— Tytöt, tällä paikalla hän on kirjoittanut nuo ihanat kertomuksensa! Saisinko, saisinko minä ottaa paperinpalasen tai käytetyn kynänterän tai edes postimerkin muistoksi tästä nerokkaasta naisesta?
— Olkaa hyvä, rouva, vastasi palvelijatar vetäytyen syrjään ja vilkaisten poikaan, jonka silmät tuikkivat hilpeyttä.
Mutta vanhin tytär huomasi katseen. Nykäisten äitiään hän kuiskutti:
— Tuohan on rouva Bhaer itse.
— Eihän? On! Niin onkin! Todella, miten hauskaa! Ja tarrautuen Jo-parkaan, joka oli jo pakotiellä, rouva Parlamee huudahteli innoissaan: — Suokaa anteeksi, teillä on varmasti kiire, mutta haluaisin välttämättä puristaa kättänne ennen kuin lähdemme! Ja jos joskus tulette Oshkoshiin, me kannamme teitä käsillämme, teidän ei tarvitse varpaankärjellännekään koskettaa maankamaraa…
Kauhistuneena Jo päätti, ettei ikinä menisi tuohon ylenpalttiseen paikkaan, mutta kirjoitti alistuneena nimensä albumeihin, lahjoitti muiston kullekin tytölle ja suuteli koko kierroksen. Sitten naiset lähtivät tapaamaan Longfelleriä, Holmesta ja muita suuruuksia — joista kukaan toivottavasti ei ollut kotona.
— Senkin lurjus, mikset auttanut minua livahtamaan? Ja mitä hassutuksia puhuitkaan sille lehtimiehelle! Mutta toivottavasti tätä kaikkea ei lasketa meille synniksi, pakkohan tässä on vähän juonitella. Monta yhtä vastaan — se ei ole reilua peliä. Ja Jo ripusti esiliinansa hallin kaappiin maristen kovaa kohtaloaan.
— Jälleen kansaa puistotiellä, ilmoitti Teddy, joka oli lähdössä kouluun. — Livistä nyt niin kauan kuin tie on selvä. Minä pidättelen heitä vähän aikaa.
Jo karkasi yläkertaan ja saatuaan oven lukkoon katseli tyynesti ikkunasta nurmikolle kerääntynyttä koulutyttöjoukkoa. Kun tytöiltä oli kielletty pääsy sisään, he ryhtyivät huvikseen poimimaan kukkia ja syömään eväitään huomautellen suorasukaisesti mitä kukin paikasta ja sen omistajista arveli.
Seurasi muutama rauhallinen tunti ja Jo oli juuri pääsemässä kiinni iltapäiväurakkaansa, kun Rob kävi kertomassa, että Nuorten miesten kristillinen yhdistys oli tulossa opistolle ja että pari kolme tuttua poikaa aikoi pistäytyä täälläkin.
— Kohta alkaa kyllä sataa, niin että luultavasti he peruuttavat koko retken. Mutta isän mielestä sinun oli kaiken varalta hyvä tietää. Ainahan sinä otat vastaan pojat, vaikka paadutatkin sydämesi tyttöraukoille, sanoi Rob, sillä hän oli kuullut veljeltään aamullisista vieraista.
Alistuneesti Jo pukeutui mustaan silkkipukuunsa ja jäi odottamaan vierailua — rukoillen kuitenkin hartaasti sadetta.
Pian alkoikin ropista rankasti, ja arvellen jo olevansa turvassa Jo pörrötti tukkansa, riisui kalvosimensa ja asettui työhön. Hänen päiväurakkansa oli kolmekymmentä sivua, ja hän tahtoi sen hyvissä ajoin valmiiksi ennen iltaa.
Josie oli tuonut kukkia ja oli panemassa juuri viimeisiä maljakkoihin, kun näki rivin sateensuojia poukkoilevan rinnettä alas.
— Täti, he tulevat, tyttö huusi portaiden alapäässä.
— Pidä silmällä ja hihkaise, kun he ennättävät lehtokujaan! Parissa minuutissa minä siistiydyn ja juoksen alas, Jo-rouva vastasi kirjoittaen kuin henkensä edestä.
— Heitä on ainakin puolikymmentä, sisäkkö-Anne huusi hallin ovelta.— Ettei vaan kymmenkunta.
— Täti, he tulevat kaikki. Mitäs nyt tehdään? Josie jähmettyi kauhusta nähdessään mustan jonon lähestyvän hyvää vauhtia.
— Luoja paratkoon, heitä on satamäärin. Juokse panemaan takaovelle saavi sateensuojia varten. Käske heidän pinota hattunsa pöydälle, sillä naulakko ei kestä. Kynnysritilöistä ei tässä ole apua, voi mattoraukkojani! Ja Jo meni alas vastaanottamaan hyökkäystä, sillä välin kun Josie ja palvelijat lentelivät ympäri huoneita. Sateensuojajono lähestyi vääjäämättä, jokaisen alla oli rapainen jalkapari, sillä retkeilijöillä oli ollut kylliksi aikaa kuljeskella kaupungilla eivätkä he antaneet sateen häiritä itseään.
Kop kop kop, hallissa kopisteli seitsemänkymmentäviisi kenkäparia. Pian seitsemänkymmentäviisi sateensuojaa valutti kaikessa sovussa vesiään vieraanvaraiseen saaviin sillä aikaa kun niiden omistajat parveilivat ympäriinsä talon alakerrassa. Ja talon emäntä puristi nurisematta seitsemääkymmentäviittä kättä. Salaperäisesti ilmestyi pöydälle kortteja, joihin pyydettiin nimikirjoitusta. Ja aamullisesta uhkauksestaan huolimatta Jo kirjoitti nimensä jokaiseen.
Josie pakeni takahuoneeseen, mutta nuoret löytöretkeilijät löysivät hänet, ja eräs heistä loukkasi tyttöä verisesti kysymällä, oliko tämä rouva Bhaer. Vierailu ei kestänyt kauan, ja se loppui paremmin kuin alkoi, sillä sade taukosi ja sateenkaari loisti kauniina vieraitten yläpuolella, kun he seisoivat nurmikolla laulamassa jäähyväislaulua.
— Mukavia poikia! En kadu ensinkään puolituntistani, mutta työni minun täytyy lopettaa, niin ettette saa laskea enää ketään häiritsemään ennen teetä, sanoi Jo jättäen Maryn sulkemaan ovia. Isä ja pojat olivat lähteneet vieraiden mukaan ja Josie oli juossut kotiinsa.
Tunnin ajan vallitsi rauha, sitten ovikello soi ja Mary tuli kikattaen ylös sanomaan:
— Kummallinen rouvasihminen kysyy, saako hän pyydystää heinäsirkan puutarhasta.
— Minkä? huudahti Jo-rouva pudottaen kynänsä niin että mustetta roiskui; kaikista omituisista pyynnöistä tämä oli kaikkein omituisin.
— Heinäsirkan, rouva. Minä sanoin, että teillä on paljon työtä, kysyin mitä hän tahtoo, ja silloin hän sanoi. "Olen saanut heinäsirkkoja monen tunnetun ihmisen mailta ja tahtoisin mielelläni kokoelmaani yhden Plumfieldistakin." Oletteko ikinä kuullut mokomaa? Ja Mary jatkoi kikattamistaan.
— Sano hänelle, että vie ne kaikki. Olen oikein iloinen, jos pääsen niistä, nauroi Jo.
Mary lähti, mutta palasi hetken päästä. Hän nauroi niin että ei tahtonut saada sanaa suustaan.
— Hän käskee kiittää, mutta pyytäisi vielä vanhaa pukua tai sukkaparia kuteeksi mattoon, joka hänellä on tekeillä. Hän on saanut herra Emersonin liivit ja herra Holmesin housut ja rouva Beecher-Stow'n leningin. Hän mahtaa olla hullu!
— Anna hänelle tämä vanha punainen huivi, että pääsen isoisten rinnalle tuohon ihmeelliseen mattoon. Nuo leijonanmetsästäjät ovat kaikki hulluja, mutta tämä ei ainakaan kuluta aikaani, siunattu ihminen, sanoi rouva Bhaer palaten työhönsä. Vilkaistessaan ikkunasta hän näki hoikan mustapukuisen naisihmisen hyppivän hurjasti edestakaisin nurmikolla — ilmeisesti heinäsirkkajahti oli käynnissä.
Keskeytyksettä päästiin hämärään asti. Silloin Mary pisti päänsä sisään ilmoittaakseen, että muuan herra kysyi rouva Bhaeria eikä ottanut kieltoa kuuleviin korviinsa.
— Mutta minä en tosiaankaan tule nyt alas. Tämä on ollut kamala päivä, ja minä teen työtä, vastasi ahdistettu kirjailija.
— Sanoin sen hänelle, mutta hän astui vain sisään hävyttömän rohkeasti. Hänkin on varmaan hullu. Melkein pelkään häntä, hän on niin iso ja musta ja kylmä kuin kurkku, vaikka onkin oikeastaan hyvän näköinen, lisäsi Mary vähän typerästi hymyillen, sillä vieras näytti rohkeudestaan huolimatta miellyttäneen häntä.
— Koko päivä on mennyt pilalle, ja tahdon ehdottomasti käyttää tämän viimeisen puolituntisen päästäkseni loppuun. Käske hänen mennä tiehensä, minä en tule alas, puuskahti Jo tuohtuneena.
Mary meni, mutta hänen emäntänsä ei voinut olla kuuntelematta puheen sorinaa. Sitten hän kuuli Maryn huutavan. Koska tyttö oli sievä ja säikky, rouva Bhaer heitti kynänsä ja lähti pelastamaan häntä.
Jo laskeutui majesteettisen ylväästi portaita ja pysähtyi katsomaan tunkeilijaa. Tämä näytti pyrkivän kohti portaita, joita Mary urheasti puolusti. Jo-rouva kysyi hyvin kunnioitusta herättävällä äänellä:
— Kuka tämä vieras on? Minähän olen kieltäytynyt ottamasta vastaan.
— En tosiaankaan tiedä, hän ei sano nimeään, väittää vain, että te olisitte pahoillanne, ellette tapaisi häntä. Mary väistyi punakkana ja suutuksissaan paikaltaan.
— Olisithan pahoillasi? vieras kysyi mustat silmät nauraen ja hampaat välkkyivät valkoisina pitkän parran keskeltä, kun hän rohkeasti kädet ojennettuina lähestyi kiivastunutta rouvaa.
Jo-rouva katsoi tarkkaan, sillä ääni tuntui tutulta, ja Maryn hämmästykseksi emäntä lensi sitten rosvon kaulaan ja huudahti riemuissaan:
— Poikakulta, mistä sinä tulet?
— Kaliforniasta, tulin sinua katsomaan, äiti Bhaer. Eikö olisikin ikävää, jos lähtisin muitta mutkitta tieheni, vastasi Dan suudellen häntä.
— Ajatella, että käskin ajaa sinut ulos talosta, vaikka olen odottanut sinua koko vuoden, nauroi Jo-rouva mennessään olohuoneeseen juttelemaan kotiutuneen kulkurinsa kanssa, jota tämä pila tavattomasti huvitti.
4
Rouva Bhaer mietti usein, mahtoiko Danissa olla intiaaniverta; siihen ei viitannut ainoastaan pojan mieltymys vapaaseen kulkurielämään, vaan myös hänen ulkomuotonsa. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäisenä Dan oli pitkä ja jäntevä, tummakasvoinen ja niin terävän näköinen kuin ainakin mies, jolla on tarkat aistit. Hän oli täynnä tarmoa, hiukan karkea käytökseltään ja nopea sekä sanoissa että teoissa. Entinen liekki paloi hänen silmissään, hän näytti aina valppaalta niin kuin olisi tottunut olemaan varuillaan, ja hänen koko olemuksensa uhkui reippautta ja voimaa. Juuri tämä ominaisuus hänessä viehättikin niitä, jotka tunsivat hänen seikkailijanelämänsä ilot ja vaarat. Hän näytti hyvin valloittavalta jutellessaan äiti Bhaerin kanssa vankka ruskea käsi tämän kädessä.
— Unohtanutko? Kuinka voisin unohtaa ainoan kodin, joka minulla koskaan on ollut! Ei, minulla oli sellainen hoppu kertomaan hyvästä onnestani, etten jäänyt edes siistiytymään, vaikka olenkin kai enemmän villipuhvelin näköinen kuin milloinkaan. Ja Dan heilautti pitkää mustaa tukkaansa, sipaisi partaansa ja nauroi niin että huone raikui.
— Et näytä yhtään hullummalta. Minä olen aina ihaillut rosvoja, ja sinä olet ilmetty ryöväri. Josie ei kai muista sinua, mutta Ted kyllä tuntee Daninsa pitkästä parrasta ja heiluvasta harjasta huolimatta. Kohta he ovat kaikki täällä toivottamassa sinut tervetulleeksi, niin että kerro minulle vähän itsestäsi ennen kuin he tulevat. Ajattele, Dan, siitä on melkein kaksi vuotta, kun viimeksi olit täällä. Sinä olet siis menestynyt! sanoi Jo, joka oli äitien tapaan kiinnostuneena kuunnellut hänen kertomustaan Kaliforniasta ja erään pienen sijoituksen odottamattomasta tuotosta.
— Erinomaisesti. Minä en välitä rahasta, senhän tiedät, parasta antaa sen mennä menojaan, ettei tule huolta omaisuudesta. Silti on hauskaa saada rahaa, ettei tarvitse pihistää. Minun ei kannata säästää, sillä minunlaiseni eivät milloinkaan elä vanhoiksi, sanoi Dan. Näytti kuin hänen pieni omaisuutensa olisi rasittanut häntä aika tavalla.
— Mutta jos menet naimisiin ja asetut aloillesi niin kuin toivottavasti teet, sinulla täytyy toki olla jotain millä aloittaa. Ole vain järkevä ja sijoita rahasi johonkin. Kaikille tulee pahojakin päiviä, ja sinä haluat olla oma herrasi, vastasi rouva Bhaer vakavan näköisenä, vaikka olikin hyvillään, kun rahanhimo ei ollut tarttunut hänen hyväonniseen poikaansa.
Dan pudisti päätään ja katseli huonetta aivan kuin se olisi tuntunut liian ahtaalta.
— Kukapa välittäisi tällaisesta virvatulesta? Naiset pitävät tasaisista miehistä, eikä minusta koskaan tule tasaista.
— Voi Dan, kun minä olin tyttö, pidin juuri sellaisista seikkailijoista kuin sinä olet. Reipas ja rohkea, vapaa ja romanttinen viehättää aina naisia. Älä ole toivoton. Löydät kyllä vielä ankkurisi.
— Mitä sanoisit, jos toisin sinulle intiaanitytön? Dan kysyi veitikkamainen pilke silmissään ja tarkasteli nurkassa olevaa kaunista Galateian rintakuvaa.
— Toivottaisin sydämellisesti tervetulleeksi, jos hän olisi hyvä tyttö. Onko sellainen jo tulossa? kysyi Jo katsoen uteliaana poikaa.
— Ei toistaiseksi. Minulla ei ole ollut aikaa 'katsahtaa ympärilleni', niin kuin Ted sanoo. Miten poika muuten jaksaa? kysyi Dan vaihtaen puheenaihetta.
Rouva Bhaer oli heti vauhdissa ja kuvaili laveasti poikiensa harrastuksia ja avuja — kunnes asianomaiset itse ryntäsivät sisään ja karkasivat Danin kimppuun kuin karhunpoikaset. Sitten tuli professori, ja puhetta riitti Maryn sytytellessä lamppuja ja keittäjän valmistaessa illallista.
Teen jälkeen Dan kulki edestakaisin avarissa huoneissa poiketen välillä halliin hengittämään raitista ilmaa, jota hänen keuhkonsa näyttivät kaipaavan enemmän kuin muiden ihmisten. Tällaisella käynnillä hän näki oviaukossa vaalean olennon ja pysähtyi katselemaan. Besskin seisahtui tuntematta vanhaa ystäväänsä ja aavistamatta, kuinka sievältä näytti seistessään siinä pitkänä ja solakkana kesäillan valoa vasten.
— Onko tämä Dan? Bess hymyili ja ojensi kätensä.
— Kukapa muu kuin vanha Dan. Mutta sinua en ollut tuntea, prinsessa. Luulin henkiolennoksi, vastasi Dan katsoen tyttöä uteliaan hellästi ja hämmästyneenä.
— Tietysti minä olen kasvanut. Mutta sinä olet muuttunut kahdessa vuodessa ihan toiseksi! Ja Bess katseli tyttömäisesti ihaillen maalauksellisen näköistä nuorta miestä.
Dan ei ehtinyt vastata, sillä samassa syöksähti Josie sisään. Muistamatta lainkaan vasta saavuttamaansa kunnioitettavaa ikää hän juoksi suoraan Danin syliin, ja tämä lennätti tytön ilmaan kuten ennen vanhaan. Vasta laskettuaan Josien maahan Dan huomasi tässäkin tapahtuneen muutoksen ja puuskahti hullunkurisen kauhistuneena:
— Varjelkoon, sinähän olet miltei täysikasvuinen! Mitä minä nyt teen, kun täällä ei ole enää yhtään leikkitoveria. Ted kulkee tuossa pitkänä kuin humalasalko ja Bess on jo nuori neiti, ja sinäkin, sinapinsiemen, alat pidentää hameitasi ja opetella käytöstapoja!
Tytöt nauroivat. He olivat hauskasti toistensa vastakohtia — Bess vaalea ja hento, Josie raikkaan heleä kuin villiruusu. Dan nyökkäsi tyytyväisenä katsellessaan heitä.
— Kuulkaapas, tytöt, kukaan ei saa yksinoikeutta Daniin! huusi Jo-rouva olohuoneesta. — Tuokaa hänet tänne ja pitäkää vahtia, muuten hän pääsee taas pujahtamaan vuoden parin matkalle ennen kuin olemme edes kunnolla nähneet häntä.
Josie raahasi uhrinsa sisälle pitäen koko ajan meteliä siitä, että Dan oli hänen mielestään etuillut miehekkyydessä muihin poikiin verraten.
— Emil on vanhempi kuin sinä, mutta hän hyppii yhä polkkaa ja laulaa merimies viisuja ihan niin kuin pikkupoikana, hän sanoi syyttävästi. — Sinä olet ainakin kolmekymmenvuotiaan näköinen ja iso ja musta kuin joku näytelmän roisto. Nytpä tiedänkin. Sinusta tulee hyvä Arbaces Pompejin viimeisiin päiviin! Me aiomme ottaa sen ohjelmistoon; gladiaattorit ja leijona ja maanjäristys ovat jo tiedossa. Tim ja Ted varistavat säkkikaupalla tuhkaa maahan ja vyöryttävät tynnyreittäin kiviä päälle. Muuta ei ole puuttunutkaan kuin musta mies egyptiläisen osaan, ja sinä näytät oikein komealta, kun sinut kiedotaan punaisiin ja valkoisiin huiveihin. Vai mitä arvelet, Jo-täti?
Sanatulva sai Danin tukkimaan korvansa, ja ennen kuin Jo ehti vastata suulaalle sisarentyttärelleen, tulivat Laurencet ja Meg perheineen ja kohta heidän kannoillaan Tom ja Nan. Kaikki olivat uteliaita kuulemaan Danin vaiheista ja hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan.
— Mielesi tekee kai takaisin Kaliforniaan odottamaan toista onnen potkua, tuumi Laurie Danin lopetettua kertomuksensa. — Mutta muista että keinottelu on vaarallista peliä. Voit menettää hetkessä kaiken mitä olet voittanut.
— Oikeastaan olen saanut siitä pelistä kylläkseni, ainakin vähäksi aikaa. Minua viehättää siinä vain jännitys, eikä sekään ole minulle terveellistä. Aion lähteä länteen viljelemään maata. Se on hienoa puuhaa jos on kylliksi lääniä, ja vakinainen työ saattaa maistua oikein hyvältä pitkän kiertelyn jälkeen. Minä panen työn alulle, ja te voitte lähettää mustat lampaanne minun tarhaani. Minähän yrittelin lampaankasvatusta Australiassa, niin että tiedän niistä yhtä ja toista. Mustistakin.
Danin vakava ilme suli naurahdukseen, mutta ne, jotka tunsivat hänet parhaiten, aavistivat hänen joutuneen käymään San Franciscossa kovaa koulua, johon hän ei kaivannut takaisin.
— Se on hieno ajatus, sanoi Jo lämpimästi. — Silloin mekin tiedämme missä olet ja voimme käydä sinua tervehtimässä matkustamatta maailman toiseen laitaan. Ted voi tulla maatilallesi. Hän on niin levoton sielu, että se tekisi hänelle hyvää. Sinun luonasi hän olisi turvassa, kun purkaisi liian tarmonsa työhön.
— Kyllä minä lapiota ja kuokkaa osaan heiluttaa siinä kuin joku toinenkin, mutta Speranzan kaivokset tuntuvat sittenkin houkuttelevammilta, sanoi Ted tutkien malminäytteitä, jotka Dan oli tuonut professorille.
— Sinä perustat länteen uuden yhdyskunnan, ja kun me tässä alamme parveilla, tulemme ja asetumme sinne. Siellähän tarvitaan pian sanomalehteäkin, huomautti Demi.
— Tuumasta toimeen, Dan! Tuo on hyvä idea ja me tuemme kaikki sinua. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että hankkisin itsekin vähän preeriamaata ja muutaman hevospaimenen, sanoi Laurie-herra, joka aina koetti saada pojat ponnistamaan eteenpäin.
— Jos kaverilla on vähän rahaa pohjalastina ja hän sijoittaa sen maahan, niin silloin on kyllä vahvasti ankkurissa — ainakin jonkin aikaa. Mieleni tekee koettaa mihin pystyn, mutta halusin keskustella ensin teidän kanssanne ennen kuin päätän mitään. Voi olla, ettei tuollainen puuha sovi minulle ajan mittaan, mutta pääseehän siitä irti jos väsyy, tuumi Dan.
— Et sinä sinne jää. Tuollainen maatila tuntuu varmaan hirmuisen pieneltä ja tylsältä, kun on tottunut pitämään koko maailmaa kotinaan, ennusti Josie.
— Lännessä ei taideta harrastaa taide-elämää? kysyi Bess. Hän teki mielessään mustavalkoista harjoitelmaa Danista, jonka kasvot näyttivät maalauksellisilta sivultapäin lankeavassa valossa.
— Mutta luontoa siellä on ainakin niin että riittää. Löydät sieltä niin komeita eläimiä ja maisemia, ettei koko Eurooppa vedä niille vertoja. Arkiset kurpitsatkin ovat siellä valtavia. Josie mahtuu Tuhkimona vaikka istumaan sellaisessa, sitten kun hän avaa teatterin Danin kaupungissa.
— Minä tulen sinne lääkäriksi, ilmoitti Nan. — Yritän valmistua siihen mennessä, vaikka kaupungit kasvavatkin lännessä kovin nopeasti.
— Ei Dan huoli sinne alle nelikymmenvuotiaita naisia ollenkaan, tokaisi Tom harmissaan hyväksyvästä katseesta, jonka Dan heitti Naniin.
— Lääkärit ovat poikkeus, väitti Nan. — Tosin Dansvillessä ei paljon sairastetakaan, siellä kun kaikki viettävät terveellistä elämää, mutta tapaturmia siellä varmaan sattuu vähän väliä. Onhan siellä hurjapäisiä ratsastajia ja villejä elukoita ja intiaanikahakoita. Minä oikein kaipaan katkenneita luita. Täällä on kirurgille liian vähän tekemistä.
— Tervetuloa, tohtori, ja pidäkin kiirettä, sillä lähetän hakemaan sinua heti kun voin tarjota katon pääsi päälle. Nyljen päänahan muutamalta punanahalta erityisesti sinua varten, nauroi Dan.
— Kiitos. Annapas kun koetan vähän käsivarttasi, että näen mihin pystyt. Ai miten mainiot jänteret! Pojat, tätä minä sanon lihakseksi. Nan piti lyhyen anatomian luennon käyttäen havaintovälineenä Danin käsivartta.
Tom synkkeni yhä enemmän ja vetäytyi ikkunakomeroon katselemaan tähtiä.
— Tee Tomista haudankaivaja, hän kuoppaa mielellään ne potilaat, jotka Nan tappaa, kiusoitteli Ted vilkaisten murjottajaan. Mutta Dan ei näyttänyt kuulevan hänen huomautustaan vaan kiirehti puhumaan toisesta ajatuksesta, joka oli syntynyt hänen toimeliaissa aivoissaan.
— En ole lainkaan varma, että menestyn maanviljelijänä, ja tahtoisin välttämättä tehdä jotakin vanhojen ystävieni, montanaintiaanien hyväksi. Se on rauhallinen heimo ja tarvitsee kipeästi apua; satoja montanoja on kuollut nälkään valtion laiminlyöntien takia. Siouxit ovat sotaisia, heitä on kolmekymmentätuhatta, ja siksi hallitus pelkää heitä ja antaa heille kaiken mitä he haluavat. Minusta se on kirottu häpeä! Danin silmät säihkyivät, ja hän jatkoi nopeasti: — Jos minulla olisi ollut rahaa silloin kun olin montanojen luona, olisin antanut joka centin noille raukoille. Heiltä on petkutettu kaikki elämänmahdollisuudet, kun heidät on ajettu omilta mailtaan reservaattialueelle, missä ei mikään kasva. Rehelliset asiainhoitajat voisivat tehdä paljon heidän hyväkseen, ja minusta tuntuu, että velvollisuuteni olisi auttaa. Minä osaan heidän kieltään ja pidän heistä. Minulla on nyt hiukan pääomaa, enkä tiedä, onko minulla oikeutta asettua itsekkäästi nauttimaan siitä. Mitä sanotte?
— Mene heidän luokseen, sanoi Jo syttyen heti.
— Niin, mene ja ota minut apulaiseksesi, innostui Ted. — Lähtisin hirveän mielelläni noiden kaverien luo metsästämään.
— Kerropa vähän enemmän asiasta, että voimme tuumia yhdessä, mikä olisi viisainta, sanoi herra Laurence.
Dan kuvasi, mitä oli nähnyt dakota-intiaanien ja muiden luoteisheimojen keskuudessa, kertoi heitä kohdanneista vääryyksistä, heidän kärsivällisyydestään ja rohkeudestaan.
— He sanoivat minua Dan Tulipilveksi, sillä minun aseeni oli paras, minkä he koskaan olivat nähneet. Ja Musta Haukka pelasti henkeni monta kertaa ja opetti minulle yhtä ja toista, josta on hyötyä jos menen sinne takaisin. Nyt montanoilla on ollut vastoinkäymisiä, ja minä maksaisin mielelläni velkani heille.
Kaikki olivat jo niin lämmenneet intiaanien asialle, että Dansville-innostus alkoi laimeta. Mutta varovainen herra Bhaer huomautti, että yksi ainoa rehellinen virkamies ei loppujen lopuksi voisi tehdä paljonkaan intiaanien hyväksi. Asiaa sieti harkita tarkoin, oli yritettävä saada vaikutusvaltaa oikealta taholta ja tutkittava maaperää ennen lopullisen päätöksen tekoa.
— Hyvä, minä teen niin. Käväisen Kansasissa katsomassa miltä siellä näyttää. Oikeastaan kaikkialla on niin paljon tekemistä, ettei tiedä mistä aloittaa. Toivon melkein, ettei minulla olisikaan rahaa, sanoi Dan kulmiaan rypistäen.
— Minä pidän huolta rahoistasi, kunnes teet päätöksen. Sinä innostut niin helposti, että syydät omaisuutesi ensimmäiselle kerjäläiselle, joka sinuun törmää. Anna rahasi minun huostaani, saat ne takaisin heti kun tiedät mihin ne sijoitat, sanoi Laurie, joka oli saanut melkoisen annoksen elämäntaitoa huolettomien nuoruusvuosiensa jälkeen.
— Kiitos, olen iloinen päästessäni siitä lastista. Ja jos minulle sattuu jotakin, niin auta rahoillani joku nuori lurjus elämän alkuun niin kuin aikoinaan autoit minut. Tämä on minun testamenttini, ja te olette kaikki todistajia. Nyt tuntuukin paremmalta. Dan oikaisi selkäänsä kuin taakasta vapautuneena.
Laurie rupesi juuri selittämään miten hän sijoittaisi rahat, kun ulkoa kuului iloinen ääni:
"On Peggy tyttö iloinen, hei hiio hoi, hei hiioo, suo riemuin ryypyt Tomilleen, hei hiio hoi, hei hiioo. Ja meripoika maailmaa kun kiertää, Peggy odottaa. Hei hiio hoi, hei hiioo."
Emil ilmoittautui aina tällä lailla. Hänen mukanaan tuli Nat, joka oli ollut kaiken päivää antamassa viulutunteja kaupungissa.
Huoneet eivät enää riittäneet nuorisolle, se siirtyikin kuistille ja asettui portaille kuin parvi yölintuja. Herra March ja professori vetäytyivät kirjastoon, Meg ja Amy neuvottelivat keittiössä, ja Jo ja Laurie istuutuivat leveän ikkunan ääreen kuuntelemaan kuistilta kantautuvaa rupattelua.
— Joukko on taas koossa, sanoi Jo viitaten edessään olevaan ryhmään. — Toiset ovat kuolleet tai hajaantuneet taivaan tuuliin, mutta nämä yksitoista pysyvät lohtunani. Kun Alice Heath lasketaan joukkoon, heitä on koko tusina.
— Kun katselee heitä, sopii oikeastaan olla aika tyytyväinen, vastasi Laurie, ja hänen silmänsä pysähtyivät mustien ja ruskeiden joukosta erottuvaan vaaleaan päähän.
— Tytöistä ei ole huolta, mutta pojat näyttävät ajautuvan kauemmaksi minusta joka kerran lähtiessään, huokasi Jo. — Tietenkin he itsenäistyvät, minä pitelen heitä enää hienon hienosta langasta, joka voi katketa milloin tahansa niin kuin Nedin ja Jackin suhteen on käynyt. Doll ja George pistäytyvät vielä täällä mielellään, ja Franz on aina uskollinen. Mutta en voi olla hätäilemättä niiden kolmen takia, jotka pian taas lähtevät maailmalle. Emil kyllä pysyy oikealla tiellä, mutta Nat on häilyväinen poika ja Dan yhä kesyttämättä. Siinä meillä taitaakin olla aika urakka.
— Dan on hieno poika. Minusta on melkein vahinko, jos hän nyt hautautuu tuonne erämaihin. Hänessä olisi ainesta oikeaksi herrasmieheksi, jos hän pysyisi ihmisten ilmoilla, tuumi Laurie.
— Enpä tiedä. Hän pitää työstä ja vapaasta elämästä, ja ne muovaavat hänestä hyvän miehen. Ja se on toki tärkeintä. Me emme voi muuttaa hänen perusluonnettaan, mutta voimme auttaa häntä kehittymään oikeaan suuntaan.
Jo puhui vakavasti, sillä hän tunsi Danin paremmin kuin kukaan muu ja näki, ettei varsan luontoa vielä ollut taltutettu. Ja hän tiesi, että Danin kaltaiselle elämä tulisi aina olemaan kovaa.
— Älä ole huolissasi. Jos Dan menettää innostuksensa farmiin, hän voi toteuttaa tuon toisen suunnitelman. Ehkä se olisikin paras ratkaisu. Hän sopisi erittäin hyvin tuohon vaikeaan tehtävään, sillä taistelu sorrettujen puolesta pitäisi hänen vaarallisen sisunsa aisoissa.
— Toivottavasti. Mitähän tuolla nyt tapahtuu? Jo-rouva kumartui kuuntelemaan Tedin ja Josien innostuneita huutoja.
— Puhvelin pää Bessille, voi hyvä luoja, Dan! Miksi toit hänelle tuollaisen kamalan kapineen? Nan kysyi.
— Bessille tekee hyvää saada kunnon malli suoraan luonnosta. Ei hänestä mitään tule, jos hän näpertelee joutavien jumalien ja kissanpoikasten parissa, sanoi Dan halveksivasti, kun muisti, että hänen viimeksi täällä ollessaan Bess oli kahden vaiheilla valitsisiko mallikseen Apollon pään vai persialaiskissansa.
— Kiitos, minä koetan muovailla sen, ja jollen onnistu, voimme naulata pään eteisen seinään sinun muistoksesi, sanoi Bess närkästyneenä, kun hänen epäjumaliaan oli loukattu. Hänen äänensä oli makea ja kylmä kuin jäätelö.
— Sinä et kai voisi ajatellakaan, että tulisit katsomaan minun tulevaa siirtokuntaani. Liian sivistymätön paikka, vai mitä? Dan kysyi tavoitellen nöyrää sävyä.
— Minä menen Roomaan opiskelemaan vuosikausiksi. Kaikki maailman kauneus ja taide on siellä, eikä yksi ihmisikä riitä sen nauttimiseen, vastasi Bess.
— Rooma on vanha homeinen hauta verrattuna minun suurenmoisiin Kalliovuoriini. Usko pois, voisin näyttää sinulle sellaista, joka lennättäisi vanhat mestarisi ilmaan kuin leijat. Ja ellet satapäisestä villihevoslaumasta löydä kauneutta, silloin minä antaudun, puuskahti Dan.
— Minä tulen joskus isän kanssa katsomaan, vetävätkö sinun hevosesi vertoja Pyhän Markuksen torin tai Capitoliumin kukkulan ratsuille. Älä sinä pilkkaa minun jumaliani, minäkin koetan antaa arvoa sinun jumalillesi, sanoi Bess rauhaa rakentaen.
— Vanhalla maailmalla on kyllä etunsa, mutta ei toki kaikkia. Englannissa Man-saarella naisilla on vaaleissa samat oikeudet kuin miehilläkin, mutta meillä ei ole. Se on synti ja häpeä, intoili Nan.
— Voi, älkää ruvetko puhumaan äänioikeudesta. Ihmiset riitelevät siitä aina ja haukkuvat toisiaan. Ollaan sovussa ja hiljaa tänä iltana, pyysi Daisy, joka inhosi väittelyä yhtä kiihkeästi kuin Nan sitä rakasti.
— Sinä saat äänestää niin paljon kuin tahdot meidän uudessa kaupungissamme, Nan. Saat olla pormestari ja raatimies ja hoitaa koko hallinnon. Siellä on kaikki vapaata kuin ilma, muuten minä en voi elää siellä, sanoi Dan ja lisäsi nauraen: — Huomaan että rouva Rasavilli ja rouva Shakespeare Smith ovat yhäkin eri mieltä tärkeistä kysymyksistä.
— Jos kaikki olisivat yksimielisiä, ei edistyttäisi lainkaan. Daisy on oikea kullanmuru, mutta näissä asioissa ihan pöhkö. Häntä pitää ravistella yhtä mittaa.
— Kyllä minä pidän Daisyn ajan tasalla, sanoi Demi hellästi ja kietoi kätensä sisaren vyötäisille.
Dan katseli heitä haikeana ja mietti, kuinka hyvältä mahtoi tuntua, kun vierellä oli sisar. Hänen yksinäinen nuoruutensa tuntui entistä ankeammalta. Mutta Tomin äkillinen puuskahdus hälvensi tunteilun.
— Minä haluaisin olla kaksonen. Olisi mukavaa, jos olisi joku lohduttamassa, kun toiset tytöt ovat olleet julmia.
Tomin onneton rakkaus oli perheen alituisena pilailun aiheena, ja hänen huokauksensa herätti naurunpuuskan. Nan otti esille pillerirasian ja sanoen virallisen näköisenä:
— Arvasin että söit liikaa hummeria. Ota neljä tablettia, niin ruuansulatushäiriösi menee ohi. Tom huokailee ja on aina ihan hupsu syötyään liikaa.
— Olkoon menneeksi. Muuta hyvää sinä et minulle annakaan.
Ja Tom narskutti alakuloisena annostaan.
— "Taikaa sull' eikö mielen tautiin, taitoa nykiä surun juuret muistist' irti", lausutti Josie murheellisesti kaiteelta.
— Lähde minun mukaani, niin teen sinusta miehen. Jätä pillerit ja pulverit ja samoile vähän maailmaa, niin unohdat, että sinulla sydäntä ja vatsaa onkaan, sanoi Dan tarjoten kaikkiin tauteihin omaa parannuskeinoaan.
— Tai lähde minun kanssani merille! Kunnon meritauti saa sinut jaloillesi ja kaakkoismyrsky puhaltaa pois masennuksen. Tule laivalääkäriksi — helppo toimi ja lystiä loputtomiin!
"Jos Nan on sulle suuttunut, niin nosta purje pois ja etsi tyttö sellainen, joka sopuisampi ois",
jatkoi Emil, jolla aina oli ystävilleen tarjolla laulunpätkä murheeseen.
— Saa nähdä, mietin ehkä asiaa, kun saan diplomini. En aio raahustaa kolmea ikävää vuotta saamatta siitä paperia. Siihen asti…
— En ikinä hylkää rouva Micawberia, keskeytti Teddy niiskuttaen — ja lensi samassa Tomin tönäisemänä portailta märkään heinikkoon.
Kun muut olivat menneet, jäi Dan kuistille nauttimaan tuulesta, joka puhalsi heinäpelloilta ja toi mukanaan kukkien tuoksua. Hän seisoi siinä vielä nojaillen kuutamossa, kun Jo tuli sulkemaan ovea.
— Uneksitko, Dan, kysyi Jo odottaen avomielisyyden hetkeä. Mutta hän putosi nopeasti maankamaralle, kun Dan pyörähti ympäri ja sanoa töksäytti:
— Teki vain mieli tupakkaa.
Jo naurahti pettymykselleen ja vastasi ystävällisesti:
— Saat polttaa omassa huoneessasi, mutta älä sytytä taloa!
Ehkä Dan huomasi pettymyksen, koska hän kumartui suutelemaan Jota ja kuiskasi: — Hyvää yötä, äiti. Ja Jo oli taas melkein tyytyväinen.
5
Kaikki olivat iloisia siitä, että loma oli alkanut, eikä kukaan kiirehtinyt seuraavana aamuna pois aamiaispöydästä. Äkkiä oviaukkoon ilmestyi iso hirvikoira, joka tuijotti Dania liikkumatta.
— Hei, vanha kaveri! Etkö jaksanut odottaa että tulisin sinua hakemaan? Oletko sinä karannut? Reippaasti vain, ota selkäsaunasi vastaan kuin mies, sanoi Dan ja nousi mennäkseen koiraa vastaan. Se kavahti takajaloilleen, katsoi herraansa silmiin ja haukkui kuin loukkaantuneena.
— Hyvä on! Don ei valehtele; sanoi Dan ottaen eläintä kaulasta.Nähdessään ikkunasta miehen ja hevosen lähestyvän, hän lisäsi:
— Jätin saaliini yöksi hotelliin, kun en tiennyt, millainen tilanne täällä oli. Tulkaa ulos katsomaan hevostani Oktoota, se on oikea kaunotar.
Dan hävisi ja koko perhe virtasi hänen jäljessään tervehtimään tulokasta. He näkivät hevosen pyrkivän portaita ylös isäntänsä luo ohjaista pitelevän miehen suureksi kauhuksi.
— Antaa sen tulla, neuvoi Dan, se kiipeää kuin kissa ja hyppää kuin hirvi. No niin, tyttöseni, tahdotko sinä laukata, hän kysyi, ja hevonen hirnahti tyytyväisenä, kun hän hankasi sen kuonoa ja taputti sen kiiltävää kylkeä.
— Tällaista hevosta jo kannattaa pitää, sanoi Ted haltioissaan, sillä hänen oli määrä pitää huolta siitä Danin poissa ollessa.
— Onpa sillä viisaat silmät! Näyttää ihan kuin se aikoisi ruveta puhumaan, sanoi Jo.
— Se puhuukin kuin ihminen, mutta omalla tavallaan. Ja melkein kaiken se ymmärtää. Hei, vanha heila! Ja Dan painoi poskensa hevosen poskea vasten.
— Mitä Oktoo merkitsee? kysyi Rob.
— Salamaa. Ja kohta saatte nähdä, että se kyllä ansaitsee nimensä. Musta Haukka antoi Oktoon minulle vastalahjaksi pyssystäni, ja meillä on ollut hienoja seikkailuja yhdessä. Se on pelastanut monta kertaa henkeni. Näettekö tuota arpea?
Dan näytti pientä, puoleksi harjan peitossa olevaa arpea ja kertoi sen tarinan käsi Oktoon kaulalla.
— Musta Haukka ja minä olimme metsästämässä puhveleita, mutta emme löytäneet niitä niin pian kuin olimme odottaneet. Eväät loppuivat, kun me olimme noin sadan mailin päässä joelta, missä leirimme sijaitsi. Luulin jo että olimme mennyttä miestä, mutta kumppanini sanoi: "Näytän sinulle, kuinka voimme elää siksi kun löydämme laumat." Oltiin paraikaa riisumassa satuloita yöksi pienen lammen rannalla. Missään ei näkynyt elävää olentoa, ei lintuakaan, pelkkää preeriaa vain mailikaupalla. Arvatkaa mitä teimme?
— Söitte käärmeitä niin kuin australialaiset, sanoi Rob.
— Keititte heiniä tai lehtiä, arveli Jo.
— Tapoitte toisen hevosista, ehdotti Ted.
— Ei, vaan annoimme toisen vuodattaa vertaan. Katsokaas, juuri tuosta! Täytimme peltituopin, panimme vähän salvianlehtiä ja vettä sekaan ja lämmitimme risuvalkealla. Se maistui hyvältä, ja me nukuimme mainiosti.
— Mutta Oktoo ei tainnut nukkua yhtä hyvin, sanoi Josie taputtaen myötätuntoisesti hevosta.
— Se ei ollut siitä millänsäkään. Musta Haukka sanoi, että mies voi elättää itseään hevosella monta päivää ja silti ratsastaa, ennen kuin eläin tuntee sen. Mutta seuraavana aamuna löysimme puhvelit, ja minä ammuin sen, jonka pää on arkussani valmiina ripustettavaksi lasten pelättimeksi. Se on aika huima otus, uskokaa pois.
— Mitä virkaa tällä hihnalla on, kysyi Ted tutkien tarkkaan intiaanisatulaa, yksinkertaisia suitsia, kuolaimia silmukkoineen ja niskan yli kulkevaa hihnaa.
— Siitä pidetään kiinni, kun maataan piilossa hevosen kupeella ja laukaistaan kaulan alitse. Minäpä näytän.
Ja satulaan hypähtäen Dan meni menojaan lasketellen nurmella kovaa vauhtia milloin Oktoon selässä, milloin sen sivulla jalustimesta ja niskahihnasta riippuen, milloin taas kokonaan irrallaan juosten hevosen rinnalla, kun se laukkasi tavattoman hyvillään leikistä. Don viiletti riemastuneena perässä.
Se oli hauskaa katseltavaa — kolme hurjaa, voimakasta olentoa niin valloillaan, että hetken aikaa tasainen nurmikko oli kuin preeria. Ja välähdys toisenlaisesta maailmasta sai katsojat tuntemaan oman elämänsä kovin kesyksi ja värittömäksi.
— Tämä on parempaa kuin sirkus! huudahti Jo toivoen, että olisi itse vielä tyttö ja saisi ratsastaa tuollaisen salaman selässä. — Näyttää siltä, että Nan saa asetella luita paikoilleen aamusta iltaan, sillä tuossa menossa Ted kyllä taittaa jokaisen luunsa.
— Ei haittaa vaikka muutaman kerran putoaakin, ja uudet huolet ja huvit ovat pojalle vain hyväksi. Mutta pelkään ettei Dan koskaan malta astella auran perässä ratsastettuaan tuommoisella Pegasoksella, sanoi herra Bhaer, kun musta tamma pyyhälsi portista ja tuli lentäen lehtokujaa pitkin. Se pysähtyi heti komennuksesta ja seisoi innostuksesta väristen paikallaan, kun Dan hyppäsi satulasta.
Ted halusi heti opetella, hän istui pian satulassa ja huomasi Oktoon siivoksi kuin lammas, kun hän hölkytteli sillä tiehensä opistoa kohti. Bess kiiruhti mäkeä alas nähtyään ratsastuksen kaukaa, ja kaikki kokoontuivat kuistille, kun Dan väänsi kannen auki isosta arkustaan, jonka ajuri oli jättänyt oven eteen.
Yleensä Dan piti tavaraa mukanaan vain sen verran kuin hänen kuluneeseen laukkuunsa mahtui. Mutta kun hänellä tällä kertaa oli rahaa, hän oli tuonut aika kasan tuliaisia, varsinkin intiaanitavaraa ja metsästysmuistoja.
— Koit kyllä syövät meidät, ajatteli Jo, kun karvainen pää tuli esille ja sitä seurasi sudennahka hänen jalkojensa peitteeksi, karhuntalja professorin työhuoneeseen ja ketunhäntien koristamat intiaanipuvut pojille ja Josielle. Ted ja Josie pukeutuivat heti niihin ja lähtivät hämmästyttämään ystäviään järjestämällä eri puolilla kahakoita sotakirveet, jouset ja nuolet aseinaan.
Tytöt ihailivat kirjavia linnunsiipiä, töyhtöisiä pampasruohoja, helminauhoja ja sieviä kaarna- ja höyhentöitä. Kivet, nuolenpäät ja alkukantaiset piirrokset kiinnostivat professoria. Ja Laurie sai Danilta sarjan haikeita intiaanilauluja koivuntuoheen kirjoitettuina.
— Puuttuu vain teltta päämme päältä, niin kaikki olisi täydellistä. Minun pitäisi kai tarjota teille paahdettua maissia ja kuivattua lihaa päivälliseksi tämän hienon pow-wow'n jälkeen, sanoi Jo katsellen isossa hallissa vallitsevaa maalauksellista sekamelskaa, kun koko joukko lojui pitkin lattiaa huovilla ja taljoilla, kuka koristautuneena milläkin tavoin sulilla, mokkasiineilla tai intiaanihelyillä.
— Hirventurvat, karhunpaisti ja käristetyt ydinluut olisivat tietysti paikallaan, mutta olkoon menneeksi, tuo vain vaihteeksi esiin lampaasi ja vihanneksesi, sanoi Dan arkulta, jossa istui kuin suuri heimopäällikkö koira jalkojensa juuressa.
* * * * *
Näin alkoi kesäloma. Monet nuoret jäivät opistoon loma-ajaksikin, sillä he olivat enimmäkseen varattomia ja kotoisin etäisistä valtioista. Pienen opiskelijayhteiskunnan rauhalliseen maailmaan Dan ja Emil toivat mukanaan virkistävän tuulahduksen.
Emil oli hyvää pataa niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa ja liikkui joukossa rentoon meripojan tyyliinsä. Dan sen sijaan pysytteli mielellään kunnioittavan välimatkan päässä sievistä opiskelijatytöistä ja mykistyi tuppisuuksi joutuessaan heidän seuraansa, sillä hän tunsi olevansa kovin sivistymätön näiden kirjaviisaiden joukossa. Poikien kanssa hän tuli paremmin toimeen. Nämä ihailivat hänen miehisiä taitojaan, ja se kohensi hänen itsetuntoaan. Tytötkin olivat puolestaan kyllä kiinnostuneita vaiteliaasta 'espanjalaisesta', niin kuin häntä sanottiin, ja koettivat kaikin tavoin saada häntä esiin kuorestaan.
Dan huomasi tämän ja koetti parhaansa. Hän yritti hillitä rentoa puhettaan ja hioa käytöstään. Kotoinen ilmapiiri lämmitti hänen sydäntään, ja eron aikana tapahtuneet muutokset sekä hänessä itsessään että toisissa saivat vanhan kodin näyttämään kuin uudelta. Hurjan Kalifornian-kauden jälkeen tuntui hyvältä nähdä ympärillään tuttuja kasvoja; ne auttoivat häntä unohtamaan menneiden vuosien aaveet.
Niin kului loma. Päivisin ratsastettiin, soudeltiin ja tehtiin huviretkiä; iltaisin soitettiin, tanssittiin ja leikittiin.
Nat otti vaarin jokaisesta hetkestä, jonka sai viettää yhdessä Daisyn kanssa ennen pitkää eroa, ja Megkin jätti vartiointinsa vähemmälle, koska uskoi koko onnettoman romanssin raukeavan Natin matkan aikana. Daisy puolestaan oli varma, ettei Nat unohtaisi häntä. Mutta hän oli vanhanaikainen tytär, ja äidin tahto oli hänen lakinsa. Jos rakkaus oli kiellettyä, niin ystävyys sai riittää. Siksi hän piti murheensa omana tietonaan, hymyili iloisesti Natille ja piristi kaikin tavoin hänen viimeisiä kotonaolopäiviään.
Tom ja Nan käyttivät kaiken opinnoilta liikenevän aikansa pitääkseen Plumfieldissa hauskaa vanhojen ystävien parissa, sillä Emilin seuraava matka ulottuisi kauas, Nat saattaisi viipyä Euroopassa pitkään, eikä kukaan tiennyt milloin Dan palaisi lännestä. Kaikki tunsivat, että elämä alkoi kääntää heille totiset kasvonsa. Vaikka he noina iloisina kesäpäivinä hulluttelivat entiseen tapaan, he tiesivät lapsuuden jääneen taakse ja puhuivat usein vakavasti suunnitelmistaan ja toiveistaan, aivan kuin olisivat pyrkineet lähestymään ja auttamaan toisiaan ennen kuin ajautuisivat kukin omille teilleen.
Heillä oli aikaa vain muutama viikko. Sitten Emilin "Brenda" olisi valmiina lähtöön ja Natinkin oli astuttava laivaan New Yorkissa. Dan oli päättänyt mennä saattamaan Natia, sillä hänen oma päänsä kiehui täynnä suunnitelmia, joita hän halusi päästä toteuttamaan.
Parnassossa pidettiin jäähyväistanssiaiset lähtijäin kunniaksi, ja koko joukko laittautui juhlaan parhaissaan ja loistotuulella. Tom-parka joutui tapansa mukaan pahaan pulaan. Hän oli kastellut päänsä läpimäräksi hajuvesillä yrittäessään saada kiharaisen päänsä muodin mukaan sileäksi. Mutta vastahakoinen tukka käpertyi vain entistä pahemmin, ja parturin haju istui tiukassa, vaikka hän koetti vimmatusti karkottaa sitä. Nan ei päästänyt häntä lähelleenkään ja heilutti ankarasti viuhkaansa, milloin ikinä Tom tuli näkyviin.
Pienen houkuttelun jälkeen Dan oli suostunut tulemaan juhlaan meksikolaisasussaan; yllään nappiniekka housut ja väljä takki, vyönä värikäs nauha ja hartioilla kukitettu serape. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja näytti komealta opettaessaan kannukset kilisten Josielle uusia askelia tai pyöritellessään ihaillen mustia silmiään niille neitosille, joita ei rohjennut puhutella.
Rouvat istuivat hymyillen ja rohkaisivat ystävällisesti varsinkin niitä arannäköisiä nuoria, jotka olivat ensi kertaa tällaisessa mukana. Oli hauska nähdä Amy kulkemassa käsikoukkua pitkän maalaispojan kanssa, jolla oli paksut jalkineet ja leveä otsa, tai Jo-rouva tanssimassa kuin nuori tyttö aran nuorukaisen kanssa, jonka käsivarret heiluivat kuin pumpunvivut ja jonka kasvot punoittivat pelosta ja ylpeydestä, kun hän sai astua rehtorinsa rouvan varpaille.
— Tällaisissa tilaisuuksissa huomaan, etten enää ole nuori eivätkä jalkani nouse yhtä keveästi kuin ennen. Kymmenen vuoden päästä me olemme jauhosäkkejä, niin että malta ajoissa mielesi, puuskutti Jo Megille vetäytyessään nurkkaan hiukset pörrössä.
— Minusta tulee kyllä lihava, mutta sinä et vielä aikoihin pysy niin aloillasi, että saisit lihaa luittesi ympärille, kultaseni, vastasi Meg kiinnittäen puuhakkaasti sisaren ratkenneita röyhelöitä.
Laurie pistäytyi hetkeksi ikkunasyvennykseen.
— Taidat olla tapasi mukaan vahinkoja korjaamassa, Jo? Sinä et ole koskaan osannut liikkua repimättä itseäsi. Lähde vähän kiertelemään ja vilvoittelemaan ennen illallista.
Jutellessaan Laurie vei Jon musiikkihuoneeseen, joka oli melkein tyhjillään, sillä äskeinen tanssi oli ajanut nuoret puutarhaan ja halliin. Pysähtyen suuren ikkunan ääreen hän osoitti kuistilla olevaa ryhmää.
Herra March istui nojatuolissa ja Bess tyynyllä hänen jalkojensa juuressa. Molemmat kuuntelivat Dania, joka pylvääseen nojaten puhui tavallista innokkaammin. Vanha mies oli varjossa, mutta tyttö katseli kuun valossa kertojaa kokonaan uppoutuneena tarinaan. Tummine piirteineen, hartioillaan kirjava viitta Dan oli perin eksoottisen näköinen, ja äkkiä Jo kuiskasi:
— Minusta on hyvä, että hän lähtee pois. Hän on liian maalauksellinen tänne haaveellisten tyttöjen joukkoon. Ei ihme jos noiden lasten pää menee pyörälle.
— Ole huoletta. Dan on aivan yhtä kömpelö kuin ennen vanhaan enkä usko että hänestä on naissankariksi koskaan. Kylläpä prinsessa on kaunis tuossa valaistuksessa!
— Pikku kähäräpää näyttää hyvältä aina ja kaikkialla, sanoi Jo hellästi kääntyessään jatkamaan matkaa.
Seuraavasta ikkunasta avautuva näky sai Laurien nauramaan makeasti. Päässään iso nenäliina Tom oli polvillaan Nanin edessä, joka kaikesta päätellen kaivoi neulalla hänen kämmenestään tikkua tai okaa.
— Sattuuko pahasti? Nan kysyi kääntäen kämmentä valoon päin.
— Ei yhtään. Tongi rauhassa, se on vain mukavaa, vastasi Tom.
— Ei tämä kestä kauan.
— Minusta tämä on pelkkää onnea, kestäköön vaikka tuntikausia.
Piittaamatta toisen hellästä sävystä Nan pani nenälleen suuret pyöreät silmälasit ja sanoi ammattiäänellä:
— Nyt minä näen sen. Vain pieni tikku, ja tässä se on.
— Kädestä vuotaa verta. Etkö aio sitoa sitä? kysyi Tom.
— Höpsis. Ime sitä vähän. Vilkaise vain huomenna, ettei siihen tule tulehdusta.
— Ainoa kerta, jolloin sinä olet ollut ystävällinen minulle, vaikeroi Tom. — Kunpa käteni olisi poikki!
— Tai mieluummin pääsi, se haisee tärpätille ja lamppuöljylle pahemmin kuin koskaan. Juokse puutarhan ympäri ja tuuleta sitä vähän.
Peläten hihityksensä kuuluvan puutarhaan katsojat hiipivät pois ikkunan äärestä juuri kun haavoittunut ritari ryntäsi epätoivoissaan tiehensä kovasydämisen kuningattaren luota.
— Tom parka, ilmeisesti hän tarvitsee jonkin pahan kolauksen miehistyäkseen, huoahti Jo. — Kamalaa, mitä tuo meteli on?
Sitä sopi tosiaan kysyä. Ikkunasta hän näki Tedin tasapainoilevan sälejakkaralla toinen jalka ojossa taaksepäin ja molemmat kädet soutaen hurjasti ilmaa. Josie ja muutamia muita tyttöjä seisoi ympärillä katsellen kiinnostuneena noita ponnisteluja ja puhuen keskenään jotain siivistä, kultapunoksesta ja kultaisesta kypärästä.
— Hän esittää varmasti lentoon pyrkivää Hermestä, sanoi Laurie heidän kurkkiessaan ohuiden verhojen takaa.
— Varjelkoon tuon pojan pitkiä sääriä, kuinka hän saa koskaan pidetyksi ne järjestyksessä. He harjoittelevat jotain kreikkalaisaiheista näytelmää, ja aika sopan he keittävät jumalista ja jumalattarista, jos kukaan ei ohjaa heitä, nauroi Jo nauttien suunnattomasti näystä.
— Noin, nyt on hyvä! — Loistavaa! — Koeta olla liikkumatta! kiljuivat tytöt riemuissaan, kun Ted onnistui pysymään sekunnin ajan tasapainossa varpaillaan. Onnettomuudeksi jakkaran säleistuin ei kestänyt yhteen paikkaan kohdistuvaa painoa, ja lentävä Hermes suistui kolisten alas tyttöjen naurunremakan säestämänä. Tottuneena suuriin ja pieniin kuperkeikkoihin Ted tointui heti ja lähti hyppelemään iloisesti ympäri roikottaen mukanaan tuolia, jonka istuimen hänen jalkansa oli puhkaissut.
Myöhemmin illalla koko joukko oli hajaantuneena rakennukseen ja kuistille syömään.
— Ikävä että poikien täytyy lähteä. Elämä käy hirveän yksitoikkoiseksi ilman heitä. Nyt kun he ovat lakanneet kiusaamasta ja ovat kohteliaita, heistä on oikein iloa, sanoi Nan, joka oli hyvin suopealla tuulella tänään, kun Tomin oli pysyteltävä loitolla tuoksuvan tapaturmansa takia.
— Niin minustakin, ja Besskin suri sitä tänään. Hän on tehnyt muotokuvaa Danista, eikä se ole vielä ihan valmis. En ole vielä koskaan nähnyt hänen innostuneen mihinkään työhön sillä tavoin. Dan olikin niin komea, että hänestä tulee mieleen joku kuoleva gladiaattori tai muu antiikin urho. Kas tuossahan Bess onkin! Hän on aivan suloinen tänä iltana, sanoi Daisy vilkuttaen prinsessalle, joka kulki ohi isoisän kanssa.
— Ei olisi uskonut Danin menestyvän näin hyvin. Muistatko, me sanoimme häntä pahaksi pojaksi ja olimme varmoja, että hänestä tulee merirosvo tai muu semmoinen, kun hän tuijotti meitä ja kiroili? Nyt hän on pojista kaunein ja oikein hauska kertoessaan juttujaan. Hän on minun makuuni, iso ja vahva ja vapaa. Olen kyllästynyt vetelyksiin ja kirjatoukkiin, sanoi Nan päättäväisesti.
— Ei hän ainakaan Natia kauniimpi ole, huudahti Daisy uskollisena.— Pidän kyllä Danista ja olen hyvilläni, että hän on menestynyt.Mutta häneen väsyy, ja minä pelkäänkin vielä hiukan häntä. Minä pidänenemmän rauhallisista ihmisistä.
— Minä taas taistelijoista. Pojat ovat liian mukavuudenhaluisia; he eivät käsitä, kuinka vakavaa elämä on eivätkä uurasta tosissaan. Katso vaikka Tomia, joka tuhlaa aikaansa ja tekee itsensä naurettavaksi, kun ei saa mitä tahtoo, ihan kuin pieni lapsi joka mankuu kuuta taivaalta. Semmoisia houkkia en voi sietää, pauhasi Nan.
— Useimpia tyttöjä tuollainen uskollisuus liikuttaisi. Minusta se on kaunista, sanoi Daisy.
— Sinä olet pieni helläsydäminen hanhi. Nat on totisesti miehekkäämpi, kun hän palaa matkaltaan. Minusta Tom saisi lähteä mukaan. Olen sitä mieltä, että jos meillä tytöillä on vähänkin vaikutusvaltaa, meidän pitäisi käyttää sitä poikien hyväksi. Me emme saa mielistellä heitä ja tehdä itsestämme orjia ja heistä tyranneja. Näyttäkööt mihin kykenevät ennen kuin pyytävät meiltä mitään, ja antakoot meidän tehdä samoin. Silloin tiedetään kuka kukin on eikä tarvitse katua lopun ikäänsä.
— Hyvä, hyvä! huudahti Alice Heath, Nanin hengenheimolainen, joka oli valinnut elämänuran kuin järkevä nainen ainakin. — Meiltä odotetaan, että olisimme yhtä viisaita kuin miehet. Mutta miehiä on autettu kaikin tavoin jo sukupolvia sitten. Meidän on saatava samat mahdollisuudet kuin heillä on; katsotaan sitten muutaman miespolven jälkeen mihin me pystymme. Minä vaadin enemmän oikeuksia naisille!
— Taasko täällä raikuu vapauden sotahuuto, kysyi Demi kurkistaen juuri sillä hetkellä kaiteen läpi. — Nostakaa lippunne, minä annan teille kaiken tukeni. Mutta jos sinä ja Nan johdatte hyökkäystä, ei siinä kai apua tarvitakaan.
— Minä luotan sinun tukeesi, Demi, ja hälytänkin sinut jos jotakin sattuu, sillä sinulla on kunniantuntoa, sanoi Nan. — Minä pidän miehistä, jotka avoimesti tunnustavat, etteivät ole jumalia. Jos näkisitte heidät sairaina, tietäisitte millaisia he ovat.
— Älkää lyökö lyötyjä, vaan olkaa armeliaita ja tukekaa meitä, silloin me puolestamme siunaamme teitä ja uskomme teihin iankaikkisesti, pyyteli Demi kaiteen takaa.
— Me olemme ystävällisiä, jos te vain olette oikeudenmukaisia. En pyydä jalomielisyyttä, vain oikeudenmukaisuutta. Olin kerran viime talvena äänioikeuskeskustelussa ja sen joutavampaa ja mitättömämpää suunsoittoa en ole elämässäni kuullut. Ja nuo miehet olivat edustavinaan meitä. Minä tahdon edustajakseni järkeviä miehiä enkä pölkkypäitä, jos kerran en voi itse edustaa itseäni!
— Nan pitää vaalipuhetta. Höristäkää korvianne, huusi Tom levittäen sateenvarjon onnettoman päänsä suojaksi, sillä Nanin vakava ääni kuului kauas ja tämän liekehtivät silmät suuntautuivat puheen aikana sattumalta Tomiin.
— Jatka, jatka! Minä teen muistiinpanoja, lisäsi Demi ottaen esille kynän.
Daisy nipisti häntä nenästä kaiteen läpi ja kokouksessa vallitsi hetken sekasorto, sillä Emil huusi: — Seis, seis, tuulen puolelta tulee vihuri, Tom paukautti rajusti käsiään, ja Nat ryhtyi Demin aseenkantajaksi, koska tämän asema näytti edulliselta. Juuri kun kaikki nauroivat ja puhuivat yhtä aikaa, Bess tuli pitkin yläkäytävää kuin rauhanenkeli; hän katseli meluisaa joukkoa ja kysyi hämmästyneenä:
— Mitäs täällä on tekeillä?
— Protestikokous. Nan ja Alice riehuvat ja me puolustaudumme henkemme edestä. Tahtooko teidän korkeutenne ruveta puheenjohtajaksi ja ratkaista asian, kysyi Demi kun äkkiä syntyi hiljaisuus.
— Ei minusta ole siihen. Istun tässä kuuntelemassa. Jatkakaa vain, sanoi Bess istuutuen toisten yläpuolelle viileänä ja tyynenä.
— Nyt, naiset, puhukaa mitä teillä on mielessänne, mutta säästäkää henkemme aamuun. Tässä tanssitaan vielä, ja Parnassos odottaa, että jokainen tekee velvollisuutensa. Rouva Rasavillillä on puheenvuoro, sanoi Demi.
— Minulla on vain yksi asia sydämelläni, aloitti Nan totisena,vaikka hänen silmissään oli sekä kujetta että vakavuutta. —Haluaisin kysyä teiltä, pojat, mitä te oikeastaan ajattelette.Kommodori, oletko valmis vastaamaan?
— Valmis olen, kippari.
— Onko naisten saatava äänioikeus?
— Siunatkoon sinun sievää pöllöpäätäsi! Tietysti. Ja otan miehistööni pelkkiä tyttöjä milloin vain käsket. Kai he saavat kaverin irti ankkurista siinä kuin pestattu miesjoukkokin. Mehän tarvitsemme jokainen tytön luotsiksi. Miksemme olisi samanarvoisia yhtäläisesti maalla kuin merellä, koska auttamattomasti joudumme haaksirikkoon ilman heitä?
— Hyvä, Emil! Nan ottaa sinut ensimmäiseksi perämiehekseen, kun puhut noin kauniisti, sanoi Demi tyttöjen taputtaessa käsiään ja Tomin karahtaessa tulipunaiseksi.
— Entä Dan? Sinä rakastat vapautta. Haluatko että mekin saisimme vapauden?
— Kaiken minkä ikinä voitte hankkia. Ja minä isken jokaista miestä, joka ei soisi teille sitä.
Tämä lyhyt ja ponteva vastaus miellytti tarmokasta puheenjohtajaa, ja hän katsoi säteillen Kalifornian edustajaa sanoessaan:
— Nyt ei Nat uskaltaisi tunnustaa olevansa eri mieltä vaikka tahtoisikin. Toivottavasti hän on tehnyt päätöksensä siihen mennessä kun lähdetään taisteluun.
Rouva Rasavillin epäilykset kumoutuivat tehokkaasti, kun Nat nosti katseensa punastuen mutta uusi, miehekäs ilme kasvoissaan ja sanoi liikuttavasti:
— Olisin kiittämätön ellen rakastaisi ja kunnioittaisi naisia kaikesta sydämestäni, sillä heitä saan kiittää siitä mitä olen ja mitä minusta milloinkaan tulee.
Daisy taputti käsiään ja Bess heitti kukkakimppunsa Natin syliin.Mutta Nan jatkoi kuulusteluaan ja palautti koputtamalla järjestyksen.
— Thomas B. Bangs, astu oikeuden eteen ja sano totuus, koko totuus eikä mitään muuta kuin totuus, hän komensi.
Tom sulki sateensuojansa, nousi seisomaan, kohotti kätensä ja lausui juhlallisesti:
— Minä uskon naisten rajattomaan äänioikeuteen. Jumaloin jokaista naista ja tahdon kuolla heidän edestään milloin hyvänsä, jos se vain auttaa asiaa.
— On raskaampaa ja siksi myös kunniakkaampaa elää ja tehdä työtä sen puolesta. Miehet ovat aina valmiit kuolemaan meidän edestämme, mutta eivät tekemään meidän elämäämme elämisen arvoiseksi. Halpaa tunnetta ja huonoa logiikkaa! Saat mennä, kunhan et puhu pötyä. Kun kokous nyt on lausunut mielipiteensä, hajaannutaan, arvokkaan liikunnan hetki on koittanut. Iloitsen siitä, että vanha Plum on antanut maailmalle kuusi todellista miestä, ja toivon, että he pysyvät uskollisina Plumin periaatteelle, minne ikinä sitten joutuvatkaan. Nyt tytöt, älkää istuko vedossa, ja karttakaa te pojat kuumissanne jäävettä.
Nämä luonteenomaiset sanat lausuttuaan Nan luopui virastaan ja tytöt lähtivät nauttimaan niistä harvoista oikeuksista, joita heille oli suotu.
6
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Plumfieldista lähdettiin suurella joukolla kirkkoon. Daisylla oli päänsärkyä ja Jo-täti jäi kotiin hänen seurakseen. Jo tiesi hyvin mistä särky johtui: taistelusta, jota tyttö kävi mielessään eronhetken lähestyessä.
— Daisy tietää minun toivomukseni, ja minä luotan häneen. Mutta pidä silmällä Natia ja anna hänen ymmärtää, ettei mikään lemmenleikki tule kysymykseen, tai muuten kiellän kirjeenvaihdon. Inhoan tällaista julmuutta, mutta Daisyn on ihan liian aikaista sitoutua millään tavalla, sanoi Meg-rouva. Hän kahisi parhaassa harmaassa silkissään odotellessaan Demiä, joka aina seurasi hurskasta äitiään kirkkoon sovittaakseen sen, ettei muuten täyttänyt tämän toiveita.
— Minä väijyn kaikkia kolmea poikaa kuin vanha ristilukki ja aion jutella perin pohjin jokaisen kanssa. He tietävät että ymmärrän heitä ja uskoutuvat kyllä minulle ennemmin tai myöhemmin. Sinä olet kuin palleroinen kveekkarinainen eikä uskoisi, että tuo iso poika on sinun poikasi, lisäsi Jo, kun Demi tuli kiiltäen pyhäpuhtauttaan aina kengänkärjistä pehmeään ruskeaan tukkaan saakka.
— Älä yhtään imartele, en minä sillä lauhdu sinun poikaasi kohtaan, vastasi Meg ja otti hymyillen vastaan hajuhernekimpun, jonka Demi hänelle toi. Napitettuaan huolellisesti kyyhkysenväriset hansikkaansa hän otti poikaansa käsipuolesta ja lähti nenä pystyssä kohti ajoneuvoja, joissa Amy ja Bess jo odottivat. Ja Jo huusi heidän jälkeensä ihan niin kuin mummolla oli ollut tapana:
— Tytöt, onko teillä siistit nenäliinat? Tutut sanat hymyilyttivät heitä kaikkia, ja kolme valkoista liinaa liehui, kun he ajoivat pois jättäen ristilukin odottamaan ensimmäistä kärpästään. Eikä hänen tarvinnut kauan odottaa. Daisy makasi sisällä kyyneliä vuodattaen, ja siksi Jo lähti kävelemään pihalle keltainen päivänvarjo levällään kuin mikäkin liikkuva sieni.
Dan oli mennyt pitkälle kävelymatkalle, ja Natin luultiin liittyneen hänen seuraansa, mutta hän tulla hiiviskelikin takaisin, sillä hänen oli tuona viimeisenä päivänä mahdotonta poistua hetkeksikään Daisyn lähettyviltä. Jo näki pojan ja viittasi tätä tukevalle puutarhapenkille vanhan jalavan alle, jossa he saattoivat rauhassa jutella pitäen silmällä tiettyä valkouutimista ikkunaa, joka oli puoliksi viiniköynnöksen peitossa.
— Täällä on hyvä ja viileä olla. En välitä mennä Danin kanssa — on niin lämmin, ja hän porhaltaa kuin höyrykone. Hän suunnisti suolle sisiliskojensa pariin, mutta minua ei haluttanut, sanoi Nat.
— Hyvä että tulit takaisin. Istu tähän, niin jutellaan oikein kunnolla. Meillä on molemmilla ollut niin kiire viime aikoina, etten taida olla läheskään selvillä sinun suunnitelmistasi, ja ne kiinnostavat minua kovasti, sanoi Jo.
— En oikein tajua, että lähden niin kauas, ehkä sen käsittää vasta merellä. Tämä on minulle suurenmoinen lahja, enkä tiedä kuinka voin ikinä kiittää teitä kaikkia siitä, mitä olette tehneet, sanoi Nat ääni värähtäen.
— Parhaiten kiität meitä tekemällä kaikkea mitä sinulta toivotaan ja odotetaan. Uusissa oloissa joudut moneen tulikokeeseen, ja sinun on luotettava vain omaan älyysi ja ymmärrykseesi. Tietysti teet erehdyksiä, niinhän me kaikki teemme — mutta älä anna omantuntosi vaieta äläkä heittäydy ajelehtimaan holtittomasti. Valvo ja rukoile, Nat. Sitä mukaa kuin kättesi taito kasvaa, anna järkesi myös viisastua, ja pidä sydämesi aina yhtä viattomana ja lämpimänä kuin nyt.
— Yritän kaikkeni, äiti Bhaer, koetan olla luottamuksen arvoinen. Musiikissa minä tiedän meneväni eteenpäin, se on selvää, mutta minä en ole mikään älypää. Ja mitä sydämeeni tulee, niin tiedät kyllä, että jätän sen tänne hyvään talteen.
Puhuessaan Nat tuijotti ikkunaa, ja hänen hiljaisista kasvoistaan näki, miten syvässä poikamainen kiintymys hänessä oli.
— Minä tahtoisinkin puhua siitä. Annat varmaan anteeksi minulle, vaikka olisinkin kova, sillä minä rakastan teitä molempia, sanoi Jo.
— Niin, puhutaan Daisysta. Tiedän vain, että minun pitää jättää ja menettää hänet. Minulla ei ole mitään toivoa — mutta en mahda mitään sille, että rakastan häntä missä ikinä olenkin, huudahti Nat niin uhmaisan ja epätoivoisen näköisenä, että Jo hämmästyi.
— Kuuntelehan, Nat. Kaikki me tiedämme, että Daisy pitää sinusta, mutta hänen äitinsä on toista mieltä, ja Daisy koettaa totella. Nuoret uskovat, ettei heidän mielensä voi muuttua, mutta niin vain käy useinkin, ja ani harvat kuolevat sydänsuruun. Jo hymyili muistellessaan muuatta toista poikaa, jota oli koettanut kerran lohduttaa, ja jatkoi sitten vakavana:
— Asia voi ratketa kahdella tavalla. Sinä löydät jonkun toisen jota rakastat, tai paljon todennäköisemmin, paneudut musiikkiisi niin, että odotat mielelläsi aikaa, jolloin teidän sopii selvittää asianne. Daisykin voi lähdettyäsi unohtaa sinut ja silloin hän on hyvillään, että olette vain ystäviä. Joka tapauksessa on viisainta, ettette tee mitään lupauksia. Näin olette molemmat vapaat ja voitte vuoden tai parin päästä tavata ja hymyillä rakkaudelle, joka ei auennut nupustaan.
— Ajatteletko todella noin? kysyi Nat katsellen Jota niin tarkkaan, että totuuden täytyi tulla ilmi.
— En, vastasi Jo.
— Mitä tekisit minun asemassani?
— Sanonpa sinulle mitä tekisin, vastasi Jo iloisen hämmästyneenä Natin miehekkyydestä. — Sanoisin itselleni: Minä näytän, että rakkauteni on luja ja uskollinen. Daisyn äiti antaa vielä ylpeänä tyttärensä minulle, sillä minusta ei tule vain hyvä muusikko, vaan myös luotettava ja kunnioitettava mies.
— Juuri niin olen aikonutkin, mutta halusin edes yhden rohkaisevan sanan. Elämä on tosiaan aika kovaa, sanoi Nat tarttuen kaksin käsin päähänsä kuin se olisi ollut halkeamaisillaan toivon, pelon, mielitekojen ja suunnitelmien sekasorrossa.
— Hyvinkin kovaa, mutta juuri taistelu tekee ihmiselle hyvää. Sinun tietäsi on tasoitettu monella tavalla, mutta tästedes sinun on itse soudettava venettäsi. Opettele välttämään virtapaikkoja ja ohjaa suoraan siihen satamaan, johon tahdot päästä. Onneksi rakastat musiikkia niin paljon, ettei mikään voi viekoitella sinua sen parista. Kun vain et tekisi liiaksi työtä.
— Voisin raataa kuin hevonen, mutta pidän kyllä varani. En voi tuhlata aikaa sairastamiseen, ja olen saanut hyviä ohjeita, miten ihminen pysyy kunnossa. Nat naurahti muistellessaan vihkosta, johon Jo oli kirjoittanut hänelle neuvoja joka tilannetta varten.
Lisää tuli heti runsaanlaisesti. Päästyään näin mieliratsunsa selkään Jo oli täydessä vauhdissa, kun Emilin nähtiin mittailevan vanhan talon kattoa. Se oli hänen lempipaikkojaan, sillä siellä saattoi kuvitella olevansa ulapalla, yllä sininen taivas ja raikas tuuli ympärillä.
— Tahdon puhua pari sanaa Kommodorin kanssa, ja tuolla ylhäällä on mukavaa ja hiljaista. Mene sinä soittamaan Daisylle, niin hän saa unta ja musiikki tekee teille molemmille hyvää. Istu ovisyvennyksessä, että voin pitää sinua silmällä niin kuin lupasin, ja taputtaen Natia äidillisesti olkapäälle Jo lähti kiipeämään katolle, ei sentään seinäristikkoa myöten niin kuin ennen muinoin, vaan sisäportaita pitkin.
Emil oli kattoparvekkeella kaivertamassa nimikirjaimiaan puukaiteeseen merimieslaulun säestyksellä.
— Astu laivaan, täti, ja ole kuin kotonasi, hän huikkasi huolettomasti. — Piirrän tähän puumerkkini, että muistaisit minut paetessasi tänne vanhaan paikkaan.
— Enpä taida unohtaa sinua vaikket piirtäisikään puustaavejasi joka puuhun tai kaiteeseen, sanoi Jo ja istuutui kaiteella ratsastavan sinisen hahmon lähelle miettien, miten aloittaisi sen pienen saarnan, jonka hän aikoi pitää.
— Hyvä ettet itkeä pillitä etkä ole kuin myrskynmerkki niin kuin aina ennen minun lähtiessäni. On hauskaa painua matkaan hyvällä säällä, varsinkin nyt, kun menee vuosi tai toistakin ennen kuin palataan, sanoi Emil työntäen lakkinsa takaraivolle ja tähyillen ympärilleen kuin hyvästelläkseen vanhaa Plumia.
— Taidat saada katsella kylliksi suolavettä ilman minun kyyneliänikin. Alan tuntea olevani oikea spartalaisäiti, joka lähettää poikansa sotaan tunteettomasti sanoen: "Palaa kilpeäsi kantaen tai sen päällä", pilaili Jo ja lisäsi hetken päästä: — Minun itsenikin tekee usein mieli lähteä. Saatpa nähdä, että vielä lähdenkin, sitten kun sinä olet kapteeni ja kuljetat omaa laivaa.
— Sen laivan nimeksi pannaan "Jolly Jo", ja sinä saat olla perämiehenä, lupasi Emil. — Sitten pidetäänkin hauskaa, ja minä olen mahtavaa poikaa, kun saan näyttää sinulle maailmaa.
— Aion nauttia hurjasti meritaudista ja myrskyistä huolimatta. Minun on aina tehnyt mieleni kokea haaksirikko, sellainen turvallinen vain, jossa kaikki pelastuvat huikeasta vaarasta oltuaan sankarillisia ja roikuttuaan ylimmästä raakapuusta.
— Haaksirikko on vielä kokematta, mutta koetetaan noudattaa asiakkaan toivomuksia. Kapteeni väittää minun tuovan mukanani hyvää säätä, niin että koiranilmat säästyvät sinua varten, nauroi Emil jatkaen laivan kaivertamista kaiteeseen.
— Kiitos lupauksesta. Kommodori, tämä vuoden kestävä matka on sinulle uusi kokemus. Oletko ajatellut, että kuulut nyt päällystöön ja että sinulla on entistä enemmän velvollisuuksia ja vastuuta? Välistä tuntuu kuin sinusta koko elämä olisi vain leikkiä. Mahdatko käsittää, että joudut nyt käskemään etkä vain tottelemaan. Valta on vaarallista, varo käyttämästä sitä väärin.
— Naulan kantaan puhuttu. Olen nähnyt laivoissa aikamoisia tyranneja ja luulen oppineeni jotakin. Minähän olen Petersin alainen, niin etten saa kovinkaan kummasti heilua. Mutta aion katsoa, ettei miehiä potkita päähän, kun Peters alkaa taas reivata liivaria. Hassua puhua etukäteen, mutta nyt en aio sietää sitä.
— Tuo kuulostaa salaperäisen kamalalta. Mitä kauheaa simputusta tuo liivarin reivaaminen on? kysyi Jo kiinnostuneena.
— Juopottelua. En tiedä ketään, joka sietää niin paljon väkeviä kuin Peters. Hän pysyy aina jaloillaan, mutta elämöi kuin raivopää ja panee pojat tanssimaan pillinsä mukaan. Kerran näin, kun hän iski miehen keksillä kanteen, enkä voinut tehdä mitään. Toivottavasti minulla nyt on parempi onni.