"Joit' ei laula kaikki lapsetEikä poijat puoletkanaTällä inhalla iällä,Katovalla kannikalla!" —
Hurjaa vauhtia, heleässä talviauringon paisteessa, ajaa karautti porokaravaanimme poikki Suomen ja Venäjän rajan, joka viiltää pitkin Hietajärven selkää. Vuokinsalmen hajallinen kylä repalehtii siinä heti toisella rannalla, kylä jonka savuja kaikkiaan kuuluu karttuvan seitsemäntoista. Sekin on köyhää ja ränstynyttä, mutta joukossa kohoaa sentään muhkeampikin ihmisasumus, esimerkiksi Siitarin talo, jossa pistäysimme. Siinä puhdas pirtti, korkea kornitsa, nuori miniä ja valkopartainen mykkä vanhus. Mene tiedä tämänkin talon elämäntarinoita — ei hälisevässä urheilijaparvessa sellaisesta selvää saada! Käänsimme kulkumme nyt Materon vaaran kautta ja ajelimme läpi kumpuilevia metsämaisemia pitkin syvää tien ourua, missä pulkka ja poro tuontuostakin hauskasti sukeltelee alitse luokiksi kaareutuneiden solkikoivujen, jotka ikäänkuin valkoisella sametilla köynnöstetyt riemuportit hohtavat talvipäivän valossa. Poropulkalla ajajalle on tällainen tie suuri nautinto, vaikka toisessa mäkirinteessä toiselta naisajajaltamme pulkka töytäsikin kantoon, josta oli se seuraus että kokka särkyi, vuottoraippa katkesi ja ajaja itse sai varoittavan kuperkeikan. Mutta hätäkös olla seikkailijattarena seikkailijaan laumassa, ensimäinen ritari tietysti rientää sitaisemaan katkenneen hihnan, pulkka voidaan korjata ensimäisessä talossa eikä rientokulku vähääkään keskeydy. Ant mennä vaan!
Tuossa on sievän metsäjärven töyräällä hiljainen Lyttä. Ajetaan kaaressa Orton uuteen taloon, paiskataan jäkälää petrojen eteen ja itse istutaan samovaarin ympärille. Siihen kokoontuu uunipankolle kylän naikkosia meitä ihmettelemään. Eipäs mitänä erikoista, olla öllötetäh vaan. Orton "naini" paljastaa rintansa ja imettää kolmikuista lasta — — niin se on, kuten jo ennen sanottu, täällä ei kursailla sitä, mikä on luonnollista. Suloisessa Suomessamme häpeämällä hävetään vierasten nähden imettämästä lasta — Lytässä ollaan "omenaisia" (sukunimet).
Ohjelmaamme ei kuulunut pyhittää aikaa näihin pikkaraisiin läpikulkukyliin ja sentähden hyppäsimme poronpulkkiin. Ja me annoimme aimo takavauhdin parille akonlahtelaiselle heinähäkkihevoselle, jotka jälessä hiihtäväin miesten takia pääsivät karkaamaan omin päinsä edelle. Ne laukkasivat kuin rakuunahevoset kiertäen umpea erään niemen, mutta mennä ravasivat hilpeästi edelleen pitkin tietä; toinen joutui vihdoin kiinni, vaan toinen laukkasi viisi virstaa onnen ja onnettomuuden vaiheilla suoraan kotiinsa; mutta sydän kurkussa hiihti juro ukko takana eikä välittänyt siitä että mekin poroinemme hänet sivuutimme. Niin tulla kohisteltiin toisen heinähäkin jälessä Akonlahden kirkonkylään ja majoituttiin lentiiralaisten ystäviemme ennen tehtyjen toimenpiteiden johdosta kievariin. Herra Mustaparralle oli postikortilla jo viikkoa ennen ystävällisesti raporteerattu että, "jollei Venäjän puolella alkaisi riittää jäkälää poroillemme, hänen pyhä partansa olisi suuressa vaarassa, sillä nälkäinen härkä syöpi mieluusti tuulessa häilyvää tummaa naavaa". Tämä ukaasi oli pannut sissipäällikön virkeään toimintaan — ja oitis löytyi nyt jäkäläpaakkuja kahdelletoista porolle.
Pian istuttiin piirissä ympäri saijupöydän kievarin ikivanhassa dubletissa, jos niin länsimaisesta uskaltaa nimittää itämaisen Akonlahden nukkekaapin kokoisia huonekomeroita ylhäällä vesikaton rajassa. Ja Iro, kievarin ovela vanhapiikatytär, palveli meitä sangen kiitettävästi, vedet silmissä ihmetellen seurueemme iloisuutta, lauluvoimaa ja viatonta pilantekoa. — Sauna lämmitä, Iro! komensivat poromiehet, ja viiden minuutin kuluttua näimme akkunasta valkohapsisen ukon, kievarin isännän, raahaavan isoa halkokuormaa saunalle päin. Tämä tavaton joutuisuus ei kai voinut olla selitettävissä muuten kuin että venäläiset herrat olivat opettaneet kievarinväen tottelemaan pienintäkin viittausta. Piissikka-uratniekka-stanavoilainen henki oli ammoin lyönyt leimansa tähänkin harmajaan karjalaiseen taloon, tässäkin majatalossa oli totuttu vapisemaan ja pelkäämään kaikkia, joilla epäiltiin olevan esivallallisia tai jumalallisia etuoikeuksia. Aivan äskettäin olivat näissä komeroissa taas räiskäneet… Ja sydän kouristuksissa, mieli kauhun aavistuksissa ilmoitti Iro että paraikaa vuoteltiin Uhtualta saapuvaksi itse piispaa, jonka oli määrä tästä läpimatkustaa. Hänen ylhäisyytensä voi saapua minä hetkenä tahansa, vaikka tänä yönä…
Oli hiukan intresanttia kuvitella, mikähän hauska sekamelska siitäkin tulisi, jos tosiaan arkangelilainen hiippaniekka seurueineen tulla rymistäisi yöllä näihin komeroihin, joiden lattiat olivat pinotut täyteen pitkäsäärisiä suomalaisia porourheilijoita? Varmaan "veljeskunta" hälyytettäisiin kiireimmittäin kokoon — vot propagandisti!
Niin, me olimme virallisesti sanoen Venäjällä — kuinka hullunkurista, kun sitä rupesikin ajattelemaan, ja täytyi se järjellä uskoa, vaikka siveellinen tunto todisti ettei ympäristö ollut Venäjää, jospa ei Suomeakaan. Tuossa riippui seinällä venäjänkielisiä ohjesääntöjä, miten kuormia kuljettavien talonpoikain tuli herroja kyydillä-ajajia sivuta valtatiellä — mutta siinä ei esivallan puolelta ilmennyt paljon älyä että kansan oma kieli tahallisesti oli jätetty pois — ei mihinkään raahdittu painaa ainoatakaan karjalaista sanaa, ei edes kievaripylvääseen. Ja näin oli asianlaita tietysti kaikkialla Vienan Karjalassa. Kuinka paljon suurempaa kunnioitusta se jokaisessa venäläisen kulttuurin ystävässä herättäisikään, jos valtakunnan mahtavan kielen rinnalla myös esiintyisi pienen alamaiskansan kieli! Mutta kun pienten kansallisuuksien sorrettuja oikeuksia rupeaa ajattelemaan, ei voi olla närkästymättä suurten kansojen epäkristillistä itsekkyyttä. Tämä on ikuisesti teroitettava totuus, tämä on sitä kansainvälistä propagandaa, jota ei milloinkaan tarvitse salata.
Vaikka hilpeähenkinen urheilujoukko täytti koko Akonlahden majatalon, vallitsi kuitenkin salainen painostus mieliä. Tämä salainen painostus ei voinut johtua mistään muusta kuin paikallisten olosuhteiden nurinkurisuudesta. Jos oli totta toiselta puolelta että suomalais-luterilainen raskasmielisyys ja luonteenkankeus kosketuksillaan saattoi pilata alkuperäistä karjalaista luonnonherttaisuutta, niin oli yhtä totta myös se että (pravo-) slaavilaisen byrokratian kosketukset vuosisadasta vuosisataan pimensivät entisen kalevalaisen kansan sydänvalkeutta. Meistä tuntui kuin jo akonlahtelainen rahvas, vieroen kumpaakin näitä elementtiä, oli vetäymässä syvälle oman elämänhuolensa sokkeloihin ja poti jo henkisen itsemurhan oireita. Sivistyneen ihmisen oli mahdotonta käsittää mitä iloa tai hyötyä esivalloille saattoi olla siitä, jos joku kansallisuus vähitellen, aste asteelta suli —ei venäläisyyteen, kuten oli tarkoitus, vaan kansalliseen asketismiin, kaiken oman olennaisen raukkamaiseen raukenemiseen.
Akonlahtelaiset näet ovat aivan toisellaisia kuin puolentoista peninkulman takana asuvat naapurinsa kuivajärveläiset — he värisevät ikuisen pelon ja jännityksen valloissa, pelkäävät olemattomiakin, katselevat, kuuntelevat aivankuin omaa kuoliniskuansa odotellen — eivätkä uskalla olla ystävällisiä kenellekään. Ja kuitenkin: tämäkin on yksi niitä seutuja, joista joku kieli aikanaan saatiin pelastetuksi tuohon kultaiseen kanteleemme, Kalevalaan!…
Mitäpä Akonlahdesta siis oikein jutteleisi porokaravaanimme siellä käynnin suhteen? Se ei ole suomalaiselle matkailijalle nykyasteella kovinkaan kiitollinen paikka muussa katsannossa kuin mainitsemassamme: surullisten faktumien konstatoimisessa. Kaikki, mitä siellä sattumalta on muistiimme jäänyt, vain vahvistaa tosiasioita. Kun meitä esimerkiksi pistäysi nelihenkinen osasto poromiehiä paikkakunnan lukkarin majassa, juoksi heti pitäjän pappi läähättäen jälkeemme ja alotti eriskummaisen keskustelun tämän kirjoittajan kanssa: — Skoljko vam zaplatiili shto pisaali pro nas? Paljonko teille maksettiin, kun mennä vuonna kirjoititte meistä?
— Aika rapiasti! vastasin minä saamatta selvää, oliko kysymys papin puolelta katkeraa ivaa vai sitä naivisuutta, joka helposti kehittyy ahtaissa, nurjissa oloissa (hän oli säälittävästi vihattu ja syrjäytetty sielunpaimen parka laumansa kesken).
— Ettekö muista summaa? jatkoi pappi yhä tirkistäen silmiini neuvotonna ja avutonna ja ikäänkuin salaa huokaillen. Mutta hän ei sanallakaan yrittänyt väittämään että kuvauksessani olisi ollut jotakin väärinkerrottua.
— Kuka teille käänsi Helsingin Sanomista? kysyin minä vuorostani.
Arkangelin lehdissä oli käännös…
— Oo, kuinka huomaavaisia täällä ollaan! pääsi minulta.
— Ovatko ne sellaiset följetongit Suomessa hyvin tavallisia? jatkoi pappi ravistellen hiuksiansa.
— Hyvin tavallisia! myönsin minä naurahtaen. Pakina kääntyi toiselle alalle.
— Tuleeko teille itsellenne sanomalehtiä? kysyi pappi.
— Tuleehan niitä, paljonkin. Tuleekos teille?
— Ei minulle tule. Olen kyllä tilannut, vaan eivät postista anna… jutteli hengenmies. Sitten hän kysyi:
— Tuleeko Kiinan sotaa? Eikö ole näkynyt telegrammia?
Ja kun olin kysymykseen mitenkuten vastannut, sinkautti hän yhtäkkiä kysymyksen:
— Suostuikos Suomen eduskunta maksamaan sotilasmiljoonat Venäjälle?
Ja nauroi erikoisen makeasti, kun yksi poromiehistä, entinen edusmies, vakavasti sanoi suomeksi että kaksitoista miljoonaa oli luovutettu.
Hän, pappi "Yksinäinen", opetteli paraikaa suomea, mutta puhuminen meni toistaiseksi päin hongikkoon. Täytyi ihmetellä, mistä vaikuttimista hän juuri nykyisin oli saanut päähänsä että piti oppia suomea? Me tietysti annoimme täyden tunnusteen hänen harrastukselleen ja kehoitimme tarkemmin tutustumaan suomalaisiin.
Kun läksimme pois lukkarista, koetti pappi kaikin tavoin estää meitä poistumasta. Tämä ei ollut tavallista kohteliaisuutta — toisen kodissa. Kun parinkymmenen minuutin päästä teimme toisen vieraskäyntimme paikkakunnan kansakoulunopettajattaan luo, hyökkäsi laahusniekka hengästyneenä ja aivan hätäytyneenä sinnekkin ja etsi erityisesti tämän kirjoittajaa aivankuin tahtoen vartioida ettei saisi puhua opettajattaren kanssa yhtään sanaa hänen, papin, kuulematta. Kaikkiin teki tämä papin urkkiminen kiusallisen vaikutuksen, joka tunnelma kuitenkin pian haihtui, kun hän seuraavassa tuokiossa heittäysi sangen ystävälliseksi ja solkkasi suomea muiden poromiesten kanssa.
Minusta hän jälleen ei mitenkään tahtonut erota, kun muutamien muiden kanssa nousin lähteäksemme kylpyyn, johon kievarin Iro oli meitä tullut käskemään.
— Ishtuma! Ei menemän! Pagavarim jeshtshoo! sopersi hän, vaan minä selitin että pidän saunasta intohimoisesti…
— Jummarrah! Panimaaju! Ei kiireh! Vaan me läksimme kuitenkin, viisi henkeä, mutta toiset jäivät opettajattaren ja papin pakinoille.
"Mitä pirua se tahtoo? Kunhan ei hyppäisi saunan lauteillekkin jälkeen?"
Kylvystä palattuamme emme enää menneet minnekkään sinä iltana, vaan rakensimme hauskan saijupöydän kievarikammioon ja panimme toimeen yksityisen illatsun keskuudessamme. Sissipäällikkö hämmästytti meidät vetämällä laukustaan sellaisen kauniin kapistuksen, jollaisia ainoastaan parhaat raittiusmiehet joskus pussissaan kantavat. Koteutuivat siihen toisetkin ja kertoivat että pappi oli ollut sangen mukavalla päällä ja suostunut seuraavana päivänä tulemaan poropulkkaan valokuvattavaksi.
Ah! se on mainiota! riemuitsimme me. — Sellaisella kuvalla on kulttuurimerkitystä.
— Jospa saataisi sen rouvakin mukaan! arveli joku leikillään.
— Minkälainen muija tuolla lie?
— Oletkos ainoa muukalainen…? Kätketty kaunotar tietysti. Lumottu prinsessa — pönkän takana. Oikein säälittää. Nuori maatushka…
— Pönkän? Onkos ukko sitten mustasukkainen?
— Kysy häntä! Kuulkaas: sillä-aikaa kun pappia huomenna valokuvataan, ajeluttaa joku hänen rouvaansa Suomen rajaa kohti — pitää hiukan säikäyttää mallikelpoista miestä…
— Ihan ilmanaikojaan tietysti! — Siitä tulee mainio propaganda-juttu. Vienan Kemistä tietenkin sähkötetään Arkangeliin ja Arkangelista Pietariin: että "babjegubskojen" kylän papin rouvan ovat suomalaiset poroporvarit ryöstäneet!
— Ja koko P. S. lyö hätärumpua: "katsokaa mitä finnit tekevät!"
— Ja meidät tietysti hirtetään joka mies?
— Eikös-sss! Porourheilija on ulkopuolella kuolemanrangaistusta…
Tällaista reilua pilaa me laskettelimme saunasamovaarin ääressäAkonlahden kievarikamarissa.
Naistoverimme saivat onneksi yösijan kauppiaan talossa, mutta me kymmenen urosta asetuimme loikomaan pitkin kievarin kaksois-huonetta.
Tämä, neljäs yömme pororetkellämme, on erityisesti jäänyt muistiin. Se nimittäin muodostui sangen jännittäväksi. Näissä satavuotisissa lokeroissa, joissa muinen kuului asuneen joku pappismies, kummitteli ylen ankarasti. Milloin kuului salaperäistä kahinaa aivan korvan juuresta, milloin ikäänkuin repäistiin jotakin rikki uunin pankolla, milloin kajahti hirvittävä romahdus ihan pään päältä, milloin taas singahti ikäänkuin noidannuoli läpi molempien huoneiden! Turhaan koetti Laatokan briha etukomerossa veisata Joonas profeettaa, hänet lumosi huoneen haltija ja vaivutti sellaiseen väkevään voimattomuuteen että mies vain uikutti kuin suokuovi; mykistynyt oli myös lentiiralainen laulutirehtööri Mathias; Ruhtinankylän mies, jonka ohjelmamme mukaan olisi pitänyt seisoa henkivartijana oven pielessä, oli niinikään loihdittu ihmeelliseen lumoukseen ja veteli hirsiä kuin metsähiisi Pärsämön honkanummilla. Me, takahuoneen makaajat, "suomalaisen kirkon ja valtion pylväät", valvoimme vaivihkaa odotellen oikeauskoisen piispan tuloa. Yhtäkkiä yksi meistä, director cantus, hypähti istualleen lattialle ja katseli ympärilleen hiukset pystyssä, silmät pyöreinä kauhusta.
— Rakas ystävä, mikä nyt?
— Täällä on… ähkäsi hän.
— Puhu, puhu!
— Hi—hii—hiiriä!
Ja hän vannoi meille valvoville että hiiri oli käynyt hänen kourassaan ja ikäänkuin etsinyt pesän sijaa.
— Jospa se olisikin vain hiiri! lohdutettiin häntä ja edusmiehen kehoituksesta saatiin marttyyri kääntymään toiselle kyljelleen. Mutta tuossa tuokiossa hän, vainottu, taas hytkähti, sätkähti ja ilmoitti hikipäissään että nyt oli se ryökäle käväissyt toisessakin kourassaan. "Abi, male spiritus!" — Lukkarin arveluttava asema alkoi vakavasti huolestuttaa minua vierustoverini kohtalon puolesta, vierustoverin, joka oli vaipunut sikiuneen. Muhkea partansa oli näet sittenkin vaarassa — montako haituvaa siitä näkyisi jäljellä aamun valjetessa? Akonlahtelaiset hiiret tuntuivat yhtä nälkäisille kuin porotkin…
— Ei, tämä ei käy. Ilma loppuu! Valoa pimeyteen! Mutta — missä ovat tulitikut? Jännätyksemme kasvoi kasvamistaan. Kuvittelimme että hiiret tai muut salaperäiset voimat olivat vieneet tulitikutkin. Hapuilemalla ne vihdoin kopeutuivat kouriin ja me läksimme edusmiehen kera pienelle partioretkelle kievarin kaikista ylimpään kerrokseen, mutta edusmies jäi istumaan salaperäiseen komeroon; minä palasin takaisin kynttilä kädessä. Kello oli silloin 3 aamuyötä ja useimmat poromiehistä nukkuivat. Nyt tapahtui yön merkittävin tapaus. Kun edusmies alusvaatteisillaan palasi yksityis-istunnostaan, seisahtui hän keskelle makaavain parvea ja ilmoitti: — Nyt, veliveikkoset, ei enää ole leikki kysymyksessä. Minä näin haamun hiiviskelevän ovemme takana. Minä vannon että siellä oli joku urkkimassa… Tietysti olisin seurannut sitä, mutta…?
— Ehkäpä se oli kievarin isäntä…?
— Otetaanpa tarkka selko aamulla!
Hiiret yhä pitivät hirveätä meteliä. Ja todella kiusallisessa jännityksessä kului loppuyö ja talvinen aamu vihdoin valkeni. — —
Tuskin olimme saaneet housut sääriimme, kun ovi aukesi ja kylän pappi harppasi keskellemme — kalpeana, luihuna, arvoituksellisen näköisenä. Me istutimme hänet kohteliaasti samovaarin ääreen ja ilmoitimme että oli vielä liian varhaista valokuvan ottoon. Mitä ihmettä olikaan tuossa miehessä? Toiselta puolelta hän herätti syvää sääliä ja myötätuntoa, mutta toiselta puolen…???
Hän kyseli yhä samoja asioita kuin edellisenä päivänä, lausui arvelunsa suomenkielen luonteesta, kertoi tuntevansa samojeedeja, vaan ei lappalaisia, ihaeli neljäntuulen lakkejamme ja vertaili niitä piispan päähineeseen:
— Aivan olisi kuin piispan hiippa, jos olisi noin ja noin ja jumalankuvia kupeilla! —
Me läksimme kauppiaaseen ja täytimme laukkumme karjalaistuliaisilla. Kun pappi sillä-aikaa ajoi lukkarinsa kanssa johonkin toimitukseen toiselle rannalle, emme voineet olla käyttämättä tilaisuutta hyväksemme — pistäysimme kansakoululla.
— Teillä on täällä hiukan kummallinen sielunpaimen — huomautimme me nauraen: — hän väijyy joka-ainoata tilaisuutta ettemme ilmanhänenläsnäoloaan pääsisi teitä tervehtimään. Aivankuin mies parka pelkäisi että meillä on jotakin luvatonta tekeillä…
Opettajatar ei vastannut monta sanaa. Siinä vaikeassa asemassa, jossa hän yksinäisenä naisena toimi Karjalan venäläistyttäjäin nöyrimmässä palveluksessa, täytyi pakostakin tulla varovaiseksi. Häntä oli jo viattomasti vainottu, virka riistetty salaisten ilmiantojen perusteella, mutta jälleen palautettu paikkakuntalaisten hartaan anomuksen nojalla. Ei muka saisi sanaakaan hiiskua karjalaksi — Kivijärveltä syntyisin oleva ihminen! Tuskin omakielistä sanomalehteä uskalsi lukea, tuskinpa mailmankuuluun Kalevalaan kurkistaa! Näin pitkälle jo ulottuu venäläisen kielikiihkon varjo Väinölän ahoilla. Arvaamattomaksi vahingoksi kaikille vallanpitäjille ja vallanalaisille! —
Päivä oli jo puolessa, mutta turhaan koetimme saada kylän pappia valokuviimme, joita otimme kirkon ympäriltä. Emme käsittäneet mikä nyt yhtäkkiä oli ystäväämme mennyt — tiesimme varmasti että hän jo oli palannut kotiinsa, mutta aina kun yritimme häntä tapaamaan, kuului naisen ääni lujasti pönkityn oven takaa: ei ole kotona (njee dooma)! Akkunat olivat verhojen asemesta peitetyt likaisilla, vanhoilla sanomalehdillä; oli mahdoton kurkistaa sisään…
Meissä heräsi kummallisia epäluuloja ja aavistuksia…
Kievarin väki oli vakuuttanut ettei kukaan heistä ollut yöllä liikkunut makuuhuoneemme etehisessä. Olipa kuka hyvänsä, mutta — — —
Kun useimmat meistä jo olivat sitä mieltä että Akonlahti on jollakin tavoin ikävystyttävä paikka, johon Jumala varjelkoon ketään toista kertaa tulemasta, suoritimme runsaanlaiset maksumme kievariin, valjastimme poromme ja laulettuamme erolauluksi lentiiralaisille ystävillemme siinä kievarin pihalla, "Oi terve Pohjola!" läksimme kiireesti ajamaan Suomen rajaa kohti.
* * * * *
Nyt vasta alkoi meidän Kalevalapäivän viettomme — oli näet laskiaistiistai ja helmikuun 28 päivä. Mitä raikkahin talvisää, ja metsätie, joka veti suoraan Kuivajärvelle, mitä viehättävin! Suksiltaan ajava nuorukainen lennätti iloisena airuena viestiä paluustamme sinne, jossa oli ollut "hyvä olla". Me ajoimme hurjasti ylös ja alas kymmeniä mäkiä alitse kaartuvien koivujen ja saavuimme tähtien syttyessä helisevänä jonona tutulle rannalle, jossa jo Saavisen virkut tyttäret olivat pistäneet saunan lämpiämään.
Siinä olivat kuivajärveläiset ystävät taas kaikin pihalla vastassa, tervehyttäjiä tervehyttämässä, siinä heleäpukuiset tytöt, siinä sorokkapäiset minnat, siinä isäntä Oleksi juhlallisena, jäkäläkori valmiina. Ja sisällä saijut, sultsinat ja — kisat. Kisat sinä iltana aivan erikoiset, ne muodostuivat ihan itsestään iloisiksi illatsuiksi, joissa laulettiin, karkeloitiin, vieläpä puheitakin pidettiin. Puhui brihamme, akonlahtelaisesta painajaisesta vapautuneena, korusanoin karjalaisuuden henkisistä helmisimpukoista, puhui parrakas ikäpresidenttimme yhä tutkien syntyjä syviä, puhui myös somasti paikkakunnan kokenut lastenopettaja kiittäen vieraskäynneistä…
Myöhäiseen yöhön saakka, tyhjentymättömin innostuksin, jatkui tätä illatsua, jossa nuoret ja vanhat olivat mukana. Siinä meidän Paavot palavissa päin peuhaamassa, siinä lukkarit ja Luukkoset luihkaamassa, siinä laupeudensisaremme sirittämässä. Siinä jykevä "sotarovasti" jytyämässä hehkuvin silmin, siinä "brihamme" kuin tulinen kekäle lentämässä, leimuamassa, siinä Jouhkikin joluamassa ja ennenkaikkea — Oudit ja Tarjat, Matrot ja Martat, Palakat, Parot ja Irot iloitsemassa:
"Tulje, tulje kanssanji tanssimahanj!Olje, olje omananji ainianj!"
Oltiin yksimielisiä siinä ettei moisia illatsuja onnistuttu toimeenpanemaan parhainkaan voimin missään suomalaisen kirkonkylän nuorisoseurassa, vielä vähemmin sivistyspesäpaikoissa. Niissä ilmeni aina jotakin kankeutta, teeskentelyä ja mielihappamuutta. Mutta täällä oli tunnelma taipuisa, pehmoinen kuin silkki. Siis vielä viimeisen kerran: eläköönvapaakarjalainen elementti! Kukoistakoon porokaravaanin keidas vuokkilaisessa erämaassa, kinosten keskellä. "Kukkula, kosteikko, saari"! "Kaukana ja korkealla" pohjoisessa! Suotta se kantaakuivannimeä. Mutta ehkä se juuri on sille onneksi. Siten se säilyy liikojen matkailijain kosketuksilta.
Viides yömme pororetkellä? — se oli päivän hedelmä. Pienoinen, kirkas malja kierteli kuin taikakalu vuoteelta toiselle, missä suinkin sielu vielä valvoi. Pisara Vienan virran pyörtehistä!? Ja uroot tulivat runolliselle tuulelle, alkoivat tehdä toisilleen mieltäliikuttavia tunnustuksia… Se valkoinen koirakaan ei enää tarrannut kenenkään jalkoihin. Olimme ikäänkuin siirrähtäneet operetin ja hilpeäin lyyrillisten farssien alalta vakavan draaman kulissien taa. Filosofoitiin itse elämän ydinkysymyksistä — — — Kuvitelkaa mielessänne: Kuivajärvellä!
Mutta siellä ulkona, lumisella tanterella, helisivät kymmenen poron tiuvut. Tähdet taivaalla olivat sammuneet ja tulevien tuiskujen ensimäiset hiutaleet leijailivat tuhoa ennustaen pimeässä ilmassa.
* * * * *
Palaustunnelmia.
Räntätuisku!
Tiet tukossa!
Miehet märkinä pakaroita myöten!
Porot uupumaisillaan! —
Pulkkien pohjat alituisen jäätäjäisen vallassa!
Tiuvut eivät soi, kellot eivät heläjä!
Koko karavaani ikäänkuin viheliäinen matelevainen erämaan suurella suolla, jossa kitukasvuiset kelohongat surkeasti vinkuvat tuimassa tuulessa…
Kaikki punakeltaiset värit valjaissa ja pukimissa ovat peittyneet lumeen!
Karjalassa käynti kangastaa mielissä kuin häipynyt unelma!
Sadun valhettako tosiaan kaikki — ihmisluonnon alkuperäisyys, elämän säyseä ilo, runous ja laulu?
Eihän toki? — Vielä kajahtaa yhdestä ja toisesta pulkasta rohkaiseva huuto. Vielä kohoaa läpi harmajan ilmankin repäisevä karjalaismarssi…
Mutta äänet ovat käheät kosteudesta — joltakin on ääni tykkänään murtunut ja kurkusta lähtee vain hullunkurinen, kukkopojan tapainen kiekaus…
Että pitikin loppua se kirkas pakkanen? Pakkanen — kaiken hyvän tuoja, porourheilijan oikea atmosfeeri, pulkan voide ja poron voimabalssami!
Oi kirottu etelän puhuri! Mitäs tulit, sinä Parisin imelä bulevardileyhkä, meitä korven vaeltajia ennenaikoja kiusaamaan? Käänny takaisin! Salli pohjoisen porottaa…
Äts turkanen!
Poro kuin etana!
Kuin aasintamma!
Kuin Faaraon lehmä!
— Menetkös siinä! Äläkä kuhni! Hei jälkiin…
"Suu — loi — sees — sa Suo — mees — sammeOis — ko maa — ta arrr — maam — paa!"
Joo, joo, rakkaat veljet ja sisaret räntäsateessa ja Rämsän kylässä, niin se on kuin se äskeinen Vuokin muija sutkautti että "Jessus siunatkoon, eihän meillä toki semmoista syntiä harjoteta jotta nuoret kisaileisi — tässä kylässähän on tulevalla viikolla virsikinkerit".
— Hei nuoret miehet! huusi ikäpresidentti ja hyppäsi seisaalleen pulkassa, jossa hän seisoi vakavana kuin tukkijätkä uivan hirren päällä. — Kuulkaapas vanhan partasuunkin sana. Jos eivät Vuokin miehiset miehet joka talosta paraikaa olisi maantien multatyössä, niin panisimmepa tottavie toimeen "Rämsän kaupungissa", ihan tänä päivänä, semmoisen näytelmän että se muistettaisiin vielä tulevallakin viikolla. Puheita, laulua, järkevää juttua — ja lopuksi kisat.
— Herra presidentti! vastusti toinen puhuja, joka myös oli hypännyt seisaalleen pulkassaan. — Teidän korotettu olentonne näkyy unhoittaneen, minkä mahtavan sielunpaimenen valtakuntaa nämät vaarat ovat, joita paraikaa harhailemme. Täällä saa tuskin viheltää ennenkuin akat ja ukot ilmiantavat kinkeripapilleen että meillä kävi itse vihtahousu villitsemässä rahvasta…
— Juuri sentähden — kapinaan! keskeytti ikäpresidentti kättään heilahuttaen ja hänen partansa tärähti innostuksesta niin että lumet karisivat pulkkaan ja parran iloinen karjalainen väri paljastui.
Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus teki niin valtavan vaikutuksen retkikuntaan että koko karavaani alkoi laulaa tuota iänikuista pohjoismaista rekihymniä:
Onpa vielä Suomessa miehiä ja miehuutta, tointa sekä taitoa Suomen poikain povissa!
Mutta räntää yhä satoi herkeämättä ja tuuli voihkaili kituhongissa, ilta pimeni, keli kehnoni kehnonemistaan — ja parrat, pulkat, porot peittyivät tuiskuun ja yöhön.
Ajoi päivän, ajoi toisen,Ajoi kohta kolmannenkin…
Toisen päivän iltana karavaanimme pirstoutui kolmeen ryhmään, ja pieniä seikkailuja riitti kullakin kotiinsa asti. Mutta yhteinen mielipide uhkui loppuun saakka innostusta tällaisiin porokaravaanikulkueisiin. Vasta perästäpäin niiden merkityksen ymmärsikin!
Ja kuka tietää… jospa viiden vuoden kuluttua ajaa karahutetaan karavaanina Solovetskoihin ja Arkangeliin asti? —
Porourheilun ylistys.
Mailmassa on monenmoisia urheiluja ja hermostunut sivistysliikkeemme näyttää niitä keksivän yhä enemmän. Mutta niin alkuperäisen raikasta urheilua kuin oikea poroajo tuskin löytyy toista tai voidaankaan keksiä. Ei hiihtäminen, ei koskenlasku, ei metsästys, ei sounti, uinti eikä edes purjehdus, ei ratsastus eikä muodinmukainen maisemamatkailu yksikseen korvaa sitä monipuolista nautintoa ja terveysvoimistelua, mitä porolla-ajelija saapi tuntea, tietysti edellyttämällä luonnollista ympäristöä. Porolla-ajelussa ikäänkuin sulaa yhteen useita urheilulajeja. Siinä on sekä mäen mätkyvää laskua että kosken tärskyvää alasluisua, siinä on hilpeätä sountia, lumilaineissa uintia ja sukellusta, siinä on kreikkalaista diskuksen heittoa ja ankaraa suomalaista sylipainia (kun härkä yltyy puskemaan), siinä on pituushyppyä ja luistelua, siinä on hiidenhilpeätä karusellia (faktillisesti) ja jos jotakin nujakkaa, siinä tarvitaan toisinaan tarkkampujan tähtäävää silmää (jotta ei ajaja paiskautuisi murskaksi puihin, veräjiin ja nurkkiin) ja kuitenkin — silloin kun esteet ja poromagnetismi on ohitse — on se tasaista maisemilla uinailua ja runollista tuuditusta, jolloin ihmisen henki levollisesti on altis tutkistelemaan olevaisuuden ikuisia kysymyksiä — päällänsä luojan tähtitaivas, ympärillänsä riitelevä ihmiskunta. Porourheilu on todella urheilua sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se on sekä sielua virkistävää ruumiin voimien vuoroviljelystä että hengenvaarallista sporttia, mutta sillä tavoin vain että se terveellisesti vahvistaa ihmisen, luonnon herran, itsensäsuojelemisvaistoa. Porourheilu on — sallittakoon kehuma — pohjoismaisen urheiluvarastomme kultainen aarre.
(1910.)
Poropäivät.
Kuvitelkaa mielissänne kameelikaravaania Afrikan tai Arabian tulenpolttavilla hiekka-aavikoilla ja asettakaa sille vastakohdaksi porokulkue lumikylmässä Suomessa. Toiset taivaltelevat Kairoon, Jerusalemiin tai Mekkaan — me teemme pyhiinvaelluksen vain Halla nimiseen erämaan taloon. Muukalaiset käärivät päihinsä turbaanin peljäten auringonpistoksia — me varjelemme aivomme pakkaselta peittämällä kallomme lappalaisella neljäntuulen päähineellä, joka itse loistaa ja lämmittää kuin aurinko, olkoon kuutamo kuin kylmä tahansa. Kuuman vyöhykkeen ihminen verhoaa ruumiinsa silkin hienolla höpenellä — meidän polvemme ovat pistetyt juhlallisiin porontaljatuppiin, säpikkäihin, jotka ovat mailman parhaat polvenlämmittäjät. Noin siellä — näin täällä, ja kuitenkin olemme saman Jumalan luomia maan matkailijoita, joiden sielunelämä ei suurestikaan toisistaan erkane.
Mutta sarvikallopeurat sentään lienevät erilaiset kuin kyttyräiset dromedaarit. Ei niillä jokainen Mooses eikä jokainen Moabin kuningas ajaa rohkene. Ei niistä olisi ollut Egyptin Faaraon sotavaunujen eteen Punaisen meren pohjalla ja tuskinpa luonnonkurittaja Xerxeskään olisi rohjennut pulkkaan istua. Jos joskus syttyisi suuri sota Etelän ja Pohjolan välillä, ja Pohjolan rykmenttinä esiintyisivät porosotilaat, niin luulenpa että — jos nimittäin lunta ja jäkälää riittäisi eikä ruutia eikä automobiilia olisi keksitty — Pohjolastakin löytyisi se Pirunsaaren keisari, joka mailman vallottaisi pelkillä poronsarvilla… En tahdo liikoja kehua, tämä riittäköön alkulauseeksi selostukseen meidän pohjalaisten poropäivistä, siitä hauskasta juhlasta, jonka äsken vietimme.
Sitä oli tietysti edeltäpäin valmistettu ja minun täytyy tunnustaa että vaikka periaatteessa olen ankara juhlien vihaaja ja ihan mahdoton toimikuntiin, niin, kun asia hipoi "hiiden hirven hiihdäntää", minäkin olin joutunut niinsanottuun johtokuntaan. Me olimme siinä määrin itsetietoiset toimemme yleismailmallisesta merkityksestä että emme tyytyneet mihinkään tavanmukaisiin arvoihin, vaan korotimme itsemme mahtavan, historialle tosin tuntemattoman, hallituksen jäseniksi. Meistä oli yksi puheasiain ministeri, toinen jäkälä-varain prokuraattori, kolmas talousseikkain senaattori, neljäs valokuvauspuuhain presidentti, viides koristusdepartementin päällikkö ja niin edespäin. Meitä oli sekä salkullisia että salkuttomia riippuen siitä missä määrin porourheilu oli kunkin sydämellä ja ehkä myös siitäkin, olivatko porovehkeemme ja poropukimemme kunnossa vai epäreilassa. Jo kuukautta ennen, tammikuun kiljuvimpina pakkaspäivinä, jolloin lämpömittari näytti 40 astetta ja kylmempääkin, tuntui ikäänkuin sähköä Suomussalmen ja Hyrynsalmen ilmassa.
— Kuukauden päästähän ne ovat poropäivätkin! sanottiin, kun toisensa tavattiin.
— Peijakas, pitää tässä varustautua, vastasi toinen, taikka sanoi hän päinvastoinettä:olkoot vaan, mitäpä ne muka häneen kuuluivat! joka tietysti merkitsi sitäettämies aivan hiidenmoisesti himoitsi osanottajaksi poropäiville. Ne, nuo poropäivät nimittäin, kutkuttivat sielua kuin uutukainen paita ihoa — hyvä asia, mutta hieman kiusallinen. Täytyi näet olla valmis uhraamaan hiukka aikaa, vähän vaivaa ja rahtu rahapenniä.
Muistanpa, kuinka tämä poropäivä-aika ratkaistiin jo ennen joulua ja kuinka pidettiin konferenssi Kajaanin kaupungissa juuri saman historiallisen päivän aamuna, jolloin "Nälkämaan laulu" ensi kerran laulettiin. Siellä — Tolosen majatalossa — tapasivat toisensa sekä "sisä-asiain" että "ulko-asiain ministeri", jotka ensi työkseen marssivat Kalle-Pekan kirjakauppaan uuden vuoden allakkaa ostamaan. Piti näet tietää, milloin oli mustakuu ja milloin valkoinen. Molemmat ministerit olivat yhtä mieltä siinä että poropäivät olivat edullisimmat täyden kuun aikana. Mutta saapui siihen "Opetusasiain ministeri" Mieslahdelta ja väitti että mustan kuun aika on kaikista sopivin. Poropäivät näin ollen päätettiin julistaa helmikuun seitsemänneksitoista ja niin kukin ministeri vetäytyi "talvihuvilaansa", mikä Kuhmoon, mikä Paltamoon, mikä Kiannalle.
Siitä ne poropäivät lähtivät viriämään. Kiihoituskirjeet Suomussalmen ministerineuvostosta sinkoilivat kuin lastut kaikkiin kihlakunnan pitäjiin. Hei Heikki, oi Oskari, maiskis Matti! Syntyi oikein poropäiväasiakirjakokoelma pappilan ylähuoneessa. Oli olemassa salaisiakin asiakirjoja — Helsingistä asti näet piti saada edustajia, edustajia kaikkien "Pohjoismaiden puolesta". Kuiskailtiin että eräs 140 kiloa painava herra… St!… sille tietysti piti hankkia kolmivaljakko ja teettää kunniaministeripulkka… metriä leveä… st! tästä oli tuleva juhlanumero. Sisäasiain ministeri oli innostuksissaan sekaantunut ulkoasiain ministerin tehtäviin lähettämällä kiihoituskirjelmän pääkaupungin hienoimmalle eläväin kuvain teatterille: pass auf! Sitäpaitsi oli sähkötetty Kajaanin postimestarille: Saapukoon muka sivusadjutantiksi islantilaisella ponillaan…
Ei ihmettä että sähköä sihisi ilmassa. Kupiainen, salkuton sinatyöri, agiteerasi sekä Antit että Herkot, Luukkoset ja Kuukkoset. Huhuiltiin että itse ukko Bisi… Kansakoulu oli muuttunut räätäliverstaaksi, jossa Selmat ja Serafiinat yötä päivää saksielivat punaista ja keltaista verkaa porokomppanian rekryyteille, pappilassa paahdettiin pulkanpohjia, nimismies ja lukkari lakkasivat viroistaan ja muuttuivat taiteen palvelijoiksi, nuoret kauppiaat leikkelivät vimmatusti sekä verkaa että rahkeita, metsäherrat herkuttelivat Lapin muistojaan, mylläristä oli tullut kuparikoristeseppä, postineiti otti virkalomapäiviä, diakonitar paranteli itseään ja muut naiset toimiskelivat salaperäisissä hankkeissa aivankuin joululahjoja tehden.
Valkeni helmikuun 16 päivä — Suomussalmen pororykmentti läksi liikkeelle. Nämät olivat vasta kirkonkylän edustajia, syrjäkylistä oli odotettavissa toinen mokoma toisia teitä.
Meitä oli aluksi 15 porourheilijaa, joista 13 ajoi pulkassa, 2 suksillaan — 11 miestä, 4 naista.
Alkoi siis poronsarvien kaunis keikunta, härkäturpien tuttu läähätys, sorkkakavioiden iloinen naksunta, pulkkien kiepunta. Punaiset hiipat, sinipohjaiset kauhtanat, viheriät nauhat, keltaiset paulat, kullanhohtavat siipisoljet, hopeahelaiset vyöt, pulkkien ja valjaiden helokirjailut — kaikki se loisti, loimahteli hauskana liikkuvana ketjuna sydäntalven häikäisevän valkoista lumimaisemaa vasten. Kulkusten, tiukujen ja kellojen helinään yhtyi reippaita huutoja, joita säesti kylän pystykorvakoirien tiuskea haukunta: "hauskaa matkaa, hau, hau!" Mutta poromiehet huusivat "hei!" ja niin ajettiin ensimäinen pitkä peninkulma Keralan kylän sinivaaroja kohti.
Olipa metsä molemmin puolin tietä ikäänkuin satulinna. Tavattoman paksun lumen painosta olivat koivikot ja hoikat männiköt muuttuneet ihaniksi kaariporttikujiksi, joiden lävitse poromatkue sukelsi. Näreet ja katajapensaat kyyköttivät kuin suuret jääkarhut, tuuheat korpikuuset paistoivat kuin marmoripilarit jättiläistemppelissä, silmä ei tässä korvessa erottanut muuta kuin valkoista, pehmoista ja valkoista — ja sitä samaa ainetta pyrki tupruamaan alas taivaaltakin uhaten valokuvaajan hankkeita.Suovaaransuopeassa talossa ensimäinen matkakahvi — sitten laskea huristettiin siihen rämepainanteeseen, jonka takana kohoaaKestinvaara ränstyneine, torkkuvine taloineen. Tähän asti olin ajellut jonon etumaisena tuottamatta onnettomuutta jäljessä tuleville — tuollaisen karavaanin veturin asema mäkisillä metsäteillä on melkoisen vastuullinen — mutta nyt luovutin paikkani valokuvaaja-herralle. Läksipä tämä pätevä veikko, jonka poro tanssi alati jonkunlaista juhlamasurkkaa, laskeutumaan alas pitkää, kipperää törmää ja me muut seurasimme kuin rautatievaunut veturin perässä. Juuri kiivaimmassa vauhdissa oltaessa alkoi takaapäin kuulua intohimoisia seis-huutoja, jotka etumaiset käsittivät hei-huudoiksi yhä terästäen vauhtia. Mutta pian tuo huuto takaapäin kajahti niin kamalasti että se jo täytyi uskoa selväksi seis-rukoukseksi, ja kun vihdoin saimme hurjistuneet poromme jarrutetuiksi, alkoi mäkirinteeltä tuleskella tyhjiä pulkkia, joiden porot, tallaten ja kaataen kaikki allensa, yhdessä ruuhkassa pyyhkäsivät päällemme ja sivuitsemme karaten alas järvelle. Luulimme seuraavassa silmänräpäyksessä näkevämme päättömiä ihmisiä ja verisiä ruumiita, mutta kas ihmettä: sieltä tulla jurrasi vain veli Kupiainen, Laatokan meren briha, kuin arkkimandriitti räikeässä messupaidassaan, syli täynnä haaksirikkoutuneita "nunnia ja munkkeja", autuaallinen, hieman ivallinen hymy leveillä lemminkäis-huulillaan, ja kun tarkastimme pulkistaan sortuneita, ei kenenkään kallo toistaiseksi ollut irti ruumiista. Seuraavassa hetkessä kaikki oli taas järjestyksessään — veturi veti ja vihelsi, jono seurasi ja häntä heilui normaalisti. Mentiin kieppuroiden yli metsäjärvien ja hyppelevien mäkien, peninkulma toisensa perään; "arkkimandriitti" vuorostaan etunokassa. Hieman pyryytteliHoikankartanoon ajettaessa ja naisia paleli, jonka vuoksi heille annettiin suosiollinen lupa pistäytyä huoneessa. Mutta kas mitä tunnusmerkkejä taivaanrannalla: sieltä, pitkin Hyrynjärven ulappaa, tulla pyryää kolme hyryläistä porourheilijaa juhlallisesti vastaanottamaan. Lähetystöä johtaa rantapohjalainen kauppias, täyteen lappalaispukimeen hankkiutuneena, toisena esiintyy apteekin proviisori, hänkin porottomilta seuduilta kotoisin, mutta reilu ajuri, ja vasta kolmas, pitkä nimismiehen poika, on paikkakuntalaisia.
Hyrynjärven vilpoista talviulappaa nyt päästettiin menemään vastaanottajain seurassa. Sattuipa Kajaanin Sergejeff palaamassa Karjalasta korskalla hevoskonkarilla, niin pian tämä "Uhtuan Shemeikka" oli sarvipäiden saartamana. Kauniissa kaaressa ajaa rauskuteltiin kirkon tötteröä kohti jaSalmentalon tanhuvilla kohotettiin ensimäinen sotahuuto itsemme iki-iloksi, Hyryn hyvän herätteeksi. Porot kytkettiin paksuihin koivuihin apteekkarin saunan ympärille, jonka lämpimiltä lauteilta löytyi vartavasten sulatettua jäkälää. Näkyi että jäkäläministeri oli täyttänyt tehtävänsä! Minkäänlaisia väsymyksen oireita ei poroissamme tietysti huomannut, sillä olihan välimatka Suomussalmelta Hyrynsalmelle ainoastaan neljä peninkulmaa ja sekin oli porojen erilaisuuden vuoksi ajeltu sangen varovaisesti.
Ilta paraiksi hämärsi, tuntui siis mukavalta astua sisään pakkasesta vartavasten järjestettyyn tupaan, jonka paikkakunnan apteekkari Mesterton luovutti Suomussalmen osaston majoitukseksi.
Porourheilija, työntyessään sisään huoneen lämpymään, on ulkonäöltään kuin tunturipeikko. Hänen kirjokorea haljakkansa on ylt'yleensä ryvetyksissä lumeen, sen liepeet ovat ikäänkuin tärkkelyksellä jäykistetyt, neljäntuulenlakki on kuin lumimätäs, jonka alta sulaessa pilkistää punaisia mansikoita, silmäripset ovat hopeahuurteessa ja parrassa riippuu toisinaan puoli kiloa jäätä, joka kalisevina kalkkareina putoilee lattiaan. Joskus ovat viikset niin jäätäneet suun aukon että hyväpäivä poksahtaa selvällä lapinkielellä: buorre bäeva! — pyöreätä päivää! Ainoastaan säpikkäät säilyvät puhtaina lumitartunnasta — nuo verrattomat kymmenkunnasta porokoipikaistaleesta tehdyt polvihousut, joita ei koskaan voi liiaksi kehua.
Olimme siis saapuneet porojuhlien yleiseenlähtöpaikkaanja tämä oli vasta juhlapäivän aatto. Tänne, Hyrynsalmen kirkolle, oli näet käsky kokoontua kaikkien Kajaanin kihlakunnan porourheilijain. Tänne oli määrä saapua sekä kuhmolaisten että paltamolaisten, sekä puolankalaisten että meikäläisten. Sotkamosta ei ollut suuria toiveita, ristillisestä Ristijärvestä vielä vähemmän, vaikka lieneekin ollut puhetta kapulan lähettämisestä sen "kuningas Salomolle". Kiehimästä huhuttiin jonkun saapuvan, Kajaanin porourheiluosanottoa ei kukaan järkevä ihminen ollut pitänyt mahdollisena — siellä Ämmän partailla tiedettiin löytyväksi vain ne kaksi vanhaa katua, joita vilkastutti enintään ennenmainittu islantilainen postimestarin poni ynnä parvi kaulusniekkoja seminaaripoikaherroja, kansallisen sivistyksemme lupaavia sällejä.
Mutta jospa tosiaankin kaikista näistä paikoista saapuisi edustajia? Jospa yhtäkkiä joku seminaarinlehtori karkuuttaisi tänne hiiden hirvellä, postimestarin poni perässään? Kansanopistonjohtaja tietysti varmasti tulee — hänen tähtensähän huominen 17:s päivä oli asetettu. Mitä sanotte? Ettäkö ei tulekkaan? Ettäkö hyryläiset poroairuet ovat turhaan käyneet häntä vastaanottaakseen Oravivaaralla? Vie sun turkinpippuri — eikö siis Kuhmoniemestä taaskaan? Rakkaat veljet, se on päätetty asia ettei Kuhmon pakanoille kolmatta kertaa kapulaa juoksuteta. He ovat meidät jo kahdesti pettäneet, heidät on tuomittava — porosotaoikeudessa. "Mikä meni pellollensa, mikä oli emännän nainut"… niin siellä sanaa sovellutettiin. Ei siis ukko Pee-Ähväkään? Vahinko, vahinko, suuri vahinko — huomenna on Kurkelan Juho saarnaamassa niin että kajahtelevat Hallan pirtin seinät. Oikeastaan herra Mustaparta sietäisi kylvetystä, mutta hän on lippuministeri, joka vain hymyilee kohtalon oikuille ja väittää alituisesti että "se kuuluu asiaan". Kuten sanottu:
Paltamo petkutti,Kuhmo kuhnaili,Kiehimä kihnutti,Sotkamo sotki,Ristijärvi rienasi
meidän pyhiä ensimäisiä poropäiviämme! Mutta Puolangan korkeilta tuntureilta oli ajaa karauttanut rakas poroveljyemme Heikki, hän joka mielenhilpeydessä yksikseen vastasi kymmentä kuhmolaista, hän, se samainen Huotari, jonka kanssa vuosisadan aamuauringon hetkinä olimme tehneet niin monta ikimuistettavaa pororetkeä siintäville saloille molemmin puolin Vienan rajoja. Hänkin oikeastaan oli meidän kylän kasvattaja. Suomussalmi! suuri on sinun kunniasi poronsarvista taustaa vasten katsottuna; kun huomenna lisäksi Pesiön pojat porahuttavat joukkoomme, karttuu meitä yhden kunnan osalle vähintään kolmekymmentä harmaalla harjalla ajajaa.
Aattoilta kului hauskasti — koko Hyrynsalmen kirkonkylä toverillisine pappeineen, humoristisine tohtoreineen, verrattomine apteekkareineen, virkeine kansakoulunopettajineen, kohteliaine kauppiaineen, lauluintoisine kanttoreineen ynnä ystävällisine rouvineen ja neiteineen piti meille, porourheilijoille seuraa apteekkarin juhlasalissa, jossa mukavasti syötiin ja juotiin pikkupöytien ääressä kuin missäkin englantilaisessa turistihotellissa. Vaikka illatsu oli yksityislaatuiseksi julistettu, pitivät paikkakuntalaiset sieviä juhlapuheita: kookas sulhasmies Oskari, nuori Karjalan kävijä hänkin, toivotti suomussalmelaiset sen tuhattulimaisesti tervetulleiksi ja puhe tuntui pulppuavan punaisesta sydämestä; virkku opettajamies Santeri leimautti pöytäpuheessaan kahta vastakkaista kulttuurikuvaa, ensiksi ihmisistä, jotka ovat niin hienot ja sivistyneetettäalati pelkäävät saavansa nuhaa ja yskää, kun patiinit kastuvat, ja toiseksi ihmisistä, jotka ajelevat poroilla läpi korpien eivätkä milloinkaan puhu nuhasta tai yskästä, vaikka kaahlivat vyötäryksiään myöten lumessa; jälkimäistä kuvaa nuori kansanedustaja kehui arvokkaammaksi ja vakuutti moisen urheilun kasvattavan ihmistä henkisestikin rohkeaksi. Hyrynsalmelaisille vastasi poroministerimme Mustaparta arvokkaan lyhyesti, sillä tietysti olivat oikeat puheet säästettävät huomiseksi Hallaan. Kajahtipa salissa nyt "Nälkämaan laulu", tuo Kajaanin kihlakuntalaisten uudenuutukainen kansallishymni, josta eivät helsinkiläiset ehkä tiedä paitsi Merikanto — sielukas, omituinen sävellys, joka Kajaanin maanviljelysseuran innokkaan sihteerin maisteri Huugo Linnan toimenpiteistä ihmeen pian on levinnyt laajoille unisille maisemillemme.
Emme olleet vielä ehtineet jälkiruokaan, kun meitä hämmästytti eräs Helsingistä päätäpahkaa saapuva herrasmies, joka vartavasten matkusti meidän huomispäiväistä porokaravaaniamme varten. Pikkupöytien ympäriltä alkoi kuulua uteliaita kuiskutuksia: poroministeristön salaiset toimenpiteet näkyivät kantaneen hedelmän. Tietysti se oli filmi-herra…
Historiallinen tapaus Suomussalmen ja Hyrynsalmen poromiehille! Kenties kuukauden kuluttua naamojamme, naapukoitamme ja härkiämme näyttää vilkutetaan Pariisin hienostolle: kenties Ranskan presidentti tai Saksan Reise-Kaiser kiinnittää huomionsa ei ainoastaan komeaan lappalaisunivormuiseen forstmestariimme, vaan myös Ruhtinansalmen Luukkoseen, hyrynsalmelaiseen nahkuri Liimattaan tai meidän Harakka-Andrushkaamme? Ja meihin muihin myös! Kenties Rans-Vertti Tunturin tummaan hipiään ja tukkaan ihastuu joku Turkin sulttaanitar tai Mustapartaa Bulgariassa luullaan Hyperborean khaaniksi. Samoinkuin neiti Holmgrenia Portugalissa Ruijan kuninkaan hovimamsseliksi!
Iloinen jännitys vallitsi vierassalissa myöhäiseen yöhön saakka laulujen kajahdellessa paikkakunnan kanttorin johdolla. Eikähän nukkumisesta Suomussalmen pororykmentin kasarmissa sinä yönä ottanut tullakseen tolkkua, sillä pororitarien riveissä löytyy aina joku Kulneff —
"Mies parhain missä taisteltiinTai maljaa maisteltiin."
Repäisevä meininki näet, arvon herrat, repäisevä meininki yöllä jos päivälläkin!
— — —
Seitsemästoista päivä helmikuuta valkeni uhkaavana tuiskusäänä. Mutta siitä huolimatta kerääntyi heti aamupalan jälkeen nelisenkymmentä poro-ajajaa Hyrynsalmen kirkon lähettyville täyttäen aluksi iloisella sekamelskalla koko apteekin edustan. Siinä oli kansanedustaja kaksivaljakkoineen, siinä pyöri iloinen aluelääkäri omituisine rekivehkeineen punatupsut naapukassa, siinä heilui pitäjän pirteä postineiti heleine kansallispukuineen, siinä puljaili itse hintelä apteekkari pulkkineen, haastaen "selevee Savon suomee", siinä juoksi esiin Puolangan purlakka poronsarvissa hulmuavine punakelta-lippuineen sekä lopuksi hinausi meikäläinen maatalousneuvoja hätäilemättömine härkineen, jonka sarvessa kiikkui tulipunainen vaate tulenkeltaisine kirjoituksineen "Häntyri" — hänen kunniavirkanaan oli viilettää karavaanin perässä pompottaja-kelloineen. Oli siinä väriloistoa ja kilokirjavuutta, joka teki lohdullisen vaikutelman sitä unekasta taustaa vasten, jossa lumikinoksiin uppoava kirkkotapuli törrötti — Suomen ristirahvashan piti väriloistoa synnillisenä, mutta tässä oli mukana sekä pappi että lukkari "iloa imehtimässä" ja me olimme kaikin vakuutetut siitä ettei laupias Jumala sitä karsaasti katsonut.
Kun valokuvaajat — niitä jo esiintyi kolme ja neljäs oli vastassa — olivat lähtömme ikuistaneet, komensi ylikomendantti Mustaparta osanottajat jälkeensä alas järven jäälle, jossa järjestyttiin jonoksi pitkin viittatietä. Tietysti vireimmät ajokkaat pyrkivät rimpuilemaan ja tempoilemaan kuhnurien sivuitse, tietysti joku sekausi hihnoineen toisiin kiinni ja syntyi hullunkurisesti riuhtoileva pororuuhka, tietysti intohimoisimmat ajajat hermostuivat jarrutuksiin pitäen alituisia pysäyksiä eläinrääkkäyksenä, mutta karavaani saatiin kuitenkin järjestetyksi ja juhlaroikalta se tosiaan näytti, kun se pitkänä, siintävänä ketjuna soljui yli Hyryn seljän, kääntyen Hallan tielle, ylitse Ruuhiniemen, josta porhalsi perään pari pulkantekijää.
Nämä olivat niitä maisemia, joissa kesällä pilkotti pitkän tarvevenheen purje tai kuului tukkipoikain huutoja ponttuulta — nyt oli purjeena vireä poro ja pyörivänä tukkina pulkka. Meillä muutamilla porourheilijoilla olivat pulkat kirjokoreiksi maalatut ja me olimme kehittäneet tämän koristemaalauksen mielestämme lupaavaan alkuun (Mustaparta jo puhui freskoistaan!), mutta toiset meistä kovasti halveksivat maalaustaidetta, pitäen mustaa tervaa kauneimpana värinä. Toisten pulkat olivat metallipohjalla varustetut, toiset kunnioittivat tässäkin ainoastaan tervaa, joka tulella paahdettiin emäpuun sisään. Porojen valjaat olivat niinikään koristeltuja ja koristelemattomia: millä oli heleänkirjaviksi silatut länget ja nuolenkärjillä, hammassahoilla tai pakassäteillä kaunistetut loimivyöt, millä oli kellopanta lappalaistyyliin kirjailtu, millä kiiltävät kulkusvyöt kymmenine helyineen, mikä oli sitonut yhteensointuvia kaksikielisiä tiukuja poronsarviin, millä taas ei ollut mitään koruja eikä helyjä. Kun lisäksi poropukimien värit ja koristetyylit vivahtelivat erilaisilta, syntyi vaihteleva värien sekoitus, joka loi henkilökohtaisen leiman ja esti muodostumasta sotilastarkkaa, yksitoikkoisuudellaan tympäisevää tyyliä.
Hyrynjärveltä nousee Hallan tie metsäisille harjanteille, joilla karavaani hauskasti hyppelehtii ja kääntelehtii sukeltaen milloin männikköjen, kuusikkojen ja mitä ihanimpien korpikoivikkojen lomitse. Kuutamossa on porolla-ajo tällaisella metsätiellä mitä viehättävintä ja nuo 12 kilometriä kirkon ja talon välistä taivalta voi hurjalla porolla ajaa puolessakin tunnissa, mutta juhlakaravaanin kulku on tykkänään toisellaista, semminkin kun valokuvarit tuontuostakin pyytävät kulkuetta pysähtymään. Ja silloin, jarruttaessa, tapahtuu aina pieniä kepposia, jotka tavallisesti pannaan porojen syyksi. Miltä hyppää poro metsään, miltä pyörähtää takaisinpäin, miltä karkaa ohi seisovain — se kaikki kuuluu ohjelmaan, kuten Mustaparta alati mieliin teroittaa. Ja vaikka poroministeri itsekkin joskus pyllähtää pulkasta tai venyy hihnan perässä suulleen suitsuneena kinoksessa, niin sekin kuitataan juhlalaskuun.
Kajaanin seutulaiset loistivat poissaolollaan, mutta meitä oli riittämään asti yliperäläisiä kultaisessa ketjussa, joka vakavasti, mutta varmasti etenemistään eteni juhlataloa kohti. Lippu edessä, lappu takana, vaate verenkarvainen keskellä — mutta saipa siinä kaulaansa vääntää ennenkuin näki häntyrin puolen kilometrin takana. Tällainen karavaani väkistenkin virittää juhlatunnelman, jonka julkitulemiseksi puuttuu vain porolla-ajajan marssi, sillä vanha ruotsalainen porolaulu "Spring min snälla ren" (Juokse porosein…) on liiaksi imelä nykyaikaisen urheilijan laulettavaksi. Ennustanpa että tuo porolla-ajajan marssi luonnon pakosta näistäpuoleen sekin syntyy, kuten kihlakuntamme korkeaveisu, mutta sitä ennen täytyy jonkun säveltäjän oppia porolla-ajon salaisuus…
Jo näkyi Hallan ulkoveräjä ja tie yleni valtavalle vaaralle. Yhteisen sopimuksen mukaan kajahti veräjien vaiheilla reipas tuliaishuuto, joka kuin pitkäisen jylinä häipyi kauvas metsään, lumivalkeaan metsään, josta kohoamistaan kohosi sarvipäitä ja punaisia hiippoja.
Eläköön-köön! hurr… heistelee! Perillä ollaan vanhassa porotalossa, poromiesten korpitabernaakkelissa.
Pihan edustalla seisoo satakunta miestä — ne ovat paliskunnan metsäporomiehiä, poroisäntiä, porojätkiä ynnä ryhmä Pesiönkyläläisiä porourheilijoita, Laajan Jaakot, valokuvaaja-Matit ja muut, joukossa helsinkiläinen kotiteollisuusmestarikin. Vastaanotto on koruton, mutta juhlallinen: isäntä, ikinuorteva Hallan punapartaukko, astahtaa esiin väkijoukosta, tervehtää kädestä puristaen tuttavia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tarttuvat pororengit vierasten porohihnoihin tahtoen taluttaa ajokkaat takatanhualle jäkälän ja naavan kimppuun. Mutta samalla kaikki jännittyvät katsomaan ja kuulemaan, kuinka itse ylikomendantti, tikapuilla seisten, täydessä varustuksessa, säyseällä äänelläänjulistaa poropäivät avatuiksi.
Ministerit eivät paljon puhu, mutta julistus on pätevä.
Nyt se siis vasta praasnikka alkaa!
* * * * *
Hallan iso pirtti täyttyi tuokiossa porojuhlavieraista, joiden lukumäärä nyt nousi noin 150:een henkeen. Kun emäntä ja talon tyttäret oli kätelty, käytiin kursailematta pitkään kahvipöytään. Mutta jotta oikea porojuhlatunnelma heti viriäisi, oli nyt puheasiain prokuraattorin vuoro lausua juhlasananen porotalon isännälle, joka kykeni ottamaan vastaan moisen vierasjoukon kesken kaikkia arkikiireitään.
Pirtin peräpenkiltä hän sen julisti kohti isäntää, joka seisoi keskellä pirtin lattiaa:
Terve Pohjolan isäntä,Hallan ukko, halliparta!Terve petrojen kuningas,Härkäpäiden hallitsija!Terve vanhin veikkojamme,Porourhoja pätevin,Terve tietäjä ikuinen,Taikuri salon sisässä,Kuule kerran kunniasi,Ota vastahan osotus:
Oi sie ukko sen mokoma,Oi sie metsien molija,Ah sie erämaan erakko,Ah sie korpien pyhimys,Verta vanhan Väinämöisen,Heimoa Karjalan kapinan!
Mistä oppisi osasit,Kusta kuulit kuiskehesi?Miten viisaaksi virisit,Kuten pääsit päälliköksi,Niin että sinua yksinNiinkuin rastasta keväälläKaikki öisin kuuntelevat,Taikka niinkuin satakieltäTaikka kultaista käkeäKaikki kilvan kummeksivat,Kun sie parrastas pakajat"Asioita ainoisia,Joit' ei laula kaikki lapsetEikä poijat puoletkanaNäillä raukoilla rajoilla,Poloisilla pohjanmailla".
Oh sie ukko sen mokoma,Oh sie metsien molija,Kuuntele kuin mie sanelen.Kuin mie arvoan sen asian:
Korpi se sinut opetti,Erän käynti koulutteli,Korpi se sinut kohottiNiinkuin kotkan korkealle,Jott'et suohon sortununna,Rämeihin räpistynynnä!Hiiden hirmut sua tavotti,Hallat harmajat hätyytti,Maahan löivät sun monesti— Sinä vastahan värisit;Sinä nousit nokkelasti,Uhrasit pyhät roviot,Sinä kokkona kohositRaadantasi raunioille,Et sie vääjännyt vähistä,Et sie paljoista pahennut.
Oh sie ukko sen mokoma,Ah sie metsien molija,Sulien korpi vain kohisi,Sulien ilma vain suhisi,Luonnon voimat sua lujitti:Aallot sulien virttä lauloi,Tuulet syntyjä syviä,Järven kalat, ilman linnut,Salojen sadat otukset,Suven sulot, talven tuiskut.Tuhannet tutut asiat:Ne ne sinua opasti,Ne ne miestä mietitytti!
Oi sie ukko oivallinen,Ah sie petrojen pitäjä,Kerro petroista pakina,Lausu laulu laukkojista,Täss' ois sata sarvimiestä,Poromiestä pohjolaistaVanhintansa vahtimassa,Haltijaansa haastamassa?
Arvaanhan mitä sanelet,Laukkojista lasettelet:Petra on pyhä tevana,Poro orheista parahin,Hirvas hilpein häristä,Urakka unennäöistä;Ei ole petran pettänyttä,Tarvahan tavottanutta!— Hyvä on petralla ajella,Kaunis kiiruin kiepsutella,Ei se miestä metsään heitä,Palelluta pakkasehen —Petra! Petra! Oi on petra?Petra on pyhä tevana,Poro orheista parahin!
Terve siis Pohjolan isäntä,Terve metsien Tapio,Havuhattu, naavaparta,Sinä korpien koristus!Terve täällä ollessasiOman linnasi ovella,Terve tänne piiltyäsiSoppehen salon sinisen!
Terve puolesta toverein,Satapäisen sarvijoukon,Terve puolesta puhujan,Itsenikin imanteeksi —Oi sie ukko sen mokoma,Oi sie metsien molija,Ah sie erämaan erakko,Ah sie korpien pyhimys,Verta vanhan Väinämöisen,Heimoa Karjalan kapinan!
Tämän juhlatervehdyksen jälkeen kajahti heti sekakuoron laulamana"Nälkämaan" säveltuore marssi:
Kuulkaa korpeimme kuiskintaa!Jylhien järvien loiskintaa,Meidänpä mainetta mainivat nuotKoskien ärjyt ja surkeat suot —Meidänpä vapautta vaarat on nää,Meidän on laulua lahtien pää,Meille myös kevätkin keijunsa toi,Metso ja rastas täälläkin soi.
Taival lie hankala? — Olkoon vaan!Luonto lie kitsas? — Siis kilpaillaan!Helmassa synkeän syntymämaanPirttimme piilköhöt paikoillaan —Vainojen virmat, oi vaijetkaa!Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaanPuolesta hengen ja heimon ja maan.
Nouskoon rintaamme uskonto uus!Taantukoon taika ja vanhoillisuus!Maamies, muista, miss' onnesi on:Riihesi rikkaus riippumaton —Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!Missä on ryhtisi, kunniatyö?Meidän onuudestaluotava maa,Raukat vain menköhöt merten taa!
Juhlapirtissä vallitsi jännittävä hiljaisuus, sillä kaikki odottivat mitä nyt Hallan ukko vastaa kunniatervehdykseen. Sivistynyt mailma tietysti otaksuu, että mitäpä yksi korven komeroissa elelevä maamies ja poromies osannee vastata? Mutta tämä otaksuma on väärä.
Hallan ukko seisoi keskellä pirttinsä lattiaa ja tuijotti lattiaan. Mutta äkkiä hänen pitkä partansa värähti, katse kohosi, silmä iski ja selkä suoristui. Ja hän alkoi puhua: "Mikäkö hänet oli korpeen saattanut —?"
Olisinpa toivonut, että Juhani Aho tai Arvid Järnefelt olisi saanut kuulla suusta korvaan, miten Hallan ukko oikein puhui! Sillä minä en sitä kykene kertomaan, mitä hän puhui, kun juhlatervehdyksen joka sana oli kipinänä sattunut todellisen korvenraatajan sydämeen. Se oli sellainen elävä lastu, jota taiteilija kadehtii — en ole suomalaisesta kaunokirjallisuudestamme sen vertaista tuskin lukenut. Kun hän mainitsi isävainajansa opetuksia tuntemaan luonnon salaisuuksia, kun hän muisteli hänen lintutaakkojaan ja kalakonttejaan, kun hän esiintoi maisteri Mela-vainajan sielukkaita tiedemiehen ohjeita, miten ihmiselle ei koskaan tule ikävä, jos luonto on ystävänäsi, ja kun hän, vertaillen luonnonelämää ja kulttuurin kuhinaa toisiinsa, sovitti sanansa taiteellisen sulavaan muotoon, niin sitä kelpasi hämmästyksellä kuunnella. Taisi vierähtää kyynel ukon silmästä, taisipa kostua jonkun kuulijankin silmänpieli, mutta reippaasti tervehtien ukko lopetti puheensa eikä kauvan viipynyt ennenkuin tämä kokenut porourheilija meikäläisten nuorten nostamana kohotettiin eläköönhuutojen raikuessa kohti nokista pirtin ortta.
Näin oli poropäivä heti saatu hyvään alkutunnelmaan ja oitis juostiin ulos pirtistä Hallan poropeltoa katsomaan. Se oli kivenheiton päässä ja siellä oli todella katsomista, kun 400 poroa laukkaili edestakaisin korkeain aitojen välissä. Mikä valtava vapaustunnelma tuossa metsän karjassa, mitä siroja, elohopean herkkiä liikkeitä; kuni mahtava lumivyöry tai iloisesti etenevä hurja jättiläisaalto tuo porolauma temmelsi laveassa aitauksessa! Kuni kevätmyrsky se kiisi yli kentän, kuni kukkalehto se taas seisoi tyynenä värähyttämättä sarveakaan, kun Hallan ukko sitä lumosi rauhoitusmaanittelullaan: "oaa, oaa, oaa!"
— — — — —
Meitä oli Hallan tanhualla koolla vähintään 60 porolla-ajajaa täysine tamineineen, joista yli puolensataa oli pulkkahoitoa. Mahdoton oli ajossa oltaessa saada kaikkia yhtähaavaa valokuvatuiksi. Lisäksi lumisade teki häiriötä. Mutta se ei voinut estää porokatselmusta, jonka suoritti kolmihenkinen lautakunta koettaen arvioida ajoporoa kaikkine vehkeineen. Ei ole tässä oikea paikka kehumisiin, keiden kellokkaat ja pulkat saivat tunnustuksen. Mainittakoon vain että tunnustuksen vertausesineeksi olimme keksineet erityiset kansalliset merkit, sorvatut pienet pallot, jotka ripustettiin poronsarviin. Varsinaisia kilpa-ajoja emme näillä ensimäisillä poropäivillä tahtoneet järjestää, juhlamme kun oli tarkoitettu enemmän aatteelliseksi tutustumistilaisuudeksi.
Päivän hämärtäessä taas kaikki kerääntyivät juhlapirttiin, sillä päänumero, juhlapäivälliset, oli käsillä. Lamput sytytettiin, piirit lakkasivat pyörimästä, mutta laulut yhä kajahtelivat. Kaikkien silmät kääntyivät milloin kalakukkoihin, leipäpinoihin ja poronpaisteihin pirtin pitkällä pöydällä, milloin taas siihenkolmatta metriäpitkään ja noinmetrinlevyiseen ruokaseteliin, joka oli ripustettu pöydän yläpuolelle.
Se oli kai mailman kansallisimpia ruokaseteleitä: siihen oli maalattu poro-ajaja kaikissa mahdollisissa vaiheissaan ja se vilisi täynnänsä isien sananlaskuja: tietysti oli se laadittu yliperäläisten "ranskanmurteella".