The Project Gutenberg eBook ofPoikiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PoikiaAuthor: Emil LassinenRelease date: November 16, 2023 [eBook #72137]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PoikiaAuthor: Emil LassinenRelease date: November 16, 2023 [eBook #72137]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Poikia
Author: Emil Lassinen
Author: Emil Lassinen
Release date: November 16, 2023 [eBook #72137]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1907
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIA ***
Kirj.
Emil Lassinen
Helsingissä, Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa, 1907.
1. Kalle Kärppä 2. Jumalan puutarhuriksi 3. Pakkokasvatuslaitokseen 4. Sysäys. 5. Nyyri 6. Jussi Pekka
Vahtimestarin riennettyä junalle, raotin minä luokan ovea ja käskin uuden tulokkaan kamariin kahden puheluun, rakentaaksemme molemmin puolin ensimmäistä tuttavuutta vastaisen yhteistoiminnan ja menestyksen vuoksi.
Nämä ensimmäiset tapaamiset olivat muodostuneet minulle vuosien kuluessa verrattoman mieltä kiinnittäviksi, sillä silloin minä useimmiten sain vaikutuksia, jotka melkein aina olivat todenmukaisia. Harvoin, ani harvoin sattui, että ensimmäinen vaikutus olisi ollut väärä ja virheellinen pääsuuntaan nähden, miten kirjava menneisyys tulokkaalla muuten olikin joskus takanaan ja miten vaikea olikin päästä käsiksi syihin, jotka hänen pikkuelämänsä olivat vinoon vääntäneet.
Aina se ei ollut vaikeata. Useammin kuin olin osannut ajatellakaan, seisoi edessäni turmeltumaton lapsen sielu, niin hento ja kirkas kuin metsälammen veden kalvo, johon hienoinkin tuulen henkäys synnyttää vireen, seisoi surullisena ja kyyneleisenä, asianhaarojen otettua semmoisen käänteen, että junalla laukattiin hauskasta pääkaupungista maaseutuelämän yksinäisyyteen ja yksitoikkoisuuteen.
Mikä olikaan tuommoisen pojan pyörittänyt pahantapaisien luetteloon? Väliin äitipuoli ja isäpuoli, väliin edistyneemmät katutoverit, väliin kuoleman kautta sattunut perhe-elämän rappeutuminen, väliin kodin, leivän ja hoidon puute, kun äiti, yksinäinen nainen, palveli tai kävi tehtaassa työssä, pojan elostellessa kaduilla, toreilla ja porttikäytävissä. Viimemainitussa tapauksessa saattoi pojan kasvoissa ilmetä kulttuurin leima, joka erotti hänet kaikista muista pojista ja loihti minun mielikuvituksiini hopeavöitä, varieteeiltoja ja niiden jälestä viini- ja samppanjapulloja, kunnes sievä sortui, kalpeni kaunis.
Mutta olivat tulokkaat joskus toistakin ainesta. Oli semmoisiakin, joiden ensimmäinen silmäys ja koko leima ilmaisi rikoksellista verta ja heti kerrassa raateli toiveet siipirikoksi. Silloin tuntui omituiselta ensimmäinen tapaaminen. Ne olivat toisinaan teräsharmaat silmät, joiden katse oli kova kuin timantti ja jotka aivan kuin ääneen sanoivat: minä olen nyt vielä pieni ja voimaton, mutta älä luule, että silti vapisen. Ja kun minä kasvan suureksi… Oli toisinaan joku, jonka silmien säihky hyristytti, oli toisinaan joku teeskentelijä ja tekopyhä, joka koetti kiltisti nauraa ja näyttää valkealta linnulta, mutta miten rikoksellisuuden vivahdukset vaihtelivatkin, aina niiden ensimmäinen vaikutus oli ehjin, voimakkain ja useimmiten hiuskarvalleen oikea. —
Uuden tulokkaan, joka nyt seisoi edessäni, olin vain hätimmiten eteisessä nähnyt, ja näkeminen herätti minussa kylmäviimaisen tunteen. Eikähän silmästä silmään katsominen tuota tunnetta tuhonnut, pikemmin vain varmensi sitä. Edessäni seisoi vankkatekoinen, hyötyvatsainen poika, värittömillä kasvoilla jonkinlainen kettumainen ilme, joka kokonaan särki teeskennellyn surun, jota poika koetti pusertaa näkyviin.
— Nimesi? kysäsin minä totuttuun viralliseen tapaani, vaikka papereista kyllä näin pojan nimen.
— Kalle Kärppä, kuului itkunsekainen vastaus.
— Ikäsi?
— Käyn kolmeatoista.
— Miksi olet niin surullinen?
— On ikävä.
— Ketä?
— Isää, äitiä ja siskoa.
Vastine ei minuun pystynyt. Näin papereista, että isä oli istunut linnassa, äitiä oli rangaistu viinanmyynnistä.
— Miten vanha on siskosi?
— En muista… se on naimisissa sepän kanssa.
Kun olin vakuutettu ettei poika kotiolojaan ikävöinyt, vaan katuelämää ja entisiä tovereitaan, siirsin puhelun tuokioksi muille aloille. Kävi selville ettei poika ollut käynyt minkäänlaista koulua eikä kyennyt edes auttavasti tavaamaankaan. Oli hommaillut sanomalehtipoikana, mutta paraastaan sentään kerjuussa. Ja sitte joku kosketus poliisin kanssa, jonka seurauksena oli matka pois hauskasta pääkaupungista. Noita jutellessa minä sitte alotin ristikuulustelun, kysäsemällä äkkiä:
— Olivatko isä ja äiti sinulle hyviä?
— Eivät olleet. Äiti oli toisin vuoroin, mutta isä löi väliin selväpäisenäkin, löi sillä mikä vain käteen sattui.
Kerran alkuun päästyä innostui poika kertomaan, miten huonosti häntä oli pidelty, miten hänen oli täytynyt kärsiä kylmää ja nälkää, asua öitä kellareissa j.n.e. Se oli seppä, joka oli vihkinyt isän, äidin ja siskon häijyiksi häntä kohtaan. Seppä vihasi häntä. Häntä tuupittiin pyhänä ja arkena. Sattui ettei hän käynyt viikkokauteen kotona muuta kuin tirkistämässä, ja silloinkin jokainen kirkui ja kirosi häntä.
— Eihän sitte kannata ikävöidä.
— Mutta kun täällä on kaikki niin outoa, vastasi poika itkevästi ja älyämättä, miten hän oli valehdellut itsensä umpiperään.
— Kyllä pian tutustutaan.
Kokemus oli minulle opettanut, minkä korkean aidan taa kasvattaja jää, kun kasvatettavalla on valheesen taipuva luonne. Kaikki ponnahtaa takaisin, särkyy, menee sivu tarkoituksen ja irvistää mennessään. Pieni rikos, joka semmoisenaan synnyttää sääliä ja surua, kuohuttaa ja painaa epätoivoon, tekee kasvattajasta väkisinkin tyrannin ja säälimättömän piiskurin, kun rikokseen liittyy valhe. Tänään saavutetut tulokset vie valhe huomenna takaisin ja jättää mielen niin alastomaksi, että kuluu viikkoja ja kuukausiakin ennenkuin mikään toivon siemen siihen pysähtyykään.
— Minulla on muuan pyyntö, jonka sinä helposti voit täyttää, virkoin minä, läheten samalla poikaa ja laskien molemmat käteni hänen olkapäilleen… Mutta ensin yksi asia, katsohan minua selvästi silmiin.
Poika loi häprästellen silmänsä minuun. En muista niissä huomanneeni mitään kummempaa, paitsi että ne olivat uneliaat, munuaiset olivat suuret ja niissä näkyi jotakin keltaista limaa tai sen tapaista.
— Lupaahan ettet enää milloinkaan valhettele. Lupaatko?
— Lupaan, kuului herkkä ja ajattelematon vastaus.
— Sattui mitä sattui, lupaatko ettet milloinkaan valhettele, kysyin minä uudelleen, jotta Kalle Kärppä johtuisi ajattelemaan hieman kypsemmin, mitä semmoinen lupaus merkitsi.
— Lupaan, kuului vielä herkemmin ja ajattelemattomammin kuin ensi kerralla, ja tätä uudistettua lupausta toisti kettumainen hymyily.
— Sitte me tullaan ystäviksi.
Toiveeni olivat pienet, sillä en luottanut pojan lupaukseen. Vaikeudet alkoivat ensi päivänä. Muuan pieni, hinteräkasvuinen orpo raukka tunsi entiseltä Kalle Kärpän, jota katupoikien maailmassa nimitettiin »Mataleenaksi". Mistä mokoma erikoisnimi, en kykene sanomaan. Muuten erikoisnimet olivat poikien kesken jokapäiväisiä. Oli jo entiseltä »Kirppu", "Faarao", "Aamen" y.m. Ja ne nimet olivat ahkeraan käytännössä kaikista kielloista huolimatta. Välitunnilla tuo mainitsemani pieni raukka sitte meni Kalle Kärpän eteen ja lausui, kädet komeasti housun kikkareissa:
— Mataleena, morjens!
Nimi ehti kulovalkean tavoin pihalla telmivien poikien suusta suuhun. Mataleena, Mataleena, hoettiin kaikkialla. Tuo ärsytti Kalle Kärppää, hänen vihansa kohdistui pieneen raukkaan, jonka kautta Mataleena-nimi pääsi poikien tietoon, ja hän syöksyi oitis hankkimaan oikeutta ja hyvitystä itselleen. Pieni raukka sai puoltajia, ja pian oli käynnissä tuima tappelu, tappelu, jossa Kalle Kärppä puolustihe viittä vastaan ja oli sittekin voitolla.
Tämä ensimmäinen pyöräys näytti tulokkaan aivan uudessa valossa. Edellisenä päivänä tavatessamme oli poika tehnyt minuun kaiken muun ohessa jonkinlaisen nahjusmaisenkin vaikutuksen, joka ei ollut oikein suunnassa kettumaisen hymyn kanssa. Silmäys oli toisinaan unelias, käynti laahustava, veltot ja pehmeät liikkeet sulivat mainiosti hyöteliääseen vatsaan, tehden hölmön kuvan ulkoa päin aivan ehjäksi. Mutta tappelun tuoksinassa hölmön kuva hukkui johonkin toiseen kuvaan, johonkin voimakkaaseen, nopealiikkeiseen ja notkeaan, joka riehui kuin mustalainen ja paiskeli itseään pitempiä poikia rintapielistä nurmeen niinkuin leikkitöikseen.
Tästä vaikeudet jatkuivat ja kutoutuivat jos johonkin lajiin. Kävi, kuten monesti ennenkin oli käynyt, että yhdestä pojasta koitui enemmän huolta ja työtä, kuin kymmenestä muusta. Ensimmäisen kuukauden kuluessa oli hän sijoitettuna jo kahteenkin kotiin ja toisestakin kodista tultiin, kun koeaika oli kulunut loppuun, esittelemään minulle pojan muuttamista. Syitä oli sylin ja olan varalta ja painavin se, ettei poikaa ollut laskeminen hetkeksikään silmän sivu, silloin se kärppänä vilmehti, poltti tänään mirriltä viikset, huomenna löi kanan hengiltä, ylihuomenna syyti törkyä kaivoon.
Mutta luokalla Kalle Kärppä oli laiska. Ja kun kovuuteltiin, laski hän isot itkut. En vielä nytkään käsitä, miten hänellä aina oli kyyneleet valmiina. Hän kykeni itkemään milloin tahansa, miten kauan tahansa ja miten sydämmellisesti tahansa. Ensi aikoina hän monesti petti itkullaan minut, kunnes tein keksinnön, että se olikin pelkkä ammattitaito, jolla ei ollut vähänkään tekemistä sydämmen ja tunteitten kanssa.
Nauruun, raikkaaseen ja huolettomaan koulupojan nauruun ei hän ollut herkkä. Hän harvoin nauroi ääneen, useimmiten hän vain hymyili omaa kettumaista hymyilyään, ja silloin suurien silmämunuaisten keltainen kiille kasvoi. Mutta kerran hän nauroi minut ja koko luokan älmistyksiin. Sitä en milloinkaan unhota. Yläosastoilla oli historiaa, Kalle Kärppä ja muut vähemmän kehittyneet tekivät hiljaista työtä, kuvaantoa tai jotakin sen tapaista. Olin yleensä tehnyt Kallesta sen huomion, että hän viisi välitti mitä muilla osastoilla puhuttiin, vaivoin viitsi hän pysyä tarkkaavaisena edes silloinkaan, kun omaa läksyä kuulusteltiin. Mutta sillä kertaa tempautui hänen huomionsa mukaan. Valmistettiin viikinkiretkiä seuraavaksi läksyksi, muuan yläosastolainen luki kirjasta ääneen, aina välimmiten kyseltiin luettua. Tein huomion että Kalle Kärpän lyijykynä irtautui paperista, kun ryöstöistä ruvettiin seikkaperäisemmin puhumaan, ja kun ehdittiin merikuningas Hastingin Rooman-retkeen, höristi hän korviaan, hänen silmiensä keltainen kiille kasvoi väkeväksi ja hymyily, hänen oma hymyilynsä, elostui. Melkein henkeä pidättäen kuunteli hän retkeläisten vaiheita Lunan kaupungin edustalla. Näin hänen silmiensä ja kasvojensa ilmeistä, että hän jännittyi yhä enemmän. Ryhtyipä sitte luetusta selkoa tekemään tuo samainen vähäväkinen, joka Kalle Kärpän erikoisnimen oli julkisuuteen vetänyt. Sillä pojalla oli omituinen ja ehjä kertomatapa, joka teki höysteän aineen vieläkin höysteämmäksi. Koko luokka alkoi nauttia. Pojan pitkäveteinen ääni kuului hauskalta viikinkiuroista kertoessa. Hasting, merikuningas, makasi kuolleena kirstussa. Munkit veisasivat. Piispa luki messua. Alettiin laskea kirstua hautaan. Kesken veisua ja messua karkasi Hasting kirstusta ylös. Veti tupesta suuren, julman suuren miekan. Ja löi piispalta pään poikki.
Silloin kuului eturivistä julma nauru, nauru semmoinen, että se karmi minun selkäluitani ja synnytti kummastuksen koko luokassa. Siinä naurussa ilmeni hillitön ilo, mutta toisaalta siinä oli jotakin kaameata ja pelottavaa, joka tunki luihin ja ytimiin.
— Veti suuren miekan tupestaan ja…
Se oli Kalle Kärpän ääni, joka kuului yli luokan. Hän huojutteli ylävartaloaan, jotta vuoroin vasen poski, vuoroin oikea koski pulpettiin, ja huojutellessaan nauroi hän hillitöntä, kaameata ja pelottavaa naurua. Tulin ajatelleeksi että noin mahtaa kettukin nauraa, kun sillä on saalis hampaissa.
— Ja löi piispalta pään poikki. Ho-ho-ho-ho-hoo-hoohoooo-hoooo.
Sieluineen, sydämineen ja mielineen eli hän tapauksen, nautti ja iloitsi petoksen onnistumisesta. Kun hän oli tyyntynyt, koetin siveyssaarnalla herättää hänen parempia tunteitaan, mutta minä näin ja tunsin, että saarnani meni sivu ja irvisti mennessään Kalle Kärpän kettumaisessa hymyilyssä.
Muuten juuri tuon tapahtuman aikana meidän keskinäiset välimme olivat pehmeämmät kuin konsanaan ennen ja jälkeen. Jonkinlainen välirauha oli syntynyt itsestään. Kallen ahkeruus oli parantunut huomattavasti, kodissaan oli hän käyttäytynyt moitteettomasti. Mutta pian särkyi välirauha, ja me tuprahutimme toisiamme vastaan, kuten alun alkaenkin. Sattui että muuan poika välitunnilla telmiessään pudotti viisikymmentä penniä tanhualle. Pudonneita rahoja oli kaikkiaan kolmatta markkaa. Ne olivat kodista mukaan pantuja ja pojan piti lukutuntien päätyttyä käydä puodissa tekemässä ostoksia. Etsiessä löytyi lantti tuolta ja täältä, mutta viisikymmenpenninen jäi kadoksiin. Epäluuloni kohdistuivat Kalle Kärppään, mutta hän itki ja vakuutti viattomuuttaan, ja sen todisti tarkastuskin, jonka toimitin kamarissani kahden kesken. Mutta joku päivä sen jälestä yhätin minä Kalle Kärpällä uuden, komean piipun hampaissa. Hän oli menossa tiiliuunille ja hän asteli tapansa mukaan laahustaen, uutta näyssä oli vain se, että hän puhalteli lihavia savupilviä ilmaan. Istuin kiven kyljessä eikä hän huomannut minua ennenkuin seisoimme aivan nokka nokkaa vastaan. Piippu oli uusi puupiippu ja siinä oli lyhyt, keltainen ja mustantäplikäs varsi. En enää muista, miten monta valetta Kalle Kärppä siinä solmi, ennenkuin hän tunnusti, että piippu ja sen pesässä palossa oleva tupakki oli ostettu ihan sillä viisikymmenpennisellä, joka koulun pihaan oli hukkunut.
— Minne kätkit rahan, kun en niinä tarkastaessa sitä keksinyt?
— Ei minulla sitä silloin vielä ollutkaan.
— Missä se sitte oli?
— Pihalla se oli.
— Ja sinä tiesit sen olopaikan?
— Tiesinhän minä.
— Mutta et opastanut ketään löytämään. Kumma ettei se sittekin löytynyt, kun oli pari tusinaa etsijöitä.
— Miten se olisi löytynyt, kun minä toukasin varpaillani hietaa sen päälle.
— Eikä kukaan joutunut näkemään, kun kaivoit sen jälleen ylös.
— Jättäysin jälkeen sitte aamulla ja silloin otin sen hiedasta.
Tämä särki jo entiseltäänkin laihat välimme. Minun ääneni soinnusta katosi entinenkin niukka lämpö, ja Kalle Kärppä puolestaan näytti, ettei hän sitä pientäkään lämpöä ikävöinyt eikä sen perään surrut. Hän oli aivan entisellään. Itki, kun tarvittiin, valhetteli, kun tarvittiin ja piteli puoliaan vaikka koko koulua vastaan, kun tarvittiin.
Ja viidenkymmenen pennin jutun jälkeen tuli toinen, jonka seurauksena oli, että kodin ovet taasen sulkeutuivat Kallelle, ties kuinka monennen kerran. Jouduin sen jutun näkijäksi. Lämmin syysilta oli juuri hämärään painumassa. Olin kävelyllä ja näin että joku ajoi hevosen selässä aitovartta pitkin ja ajoi kovaa vauhtia. Ajaja oli Kalle Kärppä. Nousipa veräjä vastaan, piti astua alas avaamaan sitä ja sitte piti nousta jälleen selkään. Hevonen oli nuori, uljas ja levoton, ei talttunut silmänräpäykseksikään. Kalle Kärppä teki kadehdittavan notkeita ponnahduksia, noustakseen selkään, mutta uljas hevonen teki aina liikkeitä ja haaskasi niillä ponnahdukset. Tätä jatkui joku tuokio. Kuuluipa karkeita kiroussanoja ja niiden jälkeen näin jotakin, joka teki pääni kuumaksi. Kalle Kärppä sitoi varsan ohjista aitaan ja samassa näin, miten seiväs kohosi ilmaan, putosi varsan lautasille ja kohosi jälleen. Lähdin juoksemaan minkä jaloistani ennätin, huomaamatta että talostakin lähti mies juoksemaan samaan suuntaan. Kalle Kärppä oli niin raivostunut, ettei hän huomannut meitä kumpaakaan juoksijaa, ennenkuin olimme aivan lähellä. Hänen kasvojensa kettumaisesta ilmeestä ei ollut piirrettäkään jälellä, ne olivat kasvot kuin kesyttömän ja puhahtelevan kissan, kuin pikku paholaisen.
Toinen juoksija oli talon vouti. Hän oli aivan musta kasvoiltaan. Luulen että jollen olisi joutunut paikalle, olisi Kalle Kärpän käynyt huonosti. Vouti oli vainunnut että jotakin tämmöistä oli ennenkin tapahtunut ja oli sen vuoksi jäänyt nurkan taakse tähystelemään, miten hevosen viejä tehtävänsä suoritti.
— Jos minä opettajasi olisin, puhkui vouti hampaittensa välistä, niin tuosta samasta antaisin oman selkänahkasi maistaa ja antaisin yhtä monta kertaa…
Seuraavana päivänä haeskelin uutta kotia Kalle Kärpälle, kiusallinen tehtävä, sillä pojan maineet tunnettiin taloissa ja mökeissä. Muu kuin pieni kokeiluaika ei voinut tulla kysymykseenkään. Sitä keinoa olin monesti ennenkin käyttänyt ja sillä keinolla suoriuduin nytkin pälkähästä.
Näin sai kuluneeksi kolme vuotta; neljäntenä vuonna, käen kukkuessa ja lehtimetsien vihannoidessa, karkasi Kalle Kärppä eräänä sunnuntai-aamuna. Jälestä päin sain kuulla, ettei hän suotta karannut, häntä oli kaltoin kohdeltu, oli melkein orjana pidetty. Kohtelun osasin jo vähin ennakolta arvata, mutta se oli auttamaton asia. Ken pehmeän polkee jalkoihinsa, kuten Kalle Kärppä niin monesti jo oli tehnyt, joutuu lopulta kovemmalle osalle.
En ikävöinyt karkuria takaisin. Kaikesta päättäen piilottelihe hän Helsingissä. Näin kului kesä. Jos milloin muistelin Kalle Kärppää, kuvittelin häntä hyvin jaksavana veitikkana, joka kyllä osaa pitää huolen, ettei häntä hevin keksitä. Tunsin itseni oikein onnelliseksi, päästyäni kuulemasta hänen itkujaan ja valheitaan, ja tunsin että koko koulussa vallitsi toisenlainen ilma. Vaikeimmat pojat olivat ikäänkuin neuvottomia, kun oli poissa heidän etevimpänsä, joka ohjasi, johti ja teki alotteet moneen "juttuun" pelkällä silmäyksellään ja hymyilyllään. Minun oli helpompi ollakseni. Ei tarvinnut aina olla varuillaan kaikenmoisiin odottamattomuuksiin nähden. Eikä sattunut myötänään kaikenmoisia "pikku asioita", jotka jo alkoivat käydä jonkinlaiseksi juoksevaksi mieliharmiksi.
Mutta aikanaan Kalle Kärppä tuli takaisin, niin hartaasti kuin olin toivonutkin hänen ijäti pysyvän sillä tiellään. Oli myöhäinen syksy, kylmät viimat puhaltivat. Kun eräänä iltana palasin postista, seisoi portin vaiheilla joku olento. Oli melko pimeys, seisoja näytti oudolta ja kuitenkin tutulta.
— Kuka se on? kysyin minä jo kahdestikin, saamatta vastausta.
— Minähän vain… matala ääni kuului tutulta.
— Kuka minä?
— Kalle Kärppä.
— Onko sinulla mitään sanottavaa? kysyin melkein ankarasti.
— Tulin pyytämään anteeksi.
— No, käyhän tupaan.
Muuttunut oli Kalle Kärppä sitte viime näkemän. Hyötyisä vatsa oli kadonnut jäljettömiin, kasvot olivat laihat ja posket ohuet kuin tinanappi, vaatteet repaleina, toisessa jalassa oli kalossin kappale, toisessa kannaton naisen kangaskenkä, jonka antura repotti irrallaan kärkipuolesta.
— Mitä nyt oikein kuuluu?
Selkäsaunankaan uhka ei häntä pidättänyt itkemästä. Melkein neljännestunnin itki hän oikein vahvasti, mutta itkun laimentuessa elpyi hänen kasvoilleen entinen kettumainen ilme, vaikka teeskennelty katuminen häiritsi sen elävyyttä ja ehjyyttä.
— Alahan nyt kertoa vaiheitasi siitä sunnuntai-aamusta saakka, jolloin lähdit.
Se oli pitkä ja kirjava kertomus, sekaisin totta ja valhetta, nauruhermoja kutkuttava ja sydämmen kyyneleitä synnyttävä. Kertomuksen loppuloru oli, että kylmä ja nälkä joi Kalle Kärpän takaisin sinne, josta hän omin hotein ja ehkä suurin toivein oli lähtenytkin.
— Käväsitkö kotona lainkaan?
— Käväsinhän minä.
— Mitä tuumittiin karkaamisestasi?
— Seppä hankki lähtemään poliisille ilmoittamaan.
— Milloin käväsit kotona?
— Viime viikolla.
Ehkä juuri sepän menettely olikin jouduttanut paluuta, siksi minä ainakin sen käsitin. Kalle Kärppä oli siksi viisas, että käsitti miten kunniakas paluu oli, kun se tapahtui vapaaehtoisesti. Menneet olivat kesän lämpimät, jolloin sopi asua lautatarhoissa ja muissa mukavissa piilopaikoissa sekä hankkia elatusta monin keinoin. Ilmojen kylmenemisen kera läheni kiinni joutumisen mahdollisuus, läheni yhtä varmasti kuin talvikin. Viisainta siis oli lähteä patikoimaan takaisin ja siten tinkiä rangaistus mahdollisimman helppoon.
— Tunnetko lainkaan katumusta karkuretkesi vuoksi?
Tuon kysymyksen tein virallisesti ja siis aivan tarpeettomasti. Siinäkin tapauksessa, että vastaus olisi ollut myöntävä, en olisi siitä kirjaintakaan uskonut.
— Sanohan, tunnetko?
Kalle Kärppä vaikeni yhä, sillä hän tunsi vaistomaisesti, mikä arvo hänen vakuutuksellaan olisi ollut; mutta hetkisen vaiettuaan turvautui hän ainaiseen keinoonsa, hän rupesi parkumaan oikein sydämmen pohjasta.
Päivä pitkänkin yön jälestä ja päivä minullekin Kalle Kärppään nähden. Joutui vihdoinkin kevät, jolloin laitos pääsi hänestä ja hän laitoksesta. Hän oli jo kuudentoista vanha. Viimeisenä vuotena paisui hän silmin nähden, hän oli päätä pitempi muita poikia, voima ja notkeus huokui hänessä, vaikka käynti olikin entinen laahustavan veltto, vaikka vatsa pulleili höysteänä ja suurena.
Kun eron hetkeä vain ajattelinkin, tuli hyvä ollakseni. Pääsen vihdoinkin eroon pojasta, jonka luonteessa en ole valopilkkua keksinyt, joka ei vuosikausiin ole edes ohi menevää ilon tunnetta herättänyt. Pääsen eroon pojasta, jossa oli kymmenen pahaa eikä yhtäkään hyvää.
Tuo kuva, jonka olin hänestä luonut, kyllä piinasi minua ja joskus minä epäilin sen erhettymättömyyttä, mutta tosiseikat ja vuosikausien kuluessa tehdyt huomiot pakottivat minut uskomaan siihen. Mutta niin kävi, että ennen eron hetkeä luomani kymmenen pahan kuva särkyi sirpaleiksi. Se tapahtui päivää ennen Kalle Kärpän lähtöä rippikouluun. Oli lauantai ja viikon viimeinen lukutunti menossa. Elelin poikamiehenä, alhaalta talosta sain ruuan, pojat siivosivat huoneeni. Lauantaisin tapasi aina olla suursiivous, ja siihen tuppautuivat pojat kilvan, toiset kunnian himosta ja ylpeillen luottamuksesta, kun saivat omin päin ja mielin määrin penkoa kamarit ja laatikot, toiset ystävyydestä, kun kykenivät olemaan opettajalle avuksi j.n.e. Miten lie sattunutkaan, mutta Kalle Kärppäkin joutui sillä kertaa siivoojien parveen. Tehtäviä tasatessa osui siten, että hänen piti parin apulaisen kera kantaa sänkyvaatteet pihalle, pölyyttää ne ja laatia jälleen sija reilaan.
Kun viikon viimeinen lukutunti sai kuluneeksi, palasivat kaikki muut siivoojat paikoilleen luokkaan, sillä hartaushetki oli vielä pidettävä, mutta eipä kuulunut Kalle Kärppää. Menin katsomaan mikä häntä viivytti, ja silloin näin semmoisen näön, joka ei koskaan mene mielestäni. En ollut uskoa omia silmiäni, en ollut tuntea Kalle Kärppää. Hän ei huomannut lainkaan, että tähystelin häntä puoleksi avoimen oven lävitse, kiintynyt kuin oli hommaan, sijan reilaamiseen, kasvot minuun päin kääntyneenä. Muistin millaiset nuo kasvot olivat hevoskohtauksessa ja millaiset ne olivat tasaisissa oloissa. Mutta millaiset ne olivat nyt? Poissa oli kettumainen ilme ja sen sijassa jotakin lapsellista, teeskentelemätöntä ja puhdasta. Ja kesken työtään hän tuon tuostakin hymyili ja hymyillessä hänen silmänsä loistivat.
Seisoin hämmästyneenä paikallani ja seisoessani näin entisen lisäksi jotakin, joka murti minua, joka iski salamoita sieluuni. Näin miten hän silitti patjaa, minun patjaani. Se oli vanha patja ja siihen muodostui aina myhkyröitä, milloin kylen kohdalle, milloin lantioiden alle, ja ne myhkyrät täytyi minun aina muhentaa, jos mielin unta saada. Ei kukaan poika ollut milloinkaan niitä myhkyröitä keksinyt, mutta Kalle Kärppä ne keksi, hän niitä kouri, muhenti ja sitte hän hymyhuulin silitteli ja taputteli patjaa, silitti hellävaroen, lapsellinen, puhdas ja teeskentelemätön valaistus kasvoilla.
Erehtynytkö minä olin lopultakin?
Ihmisyystunnettani viilsi joku terävä, pistävä, murtava ja polttava, jonka vaikutus tuntui ohimoissanikin ja joka ahdisti sieluani. Näin hänen kasvojensa ilmeestä, mikä tunne hänen sydämmessään liikkui, mikä loi tuon lapsekkaan ja syyttömän hymyn, joka oli niin uppo uutta ja odottamatonta. Se oli tunne, ettäminunolisi pehmeä maatakseni, ettei myhkyrä kolhisi kylkeäni, lantioitani.Minun, joka olin niin monesti ankaralla kädellä rangaissut häntä,minun, joka olin pitänyt häntä epäsikiönä, pikku paholaisena.
Ja taasen hän silitti ja silittäessään hymyili syyttömästi. En kestänyt nähdä tuota kauemmin. Kuulumattomin askelein poistuin luokkaan, istuin tuolilleni. Tunsin tuskaa, polttoa sielussani. Häpesin katsoa poikia silmiin.
Vihdoin kuului Kalle Kärpän laahustava käynti, pidettiin hartaushetki, minä syöksyin kamariin.
Seuraavana maanantaina alkoi rippikoulu.
Rippikoulun jälestä kiihtyi niiden tapauksien nopeus, jotka vetivät Kalle Kärpän rikoksien teille. Vastoin neuvoani kokeili hän ruveta maantöihin, vaikka minä olin ehdottanut, että hän heti rippikoulun loputtua lähtisi merille. Kirjoitin tuumastani hänen isälleenkin ja sepälle, molemmat kannattivat ehdotustani. Kun aavistin ettei renkinä olo mene maineitta, kirjoitin Kalle Kärpälle muutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos odottamattomia tapauksia sattuu. Ja niitä sattuikin jo syyskesällä. Tapasin Kallen isännän kirkolla muutamana sunnuntaina, kysäsin mitä kuului nuorelle rengille.
— Se lähti laputtamaan eilen, kun ensin oli piessyt hevosen ja rengin, vastasi isäntä. Hevosessa ei sen enempää syytä, kuin että tuppasi syrjässä käymään, kuten monen muunkin hevosen tapa on. Siitä se vimmastui, alkoi repiä ja piestä hevosta. Kun renki koetti mennä väliin, pieksi se senkin, pieksi kuin pahaisen poikanulikan. Sitä oli vehreä miehen alku. Kiitän onnea, ettei tappanut molempia, renkiä ja hevosta.
Minun ehdotukseni joutui taasen kysymyksen alaiseksi ja olikin jo toteutumaisillaan, kuten seppä minulle kirjoitti, mutta joku este, joko tyhjänpäiväinen tai todellinen, nousi sitä vastaan ja siirti sen tuonnemmaksi. Ja kun se kerran siirtymään lähti, vääntyi se yhä mutkikkaammaksi, kunnes lahosi tykkänään. Meripojan sijaan tuli satamajätkä, se, jota eniten olin pelännytkin.
Ensimmäinen kepponen, joka Kalle Kärpän tutustutti lain ja oikeuden tapoihin, oli pikku väärennys. Hän piirti johonkin työlippuun yhden numeron lisää ja meni laivakonttorista perimään rahoja sillä lipulla. Väärennys huomattiin, väärentäjä vangittiin ja kepposen lopuksi tuli muutama vuorokausi vankeutta.
Alku oli tehty, ensimmäinen askel astuttu.
Sitä seurasi joku mitätön tappelu, juuri siksi että nimi näkyi sanomalehtien poliisiosastossa, mutta seuraavana syksynä Kalle Kärppä jo teki ensimmäisen urotyön, ryöväyksen keskellä päivää. Se sattui siinä syksyn ja talven rajamailla, arvatenkin kylmä ja nälkä olivat tapauksen tekijät. Mies, hiukan humaltunut, asteli Kalle Kärppää vastaan kadulla, ja miehen kellon vitjat loistivat. Katu sattui olemaan tyhjä. Ja se, jonka minä olin nähnyt hevoskohtauksessa, heräsi Kalle Kärpässä äkkiä eloon, heräsi ja pääsi herraksi. Ryöväys oli silmänräpäyksen työ, edeltäkäsin suunnittelematon, sommittelematon. Komea kertomus siitä oli sanomalehdissä. Humaltunut alkoi huutaa poliisia ja juosta rosvon jälessä. Huuto toi apua pihoista ja porttikäytävistä. Ehätti poliisikin joukkoon. Alkoi verraton ajometsästys. Kun paon mahdollisuus parin nokipojan odottamattoman ilmaantumisen tautia hupeni, löi ryöstäjä leikiksi koko jutun. Paiskasi ensin kellon kauas luotaan, paiskasi molemmat nokipojat katuun ja virkkoi:
— Tulkaa nyt kaikki peukalopaholaiset, mutta elkää tulko useampana kuin kaksittain; mulla ei ole kunnossa kuin kaksi kättä.
Ja paiskasi vielä muutamia nenäkkäämpiä ahdistajiaan katuun, viskausi sitte itsekin pitkäkseen ja tekeytyi niin humalaiseksi, ettei käsittänyt muka, oliko ilta tai aamu, tyyni tai tuulinen. Rosvo, jonka oikea nimi on Kalle Kärppä, mutta joka satamajätkien kesken tunnetaan yleisemmin Mataleena-nimellä, on poliisin vanha tuttu.
Noin kertoivat sanomalehdet.
Neljä vuotta kuritushuonetta, siinä jutun loppunäytös.
Olen ollut tekemisissä monen rikoksellisen taimen kanssa, toiset ovat nousseet, toiset laskeuneet, mutta kukaan ei ole minuun niin valtavasti vaikuttanut kuin Kalle Kärppä. Ensin minuun vaikutti hänen luonteensa näennäinen ehjyys, kymmenen pahan kuva, jonka olin hänestä laatinut, mutta kun se viime tingassa särkyi, nousi ongelma eteeni, joka vielä tänäänkin piinaa sieluani. Aina kun muistelen Kalle Kärppää, aina esiintyy hän mielikuvissani syyttömästi hymyilevänä. Ja se muisti kirveltää. Hänessä oli pohjalla jotakin, johon en minä päässyt käsiksi, jonka hän aina ja kaikissa tilaisuuksissa osasi piilottaa. Siellä oli sinapin siemen, joka olisi voinut kasvaa tuuheaksi puuksi, jos minä olisin sen siemenen keksinyt ja osannut sitä kasvattaa, kastella ja vaalia.
Mutta minä en sitä ajoissa keksinyt. Se oli virhe, ja siitä virheestä ehkä johtui kaikki. Sovitin häneen saman mittapuun kuin muihinkin poikiin, ja kun näin, etten onnistunut, laskin sydämmeni vieraantumaan hänestä. Käytin järkeä ja sääntöjä, kun olisi pitänyt käyttää sydäntä, kauttaaltaan vain sydäntä. Tein johtopäätöksiä entisien kokemuksieni nojalla ja sain väärän, kokonaan väärän tuloksen. Ei juolahtanutkaan mieleeni, että mahdollisesti seisoin ongelman edessä, joka selvitäkseen ei olisi kenties vaatinut muuta kuin yhden ainoan onnistuneen kosketuksen.
Yhden ainoan onnistuneen kosketuksen!
Mutta sitä kosketusta en osannut tehdä. Ehkä juuri osaamattomuuteni veti vinoon työni, vaikka minä työnsin kaiken syyn Kalle Kärpän niskoille.
Ehkä?
Ensimmäisellä välitunnilla tulokas jo näytti, ettei hän taipunut sulautumaan ympäristöönsä. Seisoi kädet selän takana poppelipuuhun nojaten, silmäillen telmivää poikajoukkuetta ylhäisen henkilön välinpitämättömyydellä ja hyläten kaikki esitykset leikkiin yhtymisestä.
Erityisempiin tuttavuuksiin pyrkijät niittivät järjestään rukkasia. Pyrkijöitä oli monta, toiset teeskentelemättömiä, toiset hiotuita veitikoita, kumpikin laji esiintyi ominaisella tavallaan.
— Onko ikävä? utelivat teeskentelemättömät säälivästi. Kysymystä ei oltu kuulevinaankaan.
— Pelkäätkö? tiedustelivat hiotut veitikat, mutta hekään eivät saaneet sanaa vastineeksi.
Vihdoin läheni poppelipuuta muuan tylsä, leveänaamainen poika, joka ei nauttinut suurta arvoa toverien kesken.
— Mikä sinun nimesi olikaan?
— Ilmari, kuului lyhyt vastaus.
— Ilmari, Ilmari, semmoista nimeä ei minulla ole, hoilotti tylsä, juosten omia aikojaan sinne ja tänne, kädet housujen lakkareissa ja suupielissä leveä nauru, joka ei ketään huvittanut.
— Seppo Ilmari, seppo, seppo, toistivat pojat.
Pari päivää matkittiin seppoa, mutta sitte siihen kylläännyttiin ja monien onnistumattomien kokeiden jälestä mukaeltiin Ilmarista Imu. Asianomainen ei näyttänyt olevan myötä eikä vastaan. Kaiukas Imu helähti somasti hänenkin korviinsa, ja oli kuin luonnollista että uusien olojen mukana seurasi uusi nimikin.
Jo ensi silmänräpäyksinä vaikutti Imu minuun kuin valkoinen kukka syysmaisemassa. Tuntui kuin olisi jostakin toisesta maailmasta ihmistaimi työnnältäynyt eteeni. Hän oli noin kymmenvuotias ja pienikasvuinen, mutta otsa, tukka, kasvot, pojan koko olento ilmaisi perittyä kulttuuria. Kasvojen hipiä poikkesi jyrkästi niistä kellahtavista ja tummista väreistä, jotka olivat vallassa poikien kesken. Imun kasvojen hipiä oli semmoinen, kuin olin lukenut erään romaanin naishenkilöllä olleen: heleä ja punertava, mutta niin hienosti punertava, kuin ruusun sisimmäiset lehdet. Kun lisäksi mainitsen säännöllispiirteiset, hyvin kehittyneet kasvot, kauniin, valkoisen otsan ja sitä rajoittavan tumman tukan, lie Imun kuva osapuilleen piirretty.
Hän oli palvelustytön poika ja aivan kehittymätön. Edellinen asianhaara selittää, mistä johtui hänen kasvojensa hipiä ja säännölliset piirteet, jälkimäinen ilmaisee syyn, jonka vuoksi hän joutui laitokseen. Joku täti oli hoitanut häntä viimeksi, ja kun täti, joka lie ollut ainoa lajiaan, kuoli, ja kun äiti osui miehelään, jäi Imu turvattomaksi.
Laitoksessa rupesi hän menestymään ilman rajuja ylimenosuruja. Tämä oli aina pettämätön hyvä enne. Joskus kyllä ikävä otti ankarasti kynsiinsä hyvänkin pojan, mutta hellitti tavallisesti viikon kuluttua, väliin päivän ja parinkin jälestä. Ja jollei se pian hellittänyt, jollei uuden tulokkaan silmä viikon vierittyä kirkastunut, ei hyvä kello käytöstäkään kaiuttanut.
Metsän helmassa, järven poukaman lähellä, oli Imun uusi koti, isänä ja äitinä oli työmies ja hänen vaimonsa, siskona niiden kasvattityttö. Silmät loistavina saapui Imu aamuisin kouluun, silmät loistavina lähti hän koulusta kotiin, kaikki se, mitä hän joku päivä sitte oli vapisten ajatellut, oli kääntynyt iloksi ja hauskuudeksi.
Pian oppi hän huomaamaan, että melkein kaikki muut pojat olivat tiedoissa hänen edellään, ja että hänen opettamisensa oli tykkänään laiminlyöty. Kirkkaissa silmissä kuvastui usein surunvoittoinen ilme, kun hän kuuli ikäisiltään pojilta kyseltävän asioita ja seikkoja, joista ei hänellä ollut vähääkään tietoa ja joita ei hän pystynyt edes käsittämäänkään. Tämmöisen silmänräpäyksen jälestä muuttui hän mietteliääksi, ja katse, jonka hän silloin tapasi luoda minuun, tuntui olevan kotoisin jostakin toisesta maailmasta.
Mainittavampaa ahkeruutta ei hän osoittanut, mutta siitä huolimatta uinuvat voimat alkoivat herätä, ja hän rupesi muokkaantumaan vastaanottokykyiseksi. Muistitiedot eivät milloinkaan olleet hänen vahva puolensa, mutta käsityskyky alkoi, muuhun kehitykseen nähden, kohota verrattain korkealle. Etevyyden edellytyksiä ei hänellä kokonaisuudessaan ollut, jos ei ota huomioon piirustusta, johon hänellä oli huomattava taipumus.
Vastaanottokyvyn herättyä tein sen merkillisen huomion, että poikien enemmistö katsoi Imua syrin karin. Hänellä ei ollut yhtään ystävää eikä hänkään ollut kenenkään ystävä. Sattui tapaus mikä tahansa, aina oli Imu siitä irti, aina oli hän kuin syrjäinen. Koulusta kotiin kulkiessa huomasin hänen useimmiten astelevan joukon jälessä, jollei hän suoraan joutunut piiritykseen, ja milloin satuin näkemään hänet aamuisin, asteli hän melkein aina ypö yksin, toisin kerroin ihka ensimmäisenä, toisin kerroin viho viimeisenä, joskus keskilomassa, mutta silloinkin yksin.
Väliin joutui hän leikkimielelle, ja silloin hän aina valitsi toverikseen tylsän. Ja nauroipa hän silloin itsensä lämpöiseksi ja punaiseksi. Tämä leikkimieli, kun hän oli paastonnut useita päiviä, saattoi yllättää hänet kesken läksyn kuulusteluakin, hänen mahtamatta siihen mitään.
Pojat näyttivät vaistomaisesti käsittäneen, että Imu ei oikeastaan kuulunut heidän joukkoonsa. Hänen ulkomuotonsa ja sulautumattomuutensa ärsytti heitä, ja he rupesivat kiusaamaan "Imu herraa", kävivätpä suotuisissa tilaisuuksissa, jos vain aiheentapainen ilmaantui, käsiksikin häneen. Tämä oli surullinen huomio, oli kaksinkertaisestikin surullinen, sillä minäkin olin osaltani nostattanut kateutta Imua kohtaan. Pojat olivat luulletikin minun äänessäni ja silmäyksissäni, kun Imua puhuttelin, keksineet jotakin, joka niistä puuttui heitä puhutellessani. Semmoisiin asioihin nähden oli heillä tarkat silmät ja herkät korvat. Ja vainu vieläkin tarkempi ja herkempi. He vainusivat opettajansa salaisimmatkin ajatukset, mikäli ne mieskohtaisesti koskivat heitä, ja harvoin, täytyy tunnustaakseni, he erhettyivät.
Tämä vainu vaati heitä asettumaan vihamieliselle kannalle Imua kohtaan. Poikahan oli kaikessa heidän vastakohtansa, luokseen laskematon, hienostelija, joka vältti heitä ja heidän elkeitään ja ikäänkuin riisti siveellisen tuen heidän jalkojensa alta, osottaessaan että kaupunkilainen poikakin saattaa olla valkea ja pehmeä, vaikka on hylkyvillä kulkenut.
Kahdentoista vanhana Imu jo esiintyi täydellisenä gentlemannina. Koulusta kotiin mennessä häntä heitettiin kivellä polveen niin ankarasti, että hän onnahteli moniaita päiviä. Heittäjä oli ilkeämielinen toveri, joka kadehti ja vihasi Imua, ja joka kykeni sotkemaan rikoksensa niin taitavasti, että olin melkein voimaton häntä vastaan. Joukkueessa, johon syyllinen kuului, oli kahdeksan poikaa, ja niiden tie suikahti koulun lähellä pienen metsäkaistaleen lävitse taloihin ja kylään, mutta Imun tie sitävastoin jatkui eteenpäin noin pari kilometriä. Kuten tavallista asteli hän joukon jälessä. Kun joukko oli hukkunut metsään ja kun tiellä ei enää ketään näkynyt, lennähti metsästä nyrkin kokoinen kivi Imun polveen. Se tuli vinoon edestäkäsin, ja se paiskattiin taitavasti ja voimakkaasti. Heitännän jälestä ratisi metsässä pikkuisen ja kuului heikkoa nauruakin.
Kuulustelussa ilmeni että joukkueesta viisi poikaa oli lähtenyt juoksemaan jo ennen kuin olivat saapuneetkaan metsäkaistaleen kohdalle, he vakuuttivat olevansa syyttömiä, jopa aivan tietämättömiäkin koko tapauksesta. He eivät olleet kuulleet mitään, eivätkä nähneet mitään, he vain juoksivat kilvan.
Heidän vakuutuksensa tuntui uskottavalta, vaikka juoksijain joukossa oli parikin mahdollista ilkityön tekijäksi.
Jälellä oli siis vain kolme, mutta hekin kielsivät suun täydeltä. Olivat muka heti hekin lähteneet juoksemaan, heti kun ennättivät metsäpolulle, eivät olleet nähneet eivätkä olleet huomanneet ketään tuntematonta, olivat sanalla sanoen viattomia kuin eilispäivän lapset.
Vakaumus että syyllinen oli heidän joukossaan, heräsi minussa oitis. Olisinpa voinut sanoa syyllisen nimenkin, mutta kun näkijä puuttui ja kun he itsepintaisesti kieltäytyivät ilmaisemasta totuutta, en voinut omien otaksumisieni perusteella ruveta lakia käyttämään. Siten koko kuulustelu alkoi mennä pilalle, ja minä olin jo näkevinäni moniaiden silmäin salaa kiiluvan ilosta, kun rikosta ei saatu selville eikä ketään voitu sen johdosta rangaista. Nuo kolme eivät sekautuneet puhumaan ristiin missään kohden, he vetosivat aina siihen, että he lähtivät juoksemaan viiden jälessä, ja Imu jäi heistä astelemaan tietään rauhassa.
Vihdoin keksin keinon, jolla sain heidät valheesta kiinni. Hätäisesti tehtyjen, mutta onnistuneiden laskujen jälkeen otin nuo kolme yksityiskuulusteluun. Alotin vanhimmasta, joka oli tuhmin. Vietyäni hänet eri huoneeseen, tiedustelin häneltä ensin vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, ja sitte tokasin äkkiä:
— Miksi et rientänyt Imun luo, kun kuulit miten surkeasti hän parkui?
Tuhma työntyi ansaan.
— Oli nälkä ja piti kiirehtiä kotiin päivälliselle.
— Sinä siis kuulit Imun parkuvan.
— Kuulin.
— Kuulivatko ne toisetkin?
— Kuulivat.
Tuhman jälestä kuulustelin seurueen nuorinta jäsentä. Se oli hyvälahjainen poika, mutta mestari elkeitä tekemään. Hän kiemurteli sinne tänne, mutta myönsi vihdoin kuulleensa tieltä käsin jotakin ääntä.
— Miksi et mennyt Imun luo?
— Enhän minä tuntenut, että se oli Imun ääni.
Hän valehteli rohkeasti.
— Tunsihan Reetukin sen.
Reetu naurahti typerästi, mestari loi häneen salamoivan katseen.
— Vaikka tunsi… mutta minä en tuntenut.
Viimeksi solmesin syyllisen. Kun äkkiä kysyin häneltä, kuuliko hän Imun parkumista, joutui hän hämille ja yritti lukea toverien kasvojen ilmeistä, mitä kysymykseen piti vastata. Tuhma nauroi ja katsoi lattiaan, mestarin kasvoilla välähti joku nopea ilme, mutta minäkään en käsittänyt, oliko se kehoitus vastaamaan myöntävästi tai kieltävästi. Syyllinen tajusi, miten paljon vastauksesta riippui. Kun ei hän tovereiltaan saanut mitään apua, vastasi hän onnenkaupassa kieltävästi. Mestarin kasvoilla välähti huomattavasti, tuhma nauroi.
— Reetu ja Aska kuulivat, huomautin minä pätevästi.
Syyllinen punehtui.
— Minä en kuullut, tavaili hän ja hänen äänessään oli raudan sointu.
Käskettyäni syyllisen ja mestarin menemään luokkaan, rupesin jälleen ahdistamaan tuhmaa. Ymmärsin että jos totuus saadaan ilmi, saadaan se ainoastaan hänen tauttaan.
— Kuka heitti Imun polveen?
— En minä heittänyt.
— Kuka heitti?
— Minä en tiedä.
— Sinä valehtelet. Krinu on uhannut kostaa sinulle, jos puhut totuuden.
Syyllisen erikoisnimi oli Krinu.
Tuhma vaikeni ja katseli lattiaan, mutta pian hän toipui.
— Minä en tiedä… minä en nähnyt.
Noita sanoja ei hän muodostellut muuksi. Puhuttiin mitä tahansa ja oltiin miten lähellä tunnustusta tahansa, aina hän pyöräytti lopuksi sanat, ettei hän mitään ollut nähnyt eikä siis myöskään mitään tiennyt.
Aska matki samoja sanoja. Hänkään ei ollut mitään nähnyt, hän juoksi kiireesti kotia kohden, kun oli nälkä.
— Juoksiko Krinu edellä vai jälessä?
Aska oli muistuttelevinaan tuokion.
— Jälessä, vastasi hän sitte liukkaasti, jälessä se juoksi.
Tein saman kysymyksen Krinullekin. Hän siristi katsettaan ja silmäsi Askaan. Tämän kasvoilla välähti sama ilme kuin äskenkin. Syyllinen ymmärsi jo ilmeen, joka tälläkin kertaa käski puhumaan totta.
— Jälessä minä juoksin.
— Sinä sen keittämisen tautta jäit jälkeen.
— Ei, muuten minä juoksin jälessä, polulla ei mahtunut rinnakkain.
Viimeinen ristikuulustelu koitui minun tappiokseni. Huomattuaan että he olivat onnistuneet puhumaan yhtäpitävästi, kasvoi heidän rohkeutensa, suurisuisesti he inttivät olevansa syyttömiä ja tapahtumasta kokonaan tietämättömiä, rohkenipa mestari jo tehdä viittauksen, ettei ole takeita, vaikka Imu olisi tahallaan valehdellut koko kivenheittojutun.
Kuten ainakin tämmöisissä tapauksissa, joutuivat kaikki kolme rangaistukseen. Ottaen huomioon itsepintaiset valheet, määräsin heille kaksi tuntia jälki-istuntoa viikon ajaksi. Nurisematta alistuivat he rangaistukseen. Puolet oli jo kärsitty, kun Imu eräänä päivänä jättäytyi luokkaan. Tämä kohtaus painui erityisemmin muistiini sen vuoksi, että se päivä oli harmien ja ikävyyksien päivä. Joku poika oli aikaisin aamulla lähtenyt karkuteille ja joku oli loukannut itsensä. Kun Imulla näytti olevan jotakin sanomista, viittasin hänet menemään huoneeseeni, jonne itse riensin jälessä ja virkoin kärsimättömästi:
— No, mitä sinulla?
— Pyydän että poikain ei enää tarvitsisi istua.
Luottava ja teeskentelemätön ääni vaikutti minuun, unhotin hetkeksi kaikki harmit ja ikävyydet. Mutta vaikka heti tunsin itseni voitetuksi, utelin kuitenkin perusteluja.
— Ei minunkaan polveni ole enää kipeä.
Siinä perustelu. Jonkun toisen pojan lausumana olisi se kuulunut ehkä typerältä, mutta kun Imu lausui sen, loi hän kirkkailla silmillään minuun katseen, joka oli kuin toisesta maailmasta. Olin joskus ennenkin sen katseen keksinyt, ja se oli toisinaan herättänyt minussa ahdistuksen tapaisen tunteen, mutta tällä kertaa tunsin hengessäni kuin jonkun ylevämmän kosketuksen. Menin Imun kera luokkaan, jossa rangaistuksenalaiset istuivat, puhuin jotakin sydämmen jaloudesta, vetosin johonkin paremmuuteen, joka löytyy kehnoimmassakin luonteessa, enkä tiedä miten sanani sattuivat, mutta tuhma rupesi itkemään, mestari näytti häpeevän ja syyllinen tunnusti ilkityönsä.
Seuraavana vuonna sairastui Imu, ja sairauden aikana kuvastui hänen silmissään yhä väkevämpänä se, joka oli kuin toisesta maailmasta kotoisin. Olin toivoton, mutta hän kesti taudin. Nurmen vehreytyessä ilmaantui hän eräänä aamuna tanhualle, ja kun hän asettui pulpettiinsa, joka oli tyhjänä ammottanut useita viikkoja, en keksinyt hänessä muuta huomattavaa kuin kalvakkuuden. Mutta sekin hukkui pian, ja minä näin jälleen entisen ruusuhienon ja ruusuheleän hipiän, näin jälleen kirkkaat silmät, jotka toisinaan lähettivät minulle terveisiä jostakin toisesta maailmasta. — —
Aika vieri, Imu kävi viimeistä vuottaan koulussa. Hän ei ollut paljo muuttunut minun silmissäni. Vartalo oli hieman venähtänyt ja ehostunut, henkiset voimat olivat kehittyneet ilahuttavasti, mutta muuten oli hän sama lähentymätön ja luokseen laskematon Imu, kuin ensimmäisellä välitunnillakin poppelipuun juurella. Viimeisenä vuotena oli hän sijoitettu taloon, jossa oli nuoria poikia ja nuoria tyttäriä. Hän viihtyi hyvin. Pyhäpäivinä huomasin hänen käyttävän rusettia, hänen koulupukunsa oli aina putosen puhdas.
Eikä pikku hairahdustakaan vuosien kuluessa!
— Miksikähän tässä ruvetaan, kun loppuu nämä tämmöiset päivät, virkoin kerran, kun hän satunnaisesti joutui postia tuomaan minulle.
Lukuvuosi oli juuri alkanut, Imun viimeinen lukuvuosi.
— Enpä tiedä.
Hän ei osannut sanoa kysymykseeni tuota eikä tätä, vaikka minä muuten hoksasin, ettei se kohdannut häntä äkkiarvaamatta.
— Entä jos rupeisit puutarhurin oppilaaksi, ei tarvitsisi muuttaa kauas. Tuumihan sitä asiaa.
Kunnassa oli yksityisen omistama suuremmoinen puutarhalaitos. Olin jo kuulustellut oppilaan paikkaa Imulle ja olin saanut melkein varman suostumuksen.
Ilokseni miellytti tuuma Imuakin, oli jo kuin päätetty, että hän antautuu puutarha-alalle. Asian päätökseen joutuessa ilmaisi hän minulle, että tulevaisuuden huolet olivat jo kauan pyörineet hänen ajatuksissaan. Hän oli tuuminut monia aloja, mutta minun esittämääni ei hän ollut osannut keksiä. Takerruimme silläkin kertaa, kuten monesti ennenkin, puhelemaan mitä kirjavimmista asioista, mutta yhtä me aina vältimme koskettamasta: hänen äitiänsä. Tämä oli kuin elävien ilmoilta pyyhitty. Ei riviäkään pojalle pitkien vuosien kuluessa. Kovaosaisimmatkin pojat saivat toisinaan kotoa sukkaparin sekä postimerkin nisurahoiksi, mutta Imun äiti oli kuin kuollut pojaltaan. Kerran toi viesti minulle tiedon, että hän palveli ylhäisessä asemassa olevaa henkilöä, ja minä puuhailin jo etsiä hänet, mutta jostakin syystä se jäi tekemättä, ja sitte kertoi toinen viesti että hän oli joutunut miehelään ja muuttanut pois pääkaupungista.
Monesti teki minun mieleni kysyä Imulta eikö hän ikävöinyt äitiään, mutta minä en hennonnut kysyä. Eikä mikään viitannut siihen käsin. Vuosien kuluessa muodostui minulle rohkea, mutta luonnollinen otaksuma äidin ja pojan keskinäisistä väleistä. Ne olivat kai semmoiset, että viimemainittu ei olisi äitiään äidiksi tuntenut, jos tämä olisi sattumalta vastaan osunut.
Tällä asianhaaralla, niin monta tilapäistä katkeruutta kuin se olikin minussa herättänyt äitiä kohtaan, ei kuitenkaan enää ollut jatkuvaa merkitystä, sillä eron hetki oli jo aivan lähellä, vaikka en sitä aavistanutkaan. Oli leuto ja kirkas syyspäivä, Imu saapui kouluun tavallista varhemmin — ja yksin. Istuin työpöytäni ääressä ja hän tervehti minua pihalta. Kuulin hänen astelevan luokkaan, hän tapasi usein siellä lukea läksyjään.
En huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kolme tuntia meni menojaan, kahtena viimeisenä oli käsitöitä. Imu oli juuri ryhtynyt työhön, kun hän äkkiä vaikeni ja rupesi horjumaan. Riensin häntä kohti, hän kaatui suoraan syliini. Häntä kouristi ankarasti, ja hän menetti tajunsa silmänräpäyksessä.
Noin kuukauden päivät kesti taistelu, sitte sammui kirkas silmä.
Päivää kahta ennen olin käynyt hänen luonaan. Hän ei jaksanut enää puhella kuin jonkun sanan. Noustessani lähtemään loi hän minuun vielä kerran silmäyksen, joka oli kuin tervehdys toisesta maailmasta, liikutti hiljaa huuliaan ja minä kuulin sanat:
— Hyvästi, hyvästi, minä en jaksa…
Silmät painuivat jälleen umpeen.
Ylihuomissa muutti hän pois. Harmaana ja kylmänä syyspäivänä kätkettiin kuori maan multiin, mutta henki eli, Imu itse liiteli puutarhuriksi Jumalan puutarhaan.
Elämässä sattuu hetkiä, jolloin suuri totuus, jonka kyllä olemme käsittäneet ulkonaisesti, äkkiä kirkastuu eteemme ja ikäänkuin syöksyy meihin ja valloittaa koko olentomme. Käy aivan samoin kuin hajanaisten valonsäteiden, jotka taittuessaan yhtyvät polttopisteessä, jolloin niiden sytyttävä voima paisuu tuhatkertaiseksi. Meissä kaikissa ihmisissä on hajanaisia totuudensäteitä, ja niiden olemassa olon me kyllä tunnemme, sillä ne usein värähtävät, usein tuikahtavat ympäristön kosketuksien tautta, ja silloin me tunnemme kuin heikon kipinän välähtävän sielussamme. Mutta kun sattuu hetki tai silmänräpäys, jolloin nuo totuudensäteet taittuvat ja keräytyvät polttopisteesen, silloin tunnemme voimakkaan iskun koko henkiolennossamme, ja silloin näemme suuren totuuden suuressa kirkkaudessaan.
Tämmöinen totuudensäteitten taittuminen sattui minulle. Jonakin kauniina kevätpäivänä tuotiin laitokseen lisää aineksia, ja joukossa oli muuan, jonka nimi oli Unto Kukkola. Pojat ristivät hänet oitis Kukoksi, joka nimi lie hänellä ollut ja ennemminkin. Erityisissä tilaisuuksissa hän muistuttikin tappeluun hyökkäävää kukkoa. Hänen olkapäänsä olivat silloin koholla, ja hänen käyntinsä oli vaappuilevaa ja kiekailevaa. Pitkän selän jatkona olevat lyhyet jalat vaikuttivat, että hän näytti saamattomalta eli sellaiselta, jolla ei ollut muuta kykyä kuin matkimiskyky.
Ikää oli hänellä neljätoista vuotta, ja se merkitsi meikäläisissä oloissa sanomattoman paljo. Kymmenen ja yhdentoista vuotiaitten kanssa menetteli vaikeimmissakin tapauksissa verrattain hauskasti, ja useinkin ne herättivät vihantia toiveita jo muutamien viikkojen kuluttua, kun murrosaika oli onnellisesti eletty ohi, mutta toista oli neljän- ja viidentoista vuotiaitten kanssa, jotka ylemmän kansakoulun ylemmiltä vuosiosastoilta paiskattiin laitokseen. Niillä oli taiat ja taidot, joilla päivyt pilveen painettiin ja harmin tuulet henkiin herätettiin.
Unto oli ylemmän kansakoulun kolmannelta vuosiosastolta, ja hän oli lahjaton, mutta katukoulun kaikki tutkinnot suorittanut. Mestarin veroinen ei hän toki ollut, syystä että häneltä puuttui omaperäinen kyky. Tahto kyllä oli, mutta lahjat olivat korkeintaan välttävät eikä hän laitoksessa kyennyt milloinkaan mestarinäytteitä suorittamaan. Mutta kätyriksi ja käskettäväksi hän oli mainio, sillä hän omasi tahdon. Pikku hävyttömyyksiä ja koiramaisuuksia harjoitti hän alituiseen. Koko luokka äimistyi, kun hän ensi päivänsä uskontotunnilla päästi aivastaessaan mankuvan äännähdyksen, niin sulavan ja ehyen, jotta itse mestarinkin silmät pyöristyivät.
Hänen kasvonsa olivat kaikkea muuta, vaan ei miellyttävät. Hipiä muistutti jotakin harmahtavaa sientä, ja kun hän hymyili, leikki hymyssä jotakin hävytöntä ja julkeata, joka vaikutti ettei hän milloinkaan näyttänyt hauskalta eikä syyttömältä. Nenä oli huomattavasti latuskainen, sieramet suuret, otsa matala ja kaiken täydennyksenä oli leveä, ilkkuileva suu, joka oli kuin luotu hävyttömien ilmeiden tyyssijaksi.
Kihnattiin elää vuosi eteenkäsin, saapui kesä ja kesäiset loma-ajat. Eräänä kesäiltana ilmaantuu Unto minun työhuoneeseni ja tillastaa lupaa käydä vanhempiaan tervehtimässä, erittäinkin äitiä ja siskoa, joita hänen oli ikävä, kauhean ikävä. Hän on olevinaan liikutettu ja hän pyyhkii karpaloita silmistään. Minä olen alussa jäykkä ja kovapintainen, minä nauran salaa hänen ikävälleen ja hänen kyynelkarpaloilleen.
— Et ole käyttäytynyt siten, että voisit toivoakaan kotiinpääsyä.
Unto on hämmästyvinään.
— Enhän minä ole varastanut enkä karannut.
— Olet muuten käyttäytynyt huonosti, ja käytös ratkaisee tämmöiset kysymykset, tiedät sanomattakin.
— Mutta pääsihän Prenikkakin, vaikka…
— Prenikka on hyvä poika.
— Karkasihan se.
— Ensi suruissaan ja ikävissään karkasi. Se on vallan toista kuin ilkeyksissä karkaaminen.
— Ikävä minunkin on.
— Olet sitäpaitsi ollut niin vähän aikaa täällä, että senkin puolesta.
— Ossi tuotiin myöhemmin kuin minä, ja hänkin pääsi.
— Ossin laita on sama kuin Prenikankin, molemmat ovat kilttiä poikia.
Kyynelkarpalot rupesivat juoksemaan hereämmin.
— Ja sitte vielä yksi tärkeä kohta, minä en luota sinuun.
— Missä asiassa?
— Siinä asiassa että sinä et palaa kunnialla takaisin.
— Kyllä minä vaan palaan. Olisin minäkin voinut karata, mutta minä en tahtonut, kun uskoin että pääsen luvalla.
— Tuo oli suoranainen uhkaus, ja minun oli pakko ottaa se huomioon. Samalla se oli katkeran mielen ilmaus. Entä jos Untoa todellakin oli pidättänyt karkaamasta laskelma, että hän kesän tullen pääsee luvalla käymään Helsingissä. Entä jos! Entä jos!
— Kun voisi luottaa sinuun.
— Minuun voi luottaa.
Olimme tuokion ääneti, Unto pyyhki karpaloita silmistään, minä laskin itsekseni, mitä mahdollisia seurauksia voi koitua, jos olen taipumaton.
— Miten kauan sinä sitte…?
— Kaksi viikkoa, ehätti hän vastaamaan, vainuten että itse asiassa hänellä itsellään olikin valta ja minun suostumukseni oli vain mitätön muotoseikka.
— Lupaatko palata kunnialla?
— Lupaan ja palaankin.
— Tällä kertaa ei vielä tehdä lujaa päätöstä, minä kirjoitan ensin kotiisi. Tule viikolla kuulemaan.
Kirjoitin hänen isäpuolelleen ja kysyin, meneekö hän takuuseen, että Unto rettelöittä saapuu takaisin olosijoilleen. Siinä tapauksessa pääsee hän kotiinsa kahdeksi viikoksi. Isäpuoli vastasi piammiten ja vakuutti pitävänsä huolen, ettei minulle koidu mitään ikävyyksiä pojan kotonakäynnin vuoksi.
Unto pääsi matkaan.
Olin aivan levollinen, sillä luotin isäpuolen vakuutukseen, mutta kun kaksi viikkoa sai kuluneeksi, ei Untoa kuulunutkaan kotiin. Pahat aavistukset kiusasivat minua, ja minä kaduin taipuvaisuuttani sekä niiden laskujen tekoa, joihin taipuvaisuuteni perustui. Kesken katumuksiani sain kirjeen, jossa ilmoitettiin että Unto oli ollut hunningolla koko loma-ajan, ettei hänestä mitään tiedetty. Heti ensi aamuna katosi hän. Pistäydytään siskoaan tervehtimään, jäi hän sille tielleen. Poliisit olivat turhaan etsineet häntä. Isäpuoli ei voinut muuta kuin valittaa. Tämmöistä käännettä ei hän ollut osannut odottaakaan j.n.e.
Olin suutuksissa itselleni. Vastoin parempaa järkeäni olin laskenut pojan Helsinkiin, vaikka piti tietämäni ettei siitä hyvää kuulu. Ne olivat kaikki valhekyyneleitä, joita hän pyyhkieli silmistään lupaa tillastaessaan minulta. Entisiä katutovereitaan ja rikoskumppanejaan hän ikävöi, seikkailuelämään hänen mielensä paloi, kokemaan puutetta ja ylellisyyttä, nälkää ja herkkuilemista, aina miten "ammatti" luonnisti.
Tuo kaikki oli entiseltä minulle tuttua.
Myönnetyn kahden viikon jatkoksi oli jo kulunut yksi ylimääräinen viikko, kun minä jouduin pääkaupunkiin. Riensin suoraa päätä asemalta Unnon kotiin. Ihmeekseni ja ilokseni istui poika sohvalla, kun avasin oven ja astuin huoneesen.
Poliisit olivat sattumalta onnistuneet yllättämään hänet.
Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Unto toimitettiin junaan, kestetyt harmit unhottuivat pian, olinpa iloinenkin, kun asia keikahti siksi ajoissa tolalleen, ettei tarvinnut johtokunnalle ilmoittaa sitä.
Mutta elokuussa oli laitokseen osoitettujen lähetyksien joukossa eräs kirje, joka heti pisti erikoisemmin silmiini. Se oli pitäjän nimismiehen konttoorista. Avasin sen maltittomasti, ja kun olin sen lukenut, nousi käteni väkisinkin korvallisiini.
Kirje oli harmin sanoma. Siinä kysyttiin ensin, oliko laitoksessa ketään Unto Kukkola nimistä poikaa, joka oli viime kuussa nukkuvan henkilön lakkarista anastanut muutaman pankkikirjan. Siinä tapauksessa että poika kuului laitoksen kasvatteihin, pyydettiin tietoa, toimitanko minä pojan seuraavalla viikolla pidettävään raastuvanoikeuden istuntoon, muussa tapauksessa lähetetään poliisi noutamaan.
Unnon Helsingissä käynnistä tuli kuin tulikin semmoinen juttu, että siitä oli pakko ilmoittaa jo johtokunnallekin.
Harmistuneena ja suuttuneena minä sitte eräänä iltana, kun huomissa jo oli oltava raastuvanoikeudessa, astelin oikopolkuja naapurikylään, jonka rikkaimpaan taloon Unto oli sijoitettu. Kesäpolku kierteli viidakkoa, ahoa ja noroa ja hupsahti lopulta talon riihen sivu puutarhaa kohti. Riihessä oli työ vielä käynnissä. Pysähdyin oven luo ja keksinpä pölyn seassa keskenkasvuisen vartalon työhön koukistuneena.
— Onko se Unto?
— On.
Häntä huvitti, kun en minä oitis tuntenut, ja hän rupesi ääneen nauramaan. Nauru ei ollut semmoista, johon olin tottunut. Siinä ei kaikunut entinen julkeus, sen ilettävyys oli hukkunut jonnekin, se oli sanalla sanoen luonnollista naurua.
Nähdessäni hänet hikisenä, pölyisenä ja työhön kumartuneena heräsi minussa raskas ja surunomainen tunne. Ja se valtasi minut tuokiossa. Minä tunsin poikaa kohtaan jotakin semmoista, jota en milloinkaan ennen ollut tuntenut: surua ja sääliä. Kaikki harmi ja suuttumus oli tipo tiessään. Hikinen, riihipölyinen ja riihinokinen Unto kosketti johonkin paremman itseni kieleen, ja se kieli rupesi soimaan ja valittamaan niin voimakkaasti, että minulla oli täysi työ estää kyyneleiden pillahtamasta silmiini. Olin kuullut ja lukenut miten luonnotonta rankaiseminen on ja miten sen luonnottomuus pätevimmin todistetaan sillä tosiasialla, että jokainen on kernas lähimmälle omaiselleen, johon on yhdistetty verisiteillä, antamaan anteeksi, mikä ei itse asiassa ole muuta kuin rikoksen syiden selvitys, ja hankkimaan hänelle armahduksen, olkoon hän tehnyt rikoslakeihin nähden miten suuren pahan työn tahansa. Tämän olin kuullut sekä lukenut, ja tämän olin käsittänyt järjellisesti. Ja samalla olin ivallisesti ajatellut, että jos omaisien tunteet asetetaan lakipykälien sijaan, ei yksikään roisto tai murhamies joudu linnaan.
Olin kyllä toisin kerroin ajatellut rakkainta omaistani semmoiseen asemaan, ja oli minussa todellakin herännyt säälin ja anteeksiannon tunne, mutta kylmä järkeni selitti, että se itse asiassa ei ollut muuta kuin ventotunteisuuteen pukeutunutta itsekkyyttä, jonka varjossa oli mukava nauttia järjestetyn yhteiskunnan etuja, tarvitsematta milloinkaan suorittaa "veroja".
Rikoksien rankaiseminen ei yleensä ollut milloinkaan koskenut minuun, minä mittailin niitä järjen ja yleisen edun kannalta. Milloin jouduin junassa tai muualla kohtaamaan harmajapukuisen vangin, ei tämä minussa herättänyt osanottoa, päinvastoin minä ihailin yhteiskuntajärjestystämme, joka sopivilla rankaisukeinoilla osasi rajoittaa ja supistaa pahan voimia.
Mutta kerran toki oli minuun jo pikku salama iskenyt, mutta se iski kaukaa ja vento vieraista. Oli sattunut myrkytysjuttu, jota koko maassamme seurattiin jännityksellä. Nuori, onnellisissa oloissa oleva rouva myrkytti miehensä. Oikeuden edessä hän kielsi rikoksensa. Ja niin kauan kuin hän kielsi, en tuntenut säälin kipinääkään häntä kohtaan. Päinvastoin intoilin itsekseni, että totuuden pitää päästä voitolle ja syyllisen pitää joutua rangaistukseen.
Ja sitte hän tunnusti. Kertoi koko kauhean rikoksensa pienimpine sivuseikkoineenkin. Silloin minun intoilemiseni vaihtui sääliksi, minä säälin ja surkuttelin häntä syystä, että hänen nuori elämänsä haaskaantuu linnan muurien takana. Olisin voinut rukoilla hänelle rangaistuksen lieventämistä, että hänelle olisi jäänyt nuori elämänsä jälelle, jos rukoukseni olisi mahtanut mitään. Ja tämän kaiken siitä syystä että hän tunnusti!
Riihen luo jouduttuani, osuin samallaiseen ristituleen. Rikos oli verrattain vähäpätöinen, rikoksen tekijä oli vain entinen katupoika, mutta lajit ja asteet menettivät kaiken merkityksensä, minä tunsin vain surua rangaistuksesta itse rangaistuksen vuoksi, ja kun varmasti tiesin ettei sitä voitu välttää, valtasi minut haikea tunne, jonka vertaista en ollut ennen kokenut. Tuomion sijaan anteeksiantoa, rangaistuksen sijaan kehoituksia voittamaan kiusauksia, ohjausta, siveellistä rohkaisua tai kaikkea muuta, vaan ei rangaistusta, soi ajatuksissani. — — —
— Meidän on matka huomenna Helsinkiin, virkoin minä riihen ovelta luonnottomalla ja soinnuttomalla äänellä.
Hän ojentihe suoraksi. En voinut huomata mitään ilmettä hänen nokisissa ja pölyisissä kasvoissaan, sen vain huomasin että hän silmäsi minua terävästi.
Säälini ja suruni kehittyi riehuvaksi tuskaksi, minussa paloi jotakin, minä näin silmissäni totuuden, kirkkaan totuuden, minä tunsin sydämmessäni sen, ja se totuus sanoi minulle: elä rankaise tätä poikaa, anna hänelle anteeksi, anteeksianto on hänelle kaikkein tehoisin.
Kylmä järkenikin myönsi että niin oli laita, kaikkein toivehikkain keino olisi ollut anteeksianto. Niissä oloissa, joissa Unto oli, ja ainoastaan niissä oloissa oli hänellä mahdollisuus kehittyä hyväksi. Hän oli jo mielestäni kulkenut kauniin kappaleen hyvän tietä. Ei ollut karannut kertaakaan runsaan vuoden kuluessa. Kesälomaltaankin palasi lopulta omasta halustaan, jatkaakseen matkaansa hyvän tiellä. Nokisena, pölyisenä ja hikiotsaisena teki hän minuun vaikutuksen, joka oli sama kuin ääneen lausuttu: näettehän että minä haluan ja koen tulla hyväksi joka päivä.
Mutta satunnainen horjahdus, punnitsematon harha-askel, ja sen johdosta koko elämän myllerrys. Laki oli tässä tapauksessa kuin loukattu hallitsija, jonka täytyy alottaa hävittävä sota naapurikansaa vastaan, jottei hallitsijan persoonaan jää pienintäkään loukkauksen naarmua.
Vapaus ryöstetään Unnolta, peltojen, hevosien, lehmien ja lampaiden sijaan astuvat vankilan muurit. Niiden muurien sisäpuolia on kymmenen kertaa turmeltuneempia poikia kuin Unto, ja kasvatuksen on sitte käyminen päinsä hyvien sääntöjen avulla.
Tämmöistä vaati ja tämmöiseen johti loukatun lain rankaisu-into.
Aamulla ajoimme me asemaa kohti, tiellä sattui viivytys ja minun mieleeni juolahti kysyä häneltä:
— Mitä siellä Helsingissä oikein tapahtui?
Hän katsoi minuun tyynesti ja ilman ilkkuilemista, mutta ei vastannut sanaakaan. Luulen että hänen silmäyksensä mieli sanoa: näytpä tuon tietävän kysymättäkin.
Hänen vaiteliaisuutensa ei suututtanut minua, päinvastoin minä tunsin yhä enemmän osanottoa ja sääliä häntä kohtaan.
Rangaistuksen nurinkurisuus piinasi minua entistä enemmän. Unnossa olisivat hyvät voimat olleet herätettävät, ja sen työn avuksi tarvittiin ennen kaikkea hyvä ympäristö. Vankila ja viisaat säännöt eivät mitään kykene. Niin kauan kuin Unto ei itse ryhdy kasvattamaan itseään, singahtaa kaikki viisaat säännöt takaisin hänestä, ja hän kivettyy ja kovettuu jokaisen eletyn päivän mukana yhä mahdottomammaksi. Kun vankilan eli pakkokasvatuslaitoksen ovet vihdoin avataan ja hän saa vapautensa, on hänen alottaminen alusta. Tämän käsitän minä siksi, että hänen pitää jatkaa siitä, johon hän jäi, kun minä tulin riihestä häntä noutamaan luokseni yöksi, aamulla yhdessä matkataksemme raastuvanoikeuteen. Ja hänen on jatkaminen samaan tapaan, vapaaehtoisesti ja ilman viisaiden sääntöjen pakkoa. Jollei jatko siitä kohdin lähde ja Unnon omasta alotteesta, ei se lähdekään konsanaan.
Minä näin koko sen järjestelmän onttouden, joka pojan rankaisuun saattamisen takana kätkeytyi. Itse järjestelmä kuului, että lain loukkaaminen ehdottomasti vaatii rankaisua, muuten lakiin jää naarmu. Ja siitä seuraa että yhteiskunta ei seiso jaloillaan, jollei laki aina ja joka tapauksessa toimi tinkimättömästi. Tätä lain yleispätevyyttä vastaan ei minulla ollut mitään sanomista, mutta kun minä asetuin Unnon tapauksen kannalle, suistui kaikki nurin, ja minä tunsin väkevästi sydämmessäni, että toisin olisi ollut meneteltävä. —
Tapauksen koskeminen minuun oli muuten kumma, sillä Untoon nähden olin aivan kuin sivullisen ja asiaankuulumattoman asemassa. En ollut häneen vähääkään kiintynyt. Toiseksi minä katsoin itseäni kuin sormieni lävitse tällaisiin yläosastojen hylkykaluihin nähden, jommoinen Unto oli ja jotka vuodeksi pariksi paiskattiin laitokseen, surua ja harmia luomaan minulle ja vahingoksi kymmen- ja yksitoistavuotiaille.