— Mikä sinulle tuli?
— No kun pääs — si pu — uski.
Setäkin tuli paikalle naureksien. Hän oli nähnyt Paavon pelin pässin kanssa.
— Puskihan pässi, kun sinä härnäsit sitä. Se oli mainio opetus sinulle.Toivottavasti pakarasi pian paranevat.
Paavoa harmitti hirveästi, kun Lailakin ilmestyi siihen ja nauroi vielä.
— No, älä naura!
— Mihin se sinua puski? kysyi Laila.
— Ensin selkään ja sitten pakaroille. Ensi kerran kun minä otan seipään…!
— No, no, Paavo, ei saa… tule nyt sisään, niin saat mansikoita, lupasi serkku.
Paavon harmi oli tiessään.
— Joko ne ovat kypsiä? Milloinka sinä olet käynyt niitä poimimassa?
— Äsken. Kohta on niitä ahot aivan punaisenaan.
— Voi, miks et ottanut minua mukaasi?
— No kun sinä olit pässiä härnäämässä.
— Annatko sinä Heikillekin mansikoita? kysyi Paavo.
— Tietysti. Oikeastaan sinulle ei kävisi antaminenkaan, kun olet paha eläimille, sanoi Laila. — Sinähän ajoit eilen haassa vasikoitakin.
Paavo vaikeni. Vasikat olivat olleet niin hassun näköisiä, kun hän niitä ajoi. Ei hän tietänyt, että Laila näki.
— En minä enää milloinkaan. Sinun suusi on vielä punaisempi, kun se on mansikoissa, sanoi Paavo, koettaen haihduttaa koko vasikka- ja pässijutun.
— Tahtoisit varmaankin suukon, nauroi Laila.
— Kyllä, ilostui Paavo.
— Et saa ennenkuin huomenna. Se on rangaistus.
Paavo tyytyi siihen.
Mentiin rantaan ja valmistuttiin kilpasoutuun, jonka setä oli järjestänyt joku päivä sitten heille. Oli vain kaksi venhettä ja kilpailtiin siten, että toisessa vuorossa oli Laila ja Heikki ja toisessa Paavo ja Niilo. Ensimmäinen palkinto oli kaksi markkaa kummassakin sarjassa. Eilen olivat Laila ja Paavo päässeet ensimmäisiksi ja nyt aikoivat Niilo ja Heikki kunnostautua paremmin.
Lailan venheestä pääsi hankarauta irti ja hän hävisi. Niilo ja Paavo olivat riitautuneet venheestä eivätkä aikoneet lainkaan lähteä. Kumpainenkin heisiä olisi tahtonut soutaa uudella venheellä.
Heidät saatiin sovintoon. Niilolle jäi vanha ja raskas venhe, mutta hän kiskoi vihanvimmassa venhettään ja voitti. Paavo oli nyreissään.
— Älähän huoli! Muista, että mies se on hävinnytkin, jos vain jaksaa reippaasti tappionsa kantaa. Ymmärrätkös? kysyi Laila.
— Ymmärränhän minä, alkoi Paavo hieman vastahakoisesti.
— No, sittenpä pääsetkin minun kanssani huomenna mansikkaan.
10.
Eräänä päivänä otti setä heidät mukaansa takalistolle, jossa oli paljon pieniä mökkejä. Pojat olivat kyllä nähneet pieniä asumuksia kaupungin laidassa, mutta tällaisia ne eivät olleet. Ikkunat näissä mökeissä olivat pieniä ja muutamissa oli ruutu paikattu päreillä. Lattia oli likainen ja ilma haisi ummehtuneelta. Lapset olivat likaisia ja vaatteet heillä ryysyisiä.
— Ovatko ne, setä, niin köyhiä, kun niillä on noin likaista ja tympeää, kysyi Heikki.
— Ovat. Niissä mökeissä eivät isät saa tehdä omaa työtään, vaan täytyy heidän kulkea työssä milloin missäkin ja köyhyys tekee äidit saamattomiksi ja veltoiksi, etteivät viitsi pitää puhtaana lapsiaan ja asumuksiaan, sanoi setä.
— Minkätähden heillä ei ole yhtä mukavat asunnot kuin muillakin? kysyiPaavo.
— Sen te käsitätte vasta sitten oikein, kun tulette isommiksi, mutta voinhan teille nytkin jo hieman selittää.
Istuttiin muutaman mökin veräjäpuulla ja setä alotti:
— Tuonkin mökin isä ja äiti ovat kerran olleet pieniä, niinkuin tekin nyt. Heillä oli vain tuollainen mökki kotina ja heidän täytyi lähteä maailmalle elättämään henkeään ihmisten työtä tekemällä, niinkuin teki isäkin. Heillä näes ei ollut omaa maata, jota muokaten olisivat voineet hankkia leipänsä, vaan maa heidän tupansa ympärillä oli toisen, joka ei sitä antanut heidän viljellä muuta kuin pienen perunamaan.
— Onko sitten maa niin kokonaan sellaisten miesten, jotka eivät anna sitä viljellä, kun he voivat sen kieltää? kysyi Paavo.
— Niin he uskovat, sanoi setä.
— Minkätähden? tutkieli Paavo.
— No katsohan, kun ennen on ollut hyvin harvassa asukkaita, ja heillä on ollut siten paljon maata. Mutta vähitellen ovat ihmiset lisääntyneet, ja heidän olisi pitänyt myöskin saada maata, kun kerran maasta on kaikkien elettävä. Nämä, jotka kerran ovat saaneet suuret maa-alat käsiinsä, jättävät sen perinnöksi pojilleen ja sen mukana sellaisen mielipiteen, että maa kuuluu heille kokonaan, niinkuin silloinkin, kun oli vähemmän ihmisiä, hoitivat he maitaan miten hyvänsä. Ja niin se on ollut näihin päiviin saakka. Nyt ovat tällaiset mielipiteet jo alkaneet syrjäytyä, varsinkin kun monet suurviljelijät eivät jaksa tai eivät tahdo pitää maitaan kunnossa, ja maattomatkin alkavat saada vähitellen maata. Muutamien vuosien kuluttua tulee aika, jolloin noidenkin mökkien isät saavat omaa maata ja saavat siitä leipää lapsilleen, ja lapset taas saavat tehdä työtä oman maansa hyväksi ja sitten, jos jää aikaa, vieraankin työtä.
Heikki ei välittänyt sedän ja Paavon maa-asioista, vaan keräsi marjoja suuhunsa. Paavo oli kuunnellut tarkkaavasti ja kysyi vielä sedältä:
— Miksi he eivät jo nyt saa omaa maata nuo mökkien isät?
Setä näytti käyvän hieman hämilleen Paavon kysymyksestä, mutta sanoi kuitenkin:
— Kehitys kulkee hitaasti eteenpäin. Eihän kaupunkejakaan rakenneta muutamissa päivissä eikä vuosissa.
Heikki tuli suu täynnä marjoja ja kysyi sedältä:
— Mutta eikös noissa mökeissä ole pahoja ihmisiä, sosialisteja ja sellaisia?
— Eivät he pahoja ole. Puute on vain tehnyt heidät koviksi ja karsaiksi parempiosaisia kohtaan.
Paavon oli jano, ja mentiin pyytämään mökistä vettä.
Mökin eukko puhdisti ensin tuopin, nouti kaivosta raikasta vettä ja tarjosi ystävällisesti Paavolle. Puheli sedän kanssa ilmoista ja muista ja sanoi sitten:
— Nämä nyt ovat varmaankin emännän sisaren poikia?
— Niin ovat, sanoi setä.
Ja sitten jo sanottiin kauniisti hyvästit eukolle ja jatkettiin matkaa.
— Eipäs ole mökeissä pahoja ihmisiä, sanoi Paavo Heikille.
— Heikki ei ole heitä nähnyt eikä tunne tarkemmin, on vain kuullut heitä pahoiksi sanottavan. Ei pitäisi mitään tuomita, ennenkuin näkee, neuvoi setä.
11.
Oli muuan tämän kesän monia kauniita heinäkuun aamuja, kun setä tuli herättämään poikia.
— Nyt joutuin vaatteet päälle ja sitten metsään, sanoi hän. Ensin on kuitenkin käytävä uimassa ja minäkin voin tulla mukaan.
Kastehelmet kimaltelivat nurmessa ja puitten oksilla. Luonto aivan loisteli luomisriemusta.
Järvi oli tyven. Ahvenet hyppivät kaislikossa, ja pojat nostivat pohjasta jaloin verkon, jonka illalla olivat laskeneet ruohikkoon.
Verkossa oli köytenään ahvenia. Ranta kajahteli poikien innostuneista huudahduksista. Tiheitä kivikalaparvia uiskenteli rantavedessä ja ne tulivat nokkimaan paljasta ihoa. Se oli kovin hupaista.
Verkko laitettiin kuivumaan ja kalat vietiin tädille. Laila oli mennyt venheellä kylään ja näkyi jo soutavan salmen toisella rannalla. Pojat olisivat mielellään menneet rantaan, mutta setä jo kiirehti metsään.
— Otamme vesurit mukaan, että saamme samalla puhdistaa pikkupalan metsää.
Karjatarhassa makasivat lehmät märehtien, silmät ummessa. Kuumuus raukaisi niitä. Lehmisavussa kyti vielä muutamia turpeita ja niistä lähteneet savukiemurat tuoksuivat miellyttävästi.
Sedällä oli virsut jalassa ja verhona vain hurstinen paita ja housut.
— Näin on mukava näin kuumalla… ihokin saa ilmaa ja aurinkoa. Teidänkin sopisi pitää näin helteellä vain uimapukua, sanoi setä pojille. — Se olisi terveellistä ja käy kyllä täällä maalla…
— Niin me teemmekin, lupasi Heikki.
Mentiin tiheään koivikkoon, jossa oli runsaasti juurivesoja.
— Tässäpä meille onkin työtä, sanoi setä. — Poistetaan vesat ja saattepa nähdä, miten kauniiksi metsä tulee.
Harakkain pojat rääkyivät pesässään, joka oli männyssä aivan lähellä.
— Kuaak, kuaak, kvark, vak, matkivat pojat. — Kuule setä, eikö niitä saisi tappaa?
— No kaikkiapa kuulen. Mitä pahaa ne ovat tehneet, että niille pitäisi kuolemantuomio lukea. Poikaviikarit tosin ovat useimmiten siinä luulossa, että varikset ja harakat ovat tarpeettomia lintuja ja hävittävät pesät ja munat lintuparoilta, mutta se on väärin. Niilläkin on tehtävänsä luonnossa, vahingollisten matojen hävittäjinä. Antakaa, pojat, vain harakan laulaa.
— Eipä se laulakaan, vaan nauraa, sanoi Paavo.
— Mille se nauraa? kysyi setä ja myhähti hyvätuulisesti.
— Eiköhän se ihmiselle…, arveli Paavo.
— Joutavia. Ja jos nauraisikin, niin sehän todistaisi vain hyvää mieltä ja sitähän ei ole linnuilla enempää kuin ihmisilläkään liikaa.
— Eikö variksiakaan saa sitten vainota? kysyi Heikki.
— Jopa sen kuulit, ettei saa. Varsin hyödyllinen lintu, vaikka vainotaan.
— Mutta eikö se hävitä pikkulintujen munia ja poikasia? Niinhän sanotaan, tiesi Heikki.
— Kyllä harakka ja varis sellaisia yrityksiä tekevät, mutta sadasta kerrasta onnistuu vain yksi kerta. Pikkulinnut kyllä osaavat liittyä yhteen ja puolustaa kotejaan.
Puhdistettava metsäruutu oli saatu valmiiksi, ja kun oli aikaa vielä ennen aamiaista, käveltiin metsässä.
Setä tillisteli oksien lomitse, sattuisiko jotain erikoista huomaamaan.
Nytpä hän huomasikin, koskapa vaati pojat yhteen kohtaan ja olemaan hiljaa.
— Tuolla puun haarassa on pikkulinnun pesä, niinkuin näette, ja tuolla on harakka vaanimassa, hyökätäkseen pesälle. Mutta katsokaapa tuonne oksille. Siellä on kokonainen armeija pikkulintuja, yks' kaks', kokonaista kahdeksan kappaletta. Pesä näyttää olevan leppälinnun, vaikka se harvoin tekeekin pesänsä tuollaiseen paikkaan. Puun haarassa on kuitenkin vähän onttoa, ja siksi se on sen valinnut hätätilassa kodikseen. Puolustajina ahnetta harakkaa vastaan on sillä kolme muuta leppälintua ja kaksi rauniotassia ja samoin kaksi peukaloista. No nyt! Täytyipäs harakan paeta pikkuparven tieltä! Olipa mukavaa, että satuitte sen näkemään.
— Täällä metsässä onkin paljon nähtävää, innostui Paavo.
— Lintujen elämää on hauska seurata, sanoi Heikkikin.
— Mutta jos aikoo nähdä jotain, niin täytyy kulkea metsässä avosilmin, sanoi setä. — Me tulemme vielä usein metsään tutustumaan lintujen elämään. Nyt meidän on mentävä aamiaiselle ja sitten niitylle.
— Joko alotetaan heinän korjuu? kysyivät pojat. — Mekin tulemme mukaan, eikö niin Heikki, sanoi Paavo. — Onhan meistäkin jotain hyötyä.
— On paljonkin, myönsi setä. Harava käteen vain, koko pieni parvi.
12.
Niityllä oli kovin hauskaa. Hei, miten haravat heiluivat ja heinä kuivui niin että ritisi. Se tuoksui voimakkaasti vielä kuivuessaankin.
Otettiin sedän esittämää aurinkokylpyä. Sedällä ja pojilla oli raitaiset uimapukunsa ja Lailalla yksivärinen sininen, joka näytti hauskalta hänen yllään. Valkoinen iho alkoi auringossa muuttua kauniin punertavaksi.
— Sievät käsivarret mustuvat, sanoi Heikki Lailalle. — Et saa kauan pitää niitä paljaana.
— Ann' mustua, sanoi tyttö ja lennätti heinätukun Heikin silmille.
Syntyi heinäsota, jota toiset niittymiehet naureksien katselivat. Siinä huiskahtelivat poikien kintut kuin piiskan siimat, ja Lailan pyöreät käsivarret ja sääret tekivät kivakoita liikkeitä. Väliin pyöri koko sakki yhtenä keränä heinissä.
— Heinä raapasi käsivarttani, voihkasi Laila, ja nujakka asettui.
— Sitä odotinkin, sanoi setä ja nauroi niin, että vatsa hytkyi.
Jokainen oli saanut pieniä naarmuja. Heikin ylähuuleen oli sänki tehnyt pitkän haavan.
— Nyt sinusta tuli ristihuuli kuin jäniksestä, kiusotteli Laila. — Ei vanha mustalais-akkakaan sinua suutelisi.
Heikki otti leikin todeksi ja käänsi selkänsä tytölle. Ja alkoi vetistellä.
— No raapasiko heinä Heikkiä niin, että itku tuli, sanoi setä. — Jopa jotakin, iso poika!
Se koski vielä pahemmin ja Heikki pötkäsi metsään.
Ja kun ei kehdannut sieltä enää mennä takaisin niitylle, Lailan kiusoteltavaksi muka, niin meni kotiin ja rantaan.
Siellä istui verkkomökin kupeelle ja sydän oli kovin kierteellä.
Miten lienevät tulleet siinä pahat ajatuksetkin kiusaamaan ja vaatimaan huonoon tekoon, josta oli jo saanut olla rauhassa.
Teen uhallakin niin, ajatteli Heikki.
Kenen uhalla? Lailanpa tietenkin. Pitää Paavoa aina parempana. Parasta kun lähtisi tästä kaupunkiin.
Pääsky lenteli veden rajassa ja istui sitten hänen lähelleen. Näytti kuin tutkien katselevan häntä. Pieni koivun vesa ja pihlajan oksakin näyttivät katselevan häntä.
Ei, en minä saa.
Tulivat Lailan surulliset silmät ja katsoivat pitkään ja moittien.Mitäsinä aiot? tuntui hän kysyvän.
Minä en tosiaankaan tee niin,en! Ja nyt minä menen uimaan.
Niittymiehetkin jo tulivat päivälliselle, ja Laila, Paavo ja Niilo juoksivat rantaan. Heikki päätti, ettei ole koko asiasta tietävinäänkään.
— Minulle tuli niin kuuma, että piti lähteä uimaan, sanoi hän ja tarkasteli, mitä Laila mahtoi ajatella.
Nauroi, veitikka. Kyllä kai Laila arvasi, minkä vuoksi hän oli niityltä lähtenyt. Ja sitäpaitsi setä oli kieltänyt puhumasta toisin, kuin asia oli.
Laila istui laituripuun päällä ja palmikoi hiuksiaan.
— Minulle tuli niin paha mieli, kun sinä sanoit niin, virkkoi Heikki, ja sen vuoksi minä lähdin. Ei puhuta nyt enää siitä mitään, eikös?
— Ei. Minä toin sinun vaatteesi niityltä, sanoi Laila ja pulahti notkeasti järveen.
Paavo ja Niilo pulikoivat jo ruohikossa.
13.
Korjattiin heinää jo kotipellolla. Päivällisen jälkeen lepäilivät miehet pihamaalla, ja pari miestä katseli kenkiään tervatakseen ne.
— Minä haen terva-astian, sanoi Paavo ja meni sitä liiterin ylälaudalta hakemaan. Puulaatikon päälle nousten kurkotteli hän astiaa ja miten lienee niin onnettomasti käynytkin, tervasanko kaatui hänen päähänsä.
Säästyivät toki silmät ja suu tervakylvystä, mutta hiukset ja kaula olivat kokonaan tervan peitossa.
Parkuen juoksi Paavo pihamaalle.
Hätään joutuivat toisetkin pojat, täti ja Laila.
— No missä sinulle, lapsikulta noin kävi? kysyi täti ja pidätteli nauruaan. Laila sitä ei voinut pidättää, vaan kiemurteli aivan.
— No ku-un te-er-va-san-ko putosi p-äähäni, parkui Paavo.
Miehet selittivät, että Paavo oli hyökännyt sankoa hakemaan, ennen kuin he ehtivät kieltääkään.
— Menkää nyt, Heikki ja Niilo, siitä nauramasta, komensi Laila. —Muuten Paavo parka suuttuu piloille.
Mutta Paavopa ei suuttunutkaan.
— Nyt minun pääni kestää sata vuotta, kun se tuli näin hyvään tervaan, sanoi hän.
— Haenko minä peilin, että näet, miten kauhean hassun näköinen olet, sanoi Laila kaapien tervaa Paavon päästä.
— Älä hae. Pahemmin vain suututtaa, kun näen. Nyt sinun kätesikin on jo tervassa. Sinä Laila olet sitten hyvä, kun puhdistat.
— Suuteletkos silti minua joskus, vaikka minä tulin nyt rumaksi? kysyi Paavo hiljaa. Hän ei sitä uskonut itsekään, mutta päätti kuitenkin kysyä. Kun serkku oli kerran niin hyvä, niin ehkä sekin olisi mahdollista ja kun tervakin saattaisi pysyä hänen päässään koko kesän.
Paavon nenän aluskin oli jo tervassa, mutta Laila suuteli kuitenkin vastaukseksi Paavon kysymykseen.
Paavo kietasi kätensä serkun kaulaan ja oli vähällä tahria tervaan koko tytön.
— Älä veikkonen, kun olen jo ilmankin tervassa!
— Kyllä ei mitenkään voi olla paha, kun sinä olet noin hyvä, sanoi Paavo pyhän innostuksen vallassa. — Jos kaikki tytöt olisivat niin hyviä, ei pahoja poikia olisi koko maailmassa, päätti hän.
Illalla kuitenkin tuli onnettomuus. Satuttiin suuttumaan leikissä jaPaavo sanoi poikkipuolisen sanan pojille ja nämä Paavolle vastaan:
— Tervakallo!
Silloin Paavo läjäytti Heikkiä korvalle ja tämä huutamaan. MuttaPaavolle tuli hätä ja hän juoksi heti Lailan luokse sisään.
— Minä löin Heikkiä korvalle…
— No mutta Paavo! Mitä varten sinä löit?
— Mitäs kun sanoi tervakalloksi, kuohahti Paavo.
Eihän Laila tytti taaskaan voinut pysyä äidillisen vakavana. Nauru helisi kuin hopeakello tehden hyvää Paavolle.
— Annan tämän kerran, mutta jos vasta olet tuhma, niin en annakaan, sanoi tyttö.
Paavo meni takaisin poikien luokse.
— Kyllä minä sen vielä sinulle maksan, uhkasi Heikki.
— Minä rupean rauhanvälittäjäksi, teristyi hiljainen Niilo. — Paavon pitää seistä suorana ja Heikki saa livauttaa hieman korvalle, mutta ei kovasti. Sovitaanko niin?
— Sovitaan, lupasivat pojat.
Niilo seisoi todistajana kantapäät yhdessä.
Heikin kämmen hieman hipaisi Paavon korvaa. Pääasia, että hän oli saanut hyvityksen.
14.
Oli lauantai-ilta. Heinänkorjuu oli loppunut ja kuivuvan heinän tuoksu tulvahteli Hernemaan pelloilla ja pihamaalla. Pojat olivat puuhanneet päivällä muurainretkeä järven toisella puolella olevalle suolle. Laila oli piloillaan kieltäytynyt lähtemästä heidän kanssaan.
Pojat jurottelivat rannassa eikä lähdöstä näyttänyt tulevan mitään.
— Minä en viitsi lähteä, sanoi Paavo. — Menkää kahden.
Mieliala oli kovin painostava. Mikä sen tytön turilaan päähän nyt oli pistänyt.
— Emmekö saisi tovereita muualta, jostain naapurista mukaamme, sanoiHeikki ja molskautteli kiviä veteen.
Paavo teristyi.
— Ja sinä olisit suostuvainen lähtemään, kunhan tovereita saataisiin, olivatpa ketä tahansa, kuohahti hän. — Minä toki luulin, että pitäisit serkusta enemmän.
— Vähät minä hänestä, kun kerran kiusaa tekee, sanoi Heikki.
Laila seisoi saunan seinän takana ja kuunteli hymyillen. Niilo kuuli hänen naurun hihityksensä ja juttu selvisi onnellisesti.
Järvi oli tyven ja laskevan auringon hehkuvat värit heijastelivat sen pinnalla. Lämpimän auerta oli ilman rannoilla ja se vaimensi lukemattomat luonnon ja ihmisäänet hiljaisiksi ja tuskin kuuluviksi.
Pojat olivat ennen Hernemaahan tuloaan kulkeneet ummessa silmin suuren luonnon keskellä. Setä oli opettanut heitä luonnontunnoillaan näkemään joka hetki jotain ihmeellistä ja varteenotettavaa luonnossa. Nyt ei pienin hyttynenkään lentänyt heidän ohitseen huomaamatta.
Nytkin pojat katselivat poutapilviä taivaan rannalla. Siellä oli lumihuippuisia alppeja, kaupunkeja ja kummallisia eläimiä. Niitä katsellen vaelteli kuin satujen mailla.
Laila hyräili jotain laulua ja pojatkin tulivat laulutuulelle. Koulussa laulettiin, mutta milloinkaan ei kehdannut yksin laulaa. Aina oli joku ilkeämielinen poikaviikari irvistelemässä, jos yrittikin laulamaan, ja niin se jäi kokonaan. Tuntui nyt kovin hyvältä laulaa sellaisia vanhoja lauluja kuin "Kultaisessa kartanossa" ja "On tyyni nyt". Tämän heinäkuun illan he varmasti muistaisivat aina.
Suo oli keltaisenaan lakkoja. Syötiin hyvällä halulla, ja sitten astiat täyteen.
— Mitäs nyt tehdään, kun ei ole astioita? sanoi Laila.
— Jo me oltiin sitten houheloita, kun ei muistettu ottaa puukkoa mukaan, sanoi Paavo. — Minä noukin hattuuni.
Keksittiin parempi keino. Terävällä kivellä hangattiin koivusta kuori rikki. Siten saatiin tuohta. Astioista ei ollut puutetta.
Vähitellen tuli keskiyö, ja taivaan rannalla äsken niin kauniilta näyttänyt ukkospilvi alkoi jymähdellä.
— Nyt kai meidän on parasta lähteä kotiin, sanoi Heikki.
— Pelkäätkö sinä ukkosta? kysyi Laila naurahtaen.
Pelkäsihän Heikki, mutta ei kehdannut tunnustaa sitä. PelkäsipäPaavokin. Kun jyrähti uudelleen, sanoi hän hätäisesti:
— Nyt on parasta suoriutua suoraa päätä kotiin. Saattaa nousta myrsky emmekä me jaksa soutaa.
— Se on pahempikin pulma, virkkoi Laila.
Kun oli päästy vähän matkaa rannasta, alkoi tuulla. Se oli toki peräntakaista purjetta. Pojat soutivat minkä jaksoivat.
Salamat leimahtelivat pimenneessä yössä. Se oli kaunista. Tuuli vinkui ja ryskähteli, ja venhe lenteli kuin kaarna kohisevilla laineilla. Laila istui vakavana perässä ja hän oli poikien mielestä kuin kaunistunut siinä luonnonvoimien keskellä.
Oltiin lähellä kotirantaa, kun rupesi satamaan. Vettä tuli kuin kaatamalla ja meni heti ohuiden vaatteiden läpi.
— Nyt sinä olet sitten vasta herttainen, sanoi Paavo Lailalle, kun saatiin venhe maalle.
— Niin sinäkin, ihan kuin uitettu kissa, hihitti Laila.
Olipa sauna lähellä ja se oli lämmin. Laila juoksi hakemassa pihasta jokaiselle kuivat vaatteet, ja kun kiukaassa oli löylyä, kylvettiin uudelleen ja jututen kuunneltiin sateen ropinata kattoon.
15.
Paavo palasi postia noutamasta ja heilutti kirjettä iloisesti kädessään,
— Äiti tulee, äiti tulee, ja jo tänään! Eikö ole hauskaa, Heikki?
— On, on, sehän on selvä. Anna tänne kirje!
Heikki oli viime aikoina jo kirjoittanut tiheämmin ja muutenkin kaivannut äitiä joskus. Olo Hernemaassa ja sedän koulu oli kai senkin aiheuttanut. Hän ymmärsi nyt paljon paremmin äitiä kuin ennen. Hän olikin kovin usein pahoittanut äidin mieltä. Olipa mukavaa, kun sai näyttää äidille, mitä oli täällä oppinut, ja kertoa kaikesta.
— Illalla mennään laivarantaan äitiä vastaan, sanoi Paavo. — Mitä sanot, jos poimisimme marjoja ja veisimme mukanamme hänelle?
— Saahan hän niitä täälläkin, sanoi Heikki.
— Mutta äiti tulisi siitä varmaan hyvin iloiseksi, arveli Paavo.
— Poimitaan vain, myöntyi Heikki. — Saamme niitä kyllä laivalle mennessä.
Laivarantaan oli matkaa muutamia kilometrejä; ensin vettä ja sitten maata. Laiva tuli myöhään, ja vasta auringon laskun jälkeen lähtivät pojat Lailan kanssa mielestään hyvin hauskalle matkalle.
Marjatuohinen pistettiin venheen kokkaan ja uistin perään. Eikös tarttunutkin iso hauen vonkale uistimeen.
— Siitä saadaan tädille illallinen, sanoi Laila.
Tuli vielä toinen ja kolmaskin ja matka meni huomaamatta.
— Mihin kalat, ettei kettu vie? kysyi Paavo. Setähän oli kertonut, että kettu oli perso kaloille.
— Viedään puuhun, sanoi Heikki.
Hauet pujotettiin lankaan kidusaukoista ja Heikki kiipesi isoon näreeseen ja ripusti ne oksalle.
— Mitähän äiti sanoo, kun me puusta pudotamme hauet? arveli Paavo.
— Luulee tulleensa satujen maille, lisäsi Heikki.
— Satujen maita nämä ovatkin, arveli Paavo. — Jos olisi minulla maata, niin rupeisin maanviljelijäksi. Miten minä saatankaan täältä erota syksyllä?
Paavo silmäsi Lailaan. Kyllähän muuten, mutta hänestä olisi vaikea luopua.
Tyttö hymyili ja räppäsi poikaa olalle.
— Ensi kesänä tulet takaisin, sanoi hän.
— Enkö minä saakaan tulla? kysyi Heikki.
— Tietysti, velikulta.
Pojat miettivät itsekseen. Laila oli niin kovin hyvä tyttö, mutta pitiköhän hän toisesta enemmän kuin toisesta.
Se tuli arkana Heikin huulillekin:
— Sinä kuitenkin pidät Paavosta enemmän kuin minusta.
— Mutta sinä olet vasta höperö, Heikki! Pitäisikö minun sitten pitää toisesta enemmän kuin toisesta? Se olisi väärin, sanoi Laila, vaikka tunsikin pitävänsä Paavosta enemmän, ehkä senkin vuoksi, kun Paavo oli kiltimpi ja sitten sellainen herttainen nallikka.
— Isä sanoo aina, että kaikista ihmisistä täytyy pitää yhtä paljon, sanoi Laila. — Eikö hän ole teille siitä puhunut?
— On kyllä, myönsi Heikki..
Metsässä oli hiljainen hämärä. Sammakot hyppivät tien yli ja pensaissa loisteli kiiltomatoja. Kaste oli jo kohonnut ruohoon ja puitten lehdetkin kiiltelivät kosteana.
Lapset olivat avojaloin. Laila astui sammakon päälle ja kirkaisi.
— Huu, miten ilkeälle tuntui!
Heikki otti sammakon käteensä. Se oli nyt rampa, ja pojat neuvottelivat, mitä sille tehtäisiin.
— Se pitäisi tappaa, mutta tappaminen on niin kauhean rumaa, arveliHeikki.
— Mutta jos puhuttaisiin lopettamisesta, niin eiköhän se muuttaisi asiaa, arveli Paavo.
— No lopettakaa se sitten pian, sanoi Laila sipristäen somasti suutaan, ja nostaen helmojaan. Jalassa tuntui vielä ilkeältä sammakon kylmyys.
Laiva huusi laiturissa, ja Heikki heitti sammakon metsään, lähtien juoksemaan Lailan kanssa rantaan. Paavo etsi sammakon heinikosta ja virkkoi itsekseen:
— Eihän tinua niin heitetä, pittunen raukka. Tapetaan poit kärtimättä.
Kylmä sammakko tuntui ilkeälle kourassa ja Paavon naama oli punainen, mutta se ei kieltänyt ystävällisesti eläinparalle puhelemasta.
— Noin, ittu tiinä kivellä, minä lyön kalikalla päähäti.
Ja Paavo tähtäsi ja poksautti, mutta isku ei sattunutkaan ja sammakko hyppäsi virkeänä metsään.
Paavo hämmästyi. Elukka oli ollut tarkkana. Ja nyt olivat toiset jättäneet hänet.
Paavo lähti juosta kipaisemaan toisten perään. He tulivatkin jo vastaan, äiti kolmantena.
— Se sammakko oli jo ihan terve ja hyppäsi metsään, sanoi Paavo ja riensi syleilemään äitikultaa.
— Miten sinä sen paransit? kysyi Heikki tosissaan. Hän luuli Paavon tehneen jotain sammakolle, että se virkoisi.
— Minä kun aioin napauttaa sitä kalikalla päähän, niin se säikähti.
Istuttiin kivelle ja otettiin kaupunkituliaiset esille. Ja äidille sateli niin paljon kysymyksiä, ettei hän puoliinkaan ehtinyt vastata.
Mutta rannalla oli iso lokki haistanut puusta poikien kalat ja ihastunut niihin. Kun Heikki kiipesi kuuseen, ei hän löytänyt muuta kuin muutamia suomuja.
— Täällä on käynyt varkaita, kuului itkunsekaisesti puusta. — Kuka kehtasi olla niin kelvoton?
Lokki lenteli rannikolla vainuten mahdollisesti lisää. Pojat aavistelivat lokkia varkaaksi.
— Sinäkö ne veit? hikkasi Paavo.
Lokin nokasta kuului nirskuva vastaus. Se halusi vielä lisää haukea.
16.
Setä istui poikien kanssa rantakalliolla ja keitti kalaa. Padassa porisivat äsken ongitut ahvenet ja setä kertoi hauskasti kalojen elämästä ja tavoista pojille.
— Mistä sinä setä olet saanut tietoja niin paljon, kysyi Paavo.
— Olen tutkinut ja tarkastellut kaikkea. Kun käyttää joka hetken ajastaan hyödyllisesti, saa oppia paljon. Työtä tehdessään ja lepohetkinään voi kyllä hyvin tarkastella luontoa ja sillä on aina jotain uutta näytettävänä.
Pojista oli ollut luonnontiede koulussa vastenmielistä ja läksyt oli luettu hosimalla. Nyt olivat pojat päättäneet syventyä luontoa koskeviin oppikirjoihinsa tarmolla. Varmaankin "luonnonmaisteri" tulisi olemaan mielissään.
Setä pisti pataan voita ja kohta oli ahvenkeitto valmis.
— En ole milloinkaan syönyt näin hyvältä maistuvaa kalaa, sanoi Paavo.
Päivä oli poutainen ja heikko tuulen henkäily veteli viivoja selän vesiin. Aamulla aikaisin oli lähdetty ja saatu runsas saalis koukuista. Ne olivat rantalouhussa vasuun hyvin peitettynä. Kun ei hennottu isoja kaloja keittää rannalla, riipaistiin ongella kyrmyniskaisia selän ahvenia pataan.
— Elä syö kourillasi, Niilo!
Kun kalat loppuivat, hörpittiin liemi tuohilipeillä suihin.
Se oli erämiesten ateria.
— Keitto loppui kesken, julisti Paavo ja katseli pitkin ripsin toisia.
— Peratkaa vakasta lisää ja pankaa pataan, sanoi setä.
— Kaikkien pitää saada kyllikseen.
— Perkaisit, Heikki, kalat, pyyteli Paavo.
— Peratkoon se, joka syökin. Minun maaruni on täynnä.
Paavo ja Niilo päättivät valmistaa omintakeisesti keiton itselleen.
Setä oli laskeutunut pehmeälle sammalelle lepäämään. Heikkikin valikoi itselleen loikomispaikkaa ja setä kutsui hänet luokseen.
Setä näytti harkitsevan, miten alettaisi, mutta kysyi sitten suoraanHeikiltä:
— Vieläkö sinua pahat ajatukset joskus kiusaavat?
— Ei enää. Mutta minä pelkään, että ne taas tulevat, kun koulu alkaa, ja…
Heikki keskeytti. Hänestä näytti olevan vaikeata sanoa mitä ajatteli.
— Ja mitä sitten? kysyi setä ystävällisesti.
— Kun ei ole tätä kesäistä elämää ja sitten Lailakaan ei ole siellä.
— Eikö sinulla sitten ole siellä niin hyvää toveria kuin Laila? kysyi setä.
— Ei.
— Mutta kaikki pienet tytöthän ovat hyviä tyttöjä, ja onhan kai sinullakin siellä joku tyttö, josta hiukan pidät, sanoi setä.
Heikki ei sanonut siihen mitään. Olihan tosin yksi samanluokkalainen, maalarin Aili, josta hän hieman piti. Tosin hän ei ollutkaan missään suhteessa niinkuin Laila, mutta hänellä oli kauniit silmät ja hän nauroi oikein kauniisti. Ja sitten hän oli oikein hyvä. Kyllä hänet kannatti toverinaan pitää.
— Eikö olekin? uudisti setä kysymyksensä.
— On kyllä, sanoi Heikki arvellen.
— No niin, hänen tähtensä sinun täytyy oppia pitämään kurissa kiusaavat ajatukset ja ruumiisi puhtaana. Ja myöskin oman itsesi tähden. Olenhan sinulle jo tästä puhunut paljon ja sinä ymmärrät, miten onnelliseksi tulee, kun voittaa pajat ajatukset. Eikö sinun ole nyt hyvä olla, kun tiedät olevasi sellaisesta vapaa?
— On kyllä. Olen tullut niin iloiseksi.
— Siinä sen näet, setäsi ei ole puhunut sinulle turhaa.
— Minä olen siitä niin kiitollinen sedälle, sanoi Heikki.
Pojat puuhasivat kalapatoinensa hieman alempana kalliolla.
— Joko olet maistanut suolaa? kysyi Niilo.
— En, mutta minä luulen olevan siinä sitäkin tarpeeksi. Ei muuta kuin nostetaan pata kepin nenässä tuonne syvennykseen ja syödään siellä piilossa, muuten sedän ja Heikin rupeaa myöskin mieli tekemään.
— Tehdään niin.
Paavo otti kepin ja nosti pataa varovasti tulelta. Mutta keppi katkesi ja pata vieri kaloineen järveen.
— Voi ihme! Nyt meni keitto!
Kumpainenkin ryntäsi tavoittamaan pataa ja sysäsi toisensa järveen. Vettä valuvina, surkeasti irvistellen noustiin sieltä ja Paavo harasi kaloja pataan.
Niilolta pääsi itku.
— Minkä tähden sinä no-ostit se-emmoisella ke-epillä?
— Elä itke iso poika. Hyviä nämä kalat ovat, vaikka vähän huuhtiintuivatkin. Ollaan hissuksiin koko asiasta, etteivät pääse nauramaan, toimitteli Paavo ja laitteli Niilon eteen parhaimpia kaloista. Kuitenkin hänenkin suupieltään nyki pahasti ja kurkkua kaivoi vahinko, joka oli varomattomuudessa tullut.
Heikki oli nukkunut, mutta setä nauroi pitkää naurua kalliolla ja pyyhkieli vesiä silmistään. Pojat olivat huomanneet sedän naurun ja Paavo sanoi:
— No nyt setä jo nauraa, mutta ei olla tietävinämmekään. Pitää kai pyytää setää, ettei kerro Lailalle eikä Heikille.
Kohta kuitenkin pojat nauroivat itsekin keitolleen, jonka liemi kellui siinä veden pinnalla monivärisenä läikkänä.
17.
Viljaa korjattiin Hernemaan pelloilla. Tuleentunut, kullankeltainen ruis huojahteli viljavuuttaan täyteläisenä hiljaisessa tuulessa. Pojatkin saivat olla lyhteitä sitomassa ja se olikin heistä hauskaa työtä. Sormet tuntuivat ensin kovin aroilta, mutta setä sanoi, että ne kyllä pian tottuvat tähänkin työhön, koskapa olivat tottuneet kasvitarhan hoitoonkin.
Leikkuuväki hääri iloisena työssään. Iltapäivällä tuli Heikin ja Paavon äitikin mukaan ja pojat ihmettelivät, kun hän osasi leikata ruista.
— Tämä se, poikakullat, kaikkein kauneinta ja hupaisalta työtä onkin, sanoi äiti ja tätä pitäisi osata tehdä jokaisen. Ilman näitä maamiesten lainehtivia viljapeltoja oltaisiin pian hukassa.
— Se on hyvä, että sinä sen käsität, sanoi setä äidille.
— Kuulehan äiti, minä aion ruveta maanviljelijäksi, sanoi Paavo. — Setä kyllä opettaa minut oikein hyväksi maamieheksi.
— Hyvähän olisi, jos sinusta kunnollinen maanviljelijä tulisi, virkkoi äiti. — Se on vain pahinta, ettei ole meillä maata.
— Mutta setäpä sanoo, että pian tulee sellainen aika, että maata saa jokainen, joka haluaa. Mekin otamme sitten maata, äiti.
— Mutta ensin me kasvamme miehiksi ja lopetamme koulumme, sanoi äiti. — Setä kyllä on niin hyvä, että joka kesä opettaa sinua maamiehen tehtäviin.
Setä lupasi sen puolestaan varmasti tehdä.
— Ja ensi kesänä minä jo jaksan kyntääkin, kun tulen tänne Hernemaahan, päätteli Paavo urheasti.
— Eikö Heikkikin halua maamieheksi? kysyi setä.
Heikki näytti miettivän. Hänestä olisi kyllä ollut hauskaa olla maamiehenäkin, mutta mukavalta tuntui myöskin ajatella jonakin virkamiehenä oloa. Se olisi kuitenkin helpompaa.
Senpähän näkee, kun eletään, arveli hän pikkumiehekkäästi. Ehkäpä hänkin valitseisi maamiehen vapaan ammatin ja ottaisi itselleen sitten semmoisen soman tytön emännäksi, kuin Laila oli.
Sitä Paavokin mietiskeli.
— Kun minä saan sitten talon itselleni, niin tuletkos sitten minulle emännäksi, supatti hän hiljaa Lailan korvaan. — Mutta et saa tästä puhua kellekään. Mitäs arvelet, eikö se olisi kovin hauskaa?
Laila nauroi.
— Voi sinua pikku nallikkaa. Kyllä se varmaan olisi.
— Joko taas sanot nallikaksi, kivahti Paavo. — Saat uskoa, että mies minusta tulee! Ylioppilaaksi kun pääsen, niin silloin ostan talon, se on varma!
Paavo istui lyhdeläjälle levähtämään. Pientä maamiestä alkoi jo väsyttää.
— Ja kyllä sinä äiti nyt saat olla meihin tyytyväinen, sanoi hän hetken kuluttua. — Meistä on tullut viisaita miehiä tänä kesänä.
Suvituuli leyhytteli ja pelloilla oli kaikki niin kaunista.
18.
Äiti ei joutanut kauan olemaan Hernemaassa. Kun saatiin talvimarjat kerätyksi, lähti hän kaupunkiin. Siellä oli äidin juurikasvimaa ja sekin kaipasi vielä hoitoa ja Ynnikkiä lypsi siellä vieras, eikä Ynnikki siitä pitänyt.
Pojat näkivät tuskaisena päivien luisuvan käsistään. Kohta pitäisi heidänkin lähteä ja se oli kovin vaikeata ajatellakin.
— Ikävä minullekin tulee, kun te menette, sanoi Laila pojille.
— Niinpä lähde sinäkin kaupunkiin, pyysivät pojat — Lähde vaikka soppakouluun.
— En minä vielä… sitten muutaman vuoden perästä.
— Ja sitten saat asua meillä ja onpa oikein mukavaa silloin.
Olihan se lähenevän eron katkeruudessa pieni lohdutuksen pisara, ettäLaila tulisi joskus kaupunkiin ja asuisi heillä.
* * * * *
Käytiin joka päivä marjaretkillä ja kalassa. Rannalla paistettiin kalaa ja äidin laittamat päivälliset Hernemaassa jäivät heiltä koskematta.
Se oli onnen aikaa. Setäkin tuli joskus mukaan ja silloin oli yhä hauskempaa.
Mutta pian tulivat elokuun loppupäivät, ja äitikin oli jo kiirehtänyt tulemaan kotiin.
Täällähän heidän kotinsa oikeastaan olisi ollutkin, äiti kun vain olisi ollut täällä.
Alakuloinen päivä se oli, jolloin matkatavaroita laitettiin kokoon. Laila järjesti heidän matka-arkkunsa ja pojat katsoivat hänen puuhailuaan. Hän lauleli ja oli reippaalla tuulella, kuten tavallisesti.
— Sinä varmaankin iloitset meidän lähdöstämme, sanoi Heikki.
— Pitäisikö minun itkemään ruveta? Eihän isot pojat saa tulla hentomielisiksi.
— Ei saakaan, sanoi Paavo. — Me olemme ihan suuria vätyksiä. Pianhan talvi kuluu ja silloinhan päästään jälleen Hernemaahan. Hauskaahan on koulussakin. Varsinkin nyt, kun Heikkikin on siellä ahkera.
Heikki muljautti epäluuloisesti veljeensä, mutta huomasi hänen hyvää tarkoittavan.
Aamulla piti jo lähteä ja illalla kuljettiin vielä kertaan tutut paikat, ja koko kesän valoisat muistot saivat mielen kaikesta huolimatta surunsuloiseksi.
— Eikö ajeta vielä kerran selkähevosella? ehdotti Laila.
Renki oli juuri tuonut hevoset pihaan, johon he sattuivat tulemaan kävelyretkeltään.
— Ajetaan vain.
Tuimaa ravia lasketeltiin hakatietä ja pojat pysyivät nyt jo hyvinLailan kintereillä.
— No nyt on sekin hauskuus lopussa, sanoi Heikki, kun hevoset laskettiin veräjästä hakaan.
— Niin, tämän kesän hauskuus loppuu, mutta syksyn ilot ja talven riemut on edessä, puheli Laila järkevästi, — Minun mielestäni on ihmisellä aina riittävästi iloa, olipa missä tahansa, kun täyttää velvollisuutensa. Eikö niin pojat?
— No se on vissi, tokasi Paavo, ja se nauratti jokaista.
Täti hymähteli ja naureskelikin:
— Taitaapa kesätovereista tuntua ero vaikealta. Pianhan tästä jouluun päästään ja sitten saatte tulla tänne joululoman ajaksi, koska niin hyvin täällä viihdytte.
Sekös riemun synnytti.
— Kuuletko Laila, mitä täti sanoo. Me pääsemme tänne jouluksi! Kyllä sinä täti olet sitten mainio!
Paavo meni kuiskailemaan tädille:
— Saako äitikin tulla tänne jouluksi?
— Saahan toki, lapsikulta!
— Muuten minä en olisi tullutkaan. Kyllä jouluna täytyy olla äidin mukana.
— Hyvä lapsi olet, kun äitiä muistat, sanoi täti.
— Niin, ja minä tulen aina vain paremmaksi, sanoi Paavo. — Setä on sanonut, että kun kasvattaa itseään joka päivä, niin tulee oikein hyväksi.
Täti hymyili pikku Paavolle.
* * * * *
Setäkin puhui vielä illalla pojille hyvin paljon samoista asioista, joista oli ennenkin puhunut ja lupasi tulla pian käymään kaupungissa. Eivät milloinkaan sanoneet pojat unohtavansa sedän neuvoja.
Elokuun yö oli lämmin ja kaunis, ja pojat eivät hennoneet mennä nukkumaan. Ikkunassa seisten katseltiin kirkasta siltaa, jonka kuu veti salmen yli.
Pojat keskustelivat tulevaisuudesta. Heikkikin arveli rupeavansa maamieheksi.
— Ja kun ensin koulussa sivistää itseään, niin sitten tuleekin oikein kunnon maamies, arveli Paavo.
Heikki hahatti.
— Sivistää… sinä olet semmoinen…
— Mikä? kivahti Paavo.
— Semmoinen nallikka, niinkuin Laila sanoo.
— Älä sinä aina minua nakertele. Olen minä yhtä älykäs kuin sinäkin ja kyllä Laila pitää minusta yhtä paljon kuin sinustakin.
Paavo oli kasvoiltaan ihan punainen. Mitäs kun Heikki aina ärsytteli häntä.
Laila pisti päänsä ovesta.
— Riitelettekö te täällä? kysyi hän.
— Mitäs kun Heikki aina… tuhahti Paavo.
— Tulkaa sieltä pian kahvipöytään, minulla on kaakku paistumassa. Ja sitten pitääkin jo pian lähteä laivalle. Tavarat vietiin sinne jo illalla.
Pojat ihailivat serkun käytännöllisyyttä. Että ihan kakunkin pyöräytti keskellä yötä.
— Olet sinä verraton.
Lailaa pyöritettiin ympäri.
* * * * *
Laiva tulla töhötti jo selän toisella rannalla. Koetettiin pysyä rohkeina. Laila lasketteli pilojaan, mutta ei saanut poikia enää nauramaan. Pianpa hänenkin täytyi kääntyä poispäin ja salata kirkkaat pisarat, joita alkoi vierähdellä.
— Voi, että kesä on niin lyhyt, sanoi tyttö tukahtuneesti.
— Ja kaupunki niin ikävä, kun sinä et ole siellä, sanoi Heikki.
— Onhan siellä paljon muita.
— No ei yhtään niin reipasta ja mainiota kuin sinä, tokasi Paavo.
Laiva laski laituriin eikä kauan siinä viivytellyt. Laila jäi kyyneleisenä laiturille.
Osmo oli päässyt äidin kanssa maalle, ja kesä oli kulunut hauskasti kylän lasten kanssa leikeissä ja onkimatkoilla. Keskikesä meni niin, ettei sitä oikein huomannutkaan ja joutui marjojen aika. Osmokin oli jo saanut maistaa äidin poimimia ahomansikoita, ja eräänä päivänä halusi hän lähteä itsekin äitiä auttamaan marjojen poiminnassa.
Äidillä oli sinä päivänä muuta tehtävää, ja niinpä hän lupasi Osmon marjamatkalle naapurimökin pojan kanssa.
— Mökin Arvo tietää kaikki hyvät marja-ahot ja hän on hyvä poika, saat mennä hänen kanssaan, sanoi äiti.
— Mutta minä en lähde punikkien kanssa marjaan, tuhahti Osmo. — Jääköön sikseen koko puuha.
— Punikkien?
Äiti hämmästyi koko lailla Osmon huudahdusta. Oliko hänen hyvän ja kiltin poikansakin poveen kylvetty puoluevihaa ja kovaosaisten halveksumista?
— Eihän Arvo ole mikään punikki, sanoi äiti. — Se nimityshän on jo vanha ja sopimattomana jätetty pois, eikä poju saa enää milloinkaan sanoa ketään punikiksi.
— Sanovatpa koulussakin hyvin monet pojat punikiksi sosialistien poikia, varsinkin yläluokkaiset, jotka olivat vapaustaistelussa mukana, sanoi Osmo.
Äiti ajatteli tätä ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ollut tällaista edes aavistanutkaan. Nyt täytyisi hänen Osmolle puhua tästä ja saada hänen nuori mielensä oikealle tolalle.
— Tulehan Osmo tänne puutarhamajaan, niin puhutaan siitä asiasta, sanoi äiti.
Osmo oli kovin halukas kuulemaan, mitä äiti sanoisi. Ainakin kaksi poikaa, joita toiset sanoivat tuolla rumalta kuuluvalta nimeltä, olivat oikein ahkeria ja eteviä poikia. Opettajatkin heitä kiittivät. Oli tosin joukossa sellaisiakin poikia, jotka sanoivat taas vuorostaan toverejaan porvareiksi, ja sanoipa joku poika lahtariksikin muuatta toveriaan, mutta sai siitä karsseria. Osmo ei tietänyt, rangaistiinko poikia punikki-nimityksestä, mutta ainakin kerran hän kuuli rehtorin opettajahuoneessa ankarasti nuhtelevan muuatta poikaa sen johdosta.
— Etköhän luule, että jos opettajat kuulisivat tällaiset nimitykset, rankaisisivat he siitä ankarasti? kysyi äiti Osmolta.
— Kyllä kai, mutta he niin harvoin sitä kuulevat, jos joku koulun pihassa niin sanoo, virkkoi Osmo.
— Silläpä se saa jatkuakin. Ja sellainen on kovin rumaa aikuisille ja vielä rumempaa lapsille.
— Eikö joku paha ole yhtä rumaa lapsille kuin aikuisillekin? kysyi Osmo.
— On kyllä, mutta kuulehan nyt mitä sanon.
— Eivät kaikki ne, joita on punikiksi sanottu, ole itse siihen syyllisiä, mistä tämä nimitys on heille annettu. Jos he erehtyivätkin tekemään pahaa, niin se oli vain sen syy, ettei heitä oltu opetettu hyvää tekemään jo lapsena, niinkuin teitä koulussa ja kotona opetetaan. Heillä oli nälkä, eivätkä he osanneet erottaa pahaa hyvästä, ja pahat ihmiset saivat heidät tekemään pahaa lähimmäisilleen. Heille oli harvoin opetettu lausetta: "rakastakaa lähimmäistänne, niinkuin itseänne". Ja nyt on jo se aika, jolloin tällaista veljesvihaa oli unohdettava, ja kaikkien lasten pitää olla hyviä toisilleen.
— Entäpä, jos joku poika sanoo minua porvariksi? kysyi Osmo.
— Sinun pitää sanoa hänelle, että se on väärin ja että lapset eivät saa siten nimitellä toisiaan ja olla oikein hyvä ja ystävällinen hänelle.
— Mutta onpahan pahojakin ihmisiä olemassa, väitti Osmo.
— Se onkin kokonaan toinen asia, sanoi äiti. — Pahoja ihmisiä on kyllä olemassa, jotka koettavat myrkyttää hyvien ihmisten mieltä, mutta sellaisillehan ei voi mitään. Ihmisten täytyy kärsiä heitäkin joukossaan ja koettaa tehdä paremmiksi. Jos he taas eivät tahdo tulla hyviksi, niin he pysyvät pahoina ja saavat siitä kerran rangaistuksen.
Osmo näytti miettivän tiukasti muuatta asiaa.
— Sanohan äiti, miksi maailmassa on rikkaita ja köyhiä? kysyi hän.
— Siihen on niin monta syytä. Hyvin usein ihmiset ovat laiskuutensa vuoksi köyhiä ja siinä tapauksessa pysyvät he aina köyhinä, vaikkapa heitä alituiseen avustettaisiinkin. Työ ja tarmo pelastaa aina ihmisen köyhyydestä. Ja hyvin monet tulevatkin sillä rikkaiksi, että tekevät oikein lujasti työtä. Mutta sitten on sellaisiakin rikkaita, jotka keinottelulla ovat koonneet rikkautensa ja se on väärin ansaittua rikkautta.
— Mitä se keinottelu oikein on? kysyi Osmo. — Minulta kerran koulussa koetti yksi poika keinotella sinun antamaasi rahakukkaroa. Onko se sellaista?
Äiti naurahti.
— Siitä olisi toverisi hyvin vähän hyötynyt, vaikka se ei olisikaan ollut hänelle oikein saatua tavaraa. Keinottelu on sellaista, kun tahtoo elää toisen kustannuksella ja päästä niin vähällä työllä rikkaaksi kuin mahdollista. Jos joku tavara myydään moneen kertaan ja jokainen tahtoo sillä voittaa mahdollisimman paljon, on se keinottelua. Ja sitä on niin monenlaista, mutta puhutaan tästä sitten toisella kertaa. Mene nyt Arvon kanssa marjoja poimimaan ja ole kiltti hänelle.
— Kyllä, minä koetan olla. Mutta sanohan äiti vielä yksi asia minulle, pyysi Osmo.
— No mikä se olisi?
— Ketkä sinun mielestäsi, äiti, tekevät oikeata työtä?
— Kovinhan sinä nyt uteletkin, naurahti äiti. — Oikeata työtä on niin monenlaista. Nämäkin maamiesten työt ovat oikeita ja hyödyllisiä ja opettajanne koulussa tekevät oikeata työtä; ne jotka rakentavat taloja ja häärivät tehtaissa, ja tiedemiehet ja keksijät, jotka työllään onnellistuttavat ihmiskuntaa, ja monet muut.
— Ja merimiehet, sanoi Osmo. — Minä varmasti rupean merimieheksi, äiti. On niin mukavaa, kun saa kävellä laivan kannella ja pääsee vieraisiin maihin.
— Mutta mene nyt ensin marjaan ja muista olla hyvä Arvolle.
— Kyllä, äiti. Enkä minä sano enää koskaan vasikoitakaan punikiksi, lupasi Osmo urhoollisesti.
* * * * *
Arvo oli samanikäinen poikaviikari kuin Osmokin, mutta hirveän äkäinen. Hänet oli ärsytetty äkäiseksi ja epäluuloiseksi. Hänen täytyi saada ensin miettiä, ennenkuin suostui lähtemään Osmon kanssa marjaan.
Puhuessaan sorisutteli poika pahasti ärrää.
— Jos minä lähden sinun kanssasi mar-rljaan, niin sinun pitää olla siivolla minun kanssani, muuten minä mätkäytän har-rltijasi tanter-rleeseen, sanoi hän Osmolle.
Osmo lupasi olla niin siivolla kuin osasi.
— Mutta osaatko sinä olla hyvä minulle? kysyi hän Arvolta.
— Sepähän nähdään, sanoi tämä.
Se kuului kovin salaperäiseltä Osmosta.
Mentiin aholle, josta ei löytynyt paljon mitään.
— Puoskat ovat vieneet, sanoi Arvo ykskantaan.
— Mitä ne puoskat ovat? kysyi Osmo.
— No etkö sitä tiedä, vaikka kouluakin olet käynyt? Musikoitahan ne ovat.
— Eikös lapsia, huomautti Osmo. Sehän kuuluu kauniimmalta.
— Rr-likkailla niitä on vain ja talollisilla, mökkiläisillä on puoskia ja musikoita ja kakar-loita, sanoi Arvo.
Osmo alkoi hieman valistaa toveriaan.
— Yhden arvoisia ne ovat köyhien ja rikkaitten lapset, kun vain ovat hyviä toisilleen, sanoi hän.
— Nyt out er-rleyksissä, ei ne yhenar-rlvoisiksi tule milloinkaan, porlvar-lien lapset ja köyhien kakar-rlat.
Osmo katsoi silmät suurina toveriaan. Hän tuntui olevan kovin varma mielipiteissään.
— Ei meidän lapsien sovi sanoa porvari. Ei se ole oikein, sanoi hän ja huomasi nyt Arvon vuorostaan uteliaasti tarkastelevan häntä.
— Sanovathan meitäkin köyhiä punikiksi, virkkoi Arvo.
— Isontalon Toivo sanoo minua vielä ynnikiksi ja se pistää niin pir-rlusti vihakseni.
Osmo katsoi pitkään toveriaan.
— Sinähän kiroat, sanoi hän. — Se on kovin huono tapa.
— Taitaa olla, mutta kun isä ja äitikin kir-rloaa, niin siitä on opittu mekin puoskat noituilemaan. Isä noituu syödessäänkin, jatkoi hän.
Osmo tunsi ihan vilunväreen selkäpiissään.
— Vaikka isä tekee niin, niin elä sinä enää kiroa milloinkaan, etkös?
Arvo oli äsken tuntenut jostain syystä hyvästyvänsä Osmoon ja hänen teki mieli olla hyvä Osmolle. Osmohan ei pitänyt siitä, että lapset haukkuivat toisiaan.
— Enkä kirloo, lupasi hän. — Jos satun muistamaan.
— Kyllä sitä muistaa, kun oikein tahtoo, sanoi Osmo.
Mentiin toiselle aholle ja siellä oli runsaasti marjoja.
— Etkös sinä sitten olekaan por-rlvar-rli? kysyi Arvo Osmolta.
— En, eikä hyvät pojat ole sitä koskaan keskenään.
— Mutta saattaa sinustakin tulla, kun koulua käyt, arveli epäluuloiseksi kasvanut mökin poika.
— Minusta tulee merimies.
— No ne eivät vissiin ole por-lrvar-rlia, tuumaili Arvo, ja yhä enemmän tunsi hän voivansa luottaa toveriinsa.
Osmolla oli siistit ja puhtaat vaatteet ja siinä oli Arvon mielestä kuitenkin hämärä seikka; olikohan tuo toinen tosissaan? Hän huomauttikin siitä toveriaan.
— Minun isäni ja äitini ovatkin ahkeria ja minä saan hyviä vaatteita, sanoi Osmo. — Äiti sanoo, että kun on vain ahkera, niin ei puutu mitään.
— Se on valetta, jurahti Arvo. — Minun isäni ja äitini tekevät aina työtä, mutta meillä puoskilla on vain tällaiset vaatteet. Porr-rlvarlit ne niin sanovat, että kun on ahkeria niin kaikkea saa, päätteli Arvo. Olihan hän sen niin usein kuullut isän ja äidin sanovan.
Taaskin tuli se Osmolle kiusallinen porvari esille.
— Puhutaan onkimisesta ja muusta, tokasi hän toverilleen. — Oletko sinä käynyt ongella?
— Olen minä käynyt ja saanutkin, oikein isojakin ahvenia. Heinälammessa onkin oikein suurlia vvotkaleita, kun vain onnistuu saamaan. Yhtenä päivänä oli siellä Isontalon Toivokin ja kun se rlupesi tekemään minulle kiusaa, löin minä sitä terlvanahtarlilla päähän.
— Ei olisi pitänyt… mitäs siitä seurasi, tuliko tappelu?
— Ei tullut Ei se Toivo toki uskalla tulla kiinni minuun, semmoinen rlruipelo. Kintutkin kuin itikalla. Selkään uhkasi minua annattaa, mutta eipä tuota ole kuulunut.
— Tule minun kanssani ongelle, niin ei riidellä, sanoi Osmo. — Mitä se sinulle teki?
— Heitti rlierotuohiseni järlveen.
— Se onkin sitten paha poika, päätteli Osmo. — Silloinko se sinua ynnikiksi sanoi?
— Silloin.
Istuttiin kivelle ja Osmo jakoi äidin antamat eväät; antaen niistä puolet Arvolle.
— Minä annan sinulle marjoistani, kun sinulla on vähemmän, sanoi tämä.
— Kyllä minä vielä saan astiani täyteen, pidä sinä vain omasi.
Arvo söi ja mietti. Pienet aivot ponnistivat kaikkensa, selvittääkseen syyn, miksi Osmolla oli niin makeita voileipiä ja hänen kotonaan syötiin mustaa leipää ja voita ei ollut kuin toisinaan. Osmolla oli kauniit vaatteet, mutta hänen omasta takalistostaan riippuivat riekaleet. Väliin ei ollut housuja ollenkaan.
Jospa sittenkin Osmo on porvarien lapsi, joita kaikkia isä ja äiti vihaavat.
Osmo antoi kuitenkin hänelle voileivistään ja puheli ystävällisesti. Olkoon miten tahansa, Osmo on hyvä poika ja hänelle täytyy olla myöskin omasta puolestaan hyvä. Kaiken tämän vastapainoksi kun ajatteli Toivoa, repäisi kiukku pientä povea. Niinpä Arvo sanoa tokaisikin:
— Toivosta ei tule miestä. Rliivattu on koko poika.
Osmo ihmetteli toverinsa ajatusjuoksua. Mistä hän nyt Toivon sai päähänsä? "Ynnikki" johtui Osmon mieleen ja häntä rupesi naurattamaan.
Arvon epäluulo heräsi.
— Mille sinä naur-rlat? Minulle vissiin.
Poika käänsi kasvonsa poispäin Osmosta ja hänen silmissään välähti pidätetty viha. Noin sitä saatetaan nauraa, vaikka ollaan olevinaan hyviä.
— En minä sinulla naura, sanoi Osmo. Sillä ynnikki-sanalla vain, kun se on minusta niin hassu.
Arvo ei virkkanut mitään. Ajatteli, että parasta olisi ollut lähteä yksin marjaan. Osmokin saattoi pilkata.
Se tuntui melkein kipeältä ajatella, kun hän oli kuitenkin osoittanut hyvyyttä köyhän mökin pojalle.
Osmo kertoi läksyistään ja minkälaista oli koulussa ja Arvo unohti pian mielipahansa. Hänkin olisi tahtonut niin mielellään kouluun, mutta isä ja äiti olivat köyhiä. Ei käynyt koulua ajatteleminenkaan.
Mentiin taas toiselle aholle ja lehmäkarja tuli heitä vastaan.Villainen sonni möyrysi ja väänsi niskaa pojille.
Osmo pelkäsi.
Arvolla oli nyt hyvä tilaisuus näyttää pelottomuuttaan.. Samalla hän tahtoi suojella toveriaan.
— Elä möyrr-rlyä siinä. Kyllä minä näytän sinulle…
Arvo otti seipään ja ajoi elukan metsään.
— Se oli Isontalon härlkä, selitti Arvo palattuaan. — Minä annoin sille kurlanssia. Rlikkailla on nuo hä-rlätkin niin ylpeitä, ettei köyhä tahdo päästä ohi kulkemaan, sanoi hän.
Osmo ihaili Arvon rohkeutta. Hän ei malttanut olla siitä sanomattaArvolle. Ja sitten jatkoi hän kuin hyvitykseksi:
— Tule vain minun kanssani ongelle.
Kun palattiin, erosivat pojat hyvinä ystävinä.
Arvo hipaisi lakin reunaa Osmolle hyvästiä sanoessaan niinkuin oli nähnyt aikuistenkin tekevän ja huusi vielä hänen jälkeensä:
— Kyllä minä otan sinunkin va-rlallesi onki-rlieroja.