Kolmantena päivänä saavuin Inariin, jossa taas minut ystävällisin katsein vastaanotettiin. Suoritettuani parin viikon aikana tavalliset toimitukset, sanoin seurakuntalaisilleni jäähyväiset ja lähdin etelää kohti.
Vaikeudet Lapin matkoilla lukija jo tuntee kutakuinkin. Enontekijäistä lähestyessämme rupesi jo uutisasutuksen jälkiä näkymään. Pari penikulmaa Peltovuomasta olisi pitänyt syöttää poroja, mutta jo näkyi heinäpieleksiä; ja siitä tiesi, ettei paikalla enään ollut jäkäliä, sillä itsekäs uutisasukas polttaa jäkälät heinämaittensa ympäriltä karkoittaaksensa lappalaiset läheisyydestään. Siten hän hävittää metsämaan penikulmien laajuudelta, vaikka hän siten saa hankkia polttopuunsa varsin etäältä. Mutta hänellä on omat tarkoituksensa. Hiljainen, rauhaisa lappalainen, joka ketään loukkaamatta asuu poroineen kalarikkaan järven rannalla, josta hänen esi-isänsä monessa polvessa ovat hankkineet elatuksensa, tuottaa uutisasukkaassa kateutta. Ei onnistu aina saada häntä häädetyksi lain varjolla; mutta silloin uutisasukas sytyttää metsän ja hävittää porolaitumen, eikä lappalaiselle tule muu neuvoksi kuin etsiä uusi asuinpaikka.
Puoliyön aikaan saavuimme Peltovuomaan. Sanomattoman suloiselta tuntui astua lämpöiseen huoneeseen ja riisua lappalaisturkki, johon aina Inarista saakka olin kiireestä kantapäähän ollut käärittynä.
Ensimäinen uutisasukas asettui asumaan Peltovuomaan noin sata vuotta sitten. Hän oli suomalaislappalaista sekarotua, ja semmoinen on väestö siellä vieläkin. Kylässä pidetään 5 — 6 hevosta, noin 30 lehmää ja 80 lammasta. Ainoastaan ohraa kylvetään ja sekin harvoin tuleentuu. Voita vaihdetaan Norjassa jauhoihin. Melkoisia tuloja kylä saa viinanmyömisellä lappalaisille.
Kittilän Jokelan talossa tervehti minua vanha harmaahapsinen mies, sininen takki yllään ja Suomen talousseuran mitali rinnassa. Hän oli talon isäntä, ja kohteliaasti hän minut vei siistiin vierashuoneeseensa. Pöydällä oli komea hopeapikari, sekin saman talousseuran lahjoittama.
Tämä toimelias mies oli parhaassa ijässään luovuttanut talon vävylleen, itse muuttanut erämaahan ja siellä raivannut toisen talon toiselle vävylleen. Nuoren poikansa kanssa hän sitten siirtyi nykyiselle paikalleen, raivataksensa pojallensakin talon. Täällä hän likeisestä järvestä kaivoi ojan nevaa kohti, johon tulvavesi nyt vuotuisesti kokoaa mutaa. Siten hän on tästä talon läheisyydessä olevasta rämeisestä nevasta luonut niityn, josta hän korjaa sata kuormaa heinää. Hän oli sitä paitsi raivannut itselleen monta muuta niittyä, ja ruokki nyt talossaan paitsi hevosia, 20 nautaa ja 50 lammasta. Rakennuksetkin olivat hyvät.
Pikari oli täytetty viinalla. Kun häneltä kysyin, miten hänellä oli niin väkevää juomaa, vaikka viinanpoltto oli Lapissa kielletty, vastasi hän: "Kielto kyllä koskee kaikkia, paitsi pappia ja nimismiestä, mutta aina sitä sentään tipahtaa syrjäänkin. Sitä paitsi suuri voitto houkuttelee muitakin luvattomaan viinanpolttoon. Siihen käytetään hallanpanemaa viljaa ja se vaihdetaan jauhoihin, joista sitten pettuja lisäämällä valmistetaan leipää. Lappalaisilta saadaan poro muutamilla korttelilla viinaa, kun hän ensin on saatu päihtymään. Olisi tosin hyvä", sanoi hän, "jos esivalta joka meille antaa hyviä asetuksia, myös pitäisi huolta niiden noudattamisesta." Itse hän kielsi polttaneensa viinaa, eikä sanonut vastakaan polttavansa.
Seuraavana päivänä saavuin Kittilän pappilaan. Sikäläinen kappalainen Juho Nordberg oli minulle vanha tuttu, yhdessä meidät papiksikin vihittiin. Kappeli oli niin äskettäin perustettu, että kirkko vielä oli rakennuksen alaisena. Rappiolle joutunut ruununtila oli annettu virkataloksi kappalaiselle. Suuri, tavallinen savupirtti oli sisustettu asunnoksi ja aidattu neljäksi kamariksi. Kahta niistä lämmitettiin yhteisestä uunista, toiset kaksi olivat kylmiä ja käytettiin varastohuoneina. Tyytyväisenä eli täällä Nordberg vaimonsa ja 8 lapsensa kanssa, joista vanhin oli jo 10-vuotias. Toimeliaan vaimonsa avulla hän siitä huolimatta tuli toimeen mitättömällä, noin 400 markan palkalla.
Ilman mainittavia hankaluuksia saavuin Ouluun, josta, nautittuani kaikkea sitä hyväntahtoisuutta ja vierasvaraisuutta, josta tämän kaupungin asukkaat ovat tunnetut, lähdin Helsinkiin. Siellä, sekä osaksi Tallinnassa, käytin kylpyjä ja join terveysvesiä etevien lääkärien hoidon alaisena.
Lääkärini kyllä kielsi minua ajattelemastakaan palaamista Utsjoelle; mutta tätä neuvoa en voinut noudattaa, sillä en saanut viransijaista. Terveytenikin oli parempi kuin olin voinut toivoakaan, jonka tähden lähdin, Jumalan apuun turvaten, matkalle Helsingistä marraskuun 30 p:nä Utsjokea kohti. Lunta ei ollut, rattailla täytyi kulkea routaisella tiellä Mikkeliin asti, josta oli seurauksena, että sain sekä Orimattilassa että Hollolassa pahoinvoipana kitua kummassakin vuorokauden. Mikkelistä lähtien oli rekikeli, vaikka huono, ja yhtä jaksoa ajoin Ouluun. Mutta vasta joulukuun 18 p:nä sivuutin Lapin rajan; ja saavuin Kittilään samana päivänä, 19 p. joulukuuta, jolloin minun siellä tuli, välipuheen mukaan, tavata maaherra Stjernschantz. Kansa oli kutsuttu Kariniemeen neuvottelemaan maaherran kanssa paikkakunnan asioista. Kun hän ei osannut suomenkieltä eikä kruununpalvelijoita paikkakunnalla ollut, pyysi hän minua kielen ja paikkakunnan tuntijana, olemaan saapuvilla. Häntä ennen ei ollut yksikään maaherra käynyt Kittilässä, josta syystä kansa häntä tervehti ilolla, varsinkin kun hän esiintyi hyväntahtoisena ja kohteliaana.
Vaivaloisen matkan jälkeen pahassa ilmassa ja huonolla kelillä saavuin vasta joulupäivän aamuna Inariin, jossa kokoontunut kansa ilolla otti minut vastaan. Matkaamme oli melkoisesti hidastuttanut sekin, että pilvisen ilman tähden ajoimme harhaan, ja vasta sitten kun pilvet haihtuivat ja oppaamme näki Oaggun, — siksi sanovat lappalaiset Kalevan miekan tähteä — pääsimme oikealle uralle. Eipä ollut hauska tämä kiertomatka pyryilmassa ja 35 asteen pakkasessa. Väsymyksestä huolimatta suoritin jumalanpalveluksen tavallisessa järjestyksessä, ja joulukuun 28 p:nä lähdin Utsjoelle, vieläkin epäedullisemmissa oloissa kuin matkallani Inariin, jonka vuoksi saavuinkin kotiin vasta vuoden viimeisenä päivänä 1830.
Vastoin kaikkea otaksumistani olin siis taas täällä, ja ilolla tervehtivät minua ei ainoastaan lappalaiset, vaan vanha Kolderupkin, joka, samaan aikaan kuin minäkin, odottamatta saapui Puolmakista ja pysyi vieraanani tammikuun 8:teen päivään.
Täällä, kuten Inarissakin, oli kovat ajat. Nälkä ja puute nyt rasitti surkeasti paikkakuntaa. Samoin kuin vuonna 1829, oli nytkin lohen kalastus Tenossa ollut sangen huono. Riekkojakaan, tavallista hätävaraa, ei nyt ollut saatavissa. Kalastajalappalaisten ainoana, elatuskeinona oli susien raatelemien porojen kerääminen ja lihan kerjääminen porolappalaisilta, jotka ovatkin varsin anteliaat köyhille kalastajille. Onpa porolappalaisia, jotka, kun heidän laumansa on hyvin menestynyt, ovat vuosittain antaneet köyhille kalastajille toistakymmentä teurastusporoa melkein lahjaksi, tai velaksi. Norjan lappalaiset ovat rikkaampia, ja meillä ollessaan vieläkin anteliaampia. Inarilaisen ravinto on kyllä pääasiallisesti pettu, mutta siihen hän tarvitsee 1/6 tahi ainakin 1/12 lihaa, kalaa tai rasvaa, joka on voimana hänen pettuvellissään. Pelkästä petusta hän ajettuu, maha joutuu epäkuntoon, ja ellei semmoinen onneton saa apua, kuolee hän pian.
Porohoidolle ovat sudet aina suurimpana vaarana, mutta tänä vuonna (1831) oli niitä tavattoman runsaasti. Niiden aikaansaama vahinko ei toki riipu yksistään niiden lukuisuudesta, vaan myös lappalaisen valppaudesta laumansa kaitsemisessa. Tätä nykyä vilisee porolappalaisten luona viinanmyyjiä, osaksi oman maan kalastajalappalaisia, joiden kalansaalis on ollut huono, osaksi suomalaisia, jotka viinalla houkuttelevat porolappalaisilta suunnattoman joukon teurastusporoja. Kun sitten lappalainen häärii juomingeissa, laiminlyö hän karjansa. Kun susijoukon onnistuu pelottaa pois porolauma vartijansa luota, saattaa se yhtenä yönä tappaa 50, jopa 100 poroa. Jotkut lappalaiset ovat tänä talvena susien tappamina menettäneet yli 200 poroa. Arviolaskun mukaan ovat porolappalaiset Utsjoella menettäneet kaikkiaan noin 1,200 poroa.
Loppiaisena kaikki Utsjoen seurakuntalaiset taas olivat koossa kirkolla. Yöllä tammikuun 8:tta päivää vastaan nousi pohjoisesta niin kauhea myrsky, että senkaltaista harvoin sattuu tuntureillakaan. Huoneet rutisivat, malat pieksivät kattoja, mutta pahempia vaurioita ei kuitenkaan sattunut, kuin että jotkut lappalaiskojut tuntureilla luhistuivat. Korkeammista paikoista tuuli vei kaiken lumen, jota vastoin toisiin paikkoihin lumi kasaantui korkeiksi kinoksiksi, niin että esimerkiksi pappilan rakennuksen toisessa päässä oli niin korkea ja kova kinos, että sitä myöten saattoi astua talon kurkihirteen saakka.
Tammikuun 20 p:nä saapui luokseni lähellä asuva lautamies. Hän sanoi asiansa olevan kuulustella miten jaksoin. Mutta keskustelu, joka kesti klo 10:een illalla, koski kuitenkin kysymystä mitenkä olisi Utsjoen seurakunnan tilaa parannettava. Hän on ainoa lappalainen täällä, joka on käynyt Suomessa, aina Oulussa asti. "Nyt", sanoi hän, "me kalastamme useilla padoilla, jotkut vain 2—3 sylisillä, ja niissä kussakin on meidän oloihin nähden varsin kallis verkko. Muutoin tiedän omasta kokemuksestani varsin turmiolliseksi sen, että asetetaan sulkuja lähelle joen suuta"; ja syyt siihen hän laveasti selitti sekä esitti kalastusvälineiden parantamiskeinoja, jotka minunkin mielestäni olivat varsin huomiota ansaitsevia.
Tammikuun 23 p:nä olivat melkein kaikki Utsjoen lappalaiset kokoontuneet kirkolle. En ole ennen saarnannut moisessa pakkasessa — 45 asteessa. Alkoi rippikoulukin. Rippilapsia oli tavallista runsaammin, kaikkiaan 13. Olihan siinä huvia jos työtäkin. Koulua pidin salissani. Pakkasessa, joka kesti koko viikon, ei sitä voinut pitää lämpöisenä, ääneni lankesi, tunsin raukeutta, särkyä rinnassa, ja varsinkin öisin rasitti minua sietämätön yskä.
Siirsin sentähden koulunpidon kamariini, mutta vastusta siitä oli, ei yksistään minulle vaan lapsillekin. Jo ensi päivänä kahden tunnin aikana lapsista toinen toisensa perästä pyörtyi lattialle, kun eivät sietäneet 16 asteen lämpöä. Tahdoin siirtää heidät asuntoihinsa, mutta siihen heillä ei ollut halua. He heittäytyivät hangelle, hautoivat päätään lumella, vaikka oli 44 asteen pakkanen. 15 minuutin kuluttua lapset olivat taas reippaita, eikä yksikään heistä tässä pakkasessa saanut yskää. Helmikuun 5 p:nä rippikoulu lopetettiin. Raihnauteni sai minut alakuloiseksi, ja minua painosti alituinen pimeys, joka, kuten eräs valistunut kirjailija sanoo, saattaa ajatuksetkin pysähtymään. Seuraavana päivänä saapuivat tunturilappalaiset viettämään rukouspäivää kirkossa. Muassa oli heillä myöskin vakahaisia lapsia kasteen vahvistamista varten, sillä useimmat lapset Inarissa ja Utsjoella saavat hätäkasteen. Kirkkoväkeä oli runsaasti, ja ripilläkin käypiä 78 henkeä.
Helmikuun 8 päivänä sairastuin rinnan ja nivelten särkyyn. En jaksanutkaan, niinkuin aikomus oli, 9:nä p:nä lähteä Inariin. Kahteen viikkoon ei käynyt kukaan minua katsomassa, eikä unikaan, tuo ajankuluttaja, ollut minulle suotuisa. Vasta 19 p:nä voin käydä ulkona. Tämän kuun lopulla ja maaliskuun alussa pidettiin useita jumalanpalveluksia. Lähdin Inariin.
Maaliskuun 20 päivänä saapui runsaasti väkeä siellä kirkolle. Eräs matkustaja Sodankylästä toi mukanaan postin, jossa oli sanomalehtiä helmikuun 3 päivään saakka, mutta kun ensin oli virkatoimet suoritettavat, jäi postin lukeminen yöhön. Vihittiin neljä morsiusparia, ja noin k:lo 4:jän ajoissa alkoivat kestitsemiset. Tarjottiin keitettyä poronlihaa, "kakkua" (hiilillä paistettua leipää) ja voita. Nuori pariskunta ynnä likeiset sukulaiset pyytävät näihin tilaisuuksiin vieraita niin paljon kuin kojuun mahtuu. Viinaa tarjotaan morsiusparin puolesta, ja vieraat antavat lahjoja. Sitten kiitetään Jumalaa virrenveisuulla. Morsiusvuodetta ei laiteta, sillä nuoret vihityt näyttävät melkein ujostelevan toisiansa, jonka tähden morsiuspari useinkin viettää ensi yönsä hangella, kuten lukija jo edellisestä tietää.
Kohta pääsiäisen jälkeen lähdin Inarista, en kuitenkaan Utsjoelle vaan etelään. Jätin silloin viimeisen kerran Lapin, ja erosin kansasta, jonka puolelta aina olin saanut osakseni vilpitöntä hyväntahtoisuutta. Olin itsekseni vakavasti päättänyt, etten enää palaa. Sillä olin huomannut, että lääkärini varoitukset viime syksynä olivat täysin pätevät, ja ettei terveyteni enään sallinut minun palvella tätä hyvää kansaa täällä pohjoisessa. Tunsin itseni nöyrästi kiitolliseksi Jumalalle niistä monista onnellisista päivistä, jotka olin viettänyt täällä äärimmäisessä Pohjolassamme, siitä kokemuksesta ja erilaatuisten ihmisolojen tuntemisesta, jonka täällä olin saanut, ja siitä, että näin pitkänä aikana olin voinut säilyä hengissä. Sillä niillä matkoilla, joita kirkkoherra on velvollinen suorittamaan, niinkauvan kuin hän yksin hoitaa sekä Utsjoen että Inarin seurakuntia, hän aina on vaarassa ei ainoastaan menettää terveytensä, vaan vieläpä hukkuakin tai kuolla nälkään ja viluun.
Vaikka olinkin hyvilläni, jättäessäni nämä monessa suhteessa kovaosaiset seudut, erosin kuitenkin surulla ja vilpittömällä kaipuulla paikkakunnasta ja seurakuntalaisistani, joiden ystävyyden ja luottamuksen luulen voittaneeni; sillä jo ennen ja nytkin sain siitä monta todistusta sekä Inarissa että Utsjoella.
Säilyttäkööt rakkaat seurakuntalaisen! tuolla kaukaisessa pohjolassa kauvan yksinkertaiset tapansa, viattoman maailmankatsomuksensa ja hurskaan lapsenuskonsa. Sillä kun karu luonto ja kova ilmanala myöntävät heille ainoastaan niukkoja luonnonetuja, eivät he olojen kehittyessäkään muuten voi siellä onnellisina elää.
Kaikkivaltias heitä suojelkoon ja varjelkoon, sekä antakoon taivaan valkeuden loistaa kirkkaana heidän sydämissään ja luoda niihin enemmän lämpöä, kuin mitä luonnon valo suo heidän ruumiillensa.