The Project Gutenberg eBook ofPohjan-Piltti: Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pohjan-Piltti: Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataaAuthor: Yrjö Sakari Yrjö-KoskinenRelease date: July 25, 2006 [eBook #18904]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POHJAN-PILTTI: KUVAUS LOPULTA 13:TTA VUOSISATAA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pohjan-Piltti: Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataaAuthor: Yrjö Sakari Yrjö-KoskinenRelease date: July 25, 2006 [eBook #18904]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Pohjan-Piltti: Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa
Author: Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen
Author: Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen
Release date: July 25, 2006 [eBook #18904]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POHJAN-PILTTI: KUVAUS LOPULTA 13:TTA VUOSISATAA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa
Kirj.
Yrjö-Koskinen
Werner Söderström, Porvoo, 1891.
Jos otamme vanhat Klint'in merikartat katsellaksemme ja haemme sen lehden, missä Merenkurkku lukemattomine luotoinensa kuvataan, keksimme pian keskellä meriä, toista peninkulmaa Mikkelinsaarista luodetta kohden, pienen karimerkin, jonka viereen on pantu nimi: "Pohjanpiltti". Olen useilta saaristolaisilta ja merimiehiltä kysellyt, minkä-näköinen tämä Pohjanpiltti on. Mutta tän aian ihmisistä ei ainoakaan voi sanoa sitä nähneensä, vaikka se ennen muinoin mainitaan terävänä kärkenä ylöttyneen muutaman kyynärän korkeudelle veden pinnasta. Vanhat tietävät jutella, kuinka tämä pieni kari heidän vanhempiensa nuorella iällä oli ollut kaikkien merenkulkijain pelko ja kauhistus, kun syys-yön pimeydessä näitä vesiä sattuivat kyntämään. Se oli aina ikäänkuin joku lumous olisi vietellyt heidän haahtensa sinne käsin kulkemaan. Lukemattomat laivat ja alukset olivat yht'äkkiä törmänneet tätä julmaa nirkkoa vastaan, ja silloin oli aina kaikki pelastus mahdoton. Näköisenä aikana oli helppo karttaa tätä kovaa onnea, sillä Pohjan piltin sivut ja hamara hohti päivänvalossa erinomaisella loisteella, jonka silakan-pyytäjät Mikkelin-saaristosta näkivät kaukaisena tähtenä näkö-alan luoteisessa ääressä. Mutta harvat lienevät kuitenkin päivänvalossakaan uskaltaneet lähestyä tätä kamaloittavaa paikkaa, jossa niin monelle miehelle oli surma tullut. Yleinen luulo oli, että Pohjanpiltti oli henki jonkin-lainen, ja kun aiottaisin tapahtui että tuo päiväs-aikainen loiste moneksi vuodeksi hävisi ja haaksi-rikkoja silloin aina eneni, sanoivat saaristolaiset keskenänsä: "nyt on Pohjanpiltti äkeissänsä". Mutta mistä sen suuttumus ja äreä mieli näin aiottain oli syttynyt, sitä eivät oikein tienneet. Saaristolaiset tällä puolen ovat Ruotsalaisia ja Pohjanpiltti oli heille muukalainen.
Mutta nyt on Pohjanpiltti hävinnyt, eikä kukaan ole kuullut isoon aikaan sitä mainittavankaan. Samalla aikaa kuin kaikki muut karit ja luodot näillä vesillä ylenevät ylenemistänsä, satamat mataloituvat ja koko Merenkurkku jo rupeaa kuivalta tuntumaan Pohjan kaupunkien suurille laivoille, on tämä kari nähtävästi vaipunut syvemmälle ja kätkenyt terävän kärkensä syvälle aaltojen alle. Vai olisiko sen nirkko taittunut, sen voima ja viha särkynyt? —
* * * * *
Syyskuussa 1595 kulki iso, mutta kanneton vene hyvällä purje-tuulella Pietarsaaren rannikolta Merenkurkkua kohden. Ilta alkoi pimetä, ja muutamat miehistä jo olivat levittäneet avarat sarka-kauhtanansa aluksen pohjalle, missä venyivät, jos ei juuri nukuksissa, kuitenkin hyvässä levossaan, sill'aikaa kuin muut istuivat purjeita kaitsemassa. Aluksessa olikin kelpo lailla väkeä, eikä tavaraa nähtävästi mitään, jotta helppo oli havaita, ett'ei tavallista kauppa-matkaa kuljettu. Tosin oli pitkin alusta ladottu iso joukko kirjavia vakkoja, mutta näitä tuskin lienee isompi luku ollut kuin miehiäkään, ja koska jokaisen kannessa oli punalla tai keltamaalilla kirjoitettu nimi ja vuosiluku, ei ollut epäilemistäkään, että niissä ei muuta tavaraa säilynyt kuin matka-eväs jokaiselle miehelle ja muut pitkän matkan tarve-kalut. Perimmäinen vakka oli muita suurempi ja kantoi kannessansa nimen: "Pentti Pouttu", mutta rinnatusten seisoi toinen vähäisempi, jossa ei nähty muuta kirjoitettuna, kuin: "H. H. F.", ja tätä vastaan nojausi hylkeen-nahkainen kesseli eli kapsekki, joka oli pystyyn pantu. Vahvamainen hylkeen-pyssy eli niinkuin silloin sanottiin tuli-putki seisoi vakan ja kesselin nojassa, josta arvaisit kaikella kolmella olevan yksi omistaja, ja vahva nahka-kinnas, sisustettu nuorella näädän nahalla, oli peitteeksi asetettu pyssyn suuhun. Toinen samanlaatuinen kinnas makasi miehen polvilla, joka par'aikaa perä-melaa hallitsi ja veneen purjeettomalta puolelta tarkasti silmäili keulan edustaa kauas siintyvää selkää myöten. Puvusta arvaten näytti tämä mies ikäänkuin aluksen päällysmieheltä. Hänellä tosin oli lammasnahkainen alus-takki niinkuin muillakin ja avara sarkakauhtana hartioille heitetty. Mutta lakkinsa ei ollut koirannahkaisella reunuksella niinkuin useimpien muitten, vaan kokonansa näädän-nahasta tehty, semmoinen kuin aatelisten siihen aikaan oli tapa kantaa. Ja kuitenkin ei tämä ollutkaan aatelinen, vaan pikemmin talonpoikainen mies. Se oli tuo rikas ja mahtava nimismies Hannu Hannunpoika Fordeel, joka itse, samatekkuin isä vainajansa ennen, oli Ruotsin kuninkaille rahoja lainannut, ja tässä aatelittomassa Pohjanmaassa tosin oli mainiompi mies kuin moni aatelinen muualla. Mutta mikään päällysmies hän ei kuitenkaan tässä ollut; senpä jo olisi nähnyt siitä rohkeasta silmästä, jolla häntä tarkasteli toinen mies, istuen kädet ristissä lähisen vakan ääressä. Tämä mies oli jotenkin lyhyt ja vahva, erinomaisen palavat silmät päässä ja suu vähäisen ilveissä päin. Leveä naama todisti Hämäläistä suku-perää. Se oli tuo mainio talollinen Pentti Pouttu Kyröstä.
— "Minä olen sielunne halki katsonut, Hannu", sanoi Pouttu, yhä luoden terävät silmänsä perämieheen. "Noihin Pietarsaarelaisiin en paljon luota, mutta teihin luotan. Kuitenkin tahdon toden puhua. Te kyllä pidätte kaikella rehellisyydellä meidän puoltamme, te kyllä rakastatte Pohjanmaan vapautta — siihen teillä hyvät syyt on, — mutta teiltä puuttuu rohkeutta. Jos ei teidän varomisenne olisi aina esteenä ollut, me talonpojat jo olisimme sonta-ryyttäreitämme päähän kolahuttaneet".
— "Ja saaneet koetella oman niskanne vahvuutta", lisäsi HannuHannunpoika, katsomatta toisen puoleen; "minä taidan vakuuttaa, Klausherralla on terävät kirveet ja koko mestarit mestaus-miehiksi.Rautalammessa ovat nämä jo oppineet, millainen niskan-rakennusHämäläisillä on".
— "Klaus herra! no, minä tahtoisin sen pirun nokista nenää vähän pestä", sanoi Pouttu tuimistuneena, mutta malttoi mieltään ja lisäsi: "Puhutte oikein, Hannu; täytyy odottaamme, mitä apua Kaarlo herttua meille tietää. Eipähän säädyt suotta lie Söderköping'iin kutsuttu".
— "Minä en luule", vastasi Fordeel, "että Hänen ruhtinaallisen armonsa asiat niin äkkiä valmistuvat. Jonkun vuoden ainakin saamme malttaa, ja minä aion siksi aikaa jäädä Ruotsiin valvomaan tämän maakunnan asioita. Mutta katsokaatte vaan, ett'ette ennen aikoja mihinkään rupea".
— "Vai Ruotsiin jäädä!" kertoi pilkallisella äänellä Pouttu; "no, no, kukin ihoansa arostaa".
— "Pentti!" vastasi toinen, katsoen kumppalinsa silmiin, "olen jättänyt vaimoni kotia; sinä tiedät, että häntä arostelen enemmin kuin omaa ihoani".
Pentti ei vastannut mitään ja hetken päästä puhe kääntyi toisaalle.
— "Jos tuuli näin pysyy, olemme ennen päivää päässeet Kurkun läpi".
Pouttu nousi pystyyn ja katseli merta ympärillensä. — "Jos tätä suuntaa pidätte, tulemme ennen yösydäntä asumaan Pohjanpiltin linnassa. Olen minäkin näitä vesiä ennen kulkenut".
"Olkaa vai!" vastasi Hannu vakavasti. Mutta yht'äkkiä molemmat säikähtivät. Yö oli näköinen ja täysi kuu tuolloin tällöin paistoi pilvi-hattarojen lomasta. Nyt juuri kuu uudestaan näytti kirkkaat kasvonsa ja samassa toinen loiste leimahti veden pinnassa, noin puolen penikulmaa keulan edestä. Kaikki valveilla olijat sen kohta havaitsivat ja muutamat tekivät vanhasta katolilaisesta tavasta ristinmerkin. "Kääntää!" huusi Hannu Hannunpoika perästä ja kohta purjeet olivat löyhässä. Vähäisen ajan päästä taas pursi lenteli laineilla, mutta nyt etelämpää suuntaa, Maksamon saariston puoleen.
— "Pohjanpiltti on armollinen tänä vuonna", arveli taas Hannu Hannunpoika, kun kaikki oli suorassa. "Muutoin sen ei ole tapa lähettää loistettansa kuin päivällä, ja lapsuudessani Kustaa kuninkaan loppu-aioilla muistan kuulleeni, kuinka alukset päivä-sydännäkin jäivät sen nokkaan kököttämään, kuten lahnan-lisut onkeen".
— "Niin kyllä", vastasi Pouttu, — "vanha isäntä ei ollut Pohjanpiltin ystäviä, sen taidan kyllä uskoa. Mutta jos tällä kertaa olemme pelastuneet, niin minua tosin siitä saatte kiittää. Minä tahdon teille asian sanoa. Pohjanpiltti ei tahdo mielellään upottaa omaa sukuaan. Mutta jos toisten näillä vesillä kuljette, ett'en minä muassa ole, katsokaatte silloin eteenne. Ette taida tietää, mikä tämä Pohjanpiltti onkaan?"
— "Sitä ei juuri paljo kukaan tietäne", arveli nimismies.
— "Minä tiedän", sanoi vakavasti Kyröläinen ja vähän ajateltuansa hän alkoi jutella.
— "Taidatte tietää, että Kyrön kirkko ja Viipurin linna ovat yhtaikaiset. Toisen on rakentanut koko Ruotsin-valta, toisen Kyrön seurakunta. Siitä on nyt kolmen vuosisadan paikka. Nepä kyllä rauhattomat ajat oli, jos nämätkin". — —
— "Vai rauhattomat!" keskeytti nimismies; "sitä ette sanoisi, jos olisitte lukeneet riimi-kronikaa. Herra Liungo Kalajoessa, jonka hyvin tunnette, on siitä tehnyt suomennoksen, josta kohta kuulette, olivatko Torkel Knuutinpojan ajat rauhattomat. Kuulkaappas nyt, mitä riimi-kronika lausuu:
Silloin hallitsi Torkel Knuutinpoika,Taitava mies ja varsin oikea.Talonpojat, papit, ritarit ja herratHänehen suostuivat kaiket kerrat.Riemu ja tanssi ja ritari-painitHoviloissa nähtiin, myöskin kaikki mainit.Viljaa ei puuttunut talonpojilta,Pöydäss' oli kalaa ja lihaa joka ilta.Eip' ollut hätää kellään koko maassa,Rauha oli rikkomaton valtakunnassa,Eikä kukaan tohtinut vääryyttä tehdä,Sitä ei marski kärsinyt nähdä.
Sentapainen mies oli Torkel Knuutinpoika. Kuinka semmoisen miehen ajat sanotte rauhattomiksi?"
— "Sanon kun sanonkin", vastasi Pouttu; "minulla on toinen kronika omassa ja esi-isieni hyvässä muistissa, ja sen mä taidan teille vakuuttaa, että minun muisti-kronikassani on paljoa sujuvampi runon-puku, kuin teidän riimi-kronikassanne. Mutta siitä ei tarvitse meille riitaa tulla, sillä tahdon teille jutella asian paljailla puvuttomilla sanoilla. Satuin sanomaan, että Kyrön kirkko ja Viipurin linna ovat yht'-ikäiset. Olisi pitänyt sanoani, että Kyrön kirkko on vanhempi, ennemmin aloitettu. Mutta valmiiksi se saatiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Tämä ei tullut siitä, että Ruotsin-valta on suuri ja Kyrön pitäjä vähäinen. Ei vain! Kyrön pitäjä silloin oli kuin valtakunta. Koko eteläinen Pohjanmaa, rannat, saaristot ja sydänmaat, olivat silloin tämän pitäjän alla, ja sen asukkaat olivat kuin ruhtinaita, vallitsivat koko Lapinkansan yli ja kokosivat veron-saaliiksensa oravan- ja näädän-nahkoja summattomat määrät. Silloin tulivat nämä Ruotsin Hurrit rantoihimme ja juuri se sama Torkel Knuutinpoika ne tänne lähetti. Luuletteko tämän asian rauhaksi kääntyneen. Hän, joka ei kärsinyt muka nähdä vääryyttä kellenkään tehtävän, — eikö hän tässä tehnyt meille vääryyttä? Saatpas nähdä; jos sonta-ryyttärit kerran voiton saavat, he varmaankin tekevät yhtäläisen kiitos-puheen Klaus Fleming'istä". — —
Näin kulki Pouttulaisen puhe eteenpäin, samalla lailla kuin pilven-hattarat taivaalla, jotka milloin yhtyvät milloin taas hajoovat, mutta kaikki kuitenkin vihdoin kulkevat yhtä suuntaa. Nykyisen ajan seikat sekaantuivat Kyröläisen ajatuksiin ja vetivät hänen kertomuksensa oikealta tieltä, vaikka hän tavan takaa koki palata poikkeemisistansa. Koko yökauden lienee juttunsa kestänyt, jolla aikaa vene hyvällä vauhdilla kulki Riitakarin ohitse ja siitä lounaista suuntaa Kurkun läpi Ruotsinpuoliselle Raumanmerelle.
Sille tielle tahdomme jättää Pentti Poutun; mutta hänen juttunsa tahdon säilyyn ottaa. Jos lukija joskus on lehdessä ollut, lieneepä nähnyt, kuinka toinen kassaralla leikkaa lehtevät oksat maahan, toinen ne kokoilee ja sitoo kerpoihin. Jälkimäinen virka annetaan vaimoväelle ja lapsille. Niin minäkin tahdon Poutun kertomuksesta ko'ota nuo hajalliset aineet vihkoloihin, enkä vähäksyä tätä alhaista virkaani niin mainion miehen alla.
Käräjät.
Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, Joutsi kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä nykyänsä Vähän-kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Pirkkalaiset Lapinkävijät Suupohjassa [Tässä arvaisin Pentti Poutun olevan erehdyksissä. Ne olivat arvatakseni kaikki Lapinkävijät sekä Suupohjasta että Peräpohjastakin, vaikka enin osa vielä edellisessä lienee asunut.], jotka suvi-sydännä pitivät käräjiä ja keskustelemuksia yhteisistä asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istuma-kiveä piirissä, ja kullekkin istuutui yksi niistä Pirkkalais-seuran vanhemmista, joitten neuvot ja päätökset enimmästi asettivat sekä seuran yhteiset asiat että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit leveällä näädän-nahkaisella reunuksella olivat vanhinten tunnus-merkki, vaikka muuten kyllä olivat eri-pukuiset. Yhden puku oli varsinkin eri-näköinen. Muun vaatteensa ylle oli heitetty rauta-paita, kudottu hienoista renkaista, ja jaloissa oli rauta-saappaat semmoiset, joitten varret ylöttyivät polvien yli, rauta-paidan liepeitten alle. Itse mies, joka tämän raskaan rauta-kuorman yllänsä kantoi, ei ollut enää paraassa iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että iho kasvoissansa oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille, koska jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri halleva koira, silmät ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähän väliä pystyyn nousivat, osoittivat kuitenkin selvästi, että niitten omistaja oli valppovalveillansa taikka ainakin levottomia unia näki.
Vasta-päätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen mies, jonka puvussa ei mitään erinomaista ollut, mutta jonka vahvat jäsenet ja pitkä varsi todistivat tavattomia ruumiin voimia. Hänen päänsä istuessakin ylettyi puolta kyynärää korkeammaksi kuin muitten istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta, ja vapaasti hänen silmänsäkin kulkivat kokoontuneen käräjä-joukon ympäri. Tämä joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmin sille puolelle, missä viime-mainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä, sill'aikaa kuin vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin ensimäiset suhinat puitten latvoissa, raju-ilman lähestyessä.
Keskustelemus-aineet olivat nyt loppumaisillansa, kun yhtä äkkiä tuo pitkä mies vanhinten luvusta nousi pystyyn ja nyt vasta nähtiin, ett'ei koko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly oieti vaikeni, kun tämä otti puhuaksensa:
— "Matti Kurki!" lausui hän, ja halleva koira kohta jaloillansa oli, kun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan, — "Kurki! minä tahdon tässä kaikkien Pirkkalaisten läsnä ollessa sulta asian kysyä. Miksikä olet poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä hänen olet lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa sotaa käymään? Outoja puheita jo käymässä on. Mutta tiedä se, että vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apiksi, vaikka poikasi koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin kannuksiin puetettuna, ei tule sinusta eikä sinun suvustasi ikinä meille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme. Mutta tämä on ollut ja on vieläkin meillä ehdon asia. Me emme ole sen vuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeisin, että pitäisi joutumamme rauta-höyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen".
Se oli Kurjen vanha sota-toveri, Viljakka Pouttu, joka näin lausui, ja muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan puhetta oli hyväksytty. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka levitti kalpean loisteen hänen rautakarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän ei noussut eikä virkkanut mitään.
— "Se on totta, minkä Pouttu puhuu", lausui toinen vanhimmista; "siitä Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme niinkuin kuningas, tuskin on kuulevanansa mitä keskustellaan; mutta kun vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian Lappalaisia ja hän meidän vero-herraksemme. Ottakaamme toinen päämies, joka meidän-mukainen on ja meidän-mukaisia poikia kasvattaa, — ottakaamme Pouttu".
"Pouttu päämieheksi", huusi koko käräjä-joukko. Mutta Kurki nousi seisaalle, jotta rautarenkaat paidassansa helisivät. Kaikki joukon meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä. Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden. Ikäänkuin itseksensä hän puhui:
— "Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi muisti. Siitä ei ole täyteensä kahta kymmentä vuotta, kuin minä ja Viljakka Pouttu te'imme naimis-matkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta. Siihen aikaan nähtiin meissä kaksi luopumatonta toveria. Mutta ystävyys on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi veikkonsa re'en syrjältä kinokseen. Hän on uusia veljiä saanut Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. — No, onko viisitoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle Pirkkalais-väelle herruuden Lappalaisten yli, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen mielestänne jo tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut, niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt, niinkuin re'en jälki lumituiskussa". — Hän nosti silmänsä taas; kaikki oli ääneti ja hän jatkoi: "Minua soimataan siitä, kun poikani olen lähettänyt kuninkaan ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja herruuden, jonka teille toimittanut olen, jos en minä teille pidätä Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan ostaa teidän syntinne Jumalalta anteeksi. Mutta te ette ymmärrä taivaallisia eikä maallisia etujanne. No", hän lisäsi uhka-äänellä, "minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne kuluttanut!" — Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin sanoaksensa: "Niin maksakaatte, taikka!" —
Äänetön odottamus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta uudestaan nousi.
— "Jos tahdot meistä eron", sanoi hän, "niin kulutuksesi ja vaivan-näkösi ovat helposti maksetut, — ne, mitkä meidän edestämme olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun pispan vallan alle. Sinun omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi painaa meitä nyt Turun paavin paimen-sauva. Sinun muistosi on höltynyt, kun et enää oikein muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton, ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin toisen, — te'in hänen naisekseni. Mutta sulla oli nainen kotosella. Mitä vasten silloin otit toisen Karjalais-neidon mukaasi. Ja minne entinen emäntäsi katosi? minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi? Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi, sinä tapoit entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä enemmin. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, hän oli sinulle synnyttänyt, niin löyttiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi nyt käypi risti-sotaa oman äitinsä sukua vastaan, mutta Lappalais-raukkoja sinä raatelet, niinkuin olisivat metsän-riistaa. Ne pakenevat meitä, ne häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. — No, mekin tahdomme sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin, missä oikein voit vielä pyhäksi käydä. Mutta jos olet tottumaton avoin jaloin käymään, meillä on avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä".
Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki olihämmästyksissä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen saanut.Viha sydämmessä, täytyi hänen mieltyä. Pouttu päämieheksi eliLapinvoudiksi valittiin, viideksi vuodeksi. Käräjät vihdoin hajosivat.
Pohjan Neito.
Meidän ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan Lapinkävijät, joitten päämiehenä hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja olivat nyt mieli-hyvillään, kun asia semmoisen lopun sai. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi häntä, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä enemmin pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskeumassa, niin pian kuin päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli lähtenyt siitä syystä, että häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitää. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa tarjoomassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurjetta, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen koston-tuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän tapauksen valtiollisia kohtia.
Mutta Pohjan Pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita, vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät paljon suinkaan ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne, he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä käytöksensä ei voinut olla heillekkään mieluinen. Mutta tämänpä melkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan kuuluna, Pohjan kunniana.
Lyyli, lylyn lykyttäjä,Kautokengän kuluttaja.Hirven ahkion ajaja,Pohjan neito pulskeainen,Veikko viidan impilöille,Suloisille, suike'ille,Sisar Vellamon väelle,Veen emännän tyttärille. —
Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen joka oli Pohjan poikien ihastus ja kerskaus, "maan kuulu, veden valio"? — Vanhat viisaat vastasivat, vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin tytär ainakin" — —. Mutta nuoret yhdellä äänellä arvelivat: "ei suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" — ja totta puhuen, eivät vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut Pohjanmaahan.
Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymä-paikoiltansa, ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon alle taipumaan. Koska Luoja ei nä'y tehneen ainoata ihmistä niin kiven-kovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään löydy, oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei sitä tarvinne muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko mieskin. Mutta osaksi taisivat oman-tunnonkin soimaukset siitä mitä hän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänen hellemmäksi, jopa liiankin myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla ja elää varsin omilla valloillansa. Isä enimmältään oli kotoa poissa, milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti enimmästi ainoana haltiana. Tämä asia oli jo aikaisin kasvattanut hänen neronsa ja älynsä, mutta samassa totuttanut häntä ohjattomaan vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruuden-riemua rakasti Lyyli enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen huvitus-töissäänkin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden. Talvisaikana oli suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama aljo-hirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. — "Pohjan neiti käy", oli ihmisten tapa sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja Lappalais-raukat luulivat hänen Pirkkalaisten haltiattareksi, joka näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan Pirkkalaisten seassa oli monella melkein sama luulo.
Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa oma-valtaisessa vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja mietteili mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä. Suurta, komeata naimista hän sille toivoi. Hän oli sitä varten jo muutama vuosi sitten Hämeen puolisissa tiluksissaan rakennuttanut upean kartanon Vesilahdella, josta piti tulemaan Lyylille perintö ja morsius-myötäjäiset, koska taas Pohjanpuoliset tilukset ja päämiehyys Pirkkalais-seurassa oli annettava Lyylin veljelle osaksi. Sillä tavoin muka molempien onneksi oli tehty, mitä hellä isä suinkin tehdä saattoi: pojalle perintö määrätty siinä maakunnassa, missä hän saattoi etevimmän sian pitää isänsä jälkeisenä hallitsijana, tyttärelle taas asunto määrätty Hämeen suloisilla niemekkeillä, missä hänelle korkeat, ritarilliset naimiset olivat tarjona.
Niinkuin jo olemme nähneet, oli kuitenkin Pohjanmiehillä toinen mieli, — ja niin oli Lyylilläkin. Ei ole mikään niin inhoittava nuoren tytön kuulla, kuin toisen sille rakentamat naimis-tuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka sen piti korkean miehen puolisona istuman Laukon kartanossa Vesilahdella ja tuleman suuren suvun kanta-emäksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksikä hauen pitäisi milloinkaan naimisiin ruveta ja miks'ei hänen käynyt elin-aikaansa tyttönä liidellä revon-tulten valaisemilla Pohjan aukeilla taikka puna-purjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli. Koko Laukon kartano, koko Hämeenmaa oli käynyt hänelle kiusaksi ajatella, siitä ainoasta syystä että se oli hänelle naimis-asunnoksi aiottu, ja kun Kurjen ukko otti tätä ainetta puheeksi, oli Lyylin tapa sanoa, päättäneensä vaihe-kauppaa tehdä veljensä kanssa, jonka sopisi muka isoisena ritarina Laukossa asua, jättäen Pohjan päämiehyys sisarellensa. "Neidon mieli on kuin keväinen ilma, milloin tuulta, milloin tyyntä", arveli siihen vanha Kurki, ja siksensä olivat asiat muutaman aikaa jääneet. Hän oli vakuutettu, että tyttö pian oli omaa parastansa ymmärtävä.
Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti Hämeesen muuttaman. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui vanhan päämiehen sydämmessä, eikä hän enää kärsinyt leikki-puhetta tyttäreltänsäkään, joka tosin olikin iloisen mielensä peräti kadottanut. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saatti heidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtö-aika läheni, ja joku osa palkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat enää tehtävinä, niin Matti Kurki saisi pudistaa tomun jaloistansa ja lähteä pois entisestä vaikutus-alastaan, jota hän nyt sadatteli, — lähteä takaisin syntymä-maahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.
Mutta Lyylin piti syntymä-maastaan lähteä, vieraasen maahan, tietymättömän tulevaisuuden maahan tulla. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki muut seikat olleet vanhallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteen saattaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi taipunut, — ja vaikea on sanoa, mikä neuvo vihdoin olisi vanhukselle jäänyt; hän oli enemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan, kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjalaiset ajoivat Kurjen suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa kuin isääkin. Tämä luultu viha tuntui hänelle tukehuttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja tukaluudessaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja kuitenkin tämä Häme oli hänelle kamottavainen.
Vitjakka.
Niihin viikkoihin, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut Pouttulassa käydä, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin siassa. Tosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut, mutta senpä ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että Pouttulaiset sen etevimpiä vihamiehiä olivat. Monta kertaa oli tyttö näinä ahdistuksen päivinä hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina ennen oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kamoittanut se ajatus, että muka kylmyydellä, ehkäpä vihalla häntä kohdeltaisiin, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla. Enemmän kuin hän itse oikein ymmärsikään, tämä ajatus häntä kauhistutti, ja enemmän kuin kaikki kauhu vaikutti kuitenkin käsittämätön ja hillitsemätön halu, joka kehoitti häntä sanomaan viimeiset jää-hyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujaimille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloitun hevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenvartta ylöspäin, kunnes hän muutamassa uitto-paikassa meni virran poikki. Jota edemmäksi hän kulki, sitä enemmin hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.
— "Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähin kytkyessä, muutoin karkaa takaisin Pohjanmaahan. — Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka? Muutoin en tiedä, mitä sinusta luulla. Ehkä kadehdit sen minulta".
Pouttulan pirtissä istui koko perhekunta eineellä, isäntä, tuo uusi päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli pitkä pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine Lapinkävijäin seassa hänen rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa sekä talvi-matkoilla autioissa erämaissa että kesä-retkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopea-vitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi. Mutta kun lapsi yleni, varttui ja valmistui, syntyi hänelle toinen nimi yht'ikäisten keskellä, joitten etevin ja voimakkain hän oli, ja tätä nimeä ruvettiin pian hänelle yleisesti antamaan. Tämä liika-nimi: "Pohjanpiltti", on yhtä vaikea selittää kuin moni muukin nimitys maailmassa, mutta jos sen omistaja tällä tavoin ikäänkuin verroille asetettiin sen "piltin" kanssa, joka Betlehem'issä syntyi, se tosin todistaisi, kuinka vähän kristin-uskoa vielä oli tunkeunut Pohjan seuduille. Ja niin se kuitenkin näyttää olleen. Se oli kunnia-nimeksi otettu, jonka Vitjakan äitikin juhlallisessa puheessa mielellään käytti. Mutta ihmiset ympäristöillä ja pian koko Pohjassa laskivat mielellänsä nimet: "Pohjanpiltti" ja "Pohjan neito" yhteen. Se oli niin luonnollista; molemmat olivat Pohjan kuuluina ja Pohjan tulevaisuuden toivoja.
Mieli-hyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakansilmissä, katosi kohta, kun tervehdys-sanat kuuli. Hän oli jo luullutLyylin lähtevän, hyvästi jättämättä. Siitäpä ilo sitä nähdä. Mutta nyt?— Näinkö jää-hyväiset sanottiin Pohjanmaalle ja — tuttaville?
— "Älä huoli kytkyttä laittaa?" sanoi vihdoin Vitjakka, — "hirven emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi. Mikä sen sitten ollessa on! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle itikalle".
Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Kauhea täristys uhkasi musertaa hänen jäseniänsä, ja Pouttulan emäntä nousi levottomana pöydältä. Mutta Lyyli tointui jo liikutuksestaan, jonka mielensä voimalla tukehdutti, ja lausui levollisella, vaikka hiljaisella äänellä:
— "Te'et hirvelleni väärin, — ja ehkä hirven emännällekkin. Molemmat pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä tottumaton. Mutta toista ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syystä on varomista sen rikkovan kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa. Toista taas ajetaan maan-pakolaisuuteen syntymä-kedoiltansa".
— "Sinuako maan-pakolaisuuteen, Lyyli!" huusi Vitjakka riehahtaen. "Kukapa sinusta on eron pyytänyt? Etkös olisi voinut tänne jäädä, antaen isäsi lähteä? — tämä julma isä, joka tappoi tyttärensä äidin, tappoi sinun äitisi, Lyyli! — Etkös olisi tänne voinut jäädä, tänne syntymä-taloosi, jota olet tähän saakka lapsuudestasi hallinnut? Etkös olisi voinut, kun tahtonut olisit? sillä et olekkaan muitten tyttöjen tapainen; sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos tahtonut olisit!"
Kauheat tunnot tuimistelivat Lyylin sydämmessä. Vaaleana, kalman-näköisenä hän istui kuin jäätynyt, ja sydämmensä oli pakahtua ahdistuksesta. Hän oli nyt ensi kerran suorilla sanoilla kuullut äitinsä surmallista loppua mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku hirveä perä oli salattuna. Äiteä,äiteä— kuinka paljon hän oli sitä nimeä näinä viimeisinä aikoina kaivannut mainitaksensa! Nyt vasta, kun syntymämaasta oli lähteminen, hän oikein oli tuntenut äidillistä hellyyttä, äidillistä neuvoa tarvitsevansa. Ja nyt hän kuuli kauhulla, mitenkä tämä hänen kaivattavansa oli päivänsä lopettanut. Kaipaus oli muuttunut polttavaksi tuleksi. Maailma oli käynyt autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut ainoastakin turvastansa, mikä hänellä jälillä oli ollut, — vieraantunut omasta isästänsä, — murhaajasta.
Mutta kuka se oli, joka neidon kylmän-hikistä otsaa lämpimällä kädellä pyhkeili? — jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynele-virtoihin?
Se oli Vitjakka Pouttu, "Pohjan-piltti". — — Sydämmen polttaviin haavoihin vuoti lievittäväinen voide vuotamistaan. Se oli lemmen sulo, joka toi ruusut takaisin poskipäihin.
Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan onnen alle, mutta samassa löytänyt ketä vastaan nojata. Hän oli vaimo nyt, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.
— "Mitä mun pitää tekemän?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
— "Jää minulle", vastasi Vitjakka; "tämä käsi sinua holhoo ja puolustaa". — Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta. Hän tunsi käsivartensa väkevämmiksi kuin milloinkaan ennen.
Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. — "Saammehan mennä kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota se sitten, Pohjan-piltti, millä keinoin voit. Mutta varkain emme sitä täällä pidä".
Se oli sana, johon ei kenenkään käynyt vastaan sanoa. Illan tullessa oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei sopinut muka naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän mieliinsä toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan perintö-oikeutensa nojassa.
Vanha Pouttu levollisesti muistutti, että vanhuus oli tehnyt entisen toverin pään heikoksi, jott'ei enää osannut eroittaa mennyttä tulevaisesta, eikä mieli-kuviansa olevaisista oloista. Ritarillisen herruuden olisi muka huono menestys Pohjanmaalla, jos kohta Lyylinkin kädellä se valta käytettäisiin. Mutta Pohjan miehet eivät olleet muka unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat naisia kosineet. Ja mitä silloin tapahtuisi Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän saisi lukea omaksi syykseen.
— "Kaitse tyystin tytärtäsi!" huusi Vitjakka, ratsunsa selkään hypätessään; "jos rauta-paitasikin alle sen kätkisit, minä sen sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä".
Sininen silkki-vyö viittasi luhdin akkunasta jää-hyväiset pois-menijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.
Vuoden pisin yö.
Joulun lähetessä astuskeli Matti Kurki levottomilla askeleilla juhla-salinsa permannoilla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askeleissa oli vähäinen, tuskin havaittava horjaus; mutta kasvot olivat melkein kamalamman karvan saaneet. Mieli-karva, ikävyys ja koston-himo kalvoivat entisen Pirkkalais-päämiehen sydäntä. Hän katseli väliin ympäri huonetta, joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla Englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja villa-vaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän taas vaipui omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.
Lavan-alustan puolella istui Lyyli työllään. Palvelija näytti valkeata leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi vierisellä pöydällä kynttiläkin semmoinen, jonka käyttämistä uuden uskon kirkolliset menot olivat Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, sen iloinen lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui sen silmissä.
— "Mitäs te'et", kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.
— "Hää-ohjaksia sulholleni", vastasi tytär vakavasti.
— "Se on oikein", jatkoi isä leppeämmin; "tänä ehtoona jo tulee Harald ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomis-päivän pidämme iloa täällä ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa hää-menossa Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen-aikuinen nimi] kirkolle vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnan-rouvaa Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Harald'in läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa, Ruotsin marskin omaa sukua" — —
— "Minä en tunne ritari Harald'ia, enkä tahdo häntä tuntea", lausui neitto punastuen mieli-pahasta. "Olen sen jo usein Teille sanonut, olen toisen oma, — Pohjan-piltin".
Kurjen ukko löi jalkansa permantoihin, että rautarenkaat helisivät ja salin laet kajahtivat. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soiton maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.
— "Jos et käskyäni noudata, lähetän sun vetten ja vuorten ta'a Saksan synkimpään nais-luostariin, — taikka ma asetan tänne Laukkoon sinua varten rauta-telkeisen luostarin, missä saat muotosi kukkaset syöttää riutuvaisen iän matoloille. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti Kurki kuin ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut ynseytensä".
— "Minä tiedän sen, enkä pelkää", vastasi Lyyli jäisellä äänellä, lähtien ulos salista. Täristys sanomattomasta vihasta valtasi vanhuksen sisuja. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyksellä hän tunsi, että entinen jäntevyys oli jäsenistä poikennut, että ikä oli kuluttanut hänen voimiansa.
Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seuranensa oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin sisälle juhla-saliin pitkän perä-pöydän ääreen. Se oli vahva, roteva mies tämä Kurjen aiottu vävy, ei enää aivan nuorella iällä, täydessä ritarillisessa pukuimessa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä, jotka erotettiin toisistaan kultaisilla ja hopeisilla kannuksillaan. Muutamat näistä seuraajista olivat Suomen sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut meidän maan puhetta.
Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten nekin sijansa juhla-salissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä vierasten seassa; sillä olut suurissa hopea-jalkaisissa sarvissa kulki ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan-viinaa hopeisessa maljassa oli jokaiselle tarjona, jos oluehen ruvettiin kyllästymään. Vähin erin vaikeni riemu vaikenemistaan. Miehet matkasta väsyneinä ja juomilla voitettuina olivat oienneet mikä missäkin torkuksissa, ja vahvoja hornauksia nousi miesten rotevista rinnoista.
Sydän-yön aikana syntyi äkkiä meteli makaajien joukossa. Knaapeista oli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko kummallisia eläimiä, joitten päät olivat pensailla koristetut, lähenivät järven jäästä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyksellä katselivat tulijoita, joitten re'et kulkivat kukin ainoalla jalaksella ja joitten hevoset ajettiin kukin ainoalla ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt: sillä rekiä oli ainoastaan kymmenkunta, eikä kussakaan kuin yksi henki. Mutta kamoittihan kuitenkin tämä outo näky, — nämä hennot ja kepeät, pensas-päiset itikat kummallisine ajokaluinensa, — ja moni ritareista teki ristinmerkin, luullen tässä tulevan menninkäisten kanssa taistelemista.
Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat Lappalaisiksi, vaikka hänkin kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä hakivat, näin yö-sydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhyt-läntä vanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa Lapinkävijäin päämiestä, joka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua katon alle. Mutta vanha Lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi oleksimaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltiaa, joka nyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause selitettiin veti suutansa sääliväiseen nauruun, mutta muutti muotonsa nähdessään niitä kalliita nahka-kaluja, jotka hänen eteensä ladottiin; — ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei muuta tarkoittanut kuin hänelle kunnian-osoitusta, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille olennoille korkeata suojelustaan. Sitten ritarit taas palasivat oluen-juontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken aikaa vanhan Lappalaisen puheille, onkiaksensa häneltä kuulumisia Pohjan Pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan Lappalainen sanonut paljon tietävänsä; hänen kotonsa muka seisoi kankaan harjulla Pohjanmaan etelä-syrjällä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja eripuraisuus oli ylinnä Lapinkävijäin seassa, ja että tältä riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa Lappalaisilta. Tämä sanoma ilahutti Kurkea enemmän kuin Lappalaisten tuomat lahjat ja hän käski matkalaisille tuoda vahtoavaista olutta, ennen kuin taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaista mallasmehua, ja Lapin vanhus teki tarjoojalle ja tarjoomalle kaiken kunnian, minkä jaksoi, juoden haarikon tyhjäksi pohjaan asti.
Mutta mikä tuo kiiltävä kalu oli, jonka hän kenenkään huomaamatta päästi haarikon pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surun-alaisissa silmissä? — Se oli lahja, jota ei olisi Lappalaisen kädestä odotettu, lahja luultavasti neidon hää-pukuun aiottu, — vahvat hopeiset ritari-vitjat.
— "Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla, niin minä Teidän hyvyyttänne tahdon palkita, korkea neito!" lausui Lappalainen jää-hyväisiksi, — ja pian oli taas koko seura paluu-matkalla.
Mutta juhla-salissa oli ilo taas alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit, asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilvoitellen Laukon olut-tynnyreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla mielellä kuin moneen aikaan. Hän oli jo kohta toivonsa perille ehtinyt tyttärensä naimisen asiassa; hänen koston-himonsa hehkui hekumallisesti ajatellessaan Pohjanmiesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha Lappalainen oli tiennyt jutella, ja vieläpä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tydyttää hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät, kun Lyyli täydessä juhla-puvussa astui vähäksi aikaa vierasten joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.
— "Minä juon Teidän terveeksenne, korkea neito", lausui Harald ritari, tyhjentäen yhdellä hengehdyksellä sarvellisen olutta. — "Se on oikein, että olette pukeuneet ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin morsiamen sopii ritarillisessa pukuimessa käydä. Mutta koska Teillä on vitjat ennaltaan, annan minä Teille toisen kannukseni". — Näin sanoen hän riisui kannuksen jalastansa.
Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.
— "Se on totta", hän lausui ylevästi, "vitjain omistaja ansaitsee kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä Teille, korkea ritari, lahjoitan kiista-kintaan". — Näin sanoessaan neito päästi rauta-kiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain juureen.
Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, äkätessään hopea-vitjat tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehoittanut hänen mieltänsä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald nauru-suin nosti kintaan, lausuen:
— "Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen voitettu kauneuden voimalla".
Ritarin seuraajat, joissa mallas-mehu jo oli tehnyt vaikutuksensa, lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat Lyylin pakoon juhla-salista.
Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä ja huomen-lahjoista. Kurjen ukosta se ensimältään kovin outoa oli, että Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi vaati tavaroita morsiamen myötä. Päin-vastoin oli hänen nuoruudessansa ollut Suomen miehillä tavallista, että kosija maksoi morsiamen sukulaisille kalliin hinnan vietävästään, ellei nähnyt soveliaammaksi ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltansa morsiamen sukua vastaan. Että nyt kosija tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin halveksimista, ja vähältä piti, ett'ei koko kauppa olisi rikkunut. Kuitenkin kun vanhukselle seliteltiin, että myötäjäiset, olivat morsiamelle omaksi annettavat eikä ylkämiehelle, ja että jälkimäisen piti samate antaman puolisolleen saman-arvoinen huomenlahja maa-tiluksissa tai muussa omaisuudessa, niin Kurki myöntyi ja lupasi semmoiset aarteet tuoda, kuin harva Ruotsin ritari vielä oli morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt kaikkien ritarien läsnä-ollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomen-lahjasta. Hän käski vierasten viljellä olut-varoja ahkeruudella ja lähti itse valitsemaan soveliaita kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.
Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamu-puolella yötä piti hää-seuran lähtemän Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhla-matkan komeutta vasten.
— "Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole meikäläisiä", puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroitessaan pihalla hevosten toimissa.
— "Ritari, eikä meikäläisiä!" vastasi toinen, "puhutpa toisia! Luuletkos Saksassa käyväsi, vai missä? eihän Suomen miehissä ole ritareita, ei sukuakaan, ellet ritariksi sano semmoista tervaskantoa, kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet".
— "Sanon kun sanonkin, että se ritari oli, koska näin kulta-kannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta re'en eteen yhtäläistä kummallista itikkaa, kuin viime yönä nä'imme, silloin kun nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät — —?"
— "Ja kun sinä pelossasi luulit koko sotajoukon menninkäisiä karkaavan päällemme, ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yö-untamme. Sopisihan nytkin sinun juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien kuuluville. Ha, ha, ha! tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit uudestakastettuna oluella".
Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhla-salin ukset ulvoivat ja talon-isäntä, soihtu kädessä, astui ulos, käyden pihan poikki vahvan rautaoven luoksi, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle ovea vartiaksi, kun Kurki itse kellariin astui.
Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuoren-luola, joka pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan, kuin ensimäinen siirteleväinen Lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken laukkuni; tämä Laukko olkoon", oli tämä avara rotko ruvettu kellarina käyttämään, johon Lappalaiset kesän aikana laskivat kalan-saaliinsa säilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt siihen ko'ota ja vahva rautainen ovi telkeinensä lukkoinensa oli nyt luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas avaraan kehään, jonka perässä pimeä aukko johdatti teihin tietymättömiin. Mutta sivu-puolella tästä yleni toinen yhtä avara kellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin lavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän koko ikänsä kuluessa oli kokoillut, milloin sotaretkillänsä, milloin veron ja kaupan käynnillä Pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistonhaahmot astuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymy-huulin hänelle muistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvi-hampain soimaten häntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, jotka läjittään olivat maassa ladottuina, vaatteet ja kalliit nahat, aseet ja sota-koristukset, mitkä seinissä rippuivat, — kaikilla oli jotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen kuluneen elämänsä kerrasta.
Soihdun liekki valaisi vaimollista vaate-partta, joka riippui perimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa vielä näkyi ruskeita veren-tahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Äläppäs vielä! toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja sekin verellä soaistu! — Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen eteensä ja vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Se oli hänestä ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet surma-puvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto antaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.
— "Olenko koskaan vaimoja pelännyt?" hän jupisteli, vihaisesti kääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka yrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi hänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli selvästi kuullut kahinan jonkun-moisen, ja riehaantuneessa mielessään hän oli tuntevanansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa ajamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta luultavasti Totkikin yhtä läisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä outo ärinä kuului, missä oven edessä vartiana oli.
Tuskin oli Kurki ennettänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin kiinni ja telkeet lukkoinensa eteen pantiin. Kurki riensi, soihtu kädessä, aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven ja pielen välissä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty. Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen Ruotsalaiset vieraansa häntä pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa nuoruudessa oli ollut tavallista, ja teljenneet hänen itsensä vuoren luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän kyllä tunsi ja tiesi siis pääsönsä mahdottomaksi. Raivonsa yltyi yltymistään. Silloin silmänsä äkkäsivät Totkin, joka ikäänkuin hävyn-alaisena oli pysynyt portaitten alisilla asteilla. Viha, joka ei päässyt muuanne puhkeamaan, kääntyi koiraa vastaan, jonka olisi pitänyt muka paremmin tehdä virkansa, ja nytpä Kurki, miekkansa siepaten, hyökkäsi silmättömästi portaita alas. — Ainoa isku olisi epäilemättä lopettanut uskollisen toverin viran ja elämän, ellei tämä ulvoen olisi paennut luolan perään ja tästä aukon kautta vuoren sisuksiin. Ikäänkuin kaikkia muuta unohtaen ryntäsi ukko aukkoa vastaan, väänsi rautaisella kädellänsä paaden irti kalliosta ja seurasi Totkin jälkiä yhä syvemmälle. Polku oli mutkainen ja haarainen, kuitenkin jokseenkin tasainen ja niin korkea, että mies helposti mahtui kävelemään. Kun Kurki vihdoin oli sen verran malttanut mieltänsä, että ymmärsi turhaa ajoa tekevänsä, hän ei enää osannut takaisin palata, vaan katsoi viisaammaksi seurata Totkin johdatusta, joka ulvoen kulki edellä pimeän käytävän läpitse. Soitto toisessa kädessä ja miekka toisessa, hän siis astui yökauden Hiisien muinaisia käytäviä myöten. Jyminä hänen askeleistaan kuulu yö-sydännä peninkulman matkoja ylt'-ympäri, ja vielä kuudetta sataa vuotta tämän tapauksen jälkeen muistaa kansantarina, kuinka
"Kurjen ukko rauta-kenkäAstuupi kivistä vuorta,Kivi-vuorta vangottaapi".
[Ks: Suomen kans. arvoit.]
Mutta Laukon pihassa oli knaappien tora vielä jatkettu, kunnes molemmat tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet hämärässä askaroivan, ei ollut kuin joku Matti Kurjen palvelijoita. Pimeys oli jo niin karttunut, ett'eivät mitään voineet silmillänsä eroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiralta, joka olisi kuristumallaan. Samassa rauta-ovi kuului paiskattavan kiinni ja lukittavan. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luoksi näitä kummia ilmoittamaan, ja saliin tultuansa näkivät tulta jo syttyneen useassa paikassa. Tuokio ei kulunut ennenkuin ritarit olivat jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin Laukon isäntää; — hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä luulla näin kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimis-ehtoihin tytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon? — ja mihinkä pakoon? — Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten, seisoi Harald miehinensä palon loisteessa Laukon pihalla.
Mutta jäätä myöden pohjaseen kulki tuulen viuhkana hirven vetämä reki, kaksi henkeä nahka-peittojen välissä. Se oli Pohjan-piltti, joka "vuoden pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi syntymämailleen.
Lyylin matka.
Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!Muista, kun kirmasit ennenkin piennäPohjaisten laidunten aukeita pitkin;Sinneppä rientäös kirmailla nytkin.
Sinnehän minäkin, iioa lyöden,Kiidähdän talvista tannerta myöden;Lennän, kuin lintunen, loukosta lähtein,Siipensä kohotti tienoille tähtein.
Tuolla on tulena taattoni talo,Takaani loistaa sen ruskea palo;Edestä viittaa Pohjasen tähti. — — —Voi sitä, voi! joka isältä lähti,Ikäisen, horjuvan vanhemman heitti,Pakonsa öisehen pimeään peitti.
Isä, oi isäni! — — Isäkös lietkään?Lapseksi minun vai orvoksi teitkään?Surmasit äitini lempeän, jalon,Multahan minulta hautasit valon,Heitit mun portaille emottomille,Oloille viskasit armottomille.
Oisit jo antanut alttiiksi munkinKauppojes' väliksi, valtoihin kunkin. —Muistaos kuitenkin, muista ja tiedä:Pohjolan neittä ei kaupalla viedä,Lyylin ei sydäntä vallitse kenkään;Väkisin-pyytäjä pilalle menkään.
Silläpä pakenen sulhoni suojaan,Taivahan turvissa, luottaen Luojaan,Lähden kuin lähdenkin omille teille,Rakkahan syntymämaan alanteille.
Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!Muista kuin kirmailit ennenkin piennäPohjaisten laidunten aukeita pitkin;Sinneppäs rientäös kirmailla nytkin.
Hämärä ja hämmennykset.
Nihkeä, tympistynyt ilma maan-alaisessa käytävässä pöyristytti Kurjen ukon jäseniä, hänen astuessaan yhä eteenpäin Totki toverinsa jäljissä. Pihka-köytinen soihtu hänen kädessänsä oli tuolloin tällöin tukehtumaisillaan tässä paksussa, kosteassa kaasussa, ja itse vanhuksen rinta kohosi raskailla hengen-vedoilla. Hän oli tuntikauden ravakkaasti kulkenut, kun vihdoin pysähtyi miettimään erinomaista tilaansa. Soihtu virisi kirkkaammaksi ja muutamat hellän-kirjavat sisiliskot, jotka hämmästyivät tätä outoa valoa, pakenivat kiireesti vuoren rakoihin. Käytävä oli yhä yhtäläinen kuin alustakin, milloin jokseenkin kaita, ett'ei kaksi henkeä olisi hyvin mahtunut rinnatusten käymään milloin taas ankeampi, tehden ikäänkuin pihoja ja avarampia tarhoja, jotka nähtävästi lähettivät syrjäteitänsä tietämättömiin. Olisi ollut mahdotonta Kurjen ukon osata näitten harha-teitten lävitse, ellei tarkka tottunut silmänsä olisi tuolla täällä keksinyt Totkin jälkiä pehmoisessa sammaleessa, joka paikottain peitti maan. Muutoin oli havaittava, että ura oli tähän saakka ollut viettoinen ja vieläkin näytti vajoovan yhä syvempään. Mihinkä tämä matka vihdoinkin veisi, oli ajatus, joka pakoittamalla tunkeusi maan-alaisen kulkijan mieleen. Tuonelan talo, missä Tuoni itse tylynä isäntänä hallitsi vainajien yli, ja missä Manalatar, vanha vaimo, tarjosi vieraillensa sammakkaisen oluen — tämä kamala muinais-uskon kuva nousi hänen sielunsa silmille, ja tuskin hän enää epäilikään, että matkansa sinne kulki. Hänen olisi melkein tehnyt mielensä kääntyä palaamaan, mutta vanha jähmittynyt yksipintaisuutensa esti hänen peräytymästä mistäkään aloittamastansa yrityksestä, jos kohta tämä olisikin Tuonen tietä astuminen. Hän siis uudestaan jatkoi kolkon matkansa, Totkin jälkiä seuraten. Aika kului, hetki vieri. Yhä syvemmälle saattoi maan-alainen polku. Nääntymys jo alkoi livahtaa vanhan miehen jäseniin. Silloin alkoi kuulua kosken kohina. Kurki joudutti askeleensa, ja pian hän seisoi avaramman luolan suussa, josta putoovan veden loiske ennätti hänen korviinsa. Himmeä päivänvalo pääsi jostakin tietymättömästä, keksimättömästä aukosta selittämään luolan perää, missä pieni vaahtoava puronen, pimeästä rotkosta tullen, vilahti silmien ohitse ja taas katosi vuoren sisuksiin. Puron ääressä seisoi Totki latkimassa vuoren raikasta vettä, mutta lähti kohta taas vinkuen pakoon eteenpäin, kun isännän julmistuneet silmät hänen saavuttivat. Kurki meni veden reunalle ja seuraten Totkin esimerkkiä hän särpi vuoren nestettä kuumettuneen verensä virvoitukseksi. Ilma oli tässä paikassa raittiimpi, soihtu paloi kirkkaammin, ja vanhus istuutui levähtämään eräälle istuimen tapaiselle kivelle, joka oli veden partaalla. Ajatuksensa kiertyivät takaperin viime illan tapauksiin. Kuka oli kellarin oven salvannut? oli arvoitus, jonka selitystä ei Kurki ollut mies löytämään. Hänen mietteensä lensivät sinne tänne eikä asia tahtonut selitä. Kerran ajatus vivahti Pohjanmaahan ja Pouttulaisiin, ja koura likisti lujemmin miekan kahvaa. Mutta viimein hän päätyi ensimäiseen päätökseen, että Harald miehinensä oli tehnyt tämän rikoksen vieraan-varaisuuden lakeja vastaan. Se oli muka kyllä uskottavaa, että Hämeenlinnan isäntä ei toivonut saavansa täyttä valtaa Pohjanmaitten yli, ennenkuin vanha Pirkkalais-päällikkö oli tieltä tullut, ja että hän sen vuoksi oli salaiseen kuolemaan teljennyt vanhuksen, jota hän ei uskaltanut julkisesti tappaa. Mutta näyttihän tämäkin kummalliselta. Olihan juuri se ollutkin Kurjen omaa tointa ja tarkoitusta, että Harald pääsisi Lyylin miehenä perimään Pirkkalais-päällikön oikeuksia ja valtaa. Ja voisiko hän Matti Kurjen avutta ollenkaan näille perille päästä? — — Vai oliko Ruotsin hallitus pitänyt Kurjen pilkkanansa? — Hän pudisti päätänsä epä-arvioissaan.
Silmänsä suihkaisivat kuohuvaa veden pintaa, jota soihdun valo kummallisesti kirkasti. Tästä kääntyivät katsastamaan luolan seinuksia. Äkisti ukko hämmästyneenä hyppäsi seisoalle. Vähän ylhäällä maasta oli muutamassa kohden vuoteen tapainen kolo, josta kirkkaat valkoiset hampaat loistivat vastaan. Kurki meni vakavilla askeleilla sinne ja näki luu-rangon pitkällään. Suuret tukevat raajat sekä kiviset kirveet ja muut aseet vieressä, — kaikki todisti, että tämä vainaja oli ollut sitä muinois-kansaa, joka tarinoissa nimitetään Hiiden kansaksi, Jättiläisiksi ja Piruiksi. Kun ensimäiset kirkot Suomessa rakennettiin, oli pyhien kellojen sointu vaivannut tämän vuori-väen korvia, ja vihoissansa olivat viskanneet hirmuisen suuria kallionlohkareita musertaaksensa uuden uskon komeat rakennukset. Mutta kun kaikki semmoiset yritykset olivat turhaa, oli Pirun-väki tuskillansa paennut syvimpiin vuorenloukkoihin, pyytäen kuollaksensa pois maailman uusista menoista. — Se tuntui Kurjen ukolle, ikäänkuin hänkin olisi jo saman onnen oma kuin tuo vaipunut Jättiläinen. Hänen mieleen nousi ajatus, eikö hänenkin olisi ollut parempi tehdä uudelle uskolle ja uudelle vieraalle vallalle vastarintaa, kuin antauda sen sovintoon ja palvelijaksi, milt'ei välikappaleeksi! — Mutta jos hairahtunutkin lienee, hänpä ei suinkaan mielinyt lannistua onnensa alaiseksi. Hän tahtoi vielä ulos maailmaan, elämään, kostamaan.
Soihtunsa pitkä karsi ja kulunut runko muistutti hänelle, että oli rientäminen. Kiireellä siis jätti Jättiläisen asumuksen hyvästi ja seurasi taas Totkin jälkiä. Käytävä jo oli muuttunut tasaisemmaksi, mutta kulki yhä alaspäin kunnes yht'äkkiä muuttui kivisiksi portaiksi, joiden avarat asteet veivät yhtä-mittaa ylös korkealle. Soihdun liekki jo alkoi lämmittää Kurjen rauta-kinnasta, eikä vielä näkynyt matkan loppua. Vai joko vähäinen valon loiste vilahti? Ukko joudutti askeleensa — ja nytpä jo soihtunsa viimeinen pätkä kähisi sammuen lumessa. Kurjen ukko oli ilmoihin päässyt.
Oli kirkas ja kaunis joulu-aamun puhde, ja Matti Kurki seisoi Pirunvuoren kukkulalla, keskellä kapeata Kulovettä, jonka laineet tuolla täällä mustina virtailivat jäisten, lumisten reunojen välissä. Vähän matkan päässä, järven toisella puolella loisti Sastamalan kirkko juhlakomeudessaan, ja Pyhän Maarian kello soi harvaan, mutta heleästi. Vanhuksen sydäntä täristytti; silmänsä tapasivat paljaan miekan, joka vielä kädessään heilui. Miksikä tämä näin tällä Jumalan-rauhan hetkellä? — Hän pisti sen takaisin tuppeensa, ja alkoi kävellä vuoren rinnettä alas kirkkoa kohden. Totkin jäljet olivat jo hävinneet, eikä Kurki tätä seikkaa enää huomannutkaan; hän ainoastaan seurasi sitä valoa, mikä temppelin ikkunoista häntä vastaan loisti. Jota lähemmäksi tuli, sitä vilkkaampi liike havaittiin joka haaralta. Himmeitä varjoja nähtiin liikkuilevan valkoisen lumi-hangen yli ja solina kuului hevosilta ja ihmisiltä. Se oli kirkkoväkeä, joka koko Ylisatakunnasta tulvaili kirkon-menollensa Sastamalaan.
Tässä sumeassa väki-joukossa ei voinut Kurki ketään eroitella, vaan kulki äänetönnä matkaansa eteenpäin. Hän tuli kirkon ovelle, missä jokaisen jos mahtavimmankin oli velvollisuus riisua sotaiset aseet yltänsä, ennenkuin astuisi Herran, sen Korkeimman, huoneesen. Niin Kurkikin oli tehdä, kun läheltä kuului tuttava ääni ruotsiksi:
— "No, Hintsa Suurpää, sinä joka tätä kirottua kieltä osaat, laitas, että pääsemme johonkin selkoon".
— "Kirous palatkoon päänne päälle", vastasi toinen ääni, joka ei myöskään ollut vallan vieras; — "se on minun äitini kieli, ja joka sitä kiroo, pääsee minun miekkani terää maistamaan, olkoonpa hän vaikka ritari Harald".
— "No, no", kuului Harald'in sanat, "ei riitaa nyt. Nyt kuulustelkaatte tältä kokoontuneelta kansalta, ovatko kirkkotiellään missään tavanneet pakenijamme".
Puhujat lähenivät ovea. Kurjen ukko oli vetänyt miekan tupesta ja otti askeleen Harald'ia vastaan. Ritari hämmästyi ja veti miekkansa hänkin.
— "Missä on tyttäreni?" — "Missä on morsiameni?" — nämät kysymykset lensivät vastatusten niinkuin kaksi miekan-lapetta.
Häly syntyi kansassa ja useat äänet huusivat: "Pois, miehet, miekkoinenne; tässä on jumalan rauha". Samassa kirkon ovet avattiin, latinainen kuori-virsi Kristuksen syntymisestä oli alkanut ja pappi loistavassa kasukassa tuli ovesta ulos, huutaen korkealla äänellä. "Kristus on syntynyt Betlehem'issä; tulkaatte lahjoja kantamaan äsken syntyneelle Juutaan kuninkaalle, tulkaatte häntä kumartamaan, tulkaatte tuomaan kultaa, suitsutusta ja mirhamia".
Kansa kumartui nöyryydessä; ainoastaan Matti Kurki ja Harald ritari miehineen seisoivat jänkeinä toisiansa vastassa.
— "Keitä te olette?" huusi innossaan pappi, heitä havaitessansa; — "keitä te olette, jotka täällä miekkoja paljastatte taivaallisen kuninkaan läsnä ollessa? Oletteko jumalattoman Herodeksen palvelijoita, jotka tulette tappamaan poika-lapset Betlehem'issä? Pimeyden ruhtinas on kahleisin sidottu ja hänen palvelijansa hukkukoot helvetissä".
— "Minä olen ritari", lausui Harald juhlallisesti, mutta kopeastikin, "miekkani on vihitty pyhän kirkon palvelukseen. Mutta tämä kurja on petollisesti minulta morsiamen varastanut; tyttärensä, jonka hän ensin lupasi minun viedä tänä pyhänä aamuna tälle pyhälle alttarille, on hän viime yönä vienyt pakoon mukahansa ja tahtonut paloon hukuttaa häävieraansa. Ritarin tavalla tahdon antaa asiani Jumalan tuomion alle ja sen tähden, pyhä isä, olen miekkani paljastanut". Näin sanoen Harald käänsi kalpansa kärjen maata kohden.
— "Sinä rietas valehtelija"! huusi Kurki vihan vimmassa: "sinäpä juuri olet tyttäreni varastanut, taloni polttanut ja ryöstänyt, vieläpä minun itseni salvannut kellariluolaan, koska pelkäsit vanhan Kurjen siiven-kyniä. Mutta näetkös, minä olen maan povesta sukeltanut ylös sinulle kostajaksi, ja nyt olen riisuva sulta ritariutesi vale-vaatteet. Etpä tainnut arvata, että kosto niin likeltä seuraisi ilkeätä tekoa; sinä hämmästyit ja hädissäsi sepitit tämän kehnon valeen, joka sopisi liehakoitsevan orjan tekemäksi".
— "Tuomitkoon Jumala", sanoi pappi. "Hän puuduttaa valehtelijalta voiman ja jäntevyyden; Hän vaivuttaa miekan ilkiön kädestä ja peittää sen silmät pimeydellä".
Katsojat, jotka seisoivat ihmettelemässä näitä kummallisia tapauksia, alkoivat ymmärtää, mitä oli tekeillä. "Se on Matti Kurki Laukon ukko, ja toinen Ruotsin ritari Harald, Hämeenlinnan haltia", levisi humina väki-joukossa. "Mistä on riita? — Kurjen tyttärestä, Pohjan neidestä". Väkeä yhä enemmin kokoontui ja asettui vahvaksi kehäksi riita-veljesten ympäri, jotka valmistuivat käymään Jumalan-oikeutta miekalla. Se oli la'in-käytöksen tapa, jonka kristin-usko ja pappeus oli mukaansa tuonut ja sen perustuksena oli vahva luottamus, että Jumala itse tahtoisi väkevällä kädellään saattaa ylpeilevän vääryyden häpeään. Kirkon ovet olivat taas suljetut ja jumalanpalvelus hetkeksi pidätetty. Olihan Jumalan-tuomio muka yhtä juhlallinen asia kuin kirkonmeno. — Ensinnä Harald korkealla äänellä sanoi nimensä ja asiansa, syyttäen Kurjen ukkoa petollisuudesta ja itsellensä rukoellen taivaan kirousta, jos oli valetta puhunut. Nyt Kurjen piti samaten asiansa sanoman.
— — "Minä olen Matti Kurki, Pohjan Pirkkalaisten päämies" — — —
Tätä edemmäksi ei ukko ennättänyt puhua, kun roteva ääni joukosta soi:
— "Sen valehtelit, Matti Kurki; sinä et ole Pohjan Pirkkalaisten päämies".
Kaikkien silmät kääntyivät puhujaa kohden. Se oli äsken tullut vieras, oudossa puvussa, ja seurassansa näkyi olevan useita samannäköisiä. Näädän-nahkaiset reunukset lakeissa ja turkeissa ilmoittivat mahtavia miehiä olevan, ja koko heidän varustuksensa todisti, että olivat matkalaisia. Mutta puhujan ko'okas varsi ja jalo katsanto osoitti hänelle ensimäisen sijan heidän joukossansa. Helposti kansa hänelle sijaa antoi, kun hän tukevilla askeleilla astui kirkon-ovelle saakka, lausuen papille: