Puhe siitä, että ihminen löytää suurimman ajallisenkin onnensa yhä uudistuvassa elämänyhteydessä alkulähteensä Jumalan kanssa, on useimman mielestä onttoa puhetta. Sen alkulähteen olemassaolo on heiltä häipynyt näkymättömiin, ja sen onnea luovaan voimaan he eivät usko.
Useimmat uskovaiset taas pelkäävät sellaista uskoa, joka ei sisäisesti eroita meitä tästä ajallisesta ulkonaisesta elämästä. He tahtovat paeta »maailmaa» ja maailman ihmisiä. Minä en enää näe maailmaa muualla kuin niissä henkivoimissa, jotka vastustavat Jumalan tahdon toteuttamista.
Tästä syystä olen sekä toisen että toisen joukon ulkopuolella.Ihmettelen sitä itse, mutta niin se sittenkin on.
Olen tässä kuten monessa muussakin suhteessa itselleni arvoitus.
Ulkonaisesti on, kuten jo sanoin, mukautuminen käynyt minulle tarpeeksi, välttämättömyydeksi. Mutta koska en sisäisesti ole suostunut pakkopaitaan, eikö tuossa ulkonaisessa alistumisessa silloin ole jotain ristiriitaista, jotain joka ei ole totuuden kanssa yhtäpitävää.
Mutta sekä toinen että toinen on sittekin luonteeni mukaista.
Muissakin suhteissa tunnen samanlaista omituista sisäistä ristiriitaisuutta.
Ajattelen toisinaan, että olen sisäänpäin elävä, umpimielinen ihminen, ja kuitenkin tunnen voimakasta vetoa kuohuvaa, alati muotoansa muuttelevaa elämää kohtaan. Tunnen yhteenkuuluvaisuuteni sen kanssa.
Monesti arvelen, että surumielisyys on olemukseni perussäveliä, mutta kun elämän ilon värähdykset koskettavat sisintä, helkähtää sieltä sellainen vastakaiku, jota iloa tuntematon rinta ei voisi kokea.
Välistä kysyn itseltäni, olenko siihen määrin koettanut itsessäni kehittää elämän ja toisten, eri ajatussuuntien, mieli-alojen ja tunteitten ymmärtämistä, että koko sisimpäni onkin siihen huvennut? Ja senkö tähden en pääse selville siitä, mitä itse olen?
Vai olisiko tämä olentoni ristiriitaisuus juuri se, mikä minut muista eroittaa ja tekee itsenäiseksi yksilöksi?
Vähään se erikoisuus ja yksilöllisyys sitte supistuu, sillä sisäiset vastakohdat ja ainakin näennäiset ristiriidat kai ovat sitä kaikkein tavallisinta ihmislapsille.
Olen nyt sinulle, tuntematon ystäväni, kertonut sekä ulkonaisista oloistani että sisäisestä kehityksestäni, nykyisyydestäni ja entisyydestäni, ja sinä olet minua ymmärtänyt, sen tiedän, paremmin kuin itsekään itseäni ymmärrän.
Nyt en tahdo kirjoittaa enää. Olen niin väsynyt. Päätäni särkee ja vilunväreet karkaavat läpi ruumiin.
Olenkohan vilustunut? Olenko tulemaisillani sairaaksi ja senkö tähden olen niin heikko, etten enää jaksanut sisimmässäni säilyttää kaikkea sitä, mikä vuosikausien kuluessa on pysynyt sinne suljettuna?
Senkö tähden tuo kaikki nyt purkautuu sinulle? En tiedä. Se vain on minulle selvää, että nykyinen elämäni minua näännyttää, sentähden etten ymmärrä, mihin suuntaan nyt olisi lähdettävä astumaan.
Se, että tämä ajallinen elämä on tullut minua lähemmäksi, on minussa myöskin herättänyt vaatimuksia.Täälläon meillä tehtävämme ja velvollisuutemme, täällä myöskin oikeuksia. Me, ijäisyyden ja ajan lapset, tarvitsemme muutakin kuin ijäisyysravintoa sielullemme ja leipää ruumiillemme. Ajallisuuteen kohdistuva henkinen osamme, sielumme, tarvitsee myöskin ravintoa. Mutta tällaista ravintoa en nykyoloissa saa.
En ymmärrä, voinko paeta toisiin oloihin, loukkaamatta tätini oikeuksia.
Missä on toisia polkevan itsekkäisyyden ja henkisen itsekurituksen raja? Missä? Tähän kysymykseen kärjistyy kaikki, mikä minua nykyään näännyttää.
Pienen, vanhanaikaiseen, yksinkertaiseen tyyliin rakennetun talon parvekkella istui kalpea, nuori nainen. Se oli Toini Auer. Väsyneesti nojasi hän päätään lepotuolin laitaan, katseen harhaillessa kaukana.
Hän oli istunut näin kauan, kun viimein havahtui, loi silmäyksen polvellaan lepäävään kirjesalkkuun ja tarttui sitte arvellen kynään.
Miksi hän ei kirjoittaisi, kun kerrankin oli aikaa, aikaa niin runsaasti, ettei tietänyt mihin sitä käyttää, ammottavan tyhjää aikaa, jolle turhaan täytettä etsi.
Voisihan kirjoitteleminen kelvata edes jonkinmoiseksi täytteeksi.
— Se on ihmeellistä aikaa se —, alkoi hän, jolloin ihminen on parantumaisillaan vaikeasta taudista. Ainoastaan se, joka itse on sellaista kokenut, saattaa sitä ymmärtää.
Kun tauti käy kovin kourin käsiksi, silloin ei ensin jaksa muuta ajatella, kuin sen kovuutta. Mutta kun sitte salamana välähtää esiin tietoisuus: minä olen kuoleman kynnyksellä, silloin unohtuu kaikki ulkonainen ja sielu alkaa tehdä lopputiliään joko mielen myrskytessä tai suuren rauhan ja tyyneyden täyttämänä.
Sellaisia hetkiä ei sanoin selitetä. Ne ulottuvat ajallisuuden ulkopuolelle, sentähden eivät ajatusten ajalliset ilmaisukeinot sovi niille.
Mutta kun tauti sitte peräytyy ja kuolema viereltä väistyy, ei ihminen silloin niinkään vain lähde astumaan eteenpäin tavallisuuden arkitietä. Arkisuus on silloin kaukana. Elämä on kuin pyhää. Silmät ovat auenneet näkemään, mitä eivät ennen nähneet. Pelkkä elämisen lahja, se ihmeellinen onnen tunne, jonka palaavat voimat tullessaan tuovat, jokainen iloinen auringon säde, jokainen hyväilevä tuulen henkäys, kaikki on niin ihmeellisen suuriarvoista.
Tällainen ihana sunnuntainen lepoaika muistuu mieleeni, kun ajattelen, millaista oli, kun kouluaikanani äidin hoitamana paranin tulirokosta.
Nyt olen saanut kokea, että taudin jälkeinen aika voi olla toisenkinlaista.
Se kynnys, jonka yli on tautivuoteelta astuttava takaisin elämään, voi olla korkea, ja kun on hyvin väsynyt, ei ole niinkään helppoa astua sen yli.
Kun ihminen on käynyt kuoleman ovella, on hän kuin kukkanen, jota halla on koskettanut. Jälkivaikutukset tuntuvat kauan. Vasta vähitellen selviää hänelle: portilta onkin palattava, elämä on aljettava uudelleen.
Tuo ajatus voi olla tuskaa täynnä, jos elämä tuntuu tarkoituksettomalta ja tie liian raskaalta käydä. Ihminen on silloin kuin jyrkänteitä ylös kiipeävä, joka on joutunut, kallion kielekkeelle, mistä hän ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Paluu on mahdottomuus, edessäpäin on kallion jyrkkä seinä. Käsi ei tapaa tukea. Katse ei näe muuta kuin sen tietä sulkevan seinän. Täytyy vain painautua kallion kupeelle siihen, missä on levähdyssijansa saanut ja — odottaa apua.
Tällaista olen nykyään kokenut.
Kun paranin taudistani, olin kauan niin heikkona, että tuskin käsitin, miten oli laitani. Vasta vähitellen selveni minulle, että oli palattava elämään.
Katsoin taaksepäin. Se katse huimasi.
Mitä varten olin tähän asti elänyt? Olin lukenut ääneen tädilleni, auttanut talousaskareissa, valmistanut pieniä käsitöitä. Sellaiseen olivat vuodet murentuneet, ne vuodet, joiden kynnykselle äiti saattoi ja joiden rikkauteen hän opetti minua uskomaan.
Sellaista on kohtaloni ollut kuin pienen puron elämä. Se uneksii vastaisista vaiheistansa, tahtoo rientää eteenpäin, koota lisävesiä, voimistua, varttua, nostattaa kukkia rannoilleen, virkistää vainioita, ehkäpä kiidättää kulkijaa hänen määräänsä kohden, kunnes viimein juoksunsa päättäneenä, tehtävänsä täyttäneenä saa painua lepoon meren suureen syliin.
Mutta ennenkuin puro pääsee alkumatkaa pitemmälle, tulee ihmislapsi, johtaa sen vedet kaivamiinsa uomiin, asettaa sulkuja tielle, hajoittaa, heikontaa voimaa ja kuivattaa sen viimein kokonaan.
Tällaistako elämää minun on aljettava uudelleen elämään? Ja mitä varten?
Minä en uskalla katsoa eteenpäin enkä taaksepäin. Suljen vain silmäni ja koetan unohtaa, koetan kyselemättä ja ajattelematta painautua siihen kallion halkeamaan, jossa olen leposijani saanut.
Istun parvekkeella lepotuolissani. Ympärilläni orastaa mitä kaunein kevätelämä. Mättäillä mäntymetsän pimennosta paistavat valkovuokot suurina ja puhtaina. Päivänpuoleisilla rinteillä nousee jo nurmi. Kukkivat koivut huojuttelevat kiharoitaan tuulessa, täyttäen tuoksulla ilman.
Elämän ihanaa, aina uutta ja yhä uudistuvaa laulua kaikuu koko luonto. Kuulen sen, mutta vastakaikua ei se herätä sisimmässäni. Voin iloita auringon säteestä, joka lämmittäen hyväilee kättäni. Voin pitkiksi ajoiksi unohtua katselemaan puitten hiljaista huojuntaa ja antaa sen tuudittaa väsynyttä mieltäni horrostilan tapaiseen lepoon. Tällaisina hetkinä voin tuntea jonkinmoista iloa, joka kohdistuu ympärilläni orastavaan ja kehittyvään elämään. Iloitsen ulkopuolella itseäni olevasta elämästä, mutta elinvoiman lähteet sisimmässäni ovat ehtyneet.
Miksi sitte elämää on jatkettava? Mikä on Jumalan tarkoitus? Miksikä puro, joka ei saa eteenpäin rientää, ei voimiaan koetella, ei tehtäväänsä täyttää, ei edes saa painua meren suureen hiljaiseen hautaan?
Koetan olla kyselemättä, ajattelematta, mutta se ei ole helppoa, kun ei ole voimia työhön eikä tauti enää ahdista, niin että ajatukset siihen kohdistuisivat.
Kunpa ulkonaiset olot edes ojentaisivat minulle auttavan oksan, johon tarttuisin päästäkseni tästä kappaleen eteenpäin. Mutta siitä ei ole suurta toivoa, sillä kaikki meillä on toivottoman yksitoikkoista.
Täti herää aina aamulla seitsemän ajoissa, makaa sitte valveilla »järjestellen ajatuksiaan», kuten hänellä on tapana sanoa, siksi kunnes nousee kello kahdeksalta. Pukeuduttuaan hän asettuu vierashuoneemme keinutuoliin, lukee kappaleen hartauskirjasta, johon hän on tottunut, ja tiedustelee senjälkeen päivän postia.
Kello 9 tuo Kaisa kahvit ja poistuu kohta, ellei täti osoita haluavansa keskustelua. Siinä tapauksessa asettuu Kaisa kaapin ja oven väliselle tuolille. Se on hänen paikkansa. Ja Kaisa kunnioittaa vanhoja tapoja yhtä ankarasti kuin täti.
Tällaista on elämämme, säännöllistä kuin koneisto. Olen jo vuosikausia tutkinut sen tasaista käyntiä. Mistä nyt löytäisin sen ulkonaisten olojen auttavan oksan, johon tarttua?
Niin, eräässä suhteessa ovat olot sittekin muuttuneet nyt sairauteni jälkeen, — mutta ei parempaan päin. Täti oli ennen hyvin tarkka siitä, ettei pieninkään velvollisuuteni päivän ohjelmassa siirtyisi sijaltaan tai jäisi täyttämättä. Nyt on aivan toisin. Hän pysyttää minut tarkasti erossa entisistä velvollisuuksistani. Hän on tautini aikana oppinut tulemaan toimeen ilman minua, nyt tahtoo hän taitoaan näyttää. Niinkö? Vai tahtooko hän ainoastaan säästää minua?
Selvyyteen en pääse, sillä täti pysyttelee kylmänä ja luoksepääsemättömänä. Tuntuu melkein siltä kuin hän olisi loukkaantunut siitä, että sairauteni tähden otin itselleni luvattoman loma-ajan. Hänestä tauti oli niin turhanpäiväistä. Kerran sattui hän olemaan huoneessa, kun lääkäri sanoi minulle, että voimani olivat kovin loppuun kuluneet. Täti hymähti harmistuneesti. — Kuluneet, kun ei niitä mikään kuluta, sanoi hän ja meni omaan huoneeseensa.
Ymmärrän häntä varsin hyvin. Se, joka on viettänyt sellaista avioelämää kuin täti, saattaa kyllä ihmetellä, että se, joka on semmoiselta surulta säästynyt, voi surra mitään muuta maailmassa.
Jos minä sanoisin hänelle: täti, anna minun oppia, edistyä ja joutua oikealle paikalleni elämässä, katsoisi hän minuun pitkään, ja katkerana nousisi hänen huulilleen kysymys: olinko minä sitte oikealla paikallani, ajatteliko kukaan minun kehitystäni, minun elämäni mahdollisuuksia?
Täti on ollut ja on yhä rikashenkinen ja tarmokas nainen. Mutta eno Hagert oli hänen elämänsä halla. Ja harva se, jolle hallan jälkeen jää muuta kuin kituva elämä jäljelle.
Minä ymmärrän senkin, että on harmillista, kun vanhassa, säntillisessä talossa tauti yhtäkkiä kääntää kaikki nurin, kun lääkärit, sairaanhoitajat ja sen semmoiset tulevat, jotka eivät tunne talon tapoja eivätkä osaa niitä kunnioittaa ja niiden mukaan asettua.
Yhteen aikaan oli täti kuitenkin niin hellä, että näytti siltä kuin hän noita harmejaan ei olisi muistanutkaan. Se oli siihen aikaan, kun olin huonoimmillani. Silloin hän oli minulle »äiti-täti», niinkuin nimitin häntä ennen. Mutta vaaran väistyttyä kaikki luisui takaisin viime vuosien uomaan. Täti uskalsi jälleen tuntea ja näyttää »hermostumistaan», ja minä vaikka ymmärsin, kärsin kuitenkin.
(Pari päivää myöhemmin.)
Se auttava oksa on löytynyt! Se löytyi jo samana päivänä, jolloin viimeksi kirjoitin.
Istuin iltapäivällä ruokasalissa odotellen kahvia, kun Kaisa touhuissaan tulee huoneeseen, rämistellen tarjotinta.
Näin kohta hänen kasvoistaan, että jotain erikoista oli tapahtunut. Eikä minun tarvinnut tiedustella. Se puhkesi esille kuin tulva. Tien toisella puolella olevaan huvilaan tuli uusia asukkaita sellaisia, jotka aikoivat asua siellä kesät talvet. Ei siis saanut enää olla rauhassa, ei omissa nurkissaankaan.
Ja ties, mitä väkeä ne sitte olivat! Kaluja ja kapistuksia heillä kyllä oli monta kuormallista, mutta mitä lie ollut vanhaa romua.
Minä lohduttelin häntä sillä, että omat maat ja metsät ympäröivät taloamme kolmelta puolen ja neljännellä sivulla on tie, eikä tiellepäin olevalla päätypuolella ole muuta kuin minun huoneeni ikkuna. Näköalat jäisivät siis entiselleen, eikä toivottavasti tulisi muutakaan harmia vaikka tuo talvisin tyhjänä ollut huvila saikin pysyväisiä asukkaita.
Kaisa ei kuitenkaan suuresti rauhoittunut selityksistäni. Hän päivitteli vielä pitkältä tätä asiaa. Minä kuuntelin, — surren ja ihmetellen omaa väsynyttä välinpitämättömyyttäni.
Ei näyttänyt ilo eikä huoli minuun pystyvän. Ei kyennyt Kaisan kertomus edes herättämään mielenkiintoani, niin arvelin.
Mutta illalla huomasin erehtyneeni. Seisoin ikkunassa, suorien hiuksiani, kun katseeni sattui naapuritalon pihalla oleviin kuormiin, joista Kaisa oli kertonut. Keski-ikäinen nainen, nuori tyttö ja pari poikaa oli vielä kuormia purkamassa. Nainen saattaa olla keski-ijän loppupuolella, mutta ei näyttänyt siltä kuin vuodet häntä painaisivat. Voimaa, ripeyttä oli joka liikkeessä, pää oli itsetietoisesti kenossa, ja selkä oli suora kuin sotilaan silloinkin, kun hän nosti raskaalta näyttäviä taakkoja.
Katselin ihaillen ja kateellisena. Siinäpä taitoa kysytään, kun voi kantaa raskaitakin taakkoja, niin ettei sitä kukaan huomaa.
Olen tässäkin suhteessa toisinaan tutkinut elämää ja ihmisiä — kaduilla esimerkiksi. »Hienot» kannattavat tavallisesti taakkojaan toisilla ja kulkevat suorina. — Tietysti. Useimmat muut ovat nääntyä taakkansa alle. Ani harva kantaen raskasta kuormaa kulkee suorana ja pää pystyssä.
— Sillä lailla, — kuulin samassa naapurin pihalta. Vaimo auttoi tyttöä nostamaan pöytää rattailta. Sitte hän itse tarttui raskaalta näyttävään laatikkoon. Sitä kantaessaan hän nyökkäsi päätään tytölle kuin sanoakseen: ponnista, ponnista, niin voimat varttuvat.
— Ovatko he todella äiti ja tytär, — kysyin itseltäni. He ovat kovin erilaisia sekä piirteiltään että ilmeeltään. Kaikki, mikä toisessa on itsetietoista, voimakasta ja hiomatonta, on toisessa tiedotonta, uinuvaa, herkkää ja hienostunutta. Joka piirre, joka vivahdus ja ilme on kotoisin kuin eri maailmasta, ja kuitenkin he kulkevat työssään kuin vanha ja nuori hevonen, jotka ovat oppineet astumaan pellolla rinnan.
Pikku pojille täytyi minun oikein nauraa. Kiidättäessään tavaroita rattailta taloon, hyppelivät he korkealle kuin kesälaitumelle lasketut vallattomat varsat. Toinen varsinkin hyppeli, toinen oli hiljaisempi.
Olin jo poistumaisillani ikkunasta, kun eräs pieni tapahtuma herätti huomiotani. Kuormat olivat jo puretut, ja pojat olivat lähteneet pois. Äiti seisoi vielä pihamaalla, tytär nousi talon portaita. Minä en saanut katsettani irroitetuksi äidistä. Kuinka hänen silmänsä seurasivat tytärtä, niin hellän ihailevina ja lämpiminä kuin olisi kaikki hänen olennossaan väistynyt tuon yhden ainoan tunteen tieltä. — Sinä kukkaseni, sinä kaunoiseni, — sanoi katse, ja samalla se kietoi tytön kuin suuren, äidillisen hellyyden suojaan.
En ole voinut unohtaa tätä pikku tapahtumaa. Siinä oli jotain niin sanomattoman kaunista.
Mitä kaikkea sisältyneekään tämänkin perheen elämän puitteisiin, kysyn itseltäni, ja tartun kiitollisena siihen auttavaan oksaan, jonka olot ovat minulle ojentaneet.
Olen nyt jo parin päivän kuluessa tehnyt havaintojani, ja Kaisa on välittänyt lisätietoja. Paitsi äitiä ja tuota hienohipiäistä, vaaleakutrista tyttöä kuuluu perheeseen isä ja kolme nuorempaa lasta: reipas, roteva vanhempi veli, — äitinsä ilmeinen kuva, häntä kai ijässä lähinnä oleva tytön tyllykkä ja sitte nuorin lapsista, ruma, kivulloiselta näyttävä pieni poika, ainoa, joka on isäänsä. Isä on vaivainen, ja käyttää kainalosauvoja. Mutta työtä hän tekee. Sen olen jo huomannut.
Samalla kun olen tarkastellut uusia naapureitamme, olen myöskin jatkanut tutkimuksiani tädin suhteen. Tahtoisin päästä selville siitä, onko hänen nykyiseen mielentilaansa jotain erikoista syytä, vai onko se ainoastaan ilmauksena siitä kylmästä, täytyneekö minun sanoa, itsekkäästä mielenlaadusta, joka viime vuosina vasten tahtoanikin on silmääni pistänyt.
Täti on muuten näinä päivinä ollut vähän epätasainen. Sairastaessani hän pani sukanneuleen alulle — jommoista työtä en hänen käsissään muista nähneeni ties milloin. Nyt hän jatkaa neulomista, istuu paljo itsekseen, keinuu keinutuolissaan ja — ajattelee — kaiketi.
Kaisalta kuulin, että hän minun sairastaessani paljo puhui äidistä.
Hän ajattelee siis entisiä aikoja!
Sitä todistaa sekin, mitä hän eilen yhtäkkiä sanoi.
Hän istui sukkaansa neuloen ja minä lepäilin viereisellä sohvalla. Silloin hän pysäytti tuolinsa, korjasi silmälasejaan ja sanoi vähän kuin harmistuneena: — Niin, niin nykyajan tytöt tietävät jo koulunpenkiltä päästessään, mitä vaatimuksia sopii asettaa sille miespuolelle, jota ottavat ajatellakseen aviomiehenään. Toista oli ennen. Silloin oli naimisiin meno kuin pitkän mäen pimeässä laskemista. Ei tietänyt, minne meni ja mikä odotti, mutta uskaltaa piti, kun halu oli hyvä ja ymmärtämättömyys antoi rohkeutta.
Hän potkaisi kiikkutuolin taas liikkeelle ja oli ison aikaa ääneti. Sitte hän sanoi. — Sinun äidiltäsi se mäenlasku onnistui harvinaisen hyvin. En ole nähnyt toista sellaista miestä.
Kuinka ne sanat hivelivät sydäntäni! — Mutta sinä tunsit häntä niin vähän, sanoin houkutellakseni tätiä kertomaan enemmän.
— Tarpeeksi, tietääkseni, sanoi hän vain lyhyesti.
Täti oli isän eläessä ollut meillä vain erään kerran. Sen oli äiti kertonut. Mutta äiti ei kertonut sitä, mitä Kaisa kerran. Hän oli puhunut äidistä ja siitä, miten rakkaita sisaruksia äiti ja täti olivat pieninä. — Mutta kylmentyipäs sekin väli kerran, jatkoi hän filosoofisen tyynesti kuin selvitellen sielutieteellistä ilmiötä. — Ei taitanut meidän rouva jaksaa sulattaa sitä, että naimakaupat onnistuivat häneltä niin huonosti ja sisarelta niin hyvin, koska käytyään kerran heillä ei enää lähtenyt, ei vaikka kuinka käskettiin.
— Mutta sitte hän kävi, sanoin minä, sillä en jaksanut jättää asiaa siihen.
— Niin sitte, kun tuli tieto, että isänne oli hukkunut, silloin hän heti matkusti, ja sitte oli kaikki taas niin hyvää, ettei parempaa koskaan ennen.
Sen johdosta, mitä täti oli sanonut, olivat ajatukseni nyt luistaneet tähän, mutta en vieläkään heittänyt toivoani, että saisin tädiltä kuulla enemmän isästä tai äidistä. Koetin pyytää, mutta se ei onnistunut. Täti vain nousi ja meni toiseen huoneeseen.
Hän ei tiedä, miten kipeästi minä tänä raskaana toipumisaikana kaipaan kodin lämpöä, kaipaan saada edes sitä lämpöä, jota muisto voi antaa.
Myöhemmällä täti tuli takaisin huoneeseen, asettui keinutuoliinsa ja alkoi aivan itsestään kertoa isästä ja äidistä. Hän kertoi siitäkin, millaista oli, kun hän isän hukuttua tuli äidin luo. Suurin osa oli vanhaa, usein kuultua ja usein kerrottua, mutta muutamia uusia piirteitä sain myöskin.
Se teki kaikki sanomattoman hyvää, ei ainoastaan minulle, vaan kuten luulen myöskin tädille. Hänen äänensä värähti monta kertaa vasten hänen tahtoaan.
— Se oli suuri suru, mutta minulle se antoi paljo. — Täti antoi sukkaneuleen painua helmaansa. — Onni eroittaa usein ihmisiä, tekee toisia itsekkäiksi, toisia katkeriksi ja kateellisiksi. Mutta suru on siunattu side. Se yhdistää ja se sulattaa.
Täti otti lasit nenältään ja pyyhki niitä. Hän oli sen iltaa kuin toinen ihminen, niin lämmin ja pehmeä.
Tänään hän tahtoo korjata eiliset erehdyksensä. Hän on tylympi kuin ehkä koskaan ennen.
Mikä hänen lienee. En ymmärrä.
Kunpa tulisi niistä uusista naapureista virkistystä mielelle, ei ainoastaan minulle, vaan tädillekin.
(Seuraavana iltana.)
Eilen rouva Hägg tuli meille. Kaisa oli puutarhassa. Täti nukkui kamarissaan. Istuin yksin parvekkeella. Silloin kuulin askeleita viereisestä huoneesta. Aijoin juuri nousta katsomaan, kuka siellä liikuskeli, kun tulija ilmestyi ovelle.
— Suokaa anteeksi. — Oli vähän asiata, ja kun en tavannut ketään — —
— Tervetuloa! Tehkää hyvin! — Tarjosin istuinpaikkaa ja sanoin jo usein nähneeni hänet ikkunasta.
— Niin, taidatte olla se sairas neiti.
— Niin, olen sairastanut, en minä muuten —
— Vai niin, vai niin. Luulin, että oli jotain pitkällisempää, ehkä ainaista.
— Ei, ei toki, vaikka parantuminen on käynyt hitaasti.
— Se riippuu paljo siitä, jättäytyykö sairaaksi vai paneeko vastaan.
Tällaista oli meidän ensimmäinen sananvaihtomme.
En voinut olla hymyilemättä. Sitte myönsin, että taitaahan niin olla. Kai se vain on huonoutta, ettei henki kykene herruuttaan osoittamaan, vaan saa ruumisrukkaa totella.
Huomautus teki häneen nähtävästi kummallisen vaikutuksen. Hän keikautti päätään ja silmissä välähti omituisesti.
— Se on taas toinen asia. Ei sovi sanoa toista huonommaksi kuin toistakaan, sentähden että henki joutuu herrasta käskyläiseksi. Toisilla on jo veressä sellainen laki, että niin täytyy käydä.
— Ei, ei. Ei sitä niin saa ajatella, vastustin minä.
— Ei sitä ajatella tarvitsekaan, se on niin, sen näkee. Ja parasta olla ajattelematta.
Sanoin jotain ajattelemisen puolustukseksi. Tarvittiinhan sitäkin elämässä.
— Niinkuin asia sitte ajattelemisella paranisi! Ei, neiti hyvä, tee työtä ja ole niinkuin pidetään, mutta älä ajattele, älä aprikoi. Sitä minä aina miehelleni saarnaan.
— Mutta hyvä rouva Hägg — — —
Hän keskeytti minut. — Ei kiistellä, ei kiistellä. Ehkä ei neiti ota oppiakseen enemmän kuin miehenikään. Kyllä hän osaa työtä tehdä ja tekee käskemättäkin, mutta ne ajatukset, ne ajatukset ne hänet vielä hautaan vievät.
Tiedustelin hänen miehensä terveyttä, mutta vastaus oli väistävä. Aloin siitä syystä toiselta suunnalta.
— Nuorin poikanne on hyvin isäänsä, aivan kuin isosta pienennetty, niinkuin sanotaan.
— Vai niin, vai niin. — Hän hymyili niin omituisesti, että jouduin aivan ymmälle. Mikä lie sitte vetänyt katsettani hänen käteensä, joten huomasin vasemman käden nimettömässä neljä paksua kultasormusta. Ymmärsin, että hän oli toisen kerran naimisissa ja lausuin arveluni, että nuorin oli tämän isän ainoa lapsi.
Taaskin tuli sellainen vastaus, että en tietänyt, mitä ajatella.
— Ei — ei. — Hänen oma isänsä oli jo haudassa, kun menin tälle miehelle, ja tähän näköön hän tuli kuitenkin. Mutta ne ovat niitä asioita, joita eivät ymmärrä muut kuin se, joka itse on kantanut lasta rintansa alla.
En tietänyt enää, mistä puhua. Kohta kun yritin, näkyi umpi tulevan eteen.
Rouva Hägg ei näyttänyt aavistavan ajatuksiani. Hän rupesi vain innokkaasti kutsumaan heille.
— Eihän minusta seuraksi, minä olen tavallinen työ-ihminen, mutta mieheni kaipaa parempaa ja hienompaa seuraa kuin saa meikäläisissä oloissa.
Kysyin, pitikö mies seurustelusta. Hän näytti niin umpimieliseltä.
Voi, kuinka rouva Hägg silloin nauraa heläytti. — Vai on se tänne asti näkynyt, ihan tien toiselle puolelle — ha-ha-haa? Vai onko neiti niitä valittuja, joilla on oikein näkevät silmät? Eihän sitä sitte tiedä, uskaltaako käskeäkään!
Samassa tuli Kaisa puutarhasta, rouva muisti asiansa, ja puhe katkesi.
Tämä tapahtui eilen. Olen senjälkeen yhtenään ajatellut uusia naapureitamme. He ovat todella herättäneet mielenkiintoani.
Tänään aamupäivällä tarkastelin heitä, kun mies istui pihamaalla jotain käsityötä näperrellen — astiain korjausta tai jotain sellaista.
Melkein koko ajan oli siellä joku hänen luonaan. Vanhempi poika ja tytöntyllerö kävivät siellä pikipäin, kai jollain asialla. Se kaunis tyttö oli siellä hyvän aikaa ja auttoi herttaisella, melkein äidillisellä tavalla, mutta kaikkein kauemmin viipyi siellä tuo ruma, pieni poika, isäpuolensa kuva.
Rouva Hägg itse kävi pari kertaa miehensä luona pihalla. Hän tuli kuin tuuliainen ja meni samaa kyytiä, mutta hänen reipas ryhtinsä ja hyväntahtoisuutta paistavat kasvonsa ennättivät luullakseni sittekin tehdä tehtävänsä. Tuntuikin siltä kuin hän olisi kesken kiireensä pistäytynyt sinne vain saadakseen iloisella olennollaan sanoa miehelleen: katsos, näin on elämä otettava.
Kun hän poistui, seurasi miehen katse häntä. — Sinä hyvä, sanoi se.Mutta siinä oli samalla jotain synkkää, ahdistettua ja umpimielistä.
Kohta kun vain jaksan ja saan tilaisuuden, menen heitä tervehtimään. Siinä määrin huvitettu olen heistä. Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia, tuota synkkää, umpimielistä miestä ja hänen rohkeata vaimoaan, tuota kaunista hienohipiäistä tyttöä, joka tuntuu niin kummasti joukkoon kuulumattomalta, ja rumaa, pientä Viljoa, isänsä uskollista seuralaista.
En kuitenkaan tiedä, milloin voin mennä sinne. Voimat tuntuvat palaavan kovin vitkalleen, ja kun jaksan tehdä jotain, koetan ajatella entisiä velvollisuuksiani ja tätiä.
En toivo mitään niin hartaasti, kuin että pääsisin selville hänestä ja välimme, jos mahdollista, muuttuisi entiselleen.
(Pari viikkoa myöhemmin.)
En tiedä oikein mistä alkaa, niin paljo olisi kerrottavaa.
Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, en hyvään aikaan jaksanut ajatella uusia naapureitamme. Tädin omituinen, milloin vähän lauhkeampi, milloin tyly ja luotaantyöntävä käytöstapa antoi minulle siksi paljo sekä ajatuksen että surun aihetta.
Mistä tämä kaikki johtuu? Olenko minä vai sairauteni syynä siihen? Vai onko tädissä jonkinmoinen valtava murros tapahtumaisillaan, ja sekö tähän syynä? Vai onko yhdyselämämme nykyinen tila vain tuon sananparren surullista todentamista: ne jotka tahdot eroamaan, ne pane yhteen asumaan?
Näin kysyin itseltäni.
Silloin täti valmisti minulle uuden yllätyksen. Hän lähti eräänä päivänä kaupunkiin ja yksin — vastoin kaikkia vanhoja tapojaan.
Olin jo aivan huolissani. Aloin epäillä hänen terveytensä tilaa.
Viimein sain selityksen meidän istuessamme kahden tädin huoneessa.
— Minä olen suunnitellut matkaa sinulle, — sanoi täti äkkiä.
Minä en ymmärtänyt. — Aijotko sinä täti, — aloin tiedustella.
— En minä, mutta sinä.
— Sinä olet vihoissasi. Tahdotko minut pois kotoa?
— Mitä joutavia. Olen vain ehtinyt ajatella yhtä ja toista sinun sairastaessasi. Kun entisyys puhuu, käy ihminen vaiteliaaksi. — Ääni kävi matalammaksi ja värähti. — Sinussa on paljo äitiäsi. Ei kukaan tiedä niin hyvin kuin minä, minkälainen hän oli. — Sellainen siunattu ihminen. — Mutta nyt sinä olet kuin näivettynyt. Puhuin lääkärin kanssa. Ehkä lähtisit Sveitsiin.
Minä en ollut ymmärtää enkä uskoa, mutta niin asia kuitenkin oli.
Nyt on kaikki jo selvillä ja valmista. Lähtö on ovella. Olen viimeistä päivää kotona.
Jo pelkkä tämän matkan tietoisuus on tehnyt minulle hyvää. Voimat alkavat palata. Se minua vain surettaa, että täti taaskin on ollut niin omituinen. Tämä tuntuu sitäkin raskaammalta, kun haluaisin osoittaa kiitollisuuttani tästä hänen suurensuuresta lahjastaan.
Toivoin, että tänä viimeisenä iltana olisin päässyt häntä lähemmäksi, mutta toivo petti.
Ei auta muu kuin odottaa selkeämpiä ja parempia päiviä. Ne tulevat ehkä sitte eron jälkeen, kun palaan.
Kaisan kanssa oli meillä pitkä jäähyväiskeskustelu. Sitte tein kierroksen puutarhassa. Tulin viipyneeksi kauan sillä tiellä, sillä siellä ollessani tuli rouva Hägg sinne.
Minä tunsin punastuvani nähdessäni hänet. Olin tyyten unohtanut, miten hartaasti hän joku aika takaperin oli pyytänyt minua heille. Matkavalmistuksissa oli aika mennyt hyvin pian, ja siihen olivat myöskin huvenneet voimat.
Hän tuli kuin tulikin minua taas pyytämään heille.
Selitin syyn, miksi en ollut käynyt.
— Sitähän minä vähän kuulin. Ja niin käy, että kun on omat asiat mielessä, niin mitä sitä muista.
Häveten itseäni selitin, etten minä tahtoisi olla sellainen, vaikka nyt todella olin ollut.
— Niin, niin. Ihmisiä me olemme kaikki. Mutta usein sitä sitte saa katua jälestäpäin, sillä »minkäs teet, sen edestäsi löydät», ja mitä et tee, sen löydät myöskin. Eteen ne kaikki kiertyy.
— Ettepä te anna kovin hyviä eväitä, sanoin hymyillen.
Rouva rupesi selittämään, että eihän hän nyt tarkoittanut erityisesti minua ja tätä matkaa, oli vain itse sellaista kokenut.
— Minä olin tuollainen iloluontoinen heps'keikka. Siihenkin aikaan, kun miehelle menin — toiselle järjestyksessä — niin, ei nykyiselle miehelleni, — en ajatellut muuta kuin omia asioitani. Katsokaa, minä olin käynyt Amerikassa ja olin siellä oppinut tuntemaan elämää oikein pitkin ja poikin. Sen jälkeen juurtui minuun sellainen ylenkatse koko miessukua kohtaan, etten heistä tahtonut tietää en niin mitään. — Mutta sitte kun olin päässyt vähän ohi viidestäkolmatta, rupesin ajattelemaan, että ihmisen ei sittekään ole hyvä olla yksin. — Korjatkoon toinen, mitä toinen rikkoi, ajattelin. Nyt minä otan miehen ja otan hyvän.
Minä en voinut olla hymyilemättä, vaikka pelkäsin loukkaavani häntä.Mutta vielä mitä.
— Naurakaa vain, naurakaa vain, hyvä neiti, vakuutteli hän. — Suora puhe on niin harvinaista, sentähden se naurattaa. Mutta minä en osaa mitään mielessäni hautoa. Sanoa poksautan, kun sana kielelle pyrkii.
— En minä kuitenkaan kaikille, selitti hän sitte kohteliaasti. — Jo sen naamasta näkee, kenelle saattaa sanoa, kenelle ei.
— Te asuitte Helsingissä, ennenkuin menitte naimisiin, kysäisin, itsekseni arvellen, mitä kaikkea vielä saisin kuulla tältä avomieliseltä, uudelta naapuriltani.
— Niin Helsingissä, Helsingissä. Ja jos senkin sanon suoraan, niin on minulla siksi tarkka silmä miesväkeen nähden, että pian minä olen selvillä siitä, mitä on minkin mielessä. Hyvin kouluutettu ja puhdasrotuinen metsäkoira ei erehdy. Sentähden uskalsin ottaa. Mutta siinä hommassa unohdin sen poikapoloisen, joka minua silloin olisi tarvinnut.
— Ketä te tarkoitatte?
— Nykyistä miestäni. Tunsin hänet jo silloin. Ja ehkäpä poika raukka olisi voinut tulla onnellisemmaksi, jos en silloin olisi niin hartaasti ajanut vain omia asioitani.
En sittekään ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja sanoin sen hänelle suoraan.
— Ei tiettävästi, kun ette tunne meitä ettekä olojamme. — Rouva Hägg nyökäytti varmentavasti päätään. — Mutta sitte kun tulette takaisin kotiin ja meillekin, sitte kerron.
Hän rupesi taas puhumaan pitkältä siitä heille tulosta. Hän tahtoi seuraa miehelleen. Aika kävi hänelle pitkäksi, kun hän ei paljo voinut liikkuakaan. Hänen tähtensä juuri olivatkin muuttaneet tänne. Hän oli sitä niin toivonut. Täällä piti oleman terveellistä. Hän oli monta kertaa ihmetellyt, miksi minä olin niin heikko.
Minä vuorostani ihmettelin sitä, mitä hän tiesi terveydestäni tai sairaudestani.
Oli nähnyt ikkunassa, selitti rouva. — Hän ei puhu paljo, mutta teitä hän on kysynyt monta kertaa. Senkin tähden niin soisin, että tulisitte.
Tuntui niin omituisen pahalta, aivan kuin joku olisi kädestä ottanut ja tahtonut minua pidättää. Minä tunsin tänä hetkenä ehkä voimakkaammin kuin koskaan, mitä tämä matkan toivo ja sen toteuttaminen minulle oikeastaan merkitsee. Se on samaa kuin vangille vapaaksi pääseminen, kuin hengittämisen mahdollisuus tukehtumaisillaan olevalle.
Kuulin tuskin, mitä kaikkia voimasanoja rouva Hägg käytti vielä pitkältä puhuessaan sinne tulostani. Kiitin kuitenkin.
— Ei kiittämistä, ei kiittämistä. — Itseäni ja omaa parastanihan minä vain. — Kas, kun ajattelee paljo, käy elämä niin raskaaksi, mutta kun toinen tulee ja puhuu omastaan tai muusta ja ajaa ajatukset hajalle, silloin on kuin hän veisi kappaleen kuormasta mennessään. Sen minä soisin tapahtuvan miehelleni. Hän poloinen tarvitsisi enemmän iloa.
Ainainen tyytyväisyyden paiste oli kadonnut rouva Häggin kasvoilta ja sen sijalle oli siirtynyt äidillisen hellä, sydäntä liikuttava hohde, samanlainen kuin se, jota ihailin muuttoiltana hänen katsellessaan vanhinta tytärtään.
— Se ei ole säälittävä, jolla on sellainen vaimo kuin te, sanoin liikutettuna. Ja sydämestä ne sanat lähtivät, sillä hän on todellakin ihmeteltävä ja ihailtava, tämä omituinen, iloinen ja naurava ihminen.
— Paremman olisi ansainnut. — Rouva Hägg pyyhkäisi kädellään kiireisesti silmiään ja heitti sitte hyvästi.
Mutta vielä portilta hän kääntyi takaisin, tuli luokseni ja alkoi puhua kuiskaamalla.
— Neiti, luuletteko, että joku ihmeellinen voima vetää ihmistä takaisin sille paikalle, missä hän on kärsinyt paljo? Eikö hänen luulisi pikemmin vierovan sitä?
Sanoin, että ihmiset ovat niin erilaisia. Toiset vierovat, toiset etsivät. On sellaisiakin, jotka nauttivat kärsimyksistään.
— Ei, mutta kun sitä kärsii, — kärsii, —. Ei silloin nauti. Ja etsii kuitenkin.
Hän alensi äänensä melkein kuulumattomaksi. — Juuri täällä mieheni menetti säärensä. Se tapahtui siihen aikaan, kun rautatietä rakennettiin. Hän aikoi tänne — ehkä työnhakuun. En tiedä. Mutta matkalla hän joutui junan alle. Ja nyt hän kuitenkin pyrki juuri tänne. Hänen tähtensä me muutimme. Mutta nyt hän on käynyt niin kovin synkäksi ja alakuloiseksi.
Vakuutin, että täällä oli terveellistä ja hyvä olla ja toivotin sydämestäni, että herra Häggkin pian saisi kokea sitä. Sitte erosimme.
Ja nyt minä yksinäisyydessä ihmetellen muistelen tätä viimeistä, lähtöni edellistä iltaa ja kaikkea mitä sen kuluessa olen kuullut, ajatellut ja kokenut.
(Varhain seuraavana aamuna.)
Muut nukkuvat vielä. Minä en saa unta, sentähden nousen kirjoittamaan.
Mitä? Olenko minä päiväkirjojen vihaaja sittekin kirjoittanut päiväkirjan?
Kenties. Mutta minulle se ei ole ollut päiväkirja. Minä olen koko ajan puhunut ja kertoillut vain sinulle, tuntematon ystäväni. Siten on kirjoittaminen käynyt minulle mahdolliseksi, helpoksi ja ollut minulle avuksi.
Huoneeni on tänä aamuna oudon autio ja tyhjä. Kaikki, mikä on antanut sille eloisuutta, on poissa. Kukkaseni olen vienyt Kaisan huoneeseen, jotta hän paremmin muistaisi niitä kastella. Tauluni, kirjani, kaikki sellaiset, mitkä luovat henkeä ja elämää ympärilleen, ovat lukkojen takana. Mutta sen sijaan on huoneessani suuri matkakori, ja se on tällä kertaa kaikkea muuta parempi. Vanhat ystäväni olen ilolla sulkenut lukkojen taakse vain tuon yhden ja ainoan tähden. Sillä kun sitä katselen, unohdan aivan, että näen vain yksinkertaisen matkakorin, jonka ensi kertaa ulkomaille aikova on itselleen hankkinut.
Se unohtuu ja sen sijaan on kuin katsoisin kohti toivojeni maata, kohti tulevaisuutta ja — elämää.
Kuitenkin sekoittuu ilooni tällä hetkellä vähän pahantuntemustakin.
Nukuin levottomasti ja heräsin näin varhain. Matka oli mielessä, ja sitte näin myöskin omituista unta.
Olin alpeilla, kiipeämässä ylös jyrkkää kallionrinnettä. Jouduin paikalle, josta en päässyt eteenpäin enkä taaksepäin. Aloin jo hätääntyä, kun samassa huomasin, että yläältäpäin ojentautui voimakas käsi minulle avuksi. Tartuin siihen ja lämmin, turvallinen tunne täytti sydämeni.
Mutta ennenkuin pääsin nousemaan, näin toisenkin käden. Se kurottautui alhaalta päin sinne, missä seisoin. Se oli heikko, kuivettunut ja vapiseva. Avuttomuudessaan näytti se rukoilevan: älä mene, älä jätä.
Suuri tuska valtasi minut ja heräsin hikihelmet otsallani.
Tämä muisto vaivaa ja häiritsee minua, en ymmärrä itsekään miksi.
Ymmärrätkö sinä, ystäväni? — — —
Nyt kuulen jo tädin liikuskelevan huoneessaan. Sentähden lopetan.
Eteenpäin, ylöspäin suikerteli tie, toisella puolellaan jyrkästi alasviettävä kallionrinne, toisella penkereittäin kohoava, juhlallinen kuusimetsä. Siellä täällä vilahti puitten latvojen lomasta esiin vihertävä järven pinta, ja etäisyydessä metsärajan yläpuolella häämöittivät aavemaisina alppien mahtavat huiput.
Toini nojautui mukavammin vaunun selustaan ja sulki silmänsä. Hetken kuluttua hän avasi ne uudelleen ja sulki ne sitte taas. Aina kun hän istui näin silmät ummessa, uskoi hän näkemänsä maiseman kauniiksi kangastukseksi, joka pian oli pakeneva, ja joka kerralta, kun hän silmänsä avasi hämmästyi hän, nähdessään ettei tuo lumoava luonto ollutkaan paennut, vaan oli tuossa hänen edessään niin satumaisen kauniina ja kuitenkin todellisena.
Hevonen nousi hitaasti ylöspäin kiemurtelevaa tietä, ajaja istui äänettömänä paikallaan ehkä vaipuneena ihailuun hänkin tai kenties niin tottuneena tähän kauneuteen, ettei sitä huomannut, enemmän kuin koskenpartaalla asuva ainaista kohinaa.
Kevyet kesäpilvet vaeltelivat illan taivaalla.
Välistä peittivät ne kuun kokonaan, välistä vetäisivät äkkiä verhonsa syrjään. Silloin valahti välkkyvä valovirta sinivihreille laineille, kastehelmet kimaltelivat tiepuolessa kirkkaina, hopeanhohtavina, ja kuutamo kutoi kultalankojaan metsän salaperäisiin pimentoihin.
Matka edistyi hitaasti. Aikaa oli tarpeeksi sekä nauttimiseen että ajattelemiseen. Ja ajattelemista oli myöskin. Olihan nyt matkan ensimäinen taival päättynyt, ja Toini oli kuin tien polvekkeessa, josta oli lähdettävä kulkemaan toiseen suuntaan.
Mutta oliko mahdollista koota ja järjestää ajatuksiaan tällaisen luonnon ympäröimänä. Kaikki oli niin satumaista, ja hurmaavaa. Toini oli ollut ja oli kuin unessa-eläjä siitä aamusta alkaen, jolloin hän Bodenjärven rannalla heräsi auringon lämpimään huomensuuteloon ja lintujen iloliverrykseen.
Ja kuitenkin oli hän jo ollut hyvän aikaa täällä. Hän oli jo saanut kokeakin yhtä ja toista, enemmän kuin olisi suonutkaan.
Toini huokasi. Hän olisi mielellään jäänyt vielä pitemmäksikin aikaa siihen kotiin, josta hän vasta oli lähtenyt, mutta olojen muodostuttua sellaisiksi kuin ne nyt olivat, oli se mahdotonta.
Äiti! Hänen kuvansa kohosi yhtäkkiä ilmielävänä Toinin eteen. Näin äitikin olisi nauttinut, näin hurmaantunut, näin antanut luonnon viihdyttää itseään ihanaan lepoon. Äidiltä hän oli varmaan perinyt rakkautensa luontoon, äidiltä myöskin matkustamishalunsa.
Vaikkei äiti koskaan itse ollut joutunut oman maan rajojen ulkopuolelle, tiesi hän tässä suhteessa enemmän kuin moni matkustellut, sillä hän oli lukenut paljo ja oli niin elävästi omistanut itselleen kaiken sen, mitä luki. Hänellä oli omat lempimaansa ja hän herätti Toinissakin erityistä harrastusta näihin maihin. Vuorimaita Sveitsiä ja Skotlantia hän rakasti erityisesti, samoin Espanjaa, Italiaa ja Kreikkaa. Sitäpaitsi hän koetti erinomaisen innokkaasti hankkia itselleen tietoja Uudesta Seelannista. »Sinne me yhdessä matkustamme, kunhan kasvat suureksi», sanoi äiti välistä ollessaan vallattomalla tuulella.
Uusi Seelanti! Eihän kukaan siihen aikaan siitä puhunut. Miten äiti oli muista edellä kaikessa! Niin, siinä toisessakin asiassa, jota Toini näinä päivinä erityisesti oli ajatellut.
Kuinka hän muisti sen kerran, jolloin äiti hänelle oli selittänyt, että naisen suurimpia siveellisiä hairahduksia oli hänen halunsa hallita ja miellyttää miestä, hallita, miellyttää ja nauttia vallastaan silloinkin, kun ei voi vastarakkauden lahjaa antaa. Äiti oli oikein kiivastunut selittäessään, miten halpamaista oli, kun tytöt, vieläpä äiditkin iloitsivat kosijain paljoudesta. Eivät ne vanhat suomalaiset suotta sanoneet: morsian monen kosittu on kuin olut väljähtynyt. Kosija, joka sai rukkaset, oli oikeastaan häpeäksi tytölle, sillä useimmissa tapauksissa tyttö saattoi jo ennen kosintaa nähdä, mitä toisen mielessä liikkui, ja jos hän tunsi arvonsa ihmisenä ja naisena, selvitti hän ajoissa toiselle omien tunteittensa laadun.
Tuo keskustelu painui silloin Toinin mieleen oikeastaan vain sentähden, että hän oli ylpeä aina kun äiti puheli hänen kanssaan ihan kuin yhden ikäiselle toverille. Mutta myöhemmin hän oli elämää katsellessaan usein kysynyt itseltään, eikö äiti tässäkin suhteessa ollut rehellisempi, selvänäköisempi ja korkeammalle tähtäävä kuin muut.
Miten suuriarvoista oli saada muistella sellaista äitiä! Mutta se muisto se herätti samalla yhä vieläkin suurta kaipuuta ja sydäntä kalvavaa tietoisuutta siitä, ettei kukaan enää noin rakastanut, noin ymmärtänyt ja noin rakkaudellaan omaksi ottanut.
— Me olemme kohta perillä. — Ajomies kääntyi Toiniin päin. — Tästä käännymme kirkon ohi, sitte näkyy jo rakennus.
Kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli Toini vielä ihailemassa pientä goottilaiseen tyyliin rakennettua kirkkoa, jonka valkoisen hohtaville seinille puut loivat pitkiä varjojaan.
Kohta kun Toinin matkatavarat oli kannettu hänen huoneeseensa, rupesi hän laittautumaan levolle.
Seurusteluhuoneesta kuului soittoa. Joku soitti viulua, toinen säesti.He soittivat hyvin kumpikin.
Händelin »Largo» kaikui hartaana, voimakkaana. Sitä seurasi vilkas, leikkisä kappale — kaiketi unkarilainen — täynnä sekä tulta että kaihomielistä tunnetta.
Toinista tuntui kuin viulunsoittaja ei olisi voinut riistäytyä irti »Largon» vakavasta hartaudesta. Hän tuntui olevan etäällä noista iloisen vallattomista sävelistä. Säestys joutui yhtenään etualalle.
Vasta kun vieno, viihdyttävä »Berceuse» alkoi, oli viulun soittaja taas mukana. Säveleet syntyivät syvinä ja lämpöisinä, kuin kertoen äidin hymyilystä, äidin hyväilystä, äidin suuresta sydämenrakkaudesta. Siihen Toini nukkui.
Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hypähti hän kohta ikkunaan, työnsi molemmat puoliskot auki ja vetäisi tuolin ikkunan ääreen. Sitte hän nojautui pää käsien varaan painuneena ikkunalautaan. Hän ei ajatellut, ei tuntenut, hän vain eli niin rikasta, niin täyteläistä elämää kuin joka solu hänen olennossaan olisi olemassaolon ihmeellistä salaisuutta ylistänyt.
Viihdyttävää lauluaan humisivat korkeat kuuset. Alppipurot, jotka pitkinä, valkeina rihmoina riippuivat rinteitä pitkin, säestivät äskeisen sateen paisuttamina tavallista voimakkaammin metsän huminaa ja taivaan rannalla kylpivät hohtavat lumihuiput aamuauringon valossa.
Pieni kaistale vain suuresta, avarasta maailmasta, mutta miten valtava se kauneus, joka siihen mahtui.
Ja tuo pieni alppijärvi, joka kuusimetsän keskeltä pilkisti esiin, miten väririkas ja vaihteleva se oli! Se oli kuin sielun syvyyttä kuvastava katse, niin tutkimaton, syvä ja samalla niin kirkas.
Toinin pää painui hartaana. Miten pieneksi tunsi itsensä tämän suuren luonnon ympäröimänä, mutta miten vapauttavaa tuo tunto samalla oli. Se ei masentanut, se nosti. Se vapautti kaikesta arkisesta ja pienestä, joka oli tukahduttavaa kuin pöly valtateitten varsilla. Se nosti katsomaan elämää oman minän ahtaitten rajojen yläpuolelta, se ijäisyysajatuksia herättäen nosti ajallisuuden ijäisyyden ilmapiiriin.
— Sinä suuri, siunattu luonto, miten paljo sinä annat! — Toini painoi poskensa ikkunapieleen, katseen kuin imiessä itseensä maiseman kauneutta.
»Paa Solen jeg ser» — kuuluivat etäisyydestä viulun säveleet hartaina kuin aamurukous.
Toini oli istunut ikkunassa tietämättä miten kauan, kun viimein havahtui. Hän katsoi kelloaan. Vasta puoli kahdeksan, ja seinällä riippuva taulu ilmoitti hänelle, että aamiaista tarjottiin vasta puoli kymmeneltä.
Hän pukeutui vitkalleen, kirjoitti pari kirjekorttia kotimaahan ja katsoi uudelleen kelloa.
Hänellä oli aikaa ihan ihmeesti.
Hetken kuluttua hän istui kynä kädessään avonaisen ikkunan ääressä:
(Alppien maassa 5.7.)
Taas minun täytyy kirjoittaa sinulle, tuntematon ystäväni. Mutta minä pelkään kynään tarttuessani, sillä se mitä täällä olen nähnyt, on niin ylevän kaunista, ettei sitä sanoin selitetä. Se on nähtävä. Täällä täytyy elää, silloin vasta tietää, mitä tämä luonto voi antaa.
Olen täällä saanut terveyteni, tahtoisin sanoa elämäni takaisin. Niinkuin kuivuuden näännyttämä maa sadetta särpii, niin on koko olemukseni täällä itseensä imenyt uutta elinvoimaa. Luonnon tuhannet säveleet ovat minut viihdyttäneet voimia uudistavaan lepoon. Lumoava kauneus, joka minua täällä ympäröi, on äänetön kehtolaulu, ei typerä, aivoja tylsistyttävä, vaan laulu, joka väsynyttä lasta houkuttelee kehitystä, elämää edistävään lepoon, samalla kun se antaa niin paljo heräämisen hetkiä varten.
Tuskin voin sanoa, miten kauan olen ollut täällä alppien maassa. Elämä on täällä kuin satua.
Monessa paikassa olen jo ehtinyt käydä.
Olen etsinyt rauhaa, hiljaisuutta ja yksinkertaisia oloja siinä määrin kuin se on mahdollista täällä, matkailijain maassa. Valtateitten varsilta olen polkenut omille poluilleni. Jonkun aikaa oleskelin pienessä kodissa kauniin alppijärven rannalla. Rakennus, kaksikerroksinen, valkeaksi maalattu talo, jota parveke kiersi kahden puolen, oli järvestä jyrkästi kohoavalla kalliolla. Siinä se puutarhan ja metsien ympäröimänä kimalteli kuin kastehelmi heinikossa, milloin kuun, milloin auringon valossa.
Minun siellä ollessani oli ihanat ilmat ja kuutamoöitä. Tekisi mieleni sanoa, että sieluni siellä hekumoitsi, niin hurmaavan kaunista oli kaikki.
Kodissa, jossa asuin, ei sillä kertaa ollut muita vieraita kuin eräs sveitsiläinen herra ja minä. Me soutelimme, kävelimme ja keskustelimme yhdessä. Illoin, kun kuu kumotti suuren pähkinäpuun lomasta, kun alppikosken kohina soi kuin sordinon hiljentämänä ja viiniköynnöksien verhooma talo näytti nukkuvan, istuimme yhdessä parvekkeella, milloin äänettöminä, milloin puhellen, mutta mieli aina samanlaisessa vireessä kuin meitä ympäröivä luonto.
Olin niin lapsellinen. Olenhan kasvanut kotiaitausten suojassa. Päähäni ei pälkähtänytkään ajatus, että voisin toverilleni olla muuta kuin keskustelukumppani, jonka läsnäolo oli mieluinen silloin, kun sanoin täytyi etsiä vapautusta liian voimakkaille vaikutuksille. Mutta olikin toisin. Sentähden matkustin pois.
Tämä muisto on pieni sorasävel, mutta eräässä suhteessa olen siitä kiitollinen. Tiedät, että aloin kirjoittaa sinulle pääasiallisesti päästäkseni selvyyteen itsestäni. Olin silloin toivottoman väsynyt ja alakuloinen. Se ei ollut mitään satunnaista, ei sairauden aiheuttamaa. Alakuloinen väsymys oli muuttunut pysyväiseksi mielentilakseni. Miksi? Siitä tahdoin päästä selville.
Olen nyt mielestäni tässä suhteessa saanut ainakin jonkun verran kielteistä selvitystä.
— Sinä olet noin alakuloinen sentähden, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin, sanoi minulle joku aika takaperin eräs naimisissa oleva tuttavani. — Oletko sinä vähemmän yksin, aijoin kysyä, mutta en hennonnut, sillä tiesin sen kohdan kipeäksi. Annoin hänen vain moittia minua siitä, etten ollut hankkinut itselleni kokemusta siitä, miltä tuntuu rakastettuna oleminen tai rakastaminen. En ollut edes hankkinut itselleni läheistä naisystävää, »sydän ystävää», niinkuin niin monet muut.
Minä olin vaiti, kuuntelin ja nauroin, mutta myöhemmin ajattelin asiaa paljo. Sanoohan Saarnaajakin: »Parempi on kaksi kuin yksi, sillä heillä on hyvä palkka työstänsä. Sillä jos he lankeavat, auttaa toinen ylös ystävänsä, mutta voi yksinäistä, joka lankeaa, kun ei ole toista häntä nostamassa.»
Sitä yksinäisyyttänikö siis sairastan, kysyin itseltäni, kysyin moneen kertaan, sillä sen, joka tahtoo selvyyteen päästä, täytyy olla perinpohjainen ja rehellinen.
Tiedän nyt, miltä tuntuu toisen rakkauden voittaminen. Mutta onko se minua rikastuttanut, onko suonut tyydytystä? Ei vähääkään.
Jouduin tänne tullessani kulkeneeksi huimaavien jyrkänteitten vieritse. Katsoessani alas syvyyksiin, muistin naisten usein mainittua turvantarvetta, ja kysyin itseltäni, olisiko tuntunut hyvältä, jos voimakas käsivarsi suojaten olisi ympärilleni kiertynyt. Sain vastauksen voimakkaasta riemun tunteesta, minkä herätti se, että olin vapaa, vapaa, kuljinpa kuilujen ja jyrkänteitten partaalla tai tavallisuuden tasaisella tiellä.
Yksinäisyyttäni en siis sairasta. En muuten tunnekaan olevani yksin, kun tiedän, että sinä olet olemassa, sinä, joka olet ystäväni sanan kaikkein ihanimmassa merkityksessä. Minusta tuntuu yhdentekevältä milloin, missä ja miten pian tapaamme. Pääasiahan on, että olet olemassa.
Mutta elämäntehtäväänsä ei ihminen voi odottaa miten kauan tahansa. Sillä odotuksella on rajansa. Sen tunnen yhä selvemmin. Äiti, joka katselee lapsiaan, ajatellen: he jatkavat työtäni, tiedemies, joka työnsä tulokset jättää jälkimaailmalle, pellon perkaaja, joka kivilouhikon on viljavainioksi muuttanut, he ovat onnellisia, sillä he voivat sanoa: se elinvoima, mikä minulle suotiin, se työ, jonka suorittaakseni sain, ei rauennut tyhjiin. Se edisti elämää, ja elämä edistyy, jatkuu, kun kuluneet tekijät vaihtuvat uusiin. Mutta ajatus: elämä on kulunut hukkaan, hukkaan se ainoa elämä, jonka sain, se on elinvoimia jäytävä suru, ja sen esimakua olen saanut maistaa.
Ruokasalista kuului gongongin ääni. Toini kääri paperit kokoon, järjesti hiukan pukuaan ja kiirehti sitte aamiaiselle.
Ruokasalissa oli jo useita koolla. Emännän vieressä istui vanha wieniläinen rouva, joka tuntui kiertäneen kaikki maailman parantolat ja kylpylaitokset ja joka oli ottanut tehtäväkseen rikastuttaa tänne saapuneita oman elämänsä kokemuksilla sekä niitä valaisevilla matkakertomuksilla. Wieniläisen toisella puolella istui kuivahko, kapeakasvoinen englantilainen, joka tuon tuostakin tutki sanomalehteä. Pienikasvuinen, tarmokkaalta näyttävä sveitsiläinen istui rouvineen pöydän toisella puolella. Sveitsiläinen tuntui olevan puhelias. Alpeilla kiipeäminen oli hänen suuri intohimonsa, ja siitä hän puhui. Vallisin alpit, Jura ja Berner Oberlantin mahtavat huiput olivat hänelle tuttuja kuin alppimetsästäjälle. Minne vain ihmisjalka pääsi nousemaan, sinne pyrki hän. Ja minne ei omin neuvoin päässyt, sinne hän nostatti itsensä köysien varassa.
Rouva Hutz istui aina äänettömänä miehensä kertoellessa, mutta kun kuvaukset koskivat uhkarohkeita yrityksiä tai vastaisten retkien suunnitelmia, saivat hänen suuret, ruskeat silmänsä pelokkaan ilmeen, ja käsi painui rukoilevasti miehen olalle.
Rouva Hutzin toisella puolella istui kookas, ruskeatukkainen, sinisilmäinen herra. Hän tuli myöhemmin kuin toiset pöytään, sentähden hän jäi esittelemättä. Aterian aikana hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen henkevät kasvonsa ja kaunis, korkea otsansa herättivät Toinin huomiota.
Aterian päättyessä Toini oli selvillä siitä, ettei hänen tarvinnut katua tänne joutumistaan. Seura tuntui tyydyttävän vaihtelevalta. Ja kuunneltuaan keskusteluja päivällispöydässä varmistui hän tässä uskossaan. Erilaiset mielipiteet, luonteet ja katsantokannat vilahtivat esiin itsessään jokapäiväisen keskustelun takaa niin vilkkaasti ja vaihtelevasti, että Toinista tuntui kuin hän olisi pöydässäkin saanut osakseen jotain elämän rikkaudesta, saanut siitä kappaleen, jonka sai viedä muassaan suuren luonnon hiljaisuuteen, missä kaikki vaikutukset syventyivät, selvenivät ja kirkastuivat.
Koko ensimmäinen päivä oli Toinille pelkkää tarkastelemista ja tutkimista, aterian ajat samaten kuin muu osa päivästä, jolloin tiet ja polut, laaksot ja rinteet kutsuivat tuttavuuden tekoon.
Aurinko oli laskemaisillaan, kun hän ripeästi astui metsäpolkua pitkin kotiin päin. Suorana, ryhdikkäänä seisoi juhlallinen kuusikko molemmin puolin tietä. Hiljainen hyminä vain kävi oksalta oksalle. Rinnettä pitkin kuljeksi komea karja laiskasti laidunta etsien. Karjan kellot kilahtelivat iloisesti ja soinnukkaasti.
Oliko täällä aina sunnuntai, tämän suuren, ihanan luonnon helmassa? Oliko astuntakin arkityötä, joka ei tänne sopinut? Siltä melkein tuntui.
Toini harvensi askeleitaan. Hän ei olisi hennonut ensinkään lähteä pois täältä, luonnon suuresta temppelistä, jossa säveleet soivat niin valtavina ja niin voimaa antavina.
Mutta samassa tempasivat raikkaat, elämän iloa uhkuvat säveleet hänet pois siitä hiljaisesta hartaudesta, johon hän oli vaipunut.
»Holi dei, holi duu» tulvehti häntä vastaan vakavan kuusikon helmasta. »Hili hei lei dei.» Joka sointu helähti kuin kellon kirkas ääni tai kuin lintujen iloliverrys, kun se putoili puitten oksilta.
Toini pysähtyi ja katsoi hämmästyneellä ympärilleen. Sitte selveni hänelle että se oli jokellusta, paimenpoikien iloista jokellusta, josta hän usein oli kuullut kerrottavan, mutta jota nyt itse ensi kertaa joutui kuulemaan.
Ja tuolla ne itse jokeltajatkin keinuivat toinen toisella, toinen toisella puolen tietä, vuoroin vastaten toisen lauluun.
Toinin mieleen tulivat Suomen kesäillat, karjan kotiin paluu, lehmisavut ja valoisan valoisa Pohjolan yö. Mieli kävi niin lämpimäksi sitä muistellessa, mutta miten toisenlaista se oli kuin tämä voimakas, elämän iloa uhkuva iltatunnelma!
Täällä täytyi koota voimia, jotta jaksaisi siellä kantaa sitä kaihokasta, surunvoittoista.
Toinilla oli kädet täynnä kukkasia, kun hän kävelyltään palasi.
— Tepä tulette kuin kutsusta! huudahti vanha wieniläinen hänen astuessaan huoneeseen. Wieniläinen istui koruompeluksineen seurusteluhuoneessa.
Hän pyydysteli seuranpitäjää itselleen kuin hämähäkki saalista verkkoonsa.
— Suokaa anteeksi! Tulen kohta. — Toini aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Hän tahtoi saada kukkasensa veteen. Mutta kiireessä hän erehtyi ovesta, ja ovi, jonka ripaan hän tarttui, avautuikin samassa sisältäpäin.
— Om forladelse! — Se sinisilmäinen, ruskeatukkainen herra vetäytyi äkkiä taaksepäin.
Hetken he katselivat toisiaan silmästä silmään, sitte pääsi kummaltakin nauru.
— Niin sitä hämmästyksen hetkenä ilmaisee itsensä. Herra ojensi kätensä. — Olsen — tohtori.
Toinikin esitti itsensä.
— Te olette Suomesta, minä huomasin sen heti.
— Ja te Norjasta. Mutta sitä minä en arvannut. Te ette ole sanonut sanaakaan ei aamiais- eikä päivällispöydässä.
Tohtori Olsen hymyili. — Minulla on se paha tapa. Olen mielelläni vaiti, saadakseni rauhassa kuunnella.
— Onko se paha tapa?
— Saattaa ainakin olla — esimerkiksi itsekkäisyyttä.
— No, neitiseni, nythän teillä on aikaa ihan ihmeesti. — Wieniläisen huomautus oli happamen makuinen.
— Anteeksi, anteeksi! Tulen kohta. — Toini livahti huoneesta, kysyen itseltään, oliko hyvillään vaiko pahoillaan siitä että toinenkin pohjoismaalainen oli osunut tänne.
Pari päivää sen jälkeen, kun Toini ja tohtori Olsen olivat tehneet tuttavuutta, lähti Toini iltapuolella löytämälleen mielipaikalle metsään. Hän istui siellä kirjoineen, kun yhtäkkiä kuului askeleita läheisyydessä. Hän käänsi päätään ja näki tohtori Olsenin tulevan.
— Kas teitä, olettepa te osannut valita paikan itsellenne! — Tohtori istuutui läheisyyteen, nojautui kuusen runkoon ja jäi siihen sanaakaan sanomatta seutua silmäilemään.
Toinikaan ei alkanut keskustelua. Hän tiesi tohtori Olsenin harvasanaiseksi, eikä hän itsekään osannut puhua ainoastaan puhuakseen.
He olivat hyvän aikaa istuneet vaiti, kun tohtori Olsen äkkiä keskeytti äänettömyyden. — Te ymmärrätte yksinäisyyden arvon.
Toini nyökäytti päätään.
— Minä huomasin sen heti. Sentähden on minusta tuntunut siltä kuin olisimme sukulaisia.
— Te olette hämmästyttävän rohkea. Ensi vaikutelma voi erehdyttää.
Polttava puna kohosi tohtori Olsenin otsalle, ja hetkeksi vetäytyivät hänen tummat kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että syvä laskos muodostui niiden välille.
— Te olette ymmärtäväisempi, — tai sanoisinko, käytätte elämänviisauttanne paremmin kuin minä.
Toini säpsähti. Oliko hän loukannut? Ja mikä panikaan hänet vastaamaan noin? Oliko se sulaa ajattelemattomuutta? Vai olisiko hän ehkä tietämättään ajatellut tohtori Olsenista saamaansa ensi vaikutelmaa ja pelkäsikö hän luottaa liiaksi siihen?
— Minä vain ajattelin, kiiruhti hän selittämään, että ensi vaikutelma — niin varmoja viittauksia kuin se voikin antaa — erehdyttää monesti juuri sen tähden, että siihen liiaksi luotamme.
Tohtori Olsen ei kohta vastannut. Vasta hetken kuluttua hän sanoi vitkalleen: — On oikeastaan ihmeellistä, että me niin sitkeästi uskomme itseemme tai sanoisinko saamiimme vaikutelmiin. Ihminen erehtyy, — antaa vaistonsa viedä harhaan — ja kun on kulkenut kappaleen, uskoo uudelleen vaistoonsa, — niinkuin minäkin nyt uskoin ja vielä uskon, että me ymmärrämme toisiamme.
Toini hymyili. — Tarkoitukseni ei ensinkään ollut väittää vastaan.Ajattelin vain ensi vaikutelman luonnetta ylimalkaan.
— Jos se erehdyttää, jatkoi Olsen, on usein erehdyksen syynä se, että me nykyajan ihmiset emme ymmärrä yksinäisyyden ja hiljaisuuden arvoa. Emme osaa syventyä.
He olivat taas ääneti ison aikaa, sitte alkoivat puhella muusta.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he viimein nousivat, lähteäkseen kotiinpäin. He kulkivat metsäpolkua pitkin alas alppijärvelle ja seurasivat sitte tietä, joka kiersi järven rantaa.
Matkalla kääntyi puhe Sveitsin, Norjan ja Suomen luontoon. Sama ero, mikä jo ensi iltana oli Toinin silmään pistänyt näkyi johtuneen Olseninkin mieleen.
— Tämä luonto on suurenmoista kuin meidänkin, sanoi hän, mutta se on niin paljoa iloisempaa. Täällä on kuin luonto vain nostaisi, rikastuttaisi, meillä se saartaa ahdistaa. Varsinkin tekee se niin länsirannikollamme, mistä olen kotoisin. Siellä kohoavat kalliot pystysuoraan merestä mahtavina, melkein uhkaavina kuin sanoakseen merelle: koeta voimiasi, sinä vallaton ja vapaa, meitä et masenna.
— Mutta puhuuhan sellainen luonto voiman kieltä, arveli Toini.
— Niin puhuukin. Sentähden me siellä kasvamme karupintaisiksi, jyrkiksi toiminnan ihmisiksi, tai — jos luonnon vaikutus ei purkaudu toiminnassa ulospäin — ihmisiksi, joiden sisimpään se sitä voimakkaammin painaa raskaan leimansa. Kun minä katselen meren iloisia aaltoja ja ajattelen sitä syvää surumielisyyttä, jota kallion pimentoon painunut vuonon pohjukka kuvastaa, silloin on kuin näkisin kuvan ihmiselämästä, joka iloisen vapaana riemuitsi lyhyen aamuhetken, mutta joka sitte — ehkä voimiaan koettaakseen tai lapsellisen uteliaana ja ymmärtämättömänä, — ehkä myöskin esteitä pelkäämättömänä rakkauden vaatimana pyrki lähemmäksi rannan mahtavia kallioita. Tie tuli pitkäksi ja työ raskaaksi eikä paluu ollut mahdollista. Meri ei karanneelle lapselleen antanut takaisin sen iloista vapautta. Kallio ei kerran sylinsä avattuaan syleilystään päästänyt. — — Vuono oli kaunis katsella, ja tarpeellinen on se meille. Me siunaamme sen olemassa oloa. Meren karanneella lapsella on tehtävänsä, ja se täyttää sen, mutta sen elämä ei ole iloista eikä vapaata. Surumielistä kaihoa heijastaa sen syvä silmä. Se kertoo kovan, järkkymättömän kohtalon saartavasta syleilystä.
Toinista tuntui kuin sanojen takaa olisi soinnahtanut ahdistetun sydämen suuri tuska. Hän loi pikaisen tutkivan katseen tohtori Olseniin, mutta tämän kasvot olivat tyynet ja kirkkaat.
— Olen ollut täällä ainoastaan pari päivää, jatkoi Toini, mutta minäkin olen ajatellut tai ehkä paremmin tuntenut jotain samantapaista, verratessani Sveitsin ja Suomen luontoa toisiinsa. Meilläkin on luonto niin surunvoittoista, ainakin tämän iloisen, voimaa antavan ja voimaa uhkuvan alppiluonnon rinnalla. Se on surunvoittoista, on köyhää, mutta samalla — henkevämpää. Siinä on jotain niin kuvaamatonta, jotain — tahtoisin sanoa enemmän yliaistillista kuin täällä. Se on kuin hengen riemua sen vapaudesta, sen riippumattomuudesta ulkonaisiin oloihin nähden, vapauden riemua huolimatta köyhyydestä, kylmyydestä ja pitkistä pimeistä. Siitä ei puhu ainoastaan kesäöittemme kirkkaus, sitä todistaa myöskin keväämme ihmeellinen tenhovoima, sitä kirkkaitten syyspäivien syvä rauha. Sitä huokuvat huurteiset metsät, sitä kevättalvinen tunnelma. Täällä voi luontoa ihailla paljoa objektiivisemmin, meillä se käy subjektiiviseksi. Se on niin omakseen ottavaa kuin ystävä, jota ei jokainen ymmärrä ja joka ei kaikille avaudu.
— Mutta sitä enemmän saa se, joka ymmärtää.
Toini nyökäytti päätään.
— Ja meidän länsirannikkomme jylhä, raskasmielisyyttä kasvattava kauneus ymmärtää Suomen surumielistä, henkevää luontoa, on sopusoinnussa sen kanssa. Eikö totta?
— Te puhutte aivan kuin itse olisitte raskasmielinen länsirannan lapsi. Mutta puheenne ja olemuksenne eivät soinnu yhteen.
— Kuinka niin?
— Ette tunnu raskasmieliseltä, ette toisten seurassa ainakaan. Te olette aina iloinen, vaikka te olette sitä niin — niin — hiljaisella tavalla.
— Ystävä vaikuttaa ystävään. Minä olen hiljaisuuden ystävä ja ihailija.
— Mutta kun te keskustelette — näin kuin me nyt — silloin ei tunnu sanoissanne edes hiljaista iloa. Niistä soinnahtaa silloin niin syvää — hän oli sanoa surua, mutta jatkoikin — surun ymmärtämystä. — Mutta sitte kun — — — Toini epäröi.
— Jatkakaa.
— Kun katselen teitä, ovat kasvonne tyynen kirkkaat.
— Ettekö te ole nähnyt, että vuonon pohjukka ei kuvasta ainoastaan kalliorantojaan. Järkkymättömän kalliomuurin yläpuolella kaareutuu taivas, ja juuri sentähden, että se on kaiken yläpuolella, saa vuonon pohjukkakin sitä katsella.
— Ja kuvastaa, jatkoi Toini.
Eilert Olsen ei kuullut huomautusta — tai ei tahtonut kuulla. — Elämänkatsomus, joka tyydyttävästi ja sovittavasti selittää kaikki, jatkoi hän — sekä sen, mitä itse kokee että sen, minkä ympärillään näkee, sellainen elämänkatsomus tekee ehdottomasti optimistiksi.