— Juoksuun!
Silloin kohosi aasi kaikille neljälle jalalleen ja alkoi kiertää rataa koko ajan juosten.
Hetkisen kuluttua huusi johtaja:
— Nelistä! Seuraten käskyä muutti Pinocchio juoksun nelistämiseksi.
— Täysi vauhti! ja Pinocchio alkoi juosta täyttä vauhtia. Mutta juuri hänen juostessaan kuin kilpa-ajohevonen, johtaja ojensi käsivartensa suoraan ilmaan ja laukaisi revolverilla laukauksen.
Tämän kuullessaan kaatui aasi pitkälleen sirkuksen lattialle, ollen muka haavoitettu ja kuolemaisillaan.
Kun se sitten taas nousi ylös, puhkesi yleisö niin äänekkäisiin hyvä-huutoihin ja taputti niin kovaa käsiään, että olisi luullut tähtiin asti kuuluvan, ja oli luonnollista, että aasi kohotti päänsä ja katsoi ylös ja sen tehdessään huomasi hän eräässä aitiossa kauniin naisen, jonka kaulassa kultaketjussa riippui medaljonki. Medaljonkiin oli maalattu marionetin kuva.
— Se on minun muotokuvani! Tuo neiti on minun hyvä haltijattareni! Pinocchio sanoi itsekseen, tuntien haltijattaren heti paikalla. Ja kokonaan ilon valtaamana hän koetti huutaa:
— Oi pieni haltijattareni! Oi pieni haltijattareni!
Mutta näiden sanojen sijaan hänen kurkustaan pääsi niin kaikuva ja räikeä aasinhuuto, että kaikki katsojat ja etenkin kaikki pojat, jotka olivat teatterissa, purskahtivat nauruun.
Mutta tirehtööri tahtoi opettaa aasille, ettei ole hyvän kasvatuksen merkki asettua noin aasinhuutoja ammumaan aivan yleisön eteen ja löi sitä kuonolle piiskan varrella.
Aasi parka pisti ulos pitkän kielensä ja nuoleksi kuonoansa ainakin viisi minuuttia arvattavasti toivoen, että se sillä lakkaisi kirvelemästä.
Mutta miten suuri olikaan sen epätoivo kun katsoessaan ylös toisen kerran huomasikin aition tyhjäksi ja haltijattaren kadonneen.
Se tunsi kuolevansa, silmät täyttyivät kyynelillä ja purskahti katkerasti itkemään. Mutta sitä ei kukaan huomannut, kaikkein vähiten johtaja, joka vaan läiskytteli piiskallaan ja huusi:
— Joutuun, Pinocchio! Näytäpäs nyt herrasväelle, miten somasti osaat hypätä tynnyrivanteen läpi!
Pinocchio koetti kaksi tai kolme kertaa, mutta joka kerran joutuessaan vanteen luokse se kulki aivan mukavasti sen alitse, sen sijaan että olisi hypännyt lävitse. Viimein se otti vauhtia ja pääsi todellakin läpi, mutta onnettomuudeksi takajalat tarttuivat vanteeseen ja se putosi suinpäin toiselle puolelle yhtenä käärönä.
Noustuaan taas ylös ontui se ja pääsi töin tuskin talliin.
— Pinocchio esiin! Me tahdomme nähdä pikku aasin! Pieni aasi esiin! huusivat pojat permannolta, jotka surullinen tapahtuma oli täyttänyt säälillä.
Mutta pieni aasi ei näyttäytynyt enää sinä iltana.
Seuraavana aamuna eläinlääkäri tutki sen, ja selitti että aasi jäisi koko elinajakseen ontuvaksi.
Silloin johtaja sanoi tallirengilleen:
— Mitä nyt teen tällä ontuvalla aasilla? Se olikin hyödytön leivänpureksija. Vie se torille ja myy siellä!
He tapasivatkin torilla heti ostajan, joka kysyi tallirengiltä:
— Paljonko maksaa ontuva aasisi?
— Kaksikymmentä markkaa.
— Kaksikymmentä viidenpennin lanttia saat. Älä luulekaan että minä ostan sen vetojuhdaksi, minä ostan sen ainoastaan nahan vuoksi. Minä näen, että sillä on erikoisen paksu nahka ja siitä aion tehdä rummun kotikyläni soittokunnalle.
Koettakaapas, poikani, kuvitella miten iloiseksi Pinocchio tuli, kun hän kuuli, että hänestä tahdottiin tehdä rummun nahka!
Niin sitten kävi, että ostaja maksettuaan markkansa, talutti aasin merenrannalle, ripusti kiven sen kaulaan ja sitoi sen yhden jalan ympäri nuoran, jonka toisesta päästä piti kädellään kiinni ja sysäsi äkkiä aasia, niin että tämä putosi mereen.
Suuri kivi, joka oli köytetty Pinocchion kaulaan, veti sitä suoraa päätä pohjaan, mutta ostaja istui kalliolle odottamaan nuora kädessään, sillä hän tahtoi antaa aasin kunnollisesti hukkua, saadakseen sitten nylkeä siltä nahan.
Meren pohjassa kalat syövät Pinocchion ja hän muuttuu taas marionetiksi, mutta aikoessaan pelastautua uimalla, nielee hänet hirveän suuri haikala.
Kun aasi oli ollut viisikymmentä minuuttia veden alla, sanoi ostaja itsekseen:
— Kyllä kai ontuva aasiparkani jo nyt on hyvin ja onnellisesti hukkunut. Vedetäänpäs se sieltä ylös ja tehdään kaunis rumpu sen nahasta!
Ja hän alkoi vetää nuoraa, joka oli sidottu aasin jalkaan kiinni, ja vedettyään pitkän aikaa, niin jo ilmestyi veden pinnalle… arvatkaa mikä? Kuolleen aasin sijasta näkyikin veden pinnalla ilmielävä marionetti, kiemurrellen sinne tänne kuin ankerias.
Kun miesparka näki marionetin hän luuli uneksivansa, jääden liikkumattomana seisomaan hyvin nolon näköisenä, suu auki ja silmät selällään.
Toinnuttuaan hiukan ensi hämmästyksestään hän sanoi itkien ja änkyttäen:
— Missä on aasi, jonka heitin mereen?
— Se aasi olen minä, vastasi marionetti nauraen.
— Sinäkö?
— Minä.
— Vai sinä veitikka! Sinä pilkkaat minua?
— Pilkkaisinko teitä? En toki, hyvä isäntäni, minä puhun täyttä totta.
— Mutta miten ihmeessä sinä, joka vasta äsken olit aasi, olisit voinut vedessä muuttua puunukeksi?
— Luultavasti merivesi sen teki. Meri se tekee väliin tämmöisiä ihmeitä.
— Varo itseäsi, marionetti! Älä koetakaan nauraa minun kustannuksellani. Voi sinua, jos kärsivällisyyteni loppuu!
— Hyvä on, isäntäni, tahdotteko tietää koko tarinani? Irrottakaa nuora jalastani ja minä kerron sen teille.
Hyväntahtoinen ostajan vetelys oli utelias tietämään tämän asian ja aukaisi sen vuoksi heti nuoran solmun, joka piti Pinocchiota kiinni, ja tämä tuntiessaan itsensä vapaaksi kuin lintu ilmassa alkoi heti kertoa:
— Tiedä siis, että minä olin kerran puumarionetti niinkuin nytkin tänään. Ja minun piti juuri muuttua pojaksi, jommoisia tässä maailmassa on niin paljon, mutta kun minulla ei ollut vähääkään halua lukemiseen niin minä kuuntelin huonojen toverien neuvoja ja pakenin kotoa, ja herätessäni eräänä kauniina aamuna huomasinkin muuttuneeni pitkäkorvaiseksi aasiksi, ja pitkä häntäkin oli minulle kasvanut. Kyllä minua hävetti kovasti! Minä toivon, rakas isäntä, että Pyhä Antonius säästää teidät sellaisesta häpeästä! Sitten minut vietiin myytäväksi aasimarkkinoille, joilta hevossirkuksen johtaja minut osti, ja hän aikoi kasvattaa minusta suuren tanssijan ja taitavan vanteen läpi hyppääjän. Mutta eräänä iltana näytännön aikana lankesin pahasti, loukkaannuin ja molemmat jalkani tulivat ontuviksi. Johtaja ei tehnyt ontuvalla aasilla mitään ja lähetti minut taas myytäväksi torille ja siellä te ostitte minut!
— Ikävä kyllä! Maksoinpa sinusta kokonaisen markan. Kuka nyt antaa minulle takaisin kaksikymmentä kuparirahaani?
— Mutta miksi ostitte minut? Te ostitte minut tehdäksenne minusta rummun! Rummun…!
— Ikävä kyllä! Mistä nyt saan uuden rumpunahan?
— Älkää siitä huolehtiko, isäntä. Aaseja on kyllä tässä maailmassa!
— Sanopas minulle nenäkäs poikani, joko kertomuksesi on lopussa?
— Ei vielä, marionetti vastasi, — vielä kaksi sanaa ja sitten lopetan. Kun te olitte ostanut minut, veitte te minut tälle paikalle tapettavaksi, mutta olitte sääliväinen ja sidoittekin kiven kaulaani ja heititte minut meren pohjaan. Tämä hienotunteisuutenne on luettava teille kunniaksi ja minä olen teille iäti kiitollinen siitä. Mutta tällä kertaa, hyvä isäntä, ette ollut muistanut haltijatarta…
— Kuka on tämä haltijatar?
— Se on äitini, ja hän on kaikkien hyvien äitien kaltainen, jotka kovasti rakastavat poikiaan, eivätkä milloinkaan päästäisi heitä näkyvistään, ja jotka kaikissa onnettomuuksissa heitä auttavat, silloinkin, kun nämä pojat ajattelemattomuutensa ja huonon käytöksensä takia ansaitsivat tulla hyljätyiksi ja jätetyiksi oman onnensa nojaan. Minä tahdoin sen vuoksi sanoa, että kun hyvä haltijatar näki, että olin vaarassa hukkua, niin lähetti hän heti luokseni lukemattomat määrät kaloja, jotka alkoivat syödä minua, luullen minua kuolleeksi aasiksi. Ja kyllä ne ahmivat! En olisi ikinä uskonut, että kalat ovat vieläkin ahneempia kuin pojat! Yksi söi korvani, toinen turpani, yksi kaulani ja harjani, toinen nahan jaloistani, toinen nahan selästäni… niin, olipa yksi kala niin kunnollinen, että söi minun häntäni.
— Tästä päivästä alkaen en enää syö kalaruokaa, sen vannon totisesti! kauhistunut ostaja huudahti. — Ajattele miten kamalaa, jos avatessaan paistetun ahvenen tai kampelan löytäisi sen sisästä aasinhännän.
— Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne, toisti Pinocchio nauraen. — Muuten, jos tahdotte kuulla jatkon tarinaani, niin sitten kun kalat olivat syöneet koko sen aasinkuoren, joka peitti minut päästä jalkoihin, niin silloin tietysti tuli luu vastaan tai oikeammin sanoen puu, sillä niin kuin näette olen minä tehty mitä kovimmasta puusta. Mutta puraistuaan muutaman kerran kalat huomasivat pian, ettei puu ollut soveliasta herkkua heidän hampailleen ja suuttuneina huonosti sulavaan ruokaan ne uivat matkoihinsa, kukin omalle taholleen, eivätkä edes muistaneet minua kiittääkään. Kas niin, nyt olen kertonut, mistä johtui, että vetäessänne nuorasta löysitte elävän marionetin kuolleen aasin sijasta.
— Viis minä välitän sinun jutuistasi, ostaja huusi aivan raivoissaan. — Tiedän vain, että olen antanut kokonaisen markan sinut ostaessani ja minä tahdon takaisin rahani. Tiedätkö mitä aion tehdä? Minä vien sinut taas torille ja myyn sinut painon mukaan käytettäväksi uunin sytykkeenä.
— Myy vain, ei minulla ole mitään sitä vastaan, Pinocchio sanoi.
Mutta sanoessaan sen hän otti vauhtia ja hyppäsi kauas veteen. Uiden iloisena eteenpäin, yhä kauemmaksi rannasta, hän huusi ostajaparalle:
— Hyvästi, isäntä, muistakaa minua, kun olette rumpunahan tarpeessa!
Ja nauraen hän ui yhä edemmäksi. Mutta hetken päästä kääntyi hän taas takaisin ja huusi vieläkin kovempaa:
— Hyvästi, isäntä, muistakaapas minua, kun tarvitsette sytykettä uuniinne!
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo niin kaukana poissa, että häntä tuskin näkyi. Kaukana merellä huomasi vain pienen mustan pilkun, joka aina vähän päästä ojensi jalkansa vedestä ja hyppi ja keikkui kuin delfiini hyvällä tuulella ollessaan.
Uidessaan näin ilman päämäärää Pinocchio huomasi kallion keskellä merta. Se näytti olevan valkoista marmoria, ja ylhäällä kallion kukkulalla seisoi soma pieni vuohi, joka määki niin sydämen pohjasta ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
Mutta ihmeellisintä kaikesta oli kuitenkin se, ettei vuohen villa ollut valkoista eikä mustaa, ei kirjavaakaan niin kuin vuohien tavallisesti on, vaan kullankeltaista, niin kirkkaan keltaista, että se aivan muistutti kauniin haltijattaren tukkaa.
Saatte itse mielessänne kuvitella aikoiko Pinocchion sydän sykkiä tavallista kovemmin! Kahta kertaa suuremmalla voimalla ja innolla alkoi hän uida valkoista kalliota kohti. Hän oli jo puolitiessä, kun huomasi merihirviön kamalan pään kohoavan vedestä, se lähestyi häntä suu ammollaan, josta kuulsi kolme riviä hampaita, niin kamalia, että olisi pelästynyt jo niiden kuvankin nähdessään.
Tiedättekö mikä tämä hirveä meripeto oli?
Tämä kamala peto ei ollut enempää eikä vähempää kuin se jättiläishaikala, josta jo monta kertaa on puhuttu tässä kirjassa ja jota julmuutensa ja ahneutensa vuoksi kutsuttiin "kalojen ja kalastajien Attilaksi".
Kuvitelkaa Pinocchio-paran kauhistusta nähdessään tuon pedon! Hän koetti väistää sitä uimalla toiseen suuntaan, hän koetti paeta, mutta tuo ammollaan oleva kauhea kita läheni häntä nuolen nopeudella.
— Kiirehdi, Pinocchio! soma pieni vuohi huusi.
Ja Pinocchio ui epätoivoisena, ui käsin, jaloin, ui koko ruumiillaan.
— Joudu, Pinocchio, peto lähenee!
Ja Pinocchio kokosi kaikki voimansa lisätäkseen vauhtia.
— Varo Pinocchio! Peto saavuttaa sinut! Tuossa se jo on! Tuossa se on!Kiirehdi, jos henkesi on sinulle kallis, muuten olet hukassa!
Ja Pinocchio ui nopeammin kuin milloinkaan, hän mennä viiletti kuin pyssyn luoti. Hän oli jo ehtinyt melkein kallion luokse, vuohi kumartui koko ruumiillaan merta kohti, ojentaen etujalkansa auttaakseen häntä vedestä… Mutta…
Mutta nyt se oli jo myöhäistä! Hirviö oli hänet saavuttanut. Se vetäisi henkeä yhden kerran ja nielaisi marionettiparan niin kuin juodaan munan sisältö ja nielasi niin äkkiä ja ahnaasti, että Pinocchio aivan yksinkertaisesti sujahti hain sisään ja sinne pudotessaan loukkaantui niin pahoin, että oli tajuttomana neljännestunnin ajan.
Toinnuttuaan pelästyksestään hän ei alussa ymmärtänyt missä maailmassa oli. Kaikkialla hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää, pimeys oli niin sankka ja musta, kuin hän olisi pudonnut pää edellä mustepulloon. Hän kuunteli, mutta ei kuulunut ääntäkään, ainoastaan silloin tällöin tunsi ikään kuin kovan tuulenpuuskan lehahtavan kasvojaan vasten. Alussa hän ei käsittänyt mistä tuuli puhalsi, mutta sitten hän ymmärsi sen johtuvan hirviön keuhkoista. Sillä tietäkäämme, että haikalaa vaivasi kova hengenahdistus, niin että sen hengitys oli kuin pohjatuulen pauhinaa.
Pinocchio koetti alussa pysyä rohkeana, mutta vakuuttuen siitä, että todellakin oli suljettu merihirviön ruumiiseen, hän alkoi itkeä ja ulvoa ja huusi itku kurkussa:
— Auttakaa! Auttakaa! Voi minua raukkaa! Eikö kukaan tule pelastamaan?
— Kenen luulet voivan sinut pelastaa, onneton? pimeästä kuului särkynyt ääni, joka kaikui kuin kieletön kitara.
— Kuka sieltä puhuu? Pinocchio kysyi, jähmettyneenä kauhusta.
— Minä vain, mitätön turska, jonka hai nielaisi samalla kuin sinutkin.Mutta mikä kala sinä olet?
— Kalojen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Minä olen marionetti.
— Mutta, jos et ole kala, miksi annoit hirviön nielaista itsesi?
— En minä itseäni antanut nielaista, vaan sehän se minut nielaisi.Mutta mitä teemme tässä pimeydessä?
— Odotamme tyytyväisinä kunnes hai on sulattanut meidät molemmat…
— Mutta minä en tahdo tulla sulatetuksi! Pinocchio ulvoi ja alkoi taas itkeä.
— Enkä minäkään tahtoisi, turska jatkoi — mutta olen kylliksi filosofi voidakseni lohduttaa itseäni ajatuksella, että kun kerran on syntynyt turskaksi, on kunniallisempaa kuolla vedessä kuin öljyssä…
— Joutavia! Pinocchio huusi.
— Mutta se nyt on minun mielipiteeni, turska vastasi, — ja mielipiteitä on kunnioitettava, sanovat turskapolitikoitsijat.
— Mutta minä… minä tahdon pois täältä… minä tahdon paeta…
— Pakene, jos voit!
— Onkohan tämä hai, joka meidät nieli, hyvin iso? marionetti kysyi.
— Luulenpa että sen ruumis on enemmän kuin kilometrin pituinen, pyrstöä lukuunottamatta.
Heidän näin puhellessaan Pinocchio oli näkevinään jonkinlaista valoa hyvin, hyvin kaukaa.
— Mikähän tuo valo tuolla hyvin, hyvin kaukana on? Pinocchio kysyi.
— Se on varmaankin joku onnettomuustoverimme, joka odottaa niin kuin mekin sitä hetkeä, jolloin hänet sulatetaan.
— Menenpä häntä katsomaan. Jospa se olisikin joku vanha viisas kala, joka voisi neuvoa minulle pakotien.
— Toivon sydämestäni sen sinulle, rakas marionetti.
— Hyvästi, turska.
— Hyvästi marionetti ja onnea matkalle! Missä taas tavataan?
— Kuka sen tietää. Parempi on olla sitä ajattelematta.
Pinocchio tapaa haikalan vatsassa… arvatkaa kenet? Lukekaa tämä luku, niin saatte sen tietää.
Sanottuaan hyvästit ystävälleen turskalle Pinocchio alkoi kompuroida eteenpäin pimeässä. Hän koetti päästä eteenpäin haikalan sisässä sitä heikkoa valoa kohti, joka silloin tällöin näkyi häämöttävän hyvin, hyvin kaukaa.
Kulkiessaan hän tunsi jalkojensa rämpivän jonkinlaisissa mutaisissa liukkaissa vesirapakoissa, joista kohosi niin voimakas paistetun kalan haju, että hänestä tuntui kuin eläisi paastoaikaa.
Mitä edemmäksi hän kulki sitä kirkkaammaksi ja selvemmäksi valo kävi. Ja vihdoin kuljettuaan kulkemistaan hän saapui perille, ja saavuttuaan perille… mitä hän löysi? Lyönpä vetoa vaikka mistä ettette arvaa. Hän näki pienen katetun pöydän, jolla paloi kynttilä. Se oli pistetty vihreään pulloon, ja pöydän ääressä istui pieni ukko, niin valkoinen kuin olisi ollut lumesta tai kermavaahdosta, syöden pieniä eläviä kaloja, niin eläviä että muutamat vielä kimmahtivat hänen suustaan, kun hän söi.
Pinocchio-parka tuli tämän nähtyään niin suunnattoman iloiseksi, että oli tulla hulluksi. Hän alkoi nauraa ja itkeä yhtaikaa, ja hän olisi tahtonut saada sanotuksi monta asiaa; mutta hän ei voinut muuta kuin vain nyyhkiä kovasti ja änkyttää katkonaisia, käsittämättömiä sanoja. Viimein hänen onnistui huutaa ilosta ja hän heittäytyi levitetyin käsivarsin pikku-ukon kaulaan ja huusi nyyhkien:
— Oi, rakas isäni! Vihdoinkin olen sinut löytänyt! Mutta nyt en jätä sinua enää milloinkaan, en milloinkaan.
— Eivätkö siis minun silmäni petä? pikku ukko huudahti, hieroen silmiään. Sinä olet siis todellakin minun rakas Pinocchioni?
— Kyllä, minä se olen! Olethan jo antanut minulle anteeksi, olethan? Oi isä kultani, miten hyvä sinä olet! Kun ajattelen millainen minä olen ollut… Voi! Mutta jos tietäisitte miten onnettomuuksia on satanut pääni yli ja miten paljon vastoinkäymisiä minulla on ollut! Ajatelkaa, että samana päivänä, jolloin te, isäparkani, myitte takkinne ostaaksenne minulle aapiskirjan, pakenin minä katsomaan marionetteja ja marionettijohtaja tahtoi heittää minut tuleen saadakseen lampaanpaistinsa ruskeaksi. Hän se oli, joka antoi minulle viisi kultarahaa, jotka minun piti viedä sinulle, mutta silloin tapasin ketun ja kissan, jotka veivät minut "Punaisen Kravun" ravintolaan, jossa ne söivät kuin sudet ja kun lähdin yksinäni pois keskellä yötä, tapasin minä rosvot, jotka alkoivat juosta perässäni, ja minä viilletin pakoon, ne jäljessäni, ja minä juoksen ja ne yhä jäljessäni, ja minä juoksin siksi kunnes ne ripustivat minut jättiläistammen oksaan, josta sitten kultakutrinen tyttö antoi hakea minut vaunuilla ja lääkärit sanoivat heti minut tutkittuaan: "Jos hän ei ole kuollut, on se merkkinä siitä että hän elää". Silloin satuin minä valehtelemaan ja minun nenäni alkoi kasvaa, niin ettei se enää mahtunut ulos ovesta ja sen vuoksi minä menin kissan ja ketun kanssa hautamaan ne neljä kultarahaani, sillä yhden olin menettänyt ravintolassa, ja papukaija alkoi nauraa ja kahdentuhannen kultarahan sijaan en löytänyt mitään, mutta kun tuomari sai tietää että minulta oli varastettu, hän antoi heittää minut vankeuteen tehdäkseen varkaille mieliksi, ja kun minä sieltä pääsin satuin näkemään kauniin viinirypäleen viinitarhassa ja sitten minä tartuin ketunrautoihin ja talonpoika oli aivan oikeassa pannessaan koiran kaulanauhan kaulaani ja minut vahtimaan kanatarhaansa, ja hän huomasi syyttömyyteni ja antoi minun mennä ja käärme, jolla oli savuava häntä, alkoi nauraa ja suoni sen rinnassa katkesi ja sitten tulin minä taas kotiin sen kauniin tytön luo, ja hän olikin kuollut, ja kun kyyhkynen näki minun itkevän se sanoi minulle: "Minä olen nähnyt isäsi rakentavan pientä venettä, jolla hän aikoo lähteä sinua etsimään", ja minä sanoin hänelle: "Oi, jospa minullakin olisi siivet!", ja hän sanoi minulle: "Tahdotko tulla isäsi luo?" ja minä sanoin hänelle: "Tietysti! Mutta kuka minut sinne kantaa?" ja hän sanoi minulle: "Minä kannan sinut sinne", ja minä sanoin hänelle: "Mitenkä?" ja hän sanoi minulle: "Nouse minun selkääni!" ja niin me lensimme koko yön, ja aamulla sanoivat kaikki kalastajat, jotka seisoivat katsellen merelle: "Tuolla on miesparka pienessä veneessä hukkumaisillaan", ja minä tunsin sinut heti jo kaukaa ja minä annoin merkin sinulle, että palaisit rantaan…
— Minäkin tunsin sinut, Geppetto sanoi, — ja minä olisin mielelläni palannut rantaan, mutta miten päästä? Meri myrskysi ja suuri aalto löi veneeni kumoon. Hirvittävä haikala oli aivan lähellä ja nähdessään minut vedessä kiiti se heti minun luokseni, pisti ulos kielensä ja nuolaisi minut aivan varovasti, hotkaisi kuin herkkuleivoksen.
— Ja miten kauan olet ollut tänne suljettuna? Pinocchio kysyi.
— Siitä päivästä on nyt tainnut kulua kaksi vuotta, kaksi vuotta, rakas Pinocchio jotka ovat minulle olleet kuin kaksi vuosisataa.
— Mutta miten olette voinut elää? Mistä olet löytänyt kynttilän? Ja mistä sait tulitikut sen sytyttääksesi?
— Kerron sinulle kaikki. Tiedä siis, että sama myrsky, joka kaatoi veneeni, kaatoi myöskin erään kauppalaivan. Kaikki merimiehet pelastuivat, mutta laiva vajosi pohjaan ja haikala, jolla sinä päivänä oli erinomainen ruokahalu, nielaisi ensiksi minut ja sitten laivan…
— Mitä? Nielaisiko se laivan yhtenä suupalana? Pinocchio kysyi ihmeissään.
— Yhtenä suupalana. Ainoastaan ison maston se sylkäsi pois, sillä se oli tarttunut kuin mikäkin kalanruoto sen hampaitten väliin. Tämä laiva oli minun onnekseni lastattu läkkilaatikoissa olevilla säilykelihoilla, laivakorpuilla, viinipulloilla, rusinoilla, juustolla, kahvilla, sokerilla, kynttilöillä ja tulitikuilla. Näiden jumalan lahjojen avulla olen kestänyt elossa nämä kaksi vuotta, mutta tänä päivänä loppuivat nekin ihanuudet. Nyt ei ole mitään muuta jäljellä kuin tämä kynttilä, jonka näet pöydälläni palavan, se on viimeinen…
— Entäs sitten?
— Sitten, rakkaani, saamme molemmat istua pimeässä.
— Rakas isäni, Pinocchio sanoi, — sitten meillä ei ole aikaa viivytellä. Meidän täytyy heti paeta.
— Paetako? Ja miten?
— Me pujahdamme ulos hain suusta, heittäydymme mereen ja uimme pois.
— Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä rakas Pinocchio, minä en osaa uida.
— Mitä siitä? Sinä asetut poikkireisin minun selkääni, sillä minä olen taitava uimari ja kannan sinut kunnialla rannalle asti.
— Lapsellisuuksia, poikani! Geppetto vastasi, päätään puistaen ja surumielisesti hymyillen. — Luuletko sitä mahdolliseksi, että tuskin metrin korkuisella marionetilla olisi voimia niin paljon, että se uiden jaksaisi kantaa minut selässään?
— Kunhan koetat, niin saat nähdä! Ja, jos on tähtiin kirjoitettu että meidän täytyy kuolla, niin onhan se meille lohdutus kuolla toistemme sylissä.
Ja sen enempää sanomatta Pinocchio otti kynttilän käteensä ja kulki edeltä valaisten ja sanoi isälleen:
— Tule aivan minun jäljessäni, äläkä pelkää.
Sillä tavoin he kulkivat pitkän matkan kävellen koko haikalan vatsan läpi. Mutta jouduttuaan siihen kohtaan josta haikalan nielu alkoi he pitivät viisaampana pysähtyä ja katsella ympärilleen ja odottaa sopivampaa hetkeä paetakseen.
Mutta nyt teidän on tiedettävä, että haikala, ollen hyvin vanha, kärsi kovaa hengenahdistusta ja sydämentykytystä ja sen täytyi nukkua suu auki, minkä vuoksi Pinocchio astuessaan nielun suuhun ja katsoessaan ylöspäin näki ison palan tähtitaivasta ja kauniin kuutamon tämän hirveän, ammottavan kidan ulkopuolella.
— Nyt on sopiva hetki paeta, hän kuiskasi kääntyen isäänsä. — Hai nukkuu sikeästi, meri on tyyni, ja ulkona on valoisaa kuin päivällä. Seuraa sen vuoksi, isä kulta, aivan jäljessäni ja me olemme pian pelastetut.
Sanottu ja tehty. He kiipesivät ylöspäin pitkin merihirviön nielua ja kulkivat hirvittävän suun läpi, kävellen varpaisillaan pitkin kieltä, joka oli pitkä kuin puutarhan käytävä. He olivat juuri aikeissa hypätä mereen, kun haikala samassa silmänräpäyksessä aivasti niin rajusti, että Geppetto ja Pinocchio sujahtivat takaisin hirviön vatsaan.
Vedosta johtuen kynttiläkin sammui ja isä ja poika jäivät seisomaan pilkkosen pimeään.
— Entä nyt? Pinocchio kysyi hyvin totisena.
— Nyt, poikani, olemme hukassa.
— Minkä vuoksi hukassa? Ojenna kätesi, isä-kulta ja varo liukastumasta!
— Minne viet minut?
— Meidän täytyy tehdä uusi pakoyritys. Seuraa minua, äläkä pelkää!
Tämän sanoessaan Pinocchio tarttui isänsä käteen ja he kulkivat vielä kerran varpaillaan ylös hirviön nielua pitkin, alas pitkin kieltä ja sitten he kiipesivät kolmen hammasrivin ylitse. Mutta ennen kuin he tekivät rohkean hyppäyksensä, marionetti sanoi isälleen:
— Asetu hajareisin selkääni ja pidä oikein, oikein lujasti kiinni!Minä pidän huolen muusta.
Kun Geppetto oli istuutunut mukavasti poikansa hartioille Pinocchio heittäytyi veteen varmana asiastaan ja alkoi uida. Meri oli rasvatyyni, kuu paistoi kirkkaasti ja haikala nukkui niin raskaasti, ettei edes kanuunanlaukaus olisi voinut sitä herättää.
Pinocchio muuttui viimeinkin marionetista oikeaksi pojaksi.
Pinocchion uidessa niin nopeasti kuin vain voi ehtiäkseen rannalle hän huomasi että isä Geppetto, istuen hänen selässään, sääret polviin asti vedessä alkoi täristä kuin kovassa kuumeessa.
Tärisikö hän kylmästä, vai pelostako? Kuka sen tietää? Ehkä vähän kummastakin. Mutta Pinocchio luullen hänen palelevan pelosta lohdutteli häntä sanoen:
— Rohkeutta, isä! Muutaman minuutin päästä olemme maalla ja pelastetut.
— Mutta missä on sitten se siunattu maa? ukko kysyi yhä levottomampana ja siristeli silmiään kuin räätäli neulansilmään lankaa pujottaessaan. — Tässä minä istun ja tarkkaillen joka taholle, mutta en näe muuta kuin vettä ja taivasta.
— Mutta minäpä näen maata, marionetti sanoi. — Katsos minulla on samanlaiset silmät kuin kissalla, näen paremmin yöllä kuin päivällä.
Pinocchio-parka koetti pysyä hyvällä tuulella, mutta hänkin oli kadottamaisillaan rohkeutensa. Voimat alkoivat loppua, hän alkoi hengittää raskaasti ja vaikeasti, toisin sanoen hän ei jaksanut edemmäs ja ranta oli vielä kaukana.
Hän ui vielä hetken, mutta kääntyi sitten isäänsä päin ja sai vaivoin sanotuksi:
— Isä kulta, auta minua, sillä minä kuolen!
Jo olivat isä ja poika hukkua, mutta silloin he kuulivat äänen kuin kielettömän kitaran kysyvän:
— Kuka kuolee?
— Minä ja minun isäparkani.
— Tuon äänen minä tunnen. Sinä olet Pinocchio.
— Niin juuri olenkin, entä sinä?
— Minä olen turska, toverisi vankeudessa haikalan vatsassa.
— Ja mitenkä sinä pääsit pakenemaan?
— Seurasin sinun esimerkkiäsi. Sinä näytit minulle tien, ja minä pakenin sinun jäljessäsi.
— Hyvä turskani, tuletpa juuri kreivin aikaan. Minä vannotan sinut turskanpoikiesi, lapsukaistesi kautta, auta meitä, sillä muuten olemme hukassa.
— Hyvin mielelläni. Riippukaa molemmat kiinni pyrstössäni ja seuratkaa mukanani! Neljässä minuutissa vien teidät maalle.
Geppetto ja Pinocchio ottivat kutsun heti vastaan, sen kyllä ymmärrätte, mutta eivät he tarttuneetkaan kiinni pystöön, vaan heistä oli paljon mukavampaa aivan yksinkertaisesti nousta istumaan turskan selkään.
— Olemmeko me liian raskaita? Pinocchio kysyi.
— Raskaitako? Ei vähääkään, tuntuu kuin olisi kaksi näkinkengän kuorta selässäni, turska vastasi, joka oli melkein yhtä iso kuin kaksivuotinen vasikka.
Rannalle saavuttuaan Pinocchio hyppäsi ensiksi maalle ja auttoi sitten sinne isänsä. Sen tehtyään hän kääntyi turskaan päin ja sanoi liikuttuneella äänellä:
— Ystäväni, sinä olet pelastanut isäni. En osaa sanoin sinua kiittää niin kuin tahtoisin. Mutta suo minun edes suudella sinua iäisen kiitollisuuteni osoitukseksi!
Turska nosti päänsä vedestä, ja Pinocchio laskeutui polvilleen rannalle ja suuteli sitä. Tällaiseen hellyyteen ja sydämellisyyteen ei turskaparka ollut tottunut, ja se tuli siitä niin liikutetuksi, että alkoi itkeä, mutta peläten että hänen kyyneleensä huomattaisiin, piilotti se nopeasti päänsä veden alle ja katosi.
Sillä aikaa oli jo päivä valjennut.
Pinocchio tarjosi käsivartensa isälleen, joka tuskin jaksoi pysyä pystyssä, ja sanoi:
— Nojaudu vain minuun, isäkultani, niin koetetaan kulkea eteenpäin. Kävellään hyvin, hyvin hitaasti, niin kuin muurahaiset ja kun väsymme istuudumme lepäämään tiepuoleen.
— Mutta minne me menemme? Geppetto kysyi.
— Etsimään majaa tai mökkiä, jossa joku kunnon ihminen antaisi meille palasen leipää ja hiukan olkia maataksemme.
Kuljettuaan noin sata askelta he näkivät tien veressä kaksi rumaa olentoa, almuja kerjäämässä.
Ne olivat kissa ja kettu, mutta ne olivat muuttuneet niin surkean näköisiksi, ettei Pinocchio ollut heitä tuntea. Ajatelkaapas että kissa, teeskenneltyään niin kauan olevansa sokea, lopultakin todella oli menettänyt näkönsä, ja kettukin oli kovin vanhentunut, toinen puoli oli kulunut karvattomaksi, eikä sillä ollut enää komeaa häntääkään jäljellä. Niin käy. Tämä ilkeä varas oli joutunut niin suureen kurjuuteen, että sen eräänä päivänä oli pakko myydä tuuhea häntänsä eräälle kulkukauppiaalle, joka teki siitä kärpäslätkän.
— Oi Pinocchio! kettu huudahti itkunsekaisella äänellä. — Lahjoita jokunen ropo köyhille sairasparoille!
— Sairasparoille! kissa toisti.
— Hyvästi petturit! marionetti vastasi. — Te olette pettäneet minut kerran, nyt en enää joudu ansaanne.
— Usko meitä, Pinocchio, me olemme todella köyhiä ja sairaita.
— Sairaita! kissa toisti.
— Jos olette köyhiä, niin olette sen ansainneetkin. Muistakaa sananlaskua: "Väärin hankittu, nopeasti kulutettu." Hyvästi senkin petturit!
— Sääli meitä!
— Sääli meitä!
— Hyvästi vain, te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Petoksella hankittu, surussa nautittu!"
— Älä hylkää meitä!
—. .. meitä! kissa toisti.
— Hyvästi te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Se paidatta kuolee, joka toiselta takin varastaa."
Sen sanottuaan Pinocchio jatkoi Geppetton kanssa tyynesti matkaa edelleen. Astuttuaan taas sadan askeleen verran he huomasivat erään polun päässä pienen, soman majan, joka oli rakennettu kokonaan oljista, katto vain oli liuskakivillä peitetty.
— Mennään sinne, kai siellä joku asukaskin lienee, Pinocchio arveli.— Koputetaan ovelle.
He astuivat tuvan luo ja koputtivat ovelle.
— Kuka siellä? heikko ääni kysyi sisästäpäin.
— Isäparka poikaraukkansa kanssa, leivättä olemme ja kattoa vailla, marionetti vastasi.
— Väännä avainta niin ovi aukenee, sama heikko ääni sanoi.
Pinocchio väänsi avainta ja ovi aukesi. He astuivat sisään ja katselivat ympärilleen tähystäen joka puolelle, mutta eivät nähneet ketään.
— Missähän talon isäntä on? Pinocchio kyseli ihmeissään.
— Täällä ylhäällä minä olen!
Isä ja poika kohottivat heti katseensa kattoon ja huomasivat ylhäällä orrella puhuvan sirkan.
— Oi minun rakas sirkkasiskoseni! Pinocchio sanoi kohteliaasti tervehtien.
— Niin, kylläpä nyt kutsut minua "rakkaaksi sirkkasiskoksesi!" Mutta muistatko kun heitit vasaran varren jälkeeni ajaaksesi minut pois kodistasi?
— Oikeassa olet, sirkkaseni! Aja sinä nyt vuorostasi pois minut. Heitä vasaran varsi minun jälkeeni, mutta sääli isäraukkaani…
— Minä säälin isää ja säälin poikaakin, mutta tahdoin vain muistuttaa mieleesi ruman käytöksesi ja opettaa sinulle, että meidän on kohdeltava hyvin kaikkia täällä maailmassa, jos tahdomme että meitä onnettomuuden päivinä kohdellaan samalla tavalla.
— Kyllä olet oikeassa, pikku sirkkani, todellakin oikeassa, ja pidän muistissa opetuksesi. Mutta sanopas minulle, miten tulit ostaneeksi tämän soman tuvan?
— Tämän tuvan sain eilen lahjaksi pieneltä somalta vuohelta, jonka karvat olivat aivan kullankeltaiset.
— Minne vuohi itse meni? Pinocchio kysyi hyvin uteliaana.
— Sitä en tiedä.
— Milloin se tulee takaisin?
— Hän ei palaa enää milloinkaan. Vuohi lähti eilen pois hyvin huolissaan ja hänen määkinänsä kuului aivan siltä, kuin olisi sanonut: "Pinocchio-parka, nyt en enää milloinkaan saa sinua nähdä. Nyt on jo haikala sinut syönyt…"
— Niinkö se todellakin sanoi? Se oli siis sittenkin hän? Hän se oli! Se oli minun rakas oma haltijattareni! Ja Pinocchio alkoi ääneen nyyhkyttää ja itkeä.
Itkettyään kyllikseen hän pyyhki silmänsä kuiviksi ja laittoi oljista kuntoon hyvän vuoteen, johon auttoi vanhan Geppetton levolle. Sitten kysyi hän puhuvalta sirkalta:
— Sanopas, sirkkaseni, mistä voisin saada lasillisen maitoa isäraukalleni?
— Kolmannessa talossa tästä asuu puutarhuri Giangio, hänellä on lehmiä. Mene sinne, sieltä saat maitoa.
Pinocchio lähti juoksujalkaa puutarhuri Giangion luokse. Mutta puutarhuri kysyi:
— Miten paljon maitoa haluat?
— Yhden lasillisen.
— Lasi maitoa maksaa viisi penniä. Annapas ensiksi minulle raha.
— Ei minulla ole penniäkään, Pinocchio vastasi aivan masentuneena ja suruissaan.
— Sepä hullua, rakas marionettini, puutarhuri sanoi. — Jos ei sinulla ole penniäkään, niin ei minullakaan ole edes sormustimen täyttä maitoa.
— Minkä sille sitten voi! Pinocchio sanoi ja aikoi lähteä pois.
— Odotapas hiukan! Giangio sanoi. — Ehkäpä tässä vielä sovitaan.Tuletko vääntämään minulle kiertomyllyä?
— Mitä kiertomyllyä?
— Minun kiertomyllyäni, jolla nostetaan vettä kaivosta vihannesten kastelemista varten.
— Minä koetan.
— Kun nostat minulle sata ämpärillistä vettä, niin annan minä sinulle siitä palkaksi lasillisen maitoa.
— Hyvä on.
Giangio vei Pinocchion keittiöpuutarhaansa ja opetti hänen käyttämään kiertomyllyä. Pinocchio ryhtyi heti työhön, mutta jo paljon ennen kuin nuo sata ämpärillistä vettä oli nostettu, oli hän hiestä märkä kiireestä kantapäähän asti. Niin raskasta työtä hän ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt.
— Minun aasini on näihin asti tätä myllyä kiertänyt, puutarhuri sanoi, — mutta nyt se on juuri kuolemaisillaan.
— Viekää minut sitä katsomaan! Pinocchio pyysi.
— Mielelläni.
Hän vei Pinocchion talliin, jossa soma, pieni aasi makasi pitkällään oljilla nälän ja rasituksen murtamana. Katseltuaan sitä tarkasti Pinocchio puheli itsekseen hyvin liikuttuneena:
— Mutta minähän tunnen tämän aasin, se on vanha tuttu minulle.
Hän kumartui alas ja kuiskasi aasin kielellä:
— Kuka sinä olet?
Kuullessaan kysymyksen aasi avasi puoleksi sammuneet silmänsä ja vastasi änkyttäen:
— Minä olen Kynt… ti… lä…
Ja sitten se ummisti silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä.
— Voi sinua, Kynttilä-parka! Pinocchio sanoi hiljaa, pyyhkäisten olkitukolla pois kyyneleet, joita oli valunut hänen poskelleen.
— Kovinpa sinä liikutuit aasin vuoksi, joka ei sinulle ole maksanut mitään, puutarhuri sanoi. — Mitä sitten minun pitäisikään tehdä, joka olen sen ostanut puhtaalla rahalla?
— Tiedättekö, tuo aasi oli minun ystäväni.
— Sinun ystäväsikö?
— Minun koulutoverini.
— Mitä sinä hupsit? Giangio huudahti nauruun purskahtaen. — Mitä sinä puhut? Ovatko aasit olleet koulutovereinasi? Kylläpä sitten mahdat olla oppinut!
Marionetti aivan nolostui tämän kuultuaan, eikä vastannut mitään, otti vaan lämpöisen maitolasin ja palasi majaan.
Siitä päivästä lähtien hän viiden kuukauden ajan nousi joka aamu ennen auringon nousua ja meni käyttämään kiertomyllyä tienatakseen sen maidon, joka oli niin tarpeellinen hänen isänsä heikolle terveydelle. Eikä hän tyytynyt ainoastaan siihen, vaan opetteli loma-aikoina letittämään pajuista monenlaisia koreja, ja tienaamillaan rahoilla hän sitten hankki heidän jokapäiväiset tarpeensa. Muun muassa hän valmisti aivan omin päin pienen työntötuolin, jossa hän vei isänsä ulos kauniina päivinä hengittämään raitista ilmaa.
Iltaisin hän valvoi ja opetteli kirjoittamaan ja lukemaan. Naapurikylästä hän oli ostanut muutamalla pennillä paksun kirjan, josta puuttui sekä kansilehti että sisällysluettelo ja sitä hän luki. Kynänä hänellä oli sulka, sen hän oli vuollut kynänmuotoiseksi ja musteena oli kirsikkamehua pienessä pullossa.
Ahkeruudellaan ja hyvällä taidollaan hän näin onnistui hankkimaan sairaalle isälleen hänen jokapäiväiset tarpeensa ja olipa hän vielä sen lisäksi onnistunut säästämään kaksi markkaa, joilla aikoi ostaa uuden puvun itselleen.
Eräänä aamuna hän sanoi isälleen:
— Minä menen lähimmälle torille ostamaan itselleni takin, pienen hatun ja kengät. Kun palaan kotiin, lisäsi hän nauraen, olen niin hieno, ettet minua tunnekaan.
Iloisena ja tyytyväisenä hän juoksi pois. Mutta samassa hän kuuli jonkun kutsuvan häntä nimeltä ja kääntyessään katsomaan hän näki kauniin etanan kömpivän esiin pensaasta.
— Tunnetko sinä minut? etana kysyi.
— Tunnen enkä tunne…
— Etkö sinä muista etanaa, joka oli kultakutrisen haltijattaren kamarineitinä? Etkö muista kun minä tulin alas valoa näyttämään, ja sinä makasit jalka puristuneena oven väliin?
— Muistan kaikki, Pinocchio huusi. — Vastaa minulle heti, soma, pieni etanani, minne olet jättänyt hyvän haltijattareni? Mitä hän tekee? Onko hän antanut minulle anteeksi? Muistaako hän vielä minua? Pitääkö hän vielä minusta? Onko hän täältä hyvin kaukana? Voinko mennä häntä etsimään?
Kaikkiin näihin kysymyksiin, jotka hän lasketteli huimaavaa vauhtia, hengittämättä, etana vastasi tavallisella hitaudellaan:
— Hyvä Pinocchio! Haltijatar parka makaa sairaana sairashuoneella.
— Sairashuoneellako?
— Niin on asiat. Tuhannen onnettomuuden musertamana hän sairastui, eikä hänellä ole varaa edes leipäpalaa ostaa.
— Mitä sanot? Voi, miten suru sydämeni täyttää! Oi rakas pieni haltijattareni, rakas haltijatar-parka! Jos minulla olisi miljoonia, veisin ne hänelle heti. Mutta minulla ei ole muuta kuin neljäkymmentä kuparilanttiani. Tässä ne saat! Aikomukseni oli juuri mennä ostamaan uutta pukua itselleni. Ota ne, etana, ja vie ne heti hyvälle haltijattarelleni!
— Entä uusi pukusi?
— Mitä minä uudesta puvusta välitän! Myisin mielelläni nämä päälläni olevat repaleet, jos sillä voisin häntä auttaa. Mene, etana, mutta joudu, ja tule takaisin parin päivän päästä, silloin toivottavasti voin antaa sinulle lisää rahaa. Tähän asti olen tehnyt työtä isäni hyväksi, tästä päivästä alkaen teen työtä viisi tuntia pitempään voidakseni elättää äitinikin. Hyvästi etana, kahden päivän päästä odotan taas sinua.
Vastoin tapojaan etana alkoi juosta pois niin kuin sisilisko mätäkuussa.
Kun Pinocchio palasi kotiin hänen isänsä kysyi:
— Entä uusi pukusi?
— En löytänyt oikein sopivaa. Tyydyn odottamaan ja ostan sen toisella kertaa.
Sinä iltana Pinocchio ei valvonut kymmeneen niin kuin tavallista, vaan kahteentoista asti ja kahdeksan pajukorin sijasta hän valmisti kuusitoista.
Sitten hän paneutui levolle ja nukkui. Ja unissaan hän oli näkevinään haltijattaren kauniina ja hymyilevänä, joka suudeltuaan häntä sanoi:
— Oikein Pinocchio! Hyvän sydämesi tähden annan sinulle anteeksi kaikki tähänastiset koirankujeesi. Ne pojat, jotka rakkaudella auttavat vanhempiansa heidän ollessaan köyhiä ja sairaita, ansaitsevat kiitosta ja hellyyttä, vaikkeivät olisikaan tottelevaisuuden ja hyvyyden esikuviksi sopivia. Viisastu yhä edelleenkin ja sinä tulet onnelliseksi.
Uni loppui tähän ja Pinocchio heräsi ja avasi silmänsä.
Kuvitelkaa hänen hämmästystänsä, kun hän herätessään huomasi, ettei hän enää ollutkaan puumarionetti, vaan oli muuttunut oikeaksi pojaksi. Hän silmäili ympärilleen huoneessa, ja tuvan olkiseinien sijasta hän näki pienen soman yksinkertaisen somasti sisustetun huoneen. Hypätessään pois sängystään hän löysi tuolilta uuden soman puvun, uuden hatun ja pienet saappaat, jotka sopivat hänelle aivan mainiosti.
Puettuaan vaatteet päälleen, hän laittoi tietysti kädet taskuihinsa ja löysi sieltä pienen norsunluisen kukkaron, johon oli kirjoitettu: "Kultatukkainen haltijatar lähettää rakkaalle Pinocchiolleen hänen neljäkymmentä viidenpennin lanttiaan kiittäen häntä hänen hyväsydämisyydestään." Mutta avatessaan kukkaron loisti sieltä neljänkymmenen kuparilantin sijaan yhtä monta uuden uutukaista kultatukaattia.
Sitten meni hän katsomaan itseään peilistä ja hän luuli näkevänsä siellä aivan toisen henkilön. Hän ei enää nähnytkään siellä puumarionettia, vaan pienen vilkkaan pojan, jolla oli ruskea tukka, siniset silmät ja mitä ilosimmat ja onnellisimmat kasvot.
Tämä kaikki oli niin ihmeellistä ja uskomatonta, ettei Pinocchio tiennyt oliko hän oikein valveilla vai uneksiko hän vielä silmät auki.
— Ja missä isäni on? hän huusi äkkiä, mutta astuessaan viereiseen huoneeseen vanha Geppetto istui siellä terveenä ja reippaana ja mitä parhaimmalla tuulella. Hän oli taas alkanut tehdä nikkaritöitä ja istui juuri piirtämässä mallia pieniin somiin taulunkehyksiin, joissa koristeina oli kukkia, lehtiä ja eläinten päitä.
— Hyvä isäni, selittäkää minulle tämä ihmeellinen ja äkkinäinen muutos! Pinocchio huudahti, heittäytyen isänsä kaulaan ja suudellen häntä.
— Tämä äkkinäinen muutos kodissamme on kokonaan sinun ansiotasi,Geppetto sanoi.
— Minunko ansiotani?
— Niin katsos, kun pahat pojat muuttuvat hyviksi on heillä ihmeellinen kyky saada koko kotinsa näyttämään viihtyiseltä.
— Mutta minne vanha puinen Pinocchio on joutunut?
— Tuossahan se on! Geppetto sanoi osoittaen suurta marionettinukkea, joka nojasi tuoliin, pää kallellaan, käsivarret rentoina ja jalat koukussa taaksepäin taipuneina, niin että oli oikein ihme, että se pysyi pystyssä.
Pinocchio kääntyi sitä katsomaan, ja katseltuaan vähän aikaa, hän sanoi hyvin tyytyväisenä:
— Olinpa sentään hyvin hullunkurisen näköinen silloin, kun olin marionetti! Olen nyt onnellinen, kun olen muuttunut oikeaksi pojaksi!