'Vihdoinkin täällä, yritän taas kaivostyötä, vaikka en aio viipyä kauan. Kaikki hyvin. Luovuin maanviljelystuumasta. Kerron pian suunnitelmistani. Voin mainiosti, teen työtä ja olenonnellinen.
Jos vastaanottajat olisivat aavistaneet, mitä merkitsi paksu viiva onnellinen-sanan alla, niin postikortti olisi todella kertonut paljon.
Dan oli päässyt vankeudesta. Hän tapasi sattumalta erään vanhan ystävänsä, joka toimi kaivosmiesten työnvalvojana ja pelasti hänet pulasta. Dan viihtyi kaivosmiesten seurassa ja nautti sanomattomasti ruumiillisesta työstä oltuaan niin kauan suljettuna harjaverstaaseen. Hän tarttui mielellään hakkuun ja riehui kallion kimpussa kunnes väsyi. Mutta pian hän väsyikin, sillä vankeusvuosi oli jäytänyt hänen mainioita ruumiinvoimiaan. Hän ikävöi kotiin, mutta odotti viikon toisensa jälkeen saadakseen vankilan jäljet häviämään ja synkän ilmeen pois kasvoiltaan. Sinä aikana hän ystävystyi sekä päällystön että työmiesten kanssa. Ja kun kukaan ei tiennyt hänen vaiheitaan, hän saattoi aloittaa alusta, rohkeasti ja iloisesti mutta entistä nöyrempänä.
Eräänä lokakuun päivänä Jo oli kirjoituspöytänsä kimpussa perusteellisessa siivouspuuhassa. Sade litisi ulkona ja rauha vallitsi talossa. Löytäessään Danin postikortteja hän tuumi, mitä niille tekisi, ja pani ne sitten huolellisesti laatikkoon, jossa oli nimilappu "Poikien kirjeitä". Heittäessään yksitoista nimikirjoituspyyntöä paperikoriin hän sanoi:
— Olisipa jo aika uuden kortin tulla, ellei hän pian ilmesty itse! Olen todella utelias tietämään, mitä Dan on tehnyt tänä aikana ja miten hän nykyään voi.
Tuskin tuntiakaan oli kulunut kun toivomus toteutui. Ted ryntäsi sisään toisessa kädessään sanomalehti, toisessa murtunut sateensuoja ja huohotti yhteen hengenvetoon:
— Kaivos sortunut — kaksikymmentä miestä sisällä — kaikki pääsytiet tukossa — vesi nousemassa — Dan tiesi vanhan aukon — pelasti heidät henkensä uhalla — puolikuolleina — kaikki sanomalehdet täynnä — minä tiesin, että hän on sankari — eläköön kunnon Dan!
— Mitä? Missä? Milloin? Miksi? Älä siinä läähätä vaan anna minun lukea, komensi hänen äitinsä aivan suunniltaan.
Ted luovutti sanomalehden, mutta lukeminen keskeytyi yhtä mittaaTedin välihuomautuksiin ja hänen kintereillään tulleen Robinkysymyksiin. Uutisesta tuli päivän puheenaihe. Kaikkialla hälistiinDaniel Keanista, joka oman henkensä uhalla pelasti toiset.
Dan oli ollut ainoa, joka muisti kaivokseen johtavan vanhan tukkeutuneen aukon. Hän laskeutui yksin alas ja käski muita pysymään paikallaan, kunnes pääsisi varmuuteen siitä, ettei ollut vaaraa; hän kuuli kuinka miespoloiset hakkasivat epätoivoissaan henkensä edestä seinämän toisella puolella, hän ohjasi heidät koputuksilla ja huudoilla oikeaan paikkaan ja johti pelastusjoukkoa, joka sai miehet ulos ennen kuin vesi kohosi kaivoksessa liian korkealle. Kun hänet viimeisenä hinattiin ylös, katkesivat kuluneet köydet. Dan putosi ja ruhjoutui pahasti, mutta jäi kuitenkin henkiin. Miehet kantoivat hänet sairaalaan, ja kaivoksen omistajat lupasivat hänelle loistavan palkinnon urotyöstä.
— Hänen täytyy jäädä eloon! Hänet on saatava kotiin hoidettavaksi heti kun hän vain voi matkustaa, vaikka minun pitäisi itseni mennä häntä hakemaan! Minä olen aina tiennyt, että hän tekee vielä jonkin suuren teon, ellei häntä vain sitä ennen ammuta tai hirtetä jonkin hurjan kepposen tähden, Jo sanoi kiihtyneenä.
— Lähde hakemaan ja ota minut mukaan, äiti. Danhan pitää minusta ja minä hänestä, Ted sanoi, ja hänestä tuntui, että siitä tulisi oikein hänen mielensä mukainen matka.
Ennen kuin hänen äitinsä ennätti vastata, ryntäsi Laurie sanomalehteä heiluttaen sisään melkein yhtä kovalla melulla kuin Teddy.
— Oletko nähnyt uutisen, Jo? Mitä arvelet, lähtisinkö heti katsomaan poikaa?
— Olisi mainiota jos menisit. Mutta uutinen voi olla liioiteltu, sellaista sattuu usein. Ehkä saamme piankin aivan toisenlaisen kuvauksen tapahtumasta.
— Soitan Demille, että hän ottaisi tarkasti selvää asiasta. Jos uutisessa on perää, lähden heti. Ja jos Dan vain kykenee, tuon hänet kotiin. Jollei, jään vähäksi aikaa hänen luokseen. Kyllä hän siitä selviää, Dan ei kuole vaikka putoaisi pää edellä. Hänellä on yhdeksän henkeä eikä hän ole menettänyt niistä vielä puoliakaan.
— Setä, enkö minä saa tulla mukaan? Olisi hauskaa nähdä kaivokset ja Dan ja kuulla kaikki ja auttaa. Minä olen hyvä sairaanhoitaja, enkö olekin, Rob, kärtti Teddy.
— Varmasti olet. Mutta kyllä minäkin lähden mielelläni, jos äiti ei tule toimeen ilman sinua ja setä tarvitsee jonkun, Rob vastasi tyynesti näyttäen paljon sopivammalta matkakumppanilta kuin kiihtyvä Ted.
— Minä en tule toimeen ilman teitä kumpaakaan. Minun poikani joutuvat heti hankaluuksiin, jollen pidä heitä tiukasti kotona. Muita minulla ei ole oikeutta pidättää, mutta teitä en tahtoisi päästää silmistäni, ettei mitään tapahtuisi. Ikinä ei ole ollut tällaista vuotta, haaksirikkoja ja häitä, vedenpaisumuksia ja kihlauksia ja kaiken maailman mullistuksia, Jo huudahti.
— Muuta et voi odottaakaan, rouvaseni, kun olet tekemisissä nuorten kanssa. Pahin aika on sitten toivottavasti ohi, kun omat poikasi lentävät pesästä. Koetan olla silloin sinun puolellasi, sillä sinä tarvitset apua ja tukea, varsinkin jos Ted livistää. Jon voivottelut huvittivat Laurieta.
— En usko, että minua voi mikään hämmästyttää. Mutta Danista olen huolissani, ja minusta jonkun pitäisi tosiaan mennä hänen luokseen. Paikkakunta on kurjaa seutua, ja hän tarvitsee huolellista hoitoa. Poikaparka, hänelle näyttää riittävän kolauksia. Mutta ehkä hän tarvitsee niitä asettuakseen.
— Demi ilmoittaa kyllä ennen pitkää mitä kuuluu, ja minä olen heti valmis matkaan.
Lisätiedustelut vahvistivat uutisen. Laurie matkusti heti ja Ted lähti hänen mukanaan kaupunkiin toivoen yhä pääsevänsä mukaan. Hän viipyi koko päivän poissa. Mutta äiti Bhaer sanoi rauhallisesti:
— Ted on kiukuissaan kun ei saanut tahtoaan läpi. Hän on varmaan Tomin tai Demin luona ja palaa illalla kotiin nälkäisenä ja leppyneenä. Kyllä minä hänet tunnen.
Mutta Jo erehtyi. Tediä ei kuulunut illallakaan kotiin eikä kukaan ollut nähnyt häntä. Professori Bhaer oli juuri lähdössä etsimään kadonnutta, kun tuli sähke, jossa oli Laurien matkan varrella olevan aseman leima:
'Löysin Tedin junasta. Otan hänet mukaani.Huomenna kirjoitan.
Laurie.'
— Älä välitä, äiti. Kyllä setä pitää hänestä huolen. Ja Danista on hauskaa tavata hänet, Rob sanoi, kun Jo istui siinä käsittämättä, että hänen nuorin poikansa todellakin oli matkalla kohti villiä länttä.
— Tottelematon poika! Kyllä minä sen junkkarin löylytän, kun saan hänet takaisin. Ja Laurie on varmaan mukana juonessa. Ihan hänen tapaistaan. Siellä ne lurjukset nyt pitävät hauskaa, saisinpa olla heidän mukanaan! Eikä tuo hupsu poika varmaan ottanut mukaansa edes yöpaitaa tai päällystakkia. Saadaan hoitaa kahta potilasta, kun he tulevat takaisin — jos ylipäänsä tulevat. Nuo hurjat pikajunat suistuvat aina jyrkänteistä tai palavat poroksi tai törmäävät toisiinsa. Voi Ted, rakas poikakulta! Ja Jon uhkaukset muuttuivat helläksi vaikerteluksi niin kuin äideillä tavallisesti.
Mutta samaan aikaan poika mennä huristi manteren poikki hyvillään ensimmäisen kapinansa onnistumisesta. Laurieta huvitti kun Ted väitti, että koko idea syntyi hänen sanoistaan: "Jos Ted livistää." Siksi Laurie tunsi olevansa pojasta vastuussa ja alistui heti, kun tapasi karkurin vaunussa nukkumassa matkatavaranaan vain pullo viiniä Danille ja kenkäharja itseään varten. Ja kuten Jo aavisti, näillä lurjuksilla oli mainion hauskaa.
Katumuskirje tuli aikanaan, ja vihastuneet vanhemmat unohtivat nuhteensa ajatellessaan Dania, joka oli hyvin heikko eikä moneen päivään tuntenut ystäviään. Sitten alkoi paraneminen, ja kaikki antoivat anteeksi pahankuriselle pojalle, kun tämä ylpeänä kirjoitti, että Danin ensimmäiset sanat hänen tajuihin tultuaan olivat olleet: "Kas, Ted", ja että hän oli hymyillyt mielissään nähdessään tutut kasvot vierellään.
— Hyvä että Ted lähti, en minä toru häntä enää. Mutta mitä me lähetämme Danille? Ja Jo karkotti kärsimättömyytensä lähettämällä toipilaalle niin paljon hoitovälineitä, että siitä olisi riittänyt kokonaiselle sairaalalle.
Pian alkoi tulla ilahduttavia tietoja ja vihdoin ilmoitettiin, että Dan kykeni jo matkustamaan, mutta hän ei näyttänyt haluavan vielä lähteä, vaikka olikin loputtoman kiinnostunut kotiasioista.
"Dan on muuttunut", kirjoitti Laurie Jolle, "eikä vain tämän sairautensa vuoksi, vaan myös jostain muusta syystä. En tiedä mitä on tapahtunut, ja jätän kyselyt sinun asiaksesi. Mutta hourailusta päätellen hänellä on ollut ikäviä kokemuksia. Hän näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta, mutta kehittyneemmältä ja tyynemmältä ja on hyvin kiitollinen. On liikuttavaa nähdä, kuinka mielellään hän katselee Tediä, niin kuin ei voisi saada kylläkseen hänestä. Hän sanoo, että Kansas oli epäonnistunut yritys, mutta en halua kysellä mitään, koska puhuminen rasittaa häntä. Täkäläiset ihmiset pitävät hänestä ja hän näyttää olevan siitä hyvillään. Ennenhän häntä kiusasi kaikki tunteiden osoittaminen. Nyt hän sitä vastoin tuntuu etsivän ihmisten ystävyyttä. Mene tiedä, saatanpa erehtyä. Pian saat itse nähdä kaiken. Ted on kuin jänis kaalimaassa, ja matka on tehnyt hänelle tavattoman hyvää. Anna minun ottaa hänet mukaani Eurooppaan! Esiliinan helmat eivät voi varjella häntä enempää kuin minua muutama vuosisata sitten, kun ehdotin, että karkaisin sinun kanssasi Washingtoniin. Eikö ollut ikävä ettet tullut mukaan?"
Tämä kirje sai Jon mielikuvituksen laukkaamaan hurjasti, ja Dan-parka joutui kokemaan kaikki rikokset, vääryydet ja onnettomuudet, mitä maailmassa ikinä oli tapahtunut. Jo odotti häntä hartaasti kotiin ja kulutti enemmän aikaa houkuttelukirjeeseen kuin teoksiensa jännittävimpiin kuvauksiin.
Sitä kirjettä ei saanut nähdä kukaan muu kuin Dan. Mutta se sai hänet myös tulemaan. Ja eräänä lokakuun päivänä Laurie auttoi heikon miehen vaunuista Plumfieldin ovelle ja Jo otti kulkurin vastaan kuin tuhlaajapojan. Ted esitti kaiken aikaa sotatanssia ryhmän ympärillä päässään villin näköinen hattu ja jalassaan ällistyttävät saappaat.
— Suoraan yläkertaan ja vuoteeseen! Nyt minä olen hoitaja. Ja tämän haamun täytyy saada ruokaa ennen kuin hän avaa suutaan, Jo käski koettaen peittää hämmästystään, sillä Dan oli todella kalpea ja kuihtunut, kuin entisensä varjo.
Dan totteli mielellään ja kävi häntä varten varattuun pitkään leposohvaan katsellen ympärilleen tyytyväisen näköisenä kuin äidin syliin päässyt lapsi. Jo hääri hänen ympärillään hilliten uljaasti kielelle pyrkivät kysymykset. Dan nukahti pian matkan rasituksista uupuneena, ja silloin Jo vetäytyi 'lurjusten' seuraan vuoroin toruen, vuoroin kiittäen heitä.
— Jo, luulen että Dan on tehnyt jonkin rikoksen ja saanut kärsiä siitä, sanoi Laurie Tedin mentyä näyttämään tovereilleen saappaita ja kertomaan hurjia juttuja kaivosmiesten elämästä. — Pojalla on ollut järkyttäviä kokemuksia, ja hän on murtunut niistä. Hän oli aivan sekaisin meidän tullessamme, ja kun valvoin hänen vierellään kuulin hänen retkistään vähän. Hän houraili jostakin johtajasta, kuolleesta miehestä ja Blairista ja Masonista ja työnsi minulle kättään kysyen, tarttuisinko siihen ja antaisinko anteeksi. Kerran kun hän oli oikein rauhaton, tartuin häntä käsistä kiinni. Hän rauhoittui heti ja rukoili, etten panisi hänelle käsirautoja. Oli totisesti hirveätä kuulla, kun hän välistä houraili vanhasta Plumista ja sinusta ja rukoili, että pääsisi kotiin kuolemaan.
— Ei hän kuole, vaan elää katuakseen sitä mitä on tehnyt, olkoon se mitä tahansa. Älä säikytä minua noilla hämärillä viittauksilla! En välitä vaikka hän olisi rikkonut kaikkia kymmentä käskyä vastaan. Minä puolustan häntä, ja niin teet sinäkin, ja me nostamme hänet jaloilleen. Hän ei ole turmeltunut, se näkyy hänen kasvoistaan. Älä puhu mitään kenellekään, minä otan ennen pitkää selvän kaikesta, Jo vastasi yhä uskollisena pojalleen, vaikkakin masentuneena kuulemastaan.
Muutaman päivän Dan lepäsi tapaamatta juuri ketään. Sitten hyvä hoito ja tuttu kotoinen ympäristö alkoivat vaikuttaa, ja hän tuntui olevan taas ennallaan, vaikkei halunnutkaan kertoa viimeaikaisista kokemuksistaan. Hän vain vetosi siihen, että lääkäri oli kehottanut välttämään puhumista. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, mutta hän ei laskenut luokseen muita kuin vanhat ystävänsä ja kieltäytyi jyrkästi sankarin osasta. Ted oli siitä pahoillaan, sillä hän olisi halunnut näyttää kaikille urhoollista Dania.
— Jokainen mies siellä olisi tehnyt samoin. Miksi pidätte minusta niin suurta melua? Dan kysyi enemmän häpeissään kuin ylpeänä katkenneesta kädestään.
— Mutta eikö tunnu hyvältä ajatella, että sinä pelastit kaksikymmentä henkeä ja annoit hätääntyneille perheille takaisin heidän rakkaansa, Jo kysyi eräänä iltana, kun he olivat jääneet kahden kesken.
— Tuntuu. Se yksin on pitänyt minua hengissä — ainakin luulen niin. Tämä merkitsi minulle enemmän kuin jos minusta olisi tullut presidentti tai muu maailman mahtava. Kukaan ei voi aavistaa kuinka lohdullista on ajatella, että olen pelastanut kaksikymmentä ihmishenkeä maksaakseni niillä. Dan pysähtyi äkkiä katkaisten mielenpurkauksen, jonka syytä hänen kuulijansa ei voinut käsittää.
— Arvasin että ajattelet niin. On jaloa pelastaa ihmishenki omansa uhalla, sanoi Jo toivoen, että Dan jatkaisi.
— 'Joka kadottaa henkensä, hän pelastaa sen', Dan mutisi tuijottaen takkavalkeaan, joka valaisi huonetta ja loi hänen kasvoilleen punertavan hohteen.
Jo hämmästyi kuullessaan pojan sanat ja huudahti iloisesti:
— Sinä olet lukenut sitä pientä kirjaa, jonka minä annoin. Sinä pidit lupauksesi!
— Luin usein sitä. En tiedä vielä paljon, mutta haluan oppia.
Ja onhan se jotakin.
— Se onkin tärkeintä. Kerro toki minulle! Tiedän että sinulla on taakka sydämelläsi. Anna minun auttaa kantamaan sitä, niin kuormasi kevenee.
— Tietenkin se kevenisi. Ja kertoisin mielelläni, mutta sinäkään et voisi antaa kaikkea anteeksi. Ja jos sinä hylkäät minut, silloin pelkään painuvani pohjaan.
— Äidit voivat antaa anteeksi mitä tahansa. Kerro kaikki ja voit olla varma, etten hylkää sinua milloinkaan, vaikka koko maailma kääntäisi sinulle selkänsä!
Jo otti Danin käden omiinsa ja piteli sitä odottaen ääneti, että ystävällinen kosketus antaisi Danille rohkeutta puhua. Pää käsien varassa istuen Dan sitten kertoikin hitaasti kaiken katsahtamatta kertaakaan ylös.
— Nyt sen tiedät voitko antaa anteeksi miehen surmaajalle ja pitää entistä vankia talossasi?
Jo kietoi kätensä Danin ympärille ja painoi paljaaksi ajellun pään rintaansa vasten silmät täynnä kyyneliä. Se tuntui paremmalta kuin mitkään sanat. Muutama kyynel tipahti siihen villahuiviin, jolla Danin poski lepäsi. Ei kukaan olisi voinut aavistaa kuinka hyvältä ja lämpimältä se hänestä tuntui niiden kovien päänalusten jälkeen, joihin hän oli tottunut. Kärsimykset olivat murtaneet häneltä tahdon ja ylpeyden.
— Poikaparka! Sinä olet kärsinyt koko tämän ajan, ja me luulimme sinun olevan vapaa kuin taivaan tuuli! Miksi et kertonut meille, että olisi voitu auttaa? Epäilitkö sinä ystäviäsi? kysyi Jo.
— Minua hävetti. En tahtonut järkyttää ja pahoittaa sinun mieltäsi, niin kuin nyt olen tehnyt, vaikka koetatkin salata pettymyksesi. Äläkä suotta peitä sitä! Minun täytyy tottua siihen.
Ja Danin katse painui taas, aivan kuin hän ei olisi jaksanut nähdä sitä surua, jonka tunnustus oli tuonut hänen parhaan ystävänsä kasvoille.
— Minua järkyttää rikos, mutta olen hyvilläni ja kiitollinen siitä, että olet katunut ja sovittanut sen ja valmis ottamaan oppia kohtalostasi. Riittää kun Fritz ja Laurie saavat tietää asiasta. Heillä on siihen oikeus, ja he ajattelevat samoin kuin minäkin, vastasi Jo ymmärtäen, että avomielisyys oli parempi lääke kuin liian suuri myötätunto.
— Ei, eivät he ajattele samalla tavalla. Miehet eivät anna anteeksi niin kuin naiset. Ja se on ihan oikein. Kerro sinä minun puolestani heille, sitten se on tehty. Laurie sen kai tietääkin, vaikka hän on ollut hyvin ystävällinen. Jaksan kyllä kestää, että he tietävät asian. Mutta voi, älä kerro Tedille äläkä tytöille!
Dan tarttui Jon käsivarteen anovasti ja sai tämän kiireesti vakuuttamaan, ettei kenellekään muulle kerrottaisi. Ja Dan rauhoittui kuin häveten äkillistä pelästymistään.
— Se ei ollut murha, se tapahtui itsepuolustukseksi. En aikonut tappaa. Mutta minä en sure tuota tapausta niin kuin minun pitäisi. Olen maksanut rikoksestani täyden hinnan, ja semmoisen roiston on parempi joutua pois maailmasta kuin olla täällä näyttämässä pojille tietä pahaan. Kyllä minä tiedän: sinusta on kauheaa, kun ajattelen näin. Mutta en mahda sille mitään. Minä vihaan konnia. Ehkäpä olisi ollut parempi, että hän olisi tappanut minut. Minun elämäni on mennyttä.
Ja vankilan pimeys näytti taas luovan varjon Danin kasvoille. Jo kauhistui nähdessään häivähdyksen siitä helvetistä, jonka halki Dan oli kulkenut. Hän sanoi reippaasti:
— Ei suinkaan mennyttä. Sinä olet oppinut pitämään elämääsi suuremmassa arvossa ja käyttämään sitä paremmin. Tuo vuosi voi osoittautua kaikista vuosistasi hyödyllisimmäksi. Koeta ajatella niin ja aloita uudestaan! Me autamme sinua ja luotamme sinuun entistä lujemmin. Teemme kaikki niin ja jatkamme yhdessä taistelua.
— Entistä Dania minusta ei koskaan enää tule. Tunnen itseni kuusikymmenvuotiaaksi. Antakaa minun jäädä tänne, kunnes pääsen pystyyn. Sitten korjaan luuni enkä vaivaa teitä enää, Dan sanoi masentuneena.
— Sinulla on heikko ja nöyrä sydän. Se on hyvä. Vähitellen pääset työhösi intiaanien pariin. Siellä tarvitset entistä tarmoasi, mutta myös niitä ominaisuuksia, jotka nyt olet oppinut: kärsivällisyyttä, malttia ja viisautta. Kerro minulle vielä siitä papista ja Mary Masonista ja naisesta, jonka sanat auttoivat sinua. Tahdon kuulla tarkkaan tarinasi.
Jon myötätunto vaikutti Daniin. Hän tuli hilpeämmäksi ja purki kaiken, mikä koski tuota katkeraa vuotta. Hän tunsi olonsa helpommaksi, kun oli saanut keventää kuormaa.
21
Professori ja Laurie saivat siis kuulla Danin vaiheet, mutta puhuessaan pojan kanssa he eivät viitanneet siihen sanallakaan, ystävälliset katseet ja kädenpuristukset sen sijaan ilmaisivat myötätuntoa ja ymmärtämystä. Laurie ryhtyi heti toimimaan. Hän muokkasi vaikutusvaltaisten henkilöiden keskuudessa maaperää Danin pyrkimyksille ja pani liikkeelle laajan koneiston, joka tarvitsee paljon voitelua ennen kuin voidaan ryhtyä mihinkään, mikä koskee maan hallitusta. Herra Bhaer piti puolestaan huolta siitä, että Danin ajatuksilla oli askartelua, ja auttoi häntä ymmärtämään omaa itseään.
Pojat ajeluttivat Dania ja huvittivat häntä kujeillaan. Ja naiset hoitivat ja hemmottelivat toipilasta niin, että hän oli kuin uskollisen orjalauman ympäröimä sulttaani.
Dan kapinoi lääkärin antamaa liikkumiskieltoa vastaan. Tarvittiin Jon koko vaikutusvalta ja tyttöjen kekseliäisyys pidättämään häntä vuoteessa siihen asti, että venähtänyt selkä ja haavoittunut pää olivat parantuneet. Daisy oli hänen keittäjänsä. Nan piti huolta lääkkeistä. Josie luki ääneen lyhentääkseen hänen pitkiä toimettomia tuntejaan, ja Bess toi hänen nähtäväkseen kaikki piirustuksensa ja pystytti Danin erikoistoivomuksesta muovailupöytänsä hänen huoneeseensa.
Iltapäivät olivat Danista päivän hauskin osa. Jo saattoi viereisessä huoneessa työskennellessään nähdä kaikki kolme ystävystä ja nauttia heidän reippaasta seurustelustaan. Tytöt pitivät potilaan viihdyttämistä kunnia-asianaan ja olivat mielissään onnistumisestaan. He seurasivat naisenvaistollaan Danin mielialoja. Kun hän oli hyvällä tuulella, huoneessa kaikui nauru ja meteli. Hänen ollessaan allapäin tytöt lukivat tai puuhailivat vaiteliaina, kunnes potilas reipastui. Ja kun hänellä oli tuskia, he leijailivat sohvan ympärillä kuin kaksi enkeliä, kuten Dan sanoi.
Dan kutsui Josieta usein pikku äidiksi, mutta Bess oli aina prinsessa. Hän suhtautui serkuksiin hyvin eri tavalla. Välistä hän hermostui Josiehen, kun tyttö hosui ja hälisi ja piti mielellään äidillisiä nuhdesaarnoja Danin rikkoessa määräyksiä. Tytöstä oli näet niin hauskaa komennella edes yhtä luomakunnan herraa, että hän olisi hallinnut valtikalla, jos mies vain olisi siihen alistunut. Bessille Dan ei koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä tai väsymystä, vaan totteli hänen jokaista sanaansa, ponnisteli näyttääkseen reippaalta hänen läsnäollessaan ja oli loputtoman innostunut hänen puuhistaan.
Näinä aikoina Jo oli pyörremyrskyn partaalla, sillä hänen kirjansa valmistuminen oli lykkäytynyt viimeaikaisten kotitapahtumien vuoksi. Kun Jo istui pöytänsä ääressä papereitaan järjestellen tai hypisteli mietteissään kynäänsä innoitusta odottaen, hän unohti usein mielikuvitussankarinsa ja jäi tutkimaan edessään olevia eläviä malleja. Näin hänelle paljastui katseista, sanoista ja liikkeistä pieni romanssi, jota kukaan muu ei aavistanutkaan.
Huoneiden välinen väliverho oli tavallisesti vedetty syrjään, niin että hän saattoi nähdä sivuikkunan ääressä olevan ryhmän — Bessin muovailupöytänsä ääressä, Josien kirja kädessään ja heidän välissään leposohvalla Danin yllään Laurien lahjoittama kirjava itämainen viitta; hän käytti sitä tyttöjen mieliksi, vaikka piti paljon enemmän vanhasta nutusta, jossa "ei ollut kirottua häntää kiusaamassa". Danin kasvot olivat Jon huoneeseen päin, mutta hän ei näyttänyt tätä koskaan huomaavan, sillä hänen silmissään oli vain hoikka neitonen, jonka sirot kädet näppärästi muovasivat savea. Josie kiikkui hurjasti pienessä tuolissa vuoteen pääpuolen kohdalla, ja hänen tytönäänensä sorisi yhtä mittaa, ellei huoneessa keskusteltu kirjasta tai Bessin muovailemasta puhvelinpäästä.
Danin silmät, jotka näyttivät laihoissa ja kalpeissa kasvoissa entistä suuremmilta ja mustemmilta, katsoivat kiinteästi samaa kohdetta. Niiden ilme alkoi kiinnostaa Jota ja hän rupesi seuraamaan sen vaihteluita. Dan ei ilmeisesti kuunnellut kertomusta, sillä häneltä jäi usein nauramatta tai huudahtamatta hullunkurisissa ja yllättävissä kohdissa. Joskus hänen silmänsä olivat herkät ja unelmoivat — onneksi kumpikaan tyttö ei huomannut tuota vaarallista ilmettä, sillä heidän puhuessaan se katosi —, joskus katse oli innokas ja kiihkeä, mutta yleensä synkkä ja surullinen, ikään kuin nuo silmät olisivat etsineet vankeudesta tietä kiellettyyn valoon tai iloon. Tämä ilme toistui niin usein, että se jo huolestutti Jota ja hänen teki mieli kysyä, mikä katkera muisto himmensi noita hiljaisia hetkiä.
Hän ymmärsi, että rikos painoi yhä Danin mieltä. Mutta miksi varjon piti synkistää juuri niitä hetkiä, jotka Dan vietti näiden viattomien ja ystävällisten tyttöjen seurassa? He eivät näyttäneet sitä koskaan huomaavan, ja heidän katsahtaessaan Daniin tai sanoessaan jotakin vastaukseksi välähti hymy kuin päivänpilkahdus pilvistä. Jo teki edelleen havaintojaan, kunnes muuan sattuma vahvisti hänen arvelunsa.
Josien piti eräänä päivänä mennä asioille, ja Bess tarjoutui työhönsä kyllästyneenä lukemaan, mikäli Dan halusi.
— Sehän hauskaa. Minä kuuntelen sinun lukemistasi mieluummin kuin Josien. Hän laskettelee liian nopeasti, niin että minun tyhmä pääni menee sekaisin ja sitä alkaa särkeä. Älä sano sitä hänelle, Josie on hyvin kiltti, kun viitsii istua täällä huvittamassa minunlaistani mörköä.
Dan hymyili kun Bess meni pöydän ääreen hakemaan uutta kirjaa, sillä edellinen oli luettu loppuun.
— Et sinä mikään mörkö ole, sinä olet hyvä ja kärsivällinen. Tuntuu varmaan kauhealta olla vuoteen vankina, kun on aina ollut vapaa.
Jollei Bess olisi parhaillaan tutkinut kirjojen nimiä, hän olisi nähnyt Danin kyyristyvän kuin iskusta. Mutta toiset silmät näkivät sen ja ymmärsivät, että hänen olisi tehnyt mieli ponkaista pystyyn ja rynnätä kukkulalle juoksemaan pitkän kierroksen, niin kuin hän oli tehnyt ennen aina, kun vapauden kaipuu kävi sietämättömäksi.
Äkillisestä mielijohteesta Jo otti ompelukorinsa ja meni naapuriensa seuraan. Hän tunsi että ukkosenjohdatin oli tarpeen, sillä Dan oli kuin musta sähköinen pilvi.
— Mitähän luettaisiin, täti? Sinähän tunnet Danin maun. Jotain rauhallista, hauskaa ja lyhyttä. Josie palaa pian, Bess sanoi käännellen yhä pöydällä olevia kirjoja.
Ennen kuin Jo ehti vastata, Dan otti pienen kuluneen kirjan päänalusensa alta ja sanoi ojentaen sen Bessille:
— Lue tästä kolmas kertomus. Se on lyhyt ja kaunis — minä pidän siitä.
Kirja aukeni oikeasta paikasta, aivan kuin kolmatta kertomusta olisi luettu usein, ja Bess hymyili nähdessään nimen.
— Hyvänen aika, Dan! En olisi uskonut sinun välittävän tästä romanttisesta saksalaisesta sadusta. Muistaakseni se on aivan tihkuvan tunteellinen.
— Niin. Minä olen elämässäni lukenut hyvin vähän ja pidän eniten aivan yksinkertaisista tarinoista. Aikoinaan minulla ei ole ollut mitään muuta lukemista kuin tämä kirja. Taidan osata sen ulkoa kannesta kanteen, mutta en koskaan kyllästy sen miekkailijoihin ja taisteluihin ja enkeleihin ja suloisiin naisiin. Kunhan luet 'Aslaugan ritarin', saa nähdä, etkö sinäkin pidä siitä. Edvald oli suurenmoinen, ja kultatukkainen henki tuo aina mieleeni sinut.
Danin puhuessa Jo asettui istumaan niin, että näki hänen kasvonsa peilistä. Bess istahti isoon tuoliin Danin viereen ja rupesi sitomaan tiukempaan niskassaan riippuvaa paksua pehmeää kiharakimppua.
— Toivottavasti Aslaugalla ei ollut yhtä hankala tukka kuin minulla.Odota vähän, olen kohta valmis.
— Älä solmi sitä, anna sen riippua. Se kiiltää kauniisti juuri noin.Se lepuuttaa sinun päätäsikin ja sopii hyvin kertomukseen, Kähäräpää.Dan pyysi käyttäen lapsuudenaikaista nimeä ja oli itse poikamaisemmannäköinen kuin moneen päivään.
Bess naurahti, pudisti kauniin tukkansa levälleen ja alkoi lukea hyvillään, että sai piilottaa kasvonsa, sillä hän kainosteli kohteliaisuuksia, lausuipa niitä kuka hyvänsä. Dan kuunteli tarkkaavaisena ja Jo, jonka silmät tuon tuostakin siirtyivät neulasta peiliin, saattoi päätään kääntämättä nähdä, kuinka mies nautti joka sanasta, aivan kuin niissä olisi ollut enemmän sisällystä hänelle kuin muille kuulijoille. Hänen kasvonsa kävivät valoisiksi, hänen ilmeensä muuttui niin kuin aina, kun jokin rohkea tai kaunis innoitti häntä. Luettiin Fouquen kertomusta ritari Frodasta ja Sigurdin kauniista tyttärestä, joka ilmestyi vaaleahiuksisena henkiolentona rakastetulleen riemun hetkinä ja johti hänet urotekoihin, uhrauksiin ja kieltäymykseen.
Olisi luullut, että mikä tahansa kirjan muista tarinoista olisi miellyttänyt Dania enemmän kuin tämä, ja Jo ihmetteli, että Dan ylipäänsä löysi noiden romanttisten kuvien alta tarinan perusajatuksen. Mutta hän tiesi, että Danissa oli aina piillyt syvällä rosoisen kuoren kätköissä tunteikkuutta ja hellämielisyyttä. Kärsimykset olivat teljenneet hänen tunteensa, mutta nyt myötätunnon lämmittäessä nälkäinen sydän alkoi kaivata sitä ravintoa, jota siltä oli aina puuttunut. Tämän kaiken Jo saattoi lukea hänen ilmeikkäistä kasvoistaan. Dan kaipasi kauneutta, rauhaa ja onnea ja näki sitä kaikkea silmiensä edessä olevassa tytössä.
Tajutessaan tämän Jo säikähti, sillä hän tiesi, kuinka toivoton Danin haave oli. Bessin täydellinen häiriintymättömyys osoitti, ettei tytöllä ollut aavistustakaan asiasta. Mutta kuinka kauan kestäisi, ennen kun paljon puhuva katse paljastaisi totuuden? Minkä pettymyksen Dan silloin kokisi ja kuinka kauhistunut olisikaan Bess, tuo viileä ja ylhäinen kuin marmori.
— Elämä tulee käymään raskaaksi poikaraukalle! Kuinka voin tuhota häneltä tuon unelman? Kun saan omat poikani onnellisesti sijoitetuksi, se riittää, sillä tämmöisistä asioista sydän pakahtuu, mietti Jo ommellen Teddyn takin hihaan vuorin erehdyksessä nurinpäin. Kertomus oli pian lopussa, ja kun Bess heilautti hiuksensa taaksepäin, Dan kysyi innoissaan kuin poikanen:
— Etkö pitänyt siitä?
— Se on hyvin kaunis ja ymmärrän, mitä se tarkoittaa, mutta olen aina pitänyt enemmän Undinesta.
— Tietysti, se sopiikin sinulle — liljoja ja helmiä ja sydämiä ja ja raikasta vettä. Sintram oli ennen minusta paras, mutta ihastuin tähän ollessani — hm — kerran pahassa pälkähässä. Minusta tämä on rohkaiseva, sillä siinä oli tavallaan henkinen tarkoitus, ymmärrätkö?
Bessin siniset silmät revähtivät ihmettelystä selälleen, kun hän huomasi, että Dan harrasti 'henkistä', mutta hän nyökkäsi sitten ja sanoi:
— Muutamat pikku laulut olivat herttaisia ja niihin pitäisi saada sävel.
Dan naurahti: — Lauloin viimeistä niistä omalla sävelelläni joskus auringon laskiessa:
Taivaan lauluja kuunnellen, silmäsi selkeät suunnaten puoleen loistehen kirkkahan, siunattu ritari Aslaugan!
— Aslaugan ritarihan minä olinkin, hän jatkoi kuiskaten ja vilkaisi seinällä tanssivaan valoläikkään. — Mutta vähät siitä. Lue minulle lehteä! Päähäni sattunut isku teki minut ihan hulluksi.
Dan puhui lempeällä äänellä, mutta valo oli hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän heittelehti levottomasti niin kuin silkkityynyt olisivat olleet täynnä piikkejä. Huomatessaan Danin mielialan muuttuneen Bess laski rauhallisesti kirjan kädestään, tarttui sanomalehteen ja silmäili palstoja löytääkseen jotakin Danille sopivaa.
— Sinä et välitä rahamarkkinoista etkä musiikkiuutisista. Tässä on murha. Sellaiset uutiset olivat sinusta ennen jännittäviä. Luenko sen? Mies tappaa toisen…
— Älä lue!
Jo vavahti eikä uskaltanut vähään aikaan katsoa peiliin. Kun hän jälleen vilkaisi siihen, Dan makasi liikkumatta käsi silmillään, ja Bess luki kaikessa rauhassa taideuutisia, vaikka nuo korvat eivät kuulleet sanaakaan. Tuntien itsensä varkaaksi, joka oli siepannut jotakin hyvin arvokasta, Jo pujahti työhuoneeseensa, ja kohta Bess tuli hänen perässään kertoen, että Dan nukkui sikeästi.
Äiti Bhaer lähetti Bessin kotiin ja päätti järjestää, ettei tämä tulisi liian usein sairaan luokse. Tytön mentyä hän mietti pitkään asioita katsellen ikkunasta auringonlaskun kajoa. Sitten hän kuuli Danin äännähtävän ja mentyään vuoteen luo, huomasi tämän nukahtaneen tekounesta todelliseen syvään lepoon. Dan makasi raskaasti hengittäen toinen käsi nyrkkiin puristettuna leveällä rinnalla.
Jo istahti hänen viereensä miettimään, miten selviäisi tästä sotkusta. Samassa Danin käsi luiskahti alas ja vetäisi poikki langan, joka oli hänen kaulansa ympärillä. Lattialle putosi pieni kotelo.
Jo nosti esineen maasta ja katseli sitä tuumien, mitä arvokasta se mahtoi sisältää, sillä kotelo oli intiaanien työtä ja katkennut lanka oli punottu hyvänhajuisesta heinästä.
— En totisesti halua enää urkkia poikaraukan salaisuuksia. Korjaan nauhan ja panen huomaamatta talismaanin paikoilleen. Silloin kotelosta putosi paperipala. Se oli kotelon mukaisesti leikattu valokuva. Hetken Jo oli siinä uskossa, että kuva oli hänen omansa, sillä kaikilla Plumfieldin pojilla oli sellainen, mutta kun ohut päällyspaperi kääntyi syrjään, hän näki kuvan, jonka Demi oli ottanut Bessistä kerran onnellisena kesäpäivänä. Kumartuessaan huokaisten panemaan koteloa takaisin Danin povelle hän huomasi, että poika katseli häntä kasvoillaan omituinen ilme.
— Kätesi luiskahti. Pudotit kotelon ja aioin panna sen takaisin, Jo selitti kuin pahanteosta tavattu lapsi.
— Näitkö sinä kuvan?
— Näin.
— Ja tiedät mikä hullu minä olen?
— Tiedän, Dan, ja olen pahoillani…
— Älä yhtään surkuttele! Ei minua mikään vaivaa. Hyvä että tiedät sen, vaikka en koskaan aikonut kertoa sitä. Tietenkin se on vain minun hulluja kuvitelmiani, jotka eivät voi koskaan toteutua. En ole ikinä ajatellutkaan sen toteutuvan. Hyvä Jumala, tiedän hyvin, ettei tuo pieni enkeli voi olla minulle kuin kaunis ja suloinen unelma.
Tyyni alistuminen liikutti Jo-rouvaa enemmän kuin kiihkeinkään mielenpurkaus, mutta hän ei voinut muuta kuin sanoa myötätuntoisena:
— Se tuntuu kovalta, ystäväni, mutta asialle ei kai voi mitään. Sinä olet kyllin viisas ja rohkea ymmärtääksesi sen, ja annat salaisuuden jäädä meidän väliseksemme.
— Vannon sen. Ei ainoatakaan sanaa tai silmäystä, jos vain minun tahdostani riippuu. Kukaan ei aavista asiaa, ja kun en kerran vaivaa enkä häiritse ketään, niin voiko siinä olla mitään pahaa, että pidän tämän kuvan ja lohdutan itseäni haaveella, joka pelasti järkeni siinä kirotussa paikassa.
Dan näytti kärsimättömältä ja piilotti kotelon ikään kuin joku olisi tahtonut riistää sen häneltä. Jo sanoi tyynesti:
— Pidä ja kerro minulle siitä haaveesta. Kun kerran satuin kompastumaan salaisuuteesi, haluaisin kuulla miten se syntyi ja voinko keventää sen kantamista.
— Sinä naurat, mutta vähät siitä. Ainahan sinä olet päässyt perille meidän salaisuuksistamme ja aina olet myös auttanut meitä eteenpäin. No niin, minä en ole koskaan välittänyt paljon kirjoista, senhän tiedät. Mutta siellä kaukana, kun paholainen kiusasi minua, minun piti tehdä jotakin, etten tulisi hulluksi. Ja silloin luin niitä kahta kirjaa, jotka olen saanut sinulta. Raamattua en ymmärtänyt, ennen kuin se vanha mies opetti minua. Mutta tämä toinen todella lohdutti. Pidin kaikista sen tarinoista, mutta varsinkin Sintramista. Katso kuinka paljon sitä on luettu! Sitten pääsin Aslaugaan ja se tavallaan sopi toiseen elämäni onnelliseen kohtaan, viime kesään — täällä.
Dan vaikeni, sillä sanat tyrehtyivät hänen huulilleen. Sitten hän jatkoi syvään hengittäen aivan kuin olisi ollut vaikea pukea sanoiksi pientä rakkaustarinaa, jonka hän oli kutonut kokoon tytöstä, kuvasta ja lastensadusta siinä pimeässä paikassa, joka oli hänelle yhtä kauhistuttava kuin Dantelle helvetti.
— En saanut unta ja jotakin minun oli pakko ajatella. Siksi kuvittelin, että olin Folko ja näin Aslaugan hiukset vartijan lyhdyn hohteessa ja ilta-auringon tai aamuruskon kurkistaessa sisään. Minun koppini oli korkea. Saatoin nähdä palasen taivasta; joskus näin siinä tähden ja se tuntui melkein yhtä hyvältä kuin ihmisen kasvot. Tuo sininen läiskä oli minulle kallisarvoinen, ja kun valkoinen pilvi joskus meni ohitse, se oli kauneinta maailmassa. Kai minä olin melkein hullu, mutta nuo ajatukset ja asiat auttoivat minua kestämään, ja siksi ne ovat minulle niin vakavan tosia, etten voi luopua niistä. Hohtava pää, valkoinen puku, tähtisilmät ja suloinen tyyni olemus, joka on yhtä paljon minua korkeammalla kuin taivaan kuu. Älä riistä niitä minulta! Se on vain haave, mutta miehen täytyy rakastaa, ja on parempi, että rakastan hänen laistaan henkiolentoa kuin jotakin sellaista tyttöä, joka välittäisi minusta.
Äänen tyyni epätoivo viilsi Jon sydäntä. Kuitenkin Dan oli oikeassa: tämä onneton rakkaus saattoi kohottaa ja puhdistaa häntä.
— Niin, Dan, jos tämä viaton haave auttaa ja lohduttaa sinua, säilytä se siihen asti, kun eteesi tulee todellisempi rakkaus, jolla on edellytyksiä elää ja tehdä sinut onnelliseksi. Jospa vain voisin antaa sinulle toivoa, mutta me tiedämme kumpikin, että tuo lapsi on isänsä silmäterä ja äitinsä ylpeys ja ettei heidän mielestään kukaan mies ikinä ole hänen arvoisensa. Anna Bessin pysyä ylhäisenä, kirkkaana tähtenä, joka saa sinut uskomaan taivaaseen.
Silloin Jo murtui, oli julmaa riistää se heikko toive, joka näkyi Danin katseessa. Mutta hänen sydämellinen osanottonsa lohdutti, ja Danin ääni osoitti, kuinka rehellisesti hän pyrki luopumaan kaikesta, paitsi sen onnen varjosta, joka jollekin toiselle olisi saattanut olla onnellista todellisuutta.
He keskustelivat pitkään ja vakavasti hämärässä, ja uusi salaisuus liitti heidät vielä kiinteämmin toisiinsa kuin aikaisempi. Kun he vihdoin nousivat kellon kilinän kutsumina, oli häikäisevä iltarusko kadonnut ja talvisella taivaalla tuikki tähti, suuri, lempeä ja kirkas. Jo seisoi hetken ikkunan edessä ennen kuin laski verhon alas ja sanoi reippaasti:
— Tule katsomaan, kuinka kaunis iltatähti on. Sinähän rakastat sitä.
Ja Danin seisoessa hänen takanaan hoikkana ja kalpeana, entisensä haamuna, hän lisäsi lempeästi:
— Ja muista, rakas ystävä, jollet saakaan suloista tyttöä, niin vanha ystäväsi on aina täällä, hän rakastaa sinua, luottaa sinuun ja rukoilee puolestasi.
Tällä kertaa Jo ei pettynyt. Jos hän olisi pyytänyt palkkaa monista huolistaan ja vaivoistaan, nyt hän sen sai, kun Danin käsivarsi kietoutui hänen ympärilleen ja poika sanoi kiitollisena:
— Sitä minä en koskaan unohda. Sillä sinä olet ollut pelastamassa sieluani ja olet saanut minut katsomaan korkeuksiin ja pyytämään Jumalan siunausta.
22
— Totisesti, tuntuu kuin eläisin ruutikellarissa, koskaan ei tiedä, mikä tynnyri seuraavaksi räjähtää ja lennättää minut ilmaan, Jo mietti seuraavana päivänä laahustaessaan Parnassoon. Hän oli menossa vihjaisemaan sisarelleen, että oli ehkä parasta palauttaa viehättävä sairaanhoitaja marmorijumalien luo, ennen kuin haavoittunut sankari saisi lisää vammoja. Hän ei paljastanut salaisuutta, mutta pelkkä vihjaus riitti, sillä Amy vartioi tytärtään kuin kallista jalokiveä ja keksi heti yksinkertaisen varokeinon. Laurie oli menossa Washingtoniin Danin asioissa ja otti mielellään perheen mukaansa, kun sitä sivumennen ehdotettiin. Juoni onnistui erinomaisesti, ja Jo palasi kotiin tuntien itsensä pahemmaksi petturiksi kuin koskaan.
Hän odotti räjähdystä. Mutta Dan suhtautui uutiseen tyynesti, näki selvästi, että hän ei toivonut mitään. Ja Amy oli varma, että hänen sisarensa oli erehtynyt. Mutta jos hän olisi nähnyt Danin kasvot, kun Bess tuli sanomaan hyvästi, hänen äidinsilmänsä olisivat auenneet. Jo vapisi pelosta, että Dan paljastaisi tunteensa, mutta tämä oli kovassa koulussa oppinut hillitsemään itsensä ja olisi selvinnyt ankarasta hetkestä loistavasti, jollei tyttö olisi lapsellisessa ystävällisyydessään pannut häntä liian kovalle koetukselle. Kun hän tarttui Bessin käsiin ja sanoi sydämellisesti: "Hyvästi, prinsessa! Jollemme enää tapaa, niin muista joskus vanhaa ystävääsi Dania", Bess vastasi tavallista lämpimämmin:
— Kuinka voisinkaan olla muistamatta, kun me kaikki olemme niin ylpeitä sinusta? Jumala siunatkoon sinun työtäsi ja tuokoon sinut terveenä kotiin takaisin!
Danin mieleen kohosi niin elävästi kaikki se, minkä hän menettäisi, ettei hän voinut vastustaa haluaan ottaa vaaleata päätä käsiensä väliin ja suudella sitä.
— Hyvästi! hän sanoi ääni värähtäen ja ryntäsi huoneeseensa, ja se tuntui hänestä uudelta vankikopilta, johon ei näkynyt kaistalettakaan taivaan sineä.
Tämä hellyyden puuska ja äkkilähtö saivat Bessin hämmästymään, sillä hän tajusi vaistomaisesti, että suudelmassa oli jotakin ennen tuntematonta, ja hän katsoi Danin jälkeen punastuen ja huolekkaana. Jo huomasi sen, ja torjuakseen kysymyksen hän kiirehti jo etukäteen vastaamaan:
— Anna hänelle anteeksi, Bess. Danilla on ollut paljon vaikeuksia, ja siksi hän heltyy erotessaan vanhoista ystävistä. Ties vaikkei hän enää tulisi takaisin siitä levottomasta maailmasta, minne hän on menossa.
— Tarkoitatko tuota putoamista ja kuoleman vaaraa? Bess kysyi viattomasti.
— En, kultaseni. Suurempia vaikeuksia kuin ne. Mutta en voi kertoa sinulle enempää — paitsi että hän on selvinnyt siitä urheasti. Siksi sinun tulee luottaa häneen ja kunnioittaa häntä niin kuin minäkin.
— Hän on siis menettänyt rakastettunsa. Dan parka. Meidän täytyy olla hänelle oikein ystävällisiä.
Bess ei udellut sen enempää, vaan näytti tyytyvän omaan ratkaisuunsa — ja sehän olikin oikea. Jo vahvisti sen nyökäten, ja tyttö lähti siinä uskossa, että sydänsuru ja pettymys olivat saaneet Danissa aikaan sen muutoksen, jonka kaikki huomasivat.
Mutta Tediä oli vaikeampi tyydyttää, ja tavaton salaperäisyys kiihdytti hänet aivan äärimmilleen. Äiti oli kieltänyt häntä vaivaamasta Dania kyselyillä. Mutta kuultuaan Danin pian lähtevän Ted päätti hankkia selvät ja tyydyttävät tiedot hänen seikkailuistaan, joiden täytyi kuumehoureista päätellen olla jännittäviä. Niinpä eräänä päivänä kun väylä oli selvä, Ted tarjoutui viihdyttämään potilasta.
— Hei, kuule. Jos et halua minun lukevan, niin kerro sinä sen sijaan koko se Kansasin juttu, maatilasotkut ja muut. Montanasta minä tiedänkin kaiken, mutta sinä unohdat aina sen aikaisemman vaiheen. Ted sanoi tämän niin yllättäen, että Danin oli pakko irrottautua synkistä mietteistään.
— Ei, en minä unohda, mutta siinä ei ole mitään mielenkiintoista muille kuin minulle. Minä luovuin maatilahankkeesta, hän sanoi hitaasti.
— Miksi?
— Ryhtyäkseni muuhun.
— Mihin?
— No niin, harjantekoon muun muassa.
— Älä pilaile. Puhu totta!
— Ihan totta, minä tein harjoja.
— Mitä varten?
— Pysyäkseni erilläni pahanteosta, niin, ainakin siitä syystä.
— Vai niin. Sinä olet kyllä kumma kaveri, ja tuo on kummallisinta mitä olet tehnyt, Ted huudahti hiukan pettyneenä. Mutta hän ei aikonut vielä antautua, vaan aloitti uudestaan:
— Mistä pahanteosta, Dan?
— Älä välitä siitä. Ne ovat aikamiesten asioita.
— Mutta minä haluaisin tietää, koska olen sinun toverisi ja pidän sinusta mahdottomasti. Anna tulla vain, kerro pois koko juttu. Seikkailut ovat jännittäviä. Minä olen vaiti kuin muuri, jollet tahdo muiden tietävän.
— Oletko? Ja Dan katsoi häneen arvaillen, minkä näköisiksi pojan kasvot muuttuisivat, jos hän saisi äkkiä kuulla kaiken.
— Vannon vaikka nyrkkini kautta jos tahdot. Tiedän että se on jännittävä juttu.
— Sinä olet utelias kuin tyttö. Uteliaampi ainakin kuin Josie ja —Bess. He eivät ole koko aikana kyselleet mitään.
— He eivät välitä hurjista hommista. Heitä kiinnostavat vain kaivospuuhat ja urotyöt ja muut. Niin minuakin kyllä, se oli minusta uljas teko. Mutta sinun silmistäsi näkee, että ennen sitä on tapahtunut jotakin muuta ja minun täytyy saada tietää, kuka oli Blair ja kuka Mason, ketä lyötiin ja kuka karkasi ja kaikki muukin.
— Mitä! huusi Dan niin terävästi, että Ted hätkähti.
— Sinähän höpisit niistä unissasi ja Laurie-setä ihmetteli ja niin ihmettelin minäkin. Mutta olkoon, jos et muista tai jos et tahdo muistaa.
— Mitä muuta minä sanoin? Hassua, mitä pötyä mies voi puhua kun on sekaisin.
— En minä muuta kuullut. Mutta se tuntui kovin jännittävältä ja minä mainitsin siitä vain muistisi virkistämiseksi, Ted sanoi hyvin kohteliaasti, sillä Danin otsa oli tosiaan pahasti rypyssä.
Se sileni tästä vastauksesta, ja katsottuaan kärsimättömänä kiemurtelevaa poikaa Dan päätti käyttää siteenä tosiasioita ja sepittää hänen huvikseen tarinan, joka tyydyttäisi hänen uteliaisuutensa niin että poika rauhoittuisi.
— Odotapas! Blair oli poika jonka tapasin junassa, ja Mason-poloinen oli — oli jonkinlaisessa sairaalassa, johon sattumalta jouduin. Blair karkasi veljiensä luo, ja voisipa sanoa että Masonia iskettiin niin että hän kuoli. Riittääkö?
— Eikä riitä. Miksi Blair karkasi, ja kuka sitä toista kaveria löi?Siellä oli varmasti tappelu, eikö totta?
— Oli.
— Taidan jo tietääkin kaiken.
— Pahus vie, tiedät varmasti. Anna kuulua! Tämä on hauskaa, sanoiDan koettaen näyttää hilpeältä.
Ted päästi ihastuneena mielikuvituksensa valloilleen ja esitti poikamaisen selityksen salaisuuteen, jota oli hautonut mielessään.
— Jos olet luvannut olla vaiti, ei sinun tarvitse myöntää vaikka arvaisinkin oikein. Näen sen kasvoistasi enkä kerro kenellekään. Saas nähdä, osunko oikeaan. Siellä lännessä tapahtuu hurjia selkkauksia, ja sinä olet varmasti ollut mukana jossakin semmoisessa. En tarkoita postiryöstöä tai Ku Klux Klania tai sentapaista, mutta olet voinut olla puolustamassa uudisasukkaita tai hirttämässä jotakin roistoa tai olet ampunut muutaman konnan, niin kuin joskus täytyy itsepuolustukseksi. Älä huoli puhua. Tiedänhän minä kuinka silmäsi välähtävät ja kätesi puristuu nyrkkiin. Ted pöyhisteli tyytyväisenä.
— Jatka pois äläkä eksy jäljiltä, sanoi Dan tuntien omituista lohdutusta näistä arvailuista. Hän olisi voinut tunnustaa rikoksensa, mutta ei sitä seurannutta rangaistusta, sillä häpeäntunne oli yhä liian suuri.
— Tiesin että saan sen ilmi. Et voi kauan petkuttaa minua, Ted aloitti niin ylpeän näköisenä, että Danin oli pakko naurahtaa.
— Eikö helpotakin, kun sinun ei tarvitse enää yksin kantaa sitä, sanoi Ted. — Minulle voit uskoutua, mutta jos olet vannonut olevasi vaiti, on juttu tietysti toinen.
— Olen vannonut.
— No, älä kerro sitten. Tedin mieli masentui. Mutta hän oli heti entisellään ja sanoi maailmanmiehen tavoin: — All right — ymmärrän — kunnia sitoo — vaiti kuolemaan asti ja niin edespäin. Hyvä että puolustit toveriasi sairaalassa. Kuinka monta sinä tapoit?
— Yhden vain.
— Keljun miehen tietysti?
— Kirotun roiston.
— No, älä ole noin tuiman näköinen, en minä syytä. Pamauttaisin itsekin semmoista verenhimoista roikaletta. Otit kai hatkat ja pysyit hiljaa koko asiasta, vai mitä?
— Hyvin hiljaa ja kauan aikaa.
— Selvisit lopulta ja painuit sinne kaivoksille ja pelastit ne miehet. Se oli totisesti jännittävää ja suurenmoista. Olisi mukava tietää, mutta minä en lörpöttele.
— Tietenkään et. Kuule, Ted, jos sinä olisit tappanut ihmisen, vaivaisiko se sinua? Pahan ihmisen, tarkoitan.
Poika avasi suunsa sanoakseen: "Ei vähääkään", mutta pidätti vastaustaan, ikään kuin Danin ilme olisi muuttanut hänen mielensä. — Jos se olisi minun velvollisuuteni sodassa tai tekisin sen itsepuolustukseksi, en välittäisi. Mutta jos pamauttaisin kiivastuksissani, niin minulla olisi kai aika paha olla. Ei kumma vaikka mies kummittelisi minulle ja minä katuisin, niin kuin Aram ja muut. Ethän sinä haudo sitä, vai haudotko? Se oli suoraa peliä, eikö ollutkin?
— Oli. Minä olin oikeassa. Mutta toivoisinpa totisesti, etten olisi ollut mukana. Naiset eivät katso asiaa siltä kannalta, he kauhistuvat kun kuulevatkaan semmoisesta. Se on kovaa. Mutta vähät minä siitä.
— Älä kerro heille, niin he eivät tiedä surra, neuvoi Ted nyökäten niin kuin ainakin mies, joka ymmärtää miten naisia oli kohdeltava.
— En aiokaan surra. Muista pitää salassa mitä tiedät ja myös mitä luulet, sillä jossakin kohdassa olet erehtynyt. Nyt voit lukea jos tahdot.
Siihen keskustelu päättyi. Se tuotti Tedille tyydytystä ja hän näytti siitä pitäen ovelalta kuin pöllö.
Seurasi muutama rauhallinen viikko, ja paikallaanolo alkoi vaivata Dania. Kun vihdoin saapui tieto, että suosituspaperit olivat kunnossa, hän halusi innokkaasti päästä matkaan.
Niinpä eräänä maaliskuun aamuna Sintram lähti liikkeelle hevosineen ja koirineen kohdatakseen jälleen ne viholliset, jotka ilman taivaan apua ja ihmisten sääliä jo olisivat voittaneet hänet.
— Voi minua! Elämä näyttää olevan yhtämittaista eroamista, ja se käy kerta kerralta yhä vaikeammaksi, huokasi Jo viikkoa myöhemmin istuessaan eräänä iltana Parnasson suuressa salissa, jonne suku oli kokoontunut tervehtimään Washingtonista palaavia matkamiehiä.
— Mutta myös kohtaamisia, rakas sisko. Olemmehan me täällä, ja Nat on vihdoinkin tulossa. Katso hopeareunaa, se tuo lohtua, niin kuin äiti ennen sanoi, Amy vastasi iloissaan siitä, että oli kotona ja ettei hänen lammastarhansa lähistöllä ollut enää sutta vaanimassa.
— Minä olen ollut viime aikoina niin huolissani, etten voi olla napisematta. Mitähän Dan mahtoi ajatella, kun ei tavannut enää teitä? Se oli viisasta, mutta kai hän olisi mielellään vielä nähnyt kotiväkeä ennen kuin lähti korpeen, Jo pahoitteli.
— Paljon parempi näin. Jätimme kirjelapun ja kaikkea mitä vain arvelimme hänen tarvitsevan ja pujahdimme tiehemme ennen kuin hän tuli. Bess näytti helpottuneelta ja niin olin minäkin. Ja Amy pyyhkäisi pois huolestuneen rypyn vaalealta otsaltaan ja hymyili tyttärelleen, joka naureskeli iloisesti serkkujensa seurassa.
Jo pudisti päätään aivan kuin pilven hopeareunaa olisi ollut vaikea löytää. Mutta hänellä ei ollut aikaa valittaa, sillä juuri silloin Laurie tuli sisään tyytyväisen näköisenä.
— Uusi taulu on saapunut. Katsokaapa musiikkihuoneeseen ja sanokaa, mitä pidätte siitä! Minä annan sille Andersenin sadun mukaan nimen "Viuluniekka vain". Miksi te sitä sanoisitte?
Puhuessaan hän lennätti pariovet selälleen, ja niiden takana seisoi kirkaskasvoinen nuori mies viulu kädessään. Huudettiin: "Nat, Nat" ja kaikki nousivat paikoiltaan. Mutta ensimmäisenä hänen luokseen ennätti Daisy, joka tyystin unohti tavanomaisen pidättyväisyytensä ja kiepsahti Natin kaulaan nyyhkyttäen hämmästyksestä ja ilosta. Tuo itkuinen ja hellä syleily selvitti kaiken, sillä vaikka Meg riensi irrottamaan tytärtään, hänen tarkoituksenaan oli vain siirtyä itse tämän sijalle. Demi pudisti Natin kättä veljellisen lämpimästi ja Josie tanssi heidän ympärillään kuin Macbethin kolme noita-akkaa yhtenä hahmona ja joikui synkästi:
— Livertelijä olit sä. Toista viulua soitat nyt. Ensimmäistä soittaa saat. Hei, hei, hei!
Kaikki purskahtivat nauramaan ja tunnelma muuttui heti iloiseksi ja meluisaksi. Sitten alkoi tavallinen kysymysten ja vastausten tykkituli, jota pidettiin ripeästi yllä; pojat ihailivat Natin vaaleaa partaa ja ulkomaalaista vaatetusta ja tytöt hänen sievistynyttä ulkomuotoaan, sillä hän oli punakka hyvästä englantilaisesta pihvistä ja oluesta ja raikas kuin merituuli, joka hänet oli puhaltanut hyvää kyytiä kotiin.
Kaikki tahtoivat tietysti kuulla hänen soittavan, ja hän näytti mielellään heille kykyään. Kun viulu — inhimillisin kaikista instrumenteista — oli laulanut kauniin sarjan sanattomia lauluja, Nat kysyi vanhoja ystäviään katsellen:
— Saanko soittaa nyt kappaleen, jonka te kaikki muistatte, vaikka ette pidä siitä yhtä paljon kuin minä.
Hän soitti saman katusävelen, jonka oli soittanut heille ensimmäisenä iltanaan Plumfieldissa. He muistivat sen ja yhtyivät laulun surumielisiin kertosäkeisiin:
"Suru sydämeni täyttää, valitan ja kärsin vain. Vanhat mielessä on seudut, soisin olla kotonain."
— Nyt on taas parempi olla, sanoi Jo, kun he kaikki marssivat mäkeä alas. — Jotkut meidän pojistamme ovat epäonnistuneet, mutta Nat ilmeisesti menestyy, ja kärsivällisestä Daisysta tulee vihdoinkin onnellinen tyttö. Natin menestys on sinun ansiotasi, Fritz. Onnittelen sydämestäni.
— Me voimme vain kylvää siemenen ja luottaa siihen, että se lankeaa hyvään maahan. Minä ehkä istutin, mutta sinä vartioit etteivät taivaan linnut syöneet siementä, ja Laurie piti huolen kastelusta. Siksi saamme jakaa sadon keskenämme ja olla tyytyväisiä vähäänkin, rakkaimpani.
— Danin kohdalla siemen taisi pudota hyvin karuun maahan. Mutta en hämmästyisi vaikka hän menestyisi paremmin kuin toiset, sillä katuva syntinen tuottaa enemmän iloa kuin kymmenen vanhurskasta, vastasi Jo unohtamatta mustaa lammastaan, vaikka koko lauma valkoisia asteli iloisesti hänen edellään.
Väsyneellä kertojalla on suuri kiusaus lopettaa tarinansa maanjäristykseen, joka nieli Plumfieldin ympäristöineen päivineen niin syvälle maan poveen, ettei kukaan koskaan löytäisi siitä jälkeäkään. Mutta moinen melodramaattinen loppu saattaisi järkyttää ystävällisiä lukijoita, siksi hillitsen itseni ja vastaan todennäköiseen kysymykseen: "Mitä heistä lopulta tuli?" toteamalla lyhyesti, että kaikki avioliitot onnistuivat.
Pojat menestyivät kukin kutsumuksessaan, samoin tytöt, sillä Bess ja Josie saavuttivat kunniaa taiteilijoina ja löysivät aikaa myöten itselleen hyvän elämäntoverin. Nan jäi naimattomaksi, hän oli ahkera, reipas ja itsenäinen nainen ja pyhitti elämänsä kärsiville sisarilleen ja heidän lapsilleen löytäen tässä todella naisellisessa työssä pysyvän onnensa.
Dan ei mennyt koskaan naimisiin, vaan eli valitun kansansa keskuudessa urheata ja hyödyllistä elämää, kunnes hänet ammuttiin puolustustaistelussa ja hän sai vihdoin nukkua rakastamansa vihreän luonnon helmaan, kultainen hiuskiehkura rinnallaan ja kasvoillaan hymy, joka näytti kertovan, että Aslaugan ritari oli suorittanut viimeisen taistelunsa ja oli turvassa.
Pumpusta tuli raatimies ja hän kuoli äkkiä halvaukseen erään julkisen juhla-aterian jälkeen. Doll oli hieno seurapiirileijona, kunnes tuhlasi rahansa loppuun, jolloin hän sai lahjojensa mukaisen toimen räätälinliikkeessä. Demistä tuli kustannusliikkeen osakas ja hän sai eläessään nähdä nimensä liikekilvessä. Ja Rob oli professorina Laurencen jatko-opistossa.
Mutta Ted jätti heidät kaikki varjoon, sillä hänestä tuli lahjakas ja kuuluisa pappi hämmästyneen äitinsä suureksi iloksi. Kun nyt on koetettu tyydyttää kaikkia: on monta avioliittoa, vain muutama kuolemantapaus ja niin runsaasti elämäniloa kuin asioiden luonteva järjestys suinkin sallii, niin vaietkoon soitto, sammukoot valot ja laskeutukoon esirippu Marchin perheen eteen ikuisiksi ajoiksi.