Kovan onnen pojaksi minä näytin maailmaan tulleen. Tallissa oli silloin niin hirveän kylmä, että hampaat suussani kolisivat. Äitini maidolla tosin itseäni lämmittää koetin, vaan ei sekään auttanut. Mutta ehkä se lie onneksi ollutkin, että talvella synnyin. Emäntä otti minut tupaan, jossa minulle nurkkaan laitettiin oma asuinhuoneeni. Tosin oli se vaan muutamasta laudasta tehdyllä laipiolla muusta huoneesta eroitettu, mutta omani se oli kuitenkin. Sain siinä olla ja elellä aivan mieleni mukaan. Ja emännän tytär oli niin herttanen, niin herttanen minua kohtaan, antoi aina sormensa minun imettäväkseni; taputteli minua ja syyhytti korvien takaa. Kun sitten keväällä takasin talliin pääsin, en enää omasta äidistäni huolinut laisinkaan, eikä hänkään näyttänyt minusta välittävän. Tosin minä joskus pyrin hänen kanssaan leikkimään, mutta kun hän niin sydämmettömästi kumisti minulle korviaan, jätin hänet rauhaan. Kesällä tuli minusta ja Helenasta, — niin se emäntä tytärtään kutsui, minä kyllä koetin välistä ystäväni nimeä lausua, mutta eihän jäykkä kieleni siihen koskaan pystynyt, tuli vaan aina ihahaa tahi öhöhöö. ei mitään muuta — niin, minusta ja Helenasta tuli kesällä vielä paremmat ystävät. Yhdessä kävimme suolaheinässä, yhdessä lojoimme tuolla tuuhean puun siimeksessä. Me olimme hyvin harvapuheisia, erittäinkin minä, mutta johan tiedättekin mikä siihen oli syynä. Sen sijaan ymmärsi Helena minua niin erinomaisen hyvin. Kun minä vaan hännälläni kärpästä tavotin, arvasi hän heti, että nyt siellä taasen on joku minua kiusaamassa. Kärpäset olivat muuten meidän pahempia vihamiehiämme. Heinäaikana olimme kovassa työssä, Helena hikoili kaiket päivät enkä minäkään laiskana ollut. Kun heinäkuormaa rattaille pantiin, tasoittelin minä sitä joka puolelta ja kun äitini sitä rupesi latoon vetämään, seurasin minä aina mukana, pitäen silmällä, ettei se kaatumaan pääsisi. Ja jos joku heinätullo kuormasta putosi, korjasin sen aina minä yhdessä Helenan kanssa. Ne oli onnelliset ajat, ne. Ei ollut huolia, ei suruja, kukat, taivaan linnut, kaikki olivat ystäviämme, — paitsi kärpäset, niin, mutta kenenkä ystäviä ne ovatkaan, mokomat —.
Sillä tavalla minä siis kasvoin. Seuraavana talvena asuin äitini kanssa tallissa ja meistä tuli taasen hyvät ystävät. Taisi muija arvella, että parempi tuo poika-nulikka rattona, kuin ei ketään.
Aina ne vanhat akatkin poikien seuraa etsivät, mutta johan se lie sellaista maailman meno. — Kun rekikeli oli tullut, rupesi Helena opettamaan minua tyhjää vesikelkkaa perässäni vetämään. Ensin olin tuohon leikkiin vähän tyytymätön, mutta kun näin, kuinka hän raukka vesisaaviakin siinä vetää resuutti, rupesin katumaan ilkeyttäni. Mutta ei siinä hyvä tahtokaan riittänyt. Olin niin hiiden tottumaton sellaiseen, arvaahan sen, kun ei milloinkaan ollut vielä koettanut, mutta totuin siihen sentään viimein. Tyhjillään sitä sitten vetelin perässäni, kunnes opin ymmärtämään, mitä se Helena sillä tarkoitti, kun hän suupieliäni oikeaan tahi vasempaan nyki. Mutta ei se lyönyt, ei milloinkaan. Kevätpuolella talvea minä jo ystävätäni kulettelin perässäni, kuni mikäkin mestari. Ja lystiä se olikin, kun vaan ensin tottui.
Seuraavana kesänä kasvoin jo reippaaksi nuorukaiseksi. Välistä unohdin, että eihän sillä Helenalla ollut muuta kuin kaksi jalkaa ja minulla neljä. Niinpä kerran, kun kaivolle yhdessä läksimme, ja Helena tahtoi, että juoksujalkaa menisimme, niin potkasin minä sellaiseen lentoon, että Helena meni päistikkaa ojaan. Mutta en minä pahasisuinen ollut, olisin mennyt vaikka häntä auttamaan, jos olisin ehtinyt ajoissa takasin kääntyä. Eikä se Helena minua siitä torunutkaan, taputti vaan kaulalleni sanoen: so, so Mikko, ei saa niin tuimasti juosta. Minä olin tosin vähän liian rajuluontoinen jo siihen aikaan, mutta täytyihän sitä rakasta emäntäänsä totella.
Mutta vanhan emännän kanssa minä en toimeen tullut. Hän olikin niin hidas, vaikka kolmella jalalla käveli, niistä kolmas puinen, etten minä millään ihmeellä voinut pysyä hänen rinnallaan. Tietäähän sen, kuuma nuoruuden veri.
Seuraavana talvena minä täytin kaksi vuotta. Syntymäpäivääni minä en oikein muista, mutta se oli siihen aikaan, kun lumi-hanki on tallinikkunan yläpuolella, niin että täytyy aina lapiolla ikkunan kohtaan reikä tehdä.
Tänä talvena Helena jo valjasti minut pieneen saahkaan. Ajatelkaas kuinka ylpeä minä olin, saadessani äitini sunnuntaileikit päälleni. Katsokaas meillä hevosilla ei ole mikään häpeä, vaikka äidinkin vaatteisin puetaan. Ihmispojat ne eivät tahtoisi äitinsä hametta päälleen. Mutta ehkä syy onkin siinä, ettei meillä ole mitään erotusta miesten ja naisten puvussa. Kuten sanoin, oli tänä talvena suurimpana huvinamme ajella pitkin jäätietä, minä valjaissa ja Helena saahkassa. Huhhahhei sitä kyytiä. Ei muuta kuin lumi pöllysi ympärillämme. Kyllä se saahka välistä kumoonkin meni ja Helena lumeen tupsahti, mutta niin pian kuin huomasin, että ei se emäntäni enää mukana ollutkaan, käännyin takasin, tahi jäin odottamaan. Punaposkin, valkeana lumesta tulla humppasikin Helena jo luokseni ja sitten sitä taasen lähdettiin.
Kuu kesä vihdoin tuli, sanoi Helena eräänä päivänä: »Nyt Mikkoseni, leikki pois. Tänä kesänä sinunkin pitää ruveta työtä tekemään.» Ei tarvinnut hänen sitä minulle kahta kertaa sanoa. Hänen äänellään oli jo minuun hurmaava vaikutus. Minä olinkin, — sanonko ma — minä olin häneen rakastunut. Hän oli niin ihana, niin kaunis, ettei koko maailmassa ollut hänen vertaistaan. Kun hän käänsi minuun kirkkaat silmänsä, siniset kuin taivaan laki, kun minä näin hänen vaaleat suortuvansa, joista muutamat vallattomimmat tunkeutuivat liinan alta otsalle aivankuin tuoreimmat tähkäheinät tallin heinähäkin raosta, kun minä katsoin hänen punasia poskiaan, punasempia kuin mehevimmät apilaankukat, silloin rupesi sydämmeni sykkimään. Jospa en hevonen olisi, jospa olisin paremmin voinut ihastustani todistaa kuin hännän huiskimisella, korvien höristämisellä, jospa olisin muuta puhua voinut kuin tuo yksitoikkoinen »ihoho», niin sydämmeni tunteet olisin purkanut, olisin sanonut, että elää ja kuolla tahdon hänen omanaan, hänen nöyrimpänä palvelijanaan. Matta minä olen hevonen vaan, tosin ori, mutta en mitään muuta kuin orihevonen. Rakkauteni tunnustuksesta ei luonnollisesti koskaan mitään tullut, kunnes — — Niin, enhän vielä ole kertomuksessani niin kauas päässyt.
Se oli sitten syksyllä. Vanhaa emäntää näin minä hyvin harvoin. Mutta Helenan kasvoista saatoin lukea, että jotakin surua hänellä oli. Silloin kuulin eräänä päivänä pihalta muutaman vieraan herran puhetta. Minä unohdin mainita, että äitini oli jo kesällä viety pois, eikä sen koommin palannut. Liekö myöty vai minne lie joutunut. — Nuo vieraat miehet, herroilta ne vaatteista päättäen näyttivät, tulivat talliin, katselivat minua ja juttelivat keskenään, mitä lie jutelleet, minä en sitä ymmärtänyt, vaikka kyllä koetin heihin päin korviani höröstää. Tuli sitten Helena talliin. Hän näytti niin surkean, murheellisen näköiseltä, rupesi itkemään ja rukoilemaan, mutta herrat vaan eivät olleet milläänkään. »Mene palvelukseen», kuulin toisen heistä sanovan. Helena tuli nyt minun luokseni, hyväili ja suuteli minua suuret kyynelkarpalot silmissä.
»Hyvästi Mikkoseni», sanoi hän. »Me emme näe enää milloinkaan toisiamme.»
Kuinka mielelläni olisin häntä lohduttanut, kuinka mielelläni olisin ajanut ulos nuo kovasydämmiset herrat, mutta mitäs voin minä.
Minut vietiin nyt ulos. Vanha emäntä tuli ovelle surkean, vaivasen näköisenä. Kuulin hänen sanovan: »Voi te sydämmettömät kruununmiehet. Eikö minua edes hautaan saa omalla hevosella viedä.» Hän sulki oven, minut sidottiin vieraitten kärrien perään.
»Hyvästi», sai vaan Helena sanotuksi, rupesi katkerasti itkemään ja katosi.
En voi sanoin selittää, kuinka sydämmeni oli raskas, kuinka äärettömästi otin osaa armahani suruun. Me läksiinme liikkeelle ja rakas synnyinkotini katosi näkyvistäni puitten taakse.
Minä sain nyt paljon uutta nähdä, outoa kokea. Juostuani kärrien perässä sen verran, että hiki alkoi leuka-kuoppaa syyhyttää, tulimme herrastalon pihalle, jossa nyt minua pyöritettiin ja katsottiin sekä viimein talliin vietiin.
Tein nyt uusia tuttavuuksia. Siellä oli hevosia tallissa koko joukko. Erittäinkin herätti eräs nuori, pulska liinakko huomiotani, mutta se olikin niin nätti, että harvoin olen hänen vertaistaan hevosmaailmassa nähnyt.
Nyt alkoivat minulle kovat päivät. Joka päivä valjaissa olla sain ja juosta, että kuoha mahastani tippui. Enimmin suututti minua se, että he syyttä, suotta löivät minua. Minä kun oikein parastani panin, niin nuo pakanat vielä selkään sutkivat. Eräänä päivänä kiehuivat sisukseni kotiin palatessamme. Minut riisuttiin ja talutettiin talon rappusien luokse herran eteen. En tiedä itsekään kuinka siinä lie käynyt, mutta kun herra meni taakseni, potkaista läimäytin häntä oikein orihevosen tavalla jalkaan. Herra rupesi vongeltamaan ja talutettiin sisään. Minä sain tallissa rengiltä aimo selkäsaunan. Mutta anteeksi en pyytänyt, en vaikka.
Tämä tapaus se kuitenkin käänsi elämäni suunnan. Kun Wiipurin markkinat olivat kohta sen jälkeen, vietiin minut sinne.
Voi sitä komeutta, mitä minä nyt nähdä sain, taloja siellä oli yhtä paljon kuin kotona aidan seipäitä ja tiet ne olivat ihan paljaita, ympyriäisiä kiviä täynnä, niin että oikein tahtoi käydä ensi alussa jalkoja hellistämään, tietäähän sen — tottumattomuus. Mutta siellä minä vasta sain nähdä hevosia. No, niitä oli monta monituista kertaa enemmän kuin kirkolla. Minut sidottiin ensin eräitten rattaiden perään, jossa sain haisevia heiniä pureksia — nälissäni. Minulle eivät, näet, antaneet enää sen potkun jälkeen niin paljon kauroja kuin ennen. Siinäkö nyt minua käännettiin ja väännettiin, mikä jalkoja koetti, mikä suuta availi. Jo teki mieli purasemaan, mutta hillitsin kuitenkin itseni, onhan se sydän minullakin, niin hevonen kuin olenkin. Mutta ihan odottamatta sain aika läimäyksen selkääni ruoskalla. Silloin minä näytin heille, etten minä ole mikään leikkikalu. Tempasin itseni irti rattaista ja läksin. Joutui siinä kuka mikin jalkoihini, kaasin siinä pöytiä ja tavaroita, ja siitäkös nyt äläkkä syntyi, rinkeliämmänkin kun pyöräytin ristikerkkää turvalleen likalätäkköön, että ei kerinnyt älähtääkään, yhdeltä ryssältä sinkautin teekyökin jaloissani pyörimään, niin että tulta säihkyi. Se oli tuimaa menoa, uskokaa pois. Kyllä minä tiesin, että auringon nousuun päin se rakas kotini ja armahani oli, mutta sinnepäin en päässyt. Mitenkä siinä kiireessä kuitenkin lienen sekaantunut, mutta takerruinpa niin pahasti rattaitten väliin, etten ihmeeksikään eteenpäin päässyt. — Ja nyt sain taasen selkääni oikein Porvoon mitalla. Mutta kovan panin minä kovaa vastaan. Kun ne minut sitten valjaisin panivat, rupesin vinkuroimaan ja kun ne löivät, potkasin, potkasin, että aisa rytisi. Kuulin sitten seuraavan keskustelun:
»Mitä ori maksaa?»
»Kolme sataa markkaa.»
»Tuollaisesta pahatapaisesta, oho! Kunhan tuo sinulta itseltäsi ensin hengen ottaa, niin myyt sen kolmesta kymmenestä.»
»Ei ole minun henkeni lasipurkissa.»
»Saviastiassako?»
»No, mistä arvasit! Ihan siinä savipadassa, josta sinun henkesi likaviemäriin viskattiin. Sieltähän se isäsi on sen humalapäissään löytänyt.»
Tuli siihen taasen uusi ostaja. Nuori, pulska mies. Hän taputti minua kaulalle, jutteli minulle ystävällisesti, katsoi hampaitani. Oikein tuntui hyvällä monesta aikaa olla niin hyväntahtoisen ihmisen kanssa tekemisessä.
Ja kuinka kävikään. Hän ajoi minulla, ja kaupat syntyi. Uusi isäntäni vei minut eräälle likaiselle pihalle, jossa sain kauroja ja heiniä eteeni. Jo rupesin toivomaan parempia päiviä, mutta juuri kun olin hyvälle tuulelle tullut, juohtui Helena mieleeni, ja katkera ikävä iloni tukahutti. Jospa vaan yhden kerran saisin vielä häntä nähdä, ajattelin kyyneleet silmissä.
Seisoin siinä sitten kauan, aurinko meni levolle, tuli pimeä syysyö. Ajanratoksi ja kun olin vatsanikin täysin tyydyttänyt, rupesin kuvettani hankaamaan rattaan pyörään. Tekeehän sitä joutenollessaan jos jotakin. Talosta kuului yhäti melua, lauloivat, noituivat ja pitivät mitä jumalattominta elämää. Voi voi sitä maailman menoa sentään, ajattelin. Vaikka ihminen niin paljon korkeammaksi olennoksi luotu on, niin tuolla tavoin hän elää rähmästää; minä en ole kuin tavallinen luontokappale vaan ja näin kiltisti seison paikallani nurkumatta, kiukuttelematta. En ollut siihen asti nähnyt vielä laisinkaan, kuinka kurjaksi Jumalan kuva voipi viinan valtaamana tulla. — Minä häpeän, toden totta, ruveta teille kertomaan, mitä kaikkea sinä yönä sain kuulla, sain nähdä. Olen hevoseksikin liian hienotunteinen. Te kuulijani kun olette ihmisiä, niin luonnollisesti pahastuisitte hevosen suusta kuullessanne, kuinka ihmisarvoa jo on voitu saastuttaa. Menemme siis sen yön tapahtumain sivuitse.
Aamu alkoi jo heloittaa itäiseltä taivaalta, niin kauniina, niin puhtaana. Mutta minusta tuntui kuin olisi se tahallaan vähän viivytellyt, ettei sen odottamatta ilmaantuessa tarvitsisi kaikkea pahuutta vasten silmiä katsoa. Se on kokenut jo vähäsen. Mutta eihän meidän pitänyt siitä asiasta puhuakaan.
Niin, aamuaurinko oli jo noussut, kun uusi isäntä vihdoin tuli hoiperrellen luokseni ja minua valjastaa tunnistamaan rupesi. Tuo nuori mies, joka eilen illalla vielä näytti niin miellyttävältä, niin puhtaalta muitten rinnalla, hän oli nyt ihan täydessä tellingissä, retkahti rattaille ja huusi minulle: »Anna nyt hepo mennä, että auringon silmille lika räiskyy.» Ja minä läksin. Yön kylmässä seistuani, olinkin halukas jäseniäni pehmittelemään, sillä sivumennen sanoen, minä pidin voimieni mukaan huolta terveydestäni. Kun ei isäntä minua minnekään ohjannut, aloin suunnata askeleeni kotiin päin. Ja liekö siihen syynä ollut sattumus vai minun hevosaistini, jota Jumala ihmisille ei ole antanutkaan, minä löysin tien maantielle ja nyt sitä alettiin kulkea tömistää minun kotiani kohden. Osan matkasta kulin ihan omin päin, mutta kun aloin kotiani lähestyä, heräsi isäntäni — hän oli, näetten, nukkunut. Istumaan noustuaan rupesi hän silmiään hieromaan ja huusi: »No en ole mokomaa hevosta ennen markkinoilta ostanut. Suoraan menee kotiani kohden.» Hän läppäsi sävyisästi minua lautasille ja taasen lähdettiin eteenpäin viuhtomaan, nyt täysintä ravia. Häntä näkyi huvittavan juoksuni. »Oikeinhan sinä olet mestari juoksemaan, Polleni», virkkoi hän ja uhitti minua yhä kovempaan vauhtiin. Vähän minua harmitti; kun tuo rupesi minua suomalaista hevosta, Polleksi, muukalaisella nimellä kutsumaan, mutta hänen tahtonsa täytin ja heittäysin täyteen laukkaan. Jo alkoi kotini katto näkyä, jo nyykyttivät tuttavat puut minulle päätään, jo näin savun tupruavan oman rakkaan synnyinkotini kiukaasta. Heijaa! Tuossa se on. Minä pyörähdin innoissani, muistamatta olla varovainen, sillasta portille, mutta voi taivahan taattu, kärryjen oikea takapyörä menikin ojaan, ja kärryt kumoon. En seisahtunut enää siinä, nytkäsin — ja aisat menivät poikki, minä riensin portin eteen. Ja kenen sain minä nähdä! Helena syöksyy puoleksi alastomana tuvasta.
»Mikko», huutaa hän, mutta juoksee heti ojassa voivottelevaa isäntääni auttamaan. Hän talutti tupaan polosen miehen, jonka kasvot olivat aivan verissä. Minä luin ystäväni silmistä moitteen, joka sanoin sanottuna olisi melkein näin: »Mitä olet sinä, rakas Mikko, tehnyt!»
Mutta Jumala oli niin tahtonut. Helena vei minut hetken odotettuani talliin, silitteli ja hyväili minua. Minä näin ilon kyyneleen hänen silmissään, vaikka niissä samalla olikin surullista osanottoa, Luultavasti oli isäntäni vaarallisesti sairaana. — Seuraavana päivänä sain viedä armaani kirkolle, jossa entisiä hevostuttaviani luulin saavani tavata, mutta, ei; hän seisatti minut vaan hetkeksi erään talon luo, josta niin kummallinen haju levisi ilmaan, aivankuin siellä olisi ollut kaikki maailman yrtit koossa. Sieltä tuli hän pari pientä pulloa kädessä ja heti palasimme me suoraan kotia.
Viikko kului. Eräänä aamuna kuulin puhetta pihalta, Helenan ja isäntäni äänet.
»Tuohan, rakas ystäväni se tänne, minulla on sitä ikävä», kuulin isäntäni sanovan. »Eihän se hevosen syy ole, jos kärryjen pyörä ojaan menee. Miksi en ohjannut häntä paremmin.»
Helena tuli talliin ja saattoi minut ulos. Tuvan rappusilla istui isäntäni vaaleana sairaan näköisenä, päässä valkea puhdas liina.
»Kuinka tottelevainen ja tyyni se rajupää on sinun käsissäsi», sanoi isäntä.
»No, ketä se sitten tottelisi, jollei omaa kasvattajaansa», sanoi Helena, taputtaen minua kaulalle. Hän oli oikeassa. Häntä olin valmis tottelemaan, vaikka kuolemaan olisi käskenyt.
»Sinä rakastat sitä hevosta», sanoi kysyvällä äänellä isäntäni, katsoen hellästi Helenaa.
»Kuinka en omaa Mikkoani rakastaisi», sanoi Helena.
»Tahtoisitko sen omaksesi?» kysyi isäntäni.
»Jos minä rikas olisin, niin maksaisin hänestä vaikka mitkä rahat.»
»Tehdään vaihtokauppa», sanoi nuori mies. »Minä annan Mikon sinulle, anna sinä minulle itsesi. Saat minut vielä kaupanpäällisiksi.»
Helena punastui.
»Armas Helena», jatkoi isäntäni. »Se on Jumalan sallimus, että minä niin ihmeellisellä tavalla tulin sinun luoksesi. Sinä olet minulle todistanut, ett'en vertaistasi sydäntä mistään löytää voi. Minä lupaan parantaa itseni. Ei viinan tippa tästä lähtien kurkkuani saa kostuttaa.»
Helena ei vastannut mitään, saattoi vaan minut takaisin talliin.
Seuraavana päivänä lähdimme kaikki kolme matkalla, jota kesti aamusta iltapuoleen asti. Vihdoin kuitenkin saavuimme perille, suurenlaisen talonpoikaistalon edustalle. Viikon päästä sen jälkeen ajoi isäntäni minulla pappilaan ja kolme viikkoa myöhemmin sain viedä Helenan ja isäntäni juhlapuvussa kirkolle.
Kotimatkalla näin vilahduksella, kuinka isäntä suuteli Helenaa.
»Mikon ansio se on, että me yhteen jouduimme», kuulin Helenan sanovan.
Siitä saakka olen ollut uudessa kodissani. Aina olen tyytyväinen ja iloinen ollut, sillä Helenan kasvoista olen aina onnen nähnyt heijastavan.
Tähän loppuu minun kertomukseni. Kun luulen, että siitä monelle voipi iloa ja hyötyä olla, olen sen kertoa tahtonut; mutta kun en itse kirjoittaa osaa, on sen minun puolestani tehnyt ystäväni Matti.
Inkeriläinen pilkkajuttu.
Koko kylän väki on mitä kiireimmässä heinäntouhussa. Naiset haravoivat luokoa »vaaluille» tahi ajavat karheita ko'ompaan, miehet panevat kuormia ja purkavat niitä »sarraimiin», tyttöhulikot haravoivat karisteita, pojannaskalit, jotka eivät vielä jaksa hangolla lepeitä antaa, laittavat kuormaa, pienet paitaressut odottelevat päästäkseen kuorman päältä liukumaan, kun sitä sarraimeen viemään lähdetään ja kaikkein pienimmät piimäsuut piehtaroivat heinissä, imevät peukaloaan tahi huutaa mankuvat: »nännää!» Otsa hiessä hommataan. Minkä ahkerampi akka, sen harvemmin menee hän lapsensa suuta tukkeamaan, minkä laiskempi ukko, sen useammin panee hän piippunysänsä tulelle.
»No, mikä huuto siellä?»
Eräät kyläläiset, joitten niitty on äärimmäisenä päivännousuun päin, hosuvat haravillaan jotakin ja rientävät huutaen muihin päin. Jotakin harmaata näkyy nurmen sängellä. Jokin elävä! Mikä tuo mahtanee olla? Se lähestyy, ja pian on koko kylän väki juoksujalassa, rientäen suin päin mitä tuiminta kyytiä jäletysten. Niityn penkereellä kasvaa tuuhea, yksinäinen koivu. Sen ympärille kokoontuvat kaikki. Tuo kummitus on noussut puuhun.
»Mikähän tuo lienee?» kysyy yksi joukosta hengästyksissään.
»Ole vait!» ärjäsee toinen. »Kuka sen tietää.»
»Katsos pakanaa», sanoo taasen joku pienen vaitiolon jälkeen, jolla välin kukin suu auki, hengitystään pidätellen, on katsellut kummaa eläintä, »sylkee kouraansa ja näyttää kulakkaa vielä.»
»Vaan mitenkä saisimme sen sieltä käsiimme?» Kas siinä kysymys, johon ei ollut helppo vastata. Tuumailtiin siinä sinne tänne. Kukaan ei tohtinut puuhun kavuta. Lopulta tultiin siihen päätökseen, että koivu oli sahattava kumoon. Ja kohta lähetettiin pari poikaa sahaa noutamaan kolmen virstan päästä.
»Mutta meillähän on vielä karheet korjaamatta!» virkkoi yksi isännistä, kun tuossa hetken aikaa oli tuumailtu, tupakoittu.
»No, niin tässä on muillakin!» arveli toinen, »mutta ei nyt auta sitä katsoa. Ties kuinka kallis tuo eläin lieneekin. Ehkä saamme kymmeniä ruplia siitä.»
»Ehkä satojakin!» tokasi kolmas. »Rahat jaamme sitten kristillisesti», vakuutti vanhin joukosta.
»Minä ostan rahoilla itselleni verkahameen», sanoi yksi naisista.
»Ja minä lehmän», lisäsi toinen yhtä totisena.
Viimein tuli saha. Nyhrystettiin siinä sitte tuokion, puu kaatui ja eläin tupsahti maahan sen mukana. Rohkein joukosta kolautti sitä haravan lavalla ja jo joutui eläin riemuitsevain voittajain käsiin.
Paljain käsin sitä ei kumminkaan kiinni ottaa saanut, sillä se olisi siitä pilaantunut, kuten viisain joukosta vakuutti. Lakkiinsa oli sen joku pojista kaapannut ja nyt aika hamppua niityllä olevan maitopytyn luo. Ei ollut aikaa enää pestä tai kuivata pyttyä, sinne työnnettiin aarre lakin mukana.
Vaan nytkös pulaan jouduttiin. Mitä nyt oli tehtävä? Pietariin pitäisi se viedä, mutta kellekä voitaisiin niin kallis aarre uskoa. Ukot olivat juuri päättäneet sitä lähteä miehissä »kyöräämään» kaupunkiin, kun akat ilmoittivat, ett'ei he suinkaan aikoneet uskoa niin suurta rahasummaa uhkojen huostaan.
»Koht'sillään likittelette te ne puhtaaksi!» intti äkäisin joukosta.
Akkoja ei myöskään voitu yksin laskea. »Ettepä tekään maahhua antaisi», arvelivat ukot, ja niin päätettiin lähteä sekä miehet että naiset, ja tuuma pantiin jo toimeen seuraavana aamuna varhain päivän noustessa. Oli sitä siinä juhlasaatto; viidellätoista hevosella ajaa kömyytettiin kuni Hietamäen hienot herrat, morsianta Tuutarista ottamaan tullessaan. Muutamat olivat vielä panneet kalisevan kulkusen aisan sakaraan, jotta nähtäisi, ettei siinä kulussa ollut mitään »naukumamman poikia.»
Sattuipa tuttavia tiellä vastaan.
»No, mihinkä teitä Jumala viepi?»
»Ei meitä Jumala vie», vastattiin, »itsehän me päätäkauten matkalle lähdettiin.»
»No, millekä asioille?»
»Ka kumman elävän kiinni saimme ja sitä nyt Linnaan kyyditsemme.»
»Kummanko elävän. Minkä?»
»Mikähän lieneekin, siivekäs kissa tahi muu hameriikin otus.»
»Näyttäkäähän. Ehkä minä sen tunnen.»
»Sinäkö?» huusivat matkalaiset pilkallisesti ja läksivät taasen hyvää kyytiä ajamaan.
Jopa saavuttiin Pulkkahan ja päätettiin kerrankin oikein herroiksi mennä tsajua juomaan.
»Mutta yhden pitää aina olla vahdissa», arveli Kolovan Pietari, viisain joukossa.
»Emme me sitä teidän haltuunne usko!» tokasi Turilan Mari. »Meistä akoista jääköön myöskin yksi vahtiin. Jää sinä Liispetta kuoma», sanoi hän yhdelle.
»No, jäänpähän», vastasi tämä.
Nyt mentiin trahteeriin, jakaannuttiin eri pöytien ympärille ja komennettiin mahtavasti »tsaj!»
»Minä en ole vielä koskaan tsajua juonut sokurin kanssa», vakuutti eräs piirusilmäinen nuori mies. »Ennen paimenessa ollessa teimme kyllä 'saun'akan hau'emarjakukan' lehdistä tsajua.»
»Teittekö tsajua?» kysyi nauraen »polavoi», joka juuri tsajua oli siihen pöytään tuonut.
»Teimmepä niinkin. — Älä naura yhtään! — Otimme niitä lehtiä, kuivasimme ja hakkasimme hienoksi, niistä sitten keitimme vanhan kattilan pohjalla tsajua. Hyväähän se muuten olisi ollut, joll'emme liian väkeväksi sitä keittäneet olisi. Mepäs sitä juotiin vaan, vaikka vesi silmistä tippui — ilman sokuria tietysti.»
Näin kertoi Kelon Paavo.
»No, kuka valajaksi käypi?» kysyttiin. »Juoppi, sinähän olet tottunut siihen kullanvedossa.»
»No, olkoon menneeksi!» Juoppi kääri oikean hihansa vähän ylemmäs, otti suuremman »tsainiekan», kaasi siitä »kipetkua» tsainiekkaan ja kunkin kupin pohjaan.
»Meidän keittämämme tsaju oli ihan mustaa. Niinhän tämä on kuin paljasta varistettua vettä!» sanoi Paavo, aikoen ruveta juomaan. »Vai niin!» sanoi hän huomattuaan muitten huuhtovan sillä vaan kuppiaan. Jo seisoivat taas kaikki kupit rinnatusten lautasillaan, odotellen uutta voitelua, ja Juoppi aloitti tärkeän tehtävänsä. Hän tipautti pienemmästä tsaniekasta kunkin kupin pohjaan mustaa, höyryävää nestettä, kaasi suuremmasta pienemmän täyteen ja tästä taasen kuppiloihin. Kun näin kolmas osa kupin valkoista sisäpintaa oli tuon mustan tsajunesteen peitossa, täytettiin ne kipetkulla — oikein herroiksi yli reunojen, Nyt veti kukin kupin eteensä, otti palan sokuria, kaasi kupistansa lautaselle, asetti lautasen sitten vasemman käden sormien päähän, tahi antaen lautasen olla pöydän reunalla, kyyristyi niin, että suu tuli lautasen tasalle, puri sirpaleen sokuria, työntäen sen huulen ja ikenien väliin, mutristi silmät sirrilleen, huulet lautasen reunalle, puhalteli hiukan ja alkoi varovasti rytystää tulikuumaa herkkua.
»Kuulkaas», alkoi taasen Paavo.
»Suus kiinni nyt», ärjäsi Turilan Mari. »Onko tässä nyt aikaa kuuntelemaan sinun lorujasi. Juo nyt äläkä palpata.»
»Kyllä tämä on parempaa kuin se, mitä me keitimme, mutta se olikin paljon väkevämpää. Mutta, en minä kuitenkaan tuosta pidä lukua; minä syön mieluummin pelkkää sokuria.»
Näin arveli Kelon Paavo.
»Oho, poika!»
»Katsokaas vaan tuota purlakkaa!»
»Senkin hölöhuuli!» sateli hänelle vastaukseksi ja sokuriastia muuttui hänen edestään pöydän toiseen päähän.
»Kauankos tuo mörtsi ne sisäänsä purnuaisi», lisäsi vielä joku.
Tällä välin oli trahteerin edustalle kokoontunut joukko uteliaita.
»Mitä teillä on siinä pytyssä?» kysyivät he.
»Mitä se teitä liikuttaa?»
»Ei, ei, mutta mehän kysymme vaan. Ei me puhuta kellekään.»
»Ei sittenkään!»
»Ne ovat varastaneet jotain!» lausui joku taaemmista.
»Mekö varastaneet? Suus kiini, kuka se olikaan!» Syyllisestä ei saatu selkoa.
»Niin, no, miksi ette sano sitten. Voihan kuka tahansa ajatella, että teillä on siellä joku varastettu kallis kapine, kun ette — — — —»
»Sanotaanko heille?» kysyy nyt Liispetta vahtikumppaniltaan. Ja nyt päätettiin kertoa kaikki tyyni.
»No, kuulkaa sitten!» alkoi mies ja kertoi tarkasti alusta alkaen, kuinka eilisiltana siihen ja siihen aikaan, kun hän jo oli saanut latoon tuoduksi niin ja niin monta heinäkuormaa ja niin ja niin paljo vielä oli jälellä, kuinka hän nojatessaan heinäkuormaa vasten juuri tuumaili sitä ja sitä, kun äkkiä kuului melu päivännousun puolesta, kuinka hän oli säikähtynyt, luullen naapurinsa hulluksi tulleen ja niin edespäin. Suu auki kuuntelivat ääneti purkkaloiset.
»Onko sillä sarvet?» kysyi joku joukosta pelokkaasti, kun kertoja vihdoin oli niin kauaksi päässyt, että sai selitetyksi, mitenkä eläin pyttyyn saatiin.
»Odotahan!» vastasi kertoja.
»Ei se siihen vielä loppunut», ja hän jatkoi taasen kertomistaan. Siitä ei näkynyt aikovan loppua tullakaan. Hänet keskeytti kuitenkin Liispetta.
»Sitä en todellakaan muista», sanoi tämä sormi huulella, »oliko sillä sarvet vai ei, mutta kyllä minä luulen, kyllä minä muistan nähneeni vilahduksella jotain sellaista.» Niin jutteli Liispetta, pyyhkien pulleata nenäänsä sormillaan.
»No, näyttäkäähän tuota!» sanoi taasen joku tavottaen pytyn kantta.
»Oletko koskematta, senkin lontus!» ärjysi vahtimies. »Päästät sen pakoon vielä, niin meidät piru perii.»
»Onko sillä kaksi, vai neljä jalkaa?» kysyttiin taasen.
»Sitäkään en tullut siinä kiireessä katsoneeksi», vakuutti taasenLiispetta, »mutta häntä sillä on. Jalkoja en ihmeeksikään muista.»
Nyt tultiin vahteja tsajulle kutsumaan. Kelon Paavo ja Turilan Mari tulivat vahtiin.
»Muistatko sinä, kuoma, kuinka monta jalkaa sillä on», kysyi LispettaMarilta, »kaksiko vai neljä?»
»Kaksi, kaksi! Näinhän minä, kuinka se istui puussa kuni ihminen ja heristi meille kulakkaa.»
»Voi hyvät ystävät!» alkoi nyt eräs vanha Pulkkalan eukko, joka tähän asti totisena ääneti oli kuunnellut. »Ei se sitten ole hyvä elävä.»
»Kuinka niin?» kysyttiin.
»Onko se karvainen?» kysyi hän vielä.
»On! Vaalean harmaa ja siivekäs!» selitti Mari.
»Ei epäilemistäkään! Se on piru itse, ihan oikea perkele!»
»No, älähän toki! Olisko piru noin pieni?»
»Kyllähän se itsensä kuinka pieneksi tahansa saa. Minä olen sen itse nähnyt ja tiedän kyllä millainen se on.»
»No hiisi!» tuumaili Paavo peloissaan.
Ja nytkös melu nousi. Trahteerista hyökkäsivät tsajunjuojat ulos, luullen kalliin otuksen pakoon päässeen.
»Se on piru itse, ihan oikea perkele!» huusi Paavo.
»Mitä nyt on tehtävä?» voivotteli Mari.
Innokas neuvottelu syntyi. Muutamien selitysten jälkeen ei kukaan epäillyt, että heillä oli elävä piru pytyssä. Ja harkittiimpa nyt sinne sekä tänne. Poltettaisiinko se vai upotettaisiin? — — Päätettiinpä kaikissa tapauksissa viedä se kuitenkin Pietariin. Siellä saataisiin kyllä viisaammilta neuvoa.
»Vaan jos me laskettaisiin se pakoon», ehdoitta Paavo, mutta sitä ei otettu korviinkaan. Lähdettiin siis matkalle taasen.
Puolipäivän aikaan tultiin Moskovan portille, jossa juotettiin hevoset.Nytpä pisti Kolovan Pietarin päähän uusi ajatus.
»Onko täällä linnassa myytävänä vaikka mitä?» kysyi hän vesialtaan vartijalta.
»No, se on tietty!» vastasi tämä hymyillen.
»No, hyvä!» arveli Pietari. »Miks'ei täällä myytävänä sitten olisi tuollaisia pieniä pirujakin», kuiskasi hän naapurinsa korvaan.
»Mutta kalliitapa ne lienevät!»
»Se on tietty!»
»Meidän pitää ottaa siis selvä siitä, missä täällä on piruja myytävänä, Sinne varmaan tämäkin ostetaan.» Näin puhui Kolovan Pietari ja veteli tyytyväisenä pitkää partaansa sormiensa lävitse.
»Kyllä sen sentään näkee, kellä ei päässä ruumenia ole», lausui tuohon Kelon Paavo mielissään, ja taasen kulettiin jonkun matkaa pitkin leveätä prospektia. Jo tultiin Moikan sillan korvalle. Eräältä vorniekalta kysyy nyt Pietari, jotta missä täällä tsorttia olisi myytävänä. Vorniekka luuli pirun kuvia tarkoitettavan ja neuvoi puodin.
»Enkös minä sanonut!» huudahti Pietari ja riemuiten ajettiin neuvotulle puodille. Pietari ja Mari astuivat puotiin.
»Hyvä päivä!» lausui Pietari.
»Mitä asiata?» kysytään.
»Paljonko maksatte te elävästä pirusta?»
»Kyllä minä teille —» ärjäsi ryssä, tavottaen kohennuskoukkua nurkasta ja suin päin syöksyivät pirun kauppiaat ulos.
»Valehteli, vorniekan riivattu!» puhisi Pietari äkeissään.
»No, mitä nyt?»
»Eihän näissä puotiloissa niin kallista tavaraa osteta», sanoi hän nousten rattaille. »Nevskillä sellaisia kauppoja tehdään.»
Ohjasten perillä läimäytti hän väsynyttä hevoskonkariaan ja ponnistaen voimansa läksi tämä »neljäskyökkää» eteenpäin kompuroimaan.
Jo oli iltapuolta hyvä aika kulunut kun Nevskille saavuttiin. Kysyttiin keltä kutakin, mutta ei tiennyt kukaan, missä tsorttia oli myytävänä, vielä vähemmin missä niitä ostettiin.
Yrittipä jo Pietari passaassiinkin menemään, mutta sieltä kömyytti pois kortavoi, ärjyen: »passol tschuhna!» Koettipa hän kyllä selittää, jotta niin ja niin, — ja pisti kortavoille kopekan kouraan, mutta pois työnsi tämä sittenkin.
»Jospa edes kuulisi mitä on asiata, senkin ryökäle!»
Jo rupesi into masentumaan. Tehtiin viimeinen yritys. Lähdettiin tallaamaan pitkin Kostinnoin käytäviä.
»Katsokaa! tuossa on ihan samanlainen!» huusi äkkiä joku joukosta,
»No, niin totta onkin!» lisäsi toinen, »tuolla vaan ei ole sarvia.»
»Mutta muuten ihka samanlainen.»
Riemu oli ääretön, melkein ilokyyneleitä vuodatettiin. Nyt astui Pietari puotiin — tällä kertaa yksin, sillä Turilan Mari oli vähän noin niinkuin — ymmärättehän — tullut liian puheliaalle tuulelle.
»Sano niin, jotta —», yritteli Mari rattailta neuvomaan, mutta Liispetta kuoma tukkesi kämmenellään hänen suunsa, sanoen: »Ole nyt hiljaa kuoma!» Ja Mari vaikeni hetkiseksi. Jo tuli Pietari mahtavana takaisin puotimies mukana. Mentiin niitten rattaitten luo, joihin aarre oli säilytetty. Ennenkuin kukaan siinä hurmauksissaan ennätti mitään sanoa, kohotti puotimies pytyn kantta — ja voi surkeutta suurta! Nuolen nopeudella syöksyy maidon tahraama piru pytystä rattaille, rattailta maahan, maasta seinänvierustalla olevien arkkujen päälle ja siitä katolle — — —. Sen sitä näkivätki. — Kauhistus ääretön. Sillävälin kokoontui joukko kaupunkilaisia ihmettä katsomaan ja näitten nauru karmeli kahta kovemmin onnettomain maalaisten sydämmiä.
»Jo sen perkeleen piru vei!» lausui puotimies hänkin nauraen.
»No, se oli piru kumminkin?» sai Pietari kysytyksi.
»Olihan tuo aika piru, kun noin sukkelasti pakohon liiti, mutta me muuten saamme sellaisia piruju kahdella riunalla 'skolko hoseh'».
»Kahdella riunalla?»
»Onhan noita lento-oravia — — —.»
»Lento oravia, otjoko?» änkytti Pietari.
Suurella vaivalla pääsi poloinen kaupunkilaisten pilkkaa pakoon rattailleen. Ja allapäin pahoilla mielin lähdettiin kotiin junaamaan. Mutta sillä ei siitä päästy. Vielä tänäpäivänä kutsutaan saman paikkakunnan asukkaita »otjon vetäjiksi.»
Leirimuistelma.
Siitä on jo useita vuosia. Olin silloin vapaaehtoisena venäläisessä tarkka-ampuja pataljoonassa. Joutuuhan sitä ihminen eläissään kaikenlaisiin. Eipä tuo juuri hauskalta tuntunut, muuttaessaan valkean ylioppilaslakin karvaiseen univornmlakkiin, somat Rintalan tekemät ruokkeeni leveisiin ryssäin kansalliskaatioihin, kun vapaasta Apollon pojasta jouduin ryssäin komennettavaksi. Mutta vaihtelevaisuus on hupaista, ajattelin ensi kertaa univormuhousuihin astuessani, enkä siinä pettynytkään, en ainakaan mitä vaihtelevaisuuteen tulee. Olihan se vaihtelevaisuutta, kun kello 4 aamulla sai nousta lämpimältä vuoteeltaan, lämpimältä, jollei yöllä ollut teltan katon läpi satanut. Eikä siellä juuri yhtä hyvää ruokaakaan saanut kuin ylioppilastalon ravintolassa, mutta tyytyyhän tuo mies siihenkin, että tyhjän malkkinsa tyydykkeeksi saa tscherkaskihärän lihaa popsia ja voimakasta soppaa särpiä.
No, niin! Minä olin nyt siis ehta sotamies, olkapäilläni olevista nauhoista saattoi vaan minut eroittaa raa'asta sotamiehestä, sillä eihän siinä leirin pölyssä ja hiessä juuri suomalainen ylioppilas naamastani liene heijastanut. Sotamiehet minua kyllä kohtelivat kuin herraa ainakin, nimittivätpä minua »vashe sijaijelstvoksikin», erittäinkin ne, jotka eivät tietäneet, että olin vaan pelkän »tshuhnan» poika.
Vaikealtahan tuo ensin tuntui, marssia täysissä tamineissa tuntikausia, mutta kun olkapää kerran oli tottunut kivärin painosta puutumaan, kun rintaa ei enää ahdistavan sinellirullan alla pakottanut, kun silmät olivat oppineet autuaitten tavalla vasten aurinkoa katsomaan, niin astuihan sitä aivan koneellisesti, sillä tuskin ihminen missään voi muuttua siihen määrään koneeksi kuin harjoituskentällä, jossa kädet ja jalat tuntuvat enemmän tottelevan komentajan kuin omaa tahtoa. Heinäkuu rupesi jo lähenemään loppuaan. Suureen paratiin tehtiin valmistuksia. Päiväkaudet marssittiin, hikoiltiin. Ja jo tulikin tärkeä päivä. Viileänä heloitti aurinko vasta itäisellä taivaan rajalla ylösnoustessamme, siellä täällä kimalteli vielä hopeainen kastehelmi pölyn alla riutuvaa lehteä elvytellen.
Pian oli pataljoona liikkeessä, ja tuimaa kyytiä astuttiin harjoituskentän perälle, jonne joka taholta joukkoja riensi. Hänen Majestettinsa piti vastaanottoparaatin. Kun monta tuntia oli rivissä seistu, tuli korkea seurue ja parati oli pian ohitse. Joukot komennettiin nyt eri taholle ja pieni »leikkisota» seurasi. Tätä kesti taasen useita tunteja ja koko ajan saimme me yhtä mittaa olla liikkeessä. Kello kuudesta kymmeneen olimme saaneet melkein liikkumatta paikallamme seista, kello kymmenestä kahteen marssia, ja usein juoksujalassa. Olimme rientäneet yli soitten, niittyjen, tunkeutuneet läpi nuoren tiheän kuusikon yhä vihollista kohtaamatta, mutta kun se vihdoin tuli näkyviin ja meidät komennettiin maahan pitkällemme ampumaan, tuli tieto, että taistelu jo oli päättynyt.
Nyt ei ollut muuta jälellä kuin lähteä kotiin marssimaan. Matka ei ollut pitkä, mutta aivan tarpeeksi niin väsyneille kuin meille, olihan vaan noin puolentoista peninkulmaa. Laulajat komennettiin pataljoonan etunenään ja niin sitä lähdettiin. Laulu, sellaista ryssäin kiruntaa kuin se olikin, antoi kuitenkin reippaalla tahdillaan hiukan vireyttä jalkoihin, mutta siitä ei kauaksi ollut, pianhan ne uupuivat laulajatkin. Astua nahjustettiin siinä nyt sitä. Minä kuletin jalkoja perässäni, kuten muutkin. Sairasvaunut on kyllä tällaisissa tapauksissa venäläisen vapaehtoisen pelastus, mutta minun kunniantuntoni ei sitä sallinut. »Kestänhän tässä minä jos muutkin», arvelin, ja painaen lakin takaraivolleni astuin eteenpäin. Kulettiin suomalaisen kylän lävitse. Erään talon avonaisesta ikkunasta pyysin vettä kuivan kulkkuni kostukkeeks. Nuori emäntä ottaa kiireimmiten vettä kauhaan, rientää ikkunan luo, minä ojennan jo käteni, mutta samassa kapteeni ärjäsee: »Ei saa erota rivistä!» Ei auttanut muu kuin jättää suloinen vesi ja rientää sukkelaan paikalleni. Kun sieltä taakseni vielä vilkasin, sain harmikseni nähdä, kuinka emäntä tuon kalliin jumalanlahjan maahan heitti.
Tilani oli todella kauhea. Olin ennen huomannut, että pitkät taipaleet usein astuu huomaamattaan, kun kiinnittää ajatuksensa johonkin hupaiseen aineesen. Yritin siis jotakin ajattelemaan. — Mutta mitä? — Siihen loppui yritykseni. Olin niin ankarassa ruumiillisessa työssä, että kaikki sielun työ oli kerrassaan mahdotonta. En kyennyt edes oikein ajattelemaan sillä hetkellä, kuinka vaikea tilani todella oli.
Nyt avautui eteemme ääretön harjoituskenttä, jonka toisesta reunasta valkoiset telttarivit pilkottivat. Hiki virtasi joka paikasta. Kasvoille ja käsille oli se pölyn kanssa muodostanut lisäkerroksen, josta turhaan yritin päästä pyyhkimällä sitä läpimärällä nenäliinallani. Mieleeni yritti nyt nousta ajatus: »Mitä varten tämä ihmisrääkkäys?» mutta siihen hikeen ja pölyyn sekin takertui.
»Jospa nyt edes olisi yksi papirossi!» tulin äkkiä ajatelleeksi, mutta ei sitäkään lohdutusta. Olin siinä kiireessä aamulla unohtanut nekin. Kysyin vääpeliltä, mutta eihän silläkään tolvanalla niitä ollut. Minun omianihan se oli tottunut polttamaan. Minulla oli, näet, tapana tarjoamalla hänelle hopeaisesta kotelosta silloin tällöin kokonaisen papirossin, osoittaa, että muka pidin häntä muita parempana.
Kuinka siinä ajatuksissani kuitenkin lienen pistänyt käteni vasempaan housuntaskuuni, ja taivahan taatto, — siellä on jokin esine. Tempaan sen kiireesti ulos. Papirossi! Ihan ehta Laferme papirossi! No voi sinä turkin pippuri! Minkä ihmeen kautta olet sinä sinne joutunut? Etkä ole taittunutkaan, vähän kyllä vääristynyt, mutta et vaan taittunut. Noin vaan vedän sinut kahden sormeni välistä ja nyt olet ihan yhtä suora ja komea kuin vasta makasiinista ostettu. En voinut olla vilkaisematta oikeanpuoliseen naapuriini, aliupseeriin. Hän rykäsi merkiksi, että hän otti osaa ilooni. Mutta vasemmanpuoliselle vieruskumppanillenikos kiire tuli. Hän oli minun opettajani, batjkani, kuten sitä venäjäksi nimitetään. Ei ollut siinä aikaa kuhnailemaan. Pian raapasi hän tulta, piti tikkua kourassaan, kunnes rikki oli palanut, ja ojensi sitte kouransa suuni eteen. Minä imasin, ja voi sitä ihanata makua. Tuntui niinkuin en eläissäni olisi saanut tuota suloista nautintoa. Eikä siinä hevillä savua hennonnut suustaan päästää. Ensin veti sen suuhun, josta se ulkotietä pääsi sieramiin. Kun se sitä tietä oli käynyt keuhkoja kutkuttelemassa, pääsi se vasta suun ja nenän kautta yht'aikaa ulos. Mutta siihen ei sen tehtävä päättynyt. Tyytyväisinä vetivät sitä takanani olevat kaksi miestä suun ja nenän kautta rintoihinsa, jäi siitä vielä niitten jälkeisillekin, ja vielä takarivissäkin olevat saivat savunsekaista pölyä hengittää.
Mutta ei mitään hyvää ijankaiken. Kallis papirossi rupesi kulumaan. Käännellessäni sitä näpissäni, huomasin kuinka batjkani katkerin mielin katseli hienon paperin käpristelemistä, ja luulempa hänen päästäneen pari huokausta nähdessään kuinka kallis tupakka sinisenä savuna haihtui ilmaan.
»Antakaahan viimeinen pätkä sitte minulle», kysyi hän äkkiä rukoilevasti.
Vihaisesti mulautti aliupseeri hänelle silmiään. Tämä oli, näet, varma siitä, että hän sen saa. Ahnain silmin oli vääpelikin katsellut aarrettani. Ei hänkään tuota viimeistä pätkää olisi pois heittänyt, mutta hänenhän ei sopinut alistua siten alhaisen sotamiehen vertaiseksi.
Papirossi alkoi lähetä loppuaan ja minä olin juuri aikeissa antaa sen batjkalle, josta todella pidin hyvin paljon. Mutta äkkiä kuuluu toisesta rivistä nimeni, kuten se venäjäksi sanotaan, ja sitten suomeksi: »Olkaa niin hyvä, antakaa se loppu minulle!» En ollut tähän asti tiennyt laisinkaan, että aivan lähelläni oli suomalainen. Tuo ei ollut varmaankaan rohennut tunnustaa olevansa tschuhna. Nyt oli kuitenkin niin tärkeä hetki, että pelko katosi. Mutta kylläpä hän saikin ryssiltä koko kasan haukkumasanoja mokoman röyhkeyden rangaistukseksi.
»On tässä parempiakin, kuin sinä», sanoi aliupseeri. Minun korvissani soivat nuo rakkaalla äidinkielellä lausutut yksinkertaiset sanat niin ihanilta, johtui mieleeni, että olin suomalainen ylioppilas. Tuntui oikein hyvältä. En kuitenkaan ensi alussa oikein tiennyt, pitikö minun nyt loukata kelpo batjkaani, vai antaa aarre hänelle. Ryssäin röyhkeys poisti kuitenkin epäilyksen. Ojensin papirossin suomalaiselle.
Heti vaikenivat ryssät ja mahtavana huudahti voittaja: »Katsokaapas tshuhnaa!»
Minä kävelin jo siihen aikaan keppi kädessä ja jos olisin kehdannut, olisin mustat hansikkaatkin käteeni vetänyt. Vaikka itse olin vakuutettu siitä, että olin likinäköinen, ja vaikka lääkärikin silmiäni tutkittuaan oli samaa vakuuttanut, niin en kuitenkaan vielä saanut lasisilmiä itselleni ostetuksi. »Pince-nez'»tä kyllä välistä yrittelin pitämään, erittäinkin silloin, kun ei mitään tarkemmin nähtävää ollut. Kyllä minä pidin itseäni yhtä pulskana ylioppilaana kuin kukaan muukaan, ja olinhan kerran kuullut sanottavan, että minulla muka oli kauniit silmät, puhumattakaan tukastani, jota Weckströmin saksimiehet aivan ihailivat. Sanoivat, että siitä voisi vaikka peruukin tehdä.
Muuten pidin itseäni jo täydellisesti kypsyneenä »kavaljeerina:», mutta yhtä puuttui toki vielä. Minä en osannut eroittaa franseesin »tuureja» toisistaan. Siis heti ensi syksynä Fraasan tanssikouluun. Minusta tuli oikea mestari. Olisin osannut tuurit vaikka takaperin. Ja mitä lisätuuria siellä opin, ranskalaisine komentosanoineen. »Grand ronde» ja muut ne osasin kuin aapiskirjan. Nyt olin siis täydellinen kavaljeeri. Aloinkin oikein innolla »kurttiseerata» tyttöjä luistinradalla, iltahuveissa, esplanaadilla — aina missä sattui.
Mutta pian rupesin tuohon pelkkään kurttiisiinkin kyllästymään. Ja tuntui niinkuin ne rahat, joita noihin kulutin, olisivat menneet aivan suotta, ihan kuin kaivoon. Silmäni tavoittelivat jotain, sydämmeni etsi jotain… Se tunne oli niin suloinen, niin taivaallinen, mutta samassa niin salaperäinen, selittämätön… Oh! — Tuli kevätlukukausi. Yksi vaan sama tunne, sama ikävä! Matin-päivä lähestyi — silloin pääsisin ensimmäiseen maskeraadiin. Voi sitä onnea! Minä pääsisin naamiohuveihin, minä, joka olin saanut puolitoista tuntia arestia siitä, että menin ilman koulun rehtorin lupaa »Don Juan'ia» katsomaan. Niin, mutta olinhan nyt ylioppilas!
Mutta puku oli hankittava… Kas siinäkös huolta… Ostaa? Liian kallis! Lainata? — Mistä? Olin jo joutua epätoivoon… Silloin pelasti minut pulasta sukkela tuuma… Olihan meillä ompelumasina, jonka salaisuudet minäkin tunsin. »Minä ompelen itse puvun itselleni.» Niin tuumailin ja päätin ryhtyä toimeen. Löysin erään vanhan punaisen- ja keltaisen-kirjavan sohva-vaatteen, jonka huomasin nurin käännettynä kelpaavan mainiosti joksikin velikullan puvuksi. Eräänä iltana ei ollut ketään kotona. Minä ompelumasinan ääreen. Ja ennenkuin kukaan aavistikaan, oli puku valmis: leveät turkkilaiset housut, takki omaa kompositioonia kaikenlaisten kommusvenkkien kanssa, päähineeksi pitkä sarvekas myssy, punainen vyö, samallainen kulmikas kaulus. Kun vielä kumpaankin sarveen ja kauluksen jokaiseen helttuun olin pienen kellon liittänyt, oli suureksi ilokseni ja ihmeekseni oivallinen maskeraadipuku valmis. Kun Matin-päivänä olin lisäksi valkeat nais-sukat ja kirjavat tohvelit ostanut, saatoin rauhallisena odottaa illan tuloa.
Kello on jo puoli kahdeksan, mutta minäpä en vielä olekkaan täysissä tamineissa. Oivallinen pukuni vaati minkä missäkin vielä korjausta. Kun viimeinkin olin kiireestä kantapäähän puettu, otin kitarin selkääni, sovitin viulun vasemmalta olkapäältä riippumaan, pistin käsipelin oikeaan käteeni ja nahkapussiin muutamia pienempiä »instrumentteja.» Näin saavuin kello kahdeksan ajoissa ylioppilastaloon. Voi sitä kirjavaa joukkoa, voi sitä häärinää! Olipa siinä sen seitsemän velikultaa, oli siinä kaunotarta, munkkia, niin, kuka ne kaikki muistaakaan enää, erittäinkin kun minulla ei ollut kauan aikaa niitä katselemaan.
Kun näet jonkun aikaa olin siinä hämmästyneenä katsellut lukemattomia ihania sulottaria, keksahti kylkeeni yksi niistä — oikea keijukainen. Jo ensi silmäyksessä huomasin minä hänen solakan vartalonsa, sievän balettipukunsa, nätit jalkansa… Ei! Minä en voi sanoilla selittää sitä ihanata olentoa, jonka sain viereeni. Hän tarttui oikeaan käteeni, kysyen: »ketäsinäetsit…»
Voi peijakas tuota heleätä ääntä! Ketä sinä etsit, kysyi hän….Sinuttelemaan rupesi heti… No sit' oli likkaa!
»Enhän minä tässä ketäkään» — yritin vastaamaan, kun tuo jo pujahti käteni ja rintani väliin, sanoen, että mennäänhän nyt tanssimaan. Hänen ei tarvinnut toista kertaa pyytää. Jo olivat jalkani liikkeellä, ja minä tanssijapyörteessä, suloinen olento rinnallani. Oi, se oli taivaallinen hetki. Tuntui niinkuin, niinkuin, kuinka sanoisinkaan, niinkuin olisin lämpimään vesiammeesen joutunut, jota ihanat, hyvänhajuiset kasvit ympäröivät ja josta enkelien tanssia sain ihailla taivaallisen musiikin soidessa… Ne hetket eivät koskaan palaja… Ei!
Kun viimein hurmautuneena vein käsissäni keijukaisen viereisessä huoneessa olevalle pehmeälle sohvalle, kuulin tämän pyörryksissä oihkaen pyytävän: »jotakin juodakseni.»
Minä kiiruhdin puhvettiin. »Kaksi lasia samppanjaa!» huusin aivan kuin ei muita ostajia olisi ollut laisinkaan.
Kiusallisen odotuksen jälkeen sain vihdoin mitä olin pyytänyt. Nyt harppasin pitkine koipineni yli tanssikentän suoraan keijukaisen luoksi.
Hän oli jo vironnut. Nyt juotiin samppanjaa ja ruvettiin paahkuroimaan kaikellaista, — mitä sylki suuhun toi. Sana sanalta, hetki hetkeltä ihastuin häneen yhä enemmän. Minä pyysin häntä kahteen ensimmäiseen franseesiin ja hän suostui jalomielisesti pyyntööni. Sitä onnea ei minulle ole koskaan sen koommin suotu.
Juuri kun me siinä pakinoimme, lähestyy meitä eräs lihavanläntä herrasmies omassa naamarissaan. Hän — sivistymätön — sinutteli enkeliäni. Minä olin koko ajan mitä suurimmalla huolella sanonut: »tahtooko neiti» tahi »onko neiti niin hyvä», kuten hienolla tavalla on puhuteltava. Niinhän meitä koulussa oli opettajiakin opetettu puhuttelemaan. »Onko opettaja opettaja X:ltä saanut opettajan kepin» oli siellä käsketty sanomaan. Vaikka ensin rupesi sydäntäni karmelemaan, kun näin enkelini hyvinkin herttaisella äänellä puhuttelevan tuota, lohdutin sitten kuitenkin itseäni sillä, että eihän hän, niin hieno ja sivistynyt, mokomasta poroporvarista toki huolisi.
Heidän siinä jutellessaan päätin käyttää tilaisuutta… Rahani olivat, näet, vähissä. Täytyi lähteä »vippaamaan.» Mutta turhaan etsin tuttavaa sellaisesta ihmispyörteestä…
Harmissani menin puhvettiin ja join pullon olutta… Rahaa jäi kaksi markkaa taskuun. Istuin siinä sitten miettien nykyistä tilaani. — Toisella puolen ihana olento, — toisella rahapula. Toiselta puolen tulvivat mieleeni ihannemaailman ihanimmat aatteet; teki mieleni ruveta runoilemaan. Toiselta taas huusi kukkaroni: — »rahaa.» Oo, tätä kurjaa maailmaa. Aatteiden täytyy väistyä tuon inhoittavimman aineen, kullan edestä. Ja kuitenkin, mitä on raha? Onko se mikään ihmiskäden kalliin tuote, jotta sen edestä kaiken maallisen kumartaa täytyy!
Franseesin alkusoitto herätti minut unelmistani. Pian löysin armahani, pian seistiin premier'illä, —minäkomensin… Nyt kai arvoni kohoaa hänen silmissään, ajattelin tyytyväisenä… Hän kehoitti minua sinuttelemaan itseänsä ja minä suostuin riemulla siihen ehdotukseen.
Tanssin loputtua väheni kukkaroni vielä puolellatoista markalla. Mutta vähät siitä! Olinhan saavuttamaisillani taivaasta lähetetyn olennon. Minä ilmoitin hänelle kuka olin ja kerroin kaikki mitä itsestäni tiesin, — koko entisyyteni… Tuntui niin suloiselta puhua hänelleitsestäni.
Ennenkuin toinen franseesi alkoi, olin jo ehtinyt näyttää naamanikin hänelle — silmät hän tosin jo oli nähnyt naamarin lävitsekin. Nyt siis tanssimme rakastajien franseesia. Minä huomautin siitä enkelillenikin. Hän nauroi, en ymmärtänyt oikein miksi, mutta nauroi hän vaan.
Yrittelemällä yritin saada häntäkin puhumaan edes vähän itsestään, mutta siihen oli häntä mahdoton taivuttaa… Hän pysyi yhäti yhtä salaperäisenä kuin ennenkin… Minä kyllä luulin aavistavan hänen kasvojensa ihanuuden: mustat, tuliset silmät, kaunis pieni suu, sorea nenä, tuuhea kihara tukka — voi, minä näin tuon olennon jo selvemmin edessäni kuin sen mustanaamaisen keijukaisen, jonka kanssa tanssin.
Tanssi loppui… Minä yritin viedä hänet taasen puhvettiin. Olihan limonaadipullon hinta taskussa vielä, mutta ajatelkaas kuinka jalomielinen hän oli: »No, ei joka kerta tarvitse tarjota», sanoi hän suloisella äänellään. »Sinulta kuluu liian paljon rahaa.» Tuota puuttui enää. »Hänkö, maskeerattu nainen, pitää huolta minun kukkarostani! Se todistaa harvinaista hyvyyttä.»
Näin ajattelin ja päätin ryhtyä loppukohtaukseen. Minä tunnustin suoraan ja peittelemättä, että häntä rakastin, että olin valmis henkeni antamaan hänen edestään. Olkoon hän kuka hyvänsä.
Ja mitä vastasi hän? Enemmän kuin mitä olin odottanut. »Jos olette samaa mieltä silloin, kun otan naamarini pois ja nimeni ilmaisen — niin…» »Niin?» kysyin hengitystäni pidättäen. »Niin, saatte vastauksen, joka on teille mieleen», sanoi hän.
Samassa tuli taas tuo lihavanläntä herra. Minä poistuin. Menin takimmaisen puhvettihuoneen syrjäisimpään sopukkaan, saadakseni oikein kylmäverisesti arvostella, mitä olin tehnyt. Minä olin tunnustanut rakkauteni, siis kosinut. — Se ei ollut mikään pieni asia, sen ymmärsin. Pian vaivuin suloisiin unelmiin. Ajattelin, että jos tässä rupeaisikin papiksi, niin pääsisihän pikemmin naimisiin hänen kanssaan. Sitten tuumailin valmiiksi, millainen koti meillä olisi, kuinka hauska ja onnellinen, kuinka monta lasta — niin sitäkin ajattelin, mutta en rohjennut niin tärkeästä asiasta yksin päättää. Kaikki ajattelin valmiiksi, muuta ei enää puuttunut kuin hänen vastauksensa.
Olin näissä ajatuksissani istunut kauan aikaa, ehkäpä lienen sillä välin torkahtanutkin, kun huomasin sen ajan jo aikaa sitten tulleen, jolloin naiset ottavat naamarinsa pois, — kauniimmat ensin, rumimmat viimeiseksi.
Riensin nyt sykkivin sydämmin saliin. Harvalla oli enää naamari kasvoilla. Minä katselin ympärilleni, silmäni etsivät häntä… Kas tuolla hän on ovenpielessä! — »Mitä? Naamari kasvoilla vielä!… Mitä tuo merkitsee? Nyt ymmärrän… Hän ei tahdo ylvästellä kauneudellaan. — Niin, siinä selitys.» — Hänen arvonsa kohosi yhä silmissäni. — Siis vielä odotus tarpeen. Mutta se ei enää kauan kestänytkään. — Hän otti jo naamarinsa pois… Päätäni pyörrytti… Se tärkeä hetki lähestyi. Minä astuin suoraa päätä salin poikki hänen eteensä — katsahdin häneen, — kylmä väristys kävi läpi selkärankani.
»Te lupasitte antaa henkenne edestäni», sanoi hän. Hän teititteli nyt. »Mutta minä vapautan teidät siitä tarpeettomasta uhrauksesta, sillä» — tuo lihavanläntä herra lähestyi — »tässä onmieheni!»
Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä heräsin vasta pienemmässä puhvettihuoneessa. Istuin yksin pehmeällä sohvalla, edessäni — pullo samppanjaa. Kyyppäri seisoi vieressäni ja ravisti olkapäätäni vaatien rahoja…
»Mitä rahoja?» kysyin.
»Te käskitte tuoda pullon samppanjaa!» vakuutti poika.
»Mitä hulluttelette!» ärjäsin minä.
»Minäkö olin pullon samppanjaa käskenyt, minä, jolla ei ole kuin 50 penniä rahaa kukkarossa.» Kyyppäri meni pois, vieden pullon mukanaan.
Nyt seurasi pari raivon hetkeä.
»Oo, te kurjat naiset», huudahtin itsekseni, »näin saatatte te murtaa nuorukaisen sydämmen, nuorukaisen, joka on teitä kunnioittanut, jumaloinut, nuorukaisen, joka on korkeimpana päämääränään pitänyt pyhittää elämänsä naiselle, naisen onneksi. Kuinka saatoit sinä hetken huvin tähden haavoittaa nuoren sydämmeni? Tiedä, että tämä haava tulee verta vuotamaan. Kirottu ollos sinä, kirotut te kaikki!»
Minun mieleni teki puhua hänelle pari sanaa erojaisiksi, mutta sitä en voinut. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan. — Läksin siis kohta kotia, raastin päältäni nuot kirotut maskeraadivaatteet ja naissukat sekä päätin olla koskaan enää naamiohuveihin menemättä.