Kun Klara Gulla astui Skrolyckan pieneen tupaan, makasi Katrina vuoteessaan, kalman kalpeana ja silmät ummessa. Näyttipä siltä, kuin loppu jo olisi lähestynyt.
Mutta niin pian kuin Klara Gulla seisoi hänen vieressään ja siveli hänen kättään, katsoi hän eteensä ja alkoi heti puhua.
»Janne kutsuu minua luokseen», sai hän suurella vaivalla sanotuksi.»Hän ei kanna minulle kaunaa sen johdosta, että läksin hänen luotaan.»
Klara Gulla säpsähti. Hän alkoi käsittää, miksi äiti kuoli. Hän, joka oli ollut uskollinen kokonaisen elämän ajan, oli surrut aivan kuollakseen sitä, että hän lopuksi oli pettänyt Jannen.
»Ei teidän sen vuoksi tarvitse olla levottomalla mielellä!» sanoi KlaraGulla. »Minähän teitä pakotin lähtemään.»
»Sitä on joka tapauksessa ollut niin vaikea ajatella», sanoi Katrina.»Mutta nyt on taas kaikki hyvin meidän välillämme.»
Katrina sulki jälleen silmänsä ja makasi aivan hiljaa. Vähäinen onnen välähdys levisi hänen kuihtuneille kasvoilleen.
Mutta hän alkoi pian taas puhua. Oli sellaista, jota hänen täytyi saada sanotuksi. Muuten hän ei saisi rauhaa. »Älä ole niin vihoissasi Jannelle, vaikka hän juoksi sinun jäljissäsi! Hän tarkoitti vain hyvää. Sinun ei ollut hyvä olla sen jälkeen, kun te jouduitte eroon. Sen hän tiesi. Eikä hänenkään. Te kuljitte harhaan kumpikin omalla tavallanne.»
Klara Gulla oli tiennyt, että äiti tulisi sanomaan jotakin senkaltaista, ja hän oli edeltäpäin karaissut mieltään. Mutta äidin sanat liikuttivat häntä sittenkin enemmän kuin hän olisi voinut uskoa, ja hän koetti vastata hänelle ystävällisesti.
»Minä koetan ajatella isää sellaisena kuin hän oli ennen», sanoi hän.»Muistattehan te kuinka hyvät ystävät me siihen aikaan olimme?»
Katrina näytti tyytyvän tähän vastaukseen, sillä hän rauhoittui jälleen. Hän ei suinkaan ollut aikonut sanoa sen enempää, mutta äkkiä hän alkoi hymyillä tyttärelleen ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta hellyyttä.
»Minä olen niin iloinen, Klara Gulla», sanoi hän, »että olet tullut jälleen kauniiksi.»
Nuo sanat ja tuo hymyily mursivat Klara Gullan itsehillitsemisen kokonaan. Hän laskeutui polvilleen matalan vuoteen ääreen ja alkoi itkeä. Ensi kertaa kotiin tultuaan hän purskahti oikeaan itkuun.
»En tiedä, miten te voitte olla niin hyvä minulle, äiti. Minun syyni on, että te kuolette nyt, ja isänkin kuolemaan olen minä syypää.»
Katrina hymyili edelleen ja koetti hiukan hyväillä kädellään.
»Te olette niin hyvä, äiti, te olette niin hyvä minulle», sanoi KlaraGulla kesken itkuaan ja nyyhkytyksiään.
Katrina tarttui lujasti tyttären käteen ja kohosi istualleen vuoteessaan voidakseen antaa vielä viimeisen todistuksensa. »Kaiken sen hyvän mikä minussa on», sanoi hän, »olen oppinut Jannelta.»
Tämän jälkeen hän vajosi takaisin päänalukselleen eikä sanonut enää mitään tajuttavaa. Kuolonkamppailu alkoi, ja hän kuoli seuraavana aamuna.
Mutta kuolonkamppailun kestäessä makasi Klara Gulla itkien vuoteen ääressä. Hän makasi siinä ja itki pois kaiken tuskansa, kuumehoureensa, velkakuormansa. Hänen kyyneleillään ei ollut loppua.
Joulun edellisenä sunnuntaina oli määrä saattaa Katrina hautaan, eikä sellaisena pyhänä tavallisesti keräydy paljon väkeä kirkolle, sillä kaikki tahtovat säästää kirkkomatkansa suuriksi juhlapäiviksi.
Mutta kun pieni saattojoukko Askedalista ajoi mäntymäkeä ylös kirkon ja pitäjäntuvan välitse, nolostuivat he hiukan. Sillä niin suurta joukkoa, kuin tänä päivänä, oli kirkolla ollut tuskin silloinkaan, kun vanha Bron rovasti toimitti saarnavuoroaan Svartsjössä kerta vuodessa tai kun papinvaalia pidettiin.
Olihan itsestään selvää, ettei mies talosta ollut lähtenyt vanhaa Katrinaa saattamaan, vaan jotakin muuta täytyi olla tekeillä. Ehkäpä odotettiin jotakuta suurmiestä kirkolle tai ehkäpä jonkun muun kuin tavallisen papin oli määrä saarnata. Hehän asuivat niin syrjässä Askedalissa, että paljonkin saattoi pitäjällä tapahtua heidän saamatta siitä vihiä.
Ruumissaatto pysähtyi niinkuin tavallisesti pitäjäntuvan taakse ja saattajat laskeutuivat maahan. Sielläkin oli väkeä yhtä paljon kun mäntymäellä, mutta muuta ihmeellistä ei näyttänyt olevan. Askedalilaiset alkoivat yhä enemmän ihmetellä, mutta he eivät tahtoneet kysyä mitään. Saattojoukonhan pitää pysytellä erillään muista eikä ruveta keskusteluihin niiden kanssa, jotka eivät ota osaa suruun.
Arkku nostettiin alas laverirattailta, joilla se oli kuljetettu kirkolle, ja laskettiin mustille pukeille, jotka jo edeltäkäsin olivat pystytetyt pitäjäntuvan edustalle. Siinä piti nyt sen sekä kaikkien niiden, jotka kuuluivat siihen, seisoa ja odottaa, kunnes kellot alkaisivat soida ja pappi ja lukkari olisivat valmiit lähtemään hautausmaalle.
Oikea herran ilma oli kaiken aikaa. Satoi rankasti niin että sadepisarat ratisivat vasten arkun kantta. Se vain oli varmaa: tuo ihmisjoukko ei ollut saapunut kirkolle kauniin ilman vuoksi, olkoon syy heidän tuloonsa mikä hyvänsä.
Mutta näyttipä siltä, kuin ei kukaan olisi välittänyt sateesta eikä tuulesta tänä päivänä. Väki seisoi hiljaa ja kärsivällisesti taivasalla etsimättäkään suojaa kirkosta tai pitäjäntuvalta.
Kantajat sekä muutkin, jotka olivat kerääntyneet Katrinan arkun ympärille, huomasivat, että toisetkin pukit olivat asetetut ulos paitsi niitä, joilla Katrinan arkku lepäsi. Toinenkin ruumis oli siis siunattava. Siitäkään he eivät olleet kuulleet mitään. Eikä mitään ruumissaattoakaan näyttänyt olevan tulossa. Aika oli muuten jo niin pitkälle kulunut, että sen olisi pitänyt olla paikalla.
Kun kello oli kymmenen minuuttia vailla kymmenen, ja lähtö hautuumaalle saattoi tapahtua milloin tahansa, huomasivat askedalilaiset, että kaikki lähestyivät Nolin taloa, joka sijaitsi vain parin minuutin matkan päässä kirkolta.
He näkivät nyt, vaikkeivät he tähän asti olleet sitä huomanneetkaan, että pitäjäntuvalta oli siroitettu kuusenhakoja aina talon päärakennuksen eteen saakka, ja oven molemmin puolin oli pystytetty kuusia. Siellä oli siis ruumis talossa. Mutta sittenkään he eivät voineet käsittää, miten he eivät olleet kuulleet mitään kuolemantapauksesta sellaisessa talossa. Eikä ikkunoissa myöskään ollut hursteja, niinkuin tulee olla, kun kuolema käy talossa.
Nyt eteisen ovet avattiin selkosen selälleen ja ulos tuli sittenkin ruumissaatto. Nolin August astui ensimäisenä surusauva kädessä, ja hänen jäljessään kantajat arkkuineen.
Saattoon yhtyi sitten koko ihmisjoukko, joka oli odottanut kirkon edustalla. Tämän vainajan vuoksi he siis olivat saapuneet kirkolle.
He kantoivat arkun pitäjäntuvan edustalle ja laskivat sen toisen arkun oikealle puolelle. Nolin August siirsi pukkeja, niin että molemmat arkut joutuivat aivan rinnakkain.
Myöhempi arkku ei ollut yhtä uusi ja kiiltävä kuin Katrinan. Se oli varmaan saanut monta sadekuuroa kestää jo ennen tätä päivää. Sitä oli varomattomasti käsitelty, niin että se oli saanut naarmuja ja kolauksia.
Kaikki askedalilaiset vetivät syvältä henkeään, sillä nyt he alkoivat ymmärtää. Tuossa arkussa ei maannut ketään Nolin Augustin sukulaista. Ei minkään suurmiehen vuoksi noin paljon ihmisiä ollut saapunut kirkolle.
Nyt kaikkien katseet kulkivat Klara Gullaan, nähdäkseen ymmärsikö hänkin, mistä oli kysymys. Ja hänestä saattoikin selvästi huomata, että hänkin sen ymmärsi.
Hän oli seisonut kalpeana ja itkettyneenä kaiken aikaa äitinsä arkun vieressä, ja kun hän nyt tunsi toisen arkun, jota he kantoivat Nolin talosta, näytti tämä iloinen yllätys saattavan hänet aivan pois suunniltaan, niinkuin voi käydä, kun vihdoin saa sen, mitä kauan on odottanut. Mutta hän rauhoittui pian. Hän hymyili surun voittoisesti ja siveli pari kertaa hiljaa arkun kantta. »Nyt sinun on oikein hyvä olla», näytti hän aikovan sanoa kuolleelle äidillensä.
Nolin August astui Klara Gullan luo ja otti häntä kädestä.
»Ei suinkaan Klara Gullalla ole mitään sitä vastaan, että järjestimme asiat täten», sanoi hän. »Me löysimme hänet vasta perjantaina. Arvelin, että se täten olisi Klara Gullalle helpompi.»
Klara Gulla vastasi vain pari sanaa. Ja huulet vapisivat, niin että niitä tuskin saattoi kuulla.
»Kiitos! Hyvähän se on. Tiedänhän, ettei hän tule minun, vaan äidin luokse.»
»Hän tulee teidän kummankin luo, sen Klara Gulla saa nähdä», sanoiNolin August.
Fallan vanha emäntä, joka oli kahdeksankymmenen vuoden vanha ja monien surujen murtama, oli myös tullut kirkolle kunnioittamaan Katrinaa, joka niin kauan oli palvellut häntä uskollisesti ja ollut hänen hyvä ystävänsä. Hän oli ottanut mukaansa keisarikepin ja hatun, jotka olivat annetut hänelle takaisin. Hän aikoi laskea ne hautaan Katrinan viereen. Hän arveli, että Katrina kernaasti tahtoisi saada läheisyyteensä jotain, mikä muistutti Jannea.
Nyt Klara Gulla astui hänen luokseen ja pyysi saada keisarikalut, ja sitten hän asetti pitkän kepin pystyyn Jannen arkkua vasten ja hatun sen päähän. Väki ymmärsi hänen ajattelevan sitä, ettei hän ollut antanut Jannen kulkea keisarikoreudessaan palattuansa kotiin. Hän tahtoi hyvittää sen verran kuin hän saattoi. Paljon ei kuolleen hyväksi voi tehdä.
Tuskin oli keppi pystytetty arkun viereen, kun kirkon kellot alkoivat soida, ja samalla tulivat pappi ja lukkari ja suntio sakaristosta ja asettuivat saaton etunenään.
Sade virtasi kuurottain sinä päivänä, ja kaikeksi onneksi se piti hiukan väliä, kun seurakunta järjestyi riviin, ensin miehet ja sitten vaimoväki, ja valmistui saattamaan näitä kahta vanhusta hautaan.
Ne, jotka asettuivat saattoon, näyttivät ikäänkuin itsekin ihmettelevän sitä, että olivat täällä mukana. Sillä eivät he juuri mitään surua tunteneet, eivätkä liioin tahtoneet osoittaa kunnioitustaan kummallekaan vainajalle. Asian laita oli vain sellainen, että kun tieto oli levinnyt pitkin pitäjää, että Skrolyckan Janne oli löytynyt juuri sopivaan aikaan, jotta hänet voitaisiin haudata yhteen hautaan kuin Katrinakin, oli siinä kaikkien mielestä ollut jotain kaunista ja ihmeellistä, ja he olivat halunneet nähdä, miten kuolema yhdistäisi jälleen nuo vanhat aviopuolisot.
Eihän kukaan voinut aavistaa, että niin monet ajattelisivat aivan samoin. Nyt oli nostettu melkein liiaksi melua kahdesta niin köyhästä ja alhaisesta ihmisestä. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja olivat hiukan häpeissänsä, mutta kun he nyt kerran olivat siellä, niin oli myös pakko lähteä hautausmaalle.
Täytyihän heidän itsekseen hiukan hymyilläkin koko asialle, kun he tulivat ajatelleeksi, että tämä olisi Portugallian keisarille ollutkin hyvin mieleen. Kahta surusauvaa, sillä toinen oli seurannut Askedalista mukana, kannettiin hänen ja Katrinan arkun edellä ja melkein koko pitäjä seurasi mukana saattojoukossa. Sen paremmin ei olisi voinut käydä, vaikka hän itse olisi saanut olla mukana järjestämässä.
Ja kukapa tietää, vaikka se olisi ollutkin hänen tointaan. Hän oli tullut niin kummalliseksi kuolemansa jälkeen, tuo vanha keisari. Hän oli varmaan jotain sillä tarkoittanut, että oli antanut tyttären niin kauan odottaa itseänsä, ja aivan varmasti oli joku tarkoitus siinäkin, että hän oli tullut syvyydestä esiin juuri parhaaseen aikaan.
Kun he kaikki olivat saapuneet leveän haudan partaalle ja arkut olivat lasketut maan poveen, alkoi lukkari laulaa: »Ma kuljen kohti kuolemaa – – –»
Lukkari Svartling oli tähän aikaan vanha mies. Hänen laulunsa toi Klara Gullan mieleen toisen vanhan miehen, jonka laulua hän ei ollut tahtonut kuunnella.
Tuo ajatus tuotti hänelle suurta tuskaa. Hän puristi kädet sydäntään vastaan ja sulki silmänsä, jotta ne eivät ilmaisisi, miten syvästi hän kärsi.
Hänen seisoessaan siinä silmät ummessa hän näki edessään isänsä kasvot, sellaisina kuin ne Klara Gullan nuorena ollessa olivat olleet ja jolloin isä ja tytär olivat niin hyviä ystäviä.
Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat eräänä aamuna kovan lumituiskun jälkeen, jolloin tiet olivat ummessa ja isän oli täytynyt kantaa hänet kirkkoon.
Hän näki ne edessään sellaisina, kuin ne olivat sinä päivänä, jolloin Klara Gulla meni kirkolle punaisessa leningissään. Ei kukaan ollut näyttänyt niin onnelliselta ja hyvältä kuin Janne sillä kertaa. Sitten Jannen onni oli sammunut, eikä Klara Gullakaan ollut enää oikein tyytyväinen.
Klara Gulla koetti pysyttää silmiensä edessä nämä kasvot. Ne tekivät hänelle niin hyvää. Katsellessaan niitä nousi voimakas hellyyden aalto hänen rinnastansa.
Nuo kasvot tahtoivat hänelle vain hyvää. Niitä ei tarvinnut lainkaan pelätä.
Sehän oli vain vanha, kiltti Skrolyckan Janne. Ei hän tahtonut tuomita Klara Gullaa, ei hän tahtonut saattaa onnettomuutta ja rangaistusta ainoalle lapselleen.
Klara Gulla tuli niin ihmeellisen rauhalliseksi. Hän oli tullut keskelle rakkauden maailmaa, nyt kun hän saattoi nähdä isänsä sellaisena kuin hän oli ollut ennen. Mitenkä hän saattoi olettaa, että isä vihaisi häntä? Hän tahtoi vain antaa anteeksi.
Minne ikänä Klara Gulla meni ja mitä ikänä hän teki, siellä isäkin tahtoi olla ja suojella häntä. Ei hän pyytänyt mitään muuta.
Vieläkin kerran Klara Gulla tunsi suuren hellyydentunteen kohoavan sydämestään kuin valtavan aallon ja täyttävän koko hänen olentonsa. Ja samalla hän tiesi, että kaikki oli hyvin. Nyt hän ja isä olivat yksi, niinkuin ennenkin. Nyt, kun Klara Gulla rakasti häntä, ei mitään sovitettavaa enää ollut.
Klara Gulla heräsi ikäänkuin unesta. Hänen katsellessaan isänsä hyviä kasvoja oli pappi suorittanut hautauksen. Ja nyt hän lausui pari sanaa kokoontuneelle kansalle. Hän kiitti heitä, että he olivat tulleet niin lukuisin joukoin näihin hautajaisiin. Mies, joka täällä oli vihitty lepoon, ei ollut suuri eikä ylhäinen, mutta ei kellään koko paikkakunnalla ollut niin lämmintä ja rikasta sydäntä kuin hänellä.
Sitten hän lausui myös pari sanaa Klara Gullalle. Hän oli saanut osakseen suurempaa rakkautta vanhemmiltaan kuin kukaan muu hänen tietääksensä, ja sellaisen rakkauden täytyi kääntyä siunaukseksi.
Kun pappi sanoi sen, käänsivät kaikki katseensa Klara Gullaan ja he ihmettelivät sitä näkyä, mikä heitä nyt kohtasi.
Siinä Skrolyckan Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse auringon mukaan, seisoi vanhempiensa haudalla ja hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet kirkastuneet.
Hän oli yhtä kaunis kuin sinä sunnuntaina, jolloin hän tuli kirkolle punaisessa leningissään, jollei vielä paljoa kauniimpikin.