Riehu, myrsky, virtaile, virtaile, kohiseva sade, raivotkaa, te laineet, ja tuhotkaa niityt, nielkää talot ja kylät! Leidenin valleilla ja torneissa siunaavat teitä tuhannen tuhannet. He tuntevat teidät kostavan, pelastavan Jumalan peljättäväksi sotajoukoksi ja tervehtivät teitä iloiten ja riemuiten!
Kahtena päivänä perätysten seisovat pormestari, Maria ja Adrian sekä van der Does'in ja van Houtin perheet melkein koko päivän kansajoukossa ylhäällä linnassa tai lehmäportilla olevassa tornissa, eikä edes töin tuskin parantunut Barbarakaan, jota toivo on virkistänyt vielä enemmän kuin ohraliemi ja tuo laiha kyyhkynen, pysy kotona, vaan lähtee taiteilijan luo näkötorniin. Kaikki tahtovat nähdä, kuinka vesi nousee, kuinka se pehmittää maan, tunkee heinänkorsien lomitse, muodostaa lätäköitä, lammikoita ja vihdoin laajan järven, johon virtaileva sade luo kuplia ja renkaita. Kukin halajaa olla katsomassa, kuinka espanjalaiset kiiruhtavat puolelle ja toiselle, kuin suden ahdistelema lammaslauma, kukin tahtoo kuulla geusien tykkien jyminää, heidän muskettiensa pauketta. Kaikista, niin miehistä kuin naisista, myrsky, joka on vähällä heittää heidät kumoon, on suloisempi kuin mitä vienoin tuulenleuhahdus, ja rankkasade, joka heidät kastelee läpimäriksi, tuntuu heistä herttaisemmalta kuin auringonloisteessa kimeltelevä kevätkaste!
Kroonensteenin linnan ja Lammenin lujien varustusten takana, joita puolustamassa oli muutamia satoja espanjalaisia sotureita, voi tarkka silmä havaita geusien laivat.
Tuorstaina ja perjantaina oli Vilhelmi turhaan tähystellyt kyyhkysiä, mutta lauantaina palasi paras lentäjä. Se toi kirjeen amiraali Boisot’ilta, joka kehotti kaupungin aseellista miehistöä perjantaina tekemään hyökkäyksen Lammenia kohden.
Myrsky oli eksytellyt kyyhkystä. Se saapui liian myöhään kaupunkiin, mutta lauantai-iltana läksivät Janus Dousa ja kapteeni van der Laen liikkeelle. Kaikkia, jotka kykenivät asetta käyttämään, kehotettiin kokoontumaan sunnuntaiaamuna. Kurjia ja kalpeita olivat taistelijat, jotka noudattivat johtajien kutsua, Harvenneet olivat rivit, mutta jäljelle jääneistä ei kukaan tahtonut jäädä pois, kaikki olivat he valmiit uhraamaan henkensä kaupungin ja omaistensa pelastukseksi.
Myrsky oli tyyntynyt, tykit vaienneet, yö oli pimeä ja ilma painostava. Ei ketään haluttanut käydä levolle, ja jos ken nukahti hetkiseksi, niin hänet pian pelästytti unesta omituiset, salaperäiset äänet. Vilhelmi istui vahtitornissaan ja katseli, tarkkaan kuunnellen, etelää kohden. Väliin suhahtelivat vienot tuulahdukset tuon korkean talon ympärillä, väliin kajahti huuto tai torventoitotus häiriten yön hiljaisuutta. Sitten alkoi kuulua rasahduksia ja melua lehmäportin läheisyydestä, — oli kuin osa kaupunkia olisi menettänyt perustuksensa ja syöksähtänyt kumoon. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan tähteä, mutta Lammenin lähellä liikkui pilkko pimeässä järjestetyissä riveissä hehkuvia valopilkkuja, ikäänkuin virvatulia. Tuskallisen kamala oli tuo yö.
Aamulla huomattiin, että lehmäportin luona osa kaupunginvallista oli syössyt maahan, mutta nythän se ei enää voinut tuottaa vaaraa, — ja pian syntyi aukon ääressä rajaton riemu ja kohta kajahteli ilohuutoja kaikkialla, kaduilla ja kujilla, ja ne saivat kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset, terveet ja sairaat houkutelluiksi ulos, ja toinen kiirehti toistansa lehmäportille. Nähtiin geusien laivaston lähestyvän ja kaupunginrakennusmestarin Tuomaanpojan yhdessä muiden miesten kanssa tempovan vedestä paaluja, joilla espanjalaiset olivat koettaneet tukkia väylän. Sitten laski ensi laiva muurien luo, ja sitä seurasi toinen ja kolmas, ja niissä saapui rajunnäköisiä, parrakkaita miehiä, jotka hymyilivät kaupunkilaisille ja heittivät heille leivän toisensa jälkeen ja paljon muuta hyvää. Ja nuo soturit, joiden arpisia, tuimia, päivettyneitä kasvoja vuosikymmeniin ei ollut kostuttanut mikään muu suolainen neste kuin merivesi, itkivät ja nyyhkyttivät liikutuksesta kuin lapset, nähdessään kuinka ihmisraukat söivät. Söivät ja nauttivat — saamatta esille sanaakaan kiitokseksi. Ja sitten tulivat johtajat, ja amiraali Boisot syleili van der Does'ia ja van der Werffiä ja geusikapteeni van Duijkenburg vanhaa Barbaraa, äitiänsä, — ja moni leideniläinen vapauttajaansa, jonka näki ensi kerran eläessänsä. Runsaasti, runsaasti vuodatettiin kyyneleitä, tuhannet olivat ne, joiden tunteet tulvailivat esiin, — ja pyhäkellot soivat paljoa heleämmin ja raikkaammin kuin tavallisesti, ja ne kutsuelivat pelastajia ja pelastettuja kirkkoon rukoilemaan. Avara temppeli oli tänään liian ahdas, ja kun kunnon pastori Verstrootin sijainen — hän itse oli sairastunut pitäessään huolta kaikista noista monista sairaista — kun saarnaaja Kornelionpoika kehotti harrasta seurakuntaa yhtymään kiitosrukoukseen, oli hänen kehotuksensa liian myöhäinen, sillä jo urkujen ensi sävelet olivat herättäneet noissa tuhansissa ihmisissä, jotka täyttivät kirkon, saman palavan halun kiittää, kiittää, kiittää ja ylistää.
Myöskin pater Damianus kiitti Herraa harmaiden sisarusten kappelissa ja hänen kanssansa Nikolas van Wibisma ja muut katoolilaiset, joille isänmaa ja vapaus oli rakas. —
Jumalanpalveluksen jälkeen kahlasi Adrian, leipäpala toisessa kädessä ja kengät toisessa, koulutoveriensa etunenässä korkeammalla sijaitsevien kosteiden niittyjen poikki Leiderdorpiin, katselemaan espanjalaisten jättämää leiripaikkaa. Tuossahan oli sotapäällikkö Valdezin muhkea teltta. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui Reinin tienoita esittävä kartta, jonka muudan alankomaalainen oli piirtänyt hänelle oman kansansa vahingoksi. Poikaset katselivat sitä, ja eräs geusi, joka ennen muinoin oli oleksinut kirjoitushuoneissa, vaikka nyt oli kuin mikäkin merikarhu, asettui sen eteen ja sanoi:
— Katsokaas tänne, pojat. Tämä tässä on rantasärkkä. Sen me ensiksi puhkaisimme, mutta se oli vasta leikin alkua. Laivamme eivät oikein ottaneet luistaaksensa eteenpäin, ja tässä, kolmannen sulun kohdalla — se on nimeltään Voorweg — nousi tie pystyyn, — ei ollut ajateltavissakaan päästä kauemmaksi. Nyt meidän täytyi peräytyä takaisin ja kulkea, tehden suuri kaarros, Segwaertin tietä ja tämän kanavan kautta, jossa oli aika kahakkaa, Pohjois-Aalle. Nyt oli Soetermeerinjärvi takanamme, mutta vesi oli liian matalalla, emmekä päässeet eteenpäin. Oletteko te nähneet tuota suurta delftiläistä laivaa? Se on mahtavan iso alus, ja sitä ei panna liikkeelle airoilla, vaan siipirattailla. Teitä varmaankin huvittaa katsella sitä. Vihdoinkin soi Herra myrskyä ja tulvavuoksen, ja vesi kohosi niin korkealle, että laivat pääsivät kulkemaan. Kerklaenin luona oli vielä kerran tuima ottelu, mutta toissa päivänä saavuimme Lammeniin. Moni kelpo mies oli jo saanut surmansa, toiset siellä, toiset täällä, mutta Lammenissa odotimme kaikki kiivainta vastarintaa. Varhain tänä aamuna aioimme tehdä hyökkäyksen, mutta kun päivä koitti oli siellä niin helkkarin hiljaista, ja lamauttava tunne valtasi meidät. Arvelimme jo: "Leiden on hukassa. Nälkä on sen kukistanut." Mutta vieläpä mitä! Te olette kelpo rotua. — Ja sitten tuli meidän laivallemme muudan poika, teidän kokoisenne, ja hän kertoi, että oli yöllä nähnyt linnoituksesta tulevan esiin loistavia pilkkuja pitkässä jonossa, joka siirtyi sieltä poispäin. Emme ensin tahtoneet uskoa häntä, mutta poika oli oikeassa. Vesi lienee alkanut tuntua liian kostealta… valopilkut, jotka poika oli nähnyt, olivat espanjalaisten palavat sytyttimet. Katsokaapas, pojat, tämä tässä on Lammen…
Adrian oli tovereinensa tullut aivan kartan ääreen ja keskeytti nyt geusin puheen helakalla naurulla.
— No, mitäs nyt, kähäräpää? kysyi geusi.
— Katsokaa, katsokaa, huudahti poikanen — tässä tuo suuri sotapäällikkö ikuistaa itsensä ja tässä on hänen nimensäkin. Kuulkaa, kuulkaa! Kylläpä rehtori häntä hävystelisi! Katsokaa: "Castelli parvi!" — "Vale civitas, valete castelli parvi; relicti estis propter aquam et non per vim inimicorum!" Voi tuota pöllöä! "Castelli parvi"!
— Mitä se merkitsee? kysyi geusi.
Hyvästi, Leiden, hyvästi, pienet "castelli"; teidät jätämme veden, emmekä vihollisen voiman takia. — "Parvi castelli"! Tuo minun täytyy kertoa äidille!
Maanantaina tuli Vilhelm Oranialainen Leideniin, jossa majaili Montfortin herran talossa. Kansa otti riemuiten vastaan "isä Vilhelmin", ja tuo väsymätön vapaudenpuoltaja ajatteli nytkin, ilon ja riemun häntä ympäröidessä, millä tavoin voisi pitää huolta kaupungin menestyksestä. Hän palkitsi sittemmin sen asukasten uskollisen kestävyyden verrattomalla muistomerkillä: tämä oli Leidenin yliopisto. Se herätti ja piti vireillä tuossa toimeliaassa kaupungissa ja maassa, jota rasitti vuosikymmeniä kestävä sota, sitä henkeä, jonka parhaana palkintona on sen luomat, jalot pyrinnöt ja riennot, — sitä henkeä, joka pitää ikuiset aarteet verrattomasti arvokkaampina kuin ajalliset. Tuo puu, jonka itu pantiin maahan synkimmän kurjuuden partaalla, taistelujen ja ahdistusten jatkuessa, se on kantanut ihmiskunnan hyödyksi mitä jaloimpia hedelmiä, kantaa niitä yhä edelleen ja kypsyttää niitä, jos Jumala suo, vielä vuosisatojenkin kuluttua.
* * * * *
Kuudentenakolmatta päivänä heinäkuuta 1581, seitsemän vuotta Leidenin pelastuksen jälkeen, julistautuivat Hollanti ja Zeelanti, jotka itse asiassa jo kuusi vuotta olivat olleet itsenäisiä, Haagissa vapaiksi Espanjan vallasta. Vilhelm Oranialainen oli siihen saakka hoitanut hallitusta Filip kuninkaan maaherrana ja käynyt hänen nimessään sotaakin häntä vastaan. Filipin nimessä julkaisi Oranialainen yksin Leidenin yliopiston perustamiskirjankin, joka asiakirja, sen synnyn aiheuttaneista vakavista seikoista huolimatta, on mitä hienoimman valtiollisen ivan mestariteos. Ylen huvittavaa on, kun tästä kirjelmästä käy selville, että Eskurialin synkkä asukas neuvoteltuaan perinpohjin rakkaan ja uskollisen serkkunsa Vilhelm Oranialaisen kanssa, on päättänyt perustaa Leideniin yliopiston, — syistä, joiden kaikki tyyni täytyi olla kuninkaasta mitä ankarimmin tuomittavia.
Neljäntenäkolmatta päivänä heinäkuuta oli tästä pilasta tehty loppu, ja Filip oli julistettu valtansa menettäneeksi. Vilhelm johti nyt hallitusta omassa nimessään.
Kolme päivää myöhemmin vietettiin näiden iloisten tapahtumien kunniaksi van der Werffin talossa komeat vieraspidot.
Ruokasalin akkunat olivat sepposen selällään, ja kesäyön raitis ilma jäähdytti pormestarin pöydän ääreen kokoontuneiden vierasten kasvoja. Täällä olivat talon parhaat ystävät: Janus Dousa, van Hout, oppinut tohtori Grotius, joka Marian suureksi iloksi oli saanut kutsun Leidenin yliopistoon ja juuri tänä vuonna oli uuden yliopiston rehtorina, ravintolanisäntä Aquanus, tohtori Bontius, joka nyt oli lääketieteen professori yliopistossa, ynnä muita.
Taiteilija Vilhelmi oli myöskin saapunut, eikä yksin, vaan Anna d'Avilan, ihanan, hennon puolisonsa seurassa, jonka kanssa hän äskettäin oli palannut Italiasta. Jo vuosia oli taiteilijan nimi ollut van Duivenbode (kyyhkysairut), sillä kaupunki oli suonut hänelle tuon jalon nimen ja vaakunan, jossa oli hopeisella pohjalla kolme sinistä kyyhkystä ja kaksi ristiin asetettua avainta.
Prinssin suostumuksella oli myöskin nuo lahjoitukset, jotka vanha neiti van Hoogstraten oli määrännyt sukulaisillensa ja palvelijoillensa, maksettu näille, ja Vilhelmi asui nyt puolisoinensa kauniissa uudessa talossa, josta ei puuttunut kyyhkyslakkaakaan ja jossa Maria usein oli laulamassa madrigaaleja, vaikka hänen neljä pienokaistansa eivät suoneet hänelle paljoa joutoaikaa. Adrian — komea nuorukainen, joka oli opiskellut uudessa yliopistossa ja pian oli tuleva neuvostoon, — kyseli taiteilijalta kaikenmoista Roomasta ja hänen kälystänsä Henriikasta. Junkkari van Hoogstraten oli nimittäin kuollut — saatuaan kumminkin vielä nähdä ja siunata Annaa — ja isän kuoltua oli Henriika lähtenyt Belottin kanssa Italiaan, ja hän oli nyt siellä johtajattarena eräässä maallisessa sisareskunnassa, jonka keskuudessa erityisellä innolla harjoitettiin musiikkia.
Barbaraa ei näkynyt aterioivien joukossa. Hänellä oli keittiössä yllin kyllin toimimista. Nyt oli hänen valkoinen päähineensä poimutettu melkein kopeilevan taitehikkaasti ja huolellisesti, ja tuo varma ja tyytyväisyyttä ilmaiseva tapa, jolla hän komenteli Kerttua ja kahta muuta palvelustyttöä, osotti, että Pietarin talossa oli kaikki niinkuin olla piti. Kannattipa tosiaankin tehdä parastaan tuollaisten vierasten takia! Näihin kuului myös Warmondin junkkari, ja hänelle oli määrätty kunniasija rehtorin ja Janus Dousan, yliopiston ensi kuraattorin, rinnalla, sillä hänestä oli sukeutunut mahtava herra ja toimelias valtiomies; töin tuskin oli hän ehtinyt, yhdessä nuoren apulaisensa Nikolas van Wibisman kanssa, tulla Haagista, ottaaksensa osaa tähän juhlanviettoon. Hilpeänä ja vilkkaasti kuten ennen muinoin kilisti hän lasia ravintolanisännän kanssa ja huudahti:
— Muinaisten aikojen ja ystävämme Yrjö von Dornburgin malja!
— Yhdyn kaikesta sydämestäni! vastasi Aquanus. — Pitkiin aikoihin ei enää ole kuulunut mitään hänen uhkarohkeista teoistansa ja retkistänsä.
— Sehän on selvää! Nyt on tuo käyvä viini kirkasta. Dornburg on jälleen englantilaisessa sotapalveluksessa; tapasin häntä neljä viikkoa sitten Lontoossa, — hän on Hänen brittiläisen Majesteettinsa korkea-arvoisen amiraalikunnan jäsen. Hänen laivastonsa on nyt matkalla Venetiaan, Rakkaudella hän vielä muistelee meitä ja hän lähetti kaikille terveisiä, — mutta ette tuntisi tuota kunnioitusta herättävää päällikköä ja tyynen iloisaa miestä meidän muinoiseksi lemmikiksemme. Kuinka usein hänen haaveilunsa hänet kiidättivätkään luotamme yläilmoihin, — kuinka kirvelikään sydäntä, kun näki hänen raskasmielisenä vaipuvan salaisen surunsa valtaan!
Minä näin ennen muinoin junkkarin Delftissä, sanoi rehtori Grotius. — Tuollainen pilventakaisia tavotteleva mieli voi helposti saattaa liitelemään niin korkealle, että putoaa maahan siipirikkona — mutta jos se alistuu työntekoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, saa se suuria aikaan, ja reippaasti ja tarmokkaasti voittaa se tukalimmatkin vastukset.
Sillä välin oli Adrian isän viittauksesta noussut paikaltaan ja täyttänyt lasit mitä paraimmalla viinillä. Pormestari omisti maljan prinssille ja Janus Dousa heti sen jälkeen isänmaan itsenäisyydelle ja vapaudelle.
Van Hout kehotti juomaan muistojen maljan, tuon kovan ahdistuksen ja sitä seuranneen pelastuksen maljan.
Jokainen yhtyi siihen tarmolla, ja eläköönhuutojen vaiettua sanoiAquanus:
— Ken ei ilolla muistelisi tuota ihanaa sunnuntaita — lokakuun kolmatta päivää; mutta kun ajattelen kaikkea tuskaa, mitä saimme kärsiä sitä ennen, niin alkaa vieläkin mieltäni ahdistaa.
Pietari tarttui nämä sanat kuullessaan Marian käteen, puristi sitä hellästi ja kuiskasi vaimolle:
— Ja kumminkin minä silloin elämäni raskaimpana päivänä löysin kalleimman aarteeni!
— Minä myös! vastasi Maria, katsoen kiitollisesti hänen uskollisiin silmiinsä.