuuluivat päiväjärjestykseen, ja tytöt nimittivät niitä 'muhveiksi', sillä muita muhveja heillä ei ollut, ja niillä oli mukava lämmittää käsiä kylminä aamuina. Hanna ei koskaan unohtanut tehdä niitä, olipa hän sitten miten kiireissään tai nyreä tahansa, sillä tie oli pitkä ja tuulinen, tytöt eivät saaneet muuta päiväateriaa ja tulivat harvoin kotiin ennen kahta.
— Hoitele sinä kissojasi ja paranna päänsärkysi, Bethy. Hyvästi, äiti pieni, olemme olleet oikeita hirtehisiä tänä aamuna, mutta palaamme takaisin täydellisinä enkeleinä. Tule jo, Meg!
Ja Jo marssi tiehensä tuntien, että pyhiinvaelluksen alku ei ollut sujunut aivan ohjelman mukaan.
He katsoivat aina taaksensa kadunkulmauksessa, sillä äiti oli joka aamu ikkunassa nyökyttämässä heille päätään ja hymyilemässä hyvästiksi. Heistä tuntui kuin ilman sitä olisi ollut mahdotonta kestää koko päivää, sillä äidin kasvojen viimeinen välähdys vaikutti aina päivänpaisteen tavoin, olipa heidän mielialansa minkälainen tahansa.
— Jos äiti puisi meille nyrkkiä lentosuukkojen asemesta, se olisi meille oikein, sillä kiittämättömämpiä heppuja kuin me ei ole koskaan elänyt, sanoi Jo, joka katuvaisena kesti lumisen tien vaivat ja purevan tuulen hyökkäykset.
— Älä käytä niin kauheita sanoja! Megin ääni kuului syvältä harson takaa, johon hän oli kietonut itsensä kuin maailmaan väsynyt nunna.
— Minä pidän mehevistä sanoista, jotka merkitsevät jotakin, Jo vastasi siepaten kiinni hattunsa, joka oli lentämäisillään pois hänen päästään.
— Nimitä itseäsi miksi tahdot, mutta minä en ole hirtehinen enkä heppu, enkä tahdo kuulla sellaisia sanoja itsestäni.
— Sinä olet kiukkupussi ja erikoisen pahalla tuulella tänään, kun et saa elää ylellisyydessä koko ikääsi. Pikku raukka, odota vain kunnes olen päässyt menestyksen alkuun, sitten saat asua vaunuissa ja korkeakorkoisissa kengissä ja uida jäätelössä ja pitää hauskaa punatukkaisten poikain kanssa.
— Kyllä sinä olet hupakko, Jo! Mutta Meg nauroi hänen hullutuksilleen ja tuli tahtomattaankin paremmalle tuulelle.
— Kiitä onneasi, sillä jos minä alkaisin murjottaa niin kuin sinä, olisimme totisesti kaunista herrasväkeä. Herran kiitos, minä keksin aina jotakin hauskaa, joka pitää minua pystyssä. Kas niin, älä mökötä enää, vaan tule kotiin kilttinä tyttönä.
Jo läimäytti sisartaan rohkaisevasti olalle heidän erotessaan ja lähtiessään päivän töihin. Kumpikin otti pienen lämpimän torttunsa ja koetti näyttää iloiselta huolimatta talvi-ilmasta, kovasta työstä ja nuoren, huvinhaluisen mielensä tyydyttämättömästä kaipuusta.
Kun herra March oli menettänyt omaisuutensa auttaessaan erästä ahdinkoon joutunutta ystäväänsä, olivat molemmat vanhimmat tytöt halunneet hankkia toimen, jotta voisivat elättää edes itsensä. Vanhemmat suostuivat, ja Meg ja Jo ryhtyivät urheasti työhön.
Margaret sai paikan neljän pienokaisen kotiopettajana ja tunsi itsensä rikkaaksi saadessaan pienen palkkansa. Hän piti 'kauheasti ylellisyydestä', kuten hän sanoi, köyhyys oli hänen suurin murheensa. Se oli hänelle vielä vaikeampaa kuin toisille, sillä hän saattoi muistaa ajan, jolloin koti oli kaunis, elämä helppoa ja hauskaa eikä mistään ollut puutetta.
Meg ei tahtonut kadehtia ketään eikä olla tyytymätön, mutta tietenkin hän kaipasi kauniita tavaroita, iloisia ystäviä ja mukavaa elämää. Kingin perheessä työskennellessään hän joutui joka päivä näkemään sellaista mitä häneltä itseltään puuttui. Hänen oppilaidensa vanhemmat sisaret olivat juuri astuneet seuraelämään, ja Meg kuuli juttuja teattereista, konserteista, rekiretkistä ja muista huvituksista, katseli kauniita juhlapukuja ja kukkavihkoja ja näki rahan virtaavan pikkuasioihin, jotka olisivat olleet hänelle suuriarvoisia. Meg-parka valitti harvoin, mutta tunne siitä, että hänelle tapahtui vääryyttä, teki hänet väliin katkeraksi koko maailmaa kohtaan.
Jo oli saanut armon Marchin tädin silmissä, joka oli rampa ja tarvitsi vikkelän apulaisen. Lapseton vanha rouva oli tarjoutunut ottamaan yhden tytöistä kasvatikseen onnettomuuden sattuessa ja oli hyvin loukkaantunut, kun hänen tarjouksensa hylättiin. Ystävät huomauttivat herrasväki Marchille, että he nyt menettivät kaikki mahdollisuudet tulla muistetuiksi rikkaan vanhan rouvan testamentissa, mutta nämä epäkäytännölliset ihmiset sanoivat vain:
— Emme mistään hinnasta voi luopua tytöistämme. Olimmepa sitten rikkaita tai köyhiä, tahdomme olla yhdessä ja iloita toinen toisistamme.
Vanha rouva ei puhunut heille pitkään aikaan sanaakaan, mutta kerran hän sattui tapaamaan Jon erään ystävänsä luona; tytön lystikkäät kasvot ja mutkaton käytös miellyttivät häntä ja hän ehdotti tälle seuranaisen paikkaa.
Tällainen työ ei ollut ollenkaan Jon mieleen, mutta kun ei parempaakaan ilmaantunut, hän otti kuitenkin paikan ja tuli kaikkien suureksi ihmeeksi sangen hyvin toimeen äkeän sukulaisensa kanssa. Silloin tällöin sattui myrskyisiä kohtauksia, ja kerran Jo lähti kotiin selittäen ettei voisi kestää kauempaa, mutta Marchin täti leppyi pian ja lähetti hakemaan häntä takaisin niin päättävästi, että Jo ei voinut kieltäytyä, sillä syvimmässä sydämessään hän melkein piti tuosta vanhasta kiukkuisesta tädistä.
Minä puolestani epäilen, että vetovoimana itse asiassa oli suuri kirjasto, joka Marchin sedän kuoleman jälkeen oli jätetty tomun ja hämähäkkien huomaan. Jo muisti vielä ystävällisen vanhan herran, joka oli antanut hänen rakentaa rautateitä ja siltoja suurista sanakirjoistaan, kertonut juttuja latinankielisten kirjojensa lystikkäistä kuvista ja ostanut hänelle piparkakkuja tavatessaan hänet kadulla. Hämärä, tomuinen huone, hyllyiltä tuijottavat kipsikuvat, mukavat nojatuolit, karttapallot ja lopuksi paras kaikista, kokonainen kirjaerämaa, jossa sai vaeltaa mielin määrin, tekivät kirjaston Jolle oikeaksi taivaan valtakunnaksi.
Heti kun täti oli mennyt päivällislevolleen tai otti vastaan vieraita, Jo syöksyi tähän hiljaiseen paikkaan, kyykistyi nojatuoliin ja ahmi runoja, romaaneja, historiaa, matkakertomuksia ja taidekirjoja todellisen lukutoukan tavoin. Mutta mikään onni ei kestä kauan, ja juuri kun hän oli päässyt kertomuksen kohokohtaan, runon ihanimpiin säkeisiin tai matkustajan jännittävimpään seikkailuun, kuului kimeä ääni: "Josy-phine! Josyphine!" ja hänen täytyi jättää paratiisinsa ja rientää kerimään lankaa, pesemään mäyräkoiraa tai lukemaan Belshamin esseitä ääneen tuntikaupalla.
Jon kunnianhimoisena päämääränä oli tehdä jotakin loistavaa. Hänellä ei ollut vielä aavistustakaan mitä se olisi, mutta aika osoittaisi sen hänelle. Toistaiseksi hänen suurin surunsa oli se, ettei hän saanut lukea, juosta eikä ratsastaa tarpeekseen. Kiihkeä luonto, terävä kieli ja levoton mieli saattoivat hänet usein vaikeuksiin, ja hänen elämänsä oli sarja alituista nousua ja laskua, sekä hullunkurista että intomielistä.
Beth oli niin ujo, ettei hän voinut käydä koulua. Sitä oli kyllä yritetty, mutta hän kärsi niin, että sai lopettaa ja lukea kotona isänsä johdolla. Senkin jälkeen kun isä oli joutunut rintamalle ja äidin kykyä ja tarmoa tarvittiin sotilaskotiyhdistyksessä, Beth jatkoi uskollisesti omin neuvoin ja teki parhaansa. Hän oli kätevä pikku olento ja auttoi Hannaa kodinhoidossa. Hänen päivänsä olivat pitkät ja ikävät, mutta hän ei ollut yksin eikä joutilaana, sillä hänen pieni maailmansa oli täynnä kuviteltuja olentoja, ja luonnostaan hän oli ahkera kuin mehiläinen. Kuusi nukkea oli puettava joka aamu, sillä Beth oli vielä lapsi ja rakasti lemmikkejään yhtä hellästi kuin ennenkin. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan ehjää ja kaunista, kaikki olivat olleet hylättyjä, kun Beth otti ne hoiviinsa, sillä kun Meg ja Jo olivat vieraantuneet leluistaan, ne joutuivat kaikki hänelle, koska Amy ei huolinut mitään vanhaa eikä rumaa. Sen takia Beth hoiti niitä kaksin verroin hellemmin ja perusti sairaalan kipeille nukeille.
Eräs hyvin surkeassa tilassa oleva nukkepahanen oli aikoinaan kuulunut Jolle, ja vietettyään myrskyistä elämää se oli joutunut lumppukoriin. Tästä kauheasta köyhäintalosta sen pelasti Beth. Koska nukkeparalla ei ollut päälakea, Beth ompeli sille pienen sievän lakin, ja koska molemmat käsivarret ja jalat olivat poikki, Beth kietoi poloisen kokonaan pehmeisiin kapaloihin ja huolehti tuosta parantumattomasta sairaasta kärsivällisesti.
Bethillä oli huolensa kuten muillakin, ja koska hän ei ollut mikään enkeli, vaan hyvin inhimillinen pikkutyttö, hän itki usein 'pienen itkun', kuten Jo sanoi, siksi että hän ei saanut ottaa soittotunteja eikä hänellä ollut pianoa. Hän rakasti musiikkia ja soitti harjoituksiaan niin kärsivällisesti vanhalla rämisevällä pianolla, että tuntui kuin jonkun (ei kuitenkaan Marchin tädin!) olisi pitänyt auttaa häntä. Mutta kukaan ei tehnyt sitä eikä kukaan nähnyt Bethin kuivaavan kyyneliänsä keltaisilta koskettimilta, joista niin usein lähti vain epäsointuja. Hän lauloi kuin leivonen työtä tehdessään, ei koskaan kyllästynyt soittamaan äidille ja tytöille ja ajatteli toiveikkaana päivästä päivään: Tiedän että joskus saan oman pianon, jos olen kiltti.
Jos joku olisi kysynyt Amylta, mikä hänen elämänsä suurin onnettomuus oli, hän olisi empimättä vastannut: "Nenäni".
Kun hän oli pikkulapsi, oli Jo kerran vahingossa pudottanut hänet hiililaatikkoon, ja Amy väitti että tämä onnettomuus oli turmellut hänen nenänsä iäksi. Se ei ollut suuri ja punainen, se oli vain melkein litteä, ja nipistelipä sitä miten tahansa, siihen ei saanut ylimyksellistä linjaa. Kukaan muu kuin Amy itse ei huomannut siinä mitään vikaa, mutta hän itse tunsikin sen sitä syvemmin, ja lohduttaakseen itseään hän piirusti kokonaiset arkit täyteen kreikkalaisia neniä.
'Pikku Rafaelilla', kuten sisaret häntä nimittivät, oli ilmeiset taipumukset piirustukseen, eikä hän koskaan ollut niin onnellinen kuin piirustaessaan kukkia ja keijuja tai kuvittaessaan tarinoita. Opettajat valittivat, että Amy laskentotunnilla täytti taulunsa eläinkuvilla ja jäljensi karttoja karttakirjansa tyhjille sivuille. Onnettomina hetkinä hänen kirjojensa välistä tippui mitä lystikkäimpiä pilakuvia. Hän luki läksynsä niin hyvin, kuin taisi ja osasi välttää nuhteita ja rangaistuksia käyttäytymällä muuten mallikelpoisesti.
Amy oli toveriensa suuressa suosiossa, sillä hän oli luonnoltaan kiltti ja hänellä oli onnellinen taito miellyttää ilman ponnistuksia. Hänen sievisteleviä eleitään ihailtiin suuresti samoin kuin hänen taitojaankin, sillä Amy osasi myös soittaa kaksitoista pientä kappaletta ja lukea ranskaa ääntäen väärin vain kaksi kolmannesta sanoista. Hänen tapanaan oli sanoa surkealla äänellä: "Kun isä oli rikas, teimme niin ja niin", mikä oli hyvin liikuttavaa, ja tytöt pitivät hänen omatekoisia sanojaan kaiken hienouden huippuna.
Amy oli hyvää vauhtia tulemassa pilatuksi, sillä kaikki hemmottelivat häntä ja hänen taipumuksensa turhamaisuuteen ja itsekkyyteen saivat rauhassa kasvaa. Eräs seikka oli kuitenkin omiaan hillitsemään hänen turhamaisuuttaan: hänen täytyi pitää serkkunsa vaatteita. Sattui vielä niin, että Florencen äidillä ei ollut hitustakaan makua, ja Amy kärsi kauheasti, kun hänen täytyi pitää punaista lakkia sinisen asemesta, pukuja, joiden väri ei sopinut hänelle, ja hullunkurisia esiliinoja. Ne olivat kaikki hyvää kangasta, hyvin tehtyjä ja vähän käytettyjä, mutta Amyn taiteellista silmää ne kiusasivat suuresti. Tänä talvena hänen koulupukunsa oli tummanpunaista kangasta, jossa oli keltaisia pilkkuja.
— Ainoa lohdutukseni on, että äiti ei sentään tee laskoksia hameisiini silloin kun olen häijy, hän sanoi Megille kyynelet silmissä. — Maria Parkin äiti tekee. Voi, se on todella kauheata, sillä hänen hameensa ulottuu vain polviin asti eikä hän voi tulla kouluun. Kun ajattelen sellaista alennustilaa, tunnen että voin kestää litteän nenäni ja punaisen pukuni, vieläpä keltaiset pilkutkin.
Meg oli Amyn uskottu ja neuvonantaja, ja vastakohtien omituisen vetovoiman vaikutuksesta vallitsi samanlainen suhde Jon ja hiljaisen, lempeän Bethin välillä. Vain Jolle ujo sisar kertoi ajatuksensa, ja tietämättään Beth vaikutti isoon rasavilliin sisareensa enemmän kuin kukaan muu perheen jäsen. Molemmat vanhemmat tytöt merkitsivät hyvin paljon toisilleen, mutta kumpikin otti yhden nuoremman siipiensä suojiin ja hoivasi häntä omalla tavallaan 'leikkien äitiä'.
— Onko kenelläkään mitään kerrottavaa? Tämä on ollut niin viheliäinen päivä että palan halusta kuulla jotakin hauskaa, sanoi Meg, kun he istuivat illalla käsitöittensä ääressä.
— Minulla oli mainio kohtaus tädin kanssa tänään, ja koska minä vedin pitemmän korren, kerron asian teille, aloitti Jo, jonka suurin huvi oli kertoa juttuja. — Luin ääneen tuota iankaikkista Belshamia ja tein ääneni surisevaksi ja yksitoikkoiseksi kuten tavallisesti. Silloin nähkääs täti pian nukahtaa ja minä vedän kätköistäni jonkin hauskan kirjan, jota luen vimmatusti kunnes hän herää. Tekeydyin nytkin uneliaaksi, ja ennen kuin hän alkoi nuokkua, haukottelin niin perusteellisesti, että hän kysyi mitä ajattelin, kun avasin suuni niin suureksi, että olisin voinut niellä koko kirjan.
"Jospa voisinkin, silloinhan pääsisin siitä", minä sanoin ja koetin näyttää mahdollisimman viattomalta.
Silloin hän piti minulle pitkän saarnan kaikista synneistäni ja käski minun miettiä niitä sillä aikaa kun hän torkahtaisi hetkisen. Hän ei koskaan tule tajuihinsa vallan äkkiä, ja heti kun hänen myssynsä alkoi nuokkua kuin liian raskas daalia, sieppasin 'Wakefieldin kappalaisen' taskustani ja aloin lukea aika kyytiä, toinen silmä 'kappalaisessa', toinen tädissä. Pääsin juuri siihen paikkaan missä kaikki putoavat jokeen, ja silloin unohdin itseni ja aloin nauraa ääneen. Täti heräsi, ja koska hän aina nukahdettuaan on säyseämpi kuin muuten, hän käski minua lukemaan kappaleen siitä saadakseen nähdä, minkä tyhjänpäiväisen kirjan asetin arvokkaan ja opettavaisen Belshamin edelle. Tein parhaani, ja hän piti siitä, vaikka sanoikin vain: "En minä ymmärrä mistä siinä on puhe. Ala alusta, lapsi." Minä kerroin alusta ja tein Primrosen herrasväen niin mielenkiintoiseksi kuin suinkin voin. Kerran olin ilkeä ja pysähdyin jännittävässä paikassa sanoen nöyrästi:
"Pelkään että tämä väsyttää tätiä. Ehkä lopetan jo." Hän otti kutimensa, joka oli pudonnut hänen käsistään, lähetti tuiman katseen silmälasiensa takaa ja sanoi lyhyeen tapaansa: "Lue luku loppuun äläkä ole nenäkäs, hyvä neiti."
— Eikö hän tunnustanut, että se oli hänestä hauskaa? kysyi Meg.
— Vielä mitä, hän antoi arvokkaan ja opettavaisen Belshamin levätä, ja kun palasin hakemaan käsineitäni, hän oli jo niin syventynyt 'kappalaiseen' ettei kuullut, kuinka nauroin ja hyppelin eteisessä ajatellen niitä hyviä päiviä, jotka nyt ovat tulossa. Kuinka miellyttäväksi hän voisikaan tehdä elämänsä, jos vain tahtoisi! Enpä juuri kadehdi häntä, sillä loppujen lopuksi rikkailla näyttää olevan yhtä paljon vastuksia kuin köyhilläkin, lisäsi Jo.
— Tuosta muistan, sanoi Meg, että minullakin on jotakin kerrottavaa. Minun kertomukseni ei ole yhtä hauska kuin Jon, mutta ajattelin sitä paljon kotiin tullessani. Kun tulin Kingille tänään, kaikki olivat hyvin kiihtyneitä, ja yksi lapsista kertoi minulle, että heidän vanhin veljensä oli tehnyt jotakin kauheata ja että isä oli ajanut hänet pois kotoa. Kuulin rouva Kingin itkevän ja herra Kingin puhuvan hyvin kovalla äänellä, ja Grace ja Ellen käänsivät kasvonsa pois kulkiessaan ohitseni, etten näkisi, kuinka punaiset heidän silmänsä olivat. En tietysti kysynyt mitään, mutta minun tuli niin sääli heitä ja olin melkein iloinen, kun meillä ei ole yhtään hurjaa veljeä, joka tekisi kauheita asioita ja tuottaisi häpeää perheelle.
— Minusta häväistysjutut koulussa ovat paljon surettavampia kuin kaikki mitä pahat pojat voivat tehdä.
Amy pudisti päätään kuin hän olisi hyvinkin kokenut.
— Susie Perkins tuli tänään kouluun ihastuttava punainen karneolisormus sormessaan. Se oli ihana sormus, ja minä olin oikein kateellinen hänelle. No niin, hän piirsi pilakuvan herra Davisista, teki hänelle jättiläiskokoisen nenän ja kyttyrän selkään ja pani suusta tulemaan paperiliuskan, johon oli kirjoitettu: "Nuoret neidit, minä pidän teitä silmällä." Me nauroimme juuri kuvaa, kun huomasimme äkkiä herra Davisin todella pitävän meitä silmällä. Hän käski Susiea tuomaan taulunsa hänelle. Susie oli puolikuollut pelosta, ja — oi, ajatelkaa, mitä herra Davis teki! Hän otti Susiea korvasta — korvasta! eikö se ole ennen kuulumatonta? — ja talutti hänet opettajanpöydän luo ja antoi hänen seisoa siellä puolen tuntia ja pitää taulua kädessään niin että kaikki saattoivat nähdä sen.
— Eivätkö tytöt nauraneet kuvaa? kysyi Jo, jota asia huvitti suuresti.
— Nauraneet? Ei ainoakaan. He istuivat hiljaa kuin hiiret, ja Susie itki neljännestunnin ajan, ihan varmasti. Silloin en kadehtinut häntä, sillä tiedän ettei kokonainen vuori karneolisormuksia voisi tehdä minua onnellisemmaksi tuollaisen jälkeen. En koskaan, koskaan pääsisi niin kuolettavan häväistysjutun yli.
Ja Amy jatkoi työtänsä tietoisena hyveistään ja ylpeänä siitä, että oli onnistunut lausumaan kaksi pitkää sanaa yhdessä henkäyksessä.
— Minä näin tänä aamuna tapauksen josta pidin, sanoi Beth ja järjesti puhuessaan Jon ompelulipasta, jossa tavarat olivat sikin sokin. — Aioin kertoa sen päivällisellä, mutta unohdin. Mennessäni kalakauppaan Hannan asialle siellä oli herra Laurence, mutta hän ei nähnyt minua, sillä minä pysyttelin kalasammion takana ja hän puhui kauppiaan kanssa. Silloin tuli joku köyhä nainen sanko ja riepu kädessään ja kysyi kauppiaalta, eikö hän saisi vähän kaloja jos pesisi myymälän lattian, sillä hän oli työtön eikä tiennyt mitä antaisi päivälliseksi lapsilleen. Kauppias vastasi kiireissään melko tylysti: "Ei", ja nainen aikoi mennä pettyneenä pois. Silloin herra Laurence onki sammiosta ison kalan keppinsä käyrällä päällä ja ojensi sen hänelle. Nainen hämmästyi kovin, otti kalan suoraan syliinsä ja kiitti kiittämistään herra Laurencea. Tämä käski hänen mennä keittämään sen, ja nainen lähti onnellisena pois. Eikö herra Laurence ollutkin jalo? Voi, kuinka tuo nainen näytti lystikkäältä pitäessään isoa kalaa sylissään ja toivottaessaan taivaan siunausta herra Laurencelle.
Naurettuaan Bethin kertomukselle tytöt pyysivät äitiään kertomaan jotakin, ja mietittyään hetken hän sanoi vakavana:
— Kun tänään istuin yhdistyksen huoneistossa ja leikkasin flanellitakkeja, olin hyvin levoton isän puolesta ja mietin, kuinka yksin ja avuttomiksi jäisimme, jos hänelle tapahtuisi jotakin. Ei ollut viisasta ajatella niin, mutta en mahtanut sille mitään. Olin hyvin suruissani, kunnes eräs vanha mies tuli sisään tilaamaan joitakin vaatekappaleita. Hän istahti lähelleni ja aloin puhella hänen kanssaan, sillä hän näytti köyhältä ja väsyneeltä ja huolestuneelta.
"Onko teillä poikia rintamalla?" kysyin.
"Kyllä, hyvä rouva. Minulla oli neljä, mutta kaksi on kaatunut, yksi on vankina, ja nyt matkustan viimeisen luo, joka makaa haavoittuneena eräässä Washingtonin sairaalassa", hän vastasi tyynesti.
"Te olette antanut paljon maallenne", sanoin ja tunsin säälin sijasta kunnioitusta häntä kohtaan.
"En hiukkaakaan enemmän kuin minun täytyi. Olisin mennyt itse, jos minusta olisi ollut jotakin hyötyä."
Hän puhui niin kauniisti, näytti niin rehelliseltä ja iloitsi voidessaan antaa kaikkensa, että häpesin itseäni. Minä olin antanut yhden miehen ja pidin sitä paljona, hän antoi neljä nurkumatta. Minulla oli tyttöni kotona luonani, ja hänen viimeinen poikansa odotti peninkulmien takana kenties vain sanoakseen hänelle hyvästi! Tunsin itseni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi ajatellessani omaa osaani, että tein sievän vaatemytyn, annoin hänelle vähän rahaa ja kiitin sydämestäni häntä saamastani opetuksesta.
— Kerro vielä jotakin, äiti, jotakin opettavaista, niin kuin äskenkin, sanoi Jo hetken kuluttua. — Minusta on hauska ajatella kertomuksia, jos ne ovat tosia eivätkä liian saarnamaisia.
Rouva March hymyili ja aloitti heti, sillä hän oli jo vuosikausia tottunut kertomaan tarinoita pienelle kuulijakunnalleen ja tiesi mikä kiinnosti heitä.
— Oli kerran neljä tyttöä, joilla oli kylliksi ruokaa ja juomaa ja vaatteita, paljon hauskuutta ja iloja, hyviä ystäviä ja vanhemmat, jotka rakastivat heitä hellästi, ja kuitenkaan he eivät olleet tyytyväisiä.
(Tässä kuulijat vilkuilivat toisiinsa salaa ja alkoivat ommella hyvin ahkerasti.)
Nämä tytöt tekivät monta oivallista päätöstä, mutta eivät jaksaneet pitää niitä aina ja sanoivat alituisesti: "Jospa meillä olisi sitä ja sitä", tai "Jospa saisimme tehdä niin" unohtaen kokonaan mitä kaikkea heillä jo oli ja kuinka paljon hauskaa he saivat tehdä. Niinpä he kysyivät eräältä vanhalta naiselta jotakin taikakeinoa, joka tekisi heidät onnellisiksi, ja tämä sanoi: "Kuinka olette tyytymättömiä, ajatelkaa kaikkea sitä hyvää mikä teillä on ja olkaa kiitollisia siitä."
(Tässä Jo katsahti ylös ikään kuin sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä huomatessaan, ettei kertomus vielä ollut lopussa.)
Koska he olivat järkeviä tyttöjä, he päättivät kokeeksi seurata neuvoa ja saivat nähdä pian ihmeekseen, kuinka hyvin kaikki kävi.
Yksi heistä huomasi, että raha ei voi estää surua ja häpeää tunkeutumasta rikkaaseen kotiin, toinen, että hän nautti paljon enemmän nuoruudestaan, terveydestään ja hyvästä tuulestaan kuin eräs kivulloinen, äreä vanha rouva kaikista mukavuuksistaan, kolmas huomasi, että vaikka kotityöt olivatkin ikäviä, oli vielä monin verroin raskaampaa käydä kerjäämässä päivällistään, ja neljäs ymmärsi, ettei karneolisormuskaan ollut hyvän käytöksen veroinen. Niinpä he päättivät lakata valittamasta, iloita siitä hyvästä jonka omistivat ja koettaa olla sen arvoisia, niin ettei sitä otettaisi heiltä pois. Eikä heidän varmasti koskaan tarvinnut katua sitä, että olivat seuranneet vanhan vaimon neuvoa.
— Kylläpä olet ovela, äiti, kun käännät omat kertomuksemme meitä vastaan ja tarinan asemesta annat meille saarnan, huudahti Meg.
— Minä pidän tuollaisista saarnoista. Sellaisia isäkin aina kertoi, sanoi Beth miettiväisenä ja asetti neulat Jon tyynyssä suoriin riveihin.
— Minä aion tästä lähtien olla entistä huolellisempi, sillä sain varoituksen Susien lankeemuksesta, sanoi Amy hurskaasti.
— Me tarvitsemme tuon läksyn emmekä unohda sitä. Jos unohdamme, saa äiti sanoa meille niin kuin vanha Chloe 'Setä Tuomon tuvassa': "Ajatelkaa syntejänne, lapset, ajatelkaa syntejänne", lisäsi Jo, joka auttamatta huomasi jotakin lystikästä jokaisessa saarnassa, vaikka hän kätkikin sanat aivan yhtä syvälle sydämeensä kuin muutkin.
5.
— Mitä kummaa sinä puuhaat, Jo? kysyi Meg eräänä iltapäivänä, kun oli kova lumipyry ja Jo marssi eteisen läpi kumisaappaat jalassa, vanha, väljä päällystakki yllä, lakki korvilla, luuta toisessa kädessä ja lapio toisessa.
— Aion hankkia ruumiinliikuntaa, Ja vastasi silmissään kujeellinen tuike.
— Minun mielestäni kahden pitkän aamukävelyn pitäisi riittää näin kylmällä ja kurjalla ilmalla. Tule mieluummin takan ääreen, sanoi Meg, jota pelkkä ulosmenon ajatuskin värisytti.
— Kiitos neuvosta! En voi pysyä hiljaa koko päivää enkä viitsi paistattaa itseäni tulen ääressä kuin mikäkin kissamirri. Minä pidän seikkailuista ja lähden niitä etsimään.
Meg jatkoi jalkojensa lämmittämistä ja 'Ivanhoen' lukemista, ja Jo alkoi tarmokkaasti lapioida kujia. Lumi oli kevyttä, ja hän oli pian luonut puutarhan ympäri tien Bethiä ja hänen sairaita nukkejansa varten, jotta nämä kauniilla ilmalla saisivat hengittää raitista ilmaa.
Puutarha erotti Marchin ja Laurencen talot toisistaan. Seutu oli laitakaupunkia, joka suurine puutarhoineen, hiljaisine katuineen, puistoineen ja ruohokenttineen muistutti paljon maaseutua.
Pihojen välillä oli matala pensasaita. Sen toisella puolella oli Marchin vanha ruskea talo, joka näin talvisaikaan, kun sitä eivät ympäröineet kukat ja viiniköynnökset, näytti hiukan alastomalta ja rappeutuneelta. Toisella puolella oli komea kivitalo, jossa oli varakas ja ylellinen leima. Se näkyi suuresta vaunuvajasta, kasvihuoneista ja niistä hienoista esineistä, joita erotti uutimien takaa. Ja kuitenkin tämä talo näytti yksinäiseltä ja elottomalta, sillä lapset eivät ilakoineet pihamaalla, äidinkasvot eivät hymyilleet ikkunoista, ja vain harvat ihmiset kulkivat sen portaissa, tavallisesti vain vanha herra ja hänen pojanpoikansa.
Jon vilkkaalle mielikuvitukselle tuo kaunis talo oli oikea lumottu palatsi, täynnä kaikenlaisia ihanuuksia, joista kukaan ei nauttinut. Hän oli jo kauan toivonut, että pääsisi kerran näkemään tuota salaista loistoa ja tutustuisi 'Laurencen poikaan', joka näytti hyvin halukkaalta tekemään tuttavuutta mutta ei tiennyt mistä alkaa.
Tanssiaisten jälkeen naapuritalo oli houkutellut Jota entistä enemmän, ja hän oli hautonut mielessään monenlaisia suunnitelmia. Mutta poika oli viime aikoina ollut näkymättömissä ja Jo luuli jo hänen matkustaneen pois, kun hän eräänä päivänä keksi viereisen talon yläikkunassa ruskeat kasvot, jotka katselivat alakuloisina puutarhaan, missä Beth ja Amy olivat lumisotasilla.
— Tuo poika kaipaa seuraa ja hauskuutta, sanoi Jo itsekseen. — Hänen isoisänsä ei tiedä mitä hän tarvitsee ja sulkee hänet yksinäisyyteen. Hän tarvitsee nuorta iloista seuraa. Minua haluttaisi suuresti mennä sanomaan mielipiteeni vanhalle herralle.
Tämä ajatus huvitti Jota, joka harrasti uhkarohkeita tekoja ja alituisesti kauhistutti Megiä merkillisillä päähänpistoillaan. Tuuma ei unohtunut, ja tänä iltapäivänä Jo päätti koettaa mitä olisi tehtävissä. Hän näki herra Laurencen lähtevän ajelulle ja riensi pensasaidan luo, missä hän pysähtyi katsomaan vastapäistä taloa. Kaikki oli hiljaista, alempien ikkunoiden edessä verhot, palvelijat poissa eikä muuta inhimillistä olentoa näkyvissä kuin tumma kiharainen pää, joka nojautui laihaan käteen yläkerran ikkunassa.
— Siinä hän on, poikaparka! ajatteli Jo. — Yksinään ja sairaana tänä ikävänä päivänä. Se on synti ja häpeä. Minäpä heitän lumipallon ikkunaan ja houkutan hänet katsomaan ulos. Sitten sanon hänelle ystävällisen sanan.
Pian lensi ikkunaan kourallinen pehmeätä lunta, ja pää kääntyi heti.Näkyviin tulivat kasvot, joiden välinpitämätön ilme katosi.
Jo nyökäytti päätään ja nauroi. Sitten hän heilutti luutaansa ja huusi:
— Kuinka voit? Oletko sairas?
Laurie avasi ikkunan ja vastasi käheänä kuin korppi:
— Kiitos, voin jo paremmin. Olen vilustunut ilkeästi ja istunut sisällä kokonaisen viikon.
— Sepä ikävää. Miten saat aikasi kulumaan?
— En mitenkään, täällä on kolkkoa kuin haudassa.
— Etkö lue?
— En juuri, eivät he anna minun lukea.
— Eikö kukaan voi lukea sinulle ääneen?
— Isoisä väliin koettaa, mutta minun kirjani eivät huvita häntä, enkä viitsi pyytää Brookea kaikkeen.
— Onko kukaan käynyt katsomassa sinua?
— Ei ole ketään josta välittäisin. Pojat meluavat, ja pääni on kipeä.
— Eikö sitten ole ketään tyttöä, joka lukisi sinulle ääneen ja juttelisi kanssasi? Tytöt ovat hiljaisia ja leikkivät mielellään sairaanhoitajaa.
— En tunne ketään.
— Tunnethan sinä meidät, aloitti Jo, vaikeni ja nauroi.
— Niin tunnenkin. Tule sinä, ole kiltti, huusi Laurie.
— Minä en ole hiljainen ja kiltti, mutta tulen kyllä jos äiti vain laskee. Minä menen kysymään. Sulje ikkuna ja odota.
Ja Jo nosti luudan olalleen ja marssi pois tuumien ihmeissään, mitä hänelle sanottaisiin kotona. Laurie oli kovasti jännittynyt ja kunnioitti vierastaan kampaamalla tukkansa, ottamalla puhtaan kauluksen ja koettamalla, mikäli mahdollista, siivota huonetta, joka huolimatta kuudesta palvelijasta oli kaikkea muuta kuin siisti. Äkkiä kuului äänekäs kellonsoitto ja päättäväinen ääni, joka kysyi Laurie-herraa, ja sitten hämmästyneeltä näyttävä palvelija tuli sisään ilmoittamaan erään nuoren neidin tulosta.
— Hyvä on, se on Jo-neiti, tuo hänet tänne, sanoi Laurie ja meni pienen vierashuoneensa ovelle tervehtimään Jota, joka tuli näkyviin reippaana, punaposkisena ja ujostelemattomana, peitetty kulho toisessa kädessä ja Bethin kolme kissanpoikaa toisessa.
— Tässä minä olen kimsuineni kamsuineni, hän sanoi reippaasti. — Äiti lähetti terveisiä ja sanoi olevansa iloinen, jos voin olla sinulle avuksi. Meg pyysi minua tuomaan sinulle vähän hyytelöä — hän osaa tehdä aika hyvää — ja Beth arveli, että hänen kissansa huvittaisivat sinua. Tiesin kyllä, että nauraisit niille, mutta en voinut kieltää, kun hänkin välttämättä tahtoi lähettää jotakin.
Sattuikin niin että Bethin hullunkurinen keksintö oli juuri paikallaan, sillä nauraessaan kissanpojille Laurie unohti ujoutensa.
— Tuo on liian kaunista syötäväksi, hän sanoi hymyillen mielihyvästä, kun Jo avasi maljan kannen ja näytti hänelle hyytelön, joka oli koristettu vihreillä lehdillä ja Amyn kauneimman punaisen pelargonin kukilla.
— Eihän se mitään erityistä ole, mutta kaikki säälivät potilasta ja tahtoivat osoittaa sen. Käske palvelustyttöä säästämään se teepöytääsi varten. Kylläpä sinulla on kodikas huone!
— Voisi olla, jos vain pysyisi kunnossa, mutta kotiapulaisemme ovat laiskoja hutiluksia. Se on ikävää.
— Minä järjestän sen parissa minuutissa. Eihän tarvitse muuta kuin ottaa rikat uunin edestä — noin, järjestää tavarat hyllyllä — noin, panna kirjat tuonne ja saappaat tuonne, kääntää sohva näin ja pöyhiä tyynyjä hiukkasen. Kas noin, nyt on kaikki hyvin.
Ja niin olikin, sillä kesken puhettaan ja nauruaan Jo oli viskellyt kaikki esineet paikoilleen ja saanut huoneen aivan toisen näköiseksi. Laurie katseli häntä ääneti ja kunnioittavasti, ja kun Jo käski häntä istumaan sohvalle, hän huokasi tyytyväisyydestä ja sanoi kiitollisena:
— Juuri tuota tarvittiin. Istuudu nyt tuohon isoon tuoliin, tee hyvin. Mitähän keksisin huvittaakseni sinua?
— Minähän tulin huvittamaan sinua. Luenko ääneen? Jo katseli nälkäisin silmin pöydällä olevia houkuttelevan näköisiä kirjoja.
— Kiitos vain, mutta olen lukenut nuo kaikki ja oikeastaan puhelisin mieluummin.
— Hyvä on, minulta riittää puhetta vaikka koko päiväksi, jos vain joku panee minut vauhtiin. Beth sanoo etten osaa koskaan lakata.
— Onko Beth se punaposkinen, joka on melkein aina kotona ja menee joskus ulos pieni kori käsivarrellaan? Laurie kysyi kiinnostuneena.
— On kyllä, se on Beth. Hän on minun lempisiskoni.
— Se kaunis on kai Meg ja kiharatukkainen Amy, niinkö?
— Kuinka olet saanut sen selville? Laurie punastui, mutta vastasi rehellisesti:
— Niin, katsos, olen usein kuullut teidän huutelevan toisianne, ja kun istun täällä yksin, en voi olla katsomatta ikkunasta, teillä näyttää aina olevan niin hauskaa. Suo anteeksi että olen utelias, mutta väliin unohdatte laskea kukkaikkunan verhot alas, ja kun lamppu palaa, näkee teidät kaikki tulen ääressä pöydän ympärillä. Se on kuin taulu. Äitinne on hirveän herttaisen näköinen. Minullahan ei ole äitiä.
Hänen silmiensä vetoava katse tunkeutui suoraan Jon lämpimään sydämeen. Laurie oli sairas ja yksinäinen, ja tuntiessaan kuinka onnellinen hän itse oli kodissaan hän koetti ilomielin jakaa pojallekin omasta rikkaudestaan. Hänen kasvonsa olivat hyvin ystävälliset ja hänen äänensä tavattoman lempeä, kun hän sanoi:
— Emme koskaan enää laske ikkunaverhoa ja sinä saat kurkistella niin paljon kuin ikinä tahdot. Toivoisin vain, että tulisit itse aneille. Äiti on verraton, sinä pitäisit hänestä. Beth laulaisi sinulle jos minä pyytäisin, ja Amy tanssisi. Meg ja minä naurattaisimme sinua näytelmillämme, ja me pitäisimme oikein hauskaa. Eiköhän isoisäsi antaisi sinun tulla?
— Kyllä kai jos äitisi pyytäisi. Isoisä on hyvin kiltti, vaikka hän ei näytä siltä. Hän antaa minun tehdä melkein mitä tahdon, mutta pelkää että minusta olisi vaivaa vieraille ihmisille, sanoi Laurie kirkastuen kirkastumistaan.
— Emmehän me ole vieraita ihmisiä, me olemme naapureita eikä sinun ollenkaan tarvitse pelätä olevasi vaivaksi. Me tahtoisimme mielellämme ystävystyä kanssasi, ja minä olen jo kauan toivonut sitä. Tiedät kai, että emme ole asuneet täällä kauan. Olemme silti jo tuttuja kaikkien muiden naapurien kanssa paitsi teidän.
— Isoisä istuu aina kirjojensa parissa eikä välitä juuri siitä mitä ulkopuolella tapahtuu. Herra Brooke, kotiopettajani, ei asu täällä, ja kun minulla ei ole ketään kävelytoveria, pysyn kotona ja koetan saada aikani jotenkin kulumaan.
— Se on paha. Sinun pitäisi mennä kaikkialle minne sinua pyydetään, silloin saisit ystäviä yllin kyllin ja hauskoja kyläilypaikkoja. Älä välitä ujoudestasi. Kyllä se haihtuu, jos vain rupeat liikkumaan.
Laurie punastui taas, mutta ei loukkaantunut, vaikka häntä syytettiin ujoudesta. Jo oli niin ystävällinen ja tarkoitti niin hyvää, että hänen suorasukaista puhettaan oli mahdoton käsittää väärin.
— Pidätkö koulustasi? kysyi poika muuttaen puheenaihetta. Oli ollut hetken hiljaisuus, jonka aikana hän oli katsonut valkeaan ja Jo puolestaan hyvin huvittuneena häneen.
— En käy koulua, olen virkanainen. Olen isotätini apulaisena, etkä voi kuvitella, millainen mainio vanha äkäpussi hän on, vastasi Jo.
Laurie avasi suunsa kysyäkseen jotain, mutta muisti viime hetkessä, ettei ole hienotunteista udella ihmisten asioita liiaksi. Hän sulki taas suunsa ja näytti neuvottomalta.
Jo piti hänen tahdikkuudestaan, ja koska hän ilman tunnonvaivoja saattoi nauraa Marchin tädin kustannuksella, hän antoi Laurielle hyvin vilkkaan kuvauksen vanhasta tuittupäisestä rouvasta, lihavasta mäyräkoirasta, papukaijasta, joka osasi puhua espanjaa, ja kirjastosta, jossa hän vietti verrattomia hetkiä. Tämä kaikki huvitti Laurieta tavattomasti, ja kun Jo oli kertonut jutun vanhasta hienosta herrasta, joka oli tullut kosimaan tätiä ja jolta Polly keskellä koreinta puhetta oli varastanut peruukin, makasi poika selällään ja nauroi niin että kyynelet valuivat ja eräs palvelustyttö pisti päänsä ovesta nähdäkseen mikä oli hätänä.
— Kylläpä sinä osaat! Kerro vielä, ole niin hyvä, sanoi Laurie ja nosti ilosta loistavat kasvonsa sohvan tyynyistä.
Menestyksensä innostamana Jo 'kertoi vielä'. Hän kertoi heidän suunnitelmistaan, toiveistaan ja levottomuudesta, jota he tunsivat isän tähden, ja kaikista mielenkiintoisista seikoista siinä pienessä maailmassa, missä sisaret elivät. Sitten he alkoivat puhua kirjoista, ja Jo huomasi ilokseen, että Laurie piti niistä yhtä paljon kuin hänkin, mutta oli lukenut paljon enemmän.
— Jos pidät kirjoista, niin tule katsomaan kirjastoamme. Isoisä on ulkona, joten sinun ei tarvitse olla yhtään peloissasi. Laurie nousi seisomaan.
— Minä en pelkää mitään, huomautti Jo keikauttaen niskaansa.
— Sen uskon. Poika katsoi häneen täynnä ihailua, vaikka hän kaikessa hiljaisuudessa ajattelikin, että Jolla olisi kyllä syytä pelätä vanhaa herraa, jos hän sattuisi tapaamaan hänet jonakin onnettomana hetkenä.
Laurie kuljetti vierastaan huoneesta toiseen ja antoi hänen pysähtyä tutkimaan kaikkea mikä näytti jännittävältä. Lopulta he tulivat kirjastoon, eikä Jo voinut hillitä itseään, vaan taputti käsiään ja hyppeli kuten aina joutuessaan suuren ihastuksen valtaan. Seinät olivat täynnä kirjoja; lisäksi huoneessa oli maalauksia ja veistokuvia ja ihastuttavia pieniä kaappeja täynnä vanhoja rahoja ja muita harvinaisuuksia, houkuttelevia nojatuoleja ja vanhanaikaisia pöytiä ja, mikä parasta, suuri, avoin, tiilistä muurattu takka.
— Ihanaa, Jo huokasi vajoten ison nojatuolin syvyyksiin ja katsellen ympärilleen haltioituneena. — Theodore Laurence, sinun pitäisi olla maailman onnellisin poika, hän lisäsi painokkaasti.
— Eihän sitä voi elää vain kirjoista, sanoi Laurie pudistaen päätään ja istahti vastapäiselle pöydälle.
Samassa ovikello soi ja Jo ponnahti pystyyn huutaen hätääntyneenä:
— Voi, varjelkoon, se on isoisäsi.
— No entä sitten? Sinähän et pelkää mitään, poika huomautti ilkikurisesti.
— Ehkä sentään pelkään häntä hiukan, vaikka en käsitäkään miksi. En usko että tuloni olisi rasittanut sinua, sanoi Jo kooten rohkeutensa ja pitäen silmällä ovea.
— Se on virkistänyt minua. Pelkään vain että sinä olet väsynyt, kun panin sinut kertomaan niin paljon. Se oli minusta hauskaa, enkä voinut antaa sinun lopettaa, sanoi Laurie kiitollisena.
— Tohtori on täällä, ilmoitti palvelustyttö.
— Ethän pahastu, jos jätän sinut hetkeksi? Minun täytyy kai mennä tapaamaan häntä, sanoi Laurie.
— Älä välitä minusta. Olen täällä kuin kala vedessä, vastasi Jo.
Laurie meni, ja hänen vieraansa huvitteli omalla tavallaan. Jo seisoi juuri vanhaa herra Laurencea esittävän kauniin muotokuvan edessä, kun ovi aukeni. Kääntymättä katsomaan kuka tulija oli, hän sanoi päättäväisenä:
— Nyt tiedän varmasti etten pelkäisi häntä, sillä hänellä on ystävälliset silmät, vaikka hänen suunsa onkin tyly ja hän näyttää hirveän itsepäiseltä. Hän ei ole niin kaunis kuin minun isoisäni, mutta pidän hänestä kuitenkin.
— Kiitoksia vain, nuori neiti, kuului järeä ääni hänen takanaan, jaJon suureksi kauhuksi seisoi siellä itse vanha herra Laurence.
Jo-parka lensi tulipunaiseksi ja hänen sydämensä pompahti kurkkuun kun hän ajatteli mitä oli sanonut. Hänet valtasi hurja halu juosta tiehensä. Mutta se olisi ollut pelkurimaista ja tytöt olisivat nauraneet hänelle. Niinpä hän päätti jäädä ja ottaa vastaan mitä tuleman piti.
Vilkaistessaan uudestaan vanhaan herraan hän huomasi, että tuuheiden harmaiden kulmakarvojen varjostamat silmät olivat luonnossa vielä ystävällisemmät kuin muotokuvassa, ja niissä oli kujeellinen tuike, joka melkoisesti huojensi hänen pelkoaan. Järeä ääni oli entistä järeämpi, kun vanha herra pelottavan äänettömyyden jälkeen sanoi:
— Et siis pelkää minua, häh?
— En paljon.
— Ja enkö mielestäsi ole yhtä kaunis kuin isoisäsi?
— Ette aivan.
— Ja näytän hirveän itsepäiseltä, mitä?
— Sanoin vain että luulin niin.
— Mutta pidätte minusta siitä huolimatta?
— Pidän.
Vastaus miellytti vanhaa herraa. Hän naurahti, löi kättä Jon kanssa, tarttui sitten hänen leukaansa ja kohotti hänen kasvojaan, katseli niitä vakavasti ja sanoi nyökäyttäen päätään:
— Sinulla on isoisäsi luonne, vaikkakaan ei hänen kasvojaan. Hän oli kaunis mies, tyttöseni, mutta myös rehellinen ja kunnon mies, ja olen ylpeä siitä että olin hänen ystävänsä.
— Kiitos, sanoi Jo ja oli tämän jälkeen kuin kotonaan.
— Mitä olet tehnyt tuolle pojalleni, häh? kuului seuraava, aika tuikea kysymys.
— Olen vain koettanut olla hyvä naapuri. Ja Jo kertoi käyntinsä esihistorian.
— Sinun mielestäsi hän tarvitsisi vähän virkistystä, vai kuinka?
— Minusta hän näyttää hieman yksinäiseltä ja seura tekisi hänelle ehkä hyvää. Me olemme vain tyttöjä, mutta olisimme iloisia jos voisimme auttaa. Emme unohda sitä ihanaa joululahjaa, jonka lähetitte.
— St! Se oli pojan asia. Kuinka sairas vaimoparka jaksaa?
— Oikein hyvin. Ja Jo kiirehti kertomaan kaiken mitä tiesi Hummelin perheestä.
— Aivan samalla tavoin sinun äitisi isäkin auttoi ihmisiä. Tulen tervehtimään äitiäsi jonakin päivänä. Sano se hänelle. Nyt soitetaan teelle. Juomme sitä aikaisin pojan tähden. Tule teelle ja koeta edelleen olla hyvä naapuri.
— Tulen kyllä jos todella tahdotte.
— En pyytäisi jollen tahtoisi.
Ja herra Laurence tarjosi hänelle käsivartensa kumartaen vanhanaikaisen kohteliaasti.
— Mitä Meg sanoisi? ajatteli Jo astellessaan portaita vanhan herran käsipuolessa, ja hänen silmänsä loistivat kun hän kuvitteli, miten kertoisi tästä kaikesta kotona.
— Ohoh! Mikäs poikaan on mennyt? sanoi herra Laurence, kun Laurie, joka juuri oli syöksynyt portaita alas, jäi seisomaan kuin lyötynä nähdessään sen ihmeen, että Jo kulki hänen pelottavan isoisänsä käsipuolessa!
— En tiennyt että isoisä oli tullut kotiin, hän aloitti hämillään, kun Jo vilkaisi häneen voitonriemuisena.
— Et kai, muuten et lentäisi tuolla tavalla portaissa. Tule teelle, hyvä herra, ja käyttäydy sivistyneen ihmisen tavoin.
Ja herra Laurence jatkoi matkaansa pörrötettyään leikkisästi pojan tukkaa.
Vanha herra ei puhunut paljon teetä juodessaan, mutta hän piti silmällä molempia nuoria, jotka juttelivat kuin vanhat tutut, eikä pojanpojassa tapahtunut muutos jäänyt häneltä huomaamatta. Pojan kasvoissa oli nyt väriä ja eloa, hänen käytöksensä oli vilkasta ja hänen naurunsa välittömän iloista.
— Tyttö on oikeassa, poika on yksinäinen. Saadaanpa nähdä mitä nuo pikku tytöt voivat tehdä hänen hyväkseen, ajatteli herra Laurence katsellessaan ja kuunnellessaan. Hän piti Josta, jonka vapaa, mutkaton esiintyminen miellytti häntä ja joka näytti ymmärtävän poikaa melkein yhtä hyvin kuin olisi itse ollut poika.
Teen jälkeen Jo aikoi lähteä, mutta Laurie sanoi tahtovansa näyttää hänelle vielä jotakin ja vei hänet kasvihuoneeseen. Se teki Johon aivan järisyttävän vaikutuksen; hän käveli edestakaisin käytävillä ja nautti kukkivista seinistä, pehmeästä valaistuksesta, kosteasta, miellyttävästä ilmasta, ihmeellisistä viiniköynnöksistä ja kukista, jotka riippuivat hänen päänsä päällä. Sillä aikaa hänen uusi ystävänsä taittoi kimpun kukkia ja sanoi kasvoillaan iloinen ilme:
— Ole hyvä ja vie nämä äidillesi ja sano, että pidin hyvin paljon lääkkeestä, jonka hän lähetti minulle.
He löysivät herra Laurencen suuren salongin tulisijan äärestä, muttaJon huomio kiintyi kokonaan isoon avattuun flyygeliin.
— Osaatko soittaa? hän kysyi kunnioittavasti Laurielta.
— Vähäsen, poika vastasi vaatimattomasti.
— Etkö viitsisi soittaa nyt? Tahtoisin niin mielelläni kuulla, että saisin kertoa Bethille.
— Etkö sinä soittaisi ensin?
— En minä osaa, mutta pidän soitosta tavattomasti.
Laurie soitti ja Jo kuunteli kätkien naisellisesti nenänsä heliotrooppeihin ja teeruusuihin. Hänen kunnioituksensa Laurencen poikaa kohtaan kasvoi suuresti, sillä Laurie soitti todella hyvin. Jo toivoi vain että Beth olisi ollut kuulemassa. Hän kehui poikaa, kunnes tämä joutui vallan hämilleen ja isoisä riensi avuksi.
— Riittää jo, riittää jo, neitiseni. Liika sokeri ei tee hyvää. Hänen soittonsa ei ole hullumpaa, mutta toivottavasti hän pystyy yhtä hyvin tärkeämpiinkin töihin. Poisko jo? No niin, paljon kiitoksia käynnistä, ja toivon että tulet pian taas. Sano terveisiä äidillesi. Hyvää yötä, tohtori Jo!
Hän puristi tytön kättä ystävällisesti, mutta näytti olevan tyytymätön jostakin syystä. Eteisessä Jo kysyi Laurielta, oliko hän sanonut tai tehnyt jotain tyhmää. Laurie pudisti päätään.
— Ei, se oli minun syyni, hän ei tahdo kuulla minun soittavan.
— Miksi ei?
— Kerron joskus. John tulee saattamaan sinua, koska minä en voi.
— Ei tarvita, minä en ole mikään neiti, ja kotiinhan on vain pari askelta. Mutta muista huolehtia itsestäsi.
— Kyllä, mutta tulethan taas pian, tuletko?
— Jos sinä lupaat tulla meille, kun olet parantunut.
— Kyllä minä tulen.
— Hyvää yötä.
— Hyvää yötä, Jo.
Kun Jo oli kertonut iltapäivän seikkailut, olisi koko perhe tahtonut lähteä vierailulle tuohon suureen taloon pensasaidan toiselle puolen. Rouva March olisi tahtonut puhella vanhuksen kanssa isästään, Meg haaveili kävelyistä kasvihuoneen käytävillä, Beth ikävöi suurta flyygeliä, ja Amy olisi tahtonut nähdä taulut ja veistokset.
— Äiti, miksi herra Laurence ei pidä siitä, että Laurie soittaa? kysyi Jo.
— En tiedä varmaan, mutta luultavasti sen tähden, että hänen poikansa, Laurien isä, meni naimisiin erään italialaisen laulajattaren kanssa, eikä vanha herra hyväksynyt avioliittoa. Italiatar oli hyvä ja rakastettava ja lahjakas nainen, mutta vanha herra Laurence ei pitänyt hänestä eikä tavannut poikaansa tämän mentyä naimisiin. Molemmat kuolivat Laurien ollessa vielä aivan pieni, ja silloin isoisä otti hänet kotiinsa. Poika ei taida olla erityisen vahva, ja vanhus pelkää menettävänsä hänet ja pitää hänestä sen vuoksi tarpeettomankin hyvää huolta. Laurie on perinyt äitinsä musikaaliset taipumukset, ja ehkä isoisä pelkää hänen haaveilevan taiteilijan urasta. Sen vuoksi hän 'mökötti', kuten Jo sanoi.
— Taivaan vallat, sehän on romanttista! sanoi Meg.
— Typerää! puuskahti Jo. — Isoisän pitäisi antaa pojan tulla taiteilijaksi jos hän tahtoo eikä piinata häntä opinnoilla, joita hän vihaa.
— Sen tähden hänellä kai on kauniit mustat silmät ja sievä käytös. Italialaiset ovat aina kauniita, tuumi Meg, jolla oli taipumusta hempeyteen.
— Mitä sinä tiedät hänen silmistään ja käytöksestään? Sinähän olet tuskin puhunut hänen kanssaan, huudahti Jo, joka ei ollut hempeä.
— Näinhän minä hänet tanssiaisissa, ja se mitä kerroit osoittaa, että hän osaa käyttäytyä. Olihan sekin hyvin somaa mitä hän sanoi lääkkeestä, jonka äiti lähetti.
— Hän tarkoitti luultavasti hyytelöä.
— Älä ole typerä. Tietysti hän tarkoitti sinua.
— Minuako? Jo avasi silmänsä suuriksi ikään kuin moinen ajatus ei koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä.
— En ole koskaan nähnyt tuollaista tyttöä! Ei käsitä kohteliaisuutta, kun kerrankin saa sellaisen, nauroi Meg.
— Minusta tuollainen on silkkaa roskaa, äläkä sinä ole typerä ja pilaa koko huviani. Laurie on kiltti poika, ja minä pidän hänestä enkä tahdo kuulla mitään järjettömiä loruja kohteliaisuuksista ja muusta hölynpölystä. Olemme kaikki hyviä hänelle, koska hänellä ei ole äitiä, ja saahan hän tulla meille, eikö saakin, äiti?
— Kyllä, Jo, ystäväsi on hyvin tervetullut, ja toivon Megin muistavan että lasten pitää olla lapsia niin kauan kuin he voivat.
— Minä en ainakaan ole mielestäni lapsi, vaikka en ole vielä kolmeatoista, huomautti Amy. — Mitä sinä sanot, Beth?
— Minä ajattelin 'Kristityn vaellusta', vastasi Beth, joka ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. — Ajattelin kuinka olemme nousseet suosta ja päässeet ahtaan portin läpi päättäessämme tulla hyviksi ja kuinka olemme nousseet jyrkkää vuorta koettaessamme parastamme. Kenties tuo komea talo, joka on täynnä hurmaavia asioita, on oleva Ihana Linnamme.
— Ensin meidän täytyy mennä leijonien ohi, sanoi Jo, jota tuo ajatus melkein miellytti.
6.
Tuo suuri talo osoittautui oikeaksi Ihanaksi Linnaksi, vaikka kuluikin aikaa ennen kuin kaikki pääsivät sisään ja varsinkin Bethin mielestä oli kauheata kulkea leijonien ohi. Vanha herra Laurence oli suurin leijona, mutta kun hän oli käynyt rouva Marchin luona, sanonut jotakin ystävällistä tai hauskaa jokaiselle tytölle ja puhellut vanhoista asioista heidän äitinsä kanssa, ei kukaan enää pelännyt häntä paitsi ujo Beth.
Toinen leijona oli se tosiseikka, että he olivat köyhiä ja Laurie rikas, sillä he ujostelivat ottaa vastaan ystävyydenosoituksia, joita eivät kyenneet maksamaan takaisin. Mutta he huomasivat pian, että Laurie piti heitä hyväntekijöinään eikä voinut kyllin selvästi osoittaa, kuinka kiitollinen hän oli rouva Marchin äidillisestä ystävyydestä, tyttöjen iloisesta seurasta ja kaikesta lämmöstä, jota hän sai osakseen heidän vaatimattomassa kodissaan. Niinpä tytöt pian unohtivat ylpeytensä ja antoivat ja ottivat vastaan ystävällisyydenosoituksia pysähtymättä ajattelemaan, kumpi puoli antoi enemmän.
Tähän aikaan tapahtui paljon kaikenlaista hauskaa, sillä uusi ystävyys versoi kuin ruoho keväällä. Kaikki pitivät Lauriesta ja hän taas uskoi kotiopettajalleen, että 'Marchin tytöt ovat mainioita'. Nuoruuden raikkaalla välittömyydellä sisarukset ottivat tuon yksinäisen pojan joukkoonsa. Kun Laurie ei koskaan ollut tuntenut, mitä äidin ja sisarten omistaminen merkitsi, hän oli hyvin herkkä heidän vaikutukselleen, ja heidän toimelias, virkeä elämänsä sai hänet häpeämään omaa joutilasta oloaan. Hän oli väsynyt kirjoihin ja piti toisten ihmisten seuraa nyt niin hauskana, että herra Brooken oli pakko antaa hyvin huonoja lausuntoja herra Laurencelle, sillä Laurie karkasi koulusta alituiseen ja juoksi Marchille.
— Mitä siitä, antakaa pojalle lupapäivä ja korvatkaa vahinko myöhemmin, sanoi vanha herra. — Tuo naapuritalon hyvä rouva sanoo, että hän lukee liiaksi ja tarvitsee seuraa, hauskuutta ja vaihtelua. Luulen hänen olevan oikeassa, ja olen nähtävästi hemmotellut poikaa kuin olisin hänen isoäitinsä. Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo niin kauan kuin hän nauttii siitä. Hän ei voi oppia mitään pahaa tuossa pienessä nunnaluostarissa, ja rouva March tekee enemmän hänen hyväkseen kuin me muut yhteensä.
Voitte uskoa, että heillä oli hauskaa! Leikkejä ja kuvaelmia, rekiretkiä ja luistelua, kotoisia iltoja vanhassa arkihuoneessa ja silloin tällöin iloiset pienet kutsut isossa talossa. Meg sai kävellä kasvihuoneessa mielin määrin, Jo heittäytyi intohimoisesti uuden kirjaston kimppuun ja sai arvosteluillaan vanhan herran vääntelehtimään naurusta, Amy jäljensi maalauksia ja nautti sydämensä pohjasta ympärillään olevasta kauneudesta, ja Laurie leikki talon herraa erinomaisesti.
Mutta Beth, joka kiihkeästi kaipasi suurta flyygeliä, ei voinut rohkaista mieltänsä ja mennä naapuritaloon. Vihdoin hän uskalsi lähteä Jon mukaan, mutta vanha herra, joka ei tiennyt mitään hänen ujoudestaan, katsoi häneen niin tuikeasti paksujen kulmakarvojensa takaa ja sanoi "häh" niin kovaäänisesti, että Bethin polvet tärisivät pelosta, kuten äidille kerrottiin, ja tyttö juoksi pois sanoen, ettei hän enää koskaan menisi sinne, ei edes rakkaan flyygelin tähden. Mitkään houkutukset ja maanittelut eivät pystyneet häneen.