Chapter 3

Anisja. Odottakoonhan, kunnes vieraat saadaan pois saatetuksi.

Anjutka. Voi äit', kuinka hänen on vaikea! Ja niin vihoittelee. Turhaan ne siellä, sanoo, minun tähteni juottavat. Minä, sanoo, en mene naimisiin; vaan kuolen, sanoo. Voi, äit', kun ei hän vain kuolisi? Hirveästi pelkään!

Anisja. Eikä kuole. Eläkä mene hänen luokseen. Laputa tiehesi! (Anisja ja Anjutka menevät pois.)

Mitritsh yksin.

Mitritsh. (Tulee portista ja alkaa koota kasaan hajotettuja heiniä.) Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula! Nekös ovat viinaa vetäisseet ja semmoisen löyhkän laskeneet, että koko piha haisee! Vaan en, — en tahdo, olkoon! Ja näetsen, miten ovat heiniä viskelleet! Tonkivat vain, eivätkä syö; — sitenhän se kupo menee ett'ei huomaakaan. Vaan tuntuupas nyt haju! Ihan nenän alla tuossa se on! Mutta olkoon! (Haukottelee.) Jopa on maatapanonkin aika! Vaan ei tee mieli mennä tupaan. Sekös nyt nenän ympärillä kieriskelee. Ja levittääpäs se pakana lemua (Kuuluu ajoa pois talosta.) No, jo lähtivät! Oh hyvä Isä, laupias pyhä Miikula! Nekös kauan lähtöä tekivät! Tyhjää vain toimittavat.

Mitritsh ja Nikita.

Nikita. (Tulee.) Mitritsh! Mene sinä uunille, minä kyllä heinät kokoon.

Mitritsh. No, viskaa lampaille. Jokos te saatoitte vieraat?

Nikita. Johan ne… vaan ei ole vielä asiat oikein. Enpä tiedä enää, mitä tehdä.

Mitritsh. Sitäkös! Vielä rahoja annetaan eikä sittenkään kelpaa. Eipä auta sitte muu, kuin imettäjäksi ruveta. Se onkin nykyään helppoa.

Nikita. Katso sinä, Mitritsh, ett'et mitään liikoja lavertele, jos mikä sattuu.

Mitritsh. Mitäs minulla on siinä tekemistä, lakaise jälkesi umpeen, niinkuin parhaiksi tiedät. Vaan jopa sinusta viina löyhkää! Pitää mennä tupaan. (Menee haukottaen.) Oh, hyvä Isä!

Nikita. (On kauan vaiti. Istuutuu re’en laidalle.) No, Olipas nyt tekemistä!

Nikita ja Anisja.

Anisja. (Tulee ulos.) Missä sinä olet?

Nikita. Täällä.

Anisja. Mitä siinä istuskelet? Ei ole aikaa odottaa. Paikalla pitää tuoda ulos.

Nikita. Mitäs me sitte tehdään?

Anisja. Tee mitä minä käsken.

Nikita. Veisitte sen ennemmin Löytölasten huoneeseen.

Anisja. Ka, ota ja vie, jos mielesi tekee. Koiruuksien perään olet kyllä perso, näen mä, vaan tilintekoon heikko.

Nikita. Mitä sitte tehdä pitää?

Anisja. Sanoinhan, mene kellariin ja kaiva kuoppa.

Nikita. Tekisitte ennemmin jollain toisella lailla.

Anisja. (Matkien häntä.) Jollain toisella lailla. Eipä sitä, näen mä, voi tehdä. Ja olisit sitä aikaisemmin ajatellut. Mene, minne käsken.

Nikita. Äh! Onpas tässä nyt tekemistä!

Samat ja Anjutka.

Anjutka. Äit’, hoi! Muori kutsuu. Varmaan on siskolla lapsi; se alkoi huutaa, turkanen vie.

Anisja. Mitä höpiset, senkin syötävä. Kissan pennut siellä naukuu. Mene tupaan ja makaa, muuten minä sinut opetan.

Anjutka. Äiti kulta, se on ihan totinen tosi…

Anisja. (Herittää häntä lyömään.) Minä sinut… Laitatko luusi pois näkyvistäni!

Anjutka(juoksee pois.)

Anisja. (Nikitalle.) Mene ja tee, niinkuin käsketään. Muuten katso etees! (Menee.)

Nikita. (Yksin; on kauvan ääneti.) No, onpas nyt tekemistä! Ja jo sitä akkaväkeä! Niiden kanssa sitä on pahemmassa, kuin pulassa. Sanoi, että olisin aikaisemmin ajatellut. Milloinka aikaisemmin ajatellut? Ja milloin ajatellut? Viime kesänähän se Akulina minuun takertui. Vaan ka! Enhän minä mikä munkki ole. Kun isäntä kuoli, niin peitin rikokseni, niinkuin peittää piti. Siihen minä en ole syypää. Ja vähäkös niin tapahtuu? Vaan sitte ne pulverit. Mutta minäkös häntä siihen kehoitin? Jos olisin tiennyt, niin tappanut olisin silloin sen nartun. Toden perään olisin tappanut! Osalliseksi noihin ruokottomuuksiinsa on minut tehnyt, senkin ryötys. Ja siitä hetkestä saakka hän kävi minulle vastenmieliseksi. Kun äiti silloin minulle sen kertoi, niin kävi hän vastenmieliseksi, niin vastenmieliseksi minulle, ett’en melkein sietänyt nähdäkään häntä. Mitenkäs sen kanssa sitte elää voi? Ja siitä se lähti!… Tyttö kun kimppuuni kävi, niin mitäs minä? Ell'en minä, niin joku toinen. Vaan, näetsen, kuinka kävi. Mutta enhän minä taaskaan ollut siihen syypää vähääkään. Oh, onpas nyt tekemistä… (Istuu miettien.) Vaan onpas ne akat rohkeita, kun semmoista ovat keksineet. Mutta minäpä en suostu sitä tekemään.

Nikita ja Matrjona (tulee kiireesti ulos, lyhty ja lapio kädessä).

Matrjona. Mitä siinä istua kökötät, kuin kana orrella? Ja mitä sinua vaimosi käski tekemään? Vai onko se jo valmis?

Nikita. Mitäs te sitte aiotte tehdä?

Matrjona. Me kyllä tiedetään, mitä tehdään, vaan tee sinä tehtäväsi.

Nikita. Ihan te sotkette kiinni minut.

Matrjona. Mitä siinä? Vai peräytyäkö aiot? Jopa nyt jotain, kun sinä peräytymään rupeat.

Nikita. Eihän sitä semmoista saata! Elävähän se on olento sekin.

Matrjona. Vielä mikä elävä?! Kun tuskin henki ruumiissa pysyy. Ja minnekä sen sitte panet? Ota ja vie Löytölastenhuoneesen, — vaan kuolee se kuitenkin, ja sittekös huhu leviää, vievät paikalla kunnian ja maineen, ja tyttö jää meidän niskoillemme.

Nikita. Vaan jos saavat tietää?

Matrjona. Niinkuin ei omassa talossaan mitään voisi tehdä! Niin tehdään, ett’ei hajun kaarnettakaan tunnu, kunhan vain teet, mitä käsken. Sillä ei meidän akkain työ tässä ilman miehisen miehen apua luonnistu. He, tuoss’ on lapio, astu kellariin ja tee tekosi. Minä valaisen.

NikitaMitä sitte tehdä pitää?

Matrjona. (Kuiskaten.) Kaiva kuoppa. Sitte kyllä tuodaan ulos ja korjataan sukkelaan pois. Näetsen, taas huutaa! Mene tuossa jo! Minä lähden myös.

Nikita. Jokos se sitte kuoli?

Matrjona. Kuoli, kuoli. Väleen pitää tehdä. Eikä ole kylän väkikään vielä makuulla. Saattavat kuulla ja nähdä, — ja enempää eivät tarvitsekaan. Eilenillalla tästä urjädnikkakin kulki ohi. Ja sinä tuossa vielä seisoskelet. (Antaa hänelle lapion.) Mene alas kellariin ja kaiva nurkkaan kuoppa; maa on muhea, sitte taas voit tasoitella. Eikä se maakulta siitä kellekään mitään mainitse, — nuolaisee umpeen kuin lehmä kielellään. Mene, kultaseni, mene jo.

Nikita. Ihan te sotkette kiinni minut. Hitto minä teistä. Menen, toden perään, matkaani. Tehkää itse, niinkuin tahdotte.

Samat ja Anisja.

Anisja. (Ovelta.) No, joko hän on kaivanut vai?

Matrjona. Mitä sinä pois tulit? Ja minne lapsen panit?

Anisja. Vaatteella peitin. Ei kuule ääntä mitään. Jokos hän on kaivanut?

Matrjona. Eipä se tässä tahdo.

Anisja. (Hypähtää raivosta.) Ei tahdo! Vaan västingissä kai kyllä tahtoo täitä ruokkia?!… Paikalla lähden ja ilmoitan kaikki urjädnikalle. Ja joutukoon kaikki yhdellä kertaa hukkaan. Paikalla ilmoitan kaikki.

Nikita. (Hätääntyen.) Mitä sinä ilmoitat?

Anisja. Mitäkö? Kaikki ilmoitan! Kukas se rahat otti? Sinä! (Nikita on vaiti.) Kukas myrkkyä antoi? Minä annoin. Vaan sinä tiesit, tiesit, tiesit! Sinun suostumuksestasi se tapahtui!

Matrjona. Ole jo tuossa! Mitä sinä, Nikita, päristelet vastaan? Eihän tässä muu auta. Pitää tehdä. Mene käpyseni, mene!

Anisja. Mokomakin puhtoinen! Ei muka tahdo! Tarpeeksi olet jo minua kiusannut, vaan nyt riittää. Rääkännyt sinä olet minua, vaan nyt on minun vuoroni. Mene, sanon minä, muuten minä näytän!… Se, lapio! Ja mene!

Nikita. Ole tuossa! Eläkä intä! (Ottaa lapion, vaan vastustelekse.) Jos en tahdo, niin en mene.

Anisja. Etkö mene? (Alkaa huutaa.) Ihmiset, ho-oi!

Matrjona. (Tukkii hänen suunsa.) Mitä sinä? Hulluko sinä olet? Kyllä hän menee… Mene, poikani, mene, kultaseni!

Anisja. Minä huudan paikalla apua.

Nikita. Lopetatko tuossa?! Äh, noita ihmisiä! No, tehkää välemmin sitte, niin menee kaikki yhdellä kertaa. (Menee kellarin luo.)

Matrjona. Minkäs sille tekee, kultaseni, kun kerran olet kujeillut, niin koeta nyt sitte jälkesikin umpeen lakaista.

Anisja. (Yhä kiihdyksissään.) Hän on tehnyt ilvettä minusta lutuksensa kanssa, vaan nyt jo riittää! Nyt en ainakaan yksin ole, vaan tietäköön hänkin, miltä tuntuu murhaajan mieli.

Matrjona. No, no, sekös kiivastui! Eläkä sinä, hyvä ihminen, kiukuittele, vaan ole hiljemmällä ja vähemmällä, niinkuin olla pitää. Mene tytön luo. Kyllä hän tässä työnsä tekee. (Menee lyhtyineen Nikitan perässä, joka laskeutuu kellariin.)

Anisja. Hänet minä surmaamaankin pakoitan kirosikiönsä. (Yhä kiihtyneenä.) Yksin silloin kiusaannuin Pjotrin luita ruhtoessa, vaan tietäköön nyt hänkin, miltä se tuntuu. En säästä itseäni, sen sanon, en vaikka mikä!…

Nikita. (Kellarista.) Valaisehan sitte!

Matrjona. (Valaisee; Anisjalle.) Jo kaivaa. Mene hakemaan!

Anisja. Seiso siinä luona, muuten se, heittiö, juoksee tiehensä. Minä menen ja tuon.

Matrjona. Elä vain unhota ristitä. Muuten teen minä sen. Onko siellä ristiä, vai?

Anisja. On kai siellä. Kyllä minä tiedän. (Menee.)

Matrjona yksin ja Nikita (kellarissa).

Matrjona. Sekös, ämmä, mylläkän nosti. Vaikka onhan tuo kyllä loukkaavaa. Vaan jahka Jumalan avulla saadaan tämä asia peitetyksi, niin ovat kaikki jäljet umpeen la'istut. Sitte työnnetään tyttö pois ilman mitään rikosta, ja poika saa elää rauhassa. Talossa, Jumalan kiitos, ei ole puutetta mistään. Ja minuakaan ei hän sitte tule unhottamaan. Sillä mitäs ne ilman Matrjonaa olisivat olleet? Eivät niin mitään olisi kyenneet aikaan saamaan. (Kellariin.) Jokos se on valmis, poikaseni?

Nikita. (Tulee esille, niin että pää näkyy.) No, mitä te siellä teette? Tuokaa jo sitte. Mitä te kuhnustelette? Tehdään jos kerran tehdäkseen!

Samat ja Anisja. (Matrjona menee porstuaan päin Anisjaa vastaan, joka tulee kantaen riepuihin käärittyä lasta.)

Matrjona. Jokos sen ristit?

Anisja. Ka, mitenkäs? Väkisin otin pois; — ei tahtonut antaa. (Tulee ja tahtoo antaa lapsen Nikitalle.)

Nikita. (Ei ota vastaan.) Vie itse!

Anisja. He, ota, sanon minä. (Viskaa hänelle lapsen.)

Nikita. (Koppaa sen käsiinsä.) Se elää! Voi, hyvä ihminen, se liikkuu! Se elää! Mitä minä nyt sille…

Anisja. (Ryöstää lapsen Nikitan käsistä ja heittää kellariin.) Tapa väleen, niin ei maar’ se sitte elä! (Sysää Nikitan alas.) Oma tuo on tekemäsi, niin tee siitä itse loppukin!

Matrjona. (Istuutuu rappusille.) Kovin hän on helläluonteinen! Ja vaikea hänen on, raukan. Vaan minkäs sille saa? Hänen oma rikoksensahan se on. (Anisja seisoo kellarin ovella. Matrjona istuu rappusilla, katsoo Anisjaan ja haastelee.) Sitäkös kun oli peloissaan! Vaan minkäs sille saa? Vaikka onkin vaikeata, niin ei sitä voi ilmankaan jättää. Minnekäs sen muualle panisi?! Ja kun ajattelee, miten kovasti ihmiset toisinaan lapsia haluavat. Vaan eipäs Jumala silloin anna; aina kuolleina syntyvät. Esimerkiksi papin rouvalle. Mutta nyt, kun ei tarvittu, niin eläväpäs syntyi. (Katsahtaa kellariin päin.) Varmaan jo teki lopun. (Anisjalle:) No?

Anisja. (Katsoen kellariin.) Hän peitti laudalla ja kävi itse siihen istumaan. Jo taisi tehdä lopun.

Matrjona. Voi, voi! Eihän sitä tahtoisi syntiä tehdä, vaan minkäs sille voi?

Nikita. (Tulee ylös, ihan vavisten.) Se elää yhä! En voi! Se elää!

Anisja. Jos elää, niin mitä sieltä pois tulet? (Tahtoo pysäyttää häntä.)

Nikita. (Heittäytyy hänen kimppuunsa.) Pois, taikka minä tapan sinut! (Tarttuu Anisjaa käsivarteen, joka ryöstäytyy irti, ja Nikita juoksee hänen perässään lapio kädessä. Matrjona syöksyy häntä vastaan ja pidättää häntä. Anisja pääsee pakoon tuvan portaille. Matrjona tahtoo ottaa Nikitalta pois lapion.)

Nikita. (Äidilleen.) Minä tapan, sinutkin tapan, pois! (Matrjona juoksee Anisjan luo portaille. Nikita pysähtyy.) Tapan. Tapan kaikki!

Matrjona. Säikäyksissään on. Kyllä se siitä asettuu.

Nikita. Voi, mitä ovatkaan tehneet! Voi, mitä ovatkaan minulle tehneet! Ja kuinka se vikisi! Kuinka se ruskahteli allani? Voi, mitä he ovatkaan minulle tehneet?!… Ja se elää yhä, todenperään elää! (Hän on vaiti ja kuuntelee.) Se vikisee… Näetsen, vielä vikisee, (juoksee kellarin luo.)

Matrjona. (Anisjalle.) Näkyy menevän kaivamaan sitä maahan. — Nikita! Ota lyhty mukaan!

Nikita. (Ei vastaa, vaan kuuntelee kellarin ovella.) Ei kuulu mitään. Siltä vain näytti. (Poistuu ja seisahtuu.) Ja kuinka sen luut ruskahtelivat allani. Krr… krr… Voi, mitä ovatkaan he minulle tehneet?! (Kuuntelee jälleen.) Taas se vikisee, toden perään vikisee. Mitä se on? Äiti, äiti hoi! (Menee Matrjonan luo.)

Matrjona. Mitä poikaseni?

Nikita. Äiti, rakas, minä en voi enää. En mitään voi. Äiti kulta, sääli toki minua!

Matrjona. Voi, kultaseni, kuinka sinä nyt olet säikähdyksissäsi. Mene ja juo edes kulaus viinaa mieltä rohkaistaaksesi.

Nikita. Rakas äiti, nyt on minulta kaikki lopussa. Mitä olettekaan minulle tehneet?! Voi, kuinka hänen pienet luunsa ruskahtelivat ja kuinka hän ynisi!… Voi, äiti, rakas; Mitä olettekaan minulle tehneet?! (Menee ja istuutuu reen laidalle.)

Matrjona. Mene juomaan, kultaseni. Näin yön aikaan toden perään vähän niinkuin mieltä kaamaisee. Vaan jahka aamu valkenee, ja sitte päivä, pari kuluu, niin unhotat kaikki tyynni. Ja sitte, jahka joudutaan, naitetaan tyttö pois ja kaikki jää unehduksiin. Vaan mene nyt juomaan, mene! Kyllä minä nyt jo kaikki kellarissa järjestän.

Nikita. (Pöyristyksen puistattamana ) Viina taisi jäädä sinne? Ehkäpä saan tämän juomalla haihtumaan?! (Menee. Anisja, joka on seisonut koko ajan etehisen ovella, syrjäytyy äänettömänä.)

Matrjona ja Anisja.

Matrjona. Mene, mene, mansikkani, kyllä minä teen kaikki; minä menen itse kellariin ja kaivan sen maahan. Minnekäs se tässä lapion viskasi? (Löytää lapion ja laskeutuu puoleksi kellariin.) Anisja, tulehan tänne valaisemaan!

Anisja. Entäs hän?

Matrjona. Pahasti näkyi pelästyneen, ja sinä kun niin kovasti häntä ahdisteletkin. Vaan ole huoleti, kyllä se siitä virkoo. Ja olkoon jo, Jumalan nimessä; minä kyllä itse teen loput. Panehan tuohon lyhty. Nyt näen. (Matrjona katoaa kellariin.)

Anisja. (Ovelle päin, josta Nikita meni.) No, oletkos kyltiksesi huvitellut nyt? Sinä olet ollut pöyhkeä, vaan odota, nyt saat itse tuta, miltä tämä maistuu. Ja ehkäpä mahtavuutesi lauhtuu nyt.

Samat ja Nikita.

Nikita. (Syöksyy etehisestä kellarin luo.) Äiti, äiti hoi!

Matrjona. (Kohotakse kellarista.) Mitä, poikaseni?

Nikita. (Kuuntelee.) Elä kaiva sitä maahan, se elää. Etkö kuule? Se elää! Näetsen, vikisee… Näetsen… ihan selvään…

Matrjona. Vieläkö mitä vikisee? Sinähän sen lätyskäksi lutistit. Koko pään murskaksi musersit.

Nikita. Mitäs se sitten on? (Tukkii korviansa.) Yhä vikisee! Elämäni olen päättänyt, päättänyt olen! Mitä ovatkaan he minulle tehneet?!… Minne pääsen minä pakoon?! (Istuutuu portaille.)

Esirippu.

Toisinto

Neljännen näytöksen XIII ja sitä seuraavien kohtauksien sijaan.

Toinen kuvaelma.

Sama tupa kuin ensimäisessä näytöksessä.

Anjutka (makaa riisuutuneena, kauhtana peitteenä, kolpitsalla),Mitritsh (istuu parvella polttaen tupakkaa).

Mitritsh. Nekös levittivät lemun — syökööt perunapiirakasta! — kun Jumalan viljan maahan kaatoivat. Ei saa tupakallakaan haihtumaan, niin nenään pistää. Oi, hyvä Isä! Maata, näen mä, pitää panna. (Menee lampun luo, jonka aikoo kiertää sammuksiin.)

Anjutka. (Hypähtää istualleen.) Vaari kulta, elä sammuta, kulta vaari!

Mitritsh. No, ja ka miks’ ei?

Anjutka. Kun noinikään pihalla meluavat. (Kuuntelee.) Kuuletko, taas menivät aittaan?

Mitritsh. Mitäs se sinua liikuttaa? Ei maar’ sinua siellä tarvita. Pane maata ja nuku. Ja minä kierrän tulen sammuksiin. (Kiertää.)

Anjutka. Kulta vaari! Elä sammuta kokonaan! Jätä edes hiirensilmän suuruiseksi, muuten pelottaa.

Mitritsh. (Nauraa.) No, hyvä, hyvä. (Istuutuu hänen viereensä.) Mikä se sitte pelottaa?

Anjutka. Kuinkas ei pelottaisi, vaari! Siukku kun sillä lailla reuhtoili, että päätään seinään jyskytteli. (Kuiskaten.) Tiedänhän minä, että sille on lapsi syntymäisillään… vai joko lie syntynytkin…

Mitritsh. Mokomakin vekkuli! Kaikki sinun tietääkin pitää. Käy maata ja nuku! (Anjutka käy pitkälleen.) Kas niinikään! (Peittää hänet.) Kas niinikään! Pian siinä vanhetut, jos paljon tietää saat.

Anjutka. Menetkös sinä uunille?

Mitritsh. No, ja minnekäs sitte? — Näetsen sitä hupsua. Kaikkia sen tietääkin pitää. (Peittää hänet vielä ja nousee lähteäkseen.) Makaa nyt niinikään ja nuku. (Menee uunille.)

Anjutka. Yhden kerran huudahti, vaan nyt ei kuulu enää.

Mitritsh. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!… Mitä ei kuulu?

Anjutka. Lasta.

Mitritsh. Mistäpä sitä kuulusi, kun ei ole.

Anjutka. Vaan minä kuulin, turkanen vie, kuulinkin. Ihan vienosti.

Mitritsh. Paljonpa sinä olet kuullutkin! Vaan oletkos kuullut, miten semmoisen tytön, kuin sinun, lapsenpieksäjä otti ja pisti säkkiin, ja vei tipposen tiehensä.

Anjutka. Minkälainen lapsenpieksäjä?

Mitritsh. No, se sellainen. (Kiipee uunille.) Onpas se nyt uuni hyvä ja lämmin, että oikein… Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula.

Anjutka. Vaari! Nukutko sinä?

Mitritsh. Ka mitäs sitte luulet, — ettäkö lauluja rupean laulamaan? (Äänettömyyttä.)

Anjutka. Vaari, vaari hoi! Kaivavat! Ihan totta kaivavatkin — kuuletkos? Turkanen vie, kaivavatkin!

Mitritsh. Kaikkia se keksii: — kaivavat?! Yöllä kaivavat! Kuka kaivaa? Lehmä siellä kupeitaan kyhnyttää. Ja se sanoo: — kaivavat! Makaa, sanon minä, muuten ihan paikalla tulen sammutan.

Anjutka. Hyvä, kulta vaari, elä sammuta! En minä enää… en, toden perään. Pelottaa niin minua.

Mitritsh. Pelottaa? Elä pelkää mitään, niin ei sitte pelotakaan. Vaan se kun itse pelkää ja sitte vielä sanoo pelottavansa. Mitenkäs sitä ei pelottaisi, kun pelkää. Semmoinen tuhma tyttö. (Äänettömyys. Sirkka laulaa.)

Anjutka. (Kuiskaten.) Vaari, vaari hoi! Joko sinä nukuit?

Mitritsh. No, mitä nyt vielä?

Anjutka. Minkälainen lapsenpieksäjä?

Mitritsh. No, sellainen, että kun sattuu semmoinen tyttö, kuin sinä, joka ei makaa, niin hän tulee säkkineen ja koppaisee tytön säkkiinsä, menee itse sinne päineen päivineen, nostaa ylös paitasi ja alkaa piiskata ropsuttaa.

Anjutka. Vaan milläs se piiskaa?

Mitritsh. Vastasta ottaa vitsoja.

Anjutka. Vaan eihän se siellä näe, säkissä.

Mitritsh. Näkee maar!

Anjutka. Mutta minä puraisen sitä.

Mitritsh. Elä luulekaan, — sitä et saa puraistuksi!

Anjutka. Vaari, joku tulee! Kuka se on? Ai, hyvät ihmiset! Kuka se on?

Mitritsh. Kun tulee, niin tulee. Mitäs sinä siitä? Äitis’ se varmaan tulee.

Samat ja Anisja (tulee).

Anisja. Anjutka! (Anjutka on makaavinaan.) Mitritsh!

Mitritsh. Mitä?

Anisja. Mitä te tulta poltatte? Me pannaan maata kylmään tupaan.

Mitritsh. Vast'ikään tässä pääsin makuulle. Sammutanpahan…

Anisja. (Etsii muristen jotakin kirstusta.) Kun tarvitsee, niin ei koskaan löydä.

Mitritsh. Mitä sinä etsit?

Anisja. Ristiä etsin ristitäksemme, jos sattuisi — Jumala varjelkoon! - kuolemaan. Ristimättömänä! Sehän olisi kauheata!

Mitritsh. Mitenkäs, tiettyhän se on, pitäähän sitä… Löysitkö, vai?

Anisja. Löysin. (Menee.)

Mitritsh ja Anjutka.

Mitritsh. No, muuten olisin omani antanut. Oh, hyvä Isä!

Anjutka. (Kiepsahtaa ylös vavisten.) Voi, voi, vaari kulta! Elä nuku, Jumalan tähden, niin pelottaa!

Mitritsh. Ka, mikä se pelottaa?

Anjutka. Ihan varmaan se lapsi kuolee. Arina-tädin luona muori myöskin risti ja lapsi kuoli.

Mitritsh. Jos kuolee, niin kylläpähän hautaavat.

Anjutka. Ehk’ei se kuolisikaan, vaan kun Matrjona muori on täällä. Minäpä kuulin, mitä se haastoi, turkanen vie, kuulinkin.

Mitritsh. Mitä sinä kuulit?! Makaa, sanon minä. Peitä pääsi ja ole vaiti!

Anjutka. Jos se eloon jäisi, niin minä sitä kyllä vaalisin.

Mitritsh. (Mörähtäen.) Oh, hyvä Isä!

Anjutka. Vaan minnekäs ne sen panevat?

Mitritsh. Panevatpahan minne panna pitää. Elä sinä siitä ole huolissasi. Ja makaa, sanon minä. Taikka äiti tulee ja antaa sinulle! (Äänettömyyttä.)

Anjutka. Vaari, hoi! Vaan sitä tyttöä, sinä sanoit, ne eivät tappaneet?

Mitritsh. Vai sitä sinä tarkoitat? No, siitä tytöstä kyllä kalu tuli!

Anjutka. Mitenkäs sinä, vaari, sanoit niiden löytäneen hänen?

Mitritsh. Niinpähän vain löysivät.

Anjutka. Mistä ne löysivät? Kerrohan.

Mitritsh. Heidän talostaan ne löysivät. Sotamiehet kun tulivat kylään ja alkoivat taloissa etsiä pengota, niin huomasivat, että siinä tyttö mahallaan maata rötkötti. Tahtoivat hänet kuoliaaksi lyödä, vaan minun tuli niin sääli, että otin hänet syliini. Ei tahtonut millään lailla antautua. Ja niin se tekeytyi raskaaksi, ikäänkuin olisi hänessä viisi puutaa ollut; ja vielä käsillään kiinni tarttui mihin sai, ett'ei tahtonut mitenkään irti lähteä. No, vaan minä hänet otin ja aloin päätä silitellä, silittelin ja silittelin. Semmoinen oli vielä pystyharjainen, kuin kiiski. Ja niin katsoa muljotti, katsoi ja katsoi, — ja sitte tyyntyi. Minä kastelin korpun ja annoin hänelle. Ja ymmärsipäs, — alkoi heti nakertaa. Mutta mitäs sille tehdä? Otettiin kun otettiin hänet ja ruvettiin ruokkimaan, ja niin hän sitte tottui, että sotaankin mukanamme vietiin. Ja kaunis se oli tyttö.

Anjutka. Eikö se ollut ristitty?

Mitritsh. Kuka hänet tietää. Niinhän nuo sanoivat, ett’ei ihan. Ne, näet, eivät ole meidänmaan ihmisiä.

Anjutka. Saksalaisiako, vai?

Mitritsh. Eikö mitä. Mitä Saksalaisia? Eihän ne Saksalaisia ole, vaan Aasialaisia. Samoja kuin Juutalaiset, vaikkei ne ihan Juutalaisiakaan ole. Aasian Puolalaisia, Kurteja… Kurpiksi niitä haukutaan. Olen jo unhottanut. — Tyttö me nimitettiin Santraksi. Santra, vaan kaunis se oli. Kaiken muun, näet, olen unhottanut, vaan se tyttö — syököön perunapiirakasta! — on silmieni edessä ilmielävänä. Hänet yksin muistankin koko sotapalveluksestani. Kuinka selkääni sain, sen muistan, ja sen tytön. Muistan, kuinka hän ennen kaulassani riippui ja minä häntä kannoin. Semmoinen oli tyttö, ett’ei paremmasta apua. Sitten hän joutui naimisiin. Komppanian päällikön rouva hänet otti tyttärekseen. Ja kalu siitä tuli. Vaan kovin oli sotamiesten häntä sääli!

Anjutka. Minäkin muistan, vaari, kun isä kuoli. Sinä et silloin vielä meillä ollut. Silloin hän kutsui Nikitan luokseen ja sanoi: anna anteeksi, Nikita… ja itse rupesi itkemään. (Huoahtaa.) Niin oli sääli myös.

Mitritsh. Sitähän se on…

Anjutka. Vaari, vaari hoi! Taas ne siellä kellarissa meluavat. Ai, kultaseni, hyvät ihmiset! Voi, hyvä vaari, jotain ne sille tekee. Tappavat sen. Semmoinen pikkuruinen… Voi, voi! (Peittää päänsä ja itkee.)

Mitritsh. (Kuuntelee.) Toden perään koiruuksiaan tekevät, senkin syötävät. Mokomia ruojia koko akat! Miehiä ei ole kehumista, saati sitte akkoja. Ne on, kuin metsän pedot. Eivät mitään pelkää.

Anjutka(Kohotaksen.) Vaari, vaari hoi!

Mitritsh. No, mitä nyt vielä?

Anjutka. Tässä äskettäin oli muuan kulkiain yötä; — se sanoi, että kun lapsi kuolee, niin sen sielu pääsee suoraan taivaaseen. Onko se totta?

Mitritsh. Kuka hänet tietää. Niin kai se on. Mitäs sitte?

Anjutka. Jospa minäkin kuolisin. (Nyyhkyttää.)

Mitritsh. Kun kuolet, niin on kaikki lopussa.

Anjutka. Kymmeneen vuoteen asti sitä vielä on lapsi ja sielu voi päästä Jumalan luo, vaan sitte sitä turmeltuu.

Mitritsh. Voi, kuinka turmeltuukin! Tekö tytöt ette turmeltuisi? Kuka teitä neuvoo? Ja mitä te saatte nähdä tahi kuulla? Paljasta ruokottomuutta vain. Vaikken minä paljoa ole oppinut, niin kuitenkin jotain tiedän, enkä ole niinkuin maalaisakka.

Mikä se maalaisakka on? Paljasta törkyä vain. Teikäläisiä Venäjällä on monta miljoonaa, ja kaikki olette kuin sokeat myyrät, — ette mitään tiedä. Kuinka kaikellaiset noita- ja taikatemput tehdään, niinkuin, miten lapset ovat kanaorren alle vietävät, ja muuta semmoista, sen he kyllä tietävät.

Anjutka. Äiti veikin minut sinne kerran.

Mitritsh. No, niinpä niin. Miljooneja teitä on akkoja ja tyttöjä, ja kaikki olette kuin metsän pedot. Niinkuin olette kasvaneet, niin kuolettekin, mitään näkemättä tahi kuulematta. Mies se kuitenkin saa joko kapakassa, tahi sotamiehenä, niinkuin minä, jotakin oppia. Vaan akkaväki? Se ei tiedä Jumalasta, ammoin sitte perjantaipäivästä tolkulleen, mikä se on. Perjantai on perjantai, vaan kysy, mikä se on, niin eipäs tiedä. Niin vain kuin koiran pennut sokeina ryömivät, pää lo’assa… Muuta eivät osaa, kuin tuhmia laulujaan: laari, laari laa… Vaan mitä se laari, laari laa on, eivät itsekään tiedä…

Anjutka. Osaan minä, vaari, puolet Isämeitää.

Mitritsh. Paljonpa tuota osaat! Eikä teiltä kysyäkään mitään voi. Kuka teitä opettaa? Juopunut mies joskus ehkä ohjaksien perillä opettaa. Siinä koko opetuksenne. Enkä edes tiedä, kuka teidän puolestanne vastaisikaan. Nahkapojan puolesta voi joko holhoojaa tahi muuta vanhempaa kysyä, vaan teidän puolestanne ei ole ketä kysyäkään. Ihan se on kaikkein kelvottomin elukkalauma ilman paimenta, koko akkaväki, mitä typerintä väkeä koko teidän säätynne. Kaikkein tyhjänpäiväisintä väkeä koko säätynne.

Anjutka. Mitenkäs sitä sitte olla pitää?

Mitritsh. No, niin juuri ollakin pitää. Vedä kauhtana korvillesi ja makaa! Oh, hyvä Isä! (Äänettömyyttä. — Sirkka laulaa).

Anjutka. (Hypähtää ylös.) Vaari hoi! Joku huutaa niin pahasti! Toden perään huutaa. Vaari kulta, tänne se tulee.

Mitritsh. Peitä pääsi, sanon minä.

Samat. Nikita ja Matrjona.

Nikita. (Tullen tupaan.) Voi, mitä ovatkaan he minulle tehneet. Mitä ovatkaan he minulle tehneet!

Matrjona. Juo, juo, kultaseni, viinaa. Mitä sinä? (Ottaa viinan esille pöydälle.)

Nikita. Anna, ehkä saan sen juomalla haihtumaan.

Matrjona. Hiljaa! Eivät makaa. He, juo.

Nikita. Miksi keksittekään te tuon? Olisitte jonnekin vieneet.

Matrjona. (Kuiskaten.) Istu, istu tuossa, ja juo vielä tahi polta. Se haihduttaa ajatukset.

Nikita. Voi, rakas äiti, jo on, näen mä, aikani tullut. Kun hän vikisi ja pienet luunsa ruskahtivat kr… kr… niin en ollut ihminen enää.

Matrjona. Vielä ja mitä! Ainahan sinä joutavia haastat. Näin yön aikaan todenperään vähän niinkuin mieltä kaamaisee, vaan jahka aamu valkenee, ja sitte päivä taikka pari kuluu, niin et muista sitä enää ollenkaan. (Menee Nikitan luo ja laskee kätensä hänen olkapäälleen.)

Nikita. Mene pois! Mitä olettekaan minulle tehneet?!

Matrjona. Mitä sinä, poikaseni, toden perään. (Tarttuu häntä kädestä.)

Nikita. Pois luotani, taikka tapan! Nyt en minä mistään välitä. Tapan!

Matrjona. Voi, voi, sekös nyt on pelästynyt! Pane sitte edes maata.

Nikita. Ei mihinkään minusta ole enää. Hukassa olen.

Matrjona. (Päätään pyöritellen.) Voi, voi, pitää mennä korjaamaan pois. Ja ehkä hän tässä siitä vielä tyyntyy, vähän aikaa istuttuaan. (Menee.)

Nikita, Mitritsh, Anjutka.

Nikita. (Istuu kasvot käsien peitossa, Mitritsh ja Anjutka makaavat hiiskunutta, hievahtamatta.) Vikisee, toden perään vikisee, näetsen, näetsen, ihan selvään. Hän kaivaa sen maahan, toden perään, kaivaa! (juoksee ovelle.) Äiti, elä kaiva, se elää…

Samat ja Matrjona.

Matrjona. (Tullen takaisin, kuiskaten.) Mitä sinä, Jumalan nimessä! Kaikkia se houriikin. Sekös nyt eläisi! Senhän ovat luutkin kaikki murskana.

Nikita. Anna vielä viinaa! (juo.)

Matrjona. Mene, poikaseni! Ehkä nyt jo nukut.

Nikita. (Seisoo ja kuuntelee.) Elävä se on yhä… näetsen… vikisee. Etkö sinä kuule? Näetsen!

Matrjona. (Kuiskaten.) Eikö mitä!

Nikita. Voi, rakas äiti! Elämäni olen päättänyt. Mitä olettekaan minulle tehneet? Minne pääsen minä pakoon? (Juoksee ulos tuvasta, Matrjona perässä.)

Mitritsh ja Anjutka.

Anjutka. Rakas, kulta vaari, he murhasivat sen!

Mitritsh. (Äkäisesti.) Makaa, sanon minä! Senkin syötävä! Minä annan sinulle luudasta! Makaa!

Anjutka. Vaari kulta! Joku tarttuu olkapäihini, tarttuu, tarttuu, käpälillään tarttuu. Rakas vaari, minä tulen, turkanen vie tulenkin. Kulta vaari, laske minut uunille. Laske, Jumalan tähden… Tarttuu… tarttuu… Ai! (Juoksee uunin luo.)

Mitritsh. Nekös nyt tyttörievun säikäyttivät, senkin mokomat ruojat. No, nouse ylös sitte!

Anjutka. (Kapuaa uunille.) Vaan elä sinä mene pois.

Mitritsh. Minnekäs minä menen? Nouse, nouse! Oh, hyvä Isä, pyhäMiikulal Pyhä Neitsyt Maaria!… Nekös nyt tyttörievun säikäyttivät!(Peittelee häntä.) Sitäkös vasta hupsu, oikea hupsu, toden perään…Sillä lailla säikäyttivät, senkin ruojat.

Esirippu.

Viides näytös.

Luuva. Etumaisimpana auma, vasemmalla puimatanner, oikealla vaja, jonka ovet ovat auki, ja ovella olkia. Perällä näkyy talo, josta kuuluu laulua ja soittoa. Tietä myöten kulkee vajan ohi taloon päin kaksi tyttöä.

Kaksi tyttöä.

Ensimäinen tyttö. Näetsen, kuinka hyvin päästiin, ett’ei hameita liattu. Kylän kautta olisi kovin vaikea ollut, — niin on paljo rapakkoa… (Seisahtuvat ja pyyhkivät olkiin jalkojaan.)

Ensimäinen tyttö. (Katselee olkiin ja huomaa jotakin.) Mikäs se siellä on?

Toinen tyttö. (Tarkastelee.) Mitritshän se on, niiden renki. Sekös on päihinsä juonut!

Ensimäinen tyttö. Eihän se ole taitanut ryypätä?

Toinen tyttö. Tähän päivään asti, näen mä.

Ensimäinen tyttö. Katsos, se näkyy tänne tulleen olkia hakemaan. Sillä, näetsen, on nuorakin kädessä, ja niinikään sitte on siihen nukkunut.

Toinen tyttö. (Kuuntelee.) Yhä vielä juovat. Varmaan ei ole vielä siunaus tapahtunut. Akulina ei, kuulenma ole itkenytkään.

Ensimäinen tyttö. Äiti sanoi hänen vastahakoisesti miehelle menevän. Isintimä kuuluu uhanneen, muuten ei olisi ikänään mennyt. Siitähän jos mitä on juorueltu!

Samat ja Marina (saavuttaa tytöt).

Marina. Päivää, tytöt!

Tytöt. Päivää, päivää.

Marina. Häihinkö teitä viedään?

Ensimäinen tyttö. Taitavat jo olla lopussa. Muuten vain katsomaan.

Marina. Huutakaahan minun ukkoni tänne, se Simo Sujevasta. Tunnette kai hänet?

Ensimäinen tyttö. Eiköpä tunnettane? Sehän taitaa olla sukua sulhaselle.

Marina. Minun mieheni veljenpoikahan se on, sulhanen.

Toinen tyttö. Miks’et tule itse? Pitäähän sitä toki häihin…

Marina. Ei tee mieli, kultaseni, eikä ole aikaakaan. Lähteä pitää. Eikä me häihin aiottukaan, vaan kaupunkiin kauroja viemään. Syöttämään vain pysähdyttiin, niin pyysivät sisään ukkoni.

Ensimäinen tyttö. Kenenkäs luo te ajoitte? Feodorovitshinko, vai?

Marina. Niin. Minä odotan sitte tässä, ja huuda sinä, ole niin hyvä, ukkoni tänne. Pyydä tulemaan, kultani. Sano niin, että "vaimosi Marina käski tulemaan pois; miehet valjastavat jo hevosta".

Ensimäinen tyttö. No, hyvä on, koska et tule mukaan. (Tytöt menevät tietä myöten taloon. Kuuluu laulua ja soittoa.)

Marina. (Yksin, mietteissään.) Voisinhan sitä mennäkin, vaan ei tee mieli, sillä en ole tavannut häntä sen jälkeen, kuin hän hylkäsi minut. Siitä on jo toista vuotta. Jospa voisin vaikka tirkistää toisella silmällä, miten hän Anisjansa kanssa elää. Ihmiset haastavat, ett'eivät he elä sovussa. Anisjahan on raaka, tylyluontoinen nainen. Eiköpä nyt lie Nikita muistanut minua toisenkin kerran, kun kolkkoa elämää himosi ja minut vaihtoi. Vaan olkoon, minä en huoli pahaa muistaa. Silloin kyllä tuntui kipeältä, niin kipeältä! Mut’ nyt se on pois pyyhitty ja unhotuksissa. Nähdä tahtoisin kuitenkin hänet… (Katsoo taloon päin ja näkee Nikitan.) Kas! Mitäs hän tänne tulee? Vai lienevätkö tytöt hänelle sanoneet? Mitäs hän vieraiden luota pois lähti? Menen tieheni.

Marina ja Nikita (astuu ensin allapäin, huitoen käsiään ja jupisten itsekseen).

Marina. Ja miten synkännäköinen hän on!

Nikita. (Huomaa ja tuntee Marinan.) Marina! Ystäväni, Marina kulta! Mitäs sinä tahdot?

Marina. Ukkoani tulin hakemaan.

Nikita. Miks’et tullut häihin? Olisit katsellut, ja nauranut minulle.

Marina. Mitäs minulla on nauramista? Miestäni vain tulin hakemaan.

Nikita. Voi, Marina kulta. (Tahtoo syleillä häntä.)

Marina. (Vihaisesti väistyen.) Anna olla, Nikita, tuo tapa! Se aika on ollut ja mennyt. Nyt tulin miestäni hakemaan. Teilläkö hän on, vai?

Nikita. Eikö siis saa entistä aikaa enää muistella? Etkö anna?

Marina. Mitäpä siitä on muistelemista. Se on ollut ja mennyt.

Nikita. Ja ei saa palautetuksi, vai?

Marina. Eikä saa. Vaan mitä varten sinä sieltä pois tulit? Isäntä olet, ja läksit häistä pois.

Nikita. (istuutuu oljille.) Mitäkö varten läksin? Voi, jospa sinä tietäisit!… Ikävä minun on, Marina, niin ikävä, ett'ei silmäni enää voi mitään nähdä. Nousin pöydästä ja läksin, pois ihmisten näkyvistä läksin, ett’en ketään näkisi.

Marina. (Menee lähemmäksi häntä.) Miksikä niin?

Nikita. Siksi, ett’en syödessä syö, en juodessa juo enkä maatessa nuku. Voi, niin inhottaa, niin inhottaa minua! Ja ennen kaikkia se, Marina kulta, että yksin olen eikä ole kenen kanssa suruani vaimentaa voisin.

Marina. Ilman surutta, Nikita, ei ole elämää. Minäkin olen suruni kyyneleisiin haihduttanut.

Nikita. Sitäkö sinä tuota entistä, mennyttä tarkoitat? Voi, ystäväni, sinä olet sen jo haihduksiin itkenyt, vaan nyt on minun aikani tulkit!

Marina. No, miten nyt niin?

Nikita. Koko elämäni on minulle vastenmieliseksi käynyt. Itsekin olen itselleni vastenmieliseksi käynyt. Voi, Marina, et osannut minua käsissäsi pitää, vaan hukutit minut ja itsesi myös! Sillä mitäs elämää tämä on?

Marina. (Seisoo vajan luona, itkee ja koettaa pidättää itkuaan.) Minä, Nikita, en voi elämääni valittaa. Suokoon Jumala semmoista jokaiselle! Minä en voi nurkua. Minä tunnustin silloin miehelleni kaikki ja hän antoi anteeksi, eikä soimaa minua nyt. Minä en voi elämääni pahaksua. Mieheni on hiljainen, jommoista itselleni toivottelin. Minä hänen lapsiansa puen ja pesen! Ja hän minua myöskin hellii. Mitäpä sitte valittaisin? Jumala näkyy niin säätäneen. Entäs sinun elämäsi? Sinähän rikkaudessa elät…

Nikita. Minun elämäni!… Häitä vain en tahdo häiritä, muuten kyllä tuosta ottaisin nuoran, tämän näin (ottaa oljista käsiinsä nuoran) ja heittäisin tuon orren yli, valmistaisin kelpo silmukan, kiipeisin orrelle ja syöksisin pääni silmukkaan. Semmoinen se minun elämäni on.

Marina. Mitä sinä! Elä Jumalan tähden!

Nikita. Luuletko minun leikkiä laskevan? Tahi päissäni olevan? En ole päissäni. Humala ei minuun enää ota. Vaan kaiho, se se minut on masentanut, niin tuiki masentanut, ett'ei enää mikään minua miellytä! Voi, Marina kulta, sinun kanssasi vain oli elämäni elämää; muistatko kuinka tehtaalla yöt hauskasti hupenivat?

Marina. Nikita elä ärrytä vanhaa haavaa! Minä olen laillisissa naimisissa ja niin olet sinäkin. Syntini on anteeksi annettu, elä sitte enää entisiä esille kaiva…

Nikita. Mitäs minä sydämmelleni voin? Minne pääsen minä pakoon?

Marina. Mitäkö voit! Vaimohan sinulla on, elä sitte muita himoitse, vaan pidä omasi. Kun kerran Anisjaan rakastuit, niin rakastakin sitte häntä.

Nikita. Se Anisja, se on minulle karvasta karvaampi; hän on jalkani kahleihin kietonut.

Marina. Vaimo kuin vaimo, olipa sitte minkälainen hyvänsä… Ja mitä se puhumisesta paranee! Mene ennemmin vieraiden luo ja lähetä mieheni tänne.

Nikita. Voi, jospa sinä tietäisit kaikki… Vaan mitä siitä haastaa!

Nikita, Marina, hänen miehensä ja Anjutka.

Marinan mies. (Tulee talosta punaisena, päihtyneenä.) Marina! Eukko! Ämmä, hoi! Täälläkö olet, vai?

Nikita. Tuossapa sinun miehesi on. Huutaa sinua. Mene!

Marina. Entäs sinä?

Nikita. Minä? Jään tähän makaamaan. (Heittäytyy oljille.)

Marinan mies. Missä hän on?

Anjutka. Tuossa hän on vajan luona.

Marinan mies. Mitä siinä seisot?! Tule häihin! Isäntäväki käski sinut tulemaan. Paikalla lähtee hääväki ja sitte lähdetään mekin.

Marina. (Menee miestään vastaan.) Ei minua haluta.

Marinan mies. Tule sanon minä. Juodaan lasillinen, ja saat toivottaa onnea. Muuten panevat pahakseen. Ja sitte kyllä keritään vielä jos minne. (Laskee kätensä Marinan kaulaan ja menee horjuen hänen kanssaan.)

Nikita ja Anjutka.

Nikita. (Kohotakse istumaan oljille.) Kun näin hänet, niin tuli vielä ikävämpi olla. Sillä hänen kanssaan vain olen elänyt. Syyttä suotta olen näin elämäni pilannut, pääni hukannut! (Käy pitkäkseen.) Minnekä tästä pääsen! Äh! Aukia maaemo allani!

Anjutka. (Huomaa Nikitan ja juoksee hänen luoksensa.) Isä, isä, hoi! Sinua etsitään. Kaikki jo ovat siunanneet, turkanen vie, ovatkin, ja alkavat suuttua.

Nikita. (itsekseen.) Minnekä pääsen tästä?

Anjutka. Mitä sinä? Mitä sinä haastat?

Nikita. En mitään. Mitä tuossa kiusaat?

Anjutka. Isä! Mennään! (Nikita on vaiti. Anjutka vetää häntä kädestä.) Isä, tule siunaamaan! Todenperään jo tuskastuvat ja haukkuvat.

Nikita. (Tempaa kätensä.) Anna olla!

Anjutka. Ka, tule nyt!

Nikita. (Uhkaa lyödä ohjaksilla.) Mene, sanon minä, muuten minä sinua…

Anjutka. Sitte minä lähetän äidin. (Juoksee pois.)

Nikita yksin.

Nikita. (Kohotakse.) Mitenkä minä tästä menen? Mitenkä voin pyhän kuvan ottaa? Mitenkä häntä silmiin katsoa? (Heittäytyy takaisin.) Voi, jospa olisi aukko maassa, niin sinne heittäytyisin. Eikä näkisi ihmiset minua enkä minä ketään. (Kohotakse taas.) En mene… Jääkööt kaikki tyynni. En mene. (Riisuu saappaansa ja ottaa nuoran, tekee silmukan ja koettaa sitä kaulaansa.) Näinikään.

Nikita ja Matrjona.

(Nikita huomaa äitinsä, ottaa nuoran kaulastaan ja käy jälleen oljille loikomaan.)

Matrjona. (Tulee kiireissään.) Nikita, Nikita hoi! Sitäkös, kun ei äännähdäkään. Nikita, mitä sinä, vai humalassako olet? Tule, Nikita kulta, tule, mansikkani, tule. Väki jo tuskastuu odottaessa.

Nikita. Voi, mitä te olettekaan minulle tehneet? En ole ihminenkään enää.

Matrjona. Mitä sinä nyt? Tule, poikaseni, ja anna juhlallinen siunaus, niin on se tehty. Näetsen, kun väki jo odottaa.

Nikita. Mitenkä minä siunaan?

Matrjona. Tiedäthän sinä sen, mitenkä.

Nikita. Tiedän, tiedän. Vaan ketä minä siunaan? Mitä olen hänen kanssaan tehnyt?

Matrjona. Mitäkö tehnyt! Sekös nyt vielä muistelee! Siitä ei tiedä kukaan mitään. Ja tyttöhän menee itse naimisiin.

Nikita. Vaan mitenkä se menee?

Matrjona. Vaikka pelosta menee, niin menee hän kuitenkin. Ja minkäs sille tekee? Olisi silloin ajatellut Nyt sen ei enää käy peräytyminen. Eivätkä puhemiehetkään voi loukkaantua. Kaksi kertaa katselivat tyttöä, ja rahaakin myötäjäisiksi annetaan. Kaikki on peitossa ja piilossa.

Nikita. Vaan mitäs kellarissa on?

Matrjona. (Naurahtaa.) Mitäs kellarissa on? Kaalia, sieniä ja potaatteja, luulen ma. Mitäs entisistä muistelee.

Nikita. Mielelläni kyllä olisin muistelematta, vaan en voi. Kun se muistuu mieleeni, niin kuulen selvään kaikki. Voi, mitä olettekaan minulle tehneet?!

Matrjona. Mitä sinä toden perään olet olevinasi?

Nikita. (Käännäkse alassuin.) Äiti! Elä kiusaa minua! Minä en jaksa enää.

Matrjona. Ja kuitenkin sinun pitää. Muutenkin ihmiset haastavat, ja nyt vielä yht'äkkiä isä katosi eikä tule takaisin. Ei ole muka rohkeutta siunata! Kohta sillään käydään Jumalan kuvaa suutelemaan. Ja jos pelkäät, niin heti voivat arvata. "Eläkä käy arkana, niin ei pidetä varkaana." Ja "jos sutta pakoon juokset, niin tulee karhu vastaasi". Ennen kaikkia elä ole milläsikään, eläkä aristele, poikaseni, muuten saavat paremmin tietää.

Nikita. Kylläpä olettekin te minut kietoneet.

Matrjona. Ole jo tuossa. Mennään. Tule siunaamaan, oikein kunnialla, niinkuin pitää, niin on asia lopussa.

Nikita. (Makaa alassuin.) Minä en voi!

Matrjona. (itsekseen.) Mikä sille nyt tuli? Kaikki oli hyvin ja nyt kävi yht'äkkiä tällä lailla. Varmaan on joku hänet noitunut. — Nikita. nouse ylös! Näetsen tuossa Anisjakin tulee ja on vieraat jättänyt.

Nikita, Matrjona ja Anisja.

Anisja. (Koreana, punaisena, hieman humalassa.) Voi, kun on kaikki mainiosti, äiti! Voi, kun on mainiosti ja kunniallisesti! Ja kuinka vieraat ovat tyytyväiset!… Missäs hän on?

Matrjona. Täällä, täällä, mansikkani. Olkiin on heittäytynyt eikä tule pois.

Nikita. (Katsellen vaimoaan.) Hänkin on humalassa. Oikein sydäntä eltoo nähdä. Ja tuonko kanssa elää pitää. (Käännäkse alassuin.) Minä tapan hänet joskus, niin vielä pahemmin käy.

Anisja. Kas sitä kun oljissa loikoo! Vai humalako on masentanut? (Nauraa.) Makaisinpa minäkin tuossa sinun kanssasi, vaan ei ole aikaa. Lähdetään, minä saatan. Ja sielläkös on hauska talossa! Oikein suloista nähdä! Ja niin on sopusointuisaa kaikki! Naiset laulavat, niin kauniisti. Kaikki ovat juovuksissa, niin arvokasta, niin hyvin on kaikki!

Nikita. Mikä on hyvin?

Anisja. Häät, iloiset häät. Kaikki ihmiset sanovat, että on oikein harvinaiset häät. Niin kunniallista, niin hyvin on kaikki. Tule pois! Mennään yhdessä… Vaikka olenkin juonut, niin kyllä perille vien. (Tarttuu häntä kädestä.)

Nikita. (Tempaisee inhoten pois kätensä.) Mene yksin. Minä tulen.

Anisja. Mitä sinä rimpuilet! Nyt kun kaikki vastukset ja vaikeudet ovat poistetut, niin ei ole meillä muuta tekemistä, kuin elää ja iloita. Kaikki käy kunniallisesti ja laillisesti. Ja niin olen iloinen, etten sanoakaan saata. Ihan on kuin toisen kerran menisin kanssasi naimisiin. Ja miten häävieraat ovat tyytyväiset! Kaikki kiittävät. Ja niin arvokkaita vieraita kaikki. Ja Ivan Moiséitsh ja herra urjädnikkakin. Kaikki onnittelivat ja toivottelivat.

Nikita. Istu sitte siellä heidän kanssaan. Mitä sinä tänne tulit?

Anisja. Pitää todellakin lähteä. Miltä tämä näyttää, että talonväki on poissa ja vieraat yksin jäivät? Ja niin hyviä vieraita kaikki.

Nikita. (Nousee ja noukkii olkia vaatteistaan.) Menkää; minä tulen koht'sillään.

Matrjona. Kas sitä! Minua ei totellut, vaan kun vaimonsa pyysi, niin oli paikalla valmis lähtemään. (Matrjona ja Anisja poistuvat.) Tule jo sitte!

Nikita. Tulen paikalla. Menkää! Minä tulen heti perästä ja siunaan… (Naiset seisattuvat.) Menkää! Minä tulen perästä… Menkäähän. (Naiset menevät.)

Nikita. (Katsoo miettien heidän jälkeensä.)

Nikita yksin, sitte Mitritsh.

Nikita. (Istuutuu ja riisuu jalkineensa.) Johan nyt menin! E-hei! Etsikää eikö orressa riipu. Laitan silmukan, hyppään siihen ja etsikää sitte. Tuossa sattuvat ohjaksetkin hyväksi onneksi olemaan. (Miettii.) Muut surut kyllä saisi haihtumaan, vaan tämä se on täällä sydämmessä, ja sitä ei saa sieltä millään pois. (Katsahtaa taloon päin.) Taitaa taaskin tulla. (Matkii Anisjaa.) "Niin hyvin on kaikki, niin hyvin! Ja makaisinpa tuossa kanssasi!" Hyi, senkin ilettävä ryötys! No, se! Halaile minua sitte, kun hirrestä Otatte alas. Loppu kuin loppu. (Tarttuu nuoraan ja vetää sitä.)

Mitritsh. (Nousee ylös päihtyneenä eikä päästä nuoraa käsistään.) En anna. En anna kellekään. Minä tuon itse. Minä tuon itse oljet, sanoinhan minä. Nikita! Sinäkö se olet?! (Nauraa.) Kas, pirua! Olkiako sinä tulit hakemaan.

Nikita. Anna nuora tänne!

Mitritsh. Eläs, odotahan! Miehet laittoivat minun hakemaan. Ja minä tuon… (Nousee jaloilleen, alkaa kerätä olkia, horjahtaa, pääsee pystyyn, vaan kaatuu lopulta kuitenkin.) Se vei voiton. Voittipas!…

Nikita. Anna pois ohjakset.

Mitritsh. Sanoinhan, etten anna. Voi, Nikita, sinä olet tuhma kuin pässi. (Nauraa.) Minä rakastan sinua, vaan tuhma olet sittenkin. Sinä katselet, että olen päissäni. Vaan piru minä sinusta! Sinä luulet, että minä tarvitsen sinua… Katso minuun! Minä olen unter! Pöllö! Et osaa sanoa: unterupseeri Hänen Majesteettinsa Keisarinnan ihan ensimäisessä krenatierirykmentissä. Keisaria ja isänmaata olen palvellut uskossa ja totuudessa. Mutta kuka minä olen? Sinä luulet, että minä olen sotilas. Ei, minä en ole sotilas, vaan vihoviimeinen ihminen, orpo minä olen, eksynyt ihminen minä olen. Minä vannoin, etten joisi. Vaan nyt aloin ryypätä taas!… Vai luuletko sinä, että minä pelkään sinua? Johan nyt. Minä en pelkää ketään. Kun rupesin juomaan, niin rupesin! Ja nyt jauhan kaksi viikkoa yht’mittaa, niin että nyrkit on savessa. Juon niin, ett'ei jää kuin risti kaulaani, lakkini menetän viinaan, pilettini pänttään enkä pelkää ketään. Sotapalveluksessa pieksivät minua, etten joisi enää. Löivät ja löivät, ja kysyivät: "No, vieläkö juot?" Vielä, sanoin minä. Mitä minä niitä pelkäisin. Olen mikä olen. Jommoiseksi Jumala on luonut, semmoinen minä olen. Minä vannoin, ett’en joisi. Enkä juonut. Vaan nyt aloin taas, ja juon. Enkä pelkää ketään. Sillä minä en valehtele, vaan olen niinkuin olen… Mitä niistä pelkää! He, katsokaa, tämmöinen minä olen! Minulle sanoi muuan pappi, että piru on kaikkein ylpein herra. Hän sanoi, että kun ihminen alkaa ylpeillä, niin paikalla alkaa hän pelätä. Ja kun hän alkaa muita ihmisiä pelätä, niin paikalla ottaa ja sieppaa se rietas hänet ja pistää minne tahtoo. Vaan jos ei ihmisiä pelkää, niin on helpompi olla. Minä sylkäisen vain sitä pakanaa vasten pläsiä, niin se ei uskalla mitään tehdä. Ja tulepas nyt sitte ja puraise!

Nikita. (Tekee ristinmerkin.) Mitä minä tässä, todellakin? (Viskaa pois nuoran.)

Mitritsh. Mitä.

Nikita. (Nousee ylös.) Sanotko, ett'ei pidä ihmisiä pelätä?

Mitritsh. Mitä niissä pelkäämistä on? Katsohan niitä saunassa. Kaikki samasta tahtaasta tehtyjä! Toisella on paksumpi maha vain kuin toisella, siinä koko ero. Kaikkia sitä vielä pelätäkin pitäisi, — syökööt perunapiirakasta!

Samat ja Matrjona.

Matrjona. (Tulee tuvasta ja huutaa.) No, etkö sinä jo tule, vai?

Nikita. No! Niin onkin paras. Tulen! (Menee taloon.)

Esirippu.

Toinen kuvaelma.

Ensimäisen näytöksen tupa, täynnä kansaa istumassa pöytien ääressä ja seisomassa. Etunurkassa Akulina sulhasineen. Pöydällä pyhäin kuvia ja leipää. Vieraiden joukossa Marina, hänen miehensä ja urjädnikka. Naiset laulavat. Anisja tarjoo viinaa. Laulu lakkaa.

Anisja, Marina, Marinan mies, Akulina, sulhanen, ajuri, urjädnikka, naittaja-ämmä, nuodemies, Matrjona, vieraita ja kansaa.

Ajuri. Lähdetään jos lähteäksenne, kirkkohan ei ole lähellä.

Nuodemies. Odotahan, jahka isintimä on siunannut. Vaan missäs hän on?

Anisja. Tulee, tulee siinä paikassa, kultaseni. Juokaa vielä lasillinen, tehkää niin hyvin.

Naittaja-ämmä. Mitä se näin kauan? Tässä jo kuinka kauan odotetaan.

Anisja. Siinä paikassa tulee. Yks’ silmänräpäys vain, niin on hän jo täällä. Juokaa, hyvät vieraat! (Tarjoo viiniä.) Ihan paikalla hän tulee. Soittakaa ja laulakaa vielä, kaunokaiseni, sillä välin.

Ajuri. Johan ne on tässä kaikki laulut laulettu odotellessa. (Naiset laulavat. Keskellä laulua tulevat Nikita ja Akim.)

Samat, Nikita ja Akim.

Nikita. (Pitää Akimia kädestä ja sysää edeltään tupaan.) Tule, isä, ilman sinutta ei voi.

Akim. Minä en rakasta, näetsen tuota…

Nikita. (Vaimoväelle.) Olkaa tuossa jo vaiti. (Katsahtaa kaikkiin tuvassa oleviin.) Marina, sinä olet täällä?

Naittaja-ämmä. Tule, ota pyhä kuva ja siunaa.

Nikita. Odotahan, annahan olla. (Katselee ympärilleen.) Akulina, sinä olet täällä?

Naittaja-ämmä. Mitä sinä kaikkia luettelet? Missäs hän olisi? Onpas se kummallinen…

Anisja. Hyvät ihmiset! Ihan on paljain jaloin.

Nikita. Isä! Sinä olet täällä? Katso minuun! Oikeauskoiset, te olette kaikki täällä ja minä olen täällä! Tässä minä olen. (Lankeaa polvilleen.)

Anisja. Nikita, mitä sinä? Voi minun päiviäni!

Naittaja-ämmä. Kas sitä nyt!

Matrjona. Sitähän minä sanon, että se on juonut liikaa paljon Franskan viiniä. Tulehan järkiisi, mitä sinä?! (Tahtovat nostaa Nikitan ylös, mutta hän ei välitä kenestäkään, vaan tuijottaa eteensä.)

Nikita. Oikeauskoiset! Minä olen syyllinen, tahdon tunnustaa syntini.

Matrjona. (Vetää häntä olkapäästä.) Mitä sinä, hulluko sinä olet? Voi, hyvät ihmiset, se on tullut hulluksi, pitää viedä pois.

Nikita. (Survaisee hänet olkapäällään pois.) Anna olla! Ja sinä, isä, kuule! Ensiksikin! Marina, katso tänne! (Kumartaa hänelle jalkoihin ja nousee ylös.) Minä olen syyllinen sinun edessäsi, lupasin naida sinut, kun viettelin sinut, vaan petin ja hylkäsin sinut; anna minulle anteeksi Kristuksen tähden. (Kumartaa taas jalkoihin.)

Anisja. Mitä se nyt hurjailee? Ei tämä sovi ollenkaan. Ihan joutavia! Nouse eläkä kujeile!

Matrjona. Voi, kyllä se on loihdittu. Ja mistä tuo lie tullutkin? Piloilla hän on. Nouse eläkä tyhjiä lavertele. (Vetää häntä.)

Nikita. (Pyörittää päätään.) Elä koske! Anna anteeksi, Marina! Olen rikkonut sinun edessäsi. Anna anteeksi Kristuksen tähden. (Marina peittää kasvonsa käsiinsä ja on vaiti.)

Anisja. Nouse, sanon minä, eläkä kujeile. Senkös nyt pälkähti päähän. Ole vehkeiiemättä! Sitä häpeätä! Voi minun päiviäni! Ihan se on hassuksi käynyt.

Nikita. (Survaisee pois vaimonsa ja kääntyy Akulinaan päin.) Akulina, nyt käännyn sinun puoleesi. Kuulkaa, oikeauskoiset! Kirottu minä olen. Akulina! Minä olen syyllinen sinun edessäsi. Isäsi ei kuollut itsestään, vaan myrkytettiin.

Anisja. (Huudahtaa.) Voi, minua poloista! Mitä hän tekee?

Matrjona. Hän ei ole järjissään. Viekää pois hänet. (Väki astuu lähemmäksi ja aikoo tarttua häneen.)

Akim. (Syrjäyttää heidät kädellään.) Odottakaa! Odottakaa, näetsen nyt, tuota!

Nikita. Akulina, minä hänet myrkytin. Anna anteeksi, Kristuksen tähden!

Akulina. (Hypähtää.) Hän hourii! Minä tiedän sen.

Naittaja-ämmä. Mitä sinä? Istu!

Akim. Oh, hyvä Isä! Sitä syntiä, sitä syntiä!

Urjädnikka. Ottakaa kiinni hänet! Käykää hakemassa kylän vanhin ja lailliset vieraat miehet. Pitää tehdä pöytä-kirja. Nouse ja tule tänne!

Akim. (Urjädnikalle.) Odotahan, tuota, sinä kiiltonappinen, odota! Annahan, kun se nyt kertoo!

Urjädnikka. (Akimille.) Elä sinä, ukko, sekaannu asiaan. Minun täytyy tehdä pöytäkirja.

Akim. Sekös, näetsen, nyt tuossa… Odotahan, sanon minä. Ja anna nyt se pöytäkirja olla! Tässä, näetsen tuota, tapahtuu Jumalan teko… mies katumusta tekee, niin se, näetsen tuota, pöytäkirjasta haastaa…

Urjädnikka. Kylän vanhin tänne!

Akim. Annahan Jumalan teon tapahtua, ja sitte, näetsen tuota, tee sinä tehtäväsi.

Nikita. Vielä olen, Akulina, sinulle toisen suuren rikoksen tehnyt, kun viettelin sinut. Anna se anteeksi Kristuksen tähden. (Kumartaa hänelle jalkoihin.)

Akulina. (Nousee pöydästä.) Päästäkää minut; minä en mene naimisiin. Silloin hän sitä vaati, vaan nyt nyt en mene.

Urjädnikka. Kerro uudestaan, mitä olet sanonut.

Nikita. Odottakaa, herra urjädnikka, ja antakaa minun puhua loppuun.

Akim. (innostuksissaan.) Puhu, lapsukaiseni, sano kaikki, niin tulee helpompi ollaksesi. Tee katumusta Jumalalle eläkä pelkää ihmisiä. Jumala, hän on nyt tässä! Tässä on nyt Jumala!

Nikita. Minä, konna, myrkytin isän ja sitte hänen tyttärensäkin turmelin. Hän oli minun vallassani ja minä saatoin perikatoon sekä hänet että hänen lapsensa.

Akulina. Se on totta, totta.

Nikita. Kellarissa surmasin laudalla hänen lapsensa. Istuin sen päälle… tukahdutin… ja sen pienet luut ruskahtelivat. (Itkee.) Ja sitten sen maahan kaivoin. Minä sen tein, minä yksin.


Back to IndexNext