— Ei, mutta hänellä on paljon ystäviä.
— Et voi elää hänen ystäviensä kustannuksella. Koeta vain, niin näet pian kuinka he kylmenevät. Onko hänellä jokin virka?
— Ei vielä, mutta herra Laurence kyllä auttaa häntä saamaan sopivan toimen.
— Se kestää kauan. James Laurence on oikullinen vanha herra eikä ole hyvä olla riippuvainen hänestä. Aiot siis mennä naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole rahaa, ei asemaa eikä virkaa, niinkö? Sitten saat tehdä työtä vielä enemmän kuin nyt, vaikka voisit elää mukavuudessa kaiken ikäsi jos tottelisit minua. Luulin sinua järkevämmäksi, Meg.
— En voisi valita paremmin, vaikka odottaisin kaiken ikäni. John on hyvä, viisas ja tarmokas, hän on hyvin lahjakas, hän tahtoo tehdä työtä ja on varma menestyksestään. Kaikki pitävät hänestä ja kunnioittavat häntä, ja olen ylpeä siitä, että hän välittää minusta, vaikka olenkin köyhä ja nuori ja ymmärtämätön, sanoi Meg, vakavuudessaan kauniimpana kuin koskaan ennen.
— Hän tietää että sinulla on rikkaita sukulaisia, lapsi, siinä hänen kiintymyksensä salaisuus.
— Kuinka uskallatte sanoa sellaista, täti! John on sellaisen halpamaisuuden yläpuolella, enkä tahdo kuunnella teitä hetkeäkään, jos puhutte noin, huusi Meg suuttuneena. — Minun Johnini ei menisi naimisiin rahan tähden enempää kuin minä itsekään. Me tahdomme tehdä työtä ja aiomme odottaa. En pelkää köyhyyttä, sillä vaikka olen köyhä, olen ollut aina onnellinen ja tiedän että tulen onnelliseksi hänen kanssaan, sillä hän rakastaa minua ja minä…
Meg pysähtyi muistaen äkkiä, ettei hän ollut vielä ollenkaan tehnyt päätöstään, että hän oli käskenyt Johninsa menemään pois ja että tämä kenties kuuli hänen puheensa.
Täti oli hyvin suutuksissaan, sillä hän oli saanut päähänsä, että kauniin veljenpojantyttären olisi mentävä hienoihin naimisiin, mutta tuon onnellisen nuoren tytön kasvoissa oli jotakin, joka sai yksinäisen vanhan naisen tuntemaan itsensä äkkiä surulliseksi ja katkeraksi.
— Hyvä on, minä pesen käteni koko asiasta. Sinä olet itsepäinen lapsi ja menetät tämän hullun teon vuoksi enemmän kuin aavistatkaan. Ei, minä en jää tänne, olen pettynyt sinun suhteesi enkä tahdo nähdä isääsikään nyt. Älä odota mitään minulta kun olet naimisissa, tuon Brookesi ystävät saavat pitää sinusta huolta. Olen katkaissut välini sinuun ainiaaksi.
Ja Marchin täti läimäytti oven kiinni Megin nenän edestä ja poistui vihan vimmassa. Hän näytti vievän mukanaan tytön koko rohkeuden, sillä jäätyään yksin seisoi Meg hetkisen epävarmana tietämättä pitäisikö hänen nauraa vai itkeä. Ennen kuin hän ehti tehdä päätöksensä, oli herra Brooke rientänyt hänen luokseen ja sanonut yhdessä henkäyksessä:
— En voinut mitään sille että kuulin kaikki, Meg. Kiitos että puolustitte minua, ja kiitos tädillenne, joka osoitti teille että sentään välitätte minusta vähäsen.
— En tiennyt kuinka paljon, ennen kuin hän puhui teistä pahaa, alkoiMeg.
— Eikö minun siis tarvitse mennä pois, saanko jäädä tänne ja olla onnellinen, rakas?
Tässä olisi taaskin ollut mainio tilaisuus pitää tuo masentava puhe ja poistua arvokkaasti, mutta Meg ei muistanut kumpaakaan ja häpäisi itsensä ainiaaksi Jon silmissä kuiskaamalla nöyrästi: — Saat, John, ja kätkemällä kasvonsa herra Brooken liiviin.
Viisitoista minuuttia Marchin tädin lähdön jälkeen Jo tuli hiljaa alas portaita, pysähtyi hetkiseksi arkihuoneen oven eteen, ja kun sieltä ei kuulunut mitään ääntä, hän nyökäytti päätään ja hymyili tyytyväisenä sanoen itsekseen:
— Meg on lähettänyt hänet pois niin kuin päätimme, ja asia on sillä selvä. Minä menen kuulemaan, kuinka se oikein kävi, niin saanpa kerrankin nauraa makeasti.
Mutta tuota makeata naurua Jo-parka ei koskaan saanut, sillä näky, joka aukeni hänen eteensä, sai hänet pysähtymään kynnykselle kuin kivettyneenä, suu ja silmät selkoselällään. Kun astuu sisään riemuitsemaan vihollisen häpeästä ja ylistämään lujaluontoista sisarta, joka on karkottanut luotaan vastenmielisen kosijan, on epäilemättä järkyttävää nähdä että vihollinen istuukin autuaallisen näköisenä sohvassa ja lujaluontoinen sisar keinahtelee hänen polvellaan kasvoilla viheliäisen alistuva ilme. Jo päästi jonkinlaisen voihkaisun, aivan kuin olisi äkkiä saanut kylmän suihkun niskaansa — näin järkyttävä yllätys salpasi hänen hengityksensä tykkänään.
Kuullessaan tuon oudon äänen rakastuneet kääntyivät ja näkivät hänet. Meg hypähti alas näyttäen sekä ujolta että ylpeältä, mutta 'tuo mies', kuten Jo nimitti häntä, vain nauroi, suuteli ällistynyttä tulijaa ja sanoi kylmäverisesti:
— Jo-sisar, onnittele meitä.
Se oli jo häväistystä loukkauksen jälkeen — se oli jo liikaa — ja tehden hurjan, mielenosoituksellisen liikkeen käsillään Jo ryntäsi sanaakaan sanomatta tiehensä. Hän syöksyi yläkertaan ja pelotti sairaita huutamalla epätoivoisesti:
— Äiti, isä, menkää pian alas. John Brooke tekee jotakin kamalaa, jaMeg pitää siitä.
Herra ja rouva March lähtivät kiireesti huoneesta, ja Jo heittäytyi vuoteelle ja kertoi itkien ja pauhaten tuon hirvittävän uutisen Bethille ja Amylle. Mutta pikkutytöt pitivätkin tapahtumaa hauskana ja jännittävänä, ja Jo sai heiltä perin vähän lohdutusta. Niinpä hän pakeni vanhaan turvapaikkaansa ullakolle ja uskoi surunsa rotille.
Kukaan ei saanut koskaan tietää mitä sinä iltapäivänä tapahtui arkihuoneessa, mutta paljon siellä puhuttiin, ja hiljainen herra Brooke hämmästytti kaikkia sillä kaunopuheisuudella ja rohkeudella, jolla hän puolusti asiaansa, kertoi suunnitelmistaan ja vakuutti järjestävänsä kaiken parhain päin.
Teekello soi ennen kuin hän oli lopettanut kuvauksensa siitä paratiisista, jonka hän aikoi hankkia Megille, ja hän saattoi tytön ylpeänä pöytään, ja molemmat näyttivät niin onnellisilta, ettei Jolla ollut sydäntä olla mustasukkainen eikä tyytymätön.
Amyyn Johnin huomaavaisuus ja Megin arvokkuus tekivät syvän vaikutuksen, Beth säteili heille kaukaa, ja herra ja rouva March katselivat nuorta paria niin tyytyväisinä ja hellästi, että Marchin täti oli aivan ilmeisesti ollut oikeassa kun sanoi heidän ymmärtävän asioita 'yhtä vähän kuin kaksi kapalovauvaa'. Kukaan ei syönyt paljon, mutta kaikki näyttivät hyvin onnellisilta, ja vanha huone, jossa perheen ensimmäinen romanssi alkoi, näytti aivan kirkastuneelta.
— Nyt et voi sanoa, ettei koskaan tapahdu mitään hauskaa, vai voitko, Meg? kysyi Amy, joka pohti mielessään, miten hän ryhmittäisi rakastavaiset piirtäessään heidän kuvansa.
— En, enpä totisesti. Kuinka paljon onkaan tapahtunut sen jälkeen kun sanoin niin! Minusta tuntuu kuin siitä olisi jo vuosi, sanoi Meg silmät unelmoiden.
— Tällä kertaa tulevat ilot heti surujen jälkeen. Useimmissa perheissä sattuu silloin tällöin vaiheikas vuosi. Tämä vuosi on ollut sellainen, mutta se päättyy sentään hyvin.
— Päättyköön ensi vuosi paremmin, mutisi Jo, jonka mielestä oli kovaa nähdä Megin kokonaan syventyneen vieraan ihmisen kasvojen katselemiseen. Jo rakasti muutamia ihmisiä hyvin hellästi ja oli peloissaan, jos heidän rakkautensa uhkasi syystä tai toisesta vähentyä tai loppua.
— Toivon että kolmas vuosi tästä lukien päättyy vieläkin paremmin, ja niin se päättyykin, jos saan elää ja toteuttaa suunnitelmani, sanoi herra Brooke ja hymyili Megille ikään kuin kaikki olisi nyt mahdollista hänelle.
— Eikö ole ikävää odottaa? kysyi Amy, joka olisi tahtonut häät pidettäviksi heti paikalla.
— Minulla on niin paljon opittavaa ennen kuin olen valmis, että aika tuntuu varsin lyhyeltä, vastasi Meg kasvoillaan viehättävä vakavuus, jota niissä ei ollut nähty ennen.
— Sinun tarvitsee vain odottaa, minä teen kaiken työn, sanoi John ja aloitti työnsä nostamalla Megin nenäliinan lattialta. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka sai Jon pudistamaan päätään ja sanomaan itsekseen, kun ulko-ovi paukahti:
— Haa, Laurie tulee. No, nyt saadaan aikaan pieni järkevä keskustelu.
Mutta Jo erehtyi, sillä Laurie työntyi ovesta huoneeseen tulvillaan hyvää tuulta, kädessä suunnaton kukkakimppu 'rouva John Brookelle', ja silminnähtävästi uskoen että koko asiasta sai kiittää hänen erinomaisia toimenpiteitään.
— Tiesin kyllä että Brooke saisi tahtonsa läpi. Niin hän aina saa, ja kun hän päättää jotakin, hän myös toteuttaa sen, vaikka taivas kaatuisi hänen niskaansa, sanoi Laurie ojennettuaan kukkavihkonsa ja lausuttuaan onnittelunsa.
— Paljon kiitoksia suosituksesta. Katson sen hyväksi enteeksi tulevaisuudelle ja kutsun sinut täten häihini, vastasi herra Brooke, joka tällä hetkellä oli suopea koko ihmissukua, niinpä siis myös vallatonta oppilastaan kohtaan.
— Minä tulen, vaikka olisin toisessa päässä maailmaa. Pelkästään Jon kasvojen näkeminen sinä päivänä olisi pitkän matkan arvoinen. Et näytä olevan juuri juhlatuulella, hyvä neiti, mikä on hätänä? kysyi Laurie seuraten ystäväänsä arkihuoneen nurkkaan sillä aikaa kun kaikki muut olivat menneet tervehtimään herra Laurencea.
— En hyväksy heidän liittoansa, mutta olen päättänyt kestää sen enkä sano sanaakaan sitä vastaan, sanoi Jo juhlallisesti. — Sinä et tiedä kuinka vaikea minun on luopua Megistä, hän jatkoi, ja hänen äänensä värisi hieman.
— Eihän sinun tarvitse luopua hänestä. Saat pitää ainakin puolet, lohdutti Laurie.
— Ei se ole enää samanlaista kuin ennen. Minä olen kadottanut rakkaimman ystäväni, huokasi Jo.
— Onhan sinulla sentään minut. Tiedän kyllä ettei minusta ole paljoa iloa, mutta pysyn luonasi, Jo, koko elämäni. Kautta kunniani, minä pysyn! Ja Laurie tarkoitti mitä hän sanoi.
— Minä tiedän että pysyt, ja olen siitä rajattoman kiitollinen. Sinä annat minulle aina korvauksen kaikesta, Teddy, vastasi Jo puristaen hänen kättään.
— Kas niin, älä mökötä enää, kuomaseni. Kaikki on hyvin, niin kuin näet. Meg on onnellinen, Brooke on kova poika ja hankkii kyllä pian toimen itselleen, isoisä auttaa häntä, ja ajatteles kuinka vitsikästä on nähdä Meg omassa pienessä kodissaan! Pidämme hurjan hauskaa, kun hän on poissa. Silloin olen jo pian päässyt lukiosta, ja voimme matkustaa ulkomaille tai tehdä jotakin muuta repäisevää. Eikö se lohduta sinua?
— Pitäisihän sen lohduttaa, mutta ei sitä tiedä mitä voi tapahtua kolmessa vuodessa, sanoi Jo miettiväisenä.
— Se on totta. Etkö tahtoisi katsoa tulevaisuuteen ja nähdä missä me kaikki olemme silloin? Minä tahtoisin.
— Minä en, voisinhan nähdä jotakin surullista, ja nyt kaikki näyttää niin onnelliselta etten usko että paljon parempaa voisi tullakaan. Ja Jon katse liukui hitaasti ympäri huonetta, ja hänen silmänsä kirkastuivat, sillä näky oli todella hauska.
Isä ja äiti istuivat yhdessä ja elivät uudelleen sen elämäkerran ensimmäisiä lukuja, joka oli alkanut heille parikymmentä vuotta sitten.
Amy piirsi kihlaparia, joka istui muista syrjään vetäytyneenä omassa kauniissa maailmassaan. Heidän ympärillään oleva hohde kirkasti heidän kasvonsa tavalla, jota pikku taitelija ei voinut saada esille.
Beth makasi sohvalla puhellen iloisesti vanhan ystävänsä, herra Laurencen kanssa, ja tämä piti hänen pientä kättään omassaan aivan kuin tuntien, että se pystyisi johdattamaan häntä samaa rauhallista tietä pitkin, jota tyttönen kulki.
Jo lojui lempipaikallaan matalalla istuimella, kasvoillaan vakava, tyyni ilme, joka puki häntä parhaiten, ja Laurie nojautui hänen tuolinsa selkänojaan, leuka hänen kiharaisen päänsä kohdalla, huulillaan ystävällisin hymynsä, ja nyökäytti päätään kohti isoa peiliä, josta Jon kirkkaat silmät katselivat häntä.