Hän pysähtyi ja alkoi puhelun, kehuen sen lopussa vankilan ruokaa hyväksi, mutta valitti samalla:
"Ainoastaan se siisteys tahtoo siellä tappaa, kun siitä puhtaanapidosta koituu niin päättömän paljo sitä työtä."
Siksi olikin hän päättänyt luopua entisistä toimistansa ja ilmotti:
"Täällä Pirttipohjassa ei ole vielä tuota vakituista miesnoitaa ja siitä on puute, niin arvelin sitä tointa ruveta harjottamaan. Pirtua voi myydä siinä ohella ja ainahan sitä silläkin muutaman pennin tienaa. Ei nämä nykyiset hevosvarkaudetkaan ole enää kehuttavia!"
Näin oli hän selvittänyt asiansa, ja he erosivat. Hilppa lähti taivaltamaan edellensä. Mutta myöhemmin huomasi Pirhonen tehneensä tahtomattaan palveluksen Jumppaselle ärsyttämällä sen vieraan miehen. Ja hän mietti keinoa millä hänestä selviytyä.
Tilaisuus tarjoutuikin. Kohta sen jälkeen sattui näet Kososen sika sairastumaan nälkään, eikä taudin laadusta saatu selvää. Kosonen itse lähti hakemaan sille apua kylältä ja osui poikkeamaan Pirhosen mökkiin. Pirhonen itse oli juuri Hilppaa ajattelemassa ja oli sen johdosta niin synkkä, että ei huomannut kuulumisia kysyä. Siksipä täytyikin Kososen hetken istuttuansa itse alottaa:
"Eipä tässä mitä kuulukaan, paitsi että se Hilpan viime kesänä tohtoroima sika rupesi potemaan, eikä saa selvää mikä siinä on… Vinkuu vaan ja laihtuu, eikä ota parantuaksensa!" Hän niisti välillä nenänsä ja jatkoi valitusta:
"Vaikka on tuossakin ruuan antamisessa oltu niin varova, jotta ei vaan pääsisi turpoamaan!"
Pirhonen mietti asiaa. Sillä aikaa lisäsi taas Kosonen:
"Niin arvelin käyttää Pirttipohjan uutta miesnoitaa… Se on tämä Hölö-Heikki oppinut linnassa ne velhon konstit… Lemmenkin kuuluu saavan nousemaan… niin eikö tuo silloin jo sikaan tehonne!"
Sitte syntyi äänettömyys. Jo tiedusteli Pirhonen:
"Vai se se Hilppa sitä teidän sikaa käsitteli!"
"Sehän se… Hilppa… Ja syöttämään neuvoi lopuksi!"
"Vai syöttämään!… Aikoikohan tuo turvotuttaa sian mahan!" yrittiPirhonen, kun ei kiireessä ehtinyt muuta epäluulon aihetta löytää.
"Ka mene hänet tiedä!" synkkeni Kosonen ja kotvan mentyä huomauttiPirhonen mietteissänsä:
"Se ei tämä köyhän sian maha kestä liiallista kyllyyttä… halkeamatta tarkotan!"
Sinä päivänä ei päästy sen pitemmälle, sillä Kososella oli kiire. Seuraavana päivänä Pirhonen jo keksikin oikeamman syyn, satuttautui poikkeamaan Kososen mökkiin ja ihmetteli muut asiat puhuttuansa:
"Vai Hilppa se käsitteli sen teidänkin sian!… Suuri taikamieshän se on se Hilppa!"
Siitä alkoi keskustelu. Pirhonen läheni asiaansa, sanoen:
"Arvasihan sen, jotta sairaus siitä tulee ja panee sian vinkumaan… Se aina lopussa lukee luvut sian korvaan."
Nyt alkoi itää epäluulo. Seuraavana päivänä jo tiesi Pirhonen kertoaTuunaiselle:
"On se se Hilppakin aika kuohari! Pahan hengen on loihtinut siihenkinKososen sikaan!"
Ryhdyttiin asiaa tutkimaan ja sen lopussa jo päivitteli Tuunainen:
"Se ei olekaan tätä oikeaa ristikansaa koko mies… Mitä lienee Viron uskoa pakana… Viron… Viron uskoa on koko kuohari!"
Ja jo hoksasi Tuunaisen akkakin:
"Ilmankos ne Pirttipohjan siat vinkuvatkin tuota nälkäänsäkin alituiseen ja ovat niin laihoja, vaikka niille syöttäisi koko maailman kakarat ja muut suurukset!"
Nyt sattui vielä Kososen sika synnyttämään ja söi nälissään puolet porsaita. Hölö-Heikki ei kyennyt auttamaan ja selitti puolustukseksensa:
"Se ei tämä lapin taika auta Viron taikaa vastaan, ennen kun vasta kolmantena vuotena!… Tämä Hilppa on vaarallinen mies varsinkin noille sioille."
Varmistuttiin siinä uskossa, että Hilppa istuttaa sikoihin pahan hengen, puhaltamalla sian korvaan. Yksinpä Jumppanenkin uskoi sen hiljaisuudessa, vaikka tosin karvaalla mielellä.
Eräänä päivänä vangittiin Hilppa irtolaisuudesta ja lähetettiin ensin erääsen vieraasen kylään. Siellä kävi kumminkin ilmi, että Hilppa onkin pirttipohjalaisia. Hän viipyi kuitenkin ruununkyytimatkoilla yli käräjäajan, joten Jumppaselle ei ollut hänestä oikeudessa hyötyä.
Oli jo sydäntalvi. Karhun tappo oli tyyten unohtunut. Koko Pirttipohja oli ikäänkuin sairas. Käräjien tuloa odotettiin pelolla joka talossa. Ja taas ilmestyi uusia kärajäaiheita.
Kerran siinä asioita miettiessänsä ja kun elämä oli synkkää ja yksinäistä, ja kaikki se näytti johtuvan Jumppasesta, muisti Pirhonen Jumppasen kostaneen tuomarin herrasväelle keksimällä tuomarille haukkumanimen. Hän muisti miten paljo tuomari oli saanut siitä kärsiä naurua ja ivaa. Hän otti varteen Jumppasen antaman esimerkin ja kahden viikon ankaralla työllä oli hän keksinyt Jumppaselle sopivan haukkumanimen. Tämä sai siitä tiedon, ja sai kuluttaa puoli kuukautta ennen kun keksi Pirhoselle sattuvan haukkumanimen vastalahjaksi. Se kiristi välit entistä huonommiksi ja viimein täytyi molempien haastaa toisensa oikeuteen tästä uudesta asiasta.
Mutta talven ankarat voimat raastoivat väsymättä. Paksut lumipilvet pimittivät taivasta ja väliin pimitti kylmä sumu kaiken. Korpit taistelivat koirien kanssa vasikan ja kissan raadoista. Susia oli nähty jo talojen läheisyydessä. Lunta oli vähä. Maa oli syvälle routautunut. Mutasuotkin olivat niin roudan syömät, että mudan vetäjä ei päässyt sulaan mutaan asti koskaan. Haudan kaivaja oli ainoa joka oli sinä talvena nähnyt sulaa maata. Väkisinkin synkkenivät ihmisten mielet.
Kaikista synkin oli Olli Jumppanen. Yksin eli hän, yksin raatoi kuin karhu. Eräänä päivänä hän taas väänsi tervasmaallansa, ja kun oli väsynyt, istahti ja rupesi tapansa mukaan nureksimaan. Hän järkeili:
"Niin minä nyt elän kuin karhu. Yöt nukun saunakuopassa yksin kuin karjusika ja päivät saa täällä myllertää!"
Kotvan mietittyänsä hän heltyi:
"Ja tuo Pirttipohjan ihana talvi vaan siinä silmien edessä paistattaa päivää ja nytkin sillä on semmoiset pakkasen helyt, jotta jos olisi Jumppasen elämä ja mieli ennallansa, ja jos minulla olisi häntä takana ja harja niskassa, niin häntää huiskauttaisi ja harjaansa heilauttaisi taas Jumppanen sille ihanuudelle."
Hän alkoi päivä päivältä miettiä miten pääsisi sovintoon joukkonsa kanssa. Mutta siinä nousi vaikeus. Suso oli äkäinen ja hänenkään sisunsa ei antanut puhua ja lepytellä, varsinkin sen näppylän takia. Sadasti oli hän jo yrittänyt, mutta aina nousi luonto vastaan, ja kärsimys lisääntyi.
Eräänä päivänä mietti hän taas sitä sovinnon hieromista. Hän jo ajatteli miten sopia koko maailman kanssa ja järkeili:
"Mikähän siellä sisussa on, kun se ei anna alottaa vaikka miten haluaisi?"
Viisi päivää aprikoituaan hoksasi hän sen ihan sattumalta. Hän päätteli, että se on se kadotuksen vanha isäntä päässyt sinne livahtamaan. Mietittyään asiaa kauvan aikaa uskoi hän lopulta:
"Se pujahti sinne siellä Itkukalliolla siinä Ökön viinassa… Se näet oli sen itsensä sarvipään pesässä keitettyä viinaa… ja se Ököhän olikin jo unessakin nähnyt sen nousevan kiven aita!"
Hän tutki Ökön unen moneen kertaan ja päätti:
"Vaikka se oli antavinaan Ökön potkaista hänet alas kalliolta, niin se olikin vaan sillä kavaluutta, jotta ei älyttäisi, että hän kätkeysikin viinaan!"
Moinen kavaluus häntä jo suututti. Hän moitti:
"Kun silläkin olisi rehellinen peli, jotta tulisi suoraan taloon kuin renkiä pestaamaan, niin sittepähän olisi kunkin oma asia suostua, ja silloin tämä tuhma pirttipohjalainenkin ymmärtäisi tuon asian, mutta tämä kulkee kiertoteitä… ui ryökäle viinassakin niljakkana luikurina kuin matikka!"
Kokonaisen viikon mietti hän nyt miten saada paholainen pois sisusta ajetuksi. Sattuma johti mieleen pelastuksen keinon: Hän muisti lautamies Juntusen puheet kuppuutuksesta. Valoa pilkahti sieluun. Päätös oli valmis. Hän valitsi läjästä kaikista tervaisimmat puut saunapuiksi ja laittoi niistä takan. Itseksensä hän laski puolitosissaan:
"Kun se Rönty-Kaisa kuppaa pois sen pahan veren, niin nälkäkinhän sille pahuukselle tulee; lähtee se pois sisusta ja jättää ihmisen rauhaan!"
Hän nosti tervatakan selkäänsä ja lähti kotiin kesken päivän. Keskellä päivää lämmitti hän saunan ja lähetti vanhimman pojan hakemaan Rönty-Kaisaa kuppariksi. Rauhottuneena odotti hän itse sen tuloa ja jo vitkasi joskus Susoon, joka riiteli lapsille.
Viimein palasi poika ja Jumppanen jo kiirehti kysymään, joko se tuli.
"Ei se sano tulevansa enää milloinkaan, kun äiti on viskannut jäistä vettä sen niskaan", selitti poika.
Jumppanen puhalsi savun suupielestänsä ja vaipui ajatuksiinsa.
Vasta ensi viikolla sai hän kuulia lähemmin kerrottavan Suson ja Kaisan kahakasta avannolla.
* * * * *
Talvi oli kevääseen kallistumassa. Entistä surullisempaa oli elämä ja entistä synkemmät Pirttipohjan olot. Käräjät lähestyivät, eikä tietty miten niissä kellekin kävisi. Oli jo käräjien edelliset niin sanotut painostusviikot.
Toivottomana oli Jumppanen taistellut ja koettanut masentaa sisussa asuvaa henkeä. Viina ja Itkukallion asukas pyörivät alati mielessä. Hän oli oikeastaan sairas. Hän kuvitteli mielessään, että kun hän saa viinan vallan kukistetuksi Pirttipohjasta, niin hän juurittaa tervaksiksi kaikki Itkukallion puut ja laittaa niistä tervahaudan, niin että ei siellä enää ole näreen taintakaan, jonka juurella kykenisi viinaa keittämään.
Mutta mieleen muistui, että voihan sitä muualla keittää. Siihenkin hän mietti keinon, päätti:
"Sitte minä hakkuutan kaikki Pirttipohjan metsät, että ei jää kuin paljas multa… Ja kaikki se rönty samaan tervahautaan!"
Sitä miettiessä hän riemuitsi:
"Siitä se syntyy kokko! Se kun palaa ja porottaa haudan pohjaa!… ja kyllä siitä haudasta kun tuota tervaa tulla jötköttää, niin sitä tulee yhtenä suurena jokena, jossa laivat vaan seilaavat ja valaskalat uivat!"
Mutta hän tuli ajatelleeksi, mistä saisi tynnyreitä niin paljon, että se tervan paljous saataisi korjuusen. Kauvan punnittuansa hän vihdoin päätti:
"Eihän siihen riitä koko maailman puolikot! Tuo Vahvajärvi kuivataan ja se lasketaan tervaa täyteen… Ja silloin se alkaa se Pirttipohjan rikkaus rehentyä ja kukoistaa."
Hän unohti jo käräjätkin, kun innostelihe:
"Järvi on tervaa täynnä ja sitä myydään mikä ennätetään, ja on sitä silloin Pirttipohjassa leipää!… Se rikkauden sanoma leviää ympäri ristityn maailman ja silloin kokoontuu Pirttipohjaan koko maailman ihanuus: kerjäläisiä alkaa tulvata avun pyyntöön ja harjulaista ja rytkyläistä kaupan tekoon ja mustalaista hevosia vaihtamaan, jotta sitä pitää tulla tien täydeltä ihan yhtenä jonona!… Minä silloin vaan istua jöhötän rikkaana isäntänä ja kuppuutan joka lauvantai ja ajan oriilla pyhänä kirkossa. Ja kerjäläisille minä käsken renkien ja piikojen leikata semmoista leivän kimpaletta ja voimurikkaa kuin ne ilkeävät ottaa."
Se huumasi ihan. Hän lupasi enemmän:
"Ja rakennutan niin suuren saunan että toista päätä saa lämmittää sillä aikaa kun toisessa kylvetään, ja siellä saa joka ikinen kerjäläinen kylpeä ja maata pehkuilla! ja kuppariakkaa pitää olla että vilisee ja sarvisäkit vaan helisevät!… Ja lapsille ostetaan rytkyläiseltä savikukkoja, jotta yksi piipitys vaan pitää taloista kuulua… Vie pakana sitä Pirttipohjan rikkautta silloin!"
Hän nousi, teki riemuisan liikkeen ja vannoi:
"Ja silloin sen pitää Suson mielen sulaa ja olla kuin parasta voinsulaa… Ja silloin se pitää Pirttipohjan maassa alkaa semmoinen ijankaikkinen sovinto ja rauha, jotta rukoilemallakaan ei saisi akkaansa riitelemään, eikä mies suuttuisi vaikka sitä vetäseisi pärehalolla päähän!"
Nyt hän oli tyytyväinen pitkästä ajasta. Tulevaisuuden unelmain huumaamana oli hän nyt valmis koettamaan viime keinoakin, että Pirttipohja pelastuisi hänelle eikä hän sortuisi käräjissä. Hän tuli ajatelleeksi poppamiehen luo menoa.
* * * * *
Niinä aikoina, joista tässä kirjassa on puhe, oli Pirttipohjassa, kuten olemme huomanneet, jo täydellisesti kehittynyt yhteiskunta kaikkine vikoinensa ja hyvine puolinensa. Kaikki kansallisen elämän ilmiöt olivat jo muodostuneet ja kehittyivät alkutuoreutensa voimalla. Kerta olikin Jumppanen Pirttipohjaansa ylistäessä tapansa mukaan sattunut sotkeutumaan, niin että kieli sotki selvän ajatuksen ja hän tuli sanoneeksi:
"Me olemme yleensä jo niin täydelliset tässä elämän rustauksessa, että meillä on yksinpä tuokin täydellisyyden ihan täydellinen puute."
Pirttipohjan poppamiehistä oli Ruta-Leena kuuluisin. Hänen äitinsä oli aikoinaan nostanut lemmen sekä Jumppaseen että Pirhoseen. Hän oli nyt jo vanha ämmä, ja asui yksinänsä pikku tupapahasessansa, tien varrella vähän loitommalla taloista, metsän keskellä. Useimmat avioliitot saivat vieläkin alkunsa hänestä. Hänen luonansa kävivät myös varakkaammat, nautinnon ja mukavuuden haluiset isäntämiehet kaapututtamassa päätänsä. Tämä pään kaaputtaminen se oli Pirttipohjan suosituin kansallinen huvi.
Eräänä päivänä taivasteli Jumppanen hänen töllinsä edessä ja aprikoi:
"Auttaisikohan tuo näin ikämiehelle vielä, jos yrittäisi sitä keinoa uudestaan?"
Itsestänsä hän oli oikeastaan varma, mutta epäili:
"Tai oikeastaan minun piti ajatella, jotta tehohteisikohan tuo Susoon vielä… vaikka se tämä kieli taas sotki oikean ajatuksen."
Niin työntyi hän tölliin. Onnettomuudeksi sattui siellä olemaan syrjäisiä. Laiskan mötkäleen näköinen talon isäntä Iisso Tuomainen oli tullut kaapututtamaan päätänsä ja lojui nyt penkillä pää Leenan sylissä. Jumppanen istahti pankolle. Ruta-Leena raaputti Iisson päätä ja lauleli:
"Pikkuinen sittapörönen pörisee oveni edessä. Pörisee pikkuinen lintu; pörisee, lentelee."
Hän jakasi hiukset ja raaputti ruoppaveitsellä Tuomaisen päätä jatkaen puoli-laulaen, hyräillen:
"Si-iiltuvaa siinä on tuossa päässä… si-iiltuvaa siinä on sekä saiva-aarta!"
Pitkänä pötkynä uinaili Iisso. Hiljaa! kysyi hän, kun kuuli nisahduksen:
"Taasko sieltä löytyi?"
"Löytää se Leena elävät… Löytää se Le-eena", luiritteli taasRuta-Leena.
Ei koskaan ennen ollut Jumppanen kaivannut avio-onnea niin kuin nyt. Hän näet muisti miten hellästi Susokin oli aikoinaan hänen päätänsä kaaputellut. Valmis oli hän jo turvautumaan Leenankin apuun ja mietti miten saada Iisso kuuntelemasta pois.
Rehellistä keinoa hän ei keksinyt. Viimein turvautui hän viekkauteen, huomauttaen:
"Niin se minunkin sauna paloi, jotta en osannut arvellakaan!"
Toinen ei liikahdakaan, vaikka tajusi asian. Nyt jo lisäsi Jumppanen:
"Ja niinpä se on tämän sinunkin saunasi laita!"
Iisso Tuomainen alkoi miettiä ja kysyi kotvan kuluttua veltosti:
"Onko se syttynyt tuleen… minun sauna?"
"Ka mitäpäs tuossa nyt järkiään säikähtää!… Ennättäähän sitä sittekin kun oma väki tuo sanan!" myönsi Jumppanen kaksimielisesti, valehtelemista karttaen. Hetkisen kuluttua vääntäytyikin Tuomainen istumaan ja sanoi:
"Kyllä se on herkkua tuo pään ruoputus! Kuka hänet lie keksinytkin."
Hän pani tupakan, selittäen sitä tehdessään:
"Pitää tästä sitte lähteä sitä saunan paloa sammuttamaan…"
Hän työntyi jo ulos, kun kysyi Jumppaselta:
"Päätä ruopututtamaanko sinä tulit?"
"Päätä."
Kotvasen sai Jumppanen jauhaa asiaansa, mutta selvisi viimein. Hän valitti:
"Se tämän ikämiehen lempi jo on niin piintynyttä, jotta se ottaa ihan lapaluille!"
Ruta-Leena kyhnehti hiljaksensa, kun ei olisi mitään kuullutkaan.Ikäänkuin yksikseen vaan luritteli hiljaa, pankkoa pyyhkiä kyhnyttäen:
"Ottaa se lempi lapaluille… lapaluille se lempi ottaa… Hoh-hoi, tätä vanhan elämän kytystystä!"
"Niin jotta jos Leena uskoisi sen vielä näin vanhan puoleiseen akkaan, kuin Susoon, tehohtevan niin jos vielä sillä voimalla yrittäisi", pyysi Jumppanen. Kotvan kytysteli Leena, mutta laskeutui sitte karsinaan, ja loihti siellä aikansa laulaa hyräillen. Sitten loihtimisen loputtua antoi hän Jumppaselle pienen lankapalan ja neuvoi:
"Leikkaa karvoja kissan hännästä, vuonnan saparosta. Leikkaa tilkku paidastasi. Ota hevosen jouhea, ja sido ne kaikki tällä langalla yhteen ja pistä tukko salaa Suson kengän kärkeen. Kolmen päivän perästä se jo auttaa!"
Jumppanen huokasi helpotuksesta. Hän palkkasi vielä Ruta-Leenan kuleksimaan taloissa Hölö-Heikin jälillä, mutta päinvastaisilla asioilla kuin se.
Tarkasti täytti hän ohjeet ja odotti levollisesti kuopassansa. Mutta hän oli tehnyt liika suuren tukun. Kun Suso yritti panna kenkiä jalkaansa, puhui hän:
"Mitähän siellä on tuo toinen kengän kärki täynnä?"
Hän tutki asian, tarkasti kissan hännän, ja oitis älysi hän. Kiireesti lähti hän vesipytyn kanssa kuopalle, paiskasi veden Jumppasen niskaan ja sanoi:
"Tuosta saat! Vai vielä sinä kissan hännät keritset, pahan hengen syöttiläs!"
Sen paremmin ei ollut Pirhosta auttanut Hölö-Heikin apu. Mutta molemmat poppamiehet, Hölö-Heikki ja Ruta-Leena, tekivät toki kylällä ahkeraa työtänsä.
Oikeuslaitos oli — kuten yleensä kehuttiin — Pirttipohjan yhteiskunnallisen elämän kehittyneimpiä haaroja. Lukuisat käräjajutut näet antoivat lakimiehille tilaisuutta harjaantua ammatissansa. Ei ihme, jos oikeuden käyttö kehittyi tässä mehevässä, otollisessa maaperässä niin täydelliseksi, että jo Jumppasen mukaan sanottiin oikeudessa ja käräjöimisessä olevan koko Pirttipohjan turvan ja kunnian.
Tänä vuotena olivat kevätkäräjät myöhästyneet niin että maat jo olivat sulat, kun ne alkoivat.
Mutta nyt oli ensimäinen käräjäpäivä. Joka talossa oli sen päivän aamuna vankasti riidelty ja kovasti syöty ja koko Pirttipohja oli nyt jalkeilla, sillä ei ollut taloa joka ei olisi jo asiaan sotkeutunut.
Jo käräjien edellisenä päivänä oli Jumppasta kohdannut kova onni. Uusi tuomari oli joutunut pois viralta ja sijaan tullut entinen, johon Pirttipohja oli alkanut vähä epäillen katsella. Usein oli valitettu:
"Se on liika kova tuota tapojen siisteyttä vaatimaan."
Tällä tuomarilla puolestansa oli oikeastaan vanhaa vihaa pirttipohjalaisia, varsinkin Jumppasta kohtaan. Toiset niistä olivat tehneet hänelle ainoastaan kaikenlaista pientä koiruutta eivätkä olleet viime aikoina kunnolla väistäneet tiepuoleen, kun hän vastaan ajoi, mutta Jumppasesta hän taas muisti että se oli jo poikana ollessaan keksinyt hänelle ilkeän haukkumaniinen, sittemmin käynyt hänen naurismaassaan ja erään kerran — kuten jo kerrottiin — vastaan tullessa ajanut reet yhteen, niin että hänen reestään katkesi se aisa jossa aisakello oli, ja hänen oli täytynyt ajaa loppumatka yhdellä aisalla, jolloin Pirttipohjan väki oli alkanut hänelle nauraa. Ei ihme, jos hän nyt tutki asiaa aivan perin pohjin ja tunnollisesti, että vaan ei syyllinen jäisi rankaisematta.
Mutta asia ei tahtonut selvitä. Viisi päivää oli sitä jo ahkerasti tutkittu, mutta mitä enemmän siihen oikeus syventyi, sitä sotkuisemmaksi se kävi. Vierasmiehet, varsinkin mustalainen, olivat hyvin salaperäisiä. Luikurinen olikin jo vihotellut:
"Kunhan olisi antaa ryypyt vieraillemiehille valan asemasta, niin näkisihän eikö totuus tulisi ilmi!"
Jumppanenkin oli sen kuullut ja käskenyt Juntusen pitää silmällä, ettäLuikurinen ei vaan saisi tehdä sitä jutkua. Hänkin näet myönsiJuntuselle:
"Siinä on niin paljon totta, jotta kyllä Luikurisen on itsensä pitänyt ottaa ryypyt, kun se osaa niin paljasta totuutta puhua."
Mutta Pirttipohjan tuomarin oikeudentunto oli tietysti tämmöisessä asiassa kipeä, varsinkin kun siinä oli tikkuna kokonainen reen aisa. Kun nyt oikeus ei näyttänyt muuten ilmi tulevan, ehdotti hän lautamiehille, että tutkittaisi asia yhdessä rysyssä, koska kaikki näytti olevan yhteen kietoutunutta, ja tuomittaisi summamutikassa koko roikka, vaikka se ei ollutkaan oikea lain määräämä järjestys. Alussa vastusteli lautakunta, mutta suostui lopulta.
Alkoi siis uusi joukkotutkinto. Kaikki, sekä syytetyt, että syyttäjät, oli kutsuttu sisään, ja tavallista hartaammin hikoili tuomari. Ei koskaan ennen ollut hän halunnut pirttipohjalaisiansa rangaista ja ojentaa niin perinpohjaisen ankaralla isän kädellä kuin nyt.
* * * * *
Koko käräjäkunta odotti. Oikeustuvassa oli hiljaista. Alkoi istunto.Ensiksi tarrautui tuomari tietysti Jumppaseen, kysyen:
"Sinähän se olet se päämestari koko Pirttipohjassa!"
Ei tiennyt Jumppanen ylpeilläkö siitä, vaiko kieltää asia. Tuomari käytti tilaisuutta hyväksensä ja kiivastui viivyttelystä, hönkäisten toistamiseen:
"Sinäkö se olet tämän Pirttipohjan varsinainen Jumppanen?"
Ei osannut Jumppanen vastata. Luikurinen ehätti silloin:
"Ei tämä mikään erikoinen mestari ole oikeassa asiassa ja muussa hyvässä elämässä, mutta tuossa kielen pieksämisessä sen kieli rallattaa kuin paras aisakellon kieli!"
Mutta nyt ehättikin Suso miestänsä sakoista pelastamaan, ettei lehmä menisi:
"No eikö tuo sitte oman akkasi kieli laula, jotta luulisi sen olevan ihan voilla voidellun!"
"Suu kiirii!… Jumppasella on puheenvuoro!" ärjäsi tuomari. Syntyi hiljaisuus. Taas käski tuomari:
"Jumppanen puhuu nyt!"
"Puhu hyvä mies!" nyki Suso häntä nutun helmasta, lehmäänsä pelastellen. Jumppanen ei tiennyt mitä puhua. Taas käski tuomari:
"Puhu nyt Jumppanen!"
Silloin suuttui Jumppanen ja sanoi:
"Senkö täyteistä minä tässä osaan puhua!"
Tuomari aikoi käskeä häntä puhumaan puhevuoron menettämisen uhalla ja yritti:
"Puhu nyt Jumppanen tahi…"
"Puhu itse!… Sitä vastenhan sinä olet tuomari ja saat palkan, jotta puhut ja tuomitset viattomat vapaiksi!" suuttui silloin Jumppanen. Tuomari uhkasi:
"Jos sinä et puhu, niin minä sakotan!"
"Sakota vaan, jos ilkeät!" murahti Jumppanen, ja kun oli saanut sakot oikeuden loukkauksesta, lisäsi hän:
"Sakota vieläkin! Mutta Jumppanen vaan ei mene itseään pussiin puhumaan!"
Pitkän ajan kuluttua tultiin varsinaiseen asiaan, ja kysyi tuomari:
"Onko Jumppanen puhunut Luikurisen rouvasta mitään Luikurisen rouvan kunnialle käypää?"
"Eikä ole puhunut", ehätti Suso. Tuomari ärjäsi hänelle ja toisti kysymyksensä. Silloin Jumppanen kielsi jyrkästi, kuten oli talvikauden hautonut. Hän sanoi:
"Elä usko! Minä nyt menisin puhumaan mitään koko mokomasta akasta, joka on kuin mikä harakka ja muutenkin mikä lienee entinen juoksuakka, joka sitte meni tälle Luikuriselle, kun ei enää herroille kelvannut!"
Tästä talven kuluessa miettimästänsä puolustuspuheesta hän sai sakon Luikurisen emännän kunnian loukkauksesta. Kun se oli julistettu, raapasi Jumppanen päätänsä ja kirosi:
"Eto harakasta, en paremmin sano, ilkeää sakottaa, vanha mies."
Mentiin siitä sitte Pirhosen kanteeseen. Pirhonen selitti:
"Ka tämä Jumppanen nosti semmoisen jutun, jotta minun on täytynyt koko talvi emännättä elää ja itse keittää ruoka… Tietäähän sen tuomari ja korkea oikeus itse, miltä se tuntuu, semmoisten merkkien alla kun pitää talvi elää!"
Tuomari käski taas Jumppasen puhua, mutta tämä kun oli saanut puolustuspuheestansa sakot, sanoi jyrkästi:
"Enkä puhu, kun siitä kuitenkin sakotetaan!"
Alkoi uusi peli. Juntunen koki auttaa Jumppasta huomauttaen:
"Eipä tässä oikeastaan tarvitse muuta puhua kuin sanoa, että onko se totta, jotta tämä Pirhonen on ollut Luikurisen akan kanssa saunassa!"
"Sano nyt jotta ei sakota!" hätäili jo Suso ja Jumppanen sanoi:
"Vaikka sormet panen kirjan päälle siitä, että tämä Pirhonen ei huolisikaan Luikurisen akasta, vaikka hän olisi naimaton leski ja olisi vaikka sata parkkitiinua myötäjäisiä."
Pirhosen maine oli siten puhdistettu, ja se aviopari jo huokasi helpotuksesta. Tuomari tiedusteli vielä:
"Jumppanen siis ei voi näyttää toteen, että Pirhonen on maannutLuikurisen vaimon kanssa?"
"No kuka sitä nyt valetta rupeaakaan toteen näyttämään!" vahvistiJumppanen. Pirhosen sydän alkoi hänelle sulaa, mutta oikeus julisti:
"Koska siis Jumppanen tunnustaa levittäneensä perättömän huhun, sakotetaan häntä…"
"Taasko sinä sakotat!" kauhistui nyt Jumppanen ja lisäsi:
"Kun ei saa enää oikeudessa totta puhua, jotta ei jo saa sakkoja niskaansa!… en jo paremmin kiroa!"
Kun hän oli siitä saanut neljännet sakot, olivat häntä vastaan nostetut isommat kanteet lopussa, ja oikeus siirtyi tutkimaan hänen nostamaansa kannetta.
"Mistä asiasta tämä Pirttipohjan Jumppanen syyttää torppari Pirhosta?"
Ei Jumppanen osannut sitä selvästi sanoa ja pelkäsikin jo puhua. Lautamies Juntunen sai silloin selittää kanteen ja selitti sen haasteen mukaan:
"Se tämä mökkiläinen Jumppanen käski kärttää tämän Pirhosen oikeuteen siitä että hän on ollut tämän Ökö-Antin eli oikeastaan Antti Kakkosen vaimon Kaisan kanssa!"
Asia oli tuomarille sotkuinen. Hän kysyi Jumppaselta:
"Oletko sinä sitte tehnyt huorin Antti Kakkosen akan… Mika sen akan nimi on?" kääntyi hän lautakuntaan.
"Kaisa!"
"Antti Kakkosen akan Kaisan kanssa?" lopetti hän nyt puheensa.
Nyt oli Jumppasen edessä elämän tärkein kysymys: puolustautua ja puhdistua vaimonsa silmissä, että pääsisi perheensä yhteyteen ja Pirttipohja ja unelmat pelastuisivat häviöstä. Hän oli valmistanut puolustuspuheen parhaansa mukaan ja lausui nyt sen jyrkästi vakuuttaen:
"Se nyt on vale, jotta minä sekaantuisin vanhan viinanpolttajan rumaan akkaan, kun on kerran omakin elossa!… Ennen syön vaikka kapan kauroja, ennen kun moiseen raatoon rakastun!"
Ökö-Antin Kaisa ryki vihaisesti ja ärähti:
"En minä vielä mikään raato ole!… Eikä Ökö mikään viinanpolttaja!"
"Elä yhtään ylpeile sillä kauneudellasi, mokomakin hönkale!" kiivastui siitä mustasukkainen Suso, ja tuomarin täytyi taas huutaa:
"Suu kiini! Jumppanen saa puhua!… Mitä Jumppanen tällä kanteella sitte tahtoo?"
Mutta Jumppanen olikin päättänyt nyt puhua juurta jaksaen, että totuus tulisi ilmi ja pesuus ja Pirttipohja pelastuisi. Hän raapasi päätänsä ja alkoi:
"Siitähän se sai alkunsa, siitä karhun syötävästä, koko tämä rylli."
"Asiaan!" komensi tuomari, mutta Jumppanen yltyi:
"Nyt sitä vasta mennäänkin asiaan, että sen pitää nousta juurinensa kuin tervaskannon!"
"Suu kiini!"
"Elä ärjy!" karjasi Jumppanenkin. Tovi siinä huudettiin, mutta lopulta täytyi antaa Jumppasen puhua. Itsepäisesti väänsi se nyt:
"Ensin me kiersimme karhun, mutta sitte se alkoi viinan hyväkäs vetää ja minä jo olin juonut ryypyn, kun se vanha kehno meni siinä vereen ja pani ostamaan karhun nahoilla kaikki tämän Ökön viinat!"
"Ääneti syrjäasioista!" kiivastui tuomari, mutta Jumppanen karjasi:
"Enkä ole äänettä! Nyt sitä vasta puhua leiletelläänkin, sillä kun Jumppanen pääsee kerran viinan, tai tämän varsinaisen totuuden makuun, niin se ei hellitä."
Tuomari raapi harmistuneena päätänsä, akat torailivat keskenänsä. Taas huusi tuomari:
"Puhu asiasta tahi minä sinut hornaan lähetän!"
"Lähetä vaikka mihin… Sitte se sai siitä alkunsa… kun minä olin piru, se joka nousi sieltä kiven alta… Ja minulla oli nahkana ei tämä oma iho, vaan karhun nahka."
Nyt jo hämmästyi koko lautakunta. Tuomari ärjyi sekavana:
"Tämä on mustalaisjoukko koko Pirttipohja… Mikä karhun nahka sinulla oli?… ja mitä se tähän asiaan kuuluu?"
"Oikea karhun nahka, jonka tämä Ökö ja Punkki-Matti sitte nylki minun päältä ja minä jäin paljaalle vereslihalle."
Susokin jo hämmästyi, samoin koko käräjäkunta, ja tuomari karjasi epätoivoisena:
"Se ei kuulu asiaan!"
Mutta nyt oikasi Jumppanen:
"Se nyt on vale, jotta tämä ei kuulu asiaan! Kaikki asiat yleensäkin kuuluvat asiaan, olivatpa he sitte karhun tahi hukan nahkoja!"
Tuomari kiroili, viskoi lakikirjojansa ja jo kysyi lautakunnalta:
"Onko tämä Jumppanen täysijärkinen?"
Mutta se pisti Jumppasta Susonkin ja toisten tähden. Hän ärjäsi tuomarille:
"Elä hauku, kuule, tahi saat sakkoja! Jottako Jumppanen olisi hullu!"
Ja korottaen äänensä juhlallisen korkeaksi vannoi hän:
"Jumppasen äly on aina ollut niin selvä, että sen kirkkaudessa huikenevat itse taivaan kynttilät ja tähdetkin ovat siihen verraten mustia kuin papin verkanutun napit."
"Elä kehu!" suuttui siitä Pirhonen kateisena. Mutta ei ennättänyt tuomari karjasta, kun Jumppanen jo korotti äänensä ärtyneenä ja ihan kuin hihkasi:
"Kehun kyllä! Jumppasen oman viisaudenkin pitää himmetä ja pimetä minun älyni kirkkaudesta, jotta se on pimeä kuin saunan karsina ja musta kuin suutarin piki! Ja sen minä sanon, että hukka perii koko maailman, jos Pirhonen pääsee Jumppasen tasalle siinä pääluvussa!"
"'Pääsee tasalle pääluvussa'… 'pääsee tasalle…!'" matki tuomari jaJumppanen erehtyi silloin hädissänsä myöntämään:
"Ka sekös sillä on päästessä, kun vierotti minulta eukon semmoisilla juuttaan metkuilla!"
Nyt oli tuomari varma, että Jumppanen on hullu. Hän tiedusti jo lautakunnalta:
"Voidaanko häntä syyntakeisena ollenkaan sakottaa?"
Pirhonen älysi asian ja säikähti Jumppasen vapautuvan sakoista hulluuden varjolla. Sitä estääksensä puuttui hän asiaan, selittäen:
"Se vaan voipi metkuillessansa heittäytyä hulluksi… Se on niin älykäs mies!"
Suso älysi nyt siinä olevan pelastuksen sakoista, nyki miestänsä ja kehotti:
"Sano olevasi hupsu, niin ei mene sakkoja!"
Ja ennen kun Jumppanen ennätti puhua, ehätti hän tuomarille:
"Siinä on tämän Jumppasen päässä ollut vikaa lapsuudesta asti…"
"Elä valehtele!" karjasi Jumppanen.
Ei auttanut muu kuin kuulustella Pirhosen tuomat vierasmiehet.Mustalainen teki akkoinensa valan ja todisti reilusti:
"Kyllä se korkea oikeus on totta kaikki mitä tämä Pirhonen on puhunut!"
Mutta hän oli maata kierrellessänsä unohtanut Pirhosen valmistaman todistuksen yksityiskohdat, ja erehtyi todistuksessansa. Hän selitti:
"Se tämä Ökön-akka istui Pirhosen saunassa penkillä ja lauloi jaJumppanen tanssi laulun mukaan."
"Mitä se pahahenki lauloi?" kiehahti jo Suso mustasukkaisena.Mustalainen selitti:
"Se lauloi tätä oikeata mustalaislaulua:
"Hei-jui jukepike jullaa, jukepike jullaa!"
Hän alkoi hieman polviaan hytkyttäen tanssia selittäen:
"Ja Jumppanen tanssi vaan näin:
"Itse mä varastan hevosia ja akkani kerjää pullaa!"
Tuomari joi vettä, ähki, lepäsi ja käski puhua edelleen, Jumppanen jatkoikin, alkaen selittää sitä että Pirhonen pääsee hänestä edelle lapsiluvussa.
Tuomari pyyhki hikeä otsaltansa ja kehotti pysymään asiassa. Jumppanen siihen huomautti:
"Tämä se onkin se pääasia ja oikea totuuden juuri… Sillä nyt ei enääPirttipohjassa laula muualla haikara kuin tämän Pirhosen mökillä…"
Pirhonen huomasi mustalaisen sotkevan asiaa ja raapi päätänsä, pyyhki sitte pitkällä nutun hihalla nenäänsä ja sekosi:
"Se on tämä Pirttipohjan mustalainen huonomuistinen, vaikka kyllä se valan tärkeyden silti ymmärtää!"
Mutta nyt alkoi tuomari jo aavistaa asian, ja laskettuansa ettäJumppanen on jo saanut sakkoja yhden aisan hinnan kävi hän siltavoudinkanssa ottamassa väliryypyt ja alkoi syventyä asiaan antamallaJumppaselle puhevuoron.
* * * * *
Tutkinto oli jo kestänyt kuusi tuntia, kun asia alkoi hieman selvitä.Nyt jo selitti Jumppanen unensa jatkoa:
"Sitte kun tämä Ökö oli nylkenyt minun selästä sen karhun nahkan ja vienyt sen tälle Luikuriselle parkittavaksi ja tämä Luikurinen vielä viskasi minut itseni parkkitiinuun, vaikka koko ruumis oli nilellä, niin minä suutuin ja sanoin, jotta ne karhun nahat pitää parkituttaa Koljosella."
Asia yritti jälleen sotkeutua. Saatiin kumminkin sen juoni vielä käsiin, ja Jumppanen voi jatkaa:
"Mutta tällä Pirhosella oli vihaa Koljoselle siitä kakarapytystä ja se vaan penäsi, että Luikurisella pitää parkituttaa. Ja muun hyvän lisäksi se vielä teki valmiit kaupat minun tietämättä ja lupasi Luikuriselle minun vasikan…"
Hän oli jo hikinen hartioilta, kun tunnusti:
"Kun se sitte vielä rupesi sen juuttaan akka harakkaa kehumaan, niin silloinhan minä sanoin, jotta mene tiedä jos se sen akan kanssa elää."
Asia alkoi selvetä ihan juuriaan myöten koko Pirttipohjalle, sillä Pirttipohjassa on jokainen tottunut hämäryydestä selvän saamaan, kun ovat siihen omissa puuhissaan oppineet. Jo näkyi hymyileviäkin naamoja. Kun oli saatu selville, että Jumppanen ei ollut Ökö-Antin akan kanssa tehnyt muuta kuin käskenyt sen syleillä Anttiaan, vaati Jumppanen tiukasti:
"Ja nyt minä vaadin, että tämä Pirhonen panee sormet kirjan päälle ja vannoo Suson kuullen koko sielunsa autuuden kautta, jotta Jumppanen ei ole ollut Ökön akan vieressä, eikä tehnyt muuta kuin halannut, ja senkin ainoastaan sen tähden, että rauha ja rakkaus vallitseisi Pirttipohjassa!"
"Ka mikäs sitä on oikean asian päälle vannoessakaan!" lupasi jo Pirhonen. Pian selvisi miksi hän oli perättömän jutun levittänyt. Suso jo turisteli nenäänsä ja kuivaili silmäkulmiansa. Tuomari tiedusteli mitä rangaistusta Jumppanen vaatii Pirhoselle. Tämä sanoi:
"En minä näitä ajallisia sakkoja hänelle, kun sillä on muutenkin köyhyys ja se on huono työmies."
Hän harmistui kärsimyksiänsä muistellessa ja vaati kovalla äänellä:
"Hänet pitää tuomita koko yhdeksi talveksi elämään akastaan erillään samanlaisessa maasaunassa kuin minä elin, ja Pirttipohjan ei enää pidä minun kunniaani koskea linnun höyhenelläkään."
Oikeus julisti silloin päätöksensä:
"Koska kantaja ei ole vaatinut laillista rangaistusta eikä laki salli sen tuomita laittomasti, vapautetaan syytetty edesvastuusta."
Pirhosen sydän alkoi silloin sulaa Jumppaselle. Istunto jatkui. Pirhosta sakotettiin Ökö-Antin akan kunnian loukkauksesta. Ökö-Antti ja Punkki-Matti sai sakkoa viinan poltosta. Pirhonen tuomittiin maksamaan Koljoselle kakarapytystä kymmenen penniä ja kuluja viisitoista markkaa. Susoa sakotettiin Liisan ja Liisaa Suson loukkaamisesta ja molempia Rönty-Kaisan pahoin pitelystä ja Ruta-Leenaa ja Hölö-Heikkiä puoskaroimisesta. Mustalaista taas sakotettiin ainoastaan väärästä valasta ja hevosvarkaudesta. Yleensä saivat sakkoja kaikki muut pirttipohjalaiset paitsi Luikurinen. Nimismies Mölsäkin sai humalasakot. Viimeksi sakotettiin Jumppasta ja Pirhosta niistä haukkumanimistä, jotka olivat toisillensa keksineet.
Mutta Jumppasta arvelutti hänelle tuomittujen sakkojen runsaus. Hän älysi että tuomari oli häntä sakottanut omistakin asioistansa. Oikeustuvasta poistuessansa hän mutisi:
"Kyllä sinä nyt osasit sakottaa, mutta sakota, ei se rekesi aisa enää eheäksi tule, vaan aisapuolena sinun on ajettava maailman loppuun asti."
Oli kevät. Käräjään lähtiessä oli lehmät päästetty ulos etsimään ruokaansa. Aurinko paistoi keväisesti, kiuru lauleli ja jo alkoivat urvut lehdiksi puheta.
Pirttipohjan väki vaelsi käräjistä kotiinsa. Yksinänsä kulki jokainen, eikä kuulunut puhelua, ei naurua. Ainoastaan Pirhonen oli lyöttäytynyt eukkonsa seuraan, ja Jumppanen koki pysytellä Susonsa takana sen läheisyydessä. Mutta aivan äänettöminä vaelsivat nämäkin kaksi paria ja eri teitä.
Mutta Susonkin mieli alkoi nyt lopullisesti heltyä. Hän ei vaan löytänyt sanoja, että olisi päässyt sovinnollisen elämän alkuun. Siinä miehensä edellä eväsnyytti kädessä kiirehtiessänsä ja puhelun alkua miettiessänsä kuvastui hänen sielussansa koko asian kauheus semmoisena, kuin Jumppanen oli sen oikeudessa unensa perusteella selittänyt. Sydän heltyi ajatellessa mitä kaikkea hänen miehensä oli kärsinyt. Hän kuivasi salaa kyyneleensä ja silloin tuli sovintopuheen alku aivan itsestänsä. Hän ei näet voinut olla torumatta miestänsä hellällä varotuksella:
"No mikä nyt pitikin miehen villitä semmoisille retkille! Kun alappa nyt ja rupea piruksi ja sitte anna vielä nylkeä itsesi!"
Ei hän sitä aivan sanan mukaisesti tarkottanut, mutta ei osannut paremminkaan säälitellä. Jumppanen mietiskeli vaan, ja vaikea oli Susonkin jatkaa. Ei taas keksinyt semmoista tavallista, josta olisi yhä heltyvä sisu antanut puhua. Paremman puutteessa täytyi siis lempeästi nuhdella:
"Ja sitte vielä menee oikeudenkin edessä roikalehtamaan paljaalla vereslihalla… jotta ei ole edes vaikka paitariepua päällä!"
Ei Jumppanen nyt osannut millään puolustautua: Hän koki vaan pysytelläSuson kanssa hyvissä väleissä.
Niin jatkoivat he matkaansa kunnes tulivat Matkalammin päähän, näreen puoliskojen luo. Siinä istahti Suso, avasi eväsnyyttinsä ja kehotti Jumppastakin:
"Syö nyt sinäkin tuosta tuota pappilan rouvan antamaa otrarieskaa!"
Syötyänsä siinä lähtivät he sovinnossa jatkamaan matkaansa. Jouduttiin tiehaaraan, jossa yhtyi käräjäpaikalta tuleva syrjätie. Siinä osui heihin yhtymään Pirhosen pariskunta, joka oli valinnut eri tien, ettei tarvitsisi Jumppasen matkueessa kulkea. Teki jo mieli lyöttäytyä yhteen joukkoon, mutta mieli ei ollut aivan valmis, ja Pirhosen eukko ryhtyi korjailemaan kengännauhojansa voidaksensa siten jättäytyä jälelle.
Nyt saapuivat molemmat parit veräjälle, josta alkoi Koistisen jaMalisen raja-aita. Sen molemmilla puolilla oli polku, joten voi valitakumman puolen hyvänsä. Jumppanen valitsi Koistisen puolisen polun jaPirhonen Malisen.
Tie oli metsäistä. Sekaisin kasvoi siinä koivua ja tuonta ja pihlajaa, ja rauhallisena vaelsi kumpikin pariskunta. Jo läheni metsän reuna, josta alkoi aho. Sen ahon keskellä oli iso muurahaiskeko.
Äkkiä alkaa silloin kuulua outoa mörinää aholta. Kulkijat eivät siihen kääntäneet alussa huomiota, sillä mielessä liikkuivat helpotuksen tunteet. Vasta ahoa lähestyessä sattuivat molemmat miehet arvelemaan vaimoillensa:
"Koistisen iso härkäkin mörisee jo ulkona."
Mutta silloin tupsahtikin silmiin outo näky. Jumppanen sen huomasi ensiksiki ja ärjäsi:
"Karhun vaivattava!"
Ja todellakin mörisi karhu muurahaiskeon ympärillä. Nyt kirosiPirhonenkin hätäytyneenä:
"Ja sillä eväällä onkin kuusi pentua, vaikka Kokko valehteli olevan kaksi!"
Kulkijat olivat jähmettyä. Jumppanen selviytyi ensiksi ja ärjäsi kauhuissansa lehmäänsä muistaen:
"Jos nyt ne pennut ovat päästäneet jo sen viimeisenkin lehmän läävästä!"
Karhu ärjyi muurahaiskeolla ja repi maata. Pirhonenkin muisti lehmänsä kohtalon, menetti harkintakykynsä ja syöksyi suin päin metsän peitossa mökillensä päin kankea noutamaan ja huusi:
"Hae kanki, Jumppanen, ja tule apuun!… Hae sukkelaan kanki!"
Vaimot eivät kyenneet pakenemaankaan, Jumppanen tyrmistyi aluksi, mutta selvisi pian siksi, että huomasi huutaa:
"Pirhonen!… Kuule Pirhonen! Elä heitä akkaasi yksinänsä!… Elä heitä akkaasi tahi ei jää lehmän lypsäjää!"
Mutta ei Pirhonen kuullut, vaan ryntäsi kankea hakemaan ja pelastamaan lehmäänsä. Karhu mörisi kamalasti. Jumppanen sieppasi aidasta aidaksen ja yritti hätäissänsä syöksyä aholle, mutta aidas oli niin laho, että tynkä vain jäi käteen. Kiroten viskasi hän senkin pois ja huusi Pirhosen Liisalle:
"Tule h—tissä tälle puolen aidan ja juostaan tuosta heinätietä myötenKoistisen nauriskuopan kautta pakoon!"
Liisa yritti kavuta aidan yli, mutta tarttui hameistansa kiini, Jumppanen kiskasi hänet irti, että hame repesi, ja kolmin alkoivat he juosta Koistisen nauriskuoppaa kohti. Jumppanen hoki juostessansa:
"Kunhan Mansikki saadaan korjuuseen ja minä ennätän suuttua, niin näytän minä sille!"
Alkuaan hän ajatteli viedä akat turvaan nauriskuoppaan ja itse rientää Mansikkia pelastamaan. Mutta kuopalle tultua olivat kaikki niin kiihkoissansa, että kukaan ei kuoppaa huomannutkaan. Ohi juoksivat ja vasta Immosen kasken luona hoksasi Jumppanen asian ja noitui juostessansa Mansikin turvaksi:
"Pimitti näet selvän älyn niin että ei huomannut sitä Koistisen kuoppaakaan, johon olisi vaikka nuo akat sullonut!"
Hengästyneenä saapuivat he Jumppasen mökille. Mansikki ynisi karjapihalla, sillä se oli vainunnut karhun olevan likellä ja haki suojaa. Tuohtuneena löi Jumppanen sitä takkavitsalla lautasille, ajoi läävään ja riiteli:
"Etkö kestä läävässä, vaan lennät suoraan karhun suuhun!"
Pirhonen oli sillä välin pelastanut oman lehmänsä ja palannut kanki kädessä aholle. Mutta kun Jumppasta ei näkynyt, ei auttanut muu, kun palata mökille ja jättää karhu rauhaan. Palatessansa iski hän kangella petäjän kylkeen ja ärjäsi karhua pelotellaksensa.
Muurahaiskeolta alkoi silloin kuulua entistä kamalampi mörinä. Se kuului Jumppasenkin mökille. Suso kävi murheelliseksi ja Jumppanen painui synkkänä tupakoimaan. Suso otti vanhan virsikirjan ja alkoi veisata. Veisuuseen yhtyi lopulta Pirhosenkin Liisa.
* * * * *
Kauran kylvöaika lähestyi. Siementen itävyys oli koeteltu, ja harattiin kauramaita.
Uusi sovintokausi alkoi nyt hiljaksensa valmistua Pirttipohjassa. Sen tarpeen tunsi jokainen, mutta ei kenenkään sisu ollut vielä niin kypsi, että olisi sallinut siitä puhua.
Eräänä päivänä tupakoi Jumppasen mökissä Pirttipohjan puheliain ja pienin miehen rehvana, joka ujosteli pienuuttansa ja siksi kerskui suuruudellansa. Tämä mies, Pekka Kuikka, otti nyt karhun puheeksi ja sanoi:
"Ei sitä oikeastaan sitä niin suurta karhukarjaa ilkeä mennä yksinään ryskyttämään tämä isokaan miehen härkä!"
Hän imasi savut, sylkäsi terhakasti ja kehasi:
"Mutta kun sitä oikein yksipuraisiksi heretään ja otetaan seipäät ja niillä mojautetaan sivuille rietasta, niin kystä siitä pitää tulla!"
Hän valehteli nyt pitkän karhuhistorian, jonka hän lopetti näin:
"Mutta kun me kaikki Kuikan pojat tarrasimme sen emäkarhun partaan yksimielisinä kuin yksi tuulen vihuri, niin takakäpälilleen istumaan kapsahtivat pentukarhut ja armoa uikuttivat ja veli-Tahvo sanoi silloin, jotta ollappa tuossa pilli millä puhaltaa, niin tanssia pitäisi joka turrikkaan, että parta vaan leuhkaisi!"
Jumppasen hartiat olivat kumarassa ja piippu oli sammua.
"Vai mitä sinä Jumppanen ajattelet?… Niin jotta painostaako tämä asia sinua, kun olet synkeä tuossa tupakkameiningissäsi?" kysyi silloin Kuikka.
"Eipä tämä erikoisesti… Tämä on ainoastaan semmoista tavallista tupakoimissynkkyyttä", epäsi Jumppanen. Kuikka selitti:
"Se on yksinpä tässä avioelämässäkin se yksipuraisuus semmoinen voima, että ei siinä akka uskalla miehellensä torailla. Siinä Kuikankin talossa jos vaan akka rupeaa rykimään ilman yskää ja minä vaan nostan oikean miehen luonnon ja sanon että: ak-ka! niin letti ojona siinä akka laputtaa ulkotöillensä!"
Jumppanen mietti. Kuikka puhui nyt Pirttipohjan yleisestä voimasta ja kehui:
"Sitä tässä jo yhdessäkin suuremman puoleisessa miehessä asuu semmoinen voima, minkä nyt tässä minunkin kokoisessa miehen jätkässä, niin mitä sitte tässä koko Pirttipohjassa! Karhun tanssia siinä pitää petojen tanssia, kun täältä nousee miestä kuin karpaloa mättään alta!… Siinä se voima on siinä sovussa!… Silloin, kuule Jumppanen, ei tarvitse muuta kuin vähä hönkäistä ja näyttää kurassia, niin häntänsä uneuttaa karhu aholle, kun hätäpäissään lähtee pakoon latmistamaan!… Vai mitä sinä Jumppanen syleksit?… Minä jo sanoin Pirhoselle: 'Pirhonen', sanoin minä Pirhoselle, 'turvaannu sinä Pirhonen vaan Kuikkaan ja pole rikki se eripuraisuus sen Jumppasen kanssa, ja Kuikka kun on etukynnessä, niin suolla se vaan karhu soittaa mennessänsä!'…"
Jumppasella ei ollut vastaamista mitään. Kun Kuikka lähti, kypsytteli Jumppanen taas sovinnon tarvetta, kuten Pirhonenkin. Kertakin hän taas valitti Susollekin:
"Se on yleensäkin koko se varsinainen sovinto niin monien sakkojen ja käräjöimisien takana täällä Pirttipohjassa!"
Mutta rehellisesti hän siihen pyrki ja koetti keksiä keinoa miten lähestyä Pirhosta. Asia alkoi häntä painaa. Lisäksi harmittivat häntä vielä maksamattomat viinat. Hän synkkeni viinalle yleensä ja uudisti lupauksensa hävittää koko viinasauna.
Mikko Pirhosen mökissä elettiin oikeastaan samanlaista elämää kuin Jumppasenkin. Sielläkin kypsytettiin sovintoa, mutta vaikka Pirhonen olikin Jumppasta liukkaampi mies, ei hänkään jaksanut alkuun päästä. Mutta avioelämä ja -sopu oli rakentunut. Pirhonen oli käynyt maksamassa käräjäkapat ja siltavoudin jyvät, palannut sieltä ja imeksi nyt piippuansa onnellisena. Liisa kampasi pojan päätä.
"Panisit nyt nuo puhtaat alushousut jalkaasi!" kehotti hän tehtävänsä lomassa miestänsä. Tämä tajusi onnensa. Kaikki oli rauhallista. Kissa hyrräsi.
Niin oli perhe-elämä yhteiskuntajärjestyksen avulla pelastunut. Nyt oli vielä yleinen naapurisopu kypsymättä.
Mutta molemmat miehet etsivät jo tilaisuutta missä saisivat toisiansa tavata. Kerta he huomasivatkin toisensa metsässä, ja saadaksensa aihetta pysähtyä toistensa lähettyville, ryhtyivät kuin sopimuksesta kiskomaan virsutuohta, kumpikin tahollansa. Joskus kolauttivat kirveellä koivuun ja sadattelivat sen huonotuohisuutta.
Vähä kerrassansa he sitte koivu koivulta likenivät. Mutta kun pääsivät jo niin likitysten, että voi erottaa silmän valkuaisten välähdykset, erosivat he eri suunnille ja kumpikin istahti ahollensa tekemään virsuja. Se oli ensimäinen välitön sovintoyritys.
Kauvan saivat he etsiä toista yhtä sopivaa tilaisuutta. Mutta vihdoin tarjoutui sekin: Heidän kauramaansa sattuivat olemaan nyt rajatusten. Aita vaan sattui olemaan välissä. Eräänä päivänä huomasi Pirhonen Jumppasen olevan siellä kyntämässä. Hänkin lähti omalle vainiollensa ja alkoi kyntää.
He olivat alottaneet kynnön vastaisilta reunoilta, niin että vako vaolta lähestyivät toisiansa. Ensimäinen päivä otti niin kovalle, että täytyi lopettaa kesken päivän. Toisillensa eivät puhuneet, mutta sen sijaan kiukutteli Pirhonen kerrankin ruunakopukallensa:
"Etkö sinä, pattijalka, pääse eteenpäin!… Kaurahan siinä ennättää ripsille asti kasvaa ennen kun pääset toiseen paikkaan!"
Jumppanen tiesi sen olevan hänelle aiottua. Hän yritti sanoa sovittavan sanan, mutta kun ei löytänyt, vaikka miten mietti, tuskastui hän tammallensa ja ärjäsi:
"Etkö komppuroi siinä vaolla!"
Kohta kuului kyntömaalla ainainen riitely hevosten haukkumisen muodossa. Hevosetkin tuskastuivat, luimistelivat korviansa. Jumppasen tamma viuhautti jo häntäänsäkin. Pirhosen aura oli tarttunut kantoon kiini ja kun Pirhonen silloin löi ruunaansa kyntövitsalla, ei tämä enää sietänyt, vaan rupesi potkimaan.
Viimein ei Jumppanenkaan enää jaksanut kärsiä, vaan riisui tammansa, ärjäsi sille ja laski syömään.
Hän palasi mökillensä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lämmitti saunan. Kylpyjä odotellessa istui hän saunan suulla päivän paisteessa ja mietiksi sovinnon vaikeaa kysymystä. Sitte hän kylpi perinpohjaisen kylvyn. Ei koskaan elämässä ollut hän niin juurtajaksaen kylpenyt.
Lauhtuneena palasikin hän mökkiinsä ja toivorikkaampana lähti hän huomenna kynnöksellensä. Alku näytti lupaavalta. Pirhonenkin jo hyvitteli ruunaansa:
"So, ruuna! So, so!… Elä nyt nelistä, jotta ei ennätä jälestä hanttuuttaa!"
"No tamma! Prtuu! Otetaan tiero takaisin!" hyvitteli Jumppanenkin hevostansa.
Mutta ennen päivän laskua oli nytkin työ lopetettava. Karhun mörinä kuului aina vaan metsistä, ja Pirttipohja oli pelon vallassa. Ei kenenkään karja ollut turvattu. Pakostakin oli pyrittävä yksimielisyyteen.
Entistä raskaammin miettiä väänsi Jumppanenkin sitä asiaa. Alkoivat siitä verkkaisat neuvottelut Suson kanssa. Jumppanen koki niillä pyrkiä siihen, että Suso haettaisi Rönty-Kaisan kuppaamaan. Hän alkoi selittää tautiansa, sanoen sen olevan veressä.
Suso katsahti mieheensä. Kovin se olikin näinä aikoina muuttunut, ei tosin niin paljon ruumiillisesti kuin mieleltänsä. Hän huokasi. Jumppanen sai siitä rohkeutta valaista kuppauksen tarvetta selityksellä:
"Se tämänkään lihavan Juntusenkaan tauti ei hätkähdä muusta kuin kuppuutuksesta!"
Sillä lailla oli jouduttu asian ytimeen ja nyt voi jo Jumppanen sanoa:
"Olisihan se Rönty-Kaisa kuppari!"
Mutta asiaa vaikeutti se, kun ei oltu varma Kaisan mielialasta. Kauvan neuvoteltua lähetettiin poika tiedustamaan, joko Kaisalta oli lopussa talven kerjuulla kootut leipävarat. Poika palasi ja sanoi, että lopussa olivat. Se oli ilosanoma. Heti lähetettiin noutamaan Kaisaa. Tämä tuli ilolla, ja niin alkoi Jumppasen lopullinen parantaminen.
* * * * *
Lämpimänä höyrysi nyt kuoppa. Jumppanen itse virui mahallansa leveällä laudalla, jota käytettiin ruumislautana, ja Kaisa hääri sarviensa kanssa. Niitä varustellen hän kehui:
"Niillä sarvilla on Kaisa ollut toisenkin kerran pirun kanssa puskusilla, kun se rietas on imeytynyt ihmisen vereen… Mutta pois on ruojan täytynyt verestä lähteä, kun Kaisa koko sarvivoimallansa päälle hyökkää!"
"Siinä se nyt on! Johan minä arvasin, että sarvi se pitää olla sarvea vastaan", riemastui Jumppanen itseksensä ja Kaisalta hän kysyi ääneensä:
"Taitaa olla oikeaa sakramentillista työtä tämä sarvipään pois imeminen?"
Kaisalla oli jo kuppuuveitsi valmiina. Hän kerskasi:
"Viimeksi kun imasin Mikko Pirhosenkin niskaan kaksitoista sarvea ja luvut luvin, niin niin sanoi Mikkokin, jotta 'toista se olisi ollut jos olisin sinut nainut tämän Liisan asemasta!'"
Jumppanen oudostui. Hän koetti urkkia syytä, miksi Pirhonen oli kuppuuttanut. Varovasti kysyi hän:
"Vai oli se kuppuutuksillansa tämä Pirhonenkin! Ei suinkaan se sen paljaan naimisasian tautta?"
Kaisa sanoi senkin olleen syynä, ja selitti vielä piippua täyttäessään ja sytytyssavuja vetäessään, että Pirhonen ei ollut sanonut pääsevänsä puheen alkuun eräässä tärkeässä asiassa.
Jumppanen ilostui siitä ja tiedusti:
"Ja lähtikö tuo Kaisan sarvipäätä pakoon Pirhosesta… se toinen sarvipää?"
Kaisa uskoi puhuvansa totta vakuuttaessaan:
"No ei muuta näkynyt kuin häntä, kun livahti saunan ovesta pellolle. Saunan katolla vaan rääkäsi kerran ja sinne tuntui Itkukalliolle päin lähtevän lentää kahnuuttamaan! Ja paikalla sanoi Pirhonen helpottaneen!"
Päästiin siitä jo työn alkuun. Kaisa imasi loppusavut piipusta ja alkoi hakata Jumppasen selkään reikiä veren tulla. Sarvi sarven perästä kiintyi Jumppasen selkään, ja kun niitä törötti siinä jo tusina, arveli Kaisa riittävän.
Mutta Jumppanen halusi päästä Pirhosta terveemmäksi ja vaati imemään toisen tusinan lisäksi. Kaisa pani välillä uuden tupakan ja siivosi varpaittensa välit. Sen tehtyään lisäsi hän Jumppasen selkään toisen tusinan sarvia. Selkä oli jo yhtenä sarvimetsänä. Kaisa otti havuvastan, kylvetti sillä Jumppasen jalkapohjia ja loihti:
"Lähde lempo miehen luista, kehno ihmisen lihasta! Herkeä härisemästä, tottele toran pidosta, heitä kehno käräjän käynti tämän miehen mahanahassa, tämän jätkän jänterissä, että saisi raukka rauhan, säästyis suurista sakoista sekä akkansa vihoista, naapurinsa katehista, nukkuisi levossa yönsä, pötköttäisi niin kuin pölkky, päivät työssä myllertäisi, niin kuin karhu kankahalla,"
Hän aikoi jo lopettaa toimituksen, kun Jumppanen pyysi:
"Jos sinne keskiruumiillekin vielä imastaisi muutama varovaisuuden vuoksi!"
Kaisa täytti pyynnön.
"Ja jos sitä suullistakin sakramenttia vielä annettaisi", pyysiJumppanen. Kaisa loihti:
"Heitä hullu huutaminen, paha henki paukkaminen tämän härän hartioilla, Suson miehen selän takana! Jos et lähde niin lähetän, jos et poistu niin saat potkun!"
Toimitus oli lopussa. Kaisa kiskasi sarvet selästä, pesi verisen selän, lakasi saunan havuilla, riisuutui, löi löylyn ja kylpi Jumppasen kansaa herkullisen kylvyn.
* * * * *
Uutena miehenä kyntivät naapurukset seuraavana päivänä kauramaillansa. Nyt he eivät enää hevosillensa riidelleet enempää kuin oli tarpeellista maan kannokkuuden takia. Puheen alkuun eivät vieläkään päässeet.
Mutta jo seuraavana päivänä tapahtui käänne. He olivat jo likenneet raja-aitaa ja lepuuttivat hevosiansa. Silloin asettuivat he raja-aitaa vastaan seisomaan, kumpikin omalle puolellensa, noin viiden metrin päähän toisistansa, tupakoivat siinä ja katselivat toistensa mullosta. Noin puoli tuntia odottelivat he siinä asennossa alkua. Viimein teki Jumppanen äkki päätöksen ja kysyi:
"Kyntämässäkö sinä olet?"
"Niinhän minä arvelin, että jos tuohon mullokseen olisi kylvää ripsua niitä kauran akanoita, jos tuo miten kasvaisi!" vastasi Pirhonen hyvillä mielin. Sen pitemmälle ei vielä päästy. Mutta kun olivat taas tunnin kyntäneet ja hevoset lepäsivät, seisoivat he samoilla paikoin samassa asemassa, ja nyt kysyi Pirhonen vuorostansa:
"Kyntämässäkös sitä sinäkin olet?"
"Ka sitähän minä arvelin, jotta jos tuo aho jotain törkyä kasvaisi, kun häntä tonkii!" jurnutti Olli. Siihen loppui sen päivän yritys. Illalla toki Jumppanen kehasi eukollensa, kuten Pirhonen häntä:
"Hyvä ja siivo mieshän se on tämä Pirhonen, vaikka sillä on ne omat pahat puolensa."
* * * * *
Kirkkaana paistoi aurinko seuraavana päivänä. Rauhallisena lenteli varis ja kuivumaan levitetyt lapsen rievut paistoivat valkeina nurmella. Meskipehmeä lehmän kellon kilahdus aivan hiveli korvaa.
Miehet olivat nyt pysäyttäneet hevosensa veräjän kohdalla. Jumppanen kömpi Pirhosen mullokselle ja poleksi paakkuja, muka tarkastaaksensa miten kuohkeaa on multa. Sitten istahtivat he kivelle selin toisiinsa ja hautoivat eilisen sovinnon ja puhelun jatkoa. Puoli tuntia miettivät, ennen kun Jumppanen taas voi alkaa. Hän sanoa jörähti selkänsä takana istuvalle Pirhoselle:
"On se kaunista maata tämä Pirttipohja, kun ei olisi vaan riitaa!"
Silloin pääsi Pirhosen kieli irti. Selin hän kyllä istui, mutta rehellisellä mielellä hän innostui:
"On se kaunista!"
Molempien mieltä rupesi nyt omituisen ihanasti vellomaan, että ei kumpikaan jaksanut enempää puhua. Hevoset saivat rauhassa levätä, kun miehet nauttivat maan ihanuudesta.
* * * * *
Kului aika. Molemmat miehet sattuivat samalle työmaalle ja lepäsivät nyt lojuen nurmella mahallaan ihan nenätysten. Jumppanen oli tarjonnut Pirhoselle piipun perät ja Pirhonen Jumppaselle omansa. Nyt he nauttivat tätä toistensa vierasvaraisuutta pureksien mälliänsä.
Ja siinä otti Jumppanen asian puheeksi. Hän ehdotti:
"Vaikka kyllä se on varovinta, että hävitetään se Itkukallion viinasauna ja metsä poltetaan tervaksi!… Sillä kuka sitä muuten osaa mennä takuuseen tästä syntisestä ihmisestänsä!"
Sitä oli Pirhonenkin ajatellut. Jumppanen vielä lisäsi:
"Niillä tavaroilla maksetaan ne Ökön viinat ja kun tätä veljeyttäkin ja sovintoa nyt on näin piisalle asti, niin mikäs se on elää pötköttäessä!"
Ja siinä päättivät he asian lopullisesti. Pirhonen rakensi sovintoa edelleen. Hän lähti kiertämään Jumppasen saunan rakentamisasiaan, sillä hän oli aikonut puuhata sitä varten talkoot ihan omin varoinensa. Hän alkoi asian:
"Vielähän se sinäkin olet miesijässä oleva mies!"
"Ka onhan sitä niitä vielä elonpäiviä jälellä", karnautti toinen.
"Ja eikähän se tämä Susokaan ole vielä ihan ikäkulu!" läheni Pirhonen asiaa, pureksi mälliä ja meni yhä likemmä sanoen:
"Vielähän se tämä Liisakin eilen tarvitsi saunaa."
Ujostutti aivan. Sitä salatakseen hän kehui:
"Niin jotta kuka sen tietää jos Susokin vielä terhistyy…"
"Vai vielä se Liisakin lisäsi sitä perikuntaansa!" älysi nyt Jumppanen ja kysyi:
"Pojanko tuo toki teki?"
"Pojan!"
Sitte vaiettiin, kunnes Pirhonen taas lähestyi asiaa:
"Niin jotta jos Susokin vielä villiintyisi semmoisiin toimiin, niin ei olisi kunnollista saunaa…"
Monesti oli Jumppastakin se jo huolestuttanut, mutta hän valitti:
"Eipä tässä ole ollut varsinaista tilaisuutta saunan tekoon, kun on ollut vähin erin näitä maatöitäkin!"
Silloin Pirhonen ilmotti suoraan:
"Minä siitä näille pirttipohjalaisille juttusin, jotta jos tehtäisi talkoolla se Jumppasen sauna, niin olisihan toki siltäkin kohdalta se asia selvä."
Jumppanen iloitsi naapuristansa, ja huomenna lähetti hän Suson lapsisaunoihin, viemään piirakoita ja verestä leipää Pirhosen Liisalle. Sitä seuraavana päivänä lähetti hän ainoat voinsa papin voista ja selitti:
"Sitä pitää semmoisesta naapurista osata kiittää ja antaa kymmenyksensä!"
Ja vaimollensa hän vielä todisti:
"Se on jumalattoman rehti mies se Pirhonen! Saunatalkootkin lupasi laittaa… niin että ei sinullakaan enää ole huolta perekunnan puolesta!…"
* * * * *
Alkoi yleinen sovinnon teko. Hitaasti se kävi, mutta varmasti. Jokainen sovitti omat asiansa.
Silloin huomattiin, että eräs pirttipohjalaisista puuttui. Tarvittiin jo kuoharia ja silloin muistettiin, että Hilppa oli, kuten jo kerrottu, erehdyksessä lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen kylään. Heti lähetettiin miehiä sitä noutamaan vaimonsa mökille omaistensa pariin.
Mutta vieraassa kylässä epäiltiin miehiä veijareiksi, sillä pidettiin mahdottomana että on muka erehdytty niin hullusti, että oma mies on lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen maahan. Kahdet hakijat oli jo palautettu ruunun kyydillä tyhjin toimin Pirttipohjaan ja lopuksi kielletty useampia enää lähettämästä.
Mutta kuoharista oli kova puute. Täytyi ponnistaa viimeisetkin voimat. Viimein yritys onnistuikin ja iloisena palasi Hilppa Pirttipohjaan, jossa ensiksi joutui tekemisiin Pirhosen porsaiden kanssa ja sopi välinsä hänen kanssansa.